Originaalit > Pergamentinpala
Toivottomat tapaukset | K-11 | Eelis/Alex | slice(s) of life | 16/?
Altais:
Nimi: Toivottomat tapaukset
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Paritus: Alex/Eelis
Genre: fluffy, slice of life, romantiikka, hurt/comfort, lievää angstia
Haasteet: Spurttiraapale VI
Kirjoittajalta: Luulin jo, ettei tällä spurtilla lähde yhtään mikään. Mutta sitten muistin tämän kaksikon viime keväältä, ja sanalista sopi aika kivasti heihin. Katsotaan, mitä tulee.
Toivottomat tapaukset
I
Spurttisana iltapäivätee
(300 sanaa)
Lukion toisen luokan kevät alkaa yhtä tylsänä kuin syyslukukausikin. Maanantaisin pitkä päivä ja fysiikan tuplatunti. Tiistaina salipäivä. Keskiviikkona kauppapäivä, koska lyhyt koulupäivä – pitää myös tehdä ruokaa pakkaseen seuraavan viikon tarpeisiin. Äiti ei jaksa kuitenkaan. Torstaina salipäivä. Joka neljäs perjantai parturiin, jos rahat riittävät, ja niiden on riitettävä. Eelis ei kestä hiuksiaan ylikasvaneina.
Kaikki jatkuu ihan samaa rataa kuin aina ennenkin.
Niin Eelis luulee.
Uudella pojalla on pörröinen, vaalennettu tukka ja aavistus tummempaa tyvikasvua. Kirkkaansiniset silmät, nenä hiukan pysty ja suloinen. Leveä hymy, valkoinen ylisuuri huppari, risat farkut, likaisenvalkoiset tennarit.
Pojan nimi on Alex, ja hän on Eeliksen fysiikan ja englannin kursseilla. Jostain syystä hän hakeutuu heti istumaan tyhjälle paikalle Eeliksen viereen, mihin Eelis ei ole oikein tottunut.
”Pelasta mut”, poika kuiskaa, kun tunnilla käsitellään energian ja liikemäärän säilymislakeja. ”Mä oon ihan toivoton tapaus. En tuu tajuamaan tästä mitään.”
Pojan hiuspörrö hipaisee Eeliksen poskea, ja Eeliksen on pakko katsoa pois. Pahaksi onneksi hän on helposti punastelevaa tyyppiä, vaikka mieluummin ei näyttäisi tunteitaan ollenkaan.
”Mistä sä päättelet mun tajuavan sen paremmin?” hän kuiskaa ja peittää pienen hymyn yskänpuuskaan.
”Näkee sen”, poika virnistää ja ojentaa kätensä. ”Mä oon Alex.”
”Eelis.”
Kädenpuristus on samaan aikaan luja ja aika lempeä. Alexin silmät hymyilevät Eelikselle hiusten alta.
”Mitä sä teet tuntien jälkeen?” hän kuiskaa.
”Mulla menee tänään neljään. Terveystietoa ja –”
”Jätä se väliin ja lähde mun kanssa ennemmin iltapäiväkahville.”
”En mä juo kahvia.”
”No iltapäiväteelle sitten. Mä lupaan, että se on hauskempaa kuin terveystieto.”
Alexin sanat ja se hymy riittävät vakuuttamaan Eeliksen, vaikkei hän ole vielä koskaan ennen jättänyt oppituntia väliin. Minkään syyn takia.
Eelis ei ole ennen tajunnut ihmisiä, jotka lintsailevat vähän väliä vain käydäkseen keskustassa kahvilla tai syömässä pikaruokaa koululounaan sijaan. Hän on luullut, ettei niin hyvää syytä olekaan, että hän tekisi samoin.
Näyttää siltä, että Alexista tuli juuri Eeliksen riittävän hyvä syy.
Altais:
II
Spurttisana kangaskassi
(350 sanaa)
Alex huomaa tummahiuksisen pojan alun perin puhtaasti siksi, että tämä on hiton hyvännäköinen. Kaikki pojassa on täydellisesti istuvaa ja yhteensopivaa. Farkut ja neule ovat samaa sävyä tumman siniharmaiden silmien kanssa. Ne tuovat vastaansanomattomasti esiin pojan vartalon hyvät puolet.
”Joku on käyny salilla”, Alex mutisee itsekseen, kun poika kävelee ohi.
Alex ajattelee, ettei taida painia ihan samassa sarjassa pojan kanssa. Eikä mikään pojan olemuksessa varsinaisesti kehota lähestymään. Suora ryhti, keskittynyt katse, joka ei harhaile. Poika pitää kohteliaan etäisyyden vähän kaikkiin. Ei niin, että näyttäisi yksinäiseltä ja maailman hylkäämältä… vaan niin, että arvostaa omaa seuraansa suuresti.
Ruokatunnilla Alex saa viestin Aavalta. Miten menee uudessa koulussa? Onko siellä ketään potentiaalista?
On täällä yks, Alex vastaa. Mut ei mulla oo mitään jakoa. Eiköhän se oo sitä paitsi ihan hetero.
Äläs sano, Aava inttää. Mee puhumaan sille. Mitä sä voit menettää?
”No en tiedä, ehkä vaikka kasvoni ja kaiken itsekunnioitukseni lukion loppuun asti”, Alex huokaa muttei vaivaudu enää väittämään vastaan parhaalle kaverilleen.
Mutta kun Alex seuraavan kerran näkee pojan englannin tunnilla, hän huomaa tämän repusta pilkistävän sateenkaarenvärisen kangaskassin. Ehkä peli ei olekaan vielä pelattu.
Alex ei ollenkaan pysty keskittymään opetukseen. Hän vilkuilee poikaa salaa luokan toiselta puolelta aina, kun tämä ei huomaa. Ja kun sitten huomaakin, Alex yrittää katsoa äkkiä pois. Ja myöhästyy. Hän jää nolosti kiinni tuijottamisesta.
”Alex?” opettaja kysyy silloin.
”…mitä?”
”Annoin teille tehtäväksi lukea joululoman aikana näytelmän Cyrano de Bergerac. Voisitko tiivistää sen olennaisen sanoman parilla sanalla?”
”En mä… ollu tässä koulussa vielä silloin.”
Alex kohauttaa harteitaan ja virnistää, mutta ei opettajalle vaan pojalle. Silloin poika hymyilee takaisin.
”Se näytelmä kertoo ristiriidasta sisäisen ja ulkoisen kauneuden välillä”, poika vastaa pyytämättä puheenvuoroa. ”Ja pohjimmiltaan siitä, että joskus asiat voi näyttää ulospäin aika eriltä kuin mitä ne on.”
”Loistavaa, Eelis”, opettaja henkäisee ja säteilee pojalle. Kaikesta näkee, että Eelis on opettajan tähtioppilas.
Eelis vilkaisee Alexia vielä kerran kulmiensa alta, mutta koko lopputunnin hän viettää katsellen tiukasti oppikirjansa sivua. Alex on huomaavinaan tämän kalpeilla poskilla hennon punan, eikä enää saa silmiään irti.
Sen nimi on Eelis, hän kirjoittaa Aavalle salaa pöydän alla.
Seuraavalla tunnilla Alex päättää mennä luokkaan ajoissa ja saada istumapaikan ihan Eeliksen vierestä.
Altais:
III
Spurttisana jo
(350 sanaa)
Perjantaina Alex kutsuu heidät puolituttujen kavereiden kotibileisiin, vaikkei edes tunne vielä ketään. Eelis ei voi kuin ihailla. Hän on tuntenut suuren osan porukasta jo ennen lukiota, muttei ole juuri koskaan käynyt kotibileissä.
Ensin Eelis aikoo sanoa, ettei välitä mennä nytkään. Häntä hirvittää juoda Alexin aikana. Jos menettäisi otteensa ja puhuisi ohi suunsa… tai menisi kännissä suutelemaan Alexia. Eeliksen elämä olisi sitä myötä ohi. Mutta ei Eelistä huvita myöskään olla se ainoa jäykistelijä, joka ei juo, ja joka ei keksi mitään puhuttavaa.
Alexin takia hän päättää silti mennä. Eikä hän joudu katumaan. Ainoa ongelma on, että ilta on ohi hetkessä.
Ulkona on pimeää, maahan on satanut kerros märkää lunta. Äkillinen hiljaisuus tuntuu päätähuimaavalta.
”Pitääkö jo mennä kotiin?” Eelis horjahtaa Alexia päin. Hän jää nojaamaan tätä vasten ja muka unohtuu siihen.
”Ei mun puolesta. Voisithan sä tulla meille. Jere on yövuorossa, joten mä oon yksin kotona. Eikä Jereä nyt muutenkaan haittaa mikään.”
Jere.
Niin tietysti. Alex asuu jonkun kanssa. Jonkun Jeren, joka on jo töissä… Eelis kuvittelee Alexin komean, muutaman vuoden heitä vanhemman poikaystävän, joka osaa antaa Alexille kaiken mitä tämä haluaa.
Eeliksen maailma keikahtaa ympäri. Hän ehtii juuri ja juuri kävelytieltä nurmikon puolelle ennen kuin voi pahoin. Alex laskeutuu hänen vierelleen, käsivarsi kietoutuu hänen tärisevän vartalonsa ympärille.
”Anteeks…” Eelis mutisee. ”Kyllä mun taitaa olla paras mennä kotiin.”
”Ei kun tuu nyt vaan meille. Mä asun sitä paitsi lähempänä… tai siis, onhan se sun porukoille okei?”
Eelis vilkaisee Alexia. Jospa tämä vain tietäisi, miten vähän hänen äitiään kiinnostaa tähän aikaan lauantaiaamusta, missä hän menee. Mutta Eelis ei halua kenenkään tietävän. Se on ollut hänen salaisuutensa jo kauan.
”On se. Mutsi on… työreissussa.”
Se on räikein valhe, jota Eeliksen suusta on päässyt pitkään aikaan. Ei hän edes muista sellaista aikaa, jolloin äidillä olisi ollut työ, saati sitten reissuja. Hänellä on tunne, että kaikista ihmisistä juuri Alexille voisi puhua siitä.
Joskus. Mutta ei nyt.
Eelis antaa Alexin auttaa itsensä ylös märästä maasta. Häntä horjuttaa edelleen, mutta Alex on siinä ja pitää häntä pystyssä.
”Hyvä”, Alex sanoo. ”Mennään nukkumaan. Tota… haittaisko sua nukkua mun vieressä?”
Eelis on liian sekaisin kysyäkseen, eikö edes se haittaisi Jereä.
Altais:
IV
Spurttisana valkoinen
(350 sanaa)
Alex havahtuu siihen, että hänellä on joku peittonsa alla. Raukeasti hän avaa silmät. Kestää hetken, että tottuu näkemään hämärässä. Mutta sitten hän muistaa. Hymyilee, venyttelee itsensä kunnolla hereille ja vain katselee.
Eelis nukkuu kyljellään, poski tyynyä vasten, peitto puoliksi mytyssä sylissään. Pelkät bokserit jalassa. Tummanruskeat hiukset melkein yhtä hyvin kuin aina. Alexia huvittaisi pörröttää ne kerrankin sekaisin. Ja antaa käsiensä jatkaa matkaa paljaalle iholle.
Eelis ynisee unissaan, vaikuttaa jotenkin tuskaiselta. Alexin olo on aika hyvä. Huomaa kyllä ottaneensa, mutta ei häiritsevästi.
”Tapa mut…” Eelis huokaa ja avaa silmät varovasti, kuin huoneen hämärä saattaisi vihloa niitä.
”Kyllä sä jäät henkiin”, Alex lupaa. ”Haenko sulle vettä?”
”Enköhän mä itekin löydä.”
Kun Eelis menee, Alex nappaa puhelimensa tyynyn vierestä ja kirjoittaa äkkiä Aavalle.
Se nukkui viime yön mun sängyssä!
Tarkalleen ottaen neljä ja puoli tuntia, Alex huomaa. Kello on vartin yli kahdeksan. Hän kuuntelee Eeliksen kolistelua keittiössä, vesihanan ääntä. Sitten… ulko-oven kolahdus. Hiljaista puhetta. Eelis on juuri kohdannut töistä palanneen Jeren.
Kun hän palaa vedenhakureissultaan, hänen kasvonsa ovat totiset ja vitivalkoiset.
”Tuolla oli se… se sun…”
Alex katselee hymyillen, kun Eelis kiskoo nopeasti t-paidan paljaan ylävartalonsa peitoksi ja vetää farkutkin jalkaansa.
”Ai, Jere tuli jo kotiin? Älä siitä stressaa. Se on oikeesti tosi rento.”
Eelis istuutuu sängyn laidalle ja hautaa kasvot käsiinsä.
”Ei kai kukaan voi olla noin rento? Vittu te ootte outoja…” Kuulostaa siltä, että Eelis joutuu tekemään ankarasti töitä tasatakseen hengitystään. Huono olo ei taida taaskaan olla kaukana. ”Sitä paitsi… eikse oo vähän vanha sulle?”
Alex kohottautuu istumaan Eeliksen taakse. Niin lähelle, että hän pystyy nuuhkaisemaan tämän niskaa ilman, että kuitenkaan koskettaa. Hän antaisi paljon, jos uskaltaisi nyt kietoa käsivartensa Eeliksen vyötäisille ja tunnustella tämän kylkiä ja vatsaa kankaan läpi. Hymyilyttää vielä aiempaakin enemmän.
”Unohdinko mä mainita, että Jere on mun faija?”
Eelis kääntyy katsomaan häntä. Pojan kasvot ovat niin lähellä, että Alexin hengitys salpautuu.
”Se oli vasta yhdeksäntoista, kun mä synnyin”, Alex jatkaa, kun Eelis vain tuijottaa. ”Enkä mä oo asunu sen kanssa kovin pitkään. Pari vuotta vasta. Sitä ennen mä asuin mummin luona Hämeenlinnassa.”
”Okei, no… kiva ettet asu siellä enää.”
Silloin Alex näkee kalpeilla kasvoilla aamun ensimmäisen hymyn.
Altais:
Kirjoittajalta: Seuraava raapale ei ole osa spurttia, mutta laitan sen nyt tähän samaan ketjuun, koska ajallisesti ja tarinallisesti se sopii juuri tähän kohtaan. Sen jälkeen ketju jatkuu taas spurttiraapaleilla.
Inspissana: kurja
(300 sanaa)
Eelis tuijottaa fysiikan koetta, jota ei ole täytetty vielä edes puoliväliin asti. Hän jumittaa tehtävässä seitsemän. On yrittänyt samaa laskua jo kolmella eri tavalla, mutta ei vaan onnistu. Vastaus on joka kerralla eri, ja väärä.
Hän sulkee silmät, yrittää hengittää syvään ja keskittyä sanoihin, joilla alaluokkien opettajalla oli tapana opastaa häntä eteenpäin, kun koejumi iski.
Jos et tajua jotain kysymystä, siirry vaan eteenpäin ja vastaa kaikkiin kohtiin, jotka ainakin osaat.
Mutta ei se ole niin helppoa. Kylmä hiki nousee Eeliksen otsalle. Hän vilkaisee vieressään istuvaa Alexia. Tämä tekee koettaan otsa keskittyneessä kurtussa. Mikä oikeus Alexilla on nyt näyttää noin osaavalta? Eikö muka Eelis olekin luotsannut hänet läpi koko tämän kurssin? Ja eikö muka Alex olekin koko ajan vain valittanut, miten ei osaa mitään?
Sitä paitsi, on Alexin vika, ettei Eelis pysty enää keskittymään opintoihin, tai oikein mihinkään. Alexin vika on sekin, että hänellä on tapana maata öisin hereillä ja rakennella kaiken maailman pilvilinnoja. Mikä oikeus tuolla tyypillä muka oli ilmestyä jostain hänen elämäänsä ja laittaa se näin sekaisin? Ja samaan aikaan hän itse tuskin on tälle mitään muuta kuin kaveri.
Eelis vilkaisee kelloa. Ei ole enää aikaa vastata kaikkiin kysymyksiin. Ei olisi, vaikka tajuaisikin tehtävän seitsemän. Eelis kerää kamppeensa, nousee ja painelee ovesta ulos. Hän tuntee Alexin katseen selässään, mutta ei pysähdy.
Myöhemmin Alex löytää hänet koulun ulkorappusilta. Hän istuu siinä halaamassa polviaan. Olo on kurja, melkein itkettää. Kun Alex istuu viereen ja laskee leukansa hänen olkapäälleen, Eelistä hävettää typerät ajatuksensa. Eihän mikään oikeasti ole Alexin vika. Alex on ihana. Ja täysin syytön siihen, että Eelis tuntee tällä lailla.
”Hei”, Alex kuiskaa ja tönäisee häntä kevyesti. ”Otetaanko loppupäivä omaa lomaa? Vois tehdä ihan hyvää molemmille.”
Alex ei sano, että Eelis on hermoraunio, vaikka se totta onkin. Eelis hymyilee kiitollisena.
”Joo. Mennään.”
Mieli tekisi ottaa kädestä, kun he lähtevät kävelemään keskustaan.
V
Spurttisana: Puutarha
(350 sanaa)
Äiti lähtee kerrankin viikonlopuksi pois, siskonsa luo Mänttään. Eelis katselee malttamattomana tämän hermostuneita lähtöpuuhia. Kun äidillä on meikkiä, kammattu tukka ja oikeat vaatteet nuhjuisen kotiasun sijaan, hän näyttää melkein ikäiseltään.
”Kai sä kulta nyt sitten pärjäät täällä itseksesi?” äiti henkäisee ja taputtaa häntä poskelle.
”Joojoo”, Eelis huokaa. Hän haluaisi sanoa, että ainahan hän muutenkin pärjää itsekseen, mutta ei sano, koska silloin hän olisi hankala ja muistuttaisi isää. ”Mee nyt jo, tai myöhästyt junasta.”
”Kutsu vaikka joku kaveri yökylään, jos sua pelottaa olla yksin”, äiti huikkaa vielä ovenraosta. Eelis pyöräyttää silmiään, mutta hänen onnekseen äiti ei sitä enää näe.
Hän vilkaisee ympärilleen. Ikään kuin tänne viitsisi ketään kutsua ennen kunnon raivaussiivousta. Viime aikoina Eelis ei ole ehtinyt hoitaa kotiasioita niin hyvin kuin yleensä, kun kaikki aika on mennyt koulussa ja Alexin kanssa. Nyt hän kerää ympäriinsä lojuvat pyykit, tiskit ja tyhjät pullot, lajittelee postit ja laittaa laskut keittiön yläkaappiin. Koko aamupäivän hän käyttää imuroiden ja lattioita luututen.
Kun kaikki muu on valmista, Eelis kastelee vielä keittiön ikkunalautaa koristavan ruukkupuutarhansa. Hän rakastaa laittaa ruokiin ja salaatteihin tuoreita yrttejä, muttei sellaisiin ole varaa kuin itse kasvattaen.
Eelis katselee työnsä jälkeä melkein tyytyväisenä. Uskaltaisiko… Olisiko ihan mahdoton idea pyytää Alex illaksi tänne? Vaikka videopelien varjolla? Eelis ei ole pyytänyt kavereita käymään sitten vitosluokan, jolloin hän ymmärsi alkaa hävetä, kun heillä kotona oli niin erilaista kuin kenenkään kaverin luona.
Silloin hän ei vielä osannut siivota niin kuin nyt.
Eikä hän myöskään ole ihan varma, onko Alex pelkkä kaveri.
Kädet siivousurakasta vapisten hän kirjoittaa viestin Alexille. Vastausta ei tarvitse odottaa pitkään.
Ovikello soi tasan kahdenkymmenen minuutin päästä. Alex astuu sisään punaposkisena ja hengästyneenä, vaaleat hiukset pipon alta pilkottaen. Takki ja kengät tipahtavat hänen yltään kuin itsestään. Ne jäävät juuri siihen, mihin sattuivat putoamaan. Eelistä hymyilyttää. Hän on jo oppinut, ettei Alex ole turhantarkka sellaisista jutuista.
”Juoksitsä koko matkan tänne?” Eelis kysyy, kun Alex menee keittiöön juomaan, edelleen hengitystään tasaillen.
”Joo.”
”Miks ihmeessä?”
”Muuten vaan. Oli sellanen olo. Tai siis…” Alex kääntyy katsomaan Eelistä. Hän on yhtäkkiä ihan vakava. Puree alahuultaan, kuin aikoisi sanoa jotain tärkeää mutta vaikeaa.
”Tai siis?”
”Ei mitään. Unohdin hanskat kotiin. Tuli kylmä.”
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta