Kirjoittaja Aihe: Paljon kahvia ja hippu rakkautta | K-11 | ficletkokoelma | Aapo/Ville | 5/5  (Luettu 2517 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 652
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, romantiikka, fluffy, huumori
Paritus: Aapo/Ville

A/N: Pieni kokoelma Vilpoa. Jokainen osa on itsenäinen kokonaisuus. Kerro toki, jos luit :)



Paljon kahvia ja hippu rakkautta



1. Kuuma ja hyvä kesä, K-11 (506 sanaa)
2. Paijataanko paremman puutteessa sammalia? S (968 sanaa)
3. Kaupungin pehmein nurmi löytyy hautausmaalta, S (624 sanaa)
4. Parvekeutopia, S (449 sanaa)
5. Yhdessä, täysillä ja tosissaan, S (749 sanaa)



K-11
kiusoitteleva romantiikka
506 sanaa


Kuuma ja hyvä kesä

Ville

On kesäloman viimeinen sunnuntai. Huomenna koittaa maanantai, kova paluu arkeen ja töihin. En tahdo ajatella sitä, joten en ajattele.

Olen hereillä, mutta pidän silti silmiä mieluummin kiinni. Auringonpaiste ei pääse tänne, kiitos pimennysverhojen. Makuuhuoneessa on mukavan hämärää. On unenomainen olo. Aapon niska tuoksuu hyvältä. Aapo on lämmin, ja sitä on kiva silittää. Kuljetan kättäni pehmeältä vatsalta karvaiselle rintakehälle. Aapon suusta kuuluu tyytyväistä hyminää. Hymyilen ja nipistän Aapoa nännistä.

”Hei!” Aapo älähtää yllättyneenä. Nauran ja haukkaan Aapoa hellästi vielä niskastakin.

”Mikä sulla on?” Aapo tyrskähtää ja kääntyy muhun päin. Aapon vaalea tukka on vastustamattoman pörröinen. Sen ruskeat nappisilmät ovat yhä uniset, mutta suu hymyilee. Mun sisällä lepattaa.

”Miten niin?” kysyn ja teeskentelen, etten suunnitele sen enempää kujeita.

”Lurjus”, Aapo murisee nähden selvästi mun läpi. Virnistän ja painan sen alleni. Lämmin mielihyvä värähtää lävitseni, kun saan olla niin tiiviisti Aapoa vasten. Aapo upottaa kätensä hiuksiini. Se tuntuu ihanalta. Kosketus kutsuu mut Aapon huulille. Me suudellaan syvään ja ahnaasti. Aapon toinen käsi painautuu selkääni ja liukuu sieltä pakaraa puristamaan. Samaan aikaan Aapon kieli painautuu omaani vasten. Kaikki se saa kehoni reagoimaan. Aapo tuntee sen. Kuuma pussailu katkeaa Aapon tyytyväiseen hymyyn.

”Voisin tottua tällaiseen”, Aapo sanoo. ”Että oot heti aamusta noin innokas.”

”Enkö muka oo ollut?” ihmettelen, koska musta meillä on ollut varsin kuuma ja hyvä kesä.

”Oot”, Aapo myöntää ja sukii hiuksiani. ”Toivon vaan, ettei tää lopu kesään…”

”Miksi loppuisi?”

”Nokun arki”, Aapo sanoo ja kohauttaa olkiaan. ”Ei ole niin paljon aikaa ja haluja.”

”Älä viitti”, hymähdän. ”Todennäköisesti oon vielä kiimaisempi, kun mun pitää jumittaa töissä kahdeksan tuntia ennen kuin saan taas olla sun kanssa.”

”Ai?” Aapo kuulostaa hellyttävän imarrellulta.

”Jep”, sanon ja suutelen sitä taas, ihan vain sanojeni vakuudeksi. Aapo vastaa suudelmaan, mutta ei innostu enää samalla tavalla. Mietin, miten viritellä tunnelmaa taas hieman kuumemmaksi. En ehdi keksiä suunnitelmaa, kun Aapo alkaa venkoilla altani. Yritän estää. On aivan liian aikaista tällaiselle ylösnousemukselle.

”Pitää päästä kuselle”, Aapo sanoo. Päästän sen nousemaan. Katson kaihoisasti Aapon alastonta vartaloa, joka loittonee jo oven suuntaan.

”Tuut sit takas?” varmistan.

”Enpä tiiä. Kahviakin tekis jo mieli. Mitä sulla on tarjota?” Aapo kysyy virnistäen.

”Otan sulta suihin”, sanon, koska sitä ajattelen jo muutenkin. Mun ujostelematon ilmaus hätkähdyttää Aapoa vähän, mutta pian pirullisuus palaa sen kasvoille.

”Kahvi kuulostaa paremmalta”, Aapo letkauttaa ja lähtee makkarista.

”Hei!” älähdän sen perään. Kuulen, kuinka Aapo nauraa vessaan mennessään. Nousen itsekin ylös ja menen keittämään sitä pirun kahvia. Olen vihdoin keksinyt suunnitelman.

Aapo palaa ensin makkariin, mutta mä en ole siellä. Aapo huhuilee mua.

”Keitän sulle sitä kahvia”, huikkaan. Aapo seuraa ääntäni keittiöön.

”Ville, et kai sä todella uskonut, että mä –”

Aapo vaikenee. Aapon kasvoilta kuvastuu puhdas tyrmistys, kun se näkee mut polvillaan keittiössä kahvimuki ojennettuna Aapoa kohti kuin uhrilahjana.

”Tässä ois”, sanon vakavana ja kohotan höyryävää mukia. ”Ellet sä sitten muuttanut mieltäs?”

Aapo punastuu railakkaasti tajutessaan, miksi todella olen polvillani. Pokerinaamani rakoilee, kun mua alkaa hymyilyttää.

”Laita se kahvi pois”, Aapo ähkäisee. Tottelen kiltisti. Aapo tulee mun luo, kumartuu ja ottaa kiinni niskastani ja suutelee. Se on sotkuinen ja malttamaton suudelma. Aapo haluaa, haluaa todella. Onneksi mä olen jo valmiusasemissa.




Haasteet: Originaalikiipeily (135. ylösnousemus), Otsikoinnin iloja II (tekstilainausotsikko) ja Inspiraatiorohtoja:

Skenaario: viimeinen työ-/koulupäivä ennen kesälomaa
Tunne: ristiriitainen
Sanat: paiste, unenomainen, terassi




A/N: Oli kiva kirjoittaa tällainen cheeky, kiusoitteleva ficlet, jossa Ville on se, joka kiusaa ja härnää, koska hän on yleensä se vakavampi näistä kahdesta. Tämän kirjoittamisesta tuli hyvä mieli, toivottavasti lukeminen oli mieluisaa sekin! ^-^
« Viimeksi muokattu: 28.09.2024 22:30:53 kirjoittanut Sokerisiipi »

Ygritte

  • [igrit]
  • ***
  • Viestejä: 713
Hahaa, ihan täydellinen lopetus kesälomalle:D Tykkään ihan suunnattomasti tuollaisesta hyväntahtoisesta velmuilusta, jota Ville tässä harrastaa! Ihan oikein antaa toisen hetken jo pelätä, että kahvijutut meni todesta:D
This won't turn into a hyperfixation
and
Other Hilarious Jokes You Can Tell To Yourself

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 794
Oih, mikä tunnelmapalanen. En tykkää yhtään syksystä ja vaikka ilmat näyttävät jatkuvan lämpiminä, huomaan jo harmistuvani pimeyden ja harmauden tulosta. Joten tämä helpotti vähän kaipuuta kesäisiin tunnelmiin. Ja samalla kuitenkin Villeä ja Aapoa harmitti myös arkeen paluu, joten tuli hyvin tuttu tunne mukaan. Poikien väleissä oli juuri tuota, halua vielä pitää vähän kiinni kiireettömyydestä ja menneistä kesäpäivistä, vaikka edessä onkin syksy. Oli aivan ihanaa, miten he ottivat kaiken irti viimeisestä kesälomapäivästä ja ihanaa, miten arjen tuleminen ei synkistänyt tunnelmaa kokonaan missään kohtaa. Näistä kahdesta aiemmin lukeneena, ehdin pelätä, että tästä tulee taas sydäntä särkevä väittely, mutta oli kivaa, että nyt molemmat olivat samalla aaltopituudella. ^^ Mikä on aika normaalia, vaikka joskus läheisyys olisi tuntunut väärältä, se muuttuu ajan mittaan parisuhteessa. Vaikka siis sanoitkin, että tämä ei liity muihin teksteihin muuten kuin että hahmot ovat samat.

Tällainen K-11 tasoinen kuumuus oli tosi toimiva. Välillä tuntuu että kun ei mene suoraan korkeimpaan ikärajaan, petipuuhista ömmm keittiönlattiapuuhista saa vieläkin kutkuttavampia. Pitää pysyä tietyllä tasolla ja paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Joskus se toimii paremminkin näin. ^^

Lainaus
”Enpä tiiä. Kahviakin tekis jo mieli. Mitä sulla on tarjota?” Aapo kysyy virnistäen.

”Otan sulta suihin”, sanon, koska sitä ajattelen jo muutenkin. Mun ujostelematon ilmaus hätkähdyttää Aapoa vähän, mutta pian pirullisuus palaa sen kasvoille.

”Kahvi kuulostaa paremmalta”, Aapo letkauttaa ja lähtee makkarista.

Ihh, tämä dialogi oli niin nättiä ja hupaisaa. Tosi kivasti näkyi, että ollaan jo sen verran läheisiä, että Ville saattoi noin sutkauttaa, mutta sitten kuitenkin suhteessa on yhä alun jännitystä, kun Aapo yllättyi kommentistasi, mutta osaakin heti vitsailla takaisin. :D En kestä, Villen lopun ratkaisu kahvi-vai-seksi ongelmaan oli kyllä loistava. Molempi parempi, eikö? ;D Ihanan pirskahteleva palanen arkea vakiintuneessa parisuhteessa, kaksi troupea, joita rakastan varsinkin yhdessä. Toteutus oli aivan ihana ja mukana vielä tuota harmia alkavasta syksystä ja muistoa ihanasta kesästä, oli niin napakymppi kaiken kaikkiaan. ^^
Kiitos tästä!
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 652
Ygritte: Ihanaa kuulla, että pidit! Velmuilu, miten ihana ja loistava sana kuvaamaan Villen metkuja! Kyllä, Aapo ehti jo luulla päässeensä ihon alle, ja Ville pääsi yllättämään. Kiitos huisisti kommentista!!

Meldis: Ah, ilmaisin itseäni huonosti alkutiedoissa. Siis kyllä, nämä tekstit liittyvät toisiinsa hahmojen suhdekehityksen kannalta. Paitsi jos saan jonkin hurjan AU-inspiraation johonkin tulevista ficleteistä. Siinä tapauksessa mainitsen kyllä erikseen. Mitään kronologista kokonaisuutta ei kuitenkaan ole tulossa. Ihanaa, että pidit tämän kesäisyydestä! Vähän nauratti tuo, että pelkäsit uutta sydäntä särkevää väittelyä ;D Mutta myönnän, että kirjoitan näistä usein jonkin jännitteen/ongelmakohdan kautta. Ei tällä kertaa kuitenkaan! Tykkään K-11 ikärajasta ehkä kaikista eniten, mitä tulee tällaiseen parisuhdedraamaan. Koska saa just ehdotella ja kuumotella, mutta saa sitten kuitenkin lopettaa ennen graafisia yksityiskohtia ;D Kiitos sullekin ihanasta kommentista!!

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 652
A/N: No niin. Sain vihdoin editoiduksi tämän seuraavan. Tämä sijoittuu aikaan ennen Aapon ja Villen pariutumista. Pre-slash siis. Tunteita kuitenkin on jo, mutta niiden kanssa ei osata tehdä mitään ja ollaanpa vielä reippaasti kieltämisenkin puolella. Aapon näkökulmasta tällä kertaa! Lukuiloa ♥︎



S
epävarma ihastusdraama
968 sanaa

Paijataanko paremman puutteessa sammalia?

Aapo

”Joko olet puhunut Villelle?”

”Mistä?”

”Tiedät kyllä.”

”Ei ole mitään puhuttavaa.”

”Ymmärrän, että sua pelottaa, mutta –”

”Et sä voi mitenkään ymmärtää. En halua puhua tästä enää, okei?”

”Okei.”

Siskoni kanssa käymä keskustelu pyöri taukoamatta mielessäni. Helmi kuvitteli, että mulla oli jotain kerrottavaa Villelle, vaikkei edes ollut. Helmi vakuutteli, että se aisti meidän välillä kipinöitä, kummankin puolelta. Helmi luuli näkevänsä ja tietävänsä asioita, jotka eivät olleet totta. Toivoin, ettei me oltaisi ikinä Villestä juteltukaan, koska nyt ääneen sanotut sanat vainosivat mua. Helvetti, siskoni osasi olla yksi päälle päsmäröivä kääpä.

Yritin palautua nykyhetkeen, jossa me – mä, Helmi ja Ville – käveltiin peräkanaa luontopolulla. Oli hyvä ja kaunis päivä patikoida. Syyskuun alku oli ollut ihmeen lämmin ja aurinkoinen. Vain auringon asema ja polulle varisseet keltaiset koivunlehdet paljastivat, ettei enää eletty kesää. Poissa olivat myös laulavat linnut. Metsä meidän ympärillä oli hiljainen.

Helmi suhtautui luontoon muakin intohimoisemmin. Se pysähtyi vähän väliä ja osoitteli meille kaiken maailman kääpiä, pahkoja ja saniaisia. Mietin, pitäisikö Helmiä vähän toppuutella, koska tiesin, ettei Villen kohtelias kiinnostus riittäisi loputtomiin. Ville ei kuitenkaan edes näyttänyt ärtyneeltä, joten annoin Helmin intoilla. Siskoni käveli ensimmäisenä, sitten tuli Ville ja mä pidin perää. Nautin alkusyksyn kirpeästä tuoksusta. Metsässä sen haistoi aivan erityisen väkevänä. Luonnossa oleminen teki mulle hyvää. Oloni oli parempi ja virkistynyt. Me ei paahdettu kovaa tahtia, ihan vain käveltiin. Mulla oli hyvin aikaa pysähtyä välillä silittelemään pehmeitä rahkasammalia. Jotenkin Ville tajusi aina saman tien, kun jäin jälkeen. Se kääntyi ja pudisteli hymyillen päätään, kun näki mun taputtelevan vihreiden sammalten peittämiä puunrunkoja tai kivenjärkäleitä.

”Tahdotko kokeilla?”

Ajattelin, että Villelle, jos kelle, tekisi hyvää välillä olla konkreettisessa kosketuksessa luonnon kanssa. Ville oli niin tavattoman kaupungistunut.

”Ei kiitos”, Ville naurahti, ja me jatkettiin matkaa.

Vaivuin nopeasti omiin ajatuksiini. Ajattelin Villeä, kuten tavallista. Mietin, mikseiköhän se ollut jo löytänyt uutta tyttöystävää. Vaihtoehtojen vähyydestä se ei voinut johtua, koska Villen ympärillä pörräsi usein parikin muijaa, joille hiljainen ja totinen mies oli kuin hunajaa. Viime aikoina Ville oli kuitenkin jättänyt naiset huomiotta ilman mitään erityistä syytä. Se oli outoa, koska tiesin Villen kuitenkin olevan parisuhdetyyppiä. Ei Ville osannut yhden yön juttujakaan. Oliko Ville kiinnostunut jostakusta erityisestä? Ehkä mä en edes tuntenut sitä. Villellä oli niitä opiskelukaveriporukoitaan. Ehkä siellä oli joku, joka oli vanginnut Villen mielenkiinnon. Vatsaani kivisti epämukavasti, mutta pakotin tunteen heti pois. Totta kai mä tahdoin, että mun paras kaveri saisi pesää. Näin mielessäni siskoni pudistavan päätään tietäväinen hymy kasvoillaan. Turpa kiinni, Helmi, ajattelin vihaisena. Mietin, että ehkä mun pitäisi taas pysähtyä paijaamaan sammalia, koska aloin kiihtyä ja ihan turhaan.

Pysähdyinkin, mutta vahingossa. Törmäsin Villen selkään, kun se oli seisahtanut mun huomaamatta.

”Mitä?” ihmettelin ja kurkin Villen ohi polulle, mutta en nähnyt mitään syytä pysähtymiselle.

”Helmi”, Ville sanoi nyökäten siskoni suuntaan. Helmi oli pysähtynyt. Sillä oli minikiikarit silmillään. Se kuikuili puiden latvuksiin ja mumisi kiihtyneesti itsekseen. Hyvä, ettei sen vaalea palmikkokin kipinöinyt. Ilmeisesti Helmi oli lintubongannut jonkin aivan erityisen hyypiön.

”Tuossa menee hetki”, totesin. ”Senkus kuin menet ympäri. Ei Helmiä haittaa.”

Ville vilkaisi mua epäillen, mutta meni kuitenkin. Helmi ei edes huomannut. Se oli kaivanut muistivihkonsa esiin ja raapusti kuumeisesti havaintotietoja ylös.

”Taigauunilintu, ei voi olla totta. Näin kaukana rannikolta? Miten se on tänne eksynyt?” Helmi puheli itsekseen ja tiiraili taas kiikareilla puiden latvustoon.

”Tule sitten perässä, kun maltat”, sanoin.

”Hyst!” Helmi sähisi ja melkein antoi mulle tällin viuhtoessaan niin villisti kättään. Mua nauratti.

Me jatkettiin Villen kanssa järvelle asti. Oltiin me jo muutenkin melkein perillä. Vesi oli tyyntä ja huumaavan sinistä. Polvistuin vesirajaan ja huljuttelin vettä kädelläni. Yhä lämmintä, kenties jopa uitavaa.

”Jospa et kuitenkaan”, Ville sanoi kuin arvaten, mitä ajattelin. Käännyin hämmästyneenä katsomaan sitä. Ville seisoskeli vaivaantuneena rantatörmällä kädet farkkutakkinsa taskuissa. Ville ei ollut mikään metsämies eikä se omistanut edes kunnon ulkoiluvaatteita. Vaikka Villellä ei ollut asianmukaisia varusteita, se näytti silti hyvältä ja coolilta. No, puolet Villen charmista olikin sen tummissa kiharoissa.

”Mitä se sua haittaa?” ihmettelin. Ville näytti entistäkin kiusaantuneemmalta. Se vilkuili sinne, mistä me odotettiin Helmin pian saapuvan. Mulla kesti hetki yhdistää Villen outo käytös ja Helmin väliaikainen poissaolo.

”Mitä, etkö osaa olla Helmin kanssa, jos mä en ole kahden metrin välittömässä läheisyydessä?” tyrskähdin.

”Ei meillä ole mitään yhteistä”, Ville ähkäisi.

”Mä luulin, että te tulette juttuun.” Olin hämmentynyt ja pahoillani. Ehdin jo pelätä, mitä kävisi, jos en voisi enää hengailla samaan aikaan siskoni ja parhaan kaverini kanssa. Ville huiskautti vähätellen kättään.

”Kyllä me tullaankin. Helmi on ihan kiva, mutta se ei ole sä”, Ville sanoi polulle yhä tuijotellen. Suloinen lämpö ailahti vatsassani ja väreili iholle saakka. Tunsin itseni nähdyksi ja erityiseksi. Hymyilin leveästi. Ville ei edes tajunnut, että se oli juuri sanonut jotain ihanaa. Se näki mun hymyilevän.

”Mitä?” Ville kummasteli. Mun teki hirveästi mieli halata sitä, mutta hillitsin itseni. En halunnut olla outo. Ihan järjetöntä halata jotakuta ilman syytä.

”Täytyykö mun pitää sua ihan kädestäkin, jotta rauhoitut?” naljailin.

”Turpa kiinni”, Ville murahti, mutta ei tosissaan. Vähän Villeä taisi silti nolottaa. Hekottelin, ja luovuin uimisaikeistani ihan hyvillä mielin. Tuntui hyvältä olla kaivattu.

Palasin rantatörmälle Villen viereen. Menin tahallani ihan lähelle, jotta Villellä olisi varmasti turvallinen olo, kun Helmi liittyisi taas meidän seuraan. Ville äsähti ärtyneenä, mutta ei siirtynyt kauemmas, vaikka olisi voinut. Meidän olkavarret koskettivat. Tunsin huolestuttavaa kihelmöintiä vatsassani. Ville hengitti syvempään kuin tavallisesti. Mulle tuli kumma ajatus siitä, ettei Ville ehkä vetänytkään keuhkoihinsa metsän aromeja. Ville oli joskus kännissä kertonut mulle, että mä tuoksuin sen mielestä hyvältä. En uskonut, että Ville itse edes muisti sitä, mutta mä en ollut koskaan unohtanut. Mietin, epäilin, toivoin – saattoiko Helmi ehkä sittenkin olla oikeassa? Oliko mahdollista, että Ville –

Helmi rymisteli puskasta esiin kirkkaasti hymyillen. Taigauunilinnun näkeminen oli selvästi ollut sen päivän kohokohta. Ville astui heti musta kauemmas ja meni nyt itse kokeilemaan vettä kädellään. En edes ehtinyt nähdä sen ilmettä. Mitä jos siinä olisi inhoa? Epävarmuus sekoittui kylmään pelkoon vatsassani, ja mua paleli. Kaikki tämä oli vaarallista toiveajattelua, ja mun piti lopettaa se heti. Ville oli ja tulisi aina olemaankin hetero, end of story.



Haasteet: Originaalikiipeily (14. sammal) ja Otsikoinnin iloja II (kysymysotsikko)


« Viimeksi muokattu: 21.09.2024 17:33:39 kirjoittanut Sokerisiipi »

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 616
  • ava by Claire
Kommenttikampanjasta hei!

Tykkäsin tosi paljon tästä Aapon, Villen ja Helmin metsäretkestä. Söpön epävarmaa pohdintaa siitä, tykkääköhän toinen takaisin. Ja ihana Helmi, kun oli niin innoissaan lintubongauksesta. Tämä oli minulle sopivaa luettavaa juuri nyt.

Kiva, kun kirjoitit! :-*

-Kel
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 652
Kelsier: Kivaa, että näiden metsäretki oli mukavaa luettavaa! Epävarmuus on Aapolle valitettavan luontainen tunne ja olotila. Helmi ja linnut ovat minustakin symppis. Kiitos kommentista!!



S
lempeä draama
624 sanaa


Kaupungin pehmein nurmi löytyy hautausmaalta

Ville

Hautausmaan nurmi oli kumman pehmeää. Se johtui varmaan ruohon seassa kasvavasta sammaleesta. Nurmella oli ihan mukavaa olla, vaikka paikka olikin loikoiluun turhan erikoinen. Hengailu hautausmaalla oli taas näitä Aapon päähänpistoja. Se meni ja keksi kaikenlaista omituista, ja mä seurasin perässä. Ehkä juurikin mun myötämielisyys oli antanut Aapolle vapauden olla oma outo itsensä. Hyvä, ajattelin hymyillen.

Tiesin meidän olevan yhä kaupungissa, mutta hautausmaa tuntui silti olevan oma maailmansa. Pidin paikan hartaasta hiljaisuudesta. Edes työntekijät eivät häirinneet meitä. Aapo oli löytänyt meille hyvän, suojaisan sopukan isojen ja vanhojen hautapaasien takaa. Katselin mäntyjen latvoja ja niiden välistä avautuvaa kuulaan sinistä taivasta. Oloni oli tyyni ja rauhaisa. Tässähän voisi ottaa vaikka pienet torkut.

”Uskotko sä Jumalaan?” Aapo tiedusteli vierestäni. Huokaisin syvään. Olisi pitänyt arvata, ettei Aapo tyytyisi vain makaamaan hiljaa. Sen päässä kuhisi liikaa suuria ajatuksia.

”En. Uskotko sä?”

”En todellakaan”, Aapo tuhahti. ”En mä kai usko mihinkään.”

Aapon raskas äänensävy paljasti asian painavan sitä.

”Ei siinä ole mitään pahaa”, sanoin. ”Ei uskonto ole kaikkia varten.”

Aapo mietiskeli sitä hiljaa.

”Joo”, Aapo myönteli lopulta ääneen. ”Mä usein unohdan uskontojen olemassaolon, koska ne ei kosketa mun elämää millään tavalla.”

En sanonut siihen mitään, äännähdin vain hyväksyvästi. Ajattelin suurin piirtein samoin, vaikka olinkin saanut melko kristillisen kasvatuksen. Äiti uskoi. Äidin oli kai pakko, jotta se oli selvinnyt liitosta isän kanssa. Isä ei uskonut mihinkään muuhun kuin viinaan ja muiden nöyryyttämiseen. Äijä oli niin mätä paska, ettei edes uskoon tuleminen pelastaisi sitä. Äiti jaksoi yhä muistuttaa mua anteeksiannon voimasta ja välttämättömyydestä, mutta mun päätös oli horjumaton. Kaikki eivät ansainneet anteeksiantoa. Isä oli mulle yhtä kuin kuollut.

Havahduin tuttuun naksahdukseen. Tajusin Aapon nousseen ja osoittavan mua vanhalla filmikamerallaan.

”Otitko kuvan?” kysyin varautuneena. Aapo otti kuvia niin maisemista kuin ihmisistäkin. Jouduin usein Aapon kameran kohteeksi, koska me oltiin niin paljon yhdessä. Se oli väistämätön tosiasia enkä mä hennonut kieltää, koska valokuvaaminen oli Aapolle tärkeää.

”Joo. Sä näytit niin… surulliselta”, Aapo sanoi ja laski kameran. Aapo näytti syylliseltä kuin se olisi vasta nyt tajunnut tunkeilleensa, ja niinhän se olikin.

”Sun pitää kysyä ensin”, muistutin enemmän väsyneenä kuin ärtyneenä.

”Joo. Sori”, Aapo sanoi hiljaa. Hellyin heti Aapon vilpittömän katuvan ilmeen edessä. Se polvistui mun viereen ja alkoi repiä ruohotuppoja.

”Mitä sä ajattelit äsken?” Aapo kysyi varovasti. En ensin halunnut kertoa, koska en kaivannut tungettelevia jatkokysymyksiä.

”Porukoita”, sanoin kuitenkin. Aapo nyökkäsi eikä kysynyt enempää. Tätä rajaa Aapo muisti aina kunnioittaa. Vatsassani ailahti hellyys. Otin kiinni Aapon ruohonkorsia hypistelevästä kädestä. Aapon leveille kasvoille levisi pieni hymy. Muakin alkoi hymyilyttää. Jännä, miten helppoa Aapoa oli ilahduttaa tällaisilla pienillä jutuilla.

”Sun äiti”, Aapo sanoi hetken kuluttua ja haki multa varmistusta kysyä jotakin. Näin jännitystä Aapon kasvoilla. Se herätti uteliaisuuteni.

”Joo?” rohkaisin. Aapon ruskeat silmät pälyilivät puita ja hautoja.

”Tietääkö se musta, hm, meistä?” Aapo kysyi ja punastui vienosti. Naurahdin ja nousin istumaan.

”Tietää se”, sanoin ja mua ilahdutti nähdä Aapon taas hymyilevän. Se näytti ihan laittoman suloiselta.

”Mitä se sanoi?” Aapo kysyi.

”Ei mitään”, sanoin, ”mutta ei se vaikuttanut myöskään yllättyneeltä.”

”Hmm.” Aapo pohti sitä ja vaikutti tyytyväiseltä päätelmäänsä. ”Sä oot puhunut musta äidillesi ennenkin.”

”Jep.”

”Paljon?” Aapo hivuttautui lähemmäs. Aapo nosti kameran pois kaulaltaan, jotta se ei tulisi tielle meidän väliin.

”Paljon”, vahvistin katsellessani Aapon kujeilevasti hymyilevää suuta, jota tahdoin kovasti suudella. Aapo kietoi kätensä niskaani. Vatsassani kihelmöi ja hehkui.

”Hyvä”, Aapo sanoi hiljaa ja kallisti hienoisesti päätään. Suljin silmäni ja odotin suudelmaa. Mutta Aapo, se ryökäle, kellistikin mut alleen nurmelle. Tyrmistykseni sai Aapon nauramaan iloisesti. Kun nauru hiipui, Aapo nojautui lähemmäs ja katseli mua ruskeat silmät tuikkien.

”Näytät kyllä tosi kuvaukselliselta”, Aapo sanoi hiljaa tarkasteltuaan mua pitkään. ”Hautausmaa pukee sua.”

En tiennyt, oliko Aapo tosissaan, ja jos oli, mitä ihmettä se oikein tarkoitti. En useinkaan pysynyt kärryillä Aapon omalaatuisessa ajatuksenjuoksussa. En viitsinyt kysyä. Otin Aapoa niskasta ja kahmaisin sen syvään suudelmaan. Elävien maailma oli enempi mun mieleen.



Haasteet: Originaalikiipeily (37. uskonto) ja Otsikoinnin iloja II (yli kolmisanainen otsikko)



Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 652
A/N: Joskus pitää kirjoittaa jotain höpöhöpöä, joka tekee niin, niin onnelliseksi ♥︎ ^-^



S
fluffy
449 sanaa


Parvekeutopia

Aapo

Kahvinkeitin porisi, mutta en jaksanut vain seisoskella ja odottaa kahvin tippumista. Livahdin Villen parvekkeelle. Se antoi melkein suoraan metsään. Nojasin kaiteeseen ja hengitin syksyn kosteankirpeää tuoksua. Ruska alkoi olla komeimmillaan. Luonnon lämpimät värit olivat mieleeni. Tuuli heitti keltaiset koivunlehdet ilmaan ja vei mukanaan. Oli niin kaunista, ja mä olin onnellisempi kuin muistin ikinä olleeni. Se oli Villen ansiota. Hitto, en oikein vieläkään sisäistänyt sitä, että me oltiin nyt oikeasti yhdessä. Ville oli valinnut juuri mut kaikista maailman ihmisistä. Okei, eihän Ville nyt niin paljon väkeä edes tuntenut, mutta silti. Ehkä mullekin sallittiin yksi ihme tässä elämässä, ja se oli ollut Ville.

Parvekkeen ovi avautui. Käännyin katsomaan ja vähän hengästyin, kun näin Villen luonnonvalossa. Se näytti hyvältä metsänvihreässä villapaidassaan. Ville kantoi kahvimukeja. Ville oli monessa asiassa niin huomaavainen, että mua ihan liikutti. Nytkin se oli ottanut mulle omalaatuisen näköisen savimukinsa, koska se oli mun lemppari.

”Tässä, kulta”, Ville sanoi ja ojensi mukia mua kohti, mutta mä jäin kiinni sanaan, jolla se oli juuri kutsunut mua. Mun sydän oli haljeta tunteiden vyörystä. Otin kummatkin mukit ja laskin ne parvekkeen pöydälle. Ja sitten rutistin Villeä.

”Se on vain kahvia”, Ville naurahti hämillään.

”En mä sitä”, mumisin.

”Mitä sitten?”

Musta ei ollut sanomaan ääneen sitä, miten erityiseltä ja ihanalta tuntui kuulla, kun Ville kutsui mua kullaksi. Mutta mä tahdoin kuitenkin kuulla sen vielä uudestaan.

”Se, mitä sä sanoit”, sanoin. Villen piti ihan pohtia hetki ennen kuin se tajusi, mitä tarkoitin.

”Kulta, vai?” Ville sanoi, ja mä halasin sitä entistä tiukemmin. Mua punastutti ja hymyilytti yhtä aikaa. ”Mikä siinä on niin ihmeellistä?”

”Kaikki.”

Ville vei kätensä hiuksiini ja silitti. Se tuntui ihanalta. Vetäydyin hiukan, jotta näin Villen ruskeat silmät. Ne tuikkivat ja hymyilivät. Pahus, kun Ville oli komea. Suin Villen tummia kiharoita taaksepäin ja suutelin sitä ihan vain, koska sain nyt tehdä niin. Se oli upeaa. Ville oli hyvä suutelija. Se oli keskittynyt ja eli väkevästi hetkessä. Tunsin, kuinka Ville nautti, ja mua vähän tärisytti, kun se kaikki oli yhä niin uutta ja hyvää.

”Onks tää ees totta?” hengähdin, kun maltoin viimein lopettaa.

”Miksei olis?” Ville kysyi pitäen mut yhä tiiviisti lähellään.

”En vaan osaa käsitellä tällaista”, naurahdin. ”Teet mut helvetin onnelliseksi.”

Ikinä ennen en olisi uskaltanut sanoa sellaista ääneen kellekään, mutta Villelle sen sanominen tuntui – no, ei nyt helpolta, mutta tärkeältä.

”Säkin mut”, Ville sanoi hiljaa ja vakavasti. Hengähdin ja puskin entistä lähemmäksi, vaikka olin jo ihan kiinni Villessä, nyt otsa otsaa vasten, ja sitten me vain oltiin siinä. Villen sydän hakkasi ja tajusin, kuinka paljon se tunsi. Ihan uskomatonta.

”Kahvi jäähtyy”, Ville mumisi, mutta se kallisti päätään ja suuteli mua taas. Mä aivan kihisin riemusta, kun tajusin, mitä se merkitsi. Olin päässyt Villen tärkeysjärjestyksessä kahvin edelle. Sitä saattoi jo kutsua poikkeukselliseksi saavutukseksi.



Haasteet: Originaalikiipeily (79. utopia) ja Kaiken maailman ficlettejä VII (alku)


« Viimeksi muokattu: 27.09.2024 22:43:02 kirjoittanut Sokerisiipi »

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 652
A/N: Ja niin on valmis tämäkin kokoelma ♥︎



S
romantiikka
749 sanaa


Yhdessä, täysillä ja tosissaan

Aapo

Villen käsi oli lämmin omassani, kun me käveltiin kalliopolkua ylös. Ei sitä olisi tarvinnut käsi kädessä tehdä – se oli itse asiassa vaikeampaa niin – mutta en tahtonut päästää irti. Typerää kyllä, mutta pelkäsin Villen muuttavan mielensä ja karkaavan multa. Vika ei ollut Villessä. Ville ei ollut epäröinyt hetkeäkään sen jälkeen, kun se oli tunnustanut tykkäävänsä musta. Mun ei ollut tarvinnut varmistella tai kysellä määritelmistä, kuten mun aiempien jätkien kanssa. Ville oli ihanan suoraviivainen ja perinteinen poikaystävä. Villen silmissä me oltiin oltu heti ja alusta lähtien yhdessä. Ja silti mua hirvitti. Se oli käsittämätöntä. Mua hävetti pelätä, koska Ville ei ansainnut sitä. Ville oli tässä täysillä. Miksen mäkin voinut olla?

Astuin harhaan ja menetin jalansijan epätasaisella kalliolla. Olisin kaatunut, ellei Ville olisi ollut siinä. Villen ote kädestäni tiukentui, ja se auttoi mut takaisin tasapainoon.

”Kiitti”, hengähdin säikähtäneenä.

”Eipä mitään.”

Me jatkettiin matkaa. Mä yritin palata ajatuksistani takaisin metsään, jotta en kompuroisi uudestaan.

”Onko sun mielen päällä jotain?” Ville kysyi.

”Miten niin?” kysyin heti varautuneena, vaikken tiennytkään miksi. Saihan Ville sitä kysyä, ja Villelle mä saattaisin jopa vastata rehellisesti.

”Oot vain aika hiljainen”, Ville sanoi.

”Sori”, sanoin automaattisesti. Se oli tyhmä tapa, pyytää anteeksi omaa olemassaoloa. Olin kovasti yrittänyt opetella siitä pois, mutta välillä lipsahdin.

”Ei se haittaa”, Ville vakuutti. Sen ääni oli lämmin ja lempeä. Sävy rohkaisi mua. Villeen saattoi luottaa, tiesinhän mä sen.

”Mä vain murehdin tyhmiä juttuja”, puuskahdin.

”Mitä juttuja?” Ville kysyi ja auttoi mua, kun me mentiin alas jyrkkää alamäkeä. Epäröin. En halunnut loukata Villeä epäilemällä sitä, kun Ville ei ollut edes antanut mulle syytä siihen. Miksi mun piti olla tällainen epävarma paska?

”Ettet sä oikeasti halua olla täällä”, mutisin männyille, koska Villeen katsominen oli äkisti vaikeaa.

”No, onhan tää reitti vähän haastava”, Ville sanoi ymmärtäen mun sanat onnellisesti väärin, ”mutta sä lupasit mulle kahvia ja pullaa, joten eiköhän tää lopulta oo kapuamisen arvoista.”

Tyrskähdin, ja kumma kyllä, sydämeni keveni heti roimasti. Villen ajatukset olivat kahvissa ja pullassa, eivät mussa tai mun vioissa. Että tuo mies oli pöhkö ja ihana.

”Me ollaan melkein perillä”, vakuutin. Vielä yksi pieni nousu, ja me tultiin mäen laelle. Maisemat olivat huikeat. Oli aurinkoinen päivä, ja syksy oli parhaimmillaan. Luonto hehkui lämpöä ja muutosta. Katsoin Villeen, joka katsoi maisemaa tutkimaton ilme vakavilla kasvoillaan.

”Tykkäätkö?” kysyin viimein. Olin aika jännittynyt. Ville nyökkäsi. Huokaisin helpottuneena, ja aloin purkaa reppuani. Levitin viltin ja kasasin sille tuomiseni: termospullon, pienen maitopurkin, pussillisen leipomiani korvapuusteja ja pahvimukit.

”Hitto, mun pitää ryhdistäytyä”, Ville naurahti ja suukotti otsaani. En tajunnut, mitä Ville sillä tarkoitti, mutta otsapusuja tahdoin ehdottomasti useammin. ”Mitä jos mä veisin sut ensi viikolla syömään?”

”Ai niinku treffeille?” sanoin hölmistyneenä ja tunsin samalla punastuvani. Ei helvetti.

”Joo?” Ville naurahti käsittämättä, miksi olin niin ällistynyt. ”Niinku me nytkin ollaan.”

”Ai”, sanoin. Olin hämmentynyt. ”En mä ajatellut asiaa niin.”

Ville hymähti. Se otti itselleen kahvia ja kaatoi samalla mullekin. Mä yhä prosessoin treffiasiaa. En tiennytkään, että Ville edes oli treffimiehiä. Ville ei vaikuttanut tyypiltä, jota kiinnostaisi sellainen imelyys.

”Vaikka olethan sä aika romanttinen”, pohdin enkä tiennyt, miksi olin ajatellut muuta.

”Mitä?” Ville kysyi.

”Mitä?” sanoin ja tajusin vasta nyt, että olin puhunut ääneen. Punastuin. ”Ei mitään.”

Ville ei onneksi väittänyt vastaan tai kysellyt enempää. Kaadoin kuppiini maitoa ja syvennyin kahvin juomiseen, kunnes tunsin poltteen poskissani hellittävän. Sitten kömmin Villen kainaloon ja ilahduin, kuinka vaivattomasti pääsin sinne. Ville nosti kättään heti, kun liikuin kuin olisi koko ajan odottanut mua siihen. Hymyilin. Kai me sitten oltiin treffeillä.

En tajunnut, miksi mun piti yliajatella kaikkea niin helvetisti. Ei Ville ollut mikään kävelevä arvoitus. Vaikka Ville ei puhunut sen tunteista, se kuitenkin näytti ne. Se pussaili, halaili ja piti mut muutenkin kaikin puolin tyytyväisenä. Ville oli oikeasti anteliain jätkä, jonka tunsin. En ollut edes tajunnut, kuinka itsekkäitä ja paskoja mun aiemmat panokumppanit olivat olleet ennen kuin olin päässyt tositoimiin Villen kanssa.

”Mitä mietit?” Ville kysyi puskien päätään omaani vasten.

”Sitä, että sä oot hyvä sängyssä”, vastasin virnistäen. Ville oli tukehtua kahviinsa, kun se purskahti nauruun. Myhäilin. Tuntui hyvältä saada Ville nauramaan.

”Vai niin. Siksikö sä punastelet tänään niin paljon?” Ville kiusasi.

”En ees!”

”No kyllähän.”

Murisin nolostuneena ja hautasin kasvoni Villen farkkutakkiin. Otin pari kunnon nuuhkaisua Villen ominaistuoksua ja sitten taas raikasta ilmaa.

”Sä oot oikeesti tosi hyvä poikaystävä”, sanoin hiljaa.

”Kiitos samoin”, Ville sanoi hyväntuulisesti kuin sillä ei olisi ollut mitään epäilyksiä tai huolia asiasta. Kadehdin sitä. Villelle kaikki tämä oli niin helppoa.

”Mä yritän kovasti”, Ville kuiskasi kuitenkin. Ja se pieni hetki, kun Ville uskalsi näyttää, ettei sekään ollut aina varma ja huoleton, vakuutti mut läpikotaisin. Me oltiin tässä yhdessä, täysillä ja tosissamme.



Haasteet: Originaalikiipeily (137. arvoitus) ja Otsikoinnin iloja II (kolmen elementin otsikko)



Violetu

  • Draamaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 6 166
Kommenttikamppiksesta iltaa o/

Tartun nyt toistaiseksi vaan tuohon ensimmäiseen, kun olen jo valmiiksi yli tunnin myöhässä, pahoittelut odotuksesta 😅

Jotain olen näistä poitsuista aiemminkin lukenut, mutta ihan niin vahvasti eivät vielä ole päässeet painumaan mieleen kuin vaikka Heilevi.
Mutta siis awww, ihanasti olit tavoittanut laiskan, leikillisen tunnelman, ja vaikka pimennysverhot tekivät tässä makkarin hämäräksi, mun mielikuvissa sinne siilautui jostain lämmintä, oranssinkeltaista auringonvaloa, joka väritti itselle loppukesän ajankohdan, ja oikeastaan myös koko ficletin tunnelman.
Läheisyys oli tässä tosi hienosti kuvattu, tuli lähelle, mutta pehmeästi ja hellästi. Ei niin, että lukija olisi jäänyt janoamaan sitä luvattua suihinottoa kuvailtuna PWP:tä.  ;D

Hyvää kiusoittelua, ja hatunnostot Villelle siitä, että oikeasti meni keittämään sitä kahvia xD kunnon trollaus.
Mutta eipä Aapo näyttänyt sitä pahakseen pistävän, kun toinen oli sitten kuitenkin polvillaan valmiina odottamassa aamiaisen saapumista eikun krhm, että saisi toteuttaa lupauksensa ::)

~Violet kiittää

I am enough.
.