Kirjoittajalta: Seuraava raapale ei ole osa spurttia, mutta laitan sen nyt tähän samaan ketjuun, koska ajallisesti ja tarinallisesti se sopii juuri tähän kohtaan. Sen jälkeen ketju jatkuu taas spurttiraapaleilla.
Inspissana: kurja
(300 sanaa)
Eelis tuijottaa fysiikan koetta, jota ei ole täytetty vielä edes puoliväliin asti. Hän jumittaa tehtävässä seitsemän. On yrittänyt samaa laskua jo kolmella eri tavalla, mutta ei vaan onnistu. Vastaus on joka kerralla eri, ja väärä.
Hän sulkee silmät, yrittää hengittää syvään ja keskittyä sanoihin, joilla alaluokkien opettajalla oli tapana opastaa häntä eteenpäin, kun koejumi iski.
Jos et tajua jotain kysymystä, siirry vaan eteenpäin ja vastaa kaikkiin kohtiin, jotka ainakin osaat.
Mutta ei se ole niin helppoa. Kylmä hiki nousee Eeliksen otsalle. Hän vilkaisee vieressään istuvaa Alexia. Tämä tekee koettaan otsa keskittyneessä kurtussa. Mikä oikeus Alexilla on nyt näyttää noin osaavalta? Eikö muka Eelis olekin luotsannut hänet läpi koko tämän kurssin? Ja eikö muka Alex olekin koko ajan vain valittanut, miten ei osaa mitään?
Sitä paitsi, on Alexin vika, ettei Eelis pysty enää keskittymään opintoihin, tai oikein mihinkään. Alexin vika on sekin, että hänellä on tapana maata öisin hereillä ja rakennella kaiken maailman pilvilinnoja. Mikä oikeus tuolla tyypillä muka oli ilmestyä jostain hänen elämäänsä ja laittaa se näin sekaisin? Ja samaan aikaan hän itse tuskin on tälle mitään muuta kuin kaveri.
Eelis vilkaisee kelloa. Ei ole enää aikaa vastata kaikkiin kysymyksiin. Ei olisi, vaikka tajuaisikin tehtävän seitsemän. Eelis kerää kamppeensa, nousee ja painelee ovesta ulos. Hän tuntee Alexin katseen selässään, mutta ei pysähdy.
Myöhemmin Alex löytää hänet koulun ulkorappusilta. Hän istuu siinä halaamassa polviaan. Olo on kurja, melkein itkettää. Kun Alex istuu viereen ja laskee leukansa hänen olkapäälleen, Eelistä hävettää typerät ajatuksensa. Eihän mikään oikeasti ole Alexin vika. Alex on ihana. Ja täysin syytön siihen, että Eelis tuntee tällä lailla.
”Hei”, Alex kuiskaa ja tönäisee häntä kevyesti. ”Otetaanko loppupäivä omaa lomaa? Vois tehdä ihan hyvää molemmille.”
Alex ei sano, että Eelis on hermoraunio, vaikka se totta onkin. Eelis hymyilee kiitollisena.
”Joo. Mennään.”
Mieli tekisi ottaa kädestä, kun he lähtevät kävelemään keskustaan.
V
Spurttisana: Puutarha
(350 sanaa)
Äiti lähtee kerrankin viikonlopuksi pois, siskonsa luo Mänttään. Eelis katselee malttamattomana tämän hermostuneita lähtöpuuhia. Kun äidillä on meikkiä, kammattu tukka ja oikeat vaatteet nuhjuisen kotiasun sijaan, hän näyttää melkein ikäiseltään.
”Kai sä kulta nyt sitten pärjäät täällä itseksesi?” äiti henkäisee ja taputtaa häntä poskelle.
”Joojoo”, Eelis huokaa. Hän haluaisi sanoa, että ainahan hän muutenkin pärjää itsekseen, mutta ei sano, koska silloin hän olisi hankala ja muistuttaisi isää. ”Mee nyt jo, tai myöhästyt junasta.”
”Kutsu vaikka joku kaveri yökylään, jos sua pelottaa olla yksin”, äiti huikkaa vielä ovenraosta. Eelis pyöräyttää silmiään, mutta hänen onnekseen äiti ei sitä enää näe.
Hän vilkaisee ympärilleen. Ikään kuin tänne viitsisi ketään kutsua ennen kunnon raivaussiivousta. Viime aikoina Eelis ei ole ehtinyt hoitaa kotiasioita niin hyvin kuin yleensä, kun kaikki aika on mennyt koulussa ja Alexin kanssa. Nyt hän kerää ympäriinsä lojuvat pyykit, tiskit ja tyhjät pullot, lajittelee postit ja laittaa laskut keittiön yläkaappiin. Koko aamupäivän hän käyttää imuroiden ja lattioita luututen.
Kun kaikki muu on valmista, Eelis kastelee vielä keittiön ikkunalautaa koristavan ruukkupuutarhansa. Hän rakastaa laittaa ruokiin ja salaatteihin tuoreita yrttejä, muttei sellaisiin ole varaa kuin itse kasvattaen.
Eelis katselee työnsä jälkeä melkein tyytyväisenä. Uskaltaisiko… Olisiko ihan mahdoton idea pyytää Alex illaksi tänne? Vaikka videopelien varjolla? Eelis ei ole pyytänyt kavereita käymään sitten vitosluokan, jolloin hän ymmärsi alkaa hävetä, kun heillä kotona oli niin erilaista kuin kenenkään kaverin luona.
Silloin hän ei vielä osannut siivota niin kuin nyt.
Eikä hän myöskään ole ihan varma, onko Alex pelkkä kaveri.
Kädet siivousurakasta vapisten hän kirjoittaa viestin Alexille. Vastausta ei tarvitse odottaa pitkään.
Ovikello soi tasan kahdenkymmenen minuutin päästä. Alex astuu sisään punaposkisena ja hengästyneenä, vaaleat hiukset pipon alta pilkottaen. Takki ja kengät tipahtavat hänen yltään kuin itsestään. Ne jäävät juuri siihen, mihin sattuivat putoamaan. Eelistä hymyilyttää. Hän on jo oppinut, ettei Alex ole turhantarkka sellaisista jutuista.
”Juoksitsä koko matkan tänne?” Eelis kysyy, kun Alex menee keittiöön juomaan, edelleen hengitystään tasaillen.
”Joo.”
”Miks ihmeessä?”
”Muuten vaan. Oli sellanen olo. Tai siis…” Alex kääntyy katsomaan Eelistä. Hän on yhtäkkiä ihan vakava. Puree alahuultaan, kuin aikoisi sanoa jotain tärkeää mutta vaikeaa.
”Tai siis?”
”Ei mitään. Unohdin hanskat kotiin. Tuli kylmä.”