Kirjoittaja Aihe: Oot mun elämäni valaisin | K-11 | Alex/Eelis | slices of life, 6/?  (Luettu 416 kertaa)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 359
Nimi: Oot mun elämäni valaisin
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Paritus: Alex/Eelis
Genre: fluffy, slice of life, romantiikka, hurt/comfort, korkeintaan lievää angstia
Haasteet: Tarot-haaste. Korttini oli maljojen lähetti, joka voi viitata esimerkiksi leikkisyyteen, haaveellisuuteen ja hauskanpitoon, joka voi mennä lapsellisuudenkin puolelle.

Mistä on kyse: Alex ja Eelis ovat ihan uusia tuttavuuksia minullekin, ja tiedän heistä tähän mennessä vasta, että he ovat 20-vuotiaita it-tradenomiopiskelijoita, jotka ottavat yhteisen elämänsä ensiaskelia saman katon alla ja rakastavat toisiaan, vaikka ovatkin melkein kaikella tapaa erilaisia. Alex kulkee aina jalat vähän irti maanpinnasta, kompastelee silloin tällöin arjen kiemuroihin eikä suunnittele elämäänsä paljon huomista pidemmälle. Eeliksellä on täsmällinen treeniohjelma, opiskelusuunnitelma ja viikkobudjetti, ja hän tykkää pitää langat käsissään. Mitähän käy, kun nämä kaksi laitetaan samojen seinien sisään, ja jakamaan keskenään vielä opiskelupaikka ja kaveriporukkakin? 

Tämä on kokoelma ficletin tai pitkän raapaleen mittaisia tekstejä, jotka ovat itsenäisiä pikku kohtauksia sieltä täältä poikien elämästä. Tarina muodostaa kyllä jatkumon, mutta ei samalla lailla juonellista kokonaisuutta kuin varsinaiset jatkotarinat. Aion kirjoitella näitä fiilispohjalta sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu mukavalta. Tarinan otsikko on lainattu Ursus Factoryn kappaleesta Mimosa, koska se tuntui sopivan tälle kaksikolle, niin kuin sopii itse kappalekin.

Ai niin, ja jos joku sattuu miettimään, onkohan Alex jotain sukua toisissa originaaleissani esiintyvälle Jerelle, niin on hän, mutta se ei ole tämän tarinan kannalta kovin olennaista. :)






Oot mun elämäni valaisin


1. Salipäivä


Alex nukkuu vatsallaan, poski tyynyä vasten, toinen käsi tyynyn alla, purkkapinkki tukka sotkussa ja hajallaan.

Eelis hymyilee itsekseen. Hänen sydäntään särkee vähän. Kello on varttia vaille kuusi, ja periaatteessa hän voisi antaa Alexin nukkua vielä. Tuntuu vähän väärältä herättää ketään, joka nukkuu noin onnellisena.

Mutta tänään on keskiviikko ja Eeliksen salipäivä. Illalla ennen nukahtamistaan Alex sanoi haluavansa mukaan, ja vannotti Eelistä herättämään hänet viimeistään puoli kuudelta. Vaikka väkisin, jos ei muuten.

Nyt Eelis vain seisoo siinä sängyn vieressä ja katselee nukkuvaa poikaystäväänsä, joka on kaunis ja suloinen mutta toivottoman aamu-uninen.

Hän kömpii Alexin viereen peiton alle ja painautuu vasten unenlämmintä vartaloa. Hetkeksi vain, hän lupaa itselleen. Vasta sitten hän aloittaa poikaystävän varovaisen herättelyn.

”Allu, herää… kello olis jo aika paljon.”

Alex ei ensin reagoi häneen ollenkaan, mutta alkaa sitten hitaasti ja laiskasti venytellä. Hän on pelkissä boksereissa, ja nyt hän kietoutuu Eeliksen ympärille tavalla, joka alkaa houkutella Eelistäkin riisumaan salivaatteet, jotka hän juuri hetki sitten on pukenut ylleen. Alex painaa kasvonsa Eeliksen kaulalle ja ynisee tyytyväisenä.

”Joojoo… mä nousen ihan kohta… täs on niin hyvä olla…”

”Pitäis kyllä nousta heti. Luento alkaa puoli ysiltä, ja sä tiedät, että –”

”Niin tiedän, kulta”, Alex sanoo ja avaa uniset silmänsä. ”On sun salipäivä, ja jos mä en just nyt nouse, sä meet yksin.”

Eeliksen kaikki kireys sulaa poikaystävän raukeaan suudelmaan. Hymyillen hän alkaa selvitellä sormillaan tämän hiusten takkuja.

”Mä kuitenkin haluaisin mennä yhdessä”, hän kuiskaa. ”Alex kiltti. Nouse nyt, ja tuu mun kanssa. Mä laitoin aamupalaakin.”

Eelistä ei yleensä huvita kerjätä, mutta tänä aamuna hän ei haluaisi erota Alexista ollenkaan.

”Kyllä mä nousen”, Alex haukottelee ja vetää hänet vielä yhteen, hitaaseen suudelmaan. ”Viis minuuttia?”

Alexin hellät sormet ja pehmeät huulet saavat Eeliksen luopumaan kaikista aikomuksistaan väittää vastaan.





2. Tenttiin valmistautumista


Alex lojuu vihreällä sohvalla viltti jalkojensa päällä, tyynykasa selkänsä takana. Hän yrittää löytää mukavaa asentoa, jossa lukea isoa, painavaa kirjaa, mutta se on vaikeaa. Tyyny on huonosti. Kirja valuu sylissä liian alas. Sen reuna painaa vatsaa inhottavasti.

Teksti on liian pientä, rivit hyppelevät. On liian hiljaista, kello raksuttaa, jääkaappi pitää omituista ääntä. Alex havahtuu siihen, kun kirja putoaa lattialle. Kauanko hän on maannut siinä, tuijottanut seinää ja toivonut, että Eelis tulisi jo?

Hän menee makaamaan vatsalleen lattialle, nojaa kyynärpäihinsä ja asettaa kirjan tyynylle nenänsä eteen. Ehkä tenttiin lukeminen sillä lailla onnistuisi paremmin?

Ei se onnistu. Lattia tuntuu liian kovalta. Kyynärpäitä alkaa kivistää, niska väsyy. Teksti ei edelleenkään vaikuta lainkaan houkuttelevalta. Miksi hän ikinä haki opiskelemaan näin käsittämätöntä alaa? Eihän hän edes ole mikään nero tietokoneiden kanssa niin kuin Eelis. 

Silloin ovi käy. Joku sytyttää valon hämärään eteiseen, sitten olohuoneeseen. Alex ei ollut edes tajunnut, että oli yrittänyt lukea melkein pimeässä. Mutta nyt kotona on taas valoisaa, ja niin on hänen sydämessäänkin.

Alex huokaa onnellisena ja laittaa kirjansa kiinni. Eelis nojaa eteisen seinään, katsoo häntä pää vähän kallellaan ja hymyilee. Tummat, sileät hiukset valahtavat pois korvan takaa, jonne Eelis ne aina siististi asettelee.

Niinpä. Nyt Alex taas muistaa. Eeliksen takia hän haki opiskelemaan juuri tätä alaa. Joku voisi sanoa, ettei se ole riittävän hyvä syy, mutta Alexille se on ainoa syy, jonka hän tarvitsee. Hän rakastaa Eelistä joka solullaan ja haluaa vain olla siellä missä tämäkin.

Alex nousee lattialta ja on hetkessä Eeliksen sylissä. Hän hieroo nenäänsä Eeliksen nenää vasten ja asettelee karanneet hiukset hellästi takaisin korvan taakse.

Hänen rakkaansa huulet ovat hiukan rohtuneet, ja kädet kylmät, mutta onneksi hän tietää täsmälleen, mikä auttaa. Alexin huulilta riittää kyllä huulirasvaa heille kummallekin, ja Eeliksen kohmeiset sormet hän laittaa lämpiämään keltaisen hupparinsa alle samalla kun suutelee.

”Meillä on se tentti huomenna”, Eelis protestoi, vaikkakin heikosti. ”Kai sä oot lukenu?”

”Mullakin oli sua ikävä”, Alex nauraa. "Anna mä näytän, miten kova ikävä."

Hän painaa lantionsa kiinni Eelikseen ja puraisee pienen jäljen tämän kaulalle ennen kuin Eelis ehtii estää. Huomenna Eelis menee luennoille huivi kaulassaan ja kaikki tietävät, miksi sitä tarvitaan. Alexin mielestä niin on hyvä.

Oothan sä lukenu?” Eelis toistaa, tarttuu Alexia kasvoista ja pakottaa katsomaan silmiin. ”Allu?”

”Tietty oon”, Alex väittää ja työntää molemmat kätensä Eeliksen mustien verkkareiden vyötärön alle. ”Mä oon lukenu tositosi ahkerasti koko illan. Nyt mä oon ansainnu pienen tauon ja vähän hellyyttä mun rakkaalta.”

Eelis mutisee jotain sen tapaista, kuin että niinpä tietysti, mutta enempää hän ei ehdi, kun Alex on jo kaikkialla – huulilla, vaatteiden alla, iholla, hiuksissa.

Alex arvaa jo, mitä Eelis aikoo sanoa. Että nyt ei todellakaan pitäisi, koska heidän kummankin olisi fiksua vielä kerrata luentomateriaalit huomista varten, ja mennä myös nukkumaan riittävän ajoissa.

Mutta tällä kertaa Alex tietää, mikä on parasta tenttiin valmistautumista, ja hän on päättänyt vakuuttaa poikaystävänsäkin siitä.



« Viimeksi muokattu: 30.03.2024 12:01:49 kirjoittanut Altais »

Claire

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 750
  • grafiikka © Ingrid
Olipas tämä suloinen ficlet-sarjan alku, joka ihastutti jo heti otsikosta lähtien! Ihana päästä tutustumaan Alexiin ja Eelikseen ja heidän elämäänsä näiden pienten slice of life -tekstien kautta. Tykkäsin kovasti, että alussa hieman avattiin kummankin taustoja, kuten luonteenpiirteiden eroavaisuuksia keskenään, ja niitä pystyikin jo heti bongailemaankin näistä kahdesta tekstistä, mikä oli oikein ilahduttavaa huomata. :)

Ensimmäisestä tekstistä lähtien välittyi jo ihanasti poikien nuori rakkaus ja kiintymys toisiaan kohtaan. Jotenkin myös ihanan samaistuttavaa tuo, kun toinen herää aiemmin, eikä raaski herättää toista, vaikka tietääkin lupautuneensa siihen :D

Lainaus
”Kyllä mä nousen”, Alex haukottelee ja vetää hänet vielä yhteen, hitaaseen suudelmaan. ”Viis minuuttia?”

Alexin hellät sormet ja pehmeät huulet saavat Eeliksen luopumaan kaikista aikomuksistaan väittää vastaan.
Tämä loppu oli erityisen ihana, siitä huokui sellainen aamuinen raukeus. Parasta aamussa on saada nukkua vielä viisi minuuttia oman rakkaan kanssa, ja ihanaa, kun Eelis täsmällisyydestään huolimatta antoi itsensä hieman antaa periksi ja nauttia hetkestä vielä pienen hetken ajan.

Toinen teksti oli myös alusta lähtien hyvin samaistuttava, sillä kaikkihan on aina vikana silloin kuin pitäisi tehdä jotain tärkeää, mutta äärettömän tylsää, kuten lukea tenttiä varten :D Musta on myös söpö ja sellaisen nuoruuden huumaan mutta myös Alexin luonteeseen sopivaa, että on päätynyt lukemaan samaa alaa kuin rakkaansa, vaikkei ehkä niin erityisemmin kiinnostunut siitä alasta ole. Erityisesti nuorena sitä saattaa tehdä tiettyjä päätöksiä, kuten vaikkapa uravalintoja, välillä vähän muista kuin järkisyistä. Ei siinä, että siinä välttämättä mitään vikaa ole. Pitäähän sitä sydäntään seurata ;) Ja aina ehtii opiskella toisen tai useammankin alan, jos ensimmäinen ei tunnukaan nappaavan :) Vaikka ehkä Alex saattaakin alkaa jossain kohtaa pitämään opiskelemastaan alasta, kuka tietää. Voihan se opiskelukin usein olla ihan eri juttu sitten kuin alan työt.

Lainaus
”Meillä on se tentti huomenna”, Eelis protestoi, vaikkakin heikosti. ”Kai sä oot lukenu?”

”Mullakin oli sua ikävä”, Alex nauraa. "Anna mä näytän, miten kova ikävä."
Tämä oli ihana kohta, tässä hauskasti näkyy poikien luonteenpiirteiden eroavaisuudet jälleen :D Mahtavaa, että Eeliksen oli taas pakko myöntyä Alexin taivuttelun alla, tai sellaisen kuvan loppu ainakin antoi, kun Alex oli kovin varma siitä, että saisi Eeliksen mielen muuttumaan siitä, millaista tenttiin valmistautumista he todella tarvitsevat.

Kylläpäs nämä kaksi onnistuivat jo sulattamaan täysin sydämen, ja innolla odotan, millaisia muita pätkiä poikien elämästä vielä päästään lukemaan! Oli myös todella mukavaa vaihtelua lukea vaihteeksi originaaliteksti, pitäisi kyllä useammin pyörähtää näillä originaalitekstien osastoilla :) Kiitos hurjasti suloisesta ja hymyilyttämään pistävästä lukukokemuksesta! <3

//hahah ei pitäisi yöllä kirjoittaa kommentteja, korjasin kirjotusvirheen slife of lice -> slice of life😂
« Viimeksi muokattu: 30.03.2024 12:09:23 kirjoittanut Claire »
I threw my hands in the air and said:
Show me something

He said: ”If you dare, come a little closer

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 359
A/N: Seuraavat kaksi palasta kuuluvat tiiviisti yhteen. On ollut vähän paskamaista viime päivinä, joten tuli kirjoitettua hiukan hurt/comfortia tuomaan iloa ja lohtua arjen rämpimisen keskelle. Jos nämä ilahduttavat jotakuta toistakin, niin se on aina plussaa. :)

Claire: Ihanaa, että tykkäsit tutustua Alexiin ja Eelikseen!  :) Näiden pikku tarinanpalasten kautta teen itsekin vasta tuttavuutta heidän kanssaan, mutta tuollaisella alkuasetelmalla lähdin liikkeelle, että kummallakin on tiettyjä luonteenpiirteitä, jotka sitten tulevat arjessa esiin eri tavoin. Kiva, jos niitä oli näistä pikku palasistakin jo tunnistettavissa. :) Alexin ja Eeliksen erilaisuudet voivat parhaimmillaan täydentää toisiaan tosi hienosti, mutta tulee varmaan niitäkin hetkiä, kun Eelistä ottaa aivoon Alexin huolettomuus, eikä Alex ymmärrä Eeliksen tarvetta kaiken huolelliseen suunnitteluun. ;D Itse tunnistan itsessäni tuollaisen täsmälleen samanlaisen aamu-unisen torkuttajan kuin Alex on, ja aina on ihana jäädä peiton alle vielä viideksi minuutiksi. :) Mutta toisaalta on hyvä, että aina joku pitää myös kiinni sovitusta ja patistelee hellästi liikkeelle. Tuo on kyllä harvinaisen totta, että tylsään asiaan keskittyminen voi olla pirun hankalaa, ja Alex taitaa vielä olla luonteeltaan niin eläväinen, että tenttiin lukeminen tuottaa todellisia vaikeuksia. Mutta ehkä hänellä on pointtikin siinä, että aina ei ole järkevää päntätä viimeiseen minuuttiin asti, vaan joskus on myös hyvä osata hiukan rentoutua ja päästää irti suorittamisesta. ;D Joo totta kyllä, että joskushan nuoret ihmiset valitsevat opiskeltavan alan pitkälti sen mukaan, minne joku itselle tärkeä ihminen on hakemassa, olipa se fiksu veto tai ei. Alex saattaisi olla vähän sellainen, jolla ei lukion jälkeen ollut oikein mitään hajua siitä, mitä sitä haluaisi tehdä, ja siksikin ehkä Eeliksen perässä meneminen on tuntunut toimivalta idealta. Mutta niinhän se on, että itseään voi etsiä myöhemminkin, jos siltä tuntuu. Ja kuka tietää, ehkä ala sopii Alexille sittenkin, jos vaikka löytää omat vahvuutensa ja oppii käyttämään niitä. :) Kiitos kovasti, kun kommentoit!





3. Univaje


Aamun luennot ovat yhtä tuskaa. Eelis on saanut nukutuksi vain muutaman hassun tunnin aamuyön puolella. Sitä ennen hän on taas kerran pyörinyt levottomana hereillä, kääntänyt kylkeä kolmesataa kertaa ja yrittänyt saada tyynynsä asettumaan pään alle mukavammin.

Toisinaan Eelis ei saa katastrofiajatuksiltaan rauhaa, vaikkei mikään olisi varsinaisesti pielessä, ja viime yö oli harvinaisen kehno.

Tuliko ylimääräisiä työvuoroja otettua viime kuussa liikaa? Mitä, jos Kela kiinnostuu niistä? Jos ne keksivät periä opintotuet takaisin, millä siitä selvitään? Mitä, jos vuokranantaja korottaa taas vuokraa? Miksi kaiken pitää ylipäätään maksaa niin helvetisti?

Eelis on käynyt juttelemassa uniongelmistaan opiskelijaterveydenhuollossa, ja sieltä on sanottu, että jos uni ei kohtuullisessa ajassa tule, olisi paras nousta vähäksi aikaa ylös. Mutta minkä Eelis sille voi, että kun on oikein huono hetki, Alexin lähellä oleminen on ainoa asia, joka auttaa?

Alexia eivät maailman murheet paina ainakaan yöunien menettämiseen asti. Poikaystävä tuntuu sisäistäneen täydellisesti ajatuksen siitä, että elämä on tässä ja nyt, eikä menneitä tai tulevia kannata liikaa miettiä. Joskus se hiukan ärsyttää Eelistä, mutta enimmäkseen kuitenkin rauhoittaa.

Yön hiljaisuudessa Eelis saattaa viettää tuntikausia vain katsellen Alexia, silitellen varovasti tämän hiuksia ja kuunnellen unisen hengityksen tasaista tuhinaa. Viime yö oli niin kurja, että hänen olisi tehnyt mieli herättää Alex vain saadakseen puhua tälle hetken, ja ehkä hän olisi myös voinut käpertyä tämän kainaloon turvaan pahalta maailmalta. Alexilla on ihmeellinen taito saada Eeliksen piinallisten ajatusten loputon kierre katkeamaan, ja varmasti tämän lämmin läheisyys olisi auttanut tälläkin kertaa.

Mutta Alex oli nukkuessaan niin suloinen, ettei Eeliksellä ollut sydäntä häiritä hänen untaan. Sen sijaan hän tyytyi hivuttautumaan niin lähelle nukkuvaa poikaystäväänsä kuin vähänkin pystyi ilman, että kuitenkaan herätti tätä. Kolmen jälkeen aamuyöllä hän lopulta pääsi uneen nenä Alexin niskahiuksissa, käsivarsi tämän paljaan ylävartalon ympärillä. Alex haki unissaan hänen kätensä omaansa, painoi sen suutaan vasten ja mutisi jotain epäselvää.


*


Opettaja puhuu tylsällä, värittömällä äänellä ja heijastaa luentosalin valkokankaalle pienenpientä pränttiä täynnä olevan dian toisensa jälkeen. Sitä on jatkunut jo pienen ikuisuuden ilman vähäisintäkään kevennystä. Opettaja näyttää ja kuulostaa yhtä väsähtäneeltä kuin Eelis itsekin on, eikä vaivaudu teeskentelemään, että aihe kiinnostaisi edes häntä itseään.

Eelis miettii, miksi hitossa joku on valinnut tuollaisen ammatin, jos kerran on siihen noin syvästi kyllästynyt. Hän yrittää parhaansa mukaan näyttää keskittyneeltä, vaikka pää on täynnä sumua, ja niskaa kiristää. Edes kaksi isoa mukillista kahvia ei auttanut. Viimeistään iltapäivällä hänen päätään särkee. Eelis toivoo, ettei opettaja ainakaan keksi kysyä häneltä mitään juuri tänään.

Syrjäsilmällä hän näkee, että vieressä istuva Alex vilkaisee häntä aina silloin tällöin. Varmaan tämäkin huomaa, että jokin on pielessä, niin kuin Alex tuntuu aina huomaavan kaiken, mitä Eeliksen pään sisällä on meneillään.

”Ootko kunnossa?” hän kuiskaa Eeliksen korvaan. Käsi koskettaa hänen kättään pöydän alla, vaikka eivät he yleensä harrasta julkisia hellyydenosoituksia koulussa.

Eelis nyökkää, mutta se ei riitä vakuuttamaan Alexia.

”Ethän oo. Sä oot ihan väsynyt. Etkö taaskaan saanu yöllä unta?”

Eelis pudistaa päätään ja katsoo alas. Sitten hän vilkaisee Alexia. Tämän harmaat silmät katsovat häntä tarkkaavaisina ja vakavampina kuin yleensä.

”Mikä on?” Alex kuiskaa ja kumartuu vähän lähemmäs.

Silloin opettaja lakkaa puhumasta, katsoo heitä pahastuneen näköisenä ja selvittää kurkkuaan. Alex puristaa Eeliksen kättä, suoristaa ryhtinsä ja yrittää näyttää siltä, kuin aikoisi tästä eteenpäin vakaasti keskittyä seuraamaan opetusta. Mutta seuraavassa hetkessä hänen katseensa on taas Eeliksessä kysyvänä ja huolestuneena. Selvästi hän odottaa Eelikseltä vastausta eikä aio keskittyä luentoon ennen kuin saa sellaisen.

Ei täs mitään, Eelis kirjoittaa muistiinpanovihkonsa sivun alalaitaan. Jutellaan tauolla lisää.

Alex kirjoittaa jotain Eeliksen sanojen alle, mutta hyvin nopeasti, ettei opettaja enää keksisi alkaa huomautella.

Okei, tehdään niin. Oot rakas.





4. Maailman reunalla


Luennon jälkeen Alex vetää Eeliksen naulakkosyvennykseen, sivuun muiden katseilta. Kaikki muut ovat rynnänneet opiskelijaruokalaan jonottamaan kolmen euron lounasta. Jono jatkuu pitkälle aulaan asti, ja puheensorina kaikuu seinissä korvia huumaavana taustahälynä. Alex tietää, että Eelis inhoaa meteliä, jonottamista ja tungeksivia ihmisjoukkoja, mutta hän itse on juuri nyt pelkästään hyvillään siitä, että kaikilla on niin kiire ruokalaan. Nyt kukaan ei huomaa heitä hetkeen.

”Eelis”, hän sanoo pehmeästi ja antaa toisen käsivartensa kietoutua muka puolihuolimattomasti poikaystävän vyötäisille. ”Mikä sua painaa? Äläkä sano, ettei mikään. Mä näen, että jotain on.”

Eelis huokaa syvään, antaa päänsä painua alas eikä kohtaa Alexin katsetta. Tämän ahdistus tuntuu niin vahvana, että se säteilee myös Alexin kehoon ja tekee hengittämisestä vaikeaa. Alex ei ole koskaan ollut hyvä katselemaan vierestä, kun Eeliksellä on kurja olo. Se tuntuu pahemmalta kuin mikään hänen oman elämänsä sekasotkuista, joissa niissäkin on ollut toisinaan kestämistä. Alex haluaisi vain nähdä Eeliksen pähkinänruskeiden silmien taas hymyilevän hänelle.

”Kato mua”, Alex sanoo ja nostaa Eeliksen leukaa hellästi sormillaan. ”Kerro nyt, mikä on. Sä tiedät, että kun susta tuntuu pahalta, niin tuntuu mustakin. Sitä paitsi puhuminen auttaa. Eikö niin?”

”Joo”, Eelis mutisee ja katsoo Alexia silmiin alta kulmien. Eelis on hiukan pidempi kuin Alex itse, mutta juuri nyt tämä tuntuu häntä pienemmältä. ”Sitä vaan, kun… äh, se on ihan tyhmä juttu. Ei mitään oo oikeesti sattunu, mä vaan… vittu, en mä edes tiedä.”

”Hei… tuu tänne”, Alex kuiskaa ja vetää Eeliksen varovasti lähelleen, antaen kuitenkin hänelle tilaa vetäytyä, jos julkinen halaileminen ei sattuisi tuntumaan hänestä hyvältä. Mutta Eelis ei vetäydy, vaan nojaa vartalonsa Alexia vasten, kietoo molemmat kätensä tiukasti tämän ympärille, hengittää syvään sisään ja sitten ulos. Alex hymyilee Eeliksen puseroa vasten. Hän tuntee, miten poikaystävän vartalon kireys alkaa hellittää otettaan.

”Saitko sä yöllä ollenkaan unta?” Alex kuiskaa. Hän arvaa sanomattakin, että itsepintaiset ajatukset ovat taas pitäneet Eelistä hereillä.

Eelis naurahtaa ja pudistaa päätään surkeasti. Hän hieroo otsaansa vasten Alexin poskea. Se on enemmän kuin mitä hän on vielä kertaakaan tehnyt koulussa muiden nähden. Juuri nyt kukaan ei vaikuta katsovan heitä, mutta eihän se silti varmaa ole, ettei heidän hellää hetkeään huomata. Heidän yhdessäolonsa ei ole mikään varsinainen salaisuus ainakaan lähimpien opiskelukavereiden kesken, mutta he pitävät silti matalaa profiilia, koska Eelis haluaa niin. Mutta juuri nyt hän selvästi kaipaa lähelle, eikä Alexilla ole aikomustakaan laittaa vastaan.

”Mä vaan välillä mietin, et mitä jos meidän rahat ei joku kerta riitäkään, ja mitä jos… me ei pystytä maksamaan vuokraa, tai… kaikkia laskuja, tai… meillä ei oo loppukuusta enää varaa ruokaan. Mä tiedän, että se on vaan sellasta mun katastrofiajattelua tai jotain, eikä niin oikeesti käy, mut… yöllä kaikki vaan näyttää niin paljon pahemmalta kuin päivällä. Ja välillä mä pelkään, että… en mä osaa edes selittää. Että mä jotenkin… putoan maailman reunan yli, eikä kukaan ota kiinni. Kuulostaa varmaan ihan sekopäiseltä, vai mitä?”

Eelis yrittää nauraa, mutta Alex kuulee, miten tiukkaa se tekee. Kun Eelis ei edelleenkään vetäydy kauemmas, hän ottaa tämän kasvot käsiinsä ja silittää peukaloillaan poskien ihoa.

”Mä otan aina kiinni”, hän sanoo. ”Mä en anna sun pudota maailman reunan yli, okei? Sä voit luottaa siihen. Mut jos sulle vielä tulee sellanen olo, niin sun pitää herättää mut. Ihan mihin aikaan yöstä tahansa. Onko selvä, Eelis?”

”Mut sä nukuit niin kauniisti”, Eelis sanoo, ja pieni, hellä hymy hiipii hänen silmäkulmaansa.

”Silti”, Alex sanoo päättäväisesti. ”En mä halua, että sä valvot yksin ja sulla on paha olla. Mä rakastan sua niin paljon.”

”Mäkin sua”, Eelis sanoo nopeasti ja tukahtuneesti.

Sitten, ennen kuin Alex ehtii kunnolla tajuta, mitä tapahtuu, Eeliksen huulet ovat hänen huulillaan. Nälkäisinä, epätoivoisina ja edelleen hiukan rohtuneina ne hakevat varmistusta siitä, että Alexin sanat varmasti ovat totta. Ja kyllähän ne ovat. Alex hymyilee vasten Eeliksen innokkaita huulia.

Kun he viimein malttavat irrottautua, Eeliskin hymyilee jo kunnolla. Alex vilkaisee huolissaan kelloa. Seuraava luento on alkamassa liian pian, hänellä on nälkä, ja Eeliksenkin pitäisi ehdottomasti syödä jotain.

”Haetaanko jotain lähikaupan paistopisteeltä, tai vaikka jotkut valmissalaatit?” hän ehdottaa. ”Ei meidän tarvii mennä tonne tänään.” Hän nyökkää ruuhkaisen, meluisan ruokalan suuntaan, jonne edelleen on pitkä jono. Mutta Eelis pudistaa päätään.

”Ei kun mennään vaan”, hän sanoo. ”Siel on tänään spagettia. Mä tykkään siitä, vaikka se onkin vähän sotkuista syödä.”

He lähtevät maleksimaan naulakoiden takaa ruokajonon päätä kohti. Eelis tarttuu Alexin käteen eikä irrota, vaikka he ovat jo ihmisten keskellä. Joku katsoo heitä ihmeissään ja pitkään, mutta hymyilee sitten. Alex vilkaisee Eelistä, mutta tämä vain nyökkää aivan pienesti ja tönäisee Alexia hellästi kylkeen.




Kineza7

  • ***
  • Viestejä: 304
IHANA! En muuta sano kuin siis että aivan ihana. En sun alkutietoja lukenut kovin pitkälle, kun halusin tekstin kertoa itse. Mutta siis tuosta alusta jo pidin kovasti. Kivaa kuvailua oot tässä käyttänyt, rakkauden aistii tästä oikein hyvin!

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 359
A/N: Lupasin, ettei tässä tarinassa ole kovin paljon angstia, mutta tässä luvussa sitä nyt kuitenkin hiukan on. Toisaalta, kukapa meistä ei tietäisi sitä oloa, kun herää lauantaiaamuna sotkuisesta kodista eikä yhtään nappaisi siivota.

Kineza7: Kiitos paljon kommentista! Voi miten kiva kuulla, että tykkäsit tästä, ja että rakkaus välittyy pienistä arjen hetkistä. Joo, ja nuo alkutiedot on sellaiset, jotka voi lukaista, jos kaipaa jotain pohjustusta tarinalle, mutta jos ei, niin ne voi kyllä skipatakin. Ymmärrän hyvin tuon, että haluat antaa tekstin kertoa itse, millaisista tyypeistä on kysymys. :)





5. Aamuvitutus


Siinä vaiheessa, kun Alex kömpii makuuhuoneesta keittiöön heräilemään lauantaiaamupäivänä yhdentoista jälkeen, Eelis on ollut jalkeilla jo yli kolme tuntia. Hän on aloittanut aamunsa käymällä salilla, kuten hänellä on tapana, ja nyt olisi vuorossa viikkosiivous. Eelis ei erityisesti rakasta siivoamista, mutta toisaalta hän myös inhoaa sekaista, kaaoksessa olevaa kotia.

Tänään sotku pistää hänen silmäänsä erityisen paljon, mikä voi johtua siitä, missä kulmassa aurinko paistaa sisään ikkunoista, tai sitten siitä, että kahvi on päässyt loppumaan. Eelis tarvitsee aamukahvinsa toimiakseen kunnolla, sillä ilman sitä päänsärky alkaa heti tehdä tuloaan. Eilen oli Alexin vuoro käydä kaupassa, ja nyt Eeliksestä tuntuu, ettei Alex yhtään välitä hänestä, kun ei edes kahvia muistanut tuoda.

Eelis katselee hiljaisena ja kädet puuskassa, miten Alex kiskoo paljaan ylävartalonsa peitoksi ylisuuren, harmaan kotihupparin, haukottelee makeasti ja alkaa setviä sormillaan vaaleanpunaisia hiuksiaan, kunnes sitoo ne kiinni suloiselle pikku nutturalle.

Oikeastaan hän ei haluaisi olla Alexille vihainen, koska vastaheränneenä tämä on ihana ja valloittava ja onnistuu näyttämään vieläkin paremmalta kuin yleensä. Useimpina tällaisina hetkinä Eelis ajattelee olevansa etuoikeutettu, koska vain hän pääsee näkemään tämän juuri peiton alta kömpineen Alexin. Silloin on kuin Alex olisi hetken aikaa olemassa vain häntä varten.

Mutta tänä aamuna hän ei jaksa ajatella niin, koska häntä ärsyttää se kahvi, ja myös tämä helvetin sotku. Miksei Alex välitä ollenkaan siitä, mikä saisi hänen olonsa tuntumaan mukavalta? Eikö olekin niin, että tämä on pohjimmiltaan aika mukavuudenhaluinen ja piittaamaton ja ajattelee vain itseään?

”Huomenta kulta”, Alex sanoo ja hymyilee hänelle. ”Sä näytät ihanalta tänään. Tai siis… tänäänkin. Saako halin?”

Eelis ynähtää jotain epämääräistä, mutta menee kuitenkin Alexin luo ja antaa tälle hiukan jähmeän halauksen. Alex rutistaa häntä tiukasti, painaa kasvonsa hänen kaulalleen ja suukottaa. Hänen hiuksensa kutittavat Eeliksen kasvoja, ja hän tuoksuu uniselta ja hyvältä.

Useimmiten sellainen määrä Alexin läheisyyttä houkuttelisi Eeliksen unohtamaan velvollisuutensa, heittäytymään tilanteen vietäväksi, suutelemaan Alexia ja painamaan tämän keittiön tasoa vasten, kunnes he olisivat kiskoneet yltään kaikki vaatteet ja antaneet niiden pudota epämääräisiksi mytyiksi lattialle. Sitten he voisivat kadota peiton alle, hyväillä toisiaan hitaasti ja kaikessa rauhassa ja unohtua sinne, kunnes oltaisiin jo iltapäivän puolella. Silloin Eelis voisi sanoa, että hänellä on hirveä nälkä, ja Alex voisi tarjoutua laittamaan jotain hyvää, tai sitten hän houkuttelisi Eeliksen unohtamaan hetkeksi viikkobudjetin vahtimisen ja lähtemään kanssaan sushibuffettiin.

Sitähän Eelis haluaisi nytkin, jos hän vain pääsisi yli aamuvitutuksestaan. Ja hän yrittää. Hän sulkee silmät, hengittää sisään Alexin suloista tuoksua ja melkein onnistuu päästämään irti halustaan sanoa tälle jotain ikävää.

Mutta sitten hän avaa taas silmänsä ja huomaa, miten tiskiallas ja keittiön tasot ovat täynnä likaisia astioita. Ennen kuin niille voi tehdä mitään, on tyhjennettävä tiskikone. Lattialla on leivänmurusia, jotka tarttuvat kiinni paljaisiin jalkapohjiin. Keittiön vaalea matto on kahvitahrainen ja vinksallaan. Ikkunat näyttävät samean harmailta. Kaikilla pinnoilla on pölyä ja sormenjälkiä, eikä mikään tavara näytä olevan siellä, minne se kuuluisi.

Eelis ei ole vielä uskaltanut edes vilkaista olohuoneeseen tai makuuhuoneeseen, mutta hän voi kuvitella, että kaikki paikat ovat täynnä Alexilta tipahdelleita vaatteita, koulukirjoja, latureita, hiuslenkkejä ja kaikkea muuta, mitä poikaystävä nyt milloinkin on keksinyt kuljettaa mukanaan. Alexilta kaikki jää käsistä ihan mihin sattuu, eikä sekasotku tunnu vaivaavan häntä yhtään.

Mutta Eelistä vaivaa tänään kaikki. Hänestä tuntuu, että jos tätä läävää ei siivota juuri nyt, hän ei voi vastata seurauksista.


*


”Onks meidän kahvi loppu, vai?” Alex kysyy. Hän on irrottautunut Eeliksestä, ja nyt hän penkoo kaappeja nälkäisenä, aamiaisen toivossa. Hän laittaa tyhjän kahvipurkin kannen kiinni, katsoo Eelistä kysyvästi ja haukottelee taas. Eelis luo häneen pisteliään katseen.

”No mitäs veikkaisit? Kato kun ei se osaa kävellä itekseen tänne sieltä kaupasta, vaan jonkun pitäis muistaa ostaa sitä.”

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Alex on unohtanut tuoda kaupasta jotain. Tavallisesti Eelis ajattelisi, että Alex on vain hiukan hajamielinen, mutta tekee kuitenkin parhaansa, ja että kaikillehan näitä joskus sattuu. Ei hän yleensä halua vihoitella Alexille eikä sanoa tälle pahasti. Nytkin häntä hetken aikaa kaduttaa, kun Alexin kasvoilla välähtää loukkaantunut ilme. Mutta sitten Alex kokoaa itsensä, kohauttaa harteitaan ja hymyilee aseistariisuvasti.

”Vittu, niin tosiaan. Mä taisin unohtaa sen.”

”Joo. Niin taisit.”

Eelis valmistautuu kuulemaan Alexin nöyrän anteeksipyynnön, mutta sellaista ei tulekaan. Sen sijaan Alex venyttelee vartaloaan raukeasti, kuin ei ollenkaan välittäisi koko asiasta.

”No, ei voi mitään. Mä laitan teetä sitten. Otatko sä?”

”En mä nyt ehdi”, Eelis tiuskahtaa. ”Mulla oli siivous kesken. Kato kun tää meidän kämppä ei myöskään siivoo itse itseään, toisin kuin sä tunnut luulevan.”

”Aha”, Alex mutisee hämmästyneenä. ”Okei. Just.”

Eelis laittaa kuulokkeet päähänsä ja valitsee puhelimeltaan soittolistan, jonka nimi on Vituttaa! Hän alkaa tyhjentää tiskikonetta paiskoen astioita, laatikoita ja kaappien ovia tahallisen kovaäänisesti. Sitten hän laittaa likaiset tiskit koneeseen, kerää pois tyhjät pakkaukset, käärepaperit ja muut roskat, ja pyyhkii keittiön tasot. Aina välillä hän vilkuilee Alexia, joka istuu pöydän ääressä ja sekoittaa eksyneen näköisenä teetään. Hän on nostanut paljaat jalkansa viereiselle tuolille ja nojannut leuan polviinsa.

Alexin alahuuli on mutrussa. Hän näyttää loukatulta ja surulliselta. Eelis haluaisi rutistaa häntä, suukottaa päälaelle ja pyytää anteeksi, että aloitti aamunsa väärällä jalalla. Mutta sen sijaan hän huokaa syvään, luo Alexiin synkän katseen ja menee hakemaan pölynimurin siivouskaapista. Hän alkaa imuroida niin kovin ottein, että se takuulla kuuluu alakertaan asti. Mutta kun hän on juuri imuroimassa sohvan alta, imuri yskähtää ja lakkaa toimimasta.

Eelis sammuttaa imurin ja kaivaa sen sisuksista esiin mytyn, joka osoittautuu Alexin likaiseksi sukaksi. Silloin Eelis riisuu kuulokkeet päästään, marssii keittiöön ja iskee sukan Alexin eteen pöydälle niin voimalla, että Alex säikähtää ja teetä läikkyy hänen syliinsä.

”Hei, rauhoitu nyt vähän”, Alex kivahtaa. ”Sä oot ollu ihan hiilenä koko aamun.”

”Mun ei ehkä tarvitsis olla, jos säkin vittu edes joskus korjaisit sun omat jäljet!” Eelis huutaa. ”Päiväkoti-ikäinenkin osaa viedä omat likapyykkinsä pyykkikoriin, mutta sä vaan et osaa! Tää kämppä on kuin joku vitun kaatopaikka, ja mä en jaksa tätä enää! Joko sä opettelet laittaan tavarat sinne, minne ne kuuluu, tai sit hommaat oman kämpän, jossa voit elää omien sotkujes kanssa just niin kuin tykkäät! Mä en osaa edes sanoin kuvailla, miten paljon mua syö, kun sä et koskaan -”

”Selvä homma”, Alex sanoo, työntää tuolinsa vauhdilla kauemmas pöydästä ja nousee. ”Ei sun tarvii sanoo enempää. Kyllä mä tajusin jo. Toisin kuin sä luulet, mä en ole ihan täysi idiootti.”

Alex katoaa eteiseen, ja ennen kuin Eelis ehtii reagoida, hän on jo kiskonut ylleen kengät ja takin. Silloin Eelis pelästyy. Vasta nyt hän alkaa tajuta, mitä oikein tuli sanoneeksi.

”Allu”, hän yrittää huutaa, mutta hänen äänensä vapisee kummallisesti. ”Alex, oota. En mä nyt tosissaan tarkoittanu, etten haluais enää olla sun kanssa. Mä vaan halusin pyytää, et me siivottais yhdessä, mut se nyt vaan -”

Alex paiskaa ulko-oven kiinni. Eelis kuulee askelten äänet, kun tämä juoksee alas portaita.

” – lähti vähän väärin”, hän mutisee lauseen loppuun itsekseen.

Hän menee olohuoneeseen, potkaisee imurin syrjään ja kiroaa ääneen. Isovarvasta alkaa vihloa ilkeästi, huomenna on varmaankin kynsi mustana. Eelistä itkettää ja vituttaa. Häntä ei huvita enää siivota. Se ei tunnu enää ollenkaan tärkeältä. Jos hänellä ei ole Alexia, mitä väliä silloin on siistillä kodilla, tai millään muullakaan?





A/N2: Ikävää jättää Eelis tuohon tilanteeseen, mutta luku 6 tulee olemaan suoraa jatkoa tälle, ja se valmistuu pian. :)
« Viimeksi muokattu: 27.03.2024 13:18:43 kirjoittanut Altais »

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 359
A/N: Kas näin, eli luku 6. liittyy siis tiiviisti yhteen luvun 5. kanssa. Luvassa on hiukan hurt/comfortia lauantaipäivälle. :) Lisäksi minua aina hiukan kiinnostaa hahmojeni suhde omaan lapsuudenkotiinsa, ja siksi tässä sivutaan hiukan sitäkin.





6. Noutokahvia


Kaukana mäen alla Alex näkee bussin pysähtyvän pysäkille. Hän tietää, ettei voi mitenkään ehtiä siihen, mutta päättää silti juosta. Hänellä on mielessään vain yksi paikka, jonne hän voi nyt mennä. Silloin, kun elämä potkii päähän oikein kunnolla, eikä hänellä ole mahdollisuutta käpertyä Eeliksen kainaloon, hän haluaa Jeren luo. Jere osaa aina sanoa jotain, joka auttaa.

Alex juoksee niin lujaa kuin pystyy. Hetken aikaa näyttää siltä, että hän on sittenkin ehtimässä bussiin. Mutta huonoksi onneksi kengännauha on jäänyt auki, kun hän lähti kotoa niin kiireessä. Hän sotkeutuu siihen, ja ennen kuin ehtii tajuta mitä tapahtuu, hän makaa jo maassa nenä kiinni asfaltissa.

Kipu alkaa levitä kämmenistä ranteisiin inhottavina sykäyksinä, mutta Alex miettii vain sitä, mahtoiko joku nähdä. Ohi kulkeva vanha rouva kumartuu hänen puoleensa ja kysyy, sattuiko pahasti. Alex nousee kiireesti jaloilleen ja vakuuttaa, että kaikki on oikein hienosti. Nainen jatkaa matkaansa ja Alex jää kadulle yksin. Hän katsoo verinaarmuisia kämmeniään, sitten bussin loittonevia perävaloja.

Pää painuksissa hän laahustaa sotkuisen bussipysäkkikatoksen luo, istuu penkille ja valitsee puhelimestaan Jeren numeron. Jere vastaa melkein heti. Tämän turvallisen äänen kuuleminen saa kyynelet Alexin silmiin. Hän ei yleensä kutsu Jereä isäksi, koska tämä on niin paljon nuorempi ja rennompi kuin kavereiden isät, mutta juuri nyt hänen tekisi mieli poiketa tavoistaan.

”Voisitsä mitenkään tulla hakemaan mut?” hän kysyy vaisusti.

”Enköhän”, Jere sanoo rauhalliseen tapaansa. ”Mutta kerro nyt kuitenkin ensin, mitä on sattunut.”

”No kun mä myöhästyin bussista, enkä jaksa nyt millään odottaa seuraavaa”, Alex aloittaa ja kuivaa kasvojaan vihaisesti farkkutakin hihaan. ”Enkä mä voi mennä kotiin, koska Eelis ei halua olla mun kanssa enää. Mä en tiedä, mitä tein väärin, mutta kun mä tänä aamuna heräsin, se oli vaan ihan helvetin vihainen kaikesta. Joku vika mussa kai on, kun mua ei voi rakastaa. Jere, saanhan mä tulla sinne? Ei mulla ole mitään muutakaan paikkaa, minne mennä.”

Alex puree takkinsa hihaa, sillä hän ei haluaisi Jeren kuulevan, että hän itkee. Hänestä tuntuu kamalalta sanoa ääneen, että Eelis ei enää rakasta häntä. Hän haluaisi käpertyä omaan, vanhaan huoneeseensa synkistelemään niin kuin pahimpina teinivuosinaan, ja antaa Jeren huolehtia hänestä hetken aikaa. Sen jälkeen hän voisi alkaa miettiä, miten tästä pääsee eteenpäin, vai pääseekö.

Mutta Jere tuntuu olevan toista mieltä.

”Sä voit aina tulla tänne, jos tilanne vaatii”, hän sanoo. ”Mutta tehdäänpä nyt kuitenkin niin, että vedät hiukan henkeä ja sitten kerrot ihan alusta asti, mitä on sattunut. Sen jälkeen katsotaan, mitä tilanteelle voidaan tehdä. Eiks niin?”

Alex ei ensin haluaisi kertoa. Hän muistaa edelleen ne lukuisat kerrat, kun Jere joutui huomauttamaan hänen siivottomasta huoneestaan ja yleisestä laiskuudestaan silloin, kun hän vielä asui kotona. Jere ei koskaan ollut mikään pikkuasioista nipottaja, mutta jossain hänenkin sietokykynsä raja kulki, ja kun sanomista tuli, Alex tiesi siihen olevan syytäkin.

Kyllä Alex nytkin oikeasti tietää, miksi Eelis sai hänestä tarpeekseen. Hän itse ei olisi halunnut muuta kuin ihanan, pitkän, laiskan aamupäivän kotona rakkaansa kanssa, mutta olisihan hänen pitänyt osata ajatella asiaa myös Eeliksen kannalta. Sitä mukaa, kun hän kertaa aamupäivän kulkua Jerelle, hän alkaa itsekin ymmärtää, mikä meni vikaan.

Lopulta Jeren ei tarvitse tehdä juuri muuta kuin kuunnella. Alex tietää jo itsekin, mitä hänen pitää tehdä. Ratkaisu on niin naurettavan ilmeinen, että hän ei ymmärrä, miten ei tullut ajatelleeksi sitä jo alun perin.


*


Puolta tuntia myöhemmin Alex kiipeää portaat ylös kotiovelleen täynnä uutta itsevarmuutta. Hänellä on kädet täynnä kantamuksia ja sydän täynnä rakkautta. Enää hän ei ollenkaan usko, etteikö Eelis haluaisi olla hänen kanssaan. Sen sijaan hän uskoo, että poikaystävällä on täsmälleen yhtä paha mieli kuin hänellä itselläänkin oli vielä äsken. Mutta ei ole kauan, jos se vain on hänestä kiinni.

Aivan hiljaa hän avaa kotioven, astuu eteiseen ja vetää oven perässään kiinni. Hän potkaisee tennarit jalastaan, laskee ostoskassin eteisen lattialle ja tassuttelee peremmälle. Kummassakin kädessään hänellä on järjettömän iso pahvimukillinen parasta noutokahvia, mitä lähistöltä sai.

Eelis istuu sohvannurkassa pienessä kippurassa, kuulokkeet korvillaan, kasvot piilotettuna polviin. Alex menee hänen luokseen, laskee kahvimukit sohvapöydälle, istuu Eeliksen viereen ja riisuu tältä varovasti kuulokkeet. Eelis säpsähtää, nostaa päänsä ja katsoo häntä. Alexin sydäntä vihlaisee, kun hän näkee poikaystävän itkuiset silmät.

”Allu”, Eelis sanoo särkyneesti. ”Anteeks, kun mä –”

Alex laittaa sormensa hänen suulleen.

”Älä pyydä anteeksi”, hän sanoo. ”Sä olit ihan oikeessa. Mä oon joskus laiska paska, ja unohtelen juttuja enemmän kuin laki sallii. Mut mä voin oppia. Kato nyt. Mä toin sulle kahviakin.”

Alex ojentaa toisen pahvimukeista Eeliksen käteen. Eelis tarttuu siihen hämmästyneenä ja räpyttelee silmiään tietämättä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

”Mä ajattelin, että juodaan nää nyt ensin ihan rauhassa, ja sit mä autan sua siivoamaan”, Alex jatkaa. ”Myönnetään, että mä inhoan siivoamista, mut ehkä siitä yhdessä selvitään. Ja kun ollaan valmiita, mä vien sut ulos syömään. Vaikka sushibuffettiin, jos haluat? Ai niin, ja lähikaupasta sai muuten kolme pakettia kahvia kympillä, se oli vissiin joku plussakorttitarjous tai jotain –”

Alexin lause keskeytyy, kun Eeliksen huulet ovat yhtäkkiä hänen huulillaan ja sormet niskahiuksissaan. Poikaystävän mukista läikkyy hiukan kahvia Alexin harmaan hupparin rinnuksille, mutta hän ei välitä, vaan vetää Eeliksen lähemmäs ja suutelee takaisin.

”Mä rakastan sua”, Eelis mutisee. ”Onneks sä tulit takaisin. Mä olin sulle niin ilkeä… mä vähän pelkäsin, ettet sä ehkä enää –”

”Mä tuun aina takas sun luo”, Alex sanoo ja silittää hellästi Eeliksen selkää. ”Mäkin rakastan sua, enkä aio antaa meidän jutun kaatua mihinkään typerään pikku riitaan.”

Eelis huokaa syvään, asettuu mukavasti Alexin kainaloon ja ottaa pitkän huikan kahvimukistaan. 

”En mä edes alun perin ollu vihainen sulle”, hän sanoo hiljaa. ”Vaan… tänään on mutsin syntymäpäivä. Mä oon miettiny jo monta päivää, pitäiskö sen luona mennä käymään, tai ainakin soittaa tai jotain, mut kun se ei oo niin helppoa…”

”Niin. Mä tiedän. Ja mä ajattelen, et sun pitää tehdä niin kuin susta itestä tuntuu hyvältä.”

Eelis ei tapaa äitiään usein, eikä pidä tähän muutenkaan paljon yhteyttä. Hän puhuu vain harvoin lapsuudestaan, mutta Alex tietää silti, että vanhat asiat painavat joskus hänen mieltään. Eelis on muuttanut kotoa hirveän nuorena, koska sitä ennen hän joutui huolehtimaan itsensä lisäksi äidistäänkin, joka ei pystynyt pitämään oman elämänsä lankoja käsissään.

Useimmiten Alex on sitä mieltä, että on parempi keskittyä elämiseen kuin vanhojen asioiden kaivelemiseen. Mutta tänään Eelis haluaa puhua, ja Alexista se tuntuu täsmälleen oikealta.

”Silloin, kun mä olin pieni”, Eelis sanoo. ”Niin mä en kehdannu tuoda kavereita kotiin, koska mutsi ei ikinä siivonnu siellä. Meidän koti oli varsinainen kaatopaikka. Mä en halunnu edes kuvitella sitä kuittailun määrää koulussa, jos juttu olis lähteny leviämään. Mua vähän kiusattiin jo valmiiksi, koska mulla oli usein likaiset vaatteet. Vähän vanhempana mä opettelin ite siivoomaan ja pesemään pyykkiä, mut se oli aika toivotonta, koska mutsi… no joo. Se sotki paljon enemmän kuin mä ehdin siivota. Mun elämä helpottu tosi paljon, kun mä muutin pois. Mut nyt edelleen… kun mulla on vähän huonompi päivä, musta tuntuu, etten mä kestä edes ihan tavallisia elämisen jälkiä. En mä silti sais purkaa sitä suhun.”

Alex pitelee Eelistä lähellään ja antaa tämän puhua. Hän yrittää kuvitella pienen Eeliksen sotkuisissa, epäsiisteissä vaatteissa, mutta se on hankalaa. Hänen tuntemansa Eelis on aina ollut erittäin tarkka siitä, että vaatteet ovat siistit ja hyvännäköiset, istuvat täydellisesti hänen ylleen ja sopivat väriensäkin puolesta yhteen. Eeliksen hiukset eivät ole koskaan likaiset eivätkä kynnet liian pitkät, hän tuoksuu aina hyvältä ja käy suihkussa joka päivä, joskus jopa kahdesti.

Lopulta Alex ajattelee kuitenkin, että Eeliksen kertoma käy järkeen aika hyvin.

”Pitäisköhän meidän alkaa vähitellen hommiin, että päästään joskus sinne syömäänkin”, hän sanoo ja suukottaa Eelistä hellästi ohimolle. ”Sushibuffat on yleensä tosi suosittuja lauantai-iltaisin. Mä ajattelin, et mentäis ennen pahinta ruuhkaa.”

Eelis on samaa mieltä. Hän vetää Alexin lähelleen pitkään, hitaaseen suudelmaan ja mutisee Alexin huulia vasten, että tämä on järjettömän ihana ja rakas.

Mutta ennen kuin he ehtivät nousta sohvalta, Eelis tarttuu Alexin käsiin. Alex on jo unohtanut asfaltti-ihottumansa, mutta nyt Eelis kääntää hänen kämmenensä ylöspäin ja katsoo niitä ennen kuin hän ehtii estää.

”Sä oot loukannu ittes”, Eelis sanoo ja katsoo Alexia kulmat kurtussa. ”Mikset sä sanonu mitään?”

Alex vain nauraa ja kertoo kompastuneensa matkalla kauppaan. Hän vakuuttaa olevansa täysin kunnossa, koska kuka nyt parista pintanaarmusta välittää. Mutta Eelis haluaa heti puhdistaa ja laastaroida Alexin haavat eikä kuuntele vastaväitteitä. Alex antautuu mielellään poikaystävän hoivattavaksi, mutta vain hetkeksi. Sitten hän nousee sohvalta ja toteaa, että pitää ryhtyä töihin, koska kylpyhuone ei osaa siivota itse itseään.

Eeliksen mielestä Alexin ei todellakaan pitäisi tänään siivota, koska hänen kätensä ovat kipeät. Hän ehdottaa, että hoitaisi viikkosiivouksen tällä kertaa kokonaan, ja että Alex ottaisi sillä aikaa rennosti. Eeliksen mielestä työnjakoa ehtii hyvin miettiä uudelleen ensi viikonloppunakin. Mutta Alex toteaa rauhallisesti, ettei se käy, ja lisää vielä, että onhan kumihanskatkin keksitty. Hän hakee siivouskaapista Eeliksen pitkävartiset, keltaiset siivouskäsineet ja kiskoo ne laastaroituihin käsiinsä.

Hän suutelee Eelistä vielä kerran ennen kuin laittaa kuulokkeet korvilleen ja vetäytyy itsekseen hyräillen kylpyhuoneeseen pesuaineen, rätin ja juuriharjan kanssa. Aamuisen mielipahansa hän on jo onnellisesti unohtanut.



« Viimeksi muokattu: 30.03.2024 12:22:28 kirjoittanut Altais »

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 312
  • Ava&banner by Ingrid
Olipas tämä kiva löytö! Tykkään siitä, että nämä on vähän toisistaan irralisia/erillisiä vähän lyhyempiä pätkiä, mutta on kuitenkin koottu yhteen ja rakentavat pala palalta kuvaa hahmojen elämästä ja he käyvät vähitellen tutummiksi :) Nämä oli kauhean söpöjä, vaikka seassa oli vähän tummempiakin teemoja. Pidän myös siitä, miten näissä pyöritään hyvinkin arkisten asioiden äärellä, on tenttiin lukemisen stressiä, aikaisia aamuherätyksiä ja siivousriitaa ja sitten siellä seassa pieniä arkisia hellyydenosoituksia ja toki vähän suurempiakin rakkaudentunnustuksia :) Ihanaa, että riidat saatiin selvitettyä ja molemmat tajusivat toimineensa vähän tyhmästi. En nyt osaa sanoa mitään järkevämpää, muuta kuin että näistä tuli kovin hyvä mieli, kiitos kun kirjoitit! Luen myös mielelläni lisää poikien elämästä. :)
Just some things to say,
things that looked good yesterday

valokki

  • ***
  • Viestejä: 1 309
Olipas kiva löytää tämä Kommenttikampanjan kautta! Liian harvoin tulee originaaliosastoilla pyörittyä, vaikka selvästi pitäisi enemmänkin.

Ihan ensin pitää mainita, että pidän kovasti siitä, miten olet tämän tarinan rakentanut. Jokainen osa tarjoaa uuden, pienen ja eheän kurkkauksen poikien elämään rakentamalla aina edellisen osan päälle. On myös tosi kiva, kun kerrot tarinaa vähän vuoronperään kummankin pojan näkökulmasta, jolloin tuntuu, että kumpaankin pojista pääsee tutustumaan pintaa syvemmältä.

Ennen kuin aloi lukemaan tätä, en lukenut alkutiedoista muuta kuin otsikon (josta muuten tykkään kovasti ja joka mut alun perin tämän houkutteli lukemaankin), parituksen nimen ja slice of life. Slice of life on yksi mun lempigenreistä, ja sitä tässä todellakin oli samaistuttavankin paljon. Oli ihanaa lukea poikien arjesta iloine, suruine ja ihan neutraaleine arkisine asioineen, mikä saikin tämän tarinan tuntumaan hyvin aidolta ja elämänmakuiselta. Omista opiskeluajoista ei ole vielä niin pitkä aika, mutta sen verran pitkä kuitenkin, että tämän tarinan kautta pääsi kunnolla nostalgisoimaan, miltä tuntuikaan istua puuduttavalla luennolla, kuinka auttamattoman pitkät jonot opiskelijaravintoloissa olikaan, kuinka vaikeaa oli saada rahat riittämään ja kuinka vaikeaa oli keskittyä läksyihin tai tentteihin lukemiseen, kun ajatukset harhailivat usein aivan muualla. Toisaalta elämä ei onneksi ollut pojille pelkkää selviytymistä, vaan arjessa oli koko ajan läsnä myös kivoja asioita, joista suuri osa liittyi siihen, kuinka paljon he todella nauttivat yhteisestä arjesta ja toistensa seurasta. Molemmilla vaikutti olevan koko ajan oikein tuntosarvet koholla toistensa suhteen, ja he huomasivat koko ajan toisistaan erilaisia pikkujuttuja keskellä arkea, mikä sai heidät tuntemaan milloin hellyyttä ja välittämistä ja milloin taas intohimoa toista kohtaan.

Poikien suhteesta lukeminen oli tässä ehdottomasti parasta. Välittäminen toista kohtaa väittyi heistä niin selkeästi, kun pääsi lukemaan kummankin omista päänsisäisistä ajatuksista ja huomioista toiseen liittyen, minkä lisäksi he näyttivät tunteitaan myös ulkopuolelle. Pojat olivat hyvin erilaisia keskenään, kun Eelis vaikutti enemmän välillä liikaan murehtimiseen taipuvaiselta suunnittelijaluonteelta, kun taas Alex elää selvästi enemmän hetkessä ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Poikien väliset eroavaisuudet äityvät parista viimeisestä osasta päätellen välillä riidoiksi, mutta ainakin tämän riidan he sopivat onneksi hyvin nopeasti, kun molemmat tajuavat, mitä tulivat tehneeksi väärin ja ovat valmiita tulemaan puolitiehen vastaan. Poikien keskusteluyhteys on todella hyvä, ja he uskaltavat selvästi luottaa toisiinsa, vaikka se välillä vaatisikin hieman maanittelua ja suostuttelua puhumaan.

Kiitos hurjan paljon näistä osista! Jään varmasti jatkossakin seuraamaan, miten poikien tarina etenee. :)
(ava @Claire ja bannu @Ingrid)