Kirjoittaja Aihe: Bucchigiri?!: Ikuinen ikuisuus (meidän Paratiisimme) (S, Ichiya/Senya, ficlet)  (Luettu 579 kertaa)

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 6 797
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Ikuinen ikuisuus (meidän Paratiisimme)
Author: Larjus
Chapters: Ficlet
Fandom: Bucchigiri?!
Pairing: Ichiya/Senya
Genre: Romance, drama, jossain määrin myös deathfic
Rating: S
Warnings: Spoilaa sarjan juonta (näiden hahmojen osalta) sekä loppuratkaisua
Disclaimer: En omista alkuperäissarjaa tai sen hahmoja enkä ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: ”Oletko koskaan miettinyt kuolemaa ja sitä, mitä se on meille antanut?”

A/N: Osallistuu haasteisiin Fandomkohtaiset OTP:t III sekä Sana/kuva/lause10 #3 (lauseena Mitä on silmän kantamattomissa?). Lisäinspiraatiota sain Phil Collinsin biisistä Another Day in Paradise, lähinnä melodian luomasta tunnelmasta ja kohdasta ”Oh, think twice / 'Cause it's another day/ For you and me in paradise” (muista sanoituksista ei niinkään).

Bucchigiri?!:ssä on mielestäni tosi paljon todella hyviä parituksia, mutta nämä kaksi traagista homohenkeä kyllä ovat vieneet sydämeni ihan täysin ;D Heidän tarinansa on niin ihana ja mielenkiintoinen mutta myös surullinen… Voi miten haluaisin tietää heistä niin paljon enemmän! Siinäkin mielessä sääli, että sarja oli vain kahdentoista jakson mittainen. Olisi paljon, mistä olisin halunnut nähdä/kuulla/tietää lisää. No, onneksi voi keksiä omaa, kirjoittaa ficejä ja kehitellä teorioita. Tässäkin pieni pintaraapaisu yhteen.



Ikuinen ikuisuus (meidän Paratiisimme)


Senya ei ollut aiemmin juurikaan ajatellut tulevaisuuttaan majinina. Kuitenkin nyt, kun hän oli saanut Ichiyan takaisin ja selvittänyt välinsä tämän kanssa, hän mietti usein, mitä heille oli seuraavaksi luvassa. Vai odottiko heitä sittenkään mikään? Vaikka he olivat molemmat kuolleet jo vuosisatoja sitten, he olivat edelleen osa maanpäällistä todellisuutta, kuin jumissa elävien maailmassa, kykenemättä menemään eteenpäin. Heille ei selvästikään ollut paikkaa Taivaassa eikä Helvetissä – mutta oliko sitä missään muuallakaan? Tämäkö oli se hinta, jonka he sieluillaan maksoivat honkibitouden tavoittelemisesta?

”Ichiya”, Senya aloitti eräänä iltana, kun he katselivat horisontin taakse piiloutuvaa aurinkoa ja antoivat iltatuulen heijata heitä mukanaan. ”Oletko koskaan miettinyt kuolemaa ja sitä, mitä se on meille antanut? Tai mikä meitä ehkä odottaa tulevaisuudessa?”

”Kolmesataa vuotta olin katkeruuden myrkyttämä ja mietin vain menneisyyttä ja sitä, miten en koskaan saanut sinua tosissasi taistelemaan minua vastaan”, Ichiya vastasi. ”Enkä ole sen jälkeen vielä ehtinyt juurikaan ajatella tulevaa. Sinäkö vai olet?”

”Jonkin verran.” Senya antoi usvaisen alaruumiinsa sekoittua Ichiyan oman kanssa niin, että he näyttivät erkanevan yhdestä purppurasta savupilvestä. ”Vaikka olemmekin olleet kuolleina jo kauan, olemme yhä elävien maailmassa. Onko se lopullinen kohtalomme, elää pelkkinä henkinä kuolevaisten joukossa, vai voimmeko päästä vielä tuonpuoleiseen?”

Ichiya ei vastannut Senyan esittämiin kysymyksiin mitään. Hän ei tiennyt, mitä sanoa, koska ei edes tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt asiasta ajatella. Hän katseli auringonlaskun värjäämiin aaltoihin kuin niiltä vastausta pyytäen.

”Mitä mieltä itse oikein olet?” hän kysyi sitten, kun aallot pysyivät vaiti.

”Kolmensadan vuoden jälkeenkään emme ole päässeet eteenpäin tästä maailmasta, joten tuskinpa niin tulee ikinä tapahtumaan. Mielestäni onkin todennäköisempää, että tulemme olemaan täällä ikuisesti. Meitä ei odota mikään – ei paratiisi mutta ei kadotuskaan.”

”Kuulostat surulliselta, Senya.”

”En ole surullinen”, tämä kielsi. ”Minä vain… Ikuisuus on pitkä aika, ja ilman edes mahdollisuutta muutoksiin se tuntuu entistäkin pidemmältä. Melkein jopa uhkaavalta.”

”Totta”, Ichiya myönsi ja kietoi kehonsa usvan tiukemmin Senyan sekaan. ”Mutta minusta kyllä tuntuu, että olen löytänyt paratiisin.”

Hän ohjasi kädellään tämän kasvot puoleensa ja ojentautui lähemmäs kuin suutelemaan tätä, vaikka heidän aineettomat kehonsa eivät oikeasti voineetkaan niin tehdä. Hän pystyi kuitenkaan yhä muistamaan, miltä Senyan suuteleminen oli tuntunut silloin, kun he olivat olleet vielä elossa.

”Minulle on ihan sama, missä olen, kunhan vain olen kanssasi. Sillä sinä olet minun Paratiisini, habibi”, Ichiya lausui suudelmien seassa. ”Ja haluan viettää ikuisuuteni sinussa.”

”Ja minä sinussa, habibi. Sinäkin olet minun Paratiisini.”

Senya ei ollut aikaisemmin ajatellut heidän tilannettaan sillä tavalla, mutta nyt kun Ichiya sanoi sen ääneen, oli selvää, että juuri niin heille oli käynyt. Vaikka he olivatkin kuoltuaan jääneet häälymään elävien maailmaan eivätkä olleet päässeet Taivaaseen tai edes Helvettiin, olivat he kuitenkin onnistuneet löytämään toisistaan oman paratiisinsa. Ikuisuus ei tuntunut läheskään niin pitkältä ja uhkaavalta, kun oli joku, jonka kanssa pystyi sen jakamaan. Ikuisesti.

セサミ思い出して
 麗しの意志を
セサミ踏み入って
 刻んでその意志を