Kirjoittaja Aihe: Korkeemmalle | S | Edvin/Jokke | ystävänpäivän söpöilyä ja menneiden muistelua  (Luettu 694 kertaa)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 359
Nimi: Korkeemmalle
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Paritus: Edvin/Jokke
Genre: fluff, slice of life
Haasteet: TROPES II (pining / mutual pining)

Tiivistelmä: Oltiinko me pelkkiä kavereita edes alun perin?

A/N: Ystävänpäivän aamuna Edviniä mietityttää, miten kaikki oikein alkoikaan hänen ja Joken välillä. Olivatko hän ja Jokke alun perin parhaat kaverukset, jotka rakastuivat toisiinsa, vai sittenkin kaksi salaa toisiinsa ihastunutta, jotka päätyivät myös ystävystymään? Tarinan nykyhetkessä miehet ovat jo ihan aikuisessa iässä, mutta takaumakohdissa (joita on suurin osa tarinasta) vasta 9. luokalla. 

Tarinan aikana teini-ikäinen Jokke soittaa Edvinille kitaraa, ja vaikkei kappaleita mainita tekstissä nimeltä, niin mielikuvissani ne ovat nämä kaksi jonkinlaisina akustisina sovituksina:

Coldplay: Yellow
Creed: Higher

Nuo kumpikin olivat suhteellisen uusia niihin aikoihin, kun Edvin ja Jokke ovat olleet teinejä, ja jälkimmäisen mukaan koko teksti sai nimensäkin. Minulla on jokin hyperfiksaatio siihen, kun Jokke soittaa Edvinille kitaraa ja/tai laulaa, ja Edvin on (enemmän tai vähemmän salaa) ihan heikkona siihen. Idea tähän tekstiin taisi alun perin lähteä liikkeellekin ajatuksesta, mitähän Edvin miettisi tajutessaan ensimmäisen kerran, että Jokke osaa soittaa. :)





Korkeemmalle


Ystävänpäivän aamun hämärissä Edvin havahtui hitaasti todellisuuteen, kun hänen miehensä lämpöiset kädet kietoutuivat hänen ympärilleen takaapäin. Pehmeät huulet painoivat suukkoja hänen olkapäälleen ja vaelsivat siitä hitaasti kohti kaulaa ja niskaa. Unisena mutta tyytyväisenä Edvin venytteli vartaloaan Jokkea vasten.

”Mitä sä teet hereillä tähän aikaan?” hän mutisi ja haukotteli makeasti.

Hämärästi hän muisteli, että heillä oli kummallakin vapaapäivä, ja koska oli vielä pimeää, kello ei voinut olla vielä paljon. Tänään heillä ei ollut kiire töihin, joten Edvin oli kuvitellut, että he nukkuisivat aamulla pitkään ja nousisivat vasta, kun aurinko olisi jo korkealla. Mutta tällä kertaa Jokella näytti olevan toisenlaisia suunnitelmia.

”Mä näin unta susta”, mies kuiskasi hänen niskaansa. ”Ja kun mä heräsin, sä olitkin oikeasti siinä.”

”Oliko se kiva uni?”

”Aika kiva…” Joken kädet hyväilivät hänen ihoaan pehmeästi, ja lyhyt parransänki kutitti olkapäätä. ”Siinä unessa me oltiin vasta ysillä ja pelkkiä kavereita, ja mun piti olla hiton tarkkana itseni kanssa, ettet sä vaan huomaisi, mitä mä susta oikeasti ajattelen. Mutta se oli aika hankalaa, kun sä olit niin pirun ihana. Se uni tuntui ihan todelta, koska... just noinhan se oikeastikin joskus meni.”

”Oltiinko me pelkkiä kavereita edes alun perin?” Edvin kysyi. ”Vai oliko siinä jotain muutakin jo alusta asti? Jos ollaan ihan, ihan rehellisiä?”

Hän sulki silmänsä, nautti kaikessa rauhassa Joken kosketuksesta ihollaan ja mietti, miten paljon olisikaan joskus kauan sitten ollut valmis antamaan, jos olisi saanut silloin kokea jotain tällaista.

”No en mä tiedä. Mitä mieltä sä olet, rakas?”

”Jaaha, ja joku vastailee tapansa mukaan taas kysymyksiin kysymyksillä”, Edvin sanoi tuhahtaen muka äkäisesti, mutta oikeasti hymyili kuitenkin.

”Niin mäkin sua. Ai niin, muuten. Hyvää ystävänpäivää.”

Ystävänpäivä”, Edvin sanoi hitaasti ja maisteli sanaa suussaan. ”Musta tuntuu, että sen päivän keksijällä on menny vähän puurot ja vellit sekasin. Mä en oikein koskaan oo tajunnu, kuuluisko ystävänpäivää viettää ystävien kanssa, vai sen kanssa, johon on rakastunut.”

”Ihan totta kyllä”, Jokke huokasi muka vakavana. ”Senpä takia mä ratkaisinkin ongelman rakastumalla parhaaseen ystävääni. Vaiko sittenkin ehkä… ystävystymällä sen tyypin kanssa, johon olin rakastunut? Niin tai näin… eipähän tarvii miettiä, kenen kanssa sitä viettäisi ystävänpäivää.”

”Mä oon aina ihaillut tota sun käytännöllisyyttä.” Edvin kääntyi toiselle kyljelle ja kohtasi miehensä nauravat silmät. ”Muistatko sä muuten vielä, miten meistä tuli ystäviä? Tai… mitä me sitten oltiinkin?”

Jokke naurahti ja jäi sitten hiljaiseksi, mietti arvatenkin samaa kuin Edvin itsekin. Edvin painoi päänsä Joken rinnalle, antoi silmiensä painua kiinni ja ajatteli elokuun yhdettätoista päivää kauan sitten.



**


Sinä vuonna hellekesä jatkui edelleen, vaikka koulu oli juuri alkanut. Se sai Edvinin olon tuntumaan katkeralta. Sellaisena päivänä olisi kuulunut maata rannalla, syödä jäätelöä ja juosta aina toisinaan veteen viilentymään, eikä istua tukalassa luokkahuoneessa kuuntelemassa opettajan jaarituksia.

Edviniä uuden lukuvuoden alku oli ottanut raskaasti päähän. Kotona vanhemmat olivat jaksaneet jauhaa väsymiseen asti siitä, miten ysiluokka oli tärkeä, koska yhteishaku sitä ja tulevaisuus tätä, ja haluathan sinä Edvin nyt sentään päästä johonkin niistä keskustan parhaista lukioista. Edvin tiesi, että sitä jankutusta jatkuisi tasan koko vuoden, kunnes päättötodistus olisi kourassa, ja häntä uuvutti jo valmiiksi.

Mutta ensimmäisen koulupäivän päättyessä Edvin ei muistanut enää ollenkaan, ettei olisi halunnut aloittaa uutta kouluvuotta. Ensimmäinen koulupäivä oli osoittautunut paljon mielenkiintoisemmaksi kuin hän olisi osannut ikinä kuvitella. Heidän luokallaan oli aloittanut uusi poika, ja Edvinistä tuntui jo nyt, että tämän ansiosta hänellä tulisi olemaan paljonkin muuta ajateltavaa kuin yhteishaku ja todistusarvosanat. Pojan nimi oli Jokke, ja jokin hänessä oli kiinnittänyt Edvinin huomion heti ensi hetkestä alkaen.

Koulun jälkeen Edvin käveli koulusta kotiin samaa matkaa tuon uuden pojan kanssa, vaikka yleensä hänellä oli tapana kulkea kavereiden kanssa bussilla. Mutta viimeisellä välitunnilla hän oli saanut selville, että Jokke asui lähellä hänen kotiaan, ja ettei tämä ollut vielä ehtinyt hankkia itselleen bussikorttia. Niinpä Edvin näki tilaisuutensa tulleen. Kävelymatka helteessä ei olisi houkutellut häntä missään muissa olosuhteissa, mutta Joken takia hän oli valmis tekemään isojakin myönnytyksiä.

”Helvetti, mä oon unohtanu ladata bussikortin”, hän sanoi Mikolle ja Antille, eikä seurannutkaan näitä bussipysäkille. "Mun onkin pakko kävellä kotiin."

Se ei tietenkään ollut totta. Edvinin bussikortille oli kyllä edellisenä iltana ladattu matkoja vähintään muutamaksi kuukaudeksi, mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut jättää käyttämättä hyvää tilaisuutta kävellä kotiin kahdestaan Joken kanssa. Hän ei suostunut ottamaan Mikolta tai Antilta lainaksi bussirahaa, vaan sanoi voivansa ihan hyvin kävelläkin, ja sen kummempia selittelemättä hän juoksi Joken kiinni ennen kuin tämä ehti kadota näkyvistä. Jokke vilkaisi häneen yllättyneenä mutta ei vaikuttanut olevan pahoillaan saatuaan seuraa. He lähtivät kävelemään kotia kohti hiukan jännittyneessä hiljaisuudessa, ja Edvinin sisällä kihelmöi ja väreili innostuksesta.

Lämpötila hipoi kolmeakymmentä astetta. Jokke oli riisunut vihreän hupparinsa ja heittänyt sen olalleen. Edvin vilkuili salaa pojan rennon hyvännäköistä olemusta. Jokke oli jonkin verran pidempi kuin hän, vaikkei Edvin itsekään ollut varsinaisesti lyhyt. Valkoisen t-paidan alla tämän vartalo näytti hyvin hoikalta mutta jäntevältä. Edvin huomasi miettivänsä, lähtisikö poika hänen kanssaan joskus hiekkakuopille uimaan, jos hän pyytäisi, ja että tämä näyttäisi varmaankin järkyttävän hyvältä uimashortseissa.

Edvin katseli Joken ruskettuneita käsivarsia ja niiden hentoja, valkoisia ihokarvoja. Hänen mielensä teki kävellä hiukan lähempänä, että olisi voinut muka vahingossa antaa oman käsivartensa hipaista Joken käsivarren ihoa. Jokke näytti niin hyvältä, että Edviniä vähän huimasi, ja hän hädin tuskin uskalsi katsoa Jokkea silmiin. Pojan vaaleanruskeat hiukset olivat kesäauringon raidoittamat ja valuivat vallattomasti mutta tyylikkäästi tämän otsalle. Jostain syystä Edvinistä tuntui, että hän sekoaisi päästään, jos ei saisi pian koskettaa niitä. Se oli todella paha juttu, sillä hän tiesi, ettei missään nimessä voisi alkaa kosketella tuota poikaa sillä tavalla. Ensinnäkin se näyttäisi Joken silmissä varmaankin todella oudolta, ja lisäksi se aiheuttaisi koulussa puheita, joihin Edvinillä ei olisi varaa.

Hän ei voinut ymmärtää, mikä häneen oli yhtäkkiä mennyt. Hän oli päivän mittaan ehtinyt jo moneen kertaan salaa ihailla tuon pojan takamustakin. Pahin tilanne oli ollut ruokalassa, kun hän oli seissyt ruokajonossa Joken takana. Silloin hän ei ollut millään saanut silmiään irti tämän farkkujen takapuolesta, ja lopputuloksena hän oli saanut kavereiltaan hyvät naurut laitettuaan vahingossa porkkanaraastetta vesilasiinsa lautasen sijaan. Edvin tiesi, että hänen olisi pakko pian skarpata vähän. Eihän hän voinut tuosta noin vain alkaa katsella poikien takapuolia koulussa, ei varsinkaan sellaisten tyyppien, joiden kaveri hän halusi jatkossakin olla. Mutta syytön hän siihen oli, että tuo uusi poika oli harvinaislaatuisen kaunista katseltavaa.

Kesken levottomien ajatustensa Edvin havahtui huomaamaan, että ihan vähän matkan päässä olisi kauppa, ja että hän tarvitsi kipeästi jotain viilentämään tunteitaan.

”Onko sulla kiire?” hän kysyi Jokelta. ”Haittaisko sua, jos poikettaisiin äkkiä kauppaan? Mulla ainakin on kauhea jano, ja muutenkin helvetin kuuma. Mä luulen, että mä kuolen lämpöhalvaukseen, jos en saa pian jotain viilennystä.”

”Joo, sama”, Jokke sanoi, nauroi ja laittoi kädet taskuihinsa. ”Ja… ei oo kiire mihinkään. Ei mulla oo varsinaisesti mitään sosiaalista elämää täällä vielä, niin että mihin mulla nyt olis kiire? Ai niin, paitsi että…”

”No mitä?” Edvin pani huolestuneena merkille, että Jokke oli pysähtynyt eikä näyttänytkään aikovan seurata häntä kauppaan.

”Niin no kun ei tullu aamulla mieleen, että voisin tarvita koulussa rahaa johonkin, niin että… tota, mulla on rahat ja pankkikortti kotona. Niin että ehkä mä sitten kuitenkin kestän kotiin asti ilman juotavaa –”

”Ei kun tuu nyt vaan. Mä voin kyllä ostaa sullekin. Enhän mä nyt voi antaa sun kuolla nestehukkaan heti ekana koulupäivänä.”

Edvin väläytti Jokelle niin aseistariisuvan hymyn, että häntä itseäänkin vähän hävetti. Hän käsitti kyllä, että tällaiset hymyt olisi pitänyt säästää vain tytöille, joita olisi voinut ajatella pyytävänsä joskus ulos. Mutta minkä hän sille mahtoi, että ainakin juuri tällä hetkellä Jokke tuntui miljoonasti houkuttelevammalta kuin yksikään tyttö, jota hän oli koskaan tavannut.

Edvinin suostuttelu tuotti tulosta, ja Jokke seurasi häntä kauppaan. Poika antoi hänen maksaa omatkin ostoksensa, vaikka katselikin häntä kassajonossa hiukan nolon näköisesti.

”Mä maksan sulle huomenna takaisin”, hän mutisi, mutta Edvin vain tuhahti ja sanoi, että anna olla.

Hän ei tiennyt miksi, mutta hänestä tuntui hirveän mukavalta voida tarjota jotain tuolle pojalle. Se tuntui vähän niin kuin treffeiltä. Edvin oli joskus ollut sellaisilla tyttöjen kanssa, ja silloin hän oli kohteliaana tarjonnut treffiseuralaiselle jotain, sillä niin kai kuului tehdä, jos halusi tehdä toiseen hyvän vaikutuksen. Nämä eivät tietenkään olleet treffit, sillä tässähän vain käveltiin koulusta kotiin luokkakavereiden kesken. Mutta Edvinistä tuntui silti hirveän tärkeältä, että Jokke pitäisi häntä hyvänä tyyppinä. Sillä oli yllättävän paljon enemmän väliä kuin kenenkään toisen mielipiteillä tähän asti.

Kun he jatkoivat matkaansa, heillä kummallakin oli jäätelöpuikko kädessään. Helteessä jäätelö suli järjettömän nopeasti ja heitä nauratti, kun se valui sormille. Mutta kun Jokke nuoli jäätelöpuikkoaan, Edvin unohtui katselemaan häntä hiukan turhan pitkään. Ennen kuin ehti estää itseään, hän oli jo kuvitellut itsensä sen tilalle.

Hän mietti, miltä Joken huulet ja kieli tuntuisivat hänen omiaan vasten, tai… miltä hänestä tuntuisi ikään kuin olla Joken suussa kuten tuo jäätelöpuikko nyt. Ei sillä, että Edvinillä olisi ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta sellaisesta, mutta jo pelkkä ajatuskin sai hänen olonsa levottomaksi. Silloin hänen oli pakotettava itsensä katsomaan muualle.


**


Jokke asui vain muutaman sadan metrin päässä Edvinin kodista. Mitä lähemmäs Edvinin kotikatua he tulivat, sitä enemmän Edvin viivytteli askeleitaan. Loppumatka oli kulunut liian nopeasti, kun he olivat jutelleet niitä näitä ja naureskelleet toistensa huonoille vitseille, eikä tunnelma ollut enää vähääkään kiusallinen. Joken seurassa ei tarvinnut pahemmin miettiä, mitä sanoisi, sillä jutun aiheita löytyi kuin luonnostaan, ja Edvinillä oli hauskaa. Tuo poika oli paitsi hyvännäköinen, myös ilmeisen hyvää ystäväainesta, eikä Edvin olisi halunnut luopua tämän seurasta ollenkaan. Hän ei olisi halunnut kotimatkan loppuvan ihan vielä. Ennen pitkää he kuitenkin seisoivat Edvinin kotitalon edustalla. Jokke vilkaisi taloa, sitten Edviniä.

”Ai sä asut tässä.”

Edvin oli huomaavinaan pojan äänessä pientä vaivaantuneisuutta. Jostain syystä häntä alkoi hiukan nolottaa. Olihan hänen kotinsa ihan suhteellisen hieno, mutta ei hän ollut koskaan ajatellut sitä sillä lailla. Hänen luokallaan oli monia, joiden perheiden talot olivat vielä hienompia. Tällä alueella nyt vain sattui asumaan paljon sellaisia tyyppejä, joilla oli rahaa. Mutta juuri nyt se tuntui Edvinistä typerältä, eikä häntä muutenkaan huvittanut mennä kotiin vielä.

Jokke oli seisahtunut katsomaan häntä. Aivan kohta poika jatkaisi matkaansa. Edvin työnsi kädet syvälle farkkushortsien taskuihin. Hän halusi keksiä jotain sanottavaa, mitä tahansa. Mutta kun hän katsoi Jokkea, hänen päänsä löi ihan tyhjää. Oliko pojan pakko olla noin hyvännäköinen? Edvin oli koulussa kuullut, miten joku tytöistä oli sanonut Jokkea söpöksi. Varmaan se oli ollut Olivia tai Anni. Edvinistä oli yleensä typerää, kun tytöt käyttivät sellaista sanaa puhuessaan miespuolisista ihmisistä, mutta tällä kertaa se piti paikkansa, ei siitä mihinkään päässyt. Jokke oli samaan aikaan jotenkin komea, seksikäs ja hirveän söpö.

Edvin ei ollut ikinä ennen tavannut poikaa, jota hän olisi kuvaillut sellaisilla sanoilla. Hän ei vielä tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta hän päätti murehtia sitä joskus myöhemmin. Juuri nyt hän ei kuitenkaan halunnut muuta kuin ettei Jokke lähtisi pois ihan vielä.

Yhtäkkiä hän sai idean. Vähän epätoivoisen idean ehkä, mutta idean kuitenkin. Hän oli kaivelevinaan shortsiensa taskuja hyvin keskittyneen näköisesti.

”No voihan nyt vittu. Mulla on avaimet kotona. Ja porukat tulee kai vasta joskus illalla, joten...”

Edvinin avaimet olivat repun sivutaskussa kuten aina, ja hänen äitinsäkin oli luultavasti vain käymässä kaupassa ja palaisi seuraavan puolen tunnin kuluessa. Ja vaikkei palaisikaan, hän voisi aina soittaa Mikolle tai Antille ja mennä näiden luo. Mutta sitä Joken ei tarvinnut tietää. Nyt poika katseli Edviniä ja hymyili, ja kaikki äskeinen vaivaantuneisuus oli poissa.

”Sä voit tulla meille odottamaan. Jos siis haluat.”

”Ai, oikeesti? No se olis kiva.” Edvin yritti olla kuulostamatta yli-innokkaalta. ”Tai siis, kai se on sun porukoille okei?”

Edvin itse vei harvoin kavereita kotiin, paitsi toisinaan Mikon ja Antin, jotka asuivat ihan naapurissa, ja joiden vanhemmat olivat tuttuja Edvinin vanhempien kanssa. Silloin saattoi luottaa siihen, ettei isä aloittaisi mitään äärimmäisen kiusallista tenttaamista, että mikäs tyyppi sinä oikein olet, mihinkäs aiot hakea peruskoulun jälkeen, ja mitäs vanhempasi tekevät työkseen.

Edvin ei vienyt mielellään kotiin edes Susannaa, koska häntä raivostutti huomata, miten se aina sai äidin hymyilemään sillä ihan tietyllä tavalla. Silloin Edvin arvasi jo, mitä tämä kysyisi heti, kun Susanna olisi lähtenyt. No, joko te nyt viimeinkin seurustelette, ai miksi ihmeessä ette, ja niin edelleen. Äiti ei ikinä ymmärtäisi, jos kävisi ilmi, ettei hän kenties halunnutkaan tyttöystävää, eikä isä ymmärtäisi senkään vertaa kuin äiti.

”Miksei olis?” Jokke kysyi. ”Ei ne ole edes kotona, ja vaikka oliskin, niin mä veikkaan, että ne olis vaan iloisia. Ne luultavasti tykkäis susta.”

”Onks se hyvä juttu?” Edvin kysyi ennen kuin ehti miettiä. Hän ei osannut päätellä, oliko hyvä juttu olla Joken silmissä sen oloinen tyyppi, josta vanhemmat tykkäisivät.

”Millä lailla se vois olla olematta hyvä juttu?” Jokke heitti takaisin ja väläytti hänelle kiusoittelevan hymyn. Edvinin sydän alkoi lyödä lujempaa.

”Vastaatko sä aina kysymyksiin kysymyksillä?”

”Miten sä sitten haluaisit mun vastaavan?” Joken katse oli niin intensiivinen, että Edvinin vatsanpohjassa alkoi tuntua oudolta. Hän yritti piilottaa sen nauruun.

”Vittuiletko sä?”

”Vittuiletko itse?”

Edvin piti edelleen käsiä taskuissaan. Hänen poskiaan kuumotti Joken katseen alla. Suuta kuivasi. Miten joku voikin osata katsoa noin? Edvin halusi kipeästi keksiä jotain hauskaa sanottavaa, tai edes jotain sanottavaa ylipäätään. Mitä tahansa. Mutta kieli tarttui kiinni kitalakeen. Kämmenet hikosivat. Jokke katsoi häntä edelleen eikä tämäkään sanonut enää mitään. Miksei? Varmaan Edvin näytti hänen silmissään sanoihinsa sekoilevalta idiootilta.

Jokke otti pari epävarmaa askelta poispäin Edvinistä. Nyt hän kääntyi selin Edviniin ja lähti kävelemään. Edvin alkoi mennä paniikkiin. Nytkö Jokke van lähtisi? Tuosta noin vain? Kävelisikö hän pois Edvinin luota ja jättäisi hänet seisomaan typeränä siihen keskelle katua? Helvetti, eihän Edvin voisi mennä edes kotiin nyt, sillä silloin hän jäisi valheestaan nolosti kiinni.

Mutta silloin Jokke hidasti askeliaan ja vilkaisi häntä olkansa yli.

”No?”

”Mitä no”, Edvin mutisi.

”Tuutko sä vai et?”

Edvin naurahti helpottuneena. Parilla askelella hän oli juossut Joken kiinni.


**


Joken luona ei ollut ketään kotona, vaikka eteisnaulakosta päätellen siellä asui aika monta tyyppiä. Edvin oli laskenut, että kenkätelineessä täytyi olla ainakin neljän muun ihmisen kenkiä Joken tennareiden lisäksi. Jokke selitti, että hänen äitinsä uudella miehellä Timolla oli kolme lasta, jotka kuitenkin olivat juuri tällä viikolla äitinsä luona.

”Ihan kivoja tyyppejä, mutta välillä hiukan raskaita”, Jokke sanoi, kun Edvin kysyi, millaisia lapset olivat. ”Vielä alakoulussa kaikki kolme. Nätisti sanottuna täällä on aika kova meno niinä viikkoina, kun ne on täällä. Vaatii vähän totuttelua, kun oon tähän asti ollu ainoa lapsi. Tätä ennen me asuttiin mutsin kanssa aina kahdestaan.”

He olivat linnoittautuneet Joken perheen keittiöön. Edvin istui pöydän ääressä ja katseli ihaillen ja vähän ihmeissään, kun Jokke oli levittänyt puolet jääkaapin sisällöstä pöydälle, ottanut esiin myös ison uunipellin ja paketin paahtoleipää, ja nyt hän istui rennosti pöydällä ja teki heille uunivoileipiä. Edvin olisi kotona saanut ympäri korviaan, jos olisi edes ajatellut istuvansa tuolla lailla keittiön pöydällä.

”Mäkin oon ainoa lapsi”, Edvin sanoi. ”Se on välillä vähän tylsää. Joskus olis ihan kiva, kun olis sisaruksia.”

”Sä voit lainata näitä aina kun haluat”, Jokke sanoi, virnisti ja nyökkäsi kohti jääkaapin ovea, jossa komeili iloisen näköisten lasten kuvilla varustettuja jääkaappimagneetteja. ”Ne rakastais sua. Ja tuskin mutsi ja Timppakaan laittais pahakseen, vaikka sä veisitkin ne välillä.”

Edvin katseli taas hetken aikaa hiljaa, kun Jokke jatkoi täytteiden latomista leiville. Välillä poika laittoi niitä myös suuhunsa. Välipala näytti kieltämättä hyvältä, mutta Edvin ei silti ollut ihan varma, saisiko hän nieltyä palaakaan. Outo olo vatsanpohjassa ei ollut osoittanut merkkejä ohi menemisestä, vaan päinvastoin, se tuntui pahenevan koko ajan. Hän mietti, oliko tulossa sairaaksi, mutta pelkäsi pahoin, ettei siitä ollut kyse. Tuossa pojassa oli jotain, joka puri häneen kuin häkä, ei siitä mihinkään päässyt.

Jokke hyppäsi alas pöydältä, avasi uunin luukun ja kumartui laittaakseen leivät paistumaan. Edvinin katse harhaili taas hänen farkkujensa takamuksen tienoille. Hitto, pitikö tyypin olla noin kirotun hyvännäköinen? Ja miksi Edvin koko ajan mietti tällaisia? Eihän hän yleisesti ottaen edes ollut kiinnostunut pojista. Eihän?

”Käytkö sä muuten joskus sun faijan luona?” hän kysyi vain jotain kysyäkseen, sillä hänen oli pakko saada harhautettua itseään jotenkin.

”En”, Jokke sanoi nopeasti ja katsomatta häntä. ”Ei me oikeestaan olla tekemisissä.”

”Aha.”

Jokin kertoi Edvinille, että tämä ei ehkä ollut Jokelle mieleinen puheenaihe. Hetken aikaa häntä alkoi huolettaa, oliko hän vahingossa tullut loukanneeksi poikaa jotenkin.

”Tai siis… en mäkään kyllä varmaan tapaisi mun faijaa, jos en sattuisi asumaan sen kanssa”, hän jatkoi. "Ihan vitun rasittava tyyppi."

Silloin Jokke nauroi eikä enää tuijottanut vakavana kaukaisuuteen. Edvinin olo oli huojentunut, ja hänenkin oli helppo nauraa.

”Mennäänkö yläkertaan?” Jokke kysyi nyökäten portaikon suuntaan. ”Mun huone on siellä. Voidaan vaikka pelata jotain samalla, kun odotellaan että leivät on valmiita.”

Edvin seurasi Jokkea yläkertaan. Häntä vähän kuumotti ajatus siitä, että he olisivat pian kahdestaan Joken huoneessa. Olihan hän tietysti ollut muiden kavereidensa huoneissa vähän väliä, mutta tämä tuntui eri asialta.


**


Joken huone osoittautui melkein yhtä kiinnostavaksi kuin poika itsekin. Se oli vinokattoinen yläkerran huone, jossa oli nopealla vilkaisulla aika paljon sotkuisempaa mutta myös kotoisampaa kuin Edvinin huoneessa. Pienelle sohvalle oli aseteltu kaksi pyykkipinoa, jotka kai olivat jääneet siihen matkallaan vaatekaappiin. Edvin vilkaisi leveää, melkein parivuoteen kokoista sänkyä, mutta kun hän ei kehdannut istua sille, hän istuutui sen sijaan lattialle television ja pelikonsolin eteen.

”Ai niin, mulla on tainnu jäädä huoneen siivous välistä kerran tai pari”, Jokke sanoi ja naurahti hiukan kiusaantuneesti. ”Sori. Mä en odottanu ketään tänne tänään. Oota, mä voin kyllä tehdä siihen sohvalle hiukan tilaa sulle, niin –”

”Ei kun tässä on ihan hyvä”, Edvin sanoi ja taputti pehmeää karvalankamattoa vieressään toivoen, että Jokke tajuaisi vihjeen ja istuisi siihen. ”Ja ketä nyt muutenkaan kiinnostaa siivoaminen. Ei mua ainakaan.”

Se ei tarkalleen ottaen ollut totta, sillä Edvinin huone pysyi enimmäkseen aika siistinä jopa ilman, että vanhempien piti siitä erikseen muistuttaa. Mutta hän tiesi myös, että viikkorahan maksu päättyisi välittömästi, jos huone jäisi liian pahaan kuntoon, ja isän tuntien ei ollut mitään takeita siitä, milloin sen maksu alkaisi uudelleen, vaikka hän siivoaisikin huoneensa myöhemmin. Isä ei ollut niitä ihmisiä, joita huvitti muistutella säännöistä, vaan hän odotti niiden jäävän mieleen kerrasta ja myös pysyvän siellä. 

Edviniä ei kuitenkaan huvittanut paljastaa Jokelle, että oikeastaan hän oli hirveän kiltti poika, joka noudatti sääntöjä lähes aina. Jokin kertoi hänelle, ettei Jokke itse ollut ihan yhtä kuuliainen. Pojasta suorastaan huokui jokin sellainen uskallus ja kapinanhenki, jota Edvinillä itsellään ei ollut. Tuo poika oli varmaan ainakin elänyt, Edvin ajatteli, ja hän paloi halusta saada tietää lisää.

Ehkä Joken kanssa hän saisi itsekin kokea jotain oikeasti kokemisen arvoista. Kerrankin. Se ei ollut mikään itsestäänselvyys tässä nukkuvassa pikkukaupungissa, ja Edvinin oli pakko myöntää, että hän oli ollut järjettömän pitkästynyt jo kauan. Olihan hänellä täällä hyviä kavereita, mutta hän oli tuntenut lähes kaikki heistä päiväkodista asti, tai vähintään alaluokilta, ja hyvin harvoin pääsi tapahtumaan mitään, mikä olisi kiinnostanut tai yllättänyt häntä kovin suuresti.

Tämä uusi poika sen sijaan oli yllättänyt Edvinin vain ilmestymällä paikalle, ja hänestä tuntui, etteivät yllätykset loppuisi siihen. Kun Jokke istuutui Edvinin viereen matolle, heidän reitensä hipaisivat toisiaan. Edvin päätti olla vetäytymättä kauemmas ja katsoa, vetäytyisikö Jokke. Kun tämä ei tehnyt niin, Edvin antoi itselleen luvan jäädä siihen. Joken läheisyys tuntui mukavalta, vaikka se tekikin hengittämisestä jostain syystä vaikeaa.

Edvinin katse kiinnittyi huoneen seinustalla lepäävään kitaraan. Hän yritti keskittyä siihen, ettei hänen kaikki huomionsa menisi siihen kohtaan hänen vartalossaan, jota Joken polvi kosketti. Pienen ympärilleen vilkaisun perusteella hän huomasi, että kitaroita olikin kolme.

”Soitatko sä?” hän kysyi, vaikka vastaus olikin naurettavan ilmiselvä.

”Mm. Joo. Kai niin voi sanoa.” Joken sanat kuulostivat vaatimattomilta, melkein kuin vähän noloilta, ja kun Edvin vilkaisi poikaa, tämä nyppi maton lankoja eikä katsonut häntä.

”Voisitsä soittaa jotain nyt?” Edvin pyysi viitsimättä hävetä, sillä jostain syystä hänestä tuntui, että jos tuo poika osasi soittaa kitaraa, hänen olisi pakko saada kuulla. Ja nähdä. Hänestä melkein mikään ei ollut kuumempaa kuin kitaraa soittavat, hyvännäköiset pojat.

Tai siis… mitä hän olikaan juuri ajatellut?

Eiväthän pojat olleet hänestä yleisesti ottaen kuumia. Mutta siitä huolimatta Jokke kyllä oli. Ei sitä käynyt kiistäminen. Ei se silti tarkoittanut, että Edvin olisi ollut hänestä kiinnostunut. Mutta olihan Edvinillä sentään silmät päässään, ja nyt hän oli ainoastaan tehnyt objektiivisen havainnon, ei muuta.

”En mä nyt varmaan”, Jokke mutisi ja Edvinin mielestä hänen poskipäilleen nousi aavistus vaaleanpunaista.

Ehkä se oli vain siksi, että huoneessa oli niin lämmin. Mutta poika vaikutti yhtäkkiä myös vähän ujolta, ja se oli Edvinistä jotain järjettömän suloista. Tähän asti Jokke oli vaikuttanut lähinnä rennolta ja itsevarmalta, missä siinäkään ei ollut mitään vikaa. Mutta oli kiva nähdä, että tämä osasi mennä vaikeaksikin. Se teki Edvinin oman olon heti rennommaksi. Ehkei haitannut, vaikka häntäkin hiukan ujostutti, ja vaikka hänellä oli edelleen vatsanpohjassaan se kumma olo.

”Ei kun ihan tosi”, Edvin jatkoi. ”Musta on siistiä, kun joku osaa soittaa. Mäkin haluaisin, mutta ei mulla varmaankaan oo vaan riittävästi musiikillisia lahjoja. Pienempänä mä kävin muutaman vuoden pianotunneilla, mut en mä enää osaa soittaa paljon muuta kuin kissanpolkan.”

Kun Edvin ei antanut periksi, Jokke lopulta naurahti alistuneesti ja kurkotti nappaamaan kitaran syliinsä. Hän asettui lattialle risti-istuntaan ja näppäili kitaran kieliä muutaman kerran kuin kokeeksi. Edvinistä se kuulosti välittömästi hyvältä ja hän halusi kuulla lisää.

”Tää paska on ihan epävireessä”, Jokke mutisi. ”Ei oo tullu soiteltua muuton jälkeen kovinkaan paljon.”

”Ai. Koska te siis muutittekaan tänne?”

”Kesäkuussa.”

Edvin ajatteli, oliko tosiaan mahdollista, että tuollainen poika oli asunut melkein hänen naapurissaan kahden kuukauden ajan ilman, että hän oli ollut tästä lainkaan tietoinen.

”Jännä, ettei me olla nähty ennen tätä”, Edvin sanoi.

”Mä oon kyllä tainnu nähdä sut pari kertaa.” Joken sanat saivat Edvinin kohottamaan kulmiaan yllättyneenä. ”Joskus, kun oon istunu pihalla vahtimassa Timpan lapsia, kun ne on olleet uima-altaassa. Ne on vielä sen verran nuoria, ettei niitä kuulemma voi sinne itsekseenkään jättää, vaikka mä sanon kyllä, että jos siihen altaaseen joku kärpästä isompi onnistuu hukkumaan, niin vaaditaan jo hiukan yritystä. Mut joka tapauksessa sä oot varmaan pari kertaa menny tästä ohi. Jonkun tytön kanssa, jos oikein muistan.”

”Se on varmaan ollu Susanna”, Edvin sanoi kiireesti. ”Se asuu tässä lähellä. Se on meidän luokallakin, mutta se ei ollu tänään koulussa.”

”Okei. Onks se siis sun tyttöystävä?”

”Ai, Susanna vai? No ei. Me ollaan ihan vaan kavereita. Tunnettu eskarista asti. Eikä mulla sitä paitsi oo tyttöystävää. Sulla?”

Edvinin poskia kuumotti, kun Jokke katsoi häntä noin. Hän mietti, olikohan juuri tehnyt itsestään idiootin ja kuulostanut yli-innokkaalta.

”Eei…”

Tavassa, jolla Jokke sanoi sen, oli Edvinin mielestä jotain hiukan välttelevää. Oliko Jokke ehkä joutunut muuttaessaan jättämään taakseen jonkun erityisen? Siksikö hänen ilmeensä meni tuolla lailla hiukan mietteliääksi? Edvin olisi halunnut kysyä, mutta se olisi alkanut tuntua jo liian uteliaalta. Jos Jokke ei halunnut puhua siitä, niin ei sitten halunnut. Edvin ei ainakaan missään nimessä halunnut tehdä tätä surulliseksi tai kaivella kipeitä muistoja, jos niitä oli. Mutta hänestä ei tuntunut kivalta ajatella, että Joken sydän saattoi ehkä kuulua jollekulle muulle.

Edvinin kokoillessa ajatuksiaan Jokke alkoi yhtäkkiä uudelleen soittaa. Ihan pehmeästi ja hiljaa vain, mutta se sai silti Edvinin valpastumaan heti. Pojan sormet tapailivat kitaran kieliä tottuneen näköisesti. Jos kitara oli epävireessä, sitä ei ainakaan huomannut mistään. Edvinin sydän hypähti. Kappale oli sellainen, jota Edvin kuunteli joskus yksin huoneessaan kuulokkeilta, vaikkei ollut koskaan mainostanut kenellekään, että oli salaa varsinainen rakkauslauluja kuunteleva pehmo.

Yhtäkkiä Jokke alkoi soittaessaan hyräillä laulun sanoja puoliääneen.

Look at the stars, look how they shine for you. And everything you do…

Edvin tuijotti häntä henkeään pidätellen. Pojalla oli hirveän hyvä lauluääni, ei ollenkaan sellainen, mitä viidentoista ikäisillä teinipojilla yleensä. Joken ääni kuulosti yllättävän samalta kuin miltä hän näyttikin: seksikkäältä ja suloiselta samaan aikaan. Edvin olisi voinut viettää koko loppupäivän vain istuen siinä lattialla ja kuunnellen Jokkea. Mutta yhtä nopeasti kuin Jokke oli aloittanut, hän myös lopetti. Hän pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan, ravisteli päätään ja näytti jotenkin eksyneeltä ja niin haavoittuvalta, että Edvin alkoi saman tien kaivata jonkinlaista lähikontaktia. Hän halusi painaa otsansa pojan otsaa vasten, halata tai ainakin pörröttää hiuksia, ja kertoa, miten järjettömän loistava Jokke oli. Mutta ei hän tehnyt mitään sellaista. Sen sijaan hän vain huokaisi ääneen yrittämättä peittää ihailuaan.

”Jumalauta. Jätkä on soittanu ennenkin.”

”No joo.”

Joken posket olivat hellyttävän punaiset, ja kun hän vilkaisi Edviniä alta kulmien, he unohtuivat hetkeksi siihen. Edvin oli täysin lumoutunut pojan vihreistä silmistä. Läheltä katsoen vihreän seassa oli pieniä, vaaleanruskeita täpliä.

"Jatka vaan", Edvin kuiskasi ja laittoi kätensä hetkeksi Joken reidelle, mutta veti sen kiireesti pois, kuin olisi koskettanut jotain polttavan kuumaa.

Jokke vilkaisi häntä, mittaili häntä hetken katseellaan ja hymyili sitten. Hän alkoi uudelleen soittaa, mutta tällä kertaa jotain vähemmän herkkää. Edvin tunnisti senkin kappaleen saman tien ja alkoi varovasti hyräillä Joken mukana, vaikkei yleisesti ottaen mielellään tehnyt mitään sellaista muiden kuullen. Mutta Joken kanssa hänen olonsa tuntui niin kuplivan iloiselta ja vapaalta, että johonkinhan sen oli pakko päästä purkautumaan. Eikä hän voinut kuin ihailla tuota tyyppiä, johon oli juuri tutustunut. Edvinistä tuntui, että kaikki oli liian hyvää ollakseen totta, eikä hän enää tiennyt, miten päin olla.


**


Yhtäkkiä korvia vihlova, korkea ääni keskeytti heidät ja rikkoi lumouksen. Jokke laittoi kitaransa kiireesti syrjään, ja he molemmat pomppasivat lattialta pystyyn. Kun he juoksivat portaisiin, pistävä palaneen käry tulvahti heitä vastaan keittiön suunnalta. Alakerran palovaroitin huusi niin että Edvinin päätä alkoi särkeä. Jokke kirosi ääneen ja juoksi keittiöön, avasi uunin luukun ja sai kasvoilleen mustan savupilven. Edelleen kiroillen, yskien ja samaan aikaan nauraen hän nosti heidän pahasti mustuneen välipalansa hellan päälle.

”No niin”, hän huokaisi. ”Sehän meni hienosti. Oikein tosi hienosti. Hyvä Jokke, just näin.”

Edviniä alkoi hillittömästi naurattaa, vaikka savu kirveli hänenkin silmiään ja kurkkuaan. Jokke kiirehti avaamaan etu- ja takaovet ja sai palovaroittimen viimein hiljenemään.

Juuri, kun Edvin oli aikeissa ehdottaa, että otettaisiin pyörät ja ajettaisiin läheiseen kebabravintolaan syömään, ulko-ovi kävi. Edvin jähmettyi paikalleen säikähtyneenä. Jos hänen omat vanhempansa olisivat tulleet kotiin kesken tällaisen tilanteen, Edvin olisi saanut ympäri korviaan.

Keittiön ovelle ilmestyi Edvinille tuntematon nainen. Hänellä oli vaalea poninhäntä, vihreät silmät ja pisamia, ja hän oli pukeutunut rennosti t-paitaan, farkkuhameeseen ja tennareihin. Edvin tajusi, että naisen täytyi olla Joken äiti, vaikka tämä olikin paljon nuorempi kuin hänen omat vanhempansa tai hänen muiden kavereidensa vanhemmat. Hän tajusi myös heti, mistä Jokke oli perinyt ulkonäkönsä.

”Voi jumalauta nyt, pojat”, nainen huokaisi ja asetti keittiön pöydälle pari muovikassia samalla, kun katseli mustuneita voileipiä päätään pudistellen.

Edvin säikähti. Huolissaan hän ajatteli, että nyt Jokelle seuraisi tästä ongelmia. Hänelle itselleen ainakin olisi seurannut, jos hän olisi savustanut heidän talonsa tällä lailla, ja pilannut vielä välipalankin syömäkelvottomaan kuntoon.

”Anteeksi”, hän sanoi kiireesti. ”Ei se ollut Joken vika, me – me vaan unohdettiin katsoa kelloa, kun –”

”Äh, älä nyt mutsista välitä”, Jokke sanoi ja tönäisi Edviniä kevyesti. ”Ja äiti, voisitko nyt olla normaalisti? Etkö huomaa, että mulla on vieraita? Olisi kamalan kiva, jos et säikyttelisi mun kavereita hengiltä.”

”Sekin olisi kiva, jos sä et savustaisi perhettäsi hengiltä”, nainen sanoi ja katsoi Jokkea tuimasti.

”Joojoo”, Jokke huokaisi kyllästyneesti. ”Niin, ja äiti, tässä on sitten muuten Edvin. Se on mun uudelta luokalta. Edvin, tässä on mun äiti. Enimmäkseen se on ihan kiva, vaikka just nyt se onkin vähän -”

”Kiitos, Jokke. Sä voit säästää sun viiltävät analyysit johonkin toiseen kertaan.” Nainen suli niin iloiseen hymyyn, että viimeistään silloin Edvin ymmärsi, mistä Jokke oli sen perinyt. ”Niin, ja kiva tavata, Edvin. Mä siis olen tän Joken äiti, mutta sä voit sanoa Anne vaan.”

Edvin tarttui Annen käteen reippaasti, katsoi silmiin ja hymyili kohteliaasti. Jos hän jotain osasi, niin käytöstavat. Silloinkin, kun vähän jännitti.

”Niin, ja ei muuten sitten ollut tarkoitus säikytellä sua”, Anne sanoi Edvinille. ”Tällasta meillä täällä vähän aina on. Mutta sä voit olla kuin kotonasi. Ottakaa jääkaapista jotain muuta välipalaa, jos on nälkä, mutta mä laitan kohta kyllä jotain ruokaakin. Kai sä Edvin jäät syömään?”

Jokke näytti hiukan häpeilevän äitinsä tuttavallisuutta, mutta Edvinille siitä tuli harvinaisen kotoisa ja mukava olo. Hänen kotonaan ei ollut ikinä tapana pyytää kavereita ruokapöytään, sillä isä oli hirveän tarkka rahasta, vaikka toikin toisaalta joka välissä esiin, miten paljon sitä oli.

Edvin lupasi jäädä syömään, ja Anne nyökkäsi hänelle tyytyväisenä. Iloisena mutta pyörällä päästään Edvin alkoi autella Jokkea siivoamaan heidän epäonnisen välipalansa jälkiä hellalta ja keittiön tasoilta. Jokke vihelteli itsekseen äsken soittamaansa kappaletta. Aina välillä heidän käsivartensa koskettivat toisiaan, tai sitten he vilkaisivat toisiaan muka vahingossa juuri samaan aikaan.

Silloin Edvin näki Joken suupielessä pienen, tyytyväisen hymyn, joka sai hänen päässään tuntumaan kevyeltä.


**


Ystävänpäivän aamun aurinko nousi vähitellen. Edvin makasi edelleen sängyssä peiton alla ja antoi itsensä kaikessa rauhassa nautiskella siitä tunteesta, jonka hänen miehensä lämmin, alaston vartalo edelleen sai aikaan, kun se painautui vasten hänen omaa, paljasta ihoaan. Jokke oli asettunut mukavasti hänen taakseen, hyväili hänen vatsaansa, reisiään ja lantiotaan, ja painoi samalla helliä suudelmia hänen niskaansa ja olkapäilleen.

"No, oltiinko me sun mielestä koskaan pelkkiä kavereita?" Edvin kysyi ja kääntyi vilkaisemaan tätä olkansa yli. Jokke kurkotti antamaan hänelle suudelman huulille ennen kuin vastasi.

"Ei kai", hän huokasi. "Tai siis, älä käsitä väärin. Sä olet myös paras ystävä, jota mulla on koskaan ollut. Mutta olihan siinä muutakin. Alusta asti. Mieti nyt vaikka sitäkin, kun sä tulit meille ekaa kertaa, ja mulla meni pasmat niin sekaisin, että leivätkin unohtui uuniin. Mä olin katsellut sua koko päivän koulussa, ja sitten yhtäkkiä sä olitkin meillä. Mun huoneessa, kahdestaan mun kanssa.  Ei kai mikään ihme, jos siinä muutamat voileivät vähän kärähtää."

Edvin nauroi, kääntyi ympäri ja alkoi hyväillä Jokkea niskasta ja selästä.

”Näin pitkän ajan jälkeen mä kehtaan ehkä jo tunnustaa, ettei mulla myöskään oikeasti ollut avaimet kotona sinä päivänä. Ja… bussikorttikin oli ihan kunnossa. Mun vaan piti keksiä ihan mitä tahansa, että sain olla sun kanssa kahdestaan. Epätoivoista ehkä, mutta toisaalta… se kannatti.”

”Niin”, Jokke huokasi. ”Mä olin silloin kyllä niin mennyttä. Sä sait mut yhtäkkiä haluamaan soitella kaiken maailman rakkauslauluja, ja kaikkea. Ja seuraavien muutaman vuoden aikana mä kirjoitinkin niitä sulle sellaisen määrän, että… voi kunpa tietäisit. Tai ehkä ihan hyvä, ettet.”

”Voi kun sä olisit kertonut”, Edvin sanoi. ”Mä en ikinä tajunnu mitään.”

”Etkö tosiaan?” Jokke kysyi.

”En. En ainakaan varmuudella. Aina toisinaan mä kyllä toivoin, mutta… niin. Voi kun sä olisit sanonut jotain jo paljon aiemmin.”

”Ei sellasta ole niin helppo sanoa parhaalle ystävälle”, Jokke sanoi ja suuteli Edviniä pitkään. ”Susta tuli mulle nopeasti tärkeä niin monella tavalla, että… riski tuntui vaan liian isolta. Mutta nyt… nyt mua ei kylläkään enää haittaa olla rakastunut parhaaseen ystävääni. Koska sä olet mulle edelleen myös paras ystävä. Mutta tiedänpä ainakin, kenen kanssa haluan ystävänpäivänä olla.”

”Säkin olet edelleen mun paras ystävä”, Edvin kuiskasi. ”Ja aika paljon kaikkea muutakin. Mä rakastan sua ihan hiton monilla eri tavoilla.”

”Haluatko sä näyttää, millä kaikilla tavoilla?”

”Haluatko sä mun näyttävän?” Edvin kysyi ja antoi käsiensä liukua piinallisen hitaasti alaspäin Joken vartalolla.

”Ja kukahan nyt vastailee kysymyksiin kysymyksillä?” Jokke virnisti.

”Miten sä sitten haluaisit mun niihin vastaavan?”

Edvin ei jäänyt enää odottamaan Joken vastausta. Hän vaiensi kaikki mahdolliset vastaväitteet ja -kysymykset nälkäisillä huulillaan. Ystävänpäivän aamu vaihtui hiljalleen päiväksi, mutta heillä ei ollut kiire mihinkään. Juuri nyt he eivät kaivanneet muuta kuin toisensa ja tämän hetken piilossa kiireeltä ja muun maailman vaatimuksilta. Edvin tiesi, että arki ja velvollisuudet löytäisivät heidät taas, ja vieläpä nopeammin, kuin olisi ollut terveellistä, mutta oikeastaan sen tietäminen teki näistä hetkistä vieläkin parempia.

Rehellisyyden nimissä hän oli aina pitänyt ystävänpäivää vähän turhana juttuna, mutta tänään hän oli valmis antamaan sille vielä uuden mahdollisuuden.



« Viimeksi muokattu: 14.02.2024 22:46:43 kirjoittanut Altais »

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 797
Tämä oli aivan ihana löytö ystävänpäivän iltaan ja sai minut mukavan vaaleanpunaiselle tuulelle, mikä olisi muuten jäänyt toteutumatta arjen kiireiden ja kehnojen säiden keskellä. :D Olen tainnut aiemminkin sanoa, että tähän pariin en kyllästy sitten millään, ja nytkin heistä oli todella mukavaa lukea, vaikka kommentoin jälleen kovin myöhässä. Mikä voisi muutenkaan sopia paremmin Edvinille ja Jokelle kuin ystävänpäivän tunnelmat, oltiin sitten minkä ikäisiä tahansa. :)

Tämän tarinan myötä jäin itsekin miettimään, onko ystävänpäivän idea muistaa ystäviä vai onko sen tarkoitus olla romanttinen, kun molemmista puhutaan saman päivän yhteydessä. Ehkä ystävänpäivän englanninkielinen nimi viittaa paremmin romanttiseen puoleen, ja olisiko se sitten Suomessa laajennettu koskemaan ystäviä, eikä pelkkiä rakastettuja. ;) Tämä ficci kuvaa minusta ystävänpäivän kaksijakoisuutta erityisen hyvin, kun Edvinillä ja Jokella oli suhteessaan ne molemmat puolet. Ja mielestäni ihan alusta asti, sillä heistä lukiessa on tullut itselleni usein ajatus siitä, että eiväthän he koskaan olleet ihan pelkästään ystäviä. :) Pelkkä ystävyys ei vain minusta tunnu tuolta, miten Edvinin ja Joken ensitapaamista on tässä kuvattu. Omat ajatukseni sekä ystävänpäivästä että näistä kahdesta ovat hyvin samanlaiset kuin tässä:

Lainaus
”Ystävänpäivä”, Edvin sanoi hitaasti ja maisteli sanaa suussaan. ”Musta tuntuu, että sen päivän keksijällä on menny vähän puurot ja vellit sekasin. Mä en oikein koskaan oo tajunnu, kuuluisko ystävänpäivää viettää ystävien kanssa, vai sen kanssa, johon on rakastunut.”

”Ihan totta kyllä”, Jokke huokasi muka vakavana. ”Senpä takia mä ratkaisinkin ongelman rakastumalla parhaaseen ystävääni. Vaiko sittenkin ehkä… ystävystymällä sen tyypin kanssa, johon olin rakastunut? Niin tai näin… eipähän tarvii miettiä, kenen kanssa sitä viettäisi ystävänpäivää.”

Edvinin ja Joken tapaamisesta on kerrottu ennenkin, mutta aika nopeasti, ja sen takia olikin hienoa saada lukea ihan kunnolla siitä, miten tuo heidän ensimmäinen päivänsä oikeasti meni, ja miltä se tuntui. :D Ajattelin lämmöllä poikia, joiden kesäloma katkesi kesken kauneimman kesän, ja oli helppo ymmärtää, miksi Edviniä ei olisi koulun alkaminen voinut enempää kiinnostaa. Paitsi sitten kun hän tapasi Joken, ja ajattelin kyllä, että tuo kohtaaminen oli Jokelle ihan yhtä käänteentekevä kuin Edvinillekin, vaikka tämä olikin Edvinin näkökulmasta kerrottu. Ja onhan Joken ajatukset tulleet toisissa tarinoissa esiin, ja niissä on tullut selväksi, että näinhän se on. :) Kuvaat näitä nuoria todella luontevasti ja taidolla, ja kaikesta tulee esiin se, miten vaikeaa on olla teini ja ihastunut, kun toisaalta pitää päällepäin näyttää siltä, että ei tunnu missään, ja samaan aikaan sisällä on niin paljon. Tämä on yksi monista ihanista kohdista, joita lukiessani en voinut kuin hymyillä leveästi:

Lainaus
Hänen mielensä teki kävellä hiukan lähempänä, että olisi voinut muka vahingossa antaa oman käsivartensa hipaista Joken käsivarren ihoa. Jokke näytti niin hyvältä, että Edviniä vähän huimasi, ja hän hädin tuskin uskalsi katsoa Jokkea silmiin. Pojan vaaleanruskeat hiukset olivat kesäauringon raidoittamat ja valuivat vallattomasti mutta tyylikkäästi tämän otsalle. Jostain syystä Edvinistä tuntui, että hän sekoaisi päästään, jos ei saisi pian koskettaa niitä.
 

Treffejä on monenlaisia, ja minulle tuli kyllä sellainen tunne, että tämä juotavan ostaminen lähikaupasta tuntui enemmän treffeiltä kuin monet väkisin järjestetyt ja kömpelöt tapaamiset, kun tässä oli niin paljon tunnetta pelissä heti alkuunsa. :) Rakastin tätä kuinka sujuvaa ja vaivatonta Edvinin ja Joken yhdessäolo oli, vaikka oli vasta samana päivänä tavattu. Sitten kyllä harmitti, kun Jokelle taisi tulla jonkinlainen alemmuudentunto Edviniä kohtaan tämän hienon kodin perusteella, ja Edvin tuntui vähän huolestuvan, ettei sen takia lupaava yhdessäolo menisi millään lailla pilalle. Edvinin juoni kotiin jääneistä avaimista oli kyllä ihan mielettömän hyvä, ja Jokke selvästi vain ilahtui siitä, että sai hyvän syyn pyytää Edvinin heille kylään. Tässä vaihtui tunnelma niin hienosti jännittyneestä odottavaan ja sitten taas sujuvaan. :) Pidin myös siitä, että Edvin taisi jo tässä vaiheessa tietää tai ainakin arvata omat mieltymyksensä, kun hän ajatteli tytöistä näin kuin ajatteli. Ja luultavasti Joken tapaaminen varmensi tiettyjä asioita Edvinin mielessä:

Lainaus
Edvin ei vienyt mielellään kotiin edes Susannaa, koska häntä raivostutti huomata, miten se aina sai äidin hymyilemään sillä ihan tietyllä tavalla. Silloin Edvin arvasi jo, mitä tämä kysyisi heti, kun Susanna olisi lähtenyt. No, joko te nyt viimeinkin seurustelette, ai miksi ihmeessä ette, ja niin edelleen. Äiti ei ikinä ymmärtäisi, jos kävisi ilmi, ettei hän kenties halunnutkaan tyttöystävää, eikä isä ymmärtäisi senkään vertaa kuin äiti.

Oli helppo ymmärtää sekin, että Jokke tuntui Edvinistä kiinnostavalta senkin takia, kun tämä oli jossain suhteissa niin toisenlainen kuin hän itse. Edvinin elämä, vaikka oli päällepäin hyvää ja turvattua, oli myös ihan mielettömän ahdistavaa ilmapiiriltään. Olisi kauheaa, jos perhe olisi päällisin puolin täydellinen, mutta sisältä niin kylmä, ja tuntui että Edvinin isä oli suunnitellut hänen tulevaisuutensakin jo täysin valmiiksi kysymättä toisen mielipidettä. :( Silloin herää helposti kapinallisuus, ja se voi purkautua hyvinkin vahingollisesti. Jokke oli onneksi hyvää eikä huonoa seuraa, vaikka olikin elänyt jossain määrin rosoisen nuoruuden, mikä taisi näkyä päällepäin. Minua huvittivat myös nämä Edvinin ajatukset tylsästä kotikaupungista. ;D Vaikka siinä ei sinänsä olisi mitään vikaa, varmasti se nuorista tuntuu juuri tuolta:

Lainaus
Jokin kertoi hänelle, ettei Jokke itse ollut ihan yhtä kuuliainen. Pojasta suorastaan huokui jokin sellainen uskallus ja kapinanhenki, jota Edvinillä itsellään ei ollut. Tuo poika oli varmaan ainakin elänyt, Edvin ajatteli, ja hän paloi halusta saada tietää lisää.

Ehkä Joken kanssa hän saisi itsekin kokea jotain oikeasti kokemisen arvoista. Kerrankin. Se ei ollut mikään itsestäänselvyys tässä nukkuvassa pikkukaupungissa, ja Edvinin oli pakko myöntää, että hän oli ollut järjettömän pitkästynyt jo kauan.

En voi sille mitään, että rakastan näitä Edvinin ja Joken välisiä ihania hetkiä, joilla on niin paljon merkitystä, vaikka mitään ei sanotakaan vielä ääneen. Niin kuin vaikka tämä kohta. :) En oikein osaa edes kunnolla kuvata, miten paljon pidän, mutta tämä vain yksinkertaisesti osuus ja uppoaa minuun niin täydellisesti:

Lainaus
”En mä nyt varmaan”, Jokke mutisi ja Edvinin mielestä hänen poskipäilleen nousi aavistus vaaleanpunaista.

Ehkä se oli vain siksi, että huoneessa oli niin lämmin. Mutta poika vaikutti yhtäkkiä myös vähän ujolta, ja se oli Edvinistä jotain järjettömän suloista. Tähän asti Jokke oli vaikuttanut lähinnä rennolta ja itsevarmalta, missä siinäkään ei ollut mitään vikaa. Mutta oli kiva nähdä, että tämä osasi mennä vaikeaksikin. Se teki Edvinin oman olon heti rennommaksi. Ehkei haitannut, vaikka häntäkin hiukan ujostutti, ja vaikka hänellä oli edelleen vatsanpohjassaan se kumma olo.

Tämä nopea sananvaihto, jossa molemmat kyselivät, tietenkin ihan muuten vain, onko toisella tyttöystävää, sulatti minut ihan täysin. :D Tuossa oli jälleen ihan mieletön tunnelma. Niin oli kyllä myös tuossa, jossa Jokke alkoi soittaa kitaraa ja laulaa, ja olen siihen yhtä lailla heikkona kuin Edvinkin, kuten myös noihin Edvinin ajatuksiin Jokesta. Tässä kohtaa ajattelin, että jos Edvin ei vielä ollut aivan täysin myyty Jokelle, oli ainakin tämän jälkeen. :) Jäin miettimään, mahtoikohan Jokke myöhemmin soittaa Edvinille useinkin kitaraa ja laulaa jotain sellaista, jonka olisi halunnut sanoa Edvinille, mutta ei voinut, ja tuossa lopussahan se sitten kerrottiinkin:

Lainaus
Yhtäkkiä Jokke alkoi soittaessaan hyräillä laulun sanoja puoliääneen.

Look at the stars, look how they shine for you. And everything you do…

Edvin tuijotti häntä henkeään pidätellen. Pojalla oli hirveän hyvä lauluääni, ei ollenkaan sellainen, mitä viidentoista ikäisillä teinipojilla yleensä. Joken ääni kuulosti yllättävän samalta kuin miltä hän näyttikin: seksikkäältä ja suloiselta samaan aikaan. Edvin olisi voinut viettää koko loppupäivän vain istuen siinä lattialla ja kuunnellen Jokkea. Mutta yhtä nopeasti kuin Jokke oli aloittanut, hän myös lopetti. Hän pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan, ravisteli päätään ja näytti jotenkin eksyneeltä ja niin haavoittuvalta, että Edvin alkoi saman tien kaivata jonkinlaista lähikontaktia.

Tätä lukiessa olin niin Edvinin ja Joken kahdenkeskisen hetken lumoissa, että itsekin unohdin kokonaan nuo uunileivät. ;D Se nauratti kyllä kovasti, ja ajattelin, että Anne tuli itse asiassa oikein sopivaan aikaan kotiin, koska savua tuuletellessa ei oikein voi olla kovin vakavana tai pönöttää. Edvin toivotettiin ihan upeasti tervetulleeksi ja heti syömään, ja Anne taisi olla todella iloinen, kun Jokke oli löytänyt uudesta koulusta kaverin ja heti ensimmäisenä päivänä. :) Uskomatonta muuten, että Edvinin perheessä ei ikinä pyydetty ketään syömään, ja tuli mieleen, että ehkä he eivät olleetkaan niin varakkaita miltä näytti. Tai sitten Edvinin isä oli sairaalloisen pihi. :(

Tässä kun palattiin takaisin nykyhetkeen ja ystävänpäivään, oli aivan ihanaa saada kuulla, miten Jokke oli kokenut heidän ensimmäisen yhteisen päivänsä. :) Niinhän se meni kuin mitä ajattelinkin, mutta siitä oli silti hyvin lämmittävää lukea. Rakastin muutenkin tätä koko keskustelua, tämä oli jotain mielettömän upeaa. Tämä heidän yhteinen ystävänpäivän hetkensä oli kaikin puolin niin rakkaudentäyteinen ja lämminhenkinen, että olisin lukenut sitä mielelläni miten kauan hyvänsä. :)

Suuri kiitos jälleen tästä tarinasta. Tuntui, että tämä täydensi omalta osaltaan tämän Edvin/Jokke -fandomin, joksi olen alkanut tätä mielessäni kutsua. Jään odottamaan lisää. :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 359
Pahatar: Minustakin nämä kaksi tarvitsivat ehdottomasti ystävänpäiväaiheisen tekstin, vaikka myönnettäköön, etten kyllä itsekään ollut muilta osin missään kovin vaaleanpunaisissa tunnelmissa täällä arkisen aherruksen ja loskakelien keskellä. ;D Joken ja Edvinin suhde on kyllä aika jännä, koska siinä on niin vahvasti läsnä sekä läheinen ystävyys että se, että ollaan toiseen ihan umpirakastuneita, ja niin se on tainnut olla ihan alusta alkaen, vaikkei sitä silloin vielä ääneen myönnettykään. Minusta tuntuu, että näiden kahden tarina alkaa olla isoimpien linjojen osalta sen verran pitkälti kasassa, että sitä on sitten kiva täydentää tällaisilla kurkistuksilla johonkin heidän elämänsä vaiheeseen, joissa voi tarkentaa jotain aiemmin kerrottua, tai sitten lisätä palasen, josta ei ole vielä kerrottu. Mutta nyt, kun heidät on saatettu onnellisesti yhteen, en missään nimessä halua enää keksiä heidän kiusakseen mitään kovin isoja murheita, vaan kyllä heidän tarinallaan on oltava onnellinen loppu. :)

Joka tapauksessa, juuri noinhan se taisi mennä, että Edvin oli myyty ihan ensi hetkestä lähtien, kun hän näki Joken. Ajattelen, että Jokella oli varmaan juuri sopivan verran erilaiset taustat Edviniin nähden, että hän näytti Edvinin silmissä hirveän kiinnostavalta ja erilaiselta kuin tutut kuviot, mutta nuoruuden mokailuistaan huolimatta eihän Jokke mikään oikeasti paha tyyppi ikinä ollut. :) Ja kyllä ihan varmasti Jokke on ollut ihan yhtä vaikuttunut Edvinistä kuin toisinkin päin. Ja voin kuvitella, että kitaraa on soiteltu Joken huoneessa vielä monet kerrat tuon päivän jälkeen, eikä olisi yhtään kaukaa haettua, että Jokke olisi yrittänyt kappalevalinnoilla kertoa Edvinille jotain, mitä muuten olisi ollut liian hankala sanoa. Sekin on totta, että Edvinistä tuo yhteinen iltapäivä Joken kanssa (joka oli siinä kohtaa hänelle uusi tuttavuus) tuntui varmaan miljoona kertaa enemmän treffeiltä, kuin sellaiset väen väkisin järjestetyt, kiusalliset deitit, joilla ei tahdo keksiä mitään puhuttavaa ja vilkuilee vaan koko ajan kelloa miettien, koskahan olisi korrektia lähteä kotiin. ;D Hajosin tuolle, että poikien tavoin sinäkin unohdit uunileivät, ja palovaroittimen soiminen tuli hiukan järkytyksenä. ;D Jäin muuten ihan erityisesti vielä miettimään tuota, miksi Edvinin isä olisi voinut olla noin tarkka ja nihkeä rahankäytön suhteen. Edvinin vanhemmistahan on lopulta kerrottu aika vähän, koska en ole halunnut jäädä liikaa vellomaan siihen, miten kurjaa hänellä oli kotonaan, vaikka olikin. Ajattelen, ettei Edvin itsekään puhunut siitä mielellään edes Jokelle, saati kenellekään muulle, joten siksikin on ollut luontevaa jättää se taka-alalle. Mutta voisin hyvin kuvitella, että nuo molemmatkin ajatuksesi voisivat olla ihan oikeita samaan aikaan. Edvinin isä voisi olla sairaalloisen pihi, ja toisaalta heillä voisi olla taloudellisesti vaikeampaa kuin mitä päällepäin näyttää. Edvinin äitihän ei käy töissä, joten hänen miehellään (olkoon muuten miten kurja tyyppi tahansa) on niskassaan iso taloudellinen taakka, ja jos siinä samalla yrittää pitää hienon näköisiä kulisseja pystyssä, ei olisi välttämättä kaukaa haettua, että rahat oikeasti olisivatkin joskus vähissä, ja sitä tietysti peiteltäisiin viimeiseen asti. Okei, no se oli nähtävästi melkein jo oma tarinansa. ;D Joka tapauksessa isot kiitokset sinulle ihanasta kommentistasi, jonka olen lukenut tässä vaiheessa läpi jo moneen kertaan. :)