Nimi: Euphemialle
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: kuolemanjälkeinen vuodatus, epäromanttinen rakkaustarina
Pää-ääni (kuolleesta ei kai voi puhua pää
henkilönä): Lily Potter (Lily/James)
Yhteenveto: Lily katuu kuolemaansa.
A/N: Mun piti tänään kirjoittaa kiva ja perhehenkinen jouluficci, mutta tämä aihe on kummitellut mielessäni niin kauan kuin olen ficcejä kirjoittanut ja jostain syystä tänään sain sen paperille. Kommentteja ja kysymyksiä saa jättää! Huomenna julkaisen jotain (lievästi) jouluisampaa!
EuphemialleSain olla leski viidentoista minuutin verran. Ehkä puolisoni kuoleman minulle suoma yhtäkkinen helpotus sai minut kuolemanvaarassa toimimaan niin päättömästi kuin toimin, sillä leskeyden auvoa tosiaan kesti vain vartin – kuolin nimittäin itsekin.
En minä tietenkään toivonut Jamesin kuolevan! Mutta leskeys olisi ollut pelastava eufemismini.
Kyllä, minä rakastan häntä ikuisesti, minä olisin surupuvussani sanonut, eikä se edes olisi ollut valhe. Kuollutta on helppo rakastaa: kuollut ei vaadi mitään, ei puhu mitään. Totuus kuolleen luonteesta on yhtä kuollut kuin hänen ruumiinsakin. Siksi kuolema on mitä kätevin ratkaisu niihin väistämättömiin ongelmiin, joita elämä yhdessä –
yhteiselämä – tuo tullessaan ja joita avioero,
elämä erillään, tuskin olisi ratkaissut.
Jamesilla oli ruikuttava luonne. Hän oli tottunut saamaan haluamansa, ja jos joku toinen halusi eri asioita, hän piti sitä loukkauksena itseään kohtaan. Avioero sellaisen ihmisen kanssa – näin olin järkeillyt – olisi epäilemättä ollut vain uusi kitisevä ja vikisevä luku muutenkin epäromanttiseen rakkaustarinaamme. James olisi itkenyt, jankuttanut, vedonnut siihen, että minun itsekkyyteni teki lapsistamme onnettomia; siihen, että hän herra paratkoon, oli vastikään jäänyt orvoksi – ihan kuin minä en olisi jäänyt! – ja nytkö minä aioin jättää hänet vaimottomaksikin! Tiedän, ettei hän olisi päästänyt minua helpolla, että hän olisi mustamaalannut minua lapsille, vakoillut menemisiäni ja tulemisiani, juoruillut minusta jokaiselle vastaantulijalle, lyhyesti sanottuna nolannut meidät molemmat.
Ja silti kaikki olisi ollut ihmisten silmissä minun syytäni, sillä minä olin se, joka halusi erota.
Moitin itseäni jatkuvasti, ettei minulle suotu pidempää elämää leskenä.
Hän kuoli suojellessaan meitä, minä olisin ilomielin julistanut, suonut Jamesille valheellisen kunniakkaat viimeiset hetket ja olisin vieraillut säännöllisesti hänen itkevää auguuria esittävän hautapatsaansa juurella, sillä sellaisen minä olisin hänelle pystytyttänyt – minut olisi sitten aikanaan voinut kipata jonnekin muualle. Olisin jopa saattanut nimetä syntymättömän tyttäreni pateettisesti Euphemiaksi, sillä sitä
James-vainaa olisi toivonut. Tyttöparan ruma nimi olisi ollut viimeinen uhri yhteiselämämme alttarille, eufemismi sille, että avioliittomme oli ollut onnellinen ja liian lyhyt.
Todellisuudessa James ei kuollut suojellessaan meitä. Hän kuoli, koska oli niin helvetin tyhmä, että juoksi Voldemortin syliin ilman sauvaa. Olisin hänelle huomattavasti vihaisempi, ellen olisi itsekin kohdannut loppuani lähes yhtä säälittävällä tavalla. Mutta kuolleista ei koskaan puhuta täysin totta – minähän sen tiedän. Jopa Voldemort väitti pojallemme Harrylle, että James oli kurpitsajuhlailtana taistellut urheasti. Taistellut? Urheasti? Olen syvästi pettynyt Voldemortiin! Hän oli sentään
paikalla – enkä koskaan muutenkaan pitänyt häntä kovin sentimentaalisena olentona. Silti hän koki tarpeelliseksi kiillottaa Harryn jo entisestään vaalimaa sankarikuvaa isästään sen sijaan, että olisi puhunut totta. Jamesin kuolemassa ei ollut mitään sankarillista, mutta en minä toisaalta häneltä sankarikuolemaa ollut odottanutkaan.
Itseltäni minä odotin enemmän.
Jos olisin palannut aaveena, tiedän mitä poistuneen sieluni jälki tekisi. Se ulisisi piilopaikkamme raunioilla, hamuaisi sortuneen katon ja lyhistyneen sohvan alta pilkottavaa pajupuista sauvaa kyvyttömänä murtamaan materiaalisen maailman lainalaisuuksia ja manaisi omaa huolimattomuuttaan. Aavenimeni olisi ehkä Sauvaton Äiti, tai millä nimellä jälkimaailma minut nyt sitten haluaisikaan tuntea. Onneksi en kuitenkaan halunnut pukea kuollutta sieluani aaveen haaleaan hahmoon. Aaveet ovat mielestäni aina olleet itserakkaita – ja todella noloja.
Ihmettelen, ettei James ryhtynyt aaveeksi!
Tiedän, että monet pitävät kuolemaani sankarillisena, jopa esimerkillisenä. Molly Weasleyn tapaiset noidat ihailevat epäitsekkyyttäni, jättävät huomioimatta passiiviselta vaikuttavan, raivostuttavan saamattomuuteni ja parkuvat sitä, miten ylevästi rakastin pientä poikaraukkaani – eikö kuka tahansa äiti olisi tehnyt samoin minun sijassani! Jotkut toiset, ne, joilla on enemmän kaksintaistelutaitojen kunnioitusta, muistuttavat vaimeasti, että minähän olin jästisyntyinen. Ei
minun voinut olettaa muistavan kantaa sauvaa koko ajan mukanani. Ja sitten on kolmas ryhmä, joka myös menee jonkinlaiseen hurmioon kuvitellessaan antautumistani kuolemalle. He kuvittelevat, miten levittelen sutjakoita raajojani poikani pinnasängyn edessä, miten yöpaitani olkaimet valuvat alas käsivarsiani ja miten kiihkeästi anon lordi Voldemortilta armoa.
Halveksin heitä kaikkia. Mutta eniten halveksin itseäni. Odotin itseltäni enemmän. Minä rakastin poikaani. Minä repisin paljain käsin palasiksi jokaisen, joka yrittää tehdä hänelle pahaa.
En voi ymmärtää, miksen tehnyt niin.
Valitettavasti Harry ei koskaan odottanut minulta enempää. Hänelle minä olen Äiti, Pyhä Lily, joka antoi henkensä, jotta hän saisi elää. Ja joskus minusta tuntuu, että hän kuolleena sai minusta paremman Äidin kuin mihin olisin elävänä ikinä kyennyt. Ehkä minä kuolin, jotta hän saisi Äidin – jotta hänen elämässään olisi jotain täydellistä.
Harryn kuvitelmat meidän kadotetusta perheonnestamme ovat idyllisiä. Luulen, että hän mielessään kuvittelee meidät jonkinlaiseksi pienemmäksi ja rikkaammaksi Weasleyn perheeksi. Hänen isänsä olisi hyväntahtoinen ja suojelevainen, hänen äitinsä pullantuoksuinen ja huolehtivainen, ja vanhempien keskinäinen yhteisymmärrys ja rakkaus rikkoutumaton. Hän kuvittelee, miten me yhdessä eläisimme Godrickin notkossa, miten hänellä olisi veljiä ja sisaria ja miten minä leipoisin hänelle siepinmuotoisen syntymäpäiväkakun.
Olen aina inhonnut ruuanlaittoa, leipomista etenkin. Jos eläisin, saattaisin ainoastaan joskus kärventää uunissa hirvipaistia ärsyttääkseni Jamesia.
Minä opiskelin parantajaksi, kuiskaan Harrylle.
Pienenä minä halusin olympiavoittajaksi. Kaksikymmentä vuotta minä haaveilin aivan muista asioista kuin siitä, että saisin olla äiti. Joskus minun elämäni oli melko onnellista, joskus hyvin hirveää.
Minäkin menetin äitini ja isäni, minä kuiskaan. Minä olin tytär, sisar, ystävä, oppilas, naapurin outo tyttö. Minä olin vuokralainen, kummajainen, rakastettu, pahalta haiseva vierustoveri pitkällä bussimatkalla. Minä oli paljon muutakin kuin Äiti, eikä se tarkoita, että rakastaisin poikaani vähemmän. Mutta Harrylle minä olen pelkästään hänen Äitinsä, ja minä olisin pettynyt siihen, ettei hän halua minulta enempää, ellen olisi niin pettynyt itseeni.
Itseni jälkeen eniten inhoan niitä, jotka Harryn nähdessään henkäisevät: ”Oi, Lilyn silmät!” Ikään kuin minusta ei olisi jäänyt elävien maailmaan kuin kaksi vihreää silmää jonkun toisen kallonkuopissa. Sitä paitsi eivät ne ole Lily Evansin silmät. Minun isälläni Robertilla oli samanlaiset.
En usko kohtaloon, mutta ei minun kuolemassani ole järkeäkään. Niinpä tyydyn kohtaloon, koska jotakin selitystä minä kaipaan. Ehkä minun oli kuoltava, koska Jameskin kuoli. Meidän suhteemme perusta oli alusta alkaen rakennettu kuolemalle.
Ensin kuoli minun äitini Eleanor. Syöpään. Olin silloin seitsemäntoista, minut oli valittu juuri johtajatytöksi, mutta olin surusta niin sekaisin, etten olisi pystynyt johtamaan edes kotitonttua keittiöön. Silloin James otti ohjat käsiinsä. Hänet oli vastoin kaikkia odotuksia – tai ainakin minun erittäin matalia odotuksiani – valittu johtajapojaksi, minun parikseni kaitsemaan ja opastamaan nuorempia oppilaita ja tukemaan Tylypahkan opettajien työtä vaikeina sotavuosina. James osoittautui kaiken luottamuksen arvoiseksi. Minä makasin pylvässänkyni tunkkaisissa lakanoissa, kun James järjesti syyskarnevaalit, pakotti Riesun puhdistamaan pöllölän, pelasti muutaman ensiluokkalaisen Voron tyrmästä, kopioi professori Binnsin haalistuneet muistiinpanot arkistoitaviksi Tylypahkan kirjastoon ja karkotti kaksi kuolonsyöjää Hagridin mökistä. Silloin harvoin, kun kävin oppitunneilla, James lainasi minulle muistiinpanojaan. Vastentahtoisesti minä aloin ihailla häntä.
Kun sitten isäni hieman myöhemmin päätti päättää päivänsä, tuli James minun mukaani kuoleman merkitsemään lapsuudenkotiini. Hän auttoi minua tyhjentämään autioksi jääneen talon turhiksi käyneistä tavaroista – Petunia ei halunnut mitään – siivoamaan pölyn valtaamat nurkat ja nyppimään olohuoneen seinältä isäni aivonkappaleet.
Minusta alkoi tuntua, että James oli kaikki, mitä minulla enää oli. Annoin mielihyvin hänen päättää kaikesta, en itse kyennyt siihen. Ehkä hän kuvitteli, että meidän yhteiselämämme – parisuhteemme, sillä sellainen siitä oli vaivihkaa tullut – olisi loppuun asti sellainen. Suruni keskellä unohdin, että osasin toimia itsenäisesti, ja olin liian väsynyt huomaamaan, miten James nautti avuttomuudestani.
Lopulta, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kun koulu loppui ja meidän oli aika tehdä päätöksiä tulevaisuudestamme, huomasin, etten enää halunnut, että minua johdetaan. Olin antanut Jamesin sulautua osaksi elämääni, tulla minun johtajapojakseni, minun parikseni ja kumppanikseni ja äkkiä huomasin, että hän on kaikkialla. Hän oli tiellä.
Minun isäni ei halunnut elää ilman äitiäni. Minun on vaikea antaa sitä hänelle anteeksi, koska en itse ole kokenut mitään vastaavaa. Tai olen – Harryn kanssa, ja se tekee anteeksiantamisesta vielä vaikeampaa.
”Mihin sinun isäsi kuoli?” professori Kuhnusarvio kysyi minulta kerran. ”Ampumahaavaan”, minä vastasin, ja hän kysyi, oliko se yleinen vaiva jästimiehillä. Velhomaailmassa ketään ei todella kiinnosta, miten isäni kuoli – heille minä olen sukuni ensimmäinen –, ja koska Petunia ei häpeän ja häveliäisyyden vuoksi myöskään koskaan puhu aiheesta, ei Harry koskaan saa tietää mitään isovanhemmistaan. He olivat jästejä, on kaikki mitä heistä tiedetään, ihan kuin jästiys kertoisi kaiken, olisi koko heidän persoonallisuutensa – ja mikä minusta on pahinta:
heidän persoonallisuutensa. Ei isän tai äidin erikseen, vaan
heidän, yhdessä, ikään kuin väistämättä siellä, missä on äiti olisi myös isä.
Siinä vaiheessa, kun olin lopullisesti todennut, että minun ja Jamesin parisuhde etenisi joko niin kuin se oli alkanut, Jamesin turvallisessa ja tukahduttavassa komennossa, tai päättyisi minun aloitteestani, huomasin olevani raskaana. En ollut suunnitellut raskauttani. Vaikka jälkimaailma tuntee minut Äitinä, jonka elämäntehtävä oli olla Äiti, ei se ollut niin. Menetin itsekunnioitukseni sillä silmänräpäyksellä, kun James kertoi, ettei oikeastaan koskaan loitsinut huppuloitsua kunnolla – se pilasi kuulemma nautinnon! Hän sitä paitsi oli olettanut, että join säännöllisesti ehkäisylientä, jonkinlainen feministinoita kun olin. Niinhän minä joinkin, mutta ehkäisyliemi oli tunnetusti velhoparantajien kehittelemä resepti, ei noidan näkökulmasta kovin luotettava, eikä missään tapauksessa miehen sinnikkäimpien siittiöiden veroinen suoja. James oli omahyväisen innoissaan.
Ja niin minä – toisen vuosikurssin parantajaopiskelija – olin tahtomattani raskaana! Minä en voinut kunnioittaa itseäni, mutta sopeuduin tilanteeseen. Jos kerran saisin lapsen, minähän rakastaisin sitä. Rakastaisin koko sydämeni voimalla, eikä kukaan koskaan saisi tietää, että lapsi oli todellisuudessa vahinko.
Paha vain, että James tuntui ajattelevan, että meidän pitäisi mennä naimisiin. "Emme olisi muuten onnellisia", hän sanoi. "Ja isä ja äiti pettyisivät."
Kenties, jos Jamesin viktoriaaniset vanhemmat (he olivat olleet lähemmäs seitsemänkymmenen Jamesin saadessaan, syntyneet viime vuosisadan puolella) olisivat kuolleet kuukautta aikaisemmin, olisin välttynyt avioliitolta. Mutta he kuolivat kaksi viikkoa häiden jälkeen, lohikäärmerokkoon, jonka Jamesin serkun pölhö poika Ezekiel heihin hääjuhlissa tartutti. (Meistä oli huvittavaa, kun Ezekiel saapui häihin hienoisesti vihertäen. Hän tutki työkseen myrkkyetanoita, ja luulimme, että hän oli vain käsitellyt etanoitaan ilman suojahanskoja.) Toisaalta koko velhoyhteiskunta oli moraalikäsityksiltään viktoriaaninen, minun oli turha syyttää siitä Jamesin vanhempia. En tuntenut ainuttakaan aviotonta velholasta, enkä saisi sellaisena tuntea omaanikaan.
Euphemia kuoli kaksi tuntia Fleamontin jälkeen. ”Sinä olit meille kaikkein rakkain”, Euphemia sanoi Jamesille. ”Mutta minä en osaa elää ilman Fleamontia.” Sitten hän sanoi minulle: ”Pidä huolta Jamesista”, ja kuoli ennen kuin minä ehdin vastata, etten osannut enkä halunnut.
Kuten sanottu, kuolema sitoi meidät yhteen. Ensin vanhempiemme kuolema ja sitten oma kuolemamme.
Minä olisin kyllä
osannut ja
halunnut elää ilman Jamesia. Hitto vie, olisin saattanut jopa olla onnellinen. Mutta kuolleena en pääse hänestä millään eroon. Kaikille eläville me olemme James ja Lily Potter, James ja Lily ikuisesti. Hautakivi on pelkkä graniittinen eufemismi sille, että meidät oli tarkoitettu yhteen.
Täällä tuonpuoleisessa minun ei onneksi tarvitse välittää Jamesista,
pitää hänestä huolta, kuten anoppini pyysi.
Aluksi tietysti huusin Jamesille, olin aivan helvetin vihainen siitä, että hän oli jättänyt sauvansa olohuoneen sohvapöydälle, tuomitsin hänet kadotukseen ja ikuiseen häpeään ja toivoin, että hänen sielunsa palaisi helvetin tulessa, koska hänen kuolemansa ei ollut niin kivulias kuin hän olisi ansainnut. Mutta James ei ollenkaan tajunnut hävetä! Hän sanoi, että kaikki oli Peterin syytä, hänessä itsessään ei ollut mitään vikaa. Sitten hän sanoi, että meidän pitäisi mennä etsimään Peteriä ja vahtia, että hän saisi rangaistuksensa.
Ilmeisesti toive helvetin tulesta oli turha. Jamesin aineeton ja hahmoton sielu asettui Weasleyn perheen kotiin odottelemaan Peterin paljastumista. Hän muuttui kai jonkinlaiseksi pahaksi hengeksi, joka ulvoi:
Katsokaa rottaa! ja kolisutteli putkia Peteriä säikytelläkseen. Valitettavasti pahan hengen puhe oli niin epäselvää, etteivät Weasleyt ymmärtäneet vihjettä. (Jamesin puhe oli karmeaa mongerrusta hänen eläessäänkin.) Lopulta Jameskin kai kyllästyi rotanhahmoisen petturiystävänsä riivaamiseen ja sopeutui Kotikolon harmoniseen perheonneen.
Hän taisi saada sen, mitä oli aina halunnutkin ja mitä ei olisi koskaan voinut saada minun kanssani. Eikä hänen tarvitse anoa itselleen anteeksiantoa.
Anteeksi Euphemia, minä sanon, enkä puhu anopilleni, vaan tyttärelleni, joka ei saanut syntyä. Hädän ja helpotuksen sekaisella hetkellä minä unohdin sauvani ja samalla hänet ja sitä en voi antaa itselleni anteeksi. En koskaan kertonut Jamesille, että hänen miehisten siittiöidensä oli onnistunut lävistää ehkäisyliemen teho toistamiseen – en olisi kestänyt hänen ilmettään –, ja raskaus oli ollut niin alussa, ettei olisi ollut mieltä kertoa kenellekään muullekaan. Euphemia jäi minun salaisuudekseni, uhriksi, jota en olisi halunnut antaa.
”Miksei minulla ole hautaa?” kuulen pienen lapsenäänen minulta joskus kysyvän; kuulen, vaikkei tyttäreni sielu ollut ehtinyt vielä saada ääntään. Hänen äänensä on olemassa vain minulle, ja siksi vain minä voin hänelle vastata.
”Sinulla ei ole hautaa, jotta sinun elämästäsi ei kerrottaisi valheita”, minä sanon.
Sillä mitä muuta toinen lapsi olisi ollut kuin olemattoman perheonnemme eufemismi. Yritän vakuuttaa niin itselleni, mutta tiedän, että tyttäreni olisi ollut muutakin. Sisar, sisarentytär, serkku, ystävä, naapuri, outo tyttö Petunian ja Vernonin hopeahäissä, pieni avioerolapsi, haiseva vierustoveri bussissa, potilas sairaalasiivessä, ihastus takapulpetissa, kiljuva lapsi junassa. Ilon ja valon säde äidille, joka ei sekoaisi leskeksi jäädessään.
Toivon, että tyttö olisi saanut olla kaikkea sitä.
