Amore vincit omnia (K-11) Amore Burbage | kasvukertomus, sodanjälkeinen draama | luku 3/? | jatkoa 28.7.2026

[marieophelia]

Nimi: Amore vincit omnia
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: K-11 (ei vielä ekassa osassa, mutta myöhemmin käsitellään esimerkiksi sotatraumoja. Myös jotain ihmissuhdejuttuja, mitä nyt nuoren, aikuisen naisen elämän kuuluu.)
Päähenkilö: Amore Burbage, myös paljon muita tuttuja hahmoja
Tyylilaji: Kasvukertomus, sodanjälkeinen draama
Yhteenveto: Amore etsii paikkaansa sodanjälkeisessä velhoyhteiskunnassa.

A/N: En saanut kiinni jouluficistäni tänäkään vuonna. Sen sijaan mun teki mieli kirjoittaa jotain, missä olisi minä-kertoja ja mielellään nuori naispäähenkilö. Muistinkin sitten tämän luonnoksen, jonka olen aloittanut viime helmikuussa. Tämän jatkotarinan on siis tarkoitus käsitellä Amore Burbagen elämää useamman vuoden aikana. Hän saattaa vaikuttaa aluksi aika höntiltä, mutta tulette huomaamaan, että hänellä on vahvuuteensa.
Olisi mukava tietää, jos joku lukee!





Amore vincit omnia

 1


En ollut koskaan tosissani pohtinut, mitä tekisin Tylypahkan jälkeen. Viidennen luokan ammatinvalinnanohjauksessa tuvanjohtajani professori Verso totesi minun yltävän kaikissa opiskelemissani aineissa helposti kelvolliseen: jos panostaisin käytännön työskentelyyn, arvosanat saattaisivat nousta korkeammiksikin.

“Sinulla on hyvin seurallinen luonne, Amore”, Verso sanoi, kun tuli puhe mahdollisista ammateista. “Jotakin asiakaspalveluun liittyvää voisi harkita.”

Minä nyökkäsin. Pidin ihmisten seurasta. Olin mukana koulun kuorossa, kitakivikerhossa, loitsupiirissä ja Puuskupuhin huispausjoukkueen huutosakissa. Professori Sambutchan aikaan olin osallistunut voimisteluklubiin ja mallikouluun ja olin musertunut, kun Sambutcha sai potkut, ja kerhot lopetettiin.

“Tällä hetkellä sekä ministeriö että Mungo etsivät runsaasti työntekijöitä erilaisiin neuvontatehtäviin”, Verso kertoi. “Hoidetaan yksinkertaisia vammoja, annetaan opastusta yksinkertaisissa turvatoimissa. Jaetaan rauhoittavia liemiseoksia. Monet myös haluavat suojata jästinaapurinsa yksinkertaisin suojaloitsuin. Sellaista.”

Tiesin toki, että aikuiset velhot ja noidat kävivät töissä – isänikin ennusti säätä Wesi-ilman tutkimuslaitoksella ja äitini laati horoskooppeja – mutta olin pitänyt työntekoa samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin koulua, en asiana, jota pitäisi pohtia ja suunnitella. Siksi en loukkaantunut – tai ehkä edes kuullut – vaikka Verso painotti sanaa yksinkertainen. Sanoin, että neuvontatehtävät kuulostivat mielenkiintoisilta, ja Verso, selvästi helpottuneena, ohjeisti minua panostamaan loitsuihin ja pimeyden voimiin (jälkimmäiseen itsenäisesti, sillä senhetkinen opettajamme, professori Javatuh, oli kiinnostunut lähinnä luudanvarsista). Jos haluaisin erottua joukosta työnhaussa, voisin myös jatkaa jästitiedon opiskelua ja tietysti pysytellä mukana koulun harrastustoiminnassa.

 ***


Seuraava ammatinvalinnanohjaustapaaminen järjestettiin seitsemännellä luokalla joululoman jälkeen. Ilmoitin tyytyväisenä Versolle, että olin opiskellut juuri niitä aineita, joita hän oli minulle suositellutkin ja olin jo valmistellut avointa hakemusta “kunnianarvoisan taikaministeriön” sekä “Pyhän ja välttämättömän Mungon sairaalan” neuvontatehtäviin.

“Ah, Amore-kulta”, Verso huokaisi, “tuollaisia töitä oli toki tarjolla pari vuotta sitten, mutta ei enää.”

Tuijotin Versoa typertyneenä.

“Sota on loppunut!” Verso tokaisi. “Ministeriö ei palkkaa uusia työntekijöitä juuri ollenkaan – kaikki ministeriön rahat menevät sotavaurioiden korjaamiseen, eikä Mungo ota enää edes neuvontatehtäviin noitia, joilla ei ole takana vähintään puolentoista vuoden parantajaopintoja.”

Tuijotin edelleen Versoa. En ikinä pääsisi parantajaopintoihin pelkillä kelvollisilla arvosanoilla – enkä oikeastaan edes halunnut. En ollut ikinä halunnut tehdä työkseni muuta kuin neuvontatehtäviä!

“No, älä nyt näytä tuolta. Ministeriö kehottaa velhokansalaisia yrittäjyyteen. Uusia kauppoja ja ravintoloita perustetaan jatkuvasti”, Verso sanoi reippaasti. “Jälleenrakennukseenkin tarvitaan työvoimaa. En usko, että sinulla on syytä olla huolissasi. Olethan sinä ahkera ja – öh, seurallinen!” Hän vilkaisi vielä huolellisesti laatimaani työhakemusta. "Ja kirjoitustyylisi on totta vie persoonallinen! Kyllä sinulle töitä löytyy!"


Takerruin jälleen Verson sanoihin kuin jättiläiskalmari kalaan. Ei minulla ollut syytä olla huolissani. Äitini kirjoitti, että Lipustonniemelle oli vastikään avattu kaksi uutta kahvilaa ja pikkuveljeni Cupido oli aloittanut loitsuleikkikoulun, jota veti kaksi viime vuonna Tylypahkasta valmistunutta noitaa. Ei minulla ollut syytä olla huolissani. Jotain ilmaantuisi kyllä.

Viikko valmistumiseni jälkeen tupatoverini Wanda Abbott ehdotti, että tulisin hänen mukaansa työhaastatteluun. Viistokujalle oli perustettu uusi ravintola nimeltään Hanttisulmu, ja sinne etsittiin kuutta täysi-ikäistä työntekijää, jotka olivat valmiita tekemään yötöitä. Työtehtävät olisivat yksinkertaisia, sillä Hanttisulmu myi vain sauvaolutta ja tuliviskiä: olutta tuopissa ja viskiä pikkupikareissa.

Ehkä sana yksinkertainen vetosi minuun – nimenomaan yksinkertaisiin töihin vastavalmistuneita hyvällä tuurilla palkattiinkin, kuten professori Verso oli minulle painottanut. Vasta työhaastattelussa sain kuulla, että yötöistä maksettiin suurempaa tuntipalkkaa kuin päivätöistä. Hihkaisin ilosta. Laskin nopeasti päässäni, että kolmen kuukauden jälkeen minulla olisi tarpeeksi kaljuunoita, jotta voisin muuttaa taikaministeriön vastikään vuokra-asunnoiksi lohkomaan kaupunkikartanoon Thames-joen varrelle. Minusta voisi tulla lontoolainen kuukautta aikaisemmin kuin olin uumoillut!

“Paljonko yötöitä täällä voi ottaa?” kysyin innoissani. “Minä olen tosi seurallinen”, lisäsin vielä, sillä seurallisuus oli kultasieppini, paras ominaisuus, jota saatoin työnantajalle tarjota. “Kiva, että saa olla ihmisten kanssa öisinkin.”

Vaikutin ilmeisesti niin vilpittömän yksinkertaiselta, että herra Hantti palkkasi minut saman tien. Vasta juuri ennen ensimmäistä työvuoroani kuulin, että Wanda oli saanut töitä matami Malkinin uudesta valmiskaapupuodista, johon niin ikään oli haettu useampaa myyjää. Rudolf Hantti sen sijaan oli kuuden sijaan palkannut vain viisi työntekijää – minähän olin sanonut haluavani paljon yövuoroja.

[Rowena]

Harmi, ettei jouluficci ottanut tuulta alleen, mutta ihanaa, että aloit julkaista jatkokertomusta! Amore kuuluu päässäni osastoon ”todella mielenkiintoiset sivuhahmot”, koska hänen tarinansa loppu oli niin kammottava ja surullinen. On hauskaa päästä näkemään, millaisen elämän olet hänelle punonut.

Oli jotenkin ilahduttavaa bongata sanat ”yksinkertainen” ja ”seurallinen” useaan otteeseen tässä ekassa osassa. Niistä tulee niin hyvin näkyväksi, miten suuri vaikutus opettajien (tai muiden auktoriteettien) sanoilla on nuoreen mieleen. Verso sanoo sanat muutamassa lauseessa melkein kuin ohimennen, ja Amore rakentaa koko urasuunnittelunsa niiden varaan yhä kaksi vuotta myöhemmin.

Tykkään myös siitä, miten tässä esiteltiin Tylypahkan harrastustoimintaa ja noitien ja velhojen työpaikkoja. Erityisesti ajatus loitsuleikkikoulusta ilahdutti .

Hyvää uutta vuotta <3.

[marieophelia]

Rowena: Oi miten kiva, että luit, vaikkei tämä ollutkaan jouluficci. Jatkiksen alustavat pääjuonenkäänteet liittyvät erityisesti Amoren työpaikkojenvaihdoksiin, joten hyvä juttu, jos tykkäsit työpaikkojen esittelystä. Halusin kirjoittaa sellaisesta hahmosta, jolle saisi melko vapaasti kirjoittaa oman tarinan, mutta jonka kautta voisi kuitenkin tarkastella sodanjälkeistä aikaa mahdollisimman laajasti. Amore tuntui siihen tarkoitukseen sopivalta.
Mukavaa uutta vuotta sinullekin! <3




2


Kolmen työviikon jälkeen olin jo aikaa sitten lakannut pitämästä kirjaa ennätyksistä: siitä, montako tyhjää tuoppia tai tyhjää pikkupikaria pystyin kerralla kantamaan baarin puolelta tiskialtaaseen, tai kauanko kesti ennen kuin Isabella Charlotan oli heitettävä ensimmäinen asiakas ulos. Juottola – ravintolaksi Hanttisulmua ei voinut sanoa edes hyvällä tahdolla – oli joka yö tupaten täynnä. Minulla ei ollut juuri aikaa kiinnittää huomiota työnkuvani vivahteikkuuteen, sikäli kun sellaista oli.

“Metelistä ja laseista päätellen kiirettä pitää”, tokaisi Remus Lupin, kun laskin himpun päälle nelisenkymmentä kuolaista tuoppia tiskipöydälle.

“Puolipeikkoseurue”, minä vinkaisin. “Jokainen tilasi kymmenen tuoppia.”

Remus ei ollut seurallinen ja kenties siksi hän oli saanut paikan Hanttisulmun tiskaajana. Yövuorossa kolmantena työskentelevän Isabella Charlotta Bulstrodenkin seurallisuus rajoittui lähinnä siihen, että hän saattoi tarvittaessa asettua oven tukkeeksi, kun kertaalleen ulos heitetyt asiakkaat pyrkivät takaisin sisään. Minun tehtäväkseni oli langennut pitää huolta siitä, että maksavilla asiakkailla oli mukavat oltavat. Toisin sanoen Hanttipantti-patenttiloitsulla kyllästetty vaahterapuusauvani vuodatti tynnyreittäin Hanttipanimon halvinta olutta samalla, kun sauvaton käteni otti vastaan hopeasirppejä, ja aivoni yrittivät laskea vaihtosulmuja. Lisäksi herra Hantti oli käskenyt minun hymyillä juomia kaataessani tai saisin potkut.

“Jos murjotat, velho luulee, että vika on juomassa”, herra Hantti ärähti, ja minä, jolle ei ollut vielä kertaakaan 18-vuotisen elämäni aikana tullut mieleen murjottaa, aloin yhtäkkiä kaivata mahdollisuutta siihen.

“Voinko pyyhkiä otsani tuohon”, sanoin Remukselle ja osoitin pestyissä laseissa rivakasti pyörivää kuivausliinaa.

Remus hymähti ja tähtäsi minuun viilennysloitsun. Onnistuin vain henkäisemään kiitokseksi. Toivoin, että olisin kyennyt sanomaan jotain mieleenpainuvampaa tai edes hymyilemään vivahteikkaasti.

“Voimia!” Remus huikkasi, kun kiiruhdin takaisin baarin puolelle tyhjentämään puolipeikkoseurueen jälleen tyhjistä laseista täyttynyttä pöytää.



Ainoa henkilökohtainen kysymys, jonka herra Hantti oli minulta työhaastattelussa kysynyt, oli, olinko viinaanmenevä.

“Juomapelit ovat minusta kivoja”, olin vastannut, eikä herra Hantti ollut kommentoinut siihen mitään.

Ennen Hanttisulmua olin käynyt vain Kolmessa luudanvarressa päiväsaikaan sekä perheemme New Yorkin matkalla Kuuvarjo-nimisessä yökerhossa, jossa juotiin erilaisia kimaltelevia hedelmädrinkkejä ja jonka vessasta löytyi valikoima lumoavan tuoksuisia hajuvesiä. Ylipäätään olin ollut pientä hiprakkaa vahvemmassa humalatilassa ehkä neljä kertaa elämässäni, ja ne kerrat muistin lähinnä hupaisina kikatusiltoina, jolloin tupatoverini olivat kiemurrellen rohkaistuneet pyytämään ulos ihailemiaan huispaajia, tai joku oli sammunut ruuanhakuretkellä Tylypahkan keittiöön. Yleensä olimme pelanneet juomapelejä. Joskus joku oli itkenyt vessassa, kun ihanalla huispaajalla olikin tyttöystävä toisessa tuvassa. Olimmekin tupatovereideni kanssa päätyneet hypoteesin, jonka mukaan kunnon bileissä a) juotiin Pinkkidrinkkiä! b) pelattiin Arvaa kuka Tylypahkasta -pantomiimileikkiä ja c) itkettiin vessassa.

Olin aina olettanut, että ihmiset joivat alkoholia ainoastaan pitääkseen hauskaa.



“Remus”, minä sanoin tuodessani seuraavaa puolipeikkojen tyhjien tuoppien kuormaa tiskihuoneen (keittiöksi sitä ei voinut sanoa) puolelle. “Tuolla yksi mies kysyy, tiedänkö minä, miltä kuolleen kasvot näyttävät.”

Remuksen tiskausloitsu taukosi, myös pestyissä laseissa pyörivä riepu hidastui.

Huomasin itsekin, että tärisin.

“Hän sanoi… varsinkin jos pää on irti... Hän sanoi, että –”

Remus ehti tyrkätä minulle paperipussin juuri ennen kuin yökkäsin. Hän painoi minut lempeästi lattialle istumaan ja kyykistyi viereeni. Lattialle oli läikkynyt tiskivettä. Remus tähtäsi vesilammikoihin kuivatusloitsuja sillä aikaa, kun yökkäilin pussiini.

“Se mies on istunut täällä joka ilta kaksi viikkoa, eikä ole sanonut ikinä mitään”, minä sanoin huulet yhä pussin suulla. Minulla oli todella outo olo. Olin hiestä läpimärkä, mutta silti minua kylmäsi. ”Täällä käy niin outoa väkeä.”

Remus huokaisi. ”Mikä kenellekin on outoa”, hän sanoi rauhallisesti ja taputti minua olkapäähän.

Minua kylmäsi jälleen. Ei kai Remus tarkoittanut, että oli tavallista, jos oli nähnyt ruumiittoman pään kotiovellaan? Kotiovella, mies oli nimittäin sanonut, rapun pielessä. Yritin tavoittaa Remuksen katseen, mutta hän oli noussut ja kääntynyt poispäin minusta. Nyt hän kaatoi hanasta vettä yhteen vastatiskaamistaan tuopeista.

“Minkä ikäinen sinä olet Amore?” Remus kysyi ja ojensi minulle vesilasia. Hän oli kyykistynyt jälleen puoleeni.

“Kahdeksantoista”, minä sanoin. Kysymys tuntui minusta yllättävältä.

”Kahdeksantoista”, Remus toisti ja huokaisi jälleen.

Tärisin yhä, mutta minua myös kummastutti ja ennen kaikkea ärsytti hänen huokailunsa. Tiesin, ettei Remus ollut minua kuin muutaman vuoden vanhempi, kahdenkymmenenkahden tai -kolmen, niin olin Rudolf Hantin kielevältä vaimolta Agnes Voro-Hantilta kuullut. (”Outo hiippari se Lupin. Mutta karkotti pari mörköä meidän vaatekaapista, siksi Rudolf ajatteli, että siitä voisi olla hyötyä. Yllättävän kätevä kaveri kyllä niin nuoreksi hepuksi.”)

Olin luullut, että nuoret aikuiset puolustaisivat samaa huispausvannetta: ettei sillä enää olisi väliä olisiko toinen ensiluokkalainen vai valvojaoppilas. Oikeastaan olin jopa kuvitellut, että Remuksen kanssa minulla olisi saattanut olla paljonkin yhteistä. (Joskus haaveilin, miten kutsuisin hänet uuteen vuokrakotiini, sitten kun saisin sellaisen, ja miten siellä tarjoaisin hänelle Pinkkidrinkin.) Kahdeksantoista, Remus oli kuitenkin toistanut melkein kuin voivotellen. Minua suututti, että hän pani niin paljon painoa muutamalle hassulle vuodelle ja kuvitteli niiden erottavan hänet huokailuetäisyyden päähän minusta, säälittävästä pikku-Amoresta!

Minua ärsytti niin paljon, että työnsin tyhjän vesilasin itse tiskipöydälle ja koukistin polviani noustakseni. Minun vuokseni oli turha huokailla – ainakaan säälistä. Kohta näyttäisin Remukselle, kuka tässä oli aikuinen!

Remus kuitenkin tarttui Hanttipanttilitkujen ja tiskiveden karheuttamalla kädellään olkapäähäni ja pysäytti aikeeni. Huomasin itsekin, että äkillisestä sisuuntumisestani huolimatta minua yhä huimasi. Remus kaivoi jotakin taskustaan ja ojensi minulle suklaasammakkoa.

”Sinun pitää syödä jotakin ennen kuin jatkat töitä”, hän sanoi. ”Ja suklaa auttaa muutenkin.”

Tunsin itseni entistä enemmän pikkulapseksi, mutta otin kuitenkin sammakon.

“Amore, sinun pitäisi tehdä jotain mukavaa päivisin”, Remus sanoi. “Vaikka Tylypahkan luokkatovereidesi kanssa.”

“He ovat töissä päivisin”, minä niiskaisin. “Tai opiskelemassa. Eikä minulla sitä paitsi ole heille mitään sanottavaa. Minua hävettää tämä työ. En voi puhua siitä kenellekään muulle kuin sinulle.”

“Eihän rehellisessä työssä ole mitään hävettävää”, Remus sanoi.

Rehellisessä? Ulvahdin heikosti. Minä olin umpirehellinen ihminen, eikä tämä työ tuntunut istuvan persoonallisuuteeni mitenkään. Minä olin halunnut viettää hauskaa elämää ja toivoin, että myös ihmisillä ympärilläni olisi hauskaa. Että he nauttisivat olostaan ja olisivat onnellisia! Mutta ehkä rehellisyyteen liittyi puolia, joita en ollut osannut kuvitellakaan.

Huomasin puraisseeni suklaasammakoltani pään irti. Tungin kiireesti loputkin suuhuni ennen kuin aivoni ehtivät muotoilla vastenmielisen ajatusalkionsa valmiiksi.

”Monet ihmiset ovat kokeneet hirveitä asioita, Amore”, Remus sanoi. ”Sellaisista asioista on vaikea päästä yli. Halvan oluen litkiminen ei ehkä ole paras keino unohtaa, mutta ei välttämättä huonoinkaan.”

En sillä hetkellä jaksanut edes yrittää ymmärtää, mistä Remus puhui. Suklaa oli kuitenkin parantanut oloani huomattavasti. Baarin puolelta kuului mylvintää. Puolipeikot huusivat lisää kaljaa. Edes Isabella Charlotta ei pärjäisi yksin, jos ne saisivat päähänsä hakea itse juotavaa baaritiskin toiselta puolelta. Otin tukea tiskipöydästä ja nousin ylös. En enää muistanut kunnolla, miksi pitelin kädessäni rypistynyttä paperipussia – tai miksi minun hetkellisesti oli tehnyt mieli mennä suutelemaan jotakuta aikuista miestä niin, että Remus varmasti näkisi. Pääni oli yhä sekava, vaikkei minua enää huimannutkaan. Ajattelin herra Hantin käskyä hymyillä jatkuvasti, Remusta karkottamassa mörköä Hanttien vaatekomerosta (minulla ei tosin ollut aavistustakaan, miten mörköjä karkotettiin), Remuksen karheita käsiä ja jostain kumman syystä Melkein päätöntä Nickiä.

”Sinä tarvitset jotain vastapainoa tälle työlle. Ei tätä muuten jaksa”, Remus sanoi. ”Tämä ilta on jo lopussa. Huomenna sinulla on vapaata. Kyllä se tästä.”

Hän taputti minua olalle ja tarttui taas tiskiharjaan. Mietin, mitä hän mahtaisi tehdä seuraavana päivänä, minun vapaapäivänäni, mutta muistin sitten, että Remus olisi silloin töissä. Hän teki vielä useampaa vuoroa kuin minä, enkä hetkeäkään uskonut, että hän olisi varannut itselleen niin monta vuoroa vai naiiviuttaan. Mutta kai hänelläkin siihen jokin syy täytyi olla. Tajusin, etten oikeastaan tiennyt hänestä paljoakaan.

Sitten lopulta muistin, että minulla oli kiire ja säntäsin takaisin baarin puolelle.

[marieophelia]

A/N: Jatkan tätäkin pitkästä aikaa! Tajusin liian myöhään, että Amoren käsityöopettaja sai nimensä prinssi Harryn ex-tyttöystävän mukaan.




3


Loppujen lopuksi Remus lähti Hanttisulmusta ennen minua. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen minulla oli kasassa vuokravakuusrahat ja Remuksella kolme viikonmittaista sairaslomaa.

“Taitaa olla viinaanmenevä”, Rudolf Hantti mutisi ja korvasi Remuksen kotitontulla.

Yritin kirjoittaa Remukselle. Lähetin kirjeen ensin Ahdingon kylään, jossa tiesin hänen asuneen, mutta kirje palautettiin avaamattomana. Postikonttori ei suostunut lähettämään pöllöjään umpimähkäiselle velhonetsintäretkelle, joten lopulta luovutin.

Muistin, miten Remus oli taputtanut minua selkään kuin lasta. Hän oli minua neljä sotavuotta vanhempi. Neljä vuotta ei tuntunut paljolta, mutta olin lopulta ymmärtänyt, että olin toivottoman lapsellinen. Mutta jos toinen vaihtoehto oli kyynisyys, en tiennyt, kumpi oli parempi. Joka tapauksessa minua hävetti ja tajusin, etten ymmärtänyt paljonkaan maailmasta, jossa elin.

Muistin myös, että Remus oli kehottanut minua tekemään jotakin mukavaa päivisin. Tylypahkassa olin opiskellut päivät, iltaisin taas osallistunut ystävieni kanssa erilaisiin harrastuskerhoihin, joista olin nauttinut huomattavasti enemmän kuin opiskelusta. Aloin itsekin oivaltaa, että elämäni vivahteikkuudettomuus saattoi johtua osittain siitä, että harrastuselämäni oli kuihtunut.

Synkeyteni rohkaisemana kipitin matami Malkinin kaapupuotiin kysymään, mihin aikaan entisellä luokkatoverillani Wanda Abbottilla mahtaisi olla kahvitauko. Matami vastasi tympeästi, että heillä apulaiset eivät tarvinneet ylimääräisiä taukoja ja loi silkkisukkia hinnoittelevaan Wandaan niin tuikean katseen, että koin parhaaksi ostaa jotakin, jotta en saattaisi Wandaa vaikeuksiin.

”Oikeastaan etsin jotain harrastuksiin sopivaa kaapua. Sellaista missä olisi taskuja.”

Tätä en tiennyt etukäteen, mutta sattumoisin matami rakasti taskuja – paljon muuta hän ei sitten rakastanutkaan. Wandan työvuoron viimein loputtua lompakossani kilisi kaksi orpoa sulmukolikkoa, mutta omistin hävyttömän kalliin, upouuden, oranssinpunaisen, seitsentaskujärjestelmällä varustetun villasekoitekaavun, jonka vyölenkeissä roikkui kolme erillistä pussukkaa taikasauvalle, nuppineuloille ja saksille.

”Matami on karmea akka”, Wanda puhisi väsyneenä.

Niin vastenmielistä kuin sitä olikin myöntää, Wanda-raukan kurjuus kohensi mielialaani. En ollut ainoa, jonka ensimmäisessä työpaikassa ei ollut kehumista. Matami Malkin vähensi minuutinkin myöhästymisen kuukausipalkasta; väitti, että Wanda kähvelsi häneltä nuppineuloja ja jakoi ruokatunnilla laihdutusvinkkejä, joita Wanda muka kipeästi tarvitsi saadakseen itselleen miehen. Puolen tunnin välein matami kävi yläkerrassa vilkaisemassa neljätoistavuotiaita kaksosiaan, mutta motkotti vartin, jos Wanda kävi vessassa.

Wanda kuitenkin reipastui nopeasti, kun kaivoin käsilaukustani Puhpuuskun Taikataito -opiston esitteen ja selitin, että haluaisin aloittaa syksyllä jonkin kurssin.

”Valehtelin työhaastattelussa matamille, että osaan ommella”, Wanda irvisti. ”Hän ei toistaiseksi ole antanut minun koskea lankoihin, koska pelkää, että en osaa leikata pätkiä oikean mittaisiksi, vaan heitän lopuksi roskiin puoli tuumaa tai muuta yhtä kauheaa. Mutta ei sitä silti koskaan tiedä, koska hän saa hermosäryn ranteeseensa ja käskee minut harsimaan.”

Totesimme, että käsityökurssista olisi hyötyä molemmille – minä voisin ommella tulevaan kotiini verhot ja ehkä pari mattoa (minulla ei ollut aavistustakaan, että oli olemassa erilaisia käsityötekniikoita), Wanda taas toivottavasti välttyisi potkuilta. Esitettä selaillessamme Wanda kyllä huomautti, ettei osannut laittaa ruokaakaan, Tylypahkan liemitunneilla kun harvemmin keitettiin mitään vatsalaukkua täyttävää. En ollut itse tullut vielä ajatelleeksi tätä ongelmaa, mutta Wanda sai minut pian tajuamaan, että kaikenlaiset kotitalousloitsut tosiaan puuttuivat Tylypahkan opinto-ohjelmasta täysin. Wandan isotädin kotitonttu oli kyllä saanut hiljattain poikasia, mutta Wanda uumoili, ettemme jaksaisi elää pelkällä purkkikeitolla siihen asti, että poikaset voitaisiin vieroittaa – sitä paitsi kotitontutkin kai tarvitsisivat koulutusta. Toisaalta Wandalla ei olisi varaa purkkikeittoonkaan, jos saisi Malkinilta potkut. Päädyimme siis ilmoittautumaan Ommellen onnelliseksi -nimiselle kurssille, joka oli tarkoitettu aloitteleville ompelijoille.



   ***


Saavuin Puhpuusku-opistolle uudessa kätevässä harrastekaavussani ja intoa puhkuen. Ommellen onnelliseksi -kurssin opettaja oli pieni, noin kuusikymmentävuotias noita, jonka nimi oli Cressida Bones. Pidin hänestä heti. Matami Bones selitti ystävällisesti, että voisin toki ommella maton makuuhuoneeseeni, mutta hän suositteli, että tulisin myöhemmin syksyllä Kutoen kodikkaaksi -kurssille ja keskittyisin tällä ensimmäisellä kurssilla pelkästään verhoihin. Koska en vielä tiennyt tulevan kotini ikkunoiden korkeutta, matami Bones näyttäisi kurssin lopuksi huomaamattoman lyhennysloitsun, jolla saisin varmistettua, että verhot sopisivat ikkunaan kuin ikkunaan. Wanda taas riemastui, kun matami opetti kankaan säästöloitsun – säästäös kangastus – jonka avulla saumakohtiin saatiin muotoiltua ylijäämäkankaasta taskut.

Harjoittelimme ensin yhdessä perusompeleita ja -loitsuja sekä kaavojen tulkitsemista ja piirtämistä. Sen jälkeen kukin sai valita, mitä kurssityönään ompelisi. Päädyin jouluverhoihin. Rakastin joulua ja mietin myös mielestäni varsin viisaasti ennakoiden, että jos ensimmäisestä tekeleestäni tulisi huono, minun ei tarvitsisi katsella verhoja kuin kuukauden verran ja ainoastaan pimeään vuodenaikaan. Valitsin verhoihin hauskan punaisen kankaan, jonka reunat aioin kirjailla joulukuusenmallisin pistoin.



Kuudennella kokoontumiskerralla verhoni olivat edenneet hyvin. En kuitenkaan millään saanut puhpallurakerä-pistoa onnistumaan. Puhpallurakerää käyttämällä olisin loihtinut kuusiini sievät punaiset joulupallot.

”Annapas, kun näytän”, matami Bones sanoi.

Pahaa aavistamatta ojensin lähes valmiit verhoni matamille.

”Puhpallurakerä, aivan”, matami mutisi ja käski minun katsoa tarkkaan. ”Se onkin ollut monelle pikkunoidalle hankala loitsu. Mutta oikeastaan tekniikka muistuttaa kengännauhojen solmimista.”

Äkkiarvaamatta matami alkoi itkeä. Suuret pyöreät kyyneleet putoilivat hänen silmistään punaiselle kankaalle ja pöyheille kuusenoksilleni.

”Noin, ymmärsitkö nyt paremmin?” matami niiskaisi.

En ollut todellakaan edes vilkaissut, miten hän oli neulansa kankaaseen komentanut, mutta sillä ei ollut enää väliä. Matamin kyyneleiden kastelemat kuuset olivat muuttuneet itkupajuiksi!

”Kiitos”, minä sopersin ja toivoin, että matami ja hänen vuotavat kyynelkanavansa häipyisivät mahdollisimman kauaksi verhoparoistani.

”Entistus”, minä mutisin vaimeasti. ”Peruutus lankaos!” Se ei ollut edes mikään oikea loitsu, mutta aloin olla epätoivoinen. Matamin kyyneleet vaikuttivat syöpyneet kankaaseen ikiajoiksi.




”Katso, mitä matami teki!” sihahdin tunnin lopussa Wandalle. ”Miksi hitossa hänen piti ruveta vollottamaan?”

Olin käärinyt keskeneräisen käsityöni kainalooni. Puhkuin jälleen, mutta tällä kertaa suuttumuksesta. Menisin vielä ennen työvuoroni alkua opiston kansliaan vaatimaan kurssimaksuani takaisin.

”Ihan kaunis kuviohan tuokin on”, Wanda väitti, mutta nyt minä aloin itkeä.

”Tämän kurssin piti olla Ommellen onnelliseksi! Luulin, että olisi jokin takuu, ettei sellaisella kurssilla tarvitse kuunnella kenenkään ulinaa!”

”Älähän nyt”, Wanda rauhoitteli. ”Matamilla on ollut vaikeaa. Hänen poikansa ja pienet lapsenlapsensa kuolivat so—”

”Älä sano sodassa!” minä ulvahdin. ”En jaksa sitä sotaa kaikkialla.”

”Sodassa”, Wanda jatkoi. ”Matami Malkin kertoi, että Bonesin lapset olivat niin lihavia, etteivät ylettyneet kengännauhojaan solmimaan. Matami Bones ja hänen miniänsä hemmottelivat heitä kilpaa. Mutta sitten ne raukkaparat kompastuivat kengännauhoihinsa, kun kuolonsyöjät tulivat. Tai ehkä se on vain huhupuhetta, noita-akkojen juoruja. Kuolleita he joka tapauksessa nyt ovat, väliäkö sen on, miten se kävi.”

”Ilmoittauduin jo sille samperin Kutoen kodikkaaksi -kurssillekin!” minä vaikeroin. ”Mutta jos matami Bones opettaa, kurssin nimi voisi olla enemmin Kutoen itkurievuksi. Minä oikeasti haluaisin edes jotain kivaa kotiini!”

Vimmoissani survoin epäonnistuneet verhoni opiston aulan roskakoriin.

Wanda noukki verhot roskakorista, oikoi ja viikkasi ne ja pisti sitten omaan laukkuunsa.

”Saat näistä kolme sirppiä”, hän sanoi. ”Maksaisin neljä, mutta ne pitää pestä. Joku oli heittänyt roskikseen sipulinkuoria. Varmaan vampyyrin karkotukseksi.”

Wanda ei suostunut yhtymään valitukseeni, mutta tuli kuitenkin mukaan opiston kansliaan, eikä mukissut vastaan, kun peruutin mattokurssin ja pyysin hyvitystä ompelukurssin kärsimyksistä. Matami Bonesista oli ilmeisesti valitettu aikaisemminkin, mutta toisaalta opistosihteeri väitti, että tämä oli kovin pidetty opettaja.

En sanonut mitään. Otin rahani ja marssin ulos opistolta. En ollut vaatinut koko kurssimaksua takaisin, osasinhan nyt kirjoa kuusenoksia (ilman pallokoristeita) ja tiesin, että matot kannatti kutoa.

”Kuule”, Wanda sanoi ja loitsi päällemme sateenvarjoloitsun, ulkona oli nimittäin alkanut sataa, ”ei Puhpuusku ole Lontoon ainoa opisto. Haittaisiko sinua, jos oppisit kutomaan vähän hitaammalla tekniikalla?”

Tuijotin Wandaa hölmistyneenä.

”Dirkin äitikin opettaa käsitöitä”, Wanda aloitti. ”Dirk Cresswellin, joo”, hän jatkoi, kun ilmeeni kävi yhä hölmistyneemmäksi. Wanda ja korpinkynnen silloinen valvojaoppilas Dirk Cresswell olivat seurustelleet neljäntenä kouluvuotenamme, mutta en tiennyt, että he olivat enää missään tekemisissä keskenään. Wanda oli tulistunut, kun Dirk ei kertonut perheestään mitään, ja uskoi tämän salailevan jotakin kammottavaa.

”Ja Dirkin äitikö ei ole kärsinyt sodassa?” minä kysyin. ”Hetkinen – sinä sanoit, että hän opettaa hitaasti! Häneltä puuttuu taatusti käsi tai silmä! Tai pää!”

”Ei hän tiedä sodasta kyhmin papanaa”, Wanda väitti ja kiskoi minut takaisin sateenvarjoloitsun suojaan, kiivastuksissani olin halunnut potkaista apoteekin edessä lojuvaa rikkinäistä kukkaruukkua.

”Sitten hän ei tajua mistään mitään!” minä ulvahdin. ”Ankeuttaja on suudellut häntä!”

”Ei tietenkään ole”, Wanda sanoi rauhallisesti. ”Dirkin äiti on jästi.”