Kirjoittaja Aihe: Mä muutan pois Calista, K-11, raapaleita Vidalin matkan alusta, 4/5  (Luettu 98 kertaa)

JuusoLeevi

  • ***
  • Viestejä: 71
  • mä lupaan pysyy douppina hunaja
Ficin nimi Mä muutan pois Calista
Kirjoittaja JuusoLeevi
Fandom Originaali
Hahmot/paritus Vidal (mahdollisesti myöhemmin Vidal/Sixten)
Ikäraja K-11 (suurin osa tekstistä S, raapale 4. K-11)
Haasteet Spurttiraapale VI, kierros 9.
Varoitukset Nelosraapaleessa käsitellään huumeiden käytöstä aiheutunutta kuolemaa.

Kuvaus Vidal on kuusitoista ja saanut tarpeekseen kultaisesta osavaltiosta.
A/N Vidalin, Sixtenin ja Winfredin matkasta on kuultu täällä Finin puolella jo vähän, mutta miten Vidalin matka alkoi? Se selviää tätä kirjoittaessa ehkä mullekin :D. Raapalesarjan nimi on viittaus Ex Tuuttikzen biisiin Mä muutan Caliin. Luovaa, eikö? Mitään tekemistä biisillä ei ole tekstin kanssa, ajattelin vain jakaa.

1.
(Aurinko, 100 sanaa)
Vidalin huoneen ikkuna oli auki ja katto mutkalla. Ikkunassa oli hyönteisverkko, ja aurinko heijasti sen Vidalin kasvoille, kun hän laski seteleitään. Niitä oli paljon. Se oli isompi määrä rahaa, kun Vidal oli koskaan nähnyt saati omistanut. Ja silti se oli vain tuhatkaksisataakaksikymmentäkolme dollaria. Hän pakkasi rahat laukkuunsa. Niitä seurasi muutama vaatekerta, Irish Spring-saippuapala, hammasharja, ajokortti, toinen väärennetty.

Hetken harkittuaan hän sulloi kassiin myös Amazing Spidermanin julkaisun numero 9, joka oli alunperin ollut Raúlin, mutta periytynyt keskimmäiselle veljelle. Siitä saisi joltain keräilijältä parhaillaan useamman tonnin. Vidal kuitenkin toivoi, ettei hänen tarvitsisi sitä myydä.

Asetta hän ei ottanut, vaikka Dante sellaista tarjosikin.


2.
(Vaasi, 200 sanaa)

Kello oli aivan liian vähän ja Vidal oli aivan liian kaukana omasta vuoteestaan, mutta hän oli päättänyt suhtautua lähtöön kuten laastarin poistamiseen. Väsynein silmin hän tuijotti valkeaa vaasia, johon joku oli joskus sata vuotta taaksepäin maalannut papukaijan kuvan. Huoneessa kieppui auringossa kimaltavia pölyhiukkasia ja siellä haisi vanhus. Olihan se vanhainkoti. Hulppea sellainen, jo tunkkainen odotushuone oli komeampi kuin yksikään niistä huoneista, joissa Vidal oli asunut. Lopulta tiskin takaa nousi nainen, jonka hiukset olivat asiallisella nutturalla. Hän ohjasi Vidalin Doria Palomon huoneeseen käytävän päähän. Vidal soi hänelle hurmaavimman hymynsä ennen kuin koputti oveen.

Vidalin isoäiti oli aina ollut kivikasvoinen, vahva nainen, mutta kun Vidal kertoi ovensuusta suunnitelmistaan, hänen ohuet huulensa repeytyivät hymyyn. Se näytti hänen kasvoillaan luonnottomalta, mutta Vidal saattoi tuntea hänestä hohkaavan lämpimän hyväksynnän. Ehkä hän oli viimein höpsähtänyt. Kauniita sanoja tai turvallisen matkan toivotuksia ei häneltä herunut, mutta hän antoi Vidalille pienen korurasian, jota Vidal ei edes ehtinyt avata, ennen kuin unohti sen lätkäkassinsa päätytaskun pohjalle.

Doria Palomo kuoli jo saman päivän iltana, samoihin aikoihin kun Vidal sai haltuunsa Chevrolet Astron avaimet. Oliko harvinaislaatuinen hymy johtunut lähestyvästä kuolemasta vai toisin päin? Todennäköisesti Doria oli suunnitellut kuolemansa minuutilleen, kuten kaiken muunkin elämässään.

Vidal sai kuulla isoäitinsä kuolemasta vasta paljon myöhemmin.

3.
(Erilainen, 150 sanaa)
Vidal ei ollut ikinä omistanut lemmikkiä. Hän muisti hämärästi äitinsä valkean, pienen, pahanhajuisen koiran ja ne undulaatit, jotka Raúl omisti kaksi viikkoa ennen kuin rukoili ystävänsä ottamaan ne takaisin.
Nevadassa hänelle kuitenkin tarjottiin lemmikkiä, viidensadan dollarin huokeaan hintaan.
”Mikä helvetti edes on bonobo?” Vidal mietti mielessään vieraan talon pihassa.
Nainen, joka hänet oli sinne kutsunut, otti Vidalia tuttavallisesti kädestä ja vei talon takapihalle. Siellä oli suunnaton häkki täynnä apinoita.
”Nuohan on simpansseja”, Vidal sanoi.
”Eivät ole”, nainen sanoi hymyillen, ja hänen vaalea ja ohutraajainen miehensä tuli häkistä ulos yksi apinoista sylissään. Hän ojensi sen jokseenkin vastentahtoisesti Vidalille, joka otti sen vastaan ja piteli sitä varovaisesti kuin ihmisvauvaa.
”Sen nimi on Winfred. Rauhallinen ystävä. Se on liian erilainen elämään täällä”, mies sanoi Vidalille kyyneleet silmissä.
”Älähän nyt, ukkoseni. Vidal pitää varmasti Winfredistä hyvää huolta”, nainen sanoi. Vidal katsoi alas apinan tarkkaavaisiin ja älykkäisiin kasvoihin ja nyökkäsi.

Hän pitäisi Winfredistä hyvää huolta.


4.
(Opetella, 300 sanaa)
Vidal ei osannut enää sanoa, kuinka monta mailia oli taittanut. Winfred oli lämmennyt hänelle hitaasti, mutta viiden viikon aikana heistä oli tullut ystävät. Winfred oli parantanut Vidalin dermatillomanian, se etsi taitavasti Vidalin päänahasta ruvet ja pisti ne poskeensa, eikä Vidal kokenut enää tarvetta vaivautua tekemään sitä itse.

Kolikkopuhelimista Vidal soitteli Dantelle. Pikkuveljellä meni hyvin. Hän ei ollut jäänyt kiinni huoltoasemaryöstöstä (vaikkei sitä tietenkään maininnut) ja oli ilmeisesti parantanut tapansa. Hän puhui hieman kainona siitä, miten hyviä arvosanoja oli saanut. Hän saattaisi saada apurahan kansalaisopistoa varten.
”Raúl olisi ylpeä”, Vidal sanoi ja linjan toisessa päässä oli hiljaista.
”Minulla on apina”, hän sanoi sitten rikkoakseen hiljaisuuden.
”Aijaa?” Dante vastasi kirkkaasti, mutta Vidal kuuli itkusta tukkoisen nenän veljensä äänestä.

Raúlista puhuminen oli Dantelle aina rankkaa, paljon rankempaa kuin Vidalille. Mutta Vidal ei ollutkaan joutunut onkimaan vanhemman veljensä jähmettynyttä ruumista kylpyammeesta, jonne hän oli itsensä yliannostanut. Vidal ei ollut joutunut pyyhkimään kuivunutta verta Raúlin otsasta, jonka hän oli kouristellessaan lyönyt metallihyllyyn ammeen vieressä. Vidal ei ollut joutunut panikoimaan yksin ja soittamaan heidän äidilleen, joka suhtautui koko asiaan niin kuin kaikkeen muuhunkin lapsiaan koskevaan – täydellisen välinpitämättömästi.

Hautajaisaamuna Dante oli avannut silmänsä tummina ja surullisina. Sellaiseksi ne jäivätkin. Vidalin silmistä suru valui kyyneleiden mukana ulos jo seuraavan kuukauden alkuun mennessä.
Dante oli joutunut opettelemaan koko elämänsä uusiksi. Se oli yksi syy siihen, miksi hän oli päätynyt tekemään huoltoasemaryöstön kaltaisia typeryyksiä.

Siksi Vidalin täytyi sanoa niin, Danten piti tietää, että Raúl oli hänestä ylpeä, vaikka veljen nimen kuuleminen sattuikin.

”Saako apina muka omistaa apinan?” Dante naurahti puhelun loppuun.
”Pää kiinni”, Vidal sanoi, mutta paistatteli ujossa naurussa, joka veljen äänestä kuulsi.

Kun Vidal palasi takaisin Chevy Astroon, hän kaivoi kassistaan Raúlin vanhan sarjakuvalehden ja luki sen ääneen Winfredille, joka kuunteli tarkkaavaisesti.
”Eihän tätä voi myydä”, Vidal sanoi sulkiessaan lehden. Winfred nyökytteli päätään ja siveli terävillä sormillaan lehden kantta.
« Viimeksi muokattu: 18.05.2024 19:27:10 kirjoittanut JuusoLeevi »
i don't mind the sun sometimes
the images it shows