Tekstin nimi Lasketaan variksia
Kirjoittaja JuusoLeevi
Fandom Originaali
Paritus Sixten/Vidal
Genre adventure
Ikäraja S
Haasteet Otsikko etsii tarinaa IIIVaroitukset viittaus seksiin
Kuvaus Kolmikon ajaessa Yhdysvaltain itärannikon suunnilla Sixten vie Vidalin ja Winfredin leirintäalueelle, jossa kävi lapsena.
A/N Osallistuin Sokerisiiven vetämään Otsikko etsii tarinaa III -haasteeseen, ja sain tällaisen mahtavan otsikon joka vaati sisällökseen tarinaa näistä kavereista. Oon kirjottanut Sixtenin, Vidalin ja Winfredin edesottamuksista kerran aiemmin,
Rantahiekka (ensilumi), K-15, on kronologisesti ennen tätä tapahtunut, mutta sitä ei tarvitse lukea ymmärtääkseen kuviota (sillä sekään ei sitä kovin paljoa avaa
).
Itärannikon talvi oli yllättänyt Vidalin, Sixtenin ja Winfredin. Varisten tavoin he lähtivät kohti lämpimämpiä seutuja, Chevy Astron renkaat sutivat liukkailla teillä niin, että Sixtenin täytyi puristaa rattia rystyset valkoisina. Hän oli ajanut viime aikoina enemmän kuin Vidal. Talvi teki Vidalista jotenkin vetämättömän mutta samaan aikaan arvaamattomamman.
Sixten oli tavallaan jo kyllästynyt Vidaliin, hänen alituisiin päähänpistoihinsa ja ärsyttäviin tapoihinsa. Matka oli kuitenkin valanut Sixteniin lisää huumorintajua ja kärsivällisyyttä. Vidal ei ollut hänen silmissään enää se kiehtova, jumalaton hulttio, vaan eksynyt, omalaatuinen ja tavallaan surullinenkin mies. Ikuisesti kiinnostava, vaikka syy kiinnostukseen olikin muuttunut. Sixten oli muuttunut myös, mutta Vidal ei ajatellut asiaa samaan tapaan kuin hän, ei laittanut ihmisiä kategorioihin tai lätkinyt heihin sellaisia arvoja kuin ”omalaatuinen” tai ”eksynyt”, sillä Vidal tiesi kaikkien olevan omalaatuisia sekä eksyneitä.
Winfred kurotti takaosasta raapimaan Sixtenin käsivartta. Lämpötila oli tietä taittaessa noussut jo plussan puolelle, renkaat pysyivät vähemmällä vaivalla siellä missä pitikin, joten bonobon terävät sormet eivät saaneet Sixteniä ajamaan Astroa mullinmallin mukkelis pitkin piennarta.
Sixten ei edes vilkaissut Winfrediä, hän tiesi mitä eläin halusi, ja kaivoi mukipidikkeessä olevasta pussista kuivia Circus Peanutseja. Ne olivat Sixtenin lempikarkkeja, maistuivat pahvilta ja banaaniesanssilta, ja Winfredkin oli kehittänyt mieltymyksen niihin. Eikä Sixteniä haitannut jakaa karkkeja bonobon kanssa, vaikka hän suuttuikin välittömästi jos Vidal yritti kinuta häneltä edes yhden Smarties-rakeen. Suurimmaksi osaksi heidän makunsa olivat onneksi eriävät. Vidal ei voinut sietää Circus Peanutseja, ei pehmeinä ja tuoreina eikä etenkään kuivina koppuroina. Sixten taas inhosi Bountyja ja epämääräisiä, artesaanisuklaalevyjä, joita Vidal aina tilaisuuden tullessa itselleen osti.
Molemmat kuitenkin pitivät Mountain Dew’n halpaversiosta enemmän kuin oikeasta, ja sitä löytyikin Astron takaosasta aina vajaa kakstoistapäkki.
Aurinko oli laskenut ja Sixten toivoi hartaasti, että pimeydestä ei loikkisi ainakaan mitään opossumia isompaa auton eteen. Vidal nurisi ja voihki pelkääjänpaikalla. Sixten osasi kääntää aivonsa pois päältä, nurina ja valitus oli turvallista taustamelua. Hän saattoi keskittyä ohikiitäviin hämäriin maisemiin, jotka hitaasti alkoivat nostaa muistoja hänen mieleensä. Varma hän ei ollut, ennen kuin näki ränsistyneen, läheistä leirintäaluetta mainostavan kyltin.
Kun hän saavutti toisen kyltin, hän oli varma. Hän tiesi mitä tehdä.
”Jäädään yöksi tuonne leirintäalueelle. Tästä on kymmenisen mailia”, hän ilmoitti.
Yleensä Vidal tai Winfred päätti yöpaikat, mutta Sixten tunsi itärannikon heitä paremmin. Ja hänen mieleensä oli peuran lailla hypännyt muisto, joka magneetin lailla veti häntä leirintäalueelle.
Hän oli nähnyt siellä lapsena enkelin. Leirintäaluetta ympäröivässä, syksyn kangistamassa metsässä.
”Toki, poju, jäädään vaan”, Vidal sanoi ja katsoi Sixteniä kulmat koholla. Päätöksiä Sixtenin suusta sellaisella intensiteetillä. Sitä ei Vidal ollut paljoa päässyt kuulemaan. Winfred kirkaisi takapenkillä riemastuneena ja kävi pyörimään vilttien peittämälle lattialle.
Sixten kuuli Vidalin äänensävystä, minkälaisen reaktion hänen yhtäkkinen päättäväisyytensä oli saanut aikaan, ja viimeistään Winfredin kirkaisu vahvisti sen. Sixteniä ei kuitenkaan kiinnostanut matkatoverinsa seksuaalinen dominointi juuri sillä hetkellä. Hänellä oli suunnitelma saada Vidal tukkimaan suunsa jollain tyydyttävämmällä. Vidalin täytyi nähdä, mitä hän oli silloin joskus nähnyt. Vidalin täytyi uskoa.
”Lapsenako sä kävit täällä Mayan ja siskos kanssa”, Vidal ihmetteli ääneen, kun Sixten kääntyi leirintäalueelle johtavalle hiekkatielle. Hän ei ollut käynyt siellä ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta oli aina ollut haka karttojen muistamisessa. Lapsena se oli ollut hänelle suorastaan pakkomielle. Leirintäalue oli pääosin tyhjä, sen kauimmaisessa nurkassa tönötti yksi valoton teltta ja parkkipaikalla resu auto.
”Tyhjältä näyttää. Taitaa olla sesonkiaika ohi”, Vidal sanoi ja haukotteli.
”Laitetaan kymmenen taalaa tohon postilaatikkoon”, Sixten sanoi ja osoitti valkoista postilaatikkoa portin tolpassa.
”Tai sitten pidetään kymmenen taalaa itellämme”, Vidal vastasi. Hän ei luopunut rahoistaan ilman hyvää syytä, ja kasvoton postilaatikko jonka kuka tahansa saattoi ryöstää ei todellakaan ollut hyvä syy.
”Mene”, Sixten sanoi ja sammutti auton. Vidal nauroi ja nosti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi.
”Jestas, Sixten”, hän nauroi, mutta nousi autosta ja laittoi kaksi vitosta postilaatikkoon.
Telttaa heillä ei ollut, mutta eipä Sixten ollutkaan tuonut heitä sinne varsinaista leirintäkokemusta janoten. Hän johdatti Vidalia ja Winfrediä pitkin pientä, pimeää polkua taskulamppu kädessään. Hän piti sen sammuksissa, sillä kelmeät valot leirintäalueen aitojen takaa valaisivat vielä heidän kulkuaan.
”Pitäskö olla peloissaan? Miksi sä johdatat meitä keskelle jotain jorpakkoa?” Vidal kysyi häneltä virnuillen päin Winfrediä. Winfred roikkui käsi Sixtenin kädessä ja tuhahti isäntänsä kommenteille. Sixtenin jännitys, joka puski hikenä ulos hänen niskastaan, oli saanut myös Winfredin valtaansa. Se olikin aina ollut Vidalia herkempi ihmisten tunnetiloille.
”Hys nyt”, Sixten sanoi ja he sukelsivat talven kylmyydessä lehtensä pois tärisseiden puskien läpi. Tuntui kuin he olisivat heti paljon syvemmällä metsässä. Paljaat oksat päästivät leirintäalueen valoa läpi vain sirpaleina.
”Kertosit nyt edes, miksi me ollaan täällä. Sä oot niin salaperäinen joskus”, Vidal sanoi, mutta madalsi sentään ääntään.
Sixten huokaisi.
”Näin täällä lapsena enkelin”, hän sanoi ja odotti vastaukseksi naurua ja epäuskoa. Sitä ei tullut, Vidal hiljeni ja alkoi katsomaan uteliaasti ympärilleen pimeässä metsässä. Sixten oli napsauttamassa taskulamppua jo päälle, mutta Vidal laski kätensä hänen kädelleen.
”Nähdään paremmin jos et laita. Anna vaan silmies tottua pimeään”.
Sixten nyökkäsi. Pimeässähän hän oli enkelin aiemminkin nähnyt.
He kävelivät hiljaisuudessa, ainoastaan hyytävä tuuli kulki ajoittain puiden läpi ja sai ne havisemaan ja huokailemaan. Enkeliä ei näkynyt, ainoastaan yksinäinen, lihava pesukarhu, joka jäi katsomaan pää kallellaan Winfredin perään. Winfred ei suonut sille kuin yhden katseen, ja kääntyi välittömästi takaisin Sixtenin suuntaan.
Sekin tahtoi nähdä enkelin, vaikka ei ymmärtänytkään oikein, mistä oli kyse.
Sixten koitti muistella tarkalleen, missä hän oli sen nähnyt. Siitä oli vuosikymmen jo, mutta hän oli muistavinaan tiettyjä puita, pensaita, muita maamerkkejä.
”Täällä se oli”, hän kuiskasi, kun he astuivat puiden läpi aukion laidalle. Varoen tekemästä ääntäkään, he keskittyivät pimeään.
Winfred näki sen ensin, veti syvään henkeä ja nosti karvaiset kätensä suulleen.
Sixten tarttui Vidalia terävästi käsivarresta, ote kysyen ”näethän sinäkin?”
Myös Vidal näki sen. Aukiolle oli levittäytynyt musta, elävä massa.
”Laita taskulamppu päälle”, Vidal kuiskasi Sixtenin korvaan. Ja hän laittoi.
Massa reagoi välittömästi, se pyrähti valtavana tornadona ilmaan. Siitä saattoi erottaa siipiä ja kiiltäviä silmiä, irisoivia höyheniä, jotka loistivat taskulampun kirkkaana valossa metallisen violetteina ja sinisinä.
Se oli vaikuttava näky, tuhansien siipien räpytys lähetti ilmavirtoja, suhisevia kuiskauksia heidän kasvoilleen. He tuijottivat hiljaa, ihmiset suu auki ja Winfred edelleen omaansa pidellen. Enkeli liikkui ilmassa pyörien, tuhannet silmät heitä vilkuillen.
Kesti pitkään, ennen kuin he ymmärsivät, mitä oikeastaan katsoivat. Satoja variksia, jotka olivat ohikulkumatkalla lämpimämmille maille. Amerikanvariksia, yönmustia siihen asti kun taskulampun valokeila niihin osui. Teräviä nokkia ja ohuita varpaita. Matalaa raakkunaa, kun ne asettuivat takaisin aloilleen maahan ja puiden oksille.
”Se olikin vaan-” Sixten aloitti pettyneenä, mutta Vidal nosti sormensa hänen huulilleen.
”Se on enkeli, Sixten”.
