Kirjoittaja Aihe: Narnian tarinat: Kaikista maailmoista (etsin sinua) K-11, Jill/Tirian, aikamatkustus-AU, 1/?  (Luettu 102 kertaa)

Hely

  • ***
  • Viestejä: 32
Nimi: Kaikista maailmoista (etsin sinua)
Kirjoittaja: Hely
Fandom: Narnian tarinat
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Väkivallan lievää kuvailua
Paritus: Jill/Tirian
Hahmot:, Tirian, Jill Pölkky, Eustace Ruikku, Pevensien sisarukset, OC
Genre: aikamatkustus-AU, fix-it, romance, seikkailu, uskonnolliset elementit
Yhteenveto: ”Tämä meni ihan pieleen. Haluan yrittää uudestaan”, Jill laittoi käden takkinsa taskuun.
Vastuunvapaus: En omista Narnian tarinoita enkä sen hahmoja
A/N: Tämä on ikuisuusprojekti, jonka aion nyt saattaa loppuun. En ole ihan varma vielä, montako lukua tähän on tulossa, mutta todennäköisesti tästä tulee aika paksu tarina :D Pääpaino on sarjan viimeisellä kirjalla (Narnian viimeinen taistelu), mutta aion onnellisesti sekoittaa kaikkia kirjoja keskenään.



Luku 1


”Narniaa ei enää ole.”

Kukaan muu ei ollut tohtinut edes ajatella sitä niin, kunnes nuori kuningas itse sanoi sen ääneen. Kotka Pitkäsilmän tuoma uutinen Cair Paravelin valloituksesta oli saanut heidät kaikki hetkeksi niin tolaltaan, etteivät he olleet kyenneet edes vuodattamaan kyyneliä. Mutta kun pahin järkytys laantui, kaikki alkoivat puhua yhtä aikaa niin, että sanoista sai hädintuskin selvän.
”Miksi emme piileskelisi metsässä tai vaikkapa Läntisessä erämaassa suuren vesiputouksen lähellä ja elelisi siellä lainsuojattomina?”
”Näin voisimme vähitellen vahvistaa joukkojamme; puhuvia eläimiä ja arkkimaalaisia liittyisi varmasti meihin joka päivä!”
”Ja lopulta tulisimme piilostamme päivänvaloon ja häätäisimme kalormenilaiset (jotka siihen mennessä olisivat ehtineet muuttua huolettomiksi) pois maasta ja Narnia olisi jälleen olemassa!”
”Juuri samantapaisia vaiheitahan Narniassa sattui kuningas Mirazin aikana!”
Ja Tirian kuunteli tätä kaikkea ja mietti kuolemanhajuista Tarsia, tietäen ettei suunnitelma koskaan toteutuisi. Siksi hän kääntyi kohti Narnian ystäviä, jotka olivat jo ehtineet yllättää hänet moninkertaisesti rohkeudellaan ja taidoillaan, ja sanoi heille;
”Teidän kahden on aika palata takaisin omaan maailmaanne.”
Se oli kuin kuolemanjulistus, joka sai kaikki vaikenemaan, mutta vain hetkeksi, sillä Jill katseli ympärilleen ja levitti sitten ihmetellen käsiään.
”Emmehän me ole edes tehneet mitään!”
”Te olette tehneet enemmän kuin tarpeeksi”, Tirian puhui lempeästi, sillä tavalla kuin lapsille puhutaan – ja se ärsytti tyttöä valtavasti. ”Sitä paitsi, olette liian nuoria ottamaan osaa siihen veriseen loppunäytökseen, joka meillä on edessämme. Kehotan teitä – ei, minä käsken teitä – palaamaan kotiinne. Joutuisin häpeään, jos antaisin näin nuorten soturien kuolla rinnallani taistelussa.”
”Ei, ei, ei”, Jill sanoi, ensin puhumaan puhjetessaan vitivalkoisena ja sitten äkkiä punehtuen ja taas kalpeaksi valahtaen. ”Emme me lähde, enkä minä välitä siitä mitä sinä sanot. Me aiomme pysyä sinun rinnallasi, tapahtui mitä hyvänsä, vai mitä, Eustace?”
”Kyllä, kyllä, mutta ei sitä tarvitse noin kauheasti touhottaa”, sanoi Eustace, joka oli työntänyt kädet taskuihinsa, vaikka sellainen näytti varsin hassulta, jos oli silmikkopaita päällä. ”Koska meillä ei näet ole valinnanvaraa. Miksi puhua takaisinpaluusta! Millä lailla muka? Eihän meillä ole palaamiseen tarvittavia taikakeinoja.”
”Siinä tapauksessa teidän tulee välittömästi lähteä eteläisten vuorten poikki Arkkimaahan, missä olette turvassa”, poikakuningas sanoi lujasti.
”Mutta me emme tunne tietä”, Eustace muistutti. ”Eikä teillä ole ketään lähettää meille oppaaksi.”
”Sitä paitsi”, Pokki-kääpiö huomautti välistä. ”Kun kalormenilaiset ovat saaneet Narnian haltuunsa, he valloittavat varmasti Arkkimaan seuraavalla viikolla tai lähiaikoina – Tisrok nimittäin on aina halunnut nämä pohjoiset maat omikseen.”
”Olkoon niin”, Tirian luovutti. ”Suotakoon teille se seikkailu, jonka Aslan meille lähettää.”

”Herra, entäpä ne luolat, jossa esi-isänne Rilian oli vankina? Ne ovat niin syvällä maan alla, etteivät kalormenilaiset koskaan löydä meitä – saati Tars”, Eustace ehdotti, ja pelkkä ajatuskin luolastoon palaamisesta sai Jillin värisemään kylmästä, vaikka aurinko paistoi kirkkaana kesäisellä taivaalla.
”Poikaseni”, yksisarvinen heilautti harjaansa. ”Minä en tietenkään ollut paikalla, mutta olen oppinut historiasta sen, että kuningas Rilian oli vangittuna Narnian pohjoisosiin ja kauemmas – aina Ettinsmooriin asti. Me olemme Läntisessä erämaassa, toisella puolella valtakuntaa.”
”Mutta on toinenkin tie!” Jill huudahti äkkiä. ”Muistatko Eustace? Reitti, jota pitkin löysimme takaisin, ja jonka avulla Noita yritti valloittaa Narnian?”
”Totta vie!” Eustace suorastaan loisti, mutta yksisarvinen kuopaisi maata jalallaan.
”Lapset, lapset”, se pärskähti rauhoittelevasti; ”Se reitti – jos ei ole vuosisatojen aikana jo tuhoutunut täysin – sijaitsee lähellä Cair Paravelin linnaa – sitä paikkaa, jonka kalormenilaiset juuri riistivät meiltä.”
Hiljaisuus laskeutui peittona heidän ylleen, kun yksisarvinen lausui nuo pysäyttävät sanat. Heistä tuntui, kuin kaikki toivo olisi menetetty.
”Mutta kalormenilaiset eivät tiedä sen reitin olemassaolosta”, Eustace puhui jälleen, vaikka se oli yhtä vaikeaa kuin hän olisi ollut puhumatta tuntikausiin. ”Jos – ajatelkaamme niin – jos se reitti on yhä olemassa, eikö se olisi täydellinen yllätyshyökkäykseen ja Cair Paravelin takaisinvaltaamiseen?”

”Minäkö piiloutuisin maan alle samalla kun valtakuntani teurastetaan? Millainen kuningas minä silloin olisin?” Tirian puristi miekkansa kahvaa kimpaantuneena, eikä antanut toisille aikaa edes miettiä, ennen kuin vastasi omaan kysymykseensä; ”Nähkääs, silloin en olisi kuningas laisinkaan – vaan pelkkä kurja pelkuri.”
”Ei ole pelkuruutta varautua pahimpaan”, Eustace sanoi sangen järkevästi – hänestä oli mukavaa olla hirveän asiallinen muiden ollessa kiihdyksissään. ”Jos esi-isäsi kuningas Kaspian olisi ajatellut noin, hän ei olisi koskaan noussut valtaistuimelle tai purjehtinut maailman ääriin.”
Jill ei voinut olla ihailematta, kuinka rohkeasti hänen ystävänsä puhui kuninkaalle tämän alamaisten edessä. Tirianin silmät kaventuivat viiruiksi hänen pohtiessaan pojan sanoja.
”Esi-isäni Kaspian ei joutunutkaan taistelemaan jumalia vastaan”, kuningas muistutti. ”Mutta olet oikeassa, nuori ystäväni."

”Mutta kuinka onnistuisimme kulkemaan koko valtakunnan toiselle puolelle huomaamatta?”
”Voisimme kulkea vuoria pitkin.”
”Ne ovat kartoittamattomia erämaita, matka olisi pitkä ja vaivalloinen.”
”Onko meillä vaihtoehtoja?”
”Kalormenilaiset eivät ole hyviä metsänkävijöitä”, Pokki huomautti. ”He ovat tottumattomia ja kömpelöitä täällä; he käyvät taistelunsa aavikoilla ja merellä. He todennäköisesti marssivat valtateitä – jotka hallitsijat ovat rakentaneet niin hyvin, että heiltä ei kulu matkaan montakaan päivää – tai seuraavat jokea. Jos pysyttelemme erämaassa, meillä ei pitäisi olla mitään hätää.”
”Kuningas on aina ollut metsänväen suosiossa”, Pitkäsilmä napautti nokkaansa. ”Metsä suojelee meitä, ja minä lennän edellänne varoittamassa mahdollisista vihollisista.”
”Veljeni, kuningas”, Päärly hihkaisi ja kiehnäsi turpaansa Tirianin olkapäähän kuin kevätvarsa emonsa lapaan. ”Luulen, että meillä on suunnitelma.”
”Malttia, ystäväni”, kuningas sanoi, mutta hymyili hieman. ”Aikaa ei ole hukattavaksi, meidän on oitis jatkettava matkaa.”
Ja niin he kaikki kulkivat jo hieman keventynein askelin, mutta kukaan ei sanonut enää sanaakaan.


-oOo-


He olivat pystyttäneet leirin kuivaan ja suojaisaan paikkaan, jossa puut antoivat heille näkösuojan. Tulta he eivät tohtineet virittää, sillä se olisi voinut paljastaa heidän olinpaikkansa. He olivat syöneet päivälliseksi pelkkiä omenoita – surkea ateria millä tahansa mittapuulla, ja katsellessaan aasia ja yksisarvista Jill oli toivonut, että voisi itsekin syödä ruohoa – ja kaikki olivat uupuneita pitkästä vaelluksestaan erämaan siimeksessä. Nelijalkaiset olivat asettuneet makuulle vieretysten kuin vanhat ystävät ikään, ja Pokki-kääpiö oli sytyttänyt piippunsa. Eustace kiillotti miekkaansa ja keskusteli Pitkäsilmän kanssa.

Jill oli ottanut jousen ja muutamia nuolia, hakeutunut hieman kauemmas leiristä ja ottanut yhden omenoista maalitaulukseen. Hän tunsi itsensä Wilhelm Telliksi, mutta kukaan narnialainen ei ymmärtänyt tätä yhteyttä.
”Ovatko kaikki neidot yhtä harjaantuneita jousen käyttöön siellä teidän maailmassanne, vai oletteko poikkeus?” Jill kuuli poikakuninkaan äänen selustassaan, ja katseli nuolta, joka oli raapaissut kannon päällä makaavaa omenaa.
”Narnian ilma tekee ihmeitä”, Jill sanoi selittelevään sävyyn ja kumartui poimimaan maasta uuden nuolen. ”Olemme Eustacen kanssa harjoitelleet jousiammuntaa siitä lähtien, kun palasimme Narniasta viimeksi – eipä silti, että me mitään mestareita olisimme. Susan on paljon parempi tässä.”
”Ylistys ja kunnia! En koskaan totu siihen ajatukseen, että teidän maailmassanne aika toimii eri tavalla”, Tirian katsoi, kuinka seuraava nuoli iskeytyi kohteeseensa. ”Että aikojemme alkuhämärän suurimmat hallitsijamme voisivat olla yhä elossa.”
”Peter on kutakuinkin sinun ikäisesi”, Jill mittaili kuningasta katseellaan. ”Ylikuningas, tarkoitan.”
”Peter Suuri, Susan Lempeä, Edmund Oikeamielinen, Lucy Uljas”, Tirian luetteli tunnollisesti kuin koulupoika aakkosiaan. ”Kerrotaan, että kuningatar Susanin kauneuden vuoksi oltiin valmiita käymään sotia.”
”Susan on hyvin kaunis”, Jill myönsi, vaikka ei ymmärtänyt, miksi se teki hänet äkkiä niin kovin tietoiseksi omista pisamaisista kasvoistaan, ohuista huulistaan ja liian pitkistä käsivarsistaan.
”Jos hän on puoleksikaan yhtä kaunis kuin te, se voi hyvinkin pitää paikkansa”, nuorukainen jatkoi ja ojensi tytölle uuden nuolen, huolettomasti, aivan kuin olisi äsken puhunut säästä.


-oOo-


”Tuo tuolla on Keihäänkärki”, Jill kuulosti riemastuneelta osoittaessaan tuttua tähtikuviota. Toisin kuin meidän maailmassamme, missä tähtikuvio täytyy melkein tietää ennen kuin sen voi erottaa muista taivaan tähdistä, Narnian tähdet tuikkivat kuin valmiiksi piirretyissä kuvioissa.
”Ovatko tähdet samat teidän maailmassanne?” Tirian kysyi lumoutuneena ja kääntyi kyljelleen niin, että nojasi kyynärpäähänsä ja pystyi katsomaan suoraan selällään loikoilevaa neitoa.
Jill pudisti päätään, sillä ei pystynyt heti puhumaan. Ajatus siitä, että heidän maailmansa olivat niin saavuttamattoman kaukana toisistaan, että he katselivat täysin erilaista taivasta, veisi sanat urheimmankin soturin suulta.
”Viime seikkailullamme Narniassa”, Jill aloitti ääni vain aavistuksen väristen. ”Me vaelsimme niin paljon pohjoisen kesyttömillä erämailla, että opin tuntemaan Narnian tähdet läpikotaisin.”
”Kerrotaan, että minun suvussani on tähtien verta”, kuningas kuiskasi, kuin se olisi ollut salaisuus, ja Jill kääntyi katsomaan häntä. ”Esi-isäni kuningas Kaspian meni naimisiin tähden tyttären kanssa.”
”Ramandun tytär”, kuului Eustacen toteava ääni, joka havahdutti Jillin siitä lumouksesta, jossa hän oli luullut olevansa kuninkaan kanssa kahden.
Tirian kurottautui hiukan nähdäkseen Jillin toisella puolella makaavan pojan kasvot. ”Tapasitteko hänet?”
”Minä ehdin tavata hänet kerran, ennen seikkailuamme maan alla”, Eustace jatkoi sillä samalla toteavalla äänensävyllä, joka sai Jillin hieman surulliseksi. Se oli hassua, sillä he puhuivat satoja vuosia sitten eläneestä kuningattaresta, jonka hänen ystävänsä oli todella tavannut, ja joka oli ehtinyt kuolla, ennen kuin he olivat palanneet. ”Luulen, etten tiennyt ennen hänen näkemistään, mitä kauneus on. Mutta hän olikin puoliksi tähti.”
Vasta tarkastellessaan kuningasta tällä tavalla lähemmin, Jill ymmärsi tämänkin kantavan suonissaan tähtien verta. Se ei kuitenkaan ollut yhtä selkeää kuin hänen esi-isällään prinssi Rilianilla, jonka äiti oli ollut puoliksi tähti. Sitä ei enää opetettu kouluissa siihen aikaan, kun Jill vielä opiskeli, mutta tähtien veri on ihmisverta voimakkaampaa, eikä siksi hiipunut edes niissä seitsemässä sukupolvessa, jonka jälkeläinen Tirian oli. Tämä oli helpointa huomata kuninkaan ollessa kiihdyksissään, sillä silloin hänen siniset silmänsä loistivat tähtien valoa.
Tirian vaikutti kovin mietteliäältä ja sanoi sitten;
”Esi-isäni Kaspian tunnettiin Merenkävijänä ja hänen poikansa Lumouksestapäässeenä. Sinä olet tavannut heidät, luuletko – jäänkö minä historiaan Narnian viimeisenä kuninkaana?”
Kuninkaan äänessä oli ripaus epätoivoa, vaikkakin niin vähän, että hetken ajan Jill epäröi vain kuvitelleensa sen.
”Totta puhuen, olen tavannut vain Rilianin, eikä hän vielä silloin ollut kuningas. En tiennyt, että hän on saanut sellaisen hienon lisänimen”, Eustace vastasi, vaikka kuninkaan kysymys olikin osoitettu Jillille.
”Mutta hänellä oli hyvä sydän, sen lumouksen alla tarkoitan. Kun hän vapautui hopeisen tuolin kirouksesta, hän halusi pelastaa hevoset – hänen ja noidan ratsut siis, vaikka ne eivät olleetkaan sellaisia puhuvia hevosia, joista olen kuullut kerrottavan”, tyttö jatkoi hieman harmistuneena siitä, että hänen ystävänsä oli vastannut hänen puolestaan.
”Kuinka kiehtovaa”, Tirian sanoi ja todella tarkoitti sitä. ”Historiankirjamme eivät kertoneet mitään hevosista.”
Poikakuningas huomasi nyt, kuinka pisamat tytön kasvoilla näyttivät muodostavan aivan omat tähtikuvionsa – Tirian pohti, kuinka kauan häneltä menisi oppia ne kaikki, ja vastusti halua kuljettaa etusormeaan kokeilevasti neidon poskipäillä.

”Minä en oikein koskaan nähnyt Narniaa kuin maan alta”, Jill totesi hieman harmistuneena.
”Mikä vääryys!” Tirian puuskahti. ”Sitten kun tämä on ohitse, minä esittelen sinulle valtakuntaani.”
Jill hymyili kuninkaan sanoille, niissä pilkahtaneelle toivolle siitä, että he selviäisivät tästä.
”Se olisi mukavaa.”
Hetken oli hiljaista lukuunottamatta Pitkäsilmän siipien kahinaa, kun se laskeutui läheiselle kivelle.
”Eriskummallista, minusta tuntuu että olen tuntenut sinut jo paljon kauemmin. Aivan kuin muistuttaisit minua jostakusta sellaisesta, jonka ennen tunsin”, Tirian yhtäkkiä huomautti vaimeasti. Hän oli tuntenut olevansa kuin kotonaan tämän Eevan tyttären kanssa, vaikka he olivat matkanneet yhdessä vasta joitakin päiviä. Ehkä yhdessä selviytyminen sai aikaan sellaisia tuntemuksia.
Jill ei tiennyt, mitä vastata, sillä mitä tuollaiseen edes vastattiin, mutta silloin heidän kotkaystävänsä kopautti kutsuvasti nokkaansa merkkinä siitä, että sillä olisi asiaa kuninkaalle. Pahoittelevasti hymyillen Tirian kohottautui jalkeille ja asteli siivekkään ystävänsä luokse.

Jill jäi katsomaan hänen jälkeensä, ja Eustace huomasi sen.
”Sinä olet ihastunut”, poika sanoi syyttävästi, kuin hänen ystävänsä olisi syyllistynyt kauheaankin rikokseen.
”Älä puhu typeriä, Ruikku”, Jill puuskahti, mutta ei kyennyt kohtaamaan pojan katsetta.
”Minä olen ollut ilmaa sinulle siitä lähtien, kun tuo kuningas katsoi sinua ensi kerran. Helppohan sinulla on, kun olet nätti ja kiltti.”
”Älä viitsi olla noin ilkeä!”
Poika näytti todella katuvan sanojaan, sillä hän ei sanonut mitään nokkelaa takaisin. Ohikiitävän hetken ajan kumpikin vain katseli Narnian yötaivasta, joka tuntui äkkiä kovin autiolta – aivan kuin tähdet olisivat piiloutuneet heidän laillaan.
”Minua pelottaa”, Eustace tunnusti hiljaa ja katsahti sitten ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan kuullut sitä.
Jill tunsi itsensä typeräksi. Samalla kun he kulkivat maanpaossa, hänellä oli ollut aikaa kilpailla poikakuninkaan huomiosta ystävänsä kustannuksella. Hän kurottautui ottamaan ystävänsä käden omaansa ja puristi sitä tiukasti.
”Anna anteeksi”, tyttö kuiskasi.
”Ei se mitään”, Eustace hymyili ja hivuttautui hieman lähemmäksi.

Olen Hely ja täällä helisemässä!