Kirjoittaja Aihe: Muumit: Nuuskamuikkusen muistelmat |S| pastfic, backstory/origin story  (Luettu 302 kertaa)

Ananasvichy

  • Nuuskamuikkunen
  • ***
  • Viestejä: 4
Nimi: Nuuskamuikkusen muistelmat
Kirjoittaja: Ananasvichy
Fandom: Muumit
Ikäraja: S
Genre: pastfic, backstory, origin story, draama
Päähenkilöt: Nuuskamuikkunen, Kampsu sekä läjä mun OC-hahmoja
Yhteenveto: Nuuskamuikkunen kertoo vaiheistaan ennen Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa ja -elokuvaa. Muumimaisen kepeä, mutta yhtälailla aikuisempaankin makuun tarkoitettu kasvutarina, jossa käydään läpi teemoja itsenäistymisestä, lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta.

A/N: Teksti on osittain pastissia ja kirjoitettu Tove Janssonin alkuperäisteoksia kunnioittaen. Nuuskamuikkunen on mun yksi kautta aikain lempihahmoista, ja mulla on kehitteillä enemmänkin Nuuskamuikkuseen keskittyvää fanifiktiota ja -taidetta. Tässä ficissä on yhteensä neljä lukua (joista luku 2 on pisin), muutama mun tekemä kuvituskuva (joita julkaisen toisaalle myöhemmin ja linkittelen sitten tänne) sekä Nuuskamuikkusen loppusanat. Tekstien ja taideteosten julkaiseminen on mulle uutta. Suuret kiitokset jo etukäteen kaikille, jotka haluaa tämän lukea!

EDIT: Luku 2 lisätty!

Nuuskamuikkusen muistelmat
Luku 1


Sattumusten kautta olin päätynyt muuan Kampsun katon alle asumaan. Kampsu oli aina hiljaa, ellei hänellä ollut jotakin tärkeää ilmoitettavaa asiaa. Me istuimme laiturilla, kalastimme ja vaihdoimme päivässä pari sanaa. Silloin tällöin hän innostui kertomaan minulle tarinoita. Hän oli juuri se sama kampsu, joka kertoi minulle Taikurista.

Kampsu omisti paljon kaikenlaista roinaa ja rikkinäisiä tavaroita, joita hän kunnosti ja joille hän keksi uusia käyttötarkoituksia. Kärrynpyörästä hän teki kuistinpöydän, noin esimerkiksi. Hänellä oli aina jokin väkertely kesken, ja jollei hän touhuillut iltaisin sen parissa, hän putsasi ja huolsi työkalujaan.
Seurailin tarkkaan, miten hän teki asioita ja painoin tärkeimmät mieleeni.
Toisinaan hän vetäytyi mietteliään näköisenä kynän ja paperin kanssa saunamökin terassille tai tuvan kuistille, ja silloin tiesin, ettei häntä saanut häiritä niin kauan kuin hänen kulmansa pysyivät kurtussa. Otaksuin, että hän kävi kirjeenvaihtoa jonkun kanssa. Sen oli pakko olla jotakin äärimmäisen vakavaa, mietin, sillä hän käytti valtavasti aikaa kirjeiden lukemiseen ja uudelleen lukemiseen ja niihin vastaamiseen. Hän odotti vastauskirjeitä välillä niin malttamattomasti, että heräsi ennen kukonlaulua postipäivänä ja käveli maantien kaksi kertaa päästä päähän ja silti ennätti postilaatikolle ennen postinkantajaa. Kerran kaislaveneitä jokeen laskiessani seurasin, kuinka hän ei malttanut odottaa kuistille asti, vaan repi kirjeen auki jo maantiellä ja kulki kuono kiinni paperissa niin, että oli vähällä kävellä ojaan.

–  –  –

Eräänä alkukesän aamuna kuulin, kuinka Kampsu puikkelehti marjapensaiden lomasta herättämään minua teltastani. Olimme näes viettäneet talven yhdessä hänen tuvassaan, mutta varhain keväällä kun maa oli alkanut tuoksua, olin pystyttänyt telttani kauemmas kasvimaan ja marjapensaiden taakse, metsänreunaan.
”Minun morsiameni tulee tänne”, hän lausui jo ennen kuin pisti päänsä sisään telttaani. Hän ryömi viereeni ja kaivoi jotakin taskustaan suu hymyssä. Nousin istumaan ja hieroin silmiäni.
”Katso”, hän sanoi ja näytti kirjettä minulle.
”En osaa lukea”, vastasin. ”Mikä tuo punainen tahra on?” kysyin kuitenkin, sillä halusin olla ystävällinen.
”Se on huulipunan jälki”, hän selitti. ”Se tarkoittaa, että saan suudelman, kun morsiameni tulee tänne.” Hän näytti ylpeältä. ”Tänne…” Sitten hän vakavoitui toden teolla ja valahti kalpeaksi.
“Morsiameni tulee tänne”, hän toisti ääni väristen. Ja sitten alettiin siivota.
Ikkunat pestiin, kuistikin pestiin ja tuoleihin asetettiin pehmusteet ja kaikki Kampsun rojut siirrettiin tuvasta ylitsepursuavaan vajaan, jonka ovi meni sen jälkeen juuri ja juuri paiskaamalla kiinni. Viimeiseksi hän laittoi minut keräämään pihalta kukkia, joita minun tuli asetella vanhoihin lasipulloihin tuvan jokaiseen nurkkaan ja jokaisen lipaston päälle ja pirttipöydälle isoon vaasiin. Otin tehtäväni vakavasti. Valitsin huolellisesti kaikista kauneimmat kukat. Sitten hän puki minun kaulaani sinapinkeltaisen kaulahuivin ja sitoi sen isolle rusetille. Hän sitoi sen ensiksi yksitoista kertaa puhisten, kunnes kahdennellatoista kerralla hän oli lopputulokseen tyytyväinen. Menimme seisomaan kuistille. Kampsu huokaisi hymyillen, katsellen jonnekin kauas kaukaisuuteen.
Minä en ymmärtänyt yhtään, miksi morsiamen saapuminen oli niin erikoista, mutta hymyilin posket punaisena jännityksestä. Tilanne oli niin juhlallinen. Kuisti tuoksui nenääni mäntysaippualta joka kerta, kun uusi tuulenpuuska pyyhkäisi sen yli. Puut kahisuttivat lehtiään ja valo ja varjo leikkivät pihaniityllä. Ja me odotimme hiljaa. Katselin perhosia.
Sitten Kampsu opasti minua (muistutti taas kerran), että kun morsian saapuu, minun tulee ottaa hattu pois päästäni ja kumartaa. Vaikka muuten saisin tietenkin pitää hattuni päässäni, sisällä tuvassakin.

Morsiamella oli aikamoisesti tavaraa mukanaan. Muistan kantaneeni matkalaukkuja koko iltapäivän. Hänen nimensä oli Kimpsu, ja hän viihtyi Kampsun luona. Sehän oli selvää.
Minulla on aika liuta sisaruksia, joten tiesin kyllä, mitä tällainen tarkoitti. Minä tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Lapsia. Hirvittävä määrä huutavia pieniä kimpsuja ja kampsuja. Minun pitäisi lähteä pois niin kiireesti kuin vain mahdollista.
Kalastin sen kesän yksinäni ja katselin rantakoivuja, sillä Kampsulla oli enää harvemmin aikaa istua kokonaisia päiviä kanssani laiturilla. Rantakoivuissa asui paljon puunhenkiä, mutta voin kertoa niistä joskus myöhemmin.

–  –  –

Istuin aamiaispöydässä liki kuu Kimpsun ja Kampsun juhannushäiden jälkeen. Tuijotin tiiviisti Kimpsua, joka tarjoili minulle munia. Hänen runsaat helmiriipuskorvakorunsa heijasivat puolelta toiselle kuin viinimarjat kovassa tuulessa.
Tupa oli täyttynyt häälahjoista eli uutta rojua oli kaikkialla. Edes Kimpsun matkalaukut eivät enää riittäisi, jos kaikki tuo omaisuus pitäisi pakata johonkin. (Kampsun vanhoista tavaroista puhumattakaan.)
”Mitä nyt pikkuinen?”, hän kysyi.
”Haluan kahvia”, vastasin.
”Oletkohan sinä vielä vähän liian pieni juomaan kahvia?”
Kurtistin kulmiani ja suuni meni tahtomattani mutruun. ”Minä olen juuri niin iso, että voin juoda kahvia. Minä olen melkein aikuinen.”
Kimpsu hymyili minulle lempeästi ja käveli seinäkalenterin luo. ”Niinkö tosiaan, kuinkas minä en tajunnutkaan…” hän laski sormellaan päiviä kalenterista, ja minua jännitti ihan hirveästi. Toivoin ettei hän näkisi minusta päällepäin, kuinka pieni sydämeni hakkasi.
”Totta tosiaan. Sinähän oletkin juuri tänään juuri niin vanha, että voit juoda kanssani kahvia! Voi miten hienoa!” hän hymyili, ja kaatoi minulle aikuisten hienoon kahvikuppiin (jollaisia he olivat saaneet häälahjaksi) puoli kuppia tummaa kahvia. Poskeni tuntuivat kuumilta.
Hän kaatoi itselleenkin vain puoli kuppia ja istuutui kanssani pirttipöydän ääreen. En puhunut mitään, enkä oikein pitänyt kahvistani ensi maistamisella, mutten voinut antaa sen näkyä. Sitten kohotin katseeni häneen, ja hän katseli tuvan ikkunasta jonnekin kaukaisuuteen yli vihreän pihaniityn.
”Koska ne tulevat?” kysyin.
”Mitkä niin?” hän kysyi ja nosti siroa leukaansa, joka oli nojannut hänen kämmeneensä.
”Ne lapset. Minä tiedän, että on tulossa lapsia”, sanoin vihaisemman kuuloisena, kuin olin tarkoittanut.
Hän säpsähti vähän, eikä vastannut heti. ”Mistä sinä..?” hän aloitti, mutta sitten hän otti sellaisen ilmeen, jonka aikuiset ottavat, kun he selittävät lapsille asioita.
”Minä en ole kertonut Kampsulle vielä. Aion kertoa tänään. Osaatko laskea? Tulehan kanssani katsomaan kalenteria.” Hän vei minut kanssaan katsomaan uudelleen isoa seinäkalenteria, jonka kalenteritaskussa oli haalistunut valokuva Kimpsun lapsuudenkodista. Puristin kahvikuppiani rintaani vasten.
”Yksi tällainen sivu on kuukausi. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
”Tiedän”, vastasin. ”Täysikuu, puolikuu, uusikuu, ja taas puolikuu ja taas täysikuu”, luettelin ylpeänä.
”Kutakuinkin”, vastasi Kimpsu. ”Tuossa sain tietää, että odotan lasta.” Hän osoitti sormellaan ruutua kalenterista ja alkoi sitten selata sivuja eteenpäin.
”…ja yhdeksän”, hän lopetti kalenterin selaamisen.
”Lapset tulevat yhdeksän kuun kuluttua?”
”Niitä tulee todennäköisemmin vain yksi. Kevätlapsi”, Kimpsu hymyili.
”Saammeko olla siis talven vielä ihan rauhassa, ilman lapsia?” innostuin.
Kimpsu nauroi kikattaen, ja minä päätin että lähtisin sittenkin vasta keväällä. Käyttäisin syksyn ja talven hyödykseni. Oppisin Kampsulta kaiken tarpeellisen, mitä voisin vielä oppia, ja keväällä olisin aikuinen.

–  –  –

Kampsu antoi minun tietenkin lähteä, kerta olin jo niin päättänyt tehdä. Hän neuvoi minulle tien Suureen Kirjastoon. Hänestä siellä vierailusta olisi minulle hyötyä, sillä voisin oppia lukemaan ja voisin lukea itse itselleni tarinoita, kun hän ei enää kertoisi niitä minulle.
Löysin tieni perille kirjastoon kesän lopulla kuljeskeltuani ensin siellä sun täällä, nimittäin en oikein vielä osannut suunnistaa Kampsun tarkoista ohjeista huolimatta.
Tutustuin Suuren Kirjaston kummitukseen, joka piti kovasti näytelmäkirjallisuudesta.
Kirjasto oli totisesti niin suuri, ettei kukaan huomannut, jos satuin nukkumaan siellä yöni. Niinpä rakensinkin kirjoista pinoamalla itselleni majan. Se muistutti ulkoapäin katsottuna kuin talvista lumilyhtyä, kun kynttilöiden valo tuikki kirjojen väleistä aution kirjaston pimeydessä. Kirjoja oli niin paljon kaikkialla, että niistä olisi voinut rakentaa vaikka labyrintin.
Kerran syksyllä kirjastonvartija oli lähellä löytää minut, mutta kummitus pelästytti vartijan pois. Saimme siitä hyvät naurut. (Rakensin jatkoa ajatellen varmuuden vuoksi sen labyrintin.)

Loppusyksyn pahassa myrskyssä sisään Suureen Kirjastoon löysi eräs mönkijäperhe, jonka koti oli tuhoutunut odottamattoman onnettomuuden seurauksena, mutta se on toki ihan toinen tarina. Luovutin rakentamani majan heille. Sanottakoon vielä, että majani oli tuolloin jo kolmihuoneinen ja siinä oli kaksi sisäänkäyntiä. Se sopi perheen tarpeisiin siis mainiosti.
Pystytin telttani huimaavan korkeiden kirjakasojen taakse kirjaston pohjoissiipeen, jossa ei koskaan käynyt kukaan ja missä kasvoi suunnattoman suuri ruukkusaniainen. Kipitti siellä kirjakasojen väleissä pieniä sananjalkojakin.
Vietin hyvän aikaa Suuressa Kirjastossa, ennen kuin jatkoin matkaani. Myönnettäköön: lähtiessäni nappasin pari kirjaa mukaani, vaikka tiesin sen olevan kiellettyä.
Matkani veisivät minut ympäriinsä maailman kaikkiin kolkkiin ja tapaisin vielä paljon uusia kampsuja ja kömpijöitä ja mönkijöitä ja homssuja ja hemuleita ja peikkoja ja niiskuja ja henkiolentoja ja toisia kulkijoita, joilta kuulisin uskomattomia tarinoita ja oppisin yhtä sun toista, mutta sitä ennen oli vielä ainakin yksi tärkeä pysähdys, josta haluan kertoa.


« Viimeksi muokattu: tänään kello 14:54:11 kirjoittanut Ananasvichy »

Ananasvichy

  • Nuuskamuikkunen
  • ***
  • Viestejä: 4
Luku 2


Tarvitsin suojaa talveksi. Laitakaupungin Rotisko oli kuulemma aikoinaan vallattu, mutta alkuperäisistä valtaajista siellä asui enää Tihupeikko, joka osasi kertoa tarinoita niiltä ajoilta.

”Eihän Rotiskossa asunut ketään silloin, kun valtasitte sen?” kysyin huolestuneena, mutta tämä nauroi.
”Hahah! Rotisko oli ollut tyhjillään vaikka kuinka kauan. Maalasin merkkini sen seiniin ja asetuimme silloisten ystävieni kanssa taloksi. Emme kuitenkaan aluksi pitäneet lyhtyjä myöhään palamassa emmekä nostaneet lippuamme salkoon, näes täällä oleilu on rangaistuksen uhalla kiellettyä. Nykyään meitä asuu täällä kuusi poikaa, ja nyt lisäksi sinä.”
”Miksi täällä asuminen on kiellettyä, jos talo oli kerran tyhjä?” ihmettelin, mutta olin salaa mielissäni kuullessani, että Rotiskossa majailu oli kiellettyä, sillä se teki siitä roimasti hauskempaa.
Rotisko oli nimensä mukaisesti vanha ja joka suuntaan vinksallaan. Se oli rakennettu suuren iäkkään (mutta tukevan) hopeapajun kylkeen, joten se selitti osaksi, miksi se nojasi niin huomattavasti länteen. Kesäisin pajun riippuvat oksat peittivät Rotiskon pihoineen kokonaan, ja silloin siellä saattoi kuulemma juhlia yötä päivää ilman huolen häivää. Talvisin suojaava paju oli kuitenkin paljas, joten oli syytä olla hiukan varautuneempi.

Rotiskon ensimmäisessä kerroksessa oli hyvin pieni eteisaula, joka johti keittokomeroon, mutta ennen sitä se kapeni muutaman askeleen pituiseksi käytäväksi, jonka molemmin puolin oli pyöreäreunaiset ovet. Niistä oli kulku Haihatin ja Salaliittomanterin komeroihin. Keittokomerossa oli pikkuruinen puuhella, pari tuolia, pieni pyöreä ruokapöytä, himmeänä palava lyhty sekä ämpäreitä ja kulhoja, joissa tehdä ruokaa, kuten myös sekalainen kokoelma eri kokoisia ja värisiä kahvikuppeja. Keittokomerosta pääsi portaita ylös yläkerroksiin ja pienestä ovesta niin matalaan kylpyhuoneeseen, että Tihupeikko löi päänsä kuulemma joka kerta, kun kävi siellä.
Keskikerros oli suurin ja sen keskiössä oli yhteinen olohuoneemme omatekoisella makuulavetilla ja pöydällä sisustettuna. Oli siellä muutamia tyynyjäkin ja pehmusteita lattialla istuville. Olohuoneen eri puolilta oli käynnit komeroihin. Pohjoisseinällä oli ovi minun komerooni ja kulku takaisin alas keittokomeroon. Eteläseinällä oli käynti kukkakasvien komeroon sekä Tapiirin komeroon, kun taas itäseinällä oli ovi Tihupeikon komeroon sekä yhteen tyhjään komeroon. (Myöhemmin kuulin, että Tihupeikonkin komero oli käytännössä tyhjä. Kukaan ei nimittäin tiennyt, missä hän vietti yönsä.)
Länsiseinältä veivät jyrkät tikkaat ylös ullakolle. Siellä sijaitsi Kaksosten komero sekä pieni varastotila.

–  –  –

Tihupeikko jutusteli minulle niitä näitä ja arvelin, että hän halusi tehdä oloni kotoisaksi. Istuin keittokomerossa hänen kanssaan ja seurasin, kuinka hän valmisti meille kahvia punaisessa ämpärissä. Hän hyräili ja etsiskeli selvästi katsellaan jotakin, jolla sekoittaa kahvinpurut kuumaan veteen. Hänen katseensa osui lopulta pöydällä lojuviin saksiin, joihin hän tarttui kulmakarvansa iloisesti kohottaen, vihelsi ja sekoitti ankaralla kolinalla ämpärin sisältöä. Sitten hän kaatoi kahvia kolmeen kuppiin. Se tuoksui hirveän hyvälle ja pidin nuhruisen vihreästä kahvikupistani.
Käytävän ovi kävi. Kiharapäinen poika tervehti minua vaisusti, nappasi haaleansinisen kuppinsa ja kipaisi takaisin komeroonsa. Veikkasin hänen olevan Haihatti.
Tihupeikko istuutui minua vastapäätä ja sekoitti kahviaan lyijykynällä. Siitä kuului ihan miellyttävä kilinä saksiin verrattuna.
”Meidän täytyy tehdä uusi lippu. Lippu uusitaan aina, kun tulee uusi asukas. Katsohan! Olen luonnostellut tällaista”, Tihupeikko näytti minulle paperia, johon hän oli kirjoittanut jotakin niin vinksin vonksin sinne tänne sinkoilevilla, taittuneilla, toistensa päälle hienosti tyylitellyillä kirjaimilla, että minulla kesti hyvä tovi saada siitä selvää. Se tuntui kuin kokeelta. Kuin olisin päässyt antamaan lukemisen ja kirjallisuuden tai kenties sanataiteen kisällinäytteeni. Suuressa Kirjastossa viettämästäni ajasta oli selvästi hyötyä.
”Krhm. Lost Boys of Rotisko”, selvitin kurkkuani ja luin sanat viimein ääneen.
”Noniin! Saahan siitä selvää! Tapiiri väitti, että se näyttää risukasalta. Se on englantia. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
”Menetetyt pojat?”
”Ei ei ei! Kauhean ikävä tunnelma! Ei menetetyt, vaan hukassa. Niinkuin kadonneet, tiedäthän, omasta tahdostaan. Kadonneet Pojat”, hän lausahti viimeisimmän ylpeänä, teki kädellään teatraalisen eleen ilman halki ja jatkoi: ”Minä pidän siitä. Siitä voisi tehdä näytelmän. Minä voisin olla päähenkilö ja osata lentää, mutta te muut ette. Toivottavasti kukaan ei varasta ideaani”, hän höpötteli vielä kuin itsekseen, ennen kuin vaihtoi aihetta.
”Saat nähdä pian jotakin hienoa”, hän virnisti. ”Olen lähettänyt Kaksoset hoitamaan erästä tehtävää. Jos se onnistuu, me elämme sen jälkeen kuin kuninkaat.”

Olin juonut kahvini puolilleen, kun Kaksoset tosiaan palasivat reissultaan kantaen suuren suurta pullottavaa kangasnyyttiä päidensä päällä. He ähisivät käytävässä, sillä nyytti oli niin suuri, että he saivat sen hädin tuskin mahdutettua käytävästä keittokomeroon.
”Siinä!” toinen heistä huusi pamauttaessaan nyytin keittokomeron lattialle kuin valtavan kalansaaliin. Toinen heistä taitteli sen auki. Se paljastui suureksi lakanaksi, jonka sisältönä oli totisesti kuninkaiden ateria: hurja määrä hedelmiä, roppakaupalla perunoita, runsas nippu yrttejä ja vihanneksia, läjäpäin kalaa, pari maitotonkkaa, tusinoittain kananmunia, hatullinen juustoa ja vaikka millä mitalla pulleita leipiä. En ollut tajunnut, kuinka nälkäinen olin. En ollut nähnyt sellaista röykkiötä ruokaa sitten Kampsun sadonkorjuujuhlan.
”Uskomattoman hienoa”, sanoin hiljaa ja vatsani kurni. ”Mistä saitte noin vain kaiken tuon ruoan? Ja mistä kummasta tähän aikaan vuodesta voi löytää tuoreita hedelmiä?”
”Tihupeikko tiesi, että kaupungin ruokatorilta heitetään myyntipäivän päätteeksi kaikki myymätön ruoka roskiin”, toinen Kaksosista vastasi melko tyydyttävästi, mutten vieläkään ymmärtänyt, mistä hedelmät olivat peräisin.
”Olemme käyneet siellä useamman kerran kysymässä, saisimmeko syötävää, kerta ruoka kuitenkin heitetään pois”, toinen täydensi.
”Mutta he eivät anna. Se on kuulemma kiellettyä”, toinen jatkoi hänen lausettaan.
”Tihupeikko kuitenkin keksi, että asennamme roska-astiaan lakanan”, toinen kertoi ja asetti kätensä lanteilleen.
”Ja sitten me vain keräämme saaliimme”, toinen myhäili ja asetti kätensä puuskaan. Katsahdin Tihupeikkoon, joka hymyili minulle muikeasti. Pidin hänestä.

–  –  –

Siitä päivästä alkaen minun ei tarvinnut kalastaa eikä vaivata päätäni puntaroimalla mistä saisin ruokani. Päivät kuluivat kiitollisen huolettomana lorvaillessa ja makoisasti torkkuessa syyssateen ropistessa kattoon. Puhalsin ison renkaan savua toisensa perään ja seurasin, kuinka ne kohosivat hitaasti himmeässä valossa kohti sisäkattoa. Minua hymyilytti, tunsin oloni raukeaksi ja vajosin syvälle pehmeään petiini silmieni painuessa kiinni.
Me teimme yhteistuumin kaikenlaista kiellettyä; kaikkea sellaista kutkuttavan jännittävää. Olen varma, ettei niistä puuhista aiheutunut koskaan kenellekään mitään isompaa haittaa tai harmia. Jotakin pientä joskus toki.
Ja sitten vastapainoksi me vetelehdimme, laiskottelimme ja köllimme ja poltimme ihan liikaa piippua.
Haihatti haeskeli säveliä kitarallaan ja minä harjoittelin soittamaan huuliharppua, joka oli ollut minulla mukanani aina siitä asti, kun olin lähtenyt kotoa. Se oli lahja äitini tädiltä ja olin siksi pitänyt siitä hyvää huolta. Putsasin sen aina säännöllisesti, samoin kuin Kampsu oli putsannut ja huoltanut työkalujaan. Välillä kaivoin sen esiin vain putsatakseni sen jälleen ja taisinkin käännellä sitä käsissäni useammin kuin varsinaisesti soittaa mitään. Minusta tuntui tuolloin vielä hyvin epävarmalta soittaa, kun en oikein tiennyt, mitä säveliä etsin.

Kaksoset olivat ryhtyneet ruokatorikeikkojensa myötä kunnon kulinaristeiksi. Me kaikki seisoimme kylki kyljessä pieneen keittokomeroomme ahtautuneina, sillä kaikki halusivat nähdä, kuinka suklaata valmistetaan. Sitä ei vain kerta kaikkiaan voinut jättää näkemättä, vaikka nyt toistaiseksi tukala olo olikin. Se ei olisi ollut läheskään niin tukalaa, ellei puuhella olisi tehnyt keittokomerosta hetkellisesti pientä saunaa, tai jos olisi mahtunut edes vähän liikkumaan.
Toinen Kaksosista sekoitti sulan suklaamassan eksoottisia ainesosia yhteen ja toinen kaatoi sekoituksen joukkoon ruskeasta paperipussista sokeria, ja alkoi sitten heitellä mitä satunnaisimpia asioita suklaamassan sekaan. Sinne meni rusinoita, omenanpaloja, kuivattuja karhunvatukoita ja kirsikoita, toinen toistaan erikoisempia pähkinöitä, joiden nimiä en tuntenut, appelsiininkuorta, vähän chiliä, paljon karamellinpaloja ja ripaus suolaa.
”Kuuluuko tuo kaikki varmasti suklaaseen?” Haihatti kysyi varovaisesti saman kysymyksen, jota minä olin pyöritellyt mielessäni.
”Meidän suklaaseemme kuuluu”, toinen Kaksosista tokaisi asiantuntevalla äänellä ja esitti harovansa viiksiään, joita hänellä ei ollut. Toinen levitti suklaamassaa isolle pellille, ja sitten seos kannettiin ulos jähmettymään.
Suklaa oli itseasiassa tavattoman herkullista. Siitä saattoi taittaa mielensä mukaisen palan aina sen mukaan, tekikö mieli sillä hetkellä karamellirusinaomenasuklaata karhunvatukoilla vai appelsiinin makuista suolapähkinächilikirsikkasuklaata, vaiko jotakin niiden sekoitusta.
Kaikki olivat lopulta syöneet niin paljon sokeria, ettei korttipeleihin keskittymisestä tullut sinä talvi-iltana mitään. Kaikista typerimmät ja levottomimmat jutut naurattivat ihan liiaksi.
Minua ilahdutti nähdä, että Tapiirikin hörötteli vedet silmissään kuono heiluen. Hän oli ensi tutustumisella vaikuttanut jokseenkin vakavamieliseltä, eikä ollut hymyillyt paljoa.
Meidän oli siis pakko vaihtaa korttipeleistä noppapeleihin. Hekottelu kuitenkin jatkui, ja kun Salaliittomanteri alkoi pihistä punaisena, ei kukaan kyennyt enää hillitsemään itseään, sillä Manterin pihinänauru ja hänen nariseva äänensä (jolla hän koitti pihinänsä väliin saada jotakin sanotuksi) olivat sellainen yhdistelmä, etten vieläkään tiedä mitään sen hauskempaa. Se oli eittämättä lämpimin ilta, jonka Rotiskossa vietin.

–  –  –

Pitkän kylmän talven jälkeen kesä saapui kohinalla. Hopeapaju peitti Rotiskon kokonaan näkyvistä, kuten Tihupeikko oli minulle kertonut. Istuin haltioituneena avonaisessa ikkunassani katsellen lehtien välkettä tuulessa. En ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista puuta koko loistossaan, eikä tuuli ollut milloinkaan soinut niin kauniisti. Riippuvat oksat houkuttelisivat varmasti paljon puunhenkiä, elleivät ne joutuisi kuuntelemaan meidän asumisemme ääniä, mietin. Haihatti näppäili verkkaan kitaraansa omalla ikkunallaan viistosti alapuolellani.
Me nostimme lippumme salkoon ja kannoimme pihapöydän ullakolta etupihalle huojuvien riippuoksien vehreään varjoon. Näkymän kadulle muurasivat umpeen rönsyilevät orapihlajat sekä syreenit. Niiden juurella kasvoi pillikkäitä, voikukkia, lemmikkejä ja korkeaa heinää.
Siinä me söimme joka päivä aamiaisen (joka syötiin oikeastaan lounasaikaan), päivällisen, iltapalan ja yöpalan. Söimme ulkona sateellakin, sillä hopeapajun tuuheat lehvät eivät päästäneet läpi pisaraakaan vettä.
Seurasin, kuinka keittokomeron peitti hiljalleen niin tiivis villiviiniköynnös, että enää sen peltikatto erottui. Toivoin, että villiviini jatkaisi valtaustaan hiukan vielä ylöspäin, minun ikkunalleni asti, sillä se olisi hauskaa.
Me ripustimme hopeapajun latvustoon jokaiselle oman riippumaton, ja sitten pesimme kerrankin kunnolla pyykkiä ja ripustimme pyykitkin oksistoon.
Minä ripottelin hymyillen kuivuviin lakanoihin vaaleanvioletteja ja valkoisia syreeninkukintoja. Toivoin, että alkukesän tuoksu tarttuisi ja olisi lakanoissa vielä syksylläkin, kun en enää nukkuisi riippumatossani, vaan muuttaisin takaisin komerooni. Mutta silloin Tapiiri nauroi kovaa ja sanoi toitottavalla äänellä kaikkien kuullen, ettei se ollut yhtään poikamaista.
Minä keräsin kukat nolona pois. Onneksi olen nykyään jo sen verran viisaampi, etten olisi tuollaisesta moksiskaan. Minun olisi pitänyt puhaltaa lempeästi pari kukkaa hänen kuonolleen.

Yhtenä aamuyönä heräsin riippumatostani anivarhain ylös pompahtaen. Olin nähnyt niin todentuntuista unta, että kuulin yhä mielessäni, kuinka valkeana välähtävä ukonnuoli iski rytisten aivan Rotiskon lähistölle. Vaikka myrsky soi päässäni, oli todellisuudessa täysin tyyntä. Pikkulinnut visertelivät rauhakseen jutustellen ja isommat raakkuivat taikka nakuttelivat aamupuuhissaan. Nukahdin huomaamattani uudelleen ja näin lisää unia niin monista eri tapahtumapaikoista, etten toista kertaa herätessäni ymmärtänyt enää yhtään, mistä heräsin.
Ukkonen paukkui niin lähellä, että siihen heräsivät varmasti kaikki muutkin. Linnut olivat poissa. Puolet taivaasta oli peittynyt tummanharmaaseen verhoon, mutta maisemaa valaisi silti jostakin latvuston yltä auringonpaiste, jonka valosta en kuitenkaan lainkaan osannut arvioida, miten pitkällä päivä oli.
Alkoi rankka kesäsade. Se ropisi monenmuotoisille ja monenkokoisille vihreille lehdille monenmoisia kumeita ääniään soittaen aivan pihamme reunamille; sinne, missä pajunlehvästön luoma tiheä katos rakoili.
“Vielä joskus minä soitan sadelaulun”, päätin, ja kuuntelin tarkkaan pisaroiden ääniä. Korjasin asentoani ja hautauduin venytellen takaisin syvälle riippumattooni, sillä se oli epäilemättä parasta, mitä sinä päivänä voisin tehdä. Kaikkialla oli nyt sinertävän hämärää. Kuuntelin myrskyn hurjaa karjunaa ja voimallista jylinää kaukana kaupungin yllä.
”Myrsky on monin verroin mahtavampi, kuin kokonainen kaupunki”, ajattelin ihaillen. Se sai oloni tuntumaan mukavalla tavalla vallan pieneltä.

–  –  –

Vietin Rotiskossa vielä toisenkin syksyn ja talven. Joinakin syyspäivinä oli erityisen meluisaa. Haihatti loikoili lavetilla soittaen yhtä ja samaa sointukiertoa koko päivän epävireisellä kitarallaan ja Kaksoset härkkivät toisiaan kiihtyvään tahtiin samalla, kun jauhoivat kovaan ääneen mässyttäen ostamiaan kolapensaan lehtiä. (Tarkennan: se oli ollut kuulemma hyvä vaihtokauppa. He olivat saaneet kolapensaan lehdet vastineeksi, kun olivat kaupustelleet uusinta erää suklaastaan. Minäkin sain maistaa, mutten pitänyt kolasta yhtä paljon, kuin Kaksoset tätä nykyä pitivät. Minä pidin kahvista.)
Yhtaikaa Salaliittomanteri piti päivän kolmatta hidastempoista narisevaa puheenvuoroaan siitä, kuinka meidän kaikkien tulisi varautua maailmanloppuun, joka tulisi väistämättä ja pian. Maailman Herrat kuulemma tiesivät kaiken jo, ja jotakin ilmeisesti oli laitettu aluille heidän pelastamisekseen, mutten jaksanut kuunnella mitä. Katastrofin ainekset syntyisivät suuresta aurinkomyrskystä, pyrstötähdestä ja avaruusolioiden hyökkäyksestä. Vääjäämättä kaikista näistä kolmesta. Avaruusoliot olivat kuulemma jo käyneet useampaan otteeseen Maapallolla rauhanneuvotteluissa, mutta neuvottelut eivät olleet tuottaneet tulosta ja siksi se tieto oli pidetty Maan asukeilta salassa.
Tapiiri tuhahti ja hymähti. Hän myötäili aina ystävällisesti Manterin juttuja, vaikkei kuitenkaan koskaan kovin monisanaisesti. Hän naputti jalkaansa lattiaan ja hymähteli tiheämpään tahtiin (tietysti epätahtiin taustalla soivan kitaran kanssa), sillä hän uskoi sen jouduttavan Manterin kertomusta. Tapiiri odotti näes omaa puheenvuoroaan. Hänellä oli aina paljon sellaista kerrottavaa, jonka kertomisessa kesti kauan, mutta jossa ei jälkikäteen mietittynä ollut oikeastaan mitään sisältöä. Luulen, että hän piti omasta uudesta äänestään, joka oli juuri hiljattain madaltunut miehekkäästi. (Minä en edes odottanut puheenvuoroani, sillä minulla ei ollut mitään kerrottavaa. Eikä sen puoleen minun ääneni ollut läheskään niin hieno, vaikkei se ollut enää pikkupojan äänikään; se oli jotakin siitä välistä.)
Tihupeikkoa ei näkynyt, kuten ei koskaan, sillä hänellä oli aina jotakin pieniä tihutöitä ja kaupankäyntejä hoidettavanaan, ja siten hän olikin ahkerin meistä kaikista.

Jokatapauksessa, nuo itseään toistavat äänekkäät päivät olivat pahimpia. Hälinä humisi päässäni, enkä ollut tainnut nukkua edeltävänä yönä juurikaan. Tunsin äkkiä, kuinka sakeanaan hengittämäni ilma oli savusta ja haistoin sen roskasäkin, jonka viemisestä oli tullut jotakin kummaa rähinää ja joka oli sen jälkeen lojunut ulko-ovella jo ainakin viikon, ellei kauemminkin. Puristin huuliharppuani taskussani. Nieleskelin, mutten saanut palaa pois kurkustani.
Kohottauduin ylös lavetilta ja laahustin omaan komerooni. Suljin oveni muina miehinä liioitellun hitaasti, jottei se vaikuttaisi mitenkään epäilyttävältä. Avasin ikkunani ja näin Tihupeikon käyskentelevän kadulla hiljalleen Rotiskoa kohti, kolikoita käsissään laskeskellen. Rojahdin petiini ja hautasin kasvoni syvälle hattuuni. Keskityin kaikin voimin siihen, etten itkisi ääneen. En halunnut, että kukaan kuulisi pihaustakaan. Enkä tiedä, itkinkö metelin vuoksi vai siksi, että olin väsynyt, vai siksi, etten tiennyt yhtään mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä taikka mihin minun tulisi mennä, vai siksi, että huuliharpusta ja tasaisesta kaoottisesta metelistä tuli etäisesti mieleen lapsuudenkotini.

–  –  –

Ja jos tuo kuulosti jo siltä, että elettiin ehkä leppoisan kommuunielon viime hetkiä, niin viimeinen sinetti oli se, kun taloon tuli lopputalvesta tyttö. Hän oli hyvin pieni ja sievä ja hänellä oli pieni reppu mukanaan. Hänen tumma tukkansa oli punottu lyhyiksi takkupötköiksi, jotka heiluivat hauskasti hänen kävellessään. Tapiiri tapitti häntä lakkaamatta ja me muut kummastelimme kohteliaammin. Tihupeikko sattui olemaan juuri silloin kotona, ja hän oli meistä supliikein, joten hän näytti tytölle tämän oman komeron ja olohuoneemme, jossa oli pehmustettu lavetti ja pöydällä parhaillaan levällään piipputarvikkeita, tuhka-astia sekä pelikortit. Lattialla pyörivät Tapiirin käsipainot ja Haihatin kitarateline seisoi nurkassa.
Sitten Tihupeikko esitteli vielä kukkakasvien oman komeron. Salaliittomanteri hihitteli hermostuneesti pihisten, mutta tyttö ei ollut moksiskaan siitä, että kasveillamme oli oma komero. Päinvastoin, hän kiitti ja esitteli itsensä: ”Minä olen Takku.”

Sinä iltana oli kaikki olohuoneessa nurinkurisesti. Muut olivat aivan hipihiljaa, ja minä jopa harkitsin sanovani jotakin ensimmäisenä meistä kaikista. Kuitenkin, juuri kun avasin hyvilläni suuni, Kaksoset alkoivat kysellä tytön tukasta. He pommittivat kysymyksillään vuorotellen ja Takku esitteli mielissään, kuinka hänen hauska takkutukkansa oli tehty. Silloin Tapiiri avasi kuononsa ja alkoi kertoa tarinaa siitä, kuinka hän oli päätynyt asumaan Rotiskoon, mutta tarina luisui äkkiä siihen, kuinka hän oli selviytynyt erinäisistä vaaroista ja olipa hän taistellut katurosvojakin vastaan satamassa, josta hän ei ollut tosin koskaan meille kertonut. Ja hän kertoi vielä senkin, kuinka painavat hänen käsipainonsa olivat. Takku ei vastannut mitään, hymyili kohteliaasti ja nyökytteli vain. Ja silloin, huomion käännyttyä pois Kaksosista, nämä alkoivat äkkiä villisti tanssahdella ympäri olohuonetta saadakseen kaikkien huomion kiinnittymään takaisin itseensä. Toinen hyppäsi pöydällekin, vaikken oikein ymmärtänyt mikä siinä oli ideana.
Tyttö hymyili heille huvittuneesti. Haihatti hivuttautui ihan hänen viereensä lavetilla ja kertoi eriskummallisella tai no, ainakin ennenkuulumattomalla äänenpainolla osaavansa soittaa kitaraa. Mutta ennen kuin Takku ehti vastata, oli Salaliittomanteri istuutunut hänen toiselle puolelleen, aivan kylkeen kiinni ja hän aloitti sen saman litanian, jonka olimme kuulleet lukemattomia kertoja.
”Minä voin opettaa sinuakin”, Haihatti yritti uudelleen.
”Minä voin kertoa sinulle eräästä sellaisesta legendaarisesta huijauksesta, jonka Maailman Herrat ovat tyystin pimittäneet meiltä ja se on ihan oikeasti todistettu tapaus”, Manteri sanoi.
Kaksoset tanssivat edelleen ja alkoivat nyt laulaa kovaan ääneen jotakin laulua, joka oli heidän kotiseuduiltaan peräisin. Tanssi muuttui siinä kiihkossa painimittelöksi ja minä lähdin komerooni lukemaan kirjaa.
Nousin iltamyöhään käydäkseni vielä pesulla ja näin Tapiirin seisoksimassa Takun ovensuussa yhä tätä jututtamassa.
« Viimeksi muokattu: tänään kello 15:33:01 kirjoittanut Ananasvichy »