Kirjoittaja Aihe: SK∞: Itku pitkästä itkusta (S, Cherry/Joe, oneshot)  (Luettu 840 kertaa)

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 6 784
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Itku pitkästä itkusta
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Vauva-arkeilua, post-mpreg, (taustalla omegaverse)
Rating: S
Disclaimer: SK∞ tai yksikään sen hahmoista ei kuulu minulle. Omistan vain tämän tarinan sekä OC-hahmoni Yamaton. Kirjoittamisesta minulle ei ole maksettu senttiäkään.
Summary: Ilta oli tuntunut kestävän ainakin viisitoista vuotta, kun hän oli vuoron perään joko kanniskellut Yamatoa sylissään tai yrittänyt saada tämän rauhoittumaan omaan sänkyynsä, tarjonnut rintaa, pulloa ja tuttia vaihtelevalla menestyksellä ja haaveillut lapsettomuudesta, viinistä sekä ennen kaikkea hiljaisuudesta.

A/N: Vaihteeksi taas ficiä Matchablossom-omegaverseeni Kirsikka kukkii kolmesti. Näitä ideoita kyllä riittää enemmän kuin jaksan kirjoittaa :D

Osallistuu Sana/kuva/lause10-haasteen kolmoskiekalle lauseella Onko rauha hiljaisuutta ja hiljaisuus rauhaa?.



Itku pitkästä itkusta


Kaorun ajantaju oli kadonnut jo ties kuinka kauan sitten. Hän kanniskeli sylissään itkevää Yamatoa, joka kaikista hänen tyynnyttely-yrityksistään huolimatta ei millään ollut rauhoittua. Parkuminen oli alkanut joitakin päiviä sitten, ihan yllättäen, ilman mitään selvää syytä. Salaperäinen itku oli paitsi ärsyttänyt myös stressannut Kaorua niin paljon, että hän oli kiikuttanut Yamaton lääkäriin varmana siitä, ettei vain osannut hoitaa esikoistaan oikein vaan oli jollain ilveellä onnistunut sairastuttamaan tämän. Lääkärin mukaan Yamato kuitenkin oli täysin terve ja kärsi ainoastaan pikkuvauvoille tavallisesta koliikista. Tieto samaan aikaan lohdutti ja turhautti Kaorua. Oli helpottavaa tietää, ettei ollutkaan tehnyt mitään väärin, ettei ollutkaan sairastuttanut lastaan silkkaa osaamattomuuttaan. Inhaa kuitenkin oli se, ettei sitten voinut tehdä oikeastaan mitään tilanteen hyväksi. Oli vain odotettava.

”Tiedän, ettet nauti olostasi juuri nyt, mutta ei minullakaan helppoa ole”, Kaoru puuskahti kitisevälle Yamatolle. ”Mitä jos vaikka vain kävisit nukkumaan? Eikö se olisi hyvä idea?”

Yamato ei kuitenkaan tuntunut olevan samaa mieltä vaan jatkoi itkuaan. Vastaus ei tullut Kaorulle yllätyksenä, mutta siitäkin huolimatta hänen turhautumisensa kasvoi kasvamistaan. Hän olisi kaikkein mieluiten vain luovuttanut koko tilanteen suhteen – laskenut lapsen sylistään, kävellyt pois ja sulkenut oven perässään – mutta hän ei antanut itselleen lupaa siihen. Kovinkaan kummoista isänvaistoa hänellä ei ainakaan vielä ollut, mutta onneksi hänen velvollisuudentuntonsa oli sitäkin vahvempi. Niinpä hän tyytyikin vain huokaisemaan, otti Yamaton paremmin syliinsä ja liu’utti yukataansa toisen olkansa yli. Vaikka hän olikin jo sairaalassa ollessaan tullut siihen tulokseen, ettei halunnut imettää, vaikeat tilanteet vaativat uhrauksia ja aiempien päätösten pyörtämistä. Edellisiltana hän oli onnistunutkin saamaan Yamaton nukahtamaan rinnalleen, mutta nyt tämä vain käänsi päätään poispäin ja itki itkemistään.

Siitä illasta oli selvästikin tulossa jopa edellistäkin haastavampi. Jos Yamato olisi hereillä vielä siinä vaiheessa, kun Kojirou tulisi töistä kotiin, hän tyrkkäisi saman tien lapsen tämän syliin. Ellei olisi sitä ennen ehtinyt hypätä ikkunasta.

”Carla, laita soimaan jotain rauhoittavaa musiikkia”, Kaoru pyysi. ”Tai jos on olemassa jokin loitsu, jolla saa vauvan hiljaiseksi, kerro se minulle.”

Tekoälyllä ei kuitenkaan ollut sellaista taikaa kerrottavaksi, joten Kaorun oli tyytyminen musiikkiin, joka sekin tuntui vain hautautuvan itkun alle. Hän nousi ylös sohvalta, jolle oli istahtanut yrittäessään saada Yamaton imemään, ja kävi hakemassa itselleen kirjan. Yamato selvästi aikoi vain jatkaa ja jatkaa itkemistään riippumatta siitä, mitä hän tekisi, joten hän voisi yrittää tehdä illasta itselleen edes hieman siedettävämmän. Lukemista enemmän hän kuitenkin olisi kaivannut rauhaa, hiljaisuutta ja lasillista viiniä.

Kello oli noin puoli kaksitoista yöllä, kun Yamato viimein nukahti. Kaoru ei ensin ollut uskoa, että itku todella oli loppunut kunnolla eikä vain parin minuutin ajaksi. Tilanteen sisäistäessään hän kuitenkin koki suurta helpotusta. Ilta oli tuntunut kestävän ainakin viisitoista vuotta, kun hän oli vuoron perään joko kanniskellut Yamatoa sylissään tai yrittänyt saada tämän rauhoittumaan omaan sänkyynsä, tarjonnut rintaa, pulloa ja tuttia vaihtelevalla menestyksellä ja haaveillut lapsettomuudesta, viinistä sekä ennen kaikkea hiljaisuudesta.

Kun Kaoru sitten lopulta sai laskettua Yamaton pinnasänkyyn niin, ettei tämä herännyt jouduttuaan pois sylistä, hän istahti huokaisten hänen ja Kojiroun yhteisen vuoteen reunalle. Vihdoinkin hiljaista. Sen hiljaisuuden olisi myös syytä jatkua häiriöttä, sillä hänen melukiintiönsä oli ehtinyt täyttyä viimeisten tuntien aikana ainakin sata kertaa, eikä hän tiennyt miten reagoisi, jos samanlainen huutokonsertti alkaisi uudestaan.

Muutaman minuutin verran Kaoru istui sängyn reunalla hievahtamattakaan ja vain nautti ympärillään vallitsevasta hiljaisuudesta ja rauhasta. Ajatus viinistä käväisi taas hänen mielessään, mutta hän tiesi, ettei hänen pitäisi enää siihen aikaan juoda lainkaan alkoholia, tai hän ei nukkuisi koko yönä. Aamullakaan ei olisi mahdollisuutta nukkua riittävän pitkään, siitä Yamato kyllä pitäisi huolen.

Kaoru ei kuitenkaan ehtinyt tulla minkäänlaiseen lopputulokseen siitä, uhraisiko yöunensa viinilasillisen takia vai ei, kun lähes täydelliseen hiljaisuuteen tuli särö. Eteisen suunnalta kuului rapinaa, ja sitten ulko-ovi kiskaistiin auki. Kaoru ponkaisi saman tien ylös.

”Kotona ol–” Kojirou ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun Kaoru oli jo rynnännyt peittämään hänen suunsa kädellään. Viimeinen äännähdys oli pelkkää epäselvää muminaa tämän kämmentä vasten.

”Ole. Hiljaa!” Kaoru suorastaan sähähti kuiskaten ja katsoi puolisoaan suorastaan pelottavan uhkaavasti.

”No mitä nyt?” tämä kuiskasi takaisin työnnettyään hänen kätensä pois suunsa edestä.

”Yamato on huutanut koko illan, ja sain hänet juuri äsken nukahtamaan, joten varokin, ettet vahingossakaan herätä häntä!”

”Yhtä paha kuin eilenkin?”

”Pahempi.”

”Okei, okei. Eli olen hiljaa.”

”Hyvä.”

Kojirou kumartui riisumaan lenkkarinsa. Niistä toinen kopsahti kevyesti kenkäkaapin ovea vasten, mikä sai Kaorun kääntämään päänsä välittömästi Kojiroun suuntaan ja katsomaan tätä murhaavasti.

”Lupasit olla hiljaa!” hän sihahti.

”No minähän olen!” Kojirou kuiskasi puolustellen, mutta Kaorua se ei juurikaan vakuuttanut. ”Niin hiljaa kuin vain voin! Mutta ihan täysin äänettömäksi en voi ruveta.”

”Paras ruveta. Minä en halua, että Yamato herää.”

”Ei hän herää.”

Siihen väitteeseen Kaoru ei luottanut lainkaan – sen verran hän oli jo esikoisestaan oppinut. Vaikka ulkoisesti Yamato olikin tullut enemmän Kojirouhon, yhden asian tämä selvästi oli perinyt Kaorulta: vaikeuden nukahtaa ja myös pysyä unessa.

”Ei pihahdustakaan!” Kaoru sihahti kiukkuisesti, kun keittiöstä alkoi kuulua hiljaista kolinaa.

”Mitä, enkö minä muka saa edes ottaa jääkaapista pientä yöpalaa?”

”Siitä kuuluu ääntä, joten et saa.”

”Suihkussa ainakin aion käydä”, Kojirou totesi melkein jopa uhmakkaasti ja tunki suuhunsa minisalamin parilla haukkauksella.

”Et osaa tehdä sitäkään tarpeeksi hiljaisesti, joten et käy.”

Kojirou huokaisi selvän ärsyyntyneesti. ”Tässähän alkaa melkein toivoa, että Yamato heräisi, niin ei tarvitsisi suurin piirtein olla hengittämättäkin”, hän jupisi itsekseen.

”Älä. Sano. Noin!”

”No en, jos vain sinäkin lopettaisit tuon yliampuvan käytöksen!”

Ennen kuin Kaoru ehti sähähtää mitään takaisin, Kojirou oli jo kaapannut hänet tiukkaan halaukseen ja piteli hänen päätään olkaansa vasten.

”Tiedän, että olet todella väsynyt”, tämä kuiskasi paijaten hänen päälakeaan samalla. ”Varmasti enemmän kuin minäkin olen. Joten mene nukkumaan. Jos Yamato herää jossakin vaiheessa, minä huolehdin hänestä.”

Kaoru tarrasi käsillään lujasti Kojiroun t-paidasta, jota hiki liimasi tämän selkään kiinni. Tämän sanat olivat kauneinta, mitä hän oli kuullut koko sen päivän aikana.

”Kiitos”, hän sanoi niin hiljaa, että Kojiroukaan hädin tuskin edes kuuli sitä.

”Eipä mitään.”

Sitten Kojirou vaihtoi otettaan Kaorusta, nosti tämän ilmaan ja heitti olalleen kuin rullalle käärityn maton. Tämä henkäisi yllättyneenä ja olisi selvästi halunnut ärähtää jotain, mutta vaatimansa hiljaisuustason mukaisesti pysyikin vaiti.

”Mitäs tämä nyt on?” Kaoru päätyi sihahtamaan hetken kuluttua.

”Vien sinut nukkumaan”, Kojirou vastasi ja taputti häntä hellästi takapuolesta. ”En nimittäin ihan luota siihen, että pääset sänkyyn asti omine nokkinesi.” 

Kaoru ei viitsinyt väittää vastaan vaan antoi Kojiroun kantaa hänet makuuhuoneeseen ja vielä peitellä vuoteeseenkin. Hän jäi vilkuilemaan pinnasängyn suuntaan epäluuloisesti, mutta hänen pelkonsa ei ollut käymässä ainakaan vielä toteen; Yamato nukkui kaikessa rauhassa eikä päästänyt pihahdustakaan.

”Älä stressaa sitä”, sängyn viereen kyykistynyt Kojirou sanoi ja laski kätensä Kaorun poskelle. Hänen ei ollut lainkaan vaikea päätellä, mitä hänen puolisonsa sillä hetkellä oikein ajatteli. ”Käy vain nukkumaan.”

”Mutta jos Yamato – ”

”Hänkin nukkuu”, Kojirou keskeytti silitellen peukalollaan Kaorun poskea. ”Ja niin kuin lupasin, minä kyllä hoidan hänet sitten, kun hän jossain vaiheessa herää. Kaikki on hyvin. Nuku vain.”

Se oli helpommin sanottu kuin tehty, vaikka Kaoru todella väsynyt olikin. Hän yritti antautua unelle, mutta siitä ei ollut tulla mitään.

”Liian hiljaista”, hän kuiskasi lopulta.

”Ai nyt onkin sitten niin päin?” Kojirou, joka oli yhä hänen vierellään, naurahti hiljaa. ”Eihän siitä ole pitkäkään aika, kun suorastaan vaadit, että täällä olisi ihan äänetöntä. Pitäisikö minun siis herättää Yamato?”

Kaoru tyytyi katsomaan tätä murhaavasti.

”Pyydän Carlaa soittamaan jotain rauhoittavaa musiikkia”, tämä lupasi sitten ja ojentautui suukottamaan puolisoaan. ”Sehän ainakin yleensä on auttanut.”

Carlan valitsemat sävelet tehosivat silläkin kertaa, ja viimein Kaoru nukahti Kojiroun samalla jatkaessa hänen paijaamistaan. Hänen onnistui vaipua niin syvään uneen, ettei hän herännyt tuntia myöhemmin, kun Yamato aloitti uuden, äänekkään itkukonserton. Niin varmasti olikin yleisen rauhan kannalta kaikkein parasta.
« Viimeksi muokattu: 28.05.2024 18:02:08 kirjoittanut Larjus »

セサミ思い出して
 麗しの意志を
セサミ踏み入って
 刻んでその意志を

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 503
  • ava Claire + bannu Ingrid
Vs: SK∞: Itku pitkästä itkusta (S, Cherry/Joe, oneshot)
« Vastaus #1 : 30.05.2024 21:44:11 »
Oi, voi Kaorua </3 Ei varmasti ole helppoa olla tuossa tilanteessa, kun molemmat osapuolet on väsyneitä, eikä lapsi osaa edes sanoittaa tuskansa syytä. Voi vain yrittää auttaa parhaansa mukaan, jos joku keino tepsisikin.

Ah, teki kyllä vähän mieli heittää Kojiro alas ikkunasta, kun tuli tuolla tavalla meluamaan, kun lukija oli juuri niin selvästi nähnyt ja kokenut Kaorun mielentilan ja vaikeudet. Kehtaakin tulla tuonne kolistelemaan tuolla tavalla. :D Vaikka tuskin hänkään tahallaan sitä tekee ja Kaorusta jokainen pienikin ääni tuntuu tuhat kertaa isommalta, kun on ollut niin tiukilla koko päivän. Pitkää päivää se Kojirokin vetää, jos vasta keskiyön jälkeen on takaisin kotosalla.

Ihanaa, että Kojiro tuntee puolisonsa ja tietää, mistä naruista vetää, kun oikeasti tulee tilanne päälle. Kyllä he ovat hyvin toisilleen sopivat ja tietävät pienistäkin eleistä. ^^ Kiitos tästä iltapalasta! <3
Hyppää lehtikasaan!

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 6 784
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: SK∞: Itku pitkästä itkusta (S, Cherry/Joe, oneshot)
« Vastaus #2 : 01.06.2024 14:26:12 »
Grenade: Kaoru ei ihan ole päässyt vauvakuplaan, tai jos tuo on se kupla, hän haluaa sieltä pois 😅 Ei ole ensimmäiset kuukaudet helppoja varsinkaan koliikkivauvan kanssa, siinä ei oikein voi muuta kuin lohduttautua ajattelemalla, ettei sitäkään loputtomiin kestä.

Eipä se Kojirou tässä mitään kovaa ääntä pidä, Kaoru vain reagoi turhankin vahvasti jokaiseen kolahdukseen ja narahdukseen :D Kaoru vaatii häneltä ihan mahdottomia, mutta kyllähän sen ymmärtää, että hänellä on pinna kireällä, kun Yamato on itkenyt tuntitolkulla ja nukahtanut vasta monen tunnin yrittämisen jälkeen. Ja Kojiroukin sen ymmärtää, vaikka häntä itseään ärsyttääkin, ettei hän muka saisi edes jääkaapin ovea aukaista kun siitäkin lähtevä ääni on Kaorulle liikaa :D (Taitaa Kojiroukin päästä helpolla kun saa Kaorun nukahtamaan ;D)

Lainaus
Kyllä he ovat hyvin toisilleen sopivat ja tietävät pienistäkin eleistä. ^^
Joo ♥ He ovat ihan täydellinen pari. Ihanaa, että se välittyy myös tästä ficistäni :3
Kiitos tosi paljon kun kommentoit, se ilahdutti suuresti ♥

セサミ思い出して
 麗しの意志を
セサミ踏み入って
 刻んでその意志を

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 182
  • Kurlun murlun
Vs: SK∞: Itku pitkästä itkusta (S, Cherry/Joe, oneshot)
« Vastaus #3 : 14.06.2024 00:15:42 »
Ää, voihan Kaoru reppana. 😅 Vauvakupla kuulostaa kovin ankealta, kun Yamato raasuilee eikä kontaktia tunnu saavan. Kaoru on muutenkin niitä ihmisiä, jotka osaa suhtautua lapsiin vasta, kun niiden kanssa voi keskustella suht järkevästi, ja silloinkin hän pitää vain omista pershedelmistään. 😂

Lainaus
Ilta oli tuntunut kestävän ainakin viisitoista vuotta, kun hän oli vuoron perään joko kanniskellut Yamatoa sylissään tai yrittänyt saada tämän rauhoittumaan omaan sänkyynsä, tarjonnut rintaa, pulloa ja tuttia vaihtelevalla menestyksellä ja haaveillut lapsettomuudesta, viinistä sekä ennen kaikkea hiljaisuudesta.
Tämä kiteyttää niin hyvin kaiken strugglen ja sen tuoman epätoivon. 😅

Lainaus
”Kotona ol–” Kojirou ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun Kaoru oli jo rynnännyt peittämään hänen suunsa kädellään. Viimeinen äännähdys oli pelkkää epäselvää muminaa tämän kämmentä vasten.
Ää voi babies. 😍 Näen niin sieluni silmin Kaorun oikein loikkaavan tukkimaan Kojiron suun, ettei vain mitään kamalaa tapahtuisi ja Yamato aloittaisi huutokonserttiaan. Kunnon nuorallakävelyä. 😅 Ihana tuo ymmärrys, jota Kojirolta löytyy, ja vaikka pitkä päivä takana, silti hän tarjoutuu pitämään pienestä huolta, jos sattuisikin heräämään. MB:n dynamiikka vain on niin ihastuttavaa, ja vaikka mukaan mahtuu aina pientä murinaa, molemmat silti välittävät toisistaan kuuhun ja takaisin. ❤️ Kiitus tästä!

- Mai
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."