Kirjoittaja Aihe: Valonvartija |K11| fantasiadraama, hurt/comfort, 2/2  (Luettu 2341 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 154
Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Fantasiadraama, hurt/comfort, enemies-to-???, mutual yearning
Yhteenveto: Talvipäivänseisaus on vuoden vaikein aika pitää majakan valo elossa.

K/H: Hyvää joulua, Kaarne!  :) Jäin miettimään, mitä joululahjatoiveesi mahdollisesti inspiroisivat kirjoittamaan, ja siitä heräsi henkiin tämä jo pidemmän aikaa pohdiskelemani konsepti. Tyylillleni uskollisena tämä kasvoi "pienestä tunnelmoinnista"vähän isommaksi eepokseksi... Osa inspismuruista esiintyy toisessa osassa, jonka julkaisen näillä näkymin viikonloppuna ennen aattoa. Hyödynsin tässä myös joulun etydihaastetta, jonka etydit linkkailen niin ikään toisen osan yhteydessä.

En ole kirjoittanut mitään uutta kutakuinkin vuoteen, joten tästä tuli aika häpeilemätön "laitan tähän nyt vaan kaikki lempijuttuni" -projekti – yksikään darling ei kuollut prosessin aikana. Toivottavasti tämän parissa kuitenkin viihtyy! Inspiraationi toimi alun alkaen Halseyn kappale 1121 (John Cunningham Demo).

**

Valonvartija, osa 1

Talvipäivänseisaus on vuoden vaikein aika pitää majakan valo elossa.

Iltaan mennessä Edith on syöttänyt sille kaikki keskikesän perinteistä kertovat loitsut ja lapsuutensa tarinoiden tähtien hehkun, mutta valonlähde ei tule kylläiseksi. Kallisarvoisen voimakas taikuus, joka yleensä riittää pitämään pimeän loitolla useita päiviä, napsahtelee nyt poikki helposti kuin vuoroveden haurastama ajopuu. Kammion sisällä häivähtävä kipinä on surullisen heikko.

Edith nojaa käsillään kammion ulkoseinään ja maistaa suussaan riittämättömyyden kitkerän maun. Ikkunan takana erottuu meren loputon mustuus, joka ei suostu jäätymään edes kireimpien pakkasten keskellä. Edith on väsynyt, hän on nälkäinen, hän tuntee hiipuvan taikuuden luissaan. Kuinka hän sen viime vuonna teki? Muistot ovat sumua, mutta hän seisoo nyt tässä, mikä tarkoittaa, että hän onnistui.

Ehkä hän ajattelee liian monimutkaisesti. Edith puhaltaa kämmeniinsä saadakseen niihin takaisin tunnon. Jos sittenkin jokin täysin yksinkertainen valoloitsu, sellainen, joita maagit opiskelevat ensimmäisenä vuotenaan Yliopistossa...

Vaan ei. Hän ei olisi täällä, ellei majakka vaatisi enemmän, taikuutta, jota varten on annettava pois paloja itsestään: muistoja ja arvokkaita kertomuksia ja tietoisuuden siitä, että on menettänyt jotakin. Edith on oppinut elämään asian kanssa, mutta tänään se tuntuu liian vaikealta. Hänellä on hädin tuskin taikuutta jäljellä.

Jos hän ei saa valoa kestämään, hän on yhtä kuin kuollut, ja sitä iloa hän ei aio Neuvostolle suoda. Edith suoristaa irvistäen ryhtinsä ja asettelee villaisen ryijyn paremmin harteilleen. Nälkä ja uupumus huimaavat. Ensin hän hakee lihaa kellarista, syö ja keittää teetä. Sen jälkeen hän laatii suunnitelman. Siihen kammion valonhäivä vielä riittää.

Askelmat alas vaikuttavat kestävän yhden loputtoman vuodenkierron. Edith kuvittelee selviävänsä koitoksesta kunnialla, mutta sitten hän horjahtaa ja joutuu ottamaan tukea seinästä, ettei kaatuisi. Sormet hapuilevat jääkylmää kiveä. Myrskylyhdyn valo läikkyy sinne tänne kunnes paljastaa, miten jyrkkä pudotus portaista on.

On kuin jokin olennainen jaksamisen lanka napsahtaisi poikki hänen sisällään. Edith pitää tasapainonsa mutta vajoaa askelmille, ei saa jalkojaan enää toimimaan. Talven henget ne vieköön. Edith nieleskelee raivon kyyneliä. Hän ei selviytynyt sodasta vain, jotta nääntyisi tämän viheliäisen saaren alati nälkäiseen kitaan. Jos hän kestää talvipäivänseisauksen, jäljellä on enää yksi vuoksi. Yksi ainoa vuosi, ja sitten hän –

Jokin hakkaa majakan ovea.

Tuulen ja pakkasen ja meren loputtoman pauhun takia majakka ei ole mikään hiljainen paikka. Silti ääni on tarpeeksi yllättävä havahduttaakseen Edithin toivottomuudestaan. Kertaakaan kahden vuoden aikana hän ei ole kohdannut saarella muita kuin hopeasarvisia peuroja ja outoja lauluja laulavia mustarastaita. Merenkulkijoita tällä merellä ei ole.

Selkärankaa pitkin hiipii pelko. Arvioiko hän valon määrän väärin, onko sittenkin liian myöhäistä? Käsivarren arpi pysyy vaiti, mutta Edith ei uskalla luottaa siihen. Hän etsii veitsen puseronsa taskusta. Hänen hakijansa saa huomata, että jopa ilman taikuuttaan hän ei aio luovuttaa noin vain.

"Edith?"

Edithin huulet raottuvat. Ah. Hän on alkanut kuulla harhoja. Mikään muu ei selitä ulkoa kantautuvaa ääntä, joka viiltää vaimeanakin hänen rintakehäänsä. Sen omistaja ei mitenkään voi olla täällä.

"Edith! Täällä on Keiran. Avaa ovi ennen kuin joudun hajottamaan sen."

Edithin toisessa suupielessä nytkähtää vastahakoinen hymy. Ainakaan kyseessä ei ole Neuvoston luoma illuusio – he eivät koskaan osaisi pistää Odellan kunnioitettua taikuudenkäyttäjää puhumaan tuolla tavalla. Hän sujauttaa veitsen takaisin puseronsa taskuun ja pakottautuu jaloilleen.

Eteisen ikkunasta hän näkee, että saarella on alkanut pyryttää lunta. Lähestyvä yö hämärtää kaiken muun. Oven avaaminen kummitukselle, unelle, pitäisi kaiketi tuntua typerältä, mutta Edith käyttää siihen jäljellä olevan voimansa. Ryijy luiskahtaa hänen harteiltaan lattialle.

Ovi heilahtaa auki lähes väkivaltaisesti. Edithin kasvoille paiskautuu raivokas kerros lunta. Kylmyys ravisuttaa hänen jo valmiiksi huteraa kehoaan, eikä hän saa heti selvää pitkästä hahmosta, joka harppoo kynnyksen yli. Se painaa oven kiinni ennen kuin kääntyy häneen päin täynnä päättäväistä vimmaa.

"Edith."

Edith räpyttelee silmistään lumihiutaleita. Tuskallisen tutut kasvot, ja silti erilaiset kuin hänen unissaan tai muistoissaan. Hetken sodasta tuttu taikuus on ainoa asia, jonka hän tuntee. Mies tuijottaa Edithiä kuin hän olisi heistä kahdesta aave. Ruskeat hiukset ovat kosteat sulavasta lumesta.

"Keir–"
Miehen syntymänimi, vieras ja kielletty hänen huulillaan. Sitten kaikki sumenee.

**

Kun Edith avaa silmänsä, alakerran kamiinassa palaa tuli ja Keiran istuu sen edustalla hänen vieressään.

Kestää tovi saada selvää unen ja valveen sotkuisesta rajasta. Ryijy on asetettu hänen ylleen peitoksi, ja jokin pehmeä tukee hänen päätään – Keiranin takki. Kangas on kuiva ja lämmin ja tuoksuu heikosti Keiranin taikuudelta. Kamiinan tuohikorista pilkistävät liiteristä tuotu halkopino. Edith toteaa olevansa edelleen nälkäinen ja väsynyt, mutta kylmä hänen ei ole. Elävät liekit leiskuvat tummuneen lasin takana lähes uhmakkaasti.

Keiran on nojautunut lähelle kamiinan luomaa hehkua. Edith näkee syyn olevan puunkappaleessa, josta hän vuolee siivuja hitain, huolellisin vedoin. Liekkien kajo maalaa punertavia sävyjä miehen keskittyneisiin käsiin ja hiuksiin, jotka ovat yhä hiukan kosteat. Ne ovat lyhyemmät kuin ennen, yltävät hädin tuskin niskaan.

Kamiinan tuli palaa paljon vahvemmin kuin valo yläkerran kammiossa. Ajatus ravistelee Edithin hereille. Hän kohottautuu polviensa varaan ja mutisee turhautuneen kirouksen, kun jalat eivät tahdo totella niin yksinkertaista pyyntöä. Keiranin käsien liike pysähtyy.

"Varovasti."

"Kuinka kauan olen maannut tässä? Minun täytyy päästä yläkertaan."

"Sinun täytyy levätä. Olit kylmettymisen partaalla."

Keiran laskee puunpalan maahan. Sillä ei ole vielä selvää muotoa, ei ainakaan Edithille. Puheesta kuultava Odellan pehmeä korostus on helppo huomata, kun Keiran jatkaa:

"Minä pidin huolta valosta. Sen ei tarvitse olla murheesi juuri nyt."

Edithin katse singahtaa ikkunaan. Aluksi tuntuu mahdottomalta nähdä mitään sankan lumisateen läpi, mutta tuijotettuaan eteenpäin silmiään räpäyttämättä hän erottaa viimein pimeyttä leikkaavan valonhäivän, toisen. Huojennuksen sijaan se täyttää hänet ahdistuksella.

"Et ole käyttänyt kammiota ennen. Minun on oltava varma."

"Edith –"

"Minä olen meistä kahdesta se, joka on sidottu tähän majakkaan", Edith kivahtaa. "Voit sanoa sanottavasi sen jälkeen."

Keiranin silmät kaventuvat tyytymättömään ilmeeseen, mutta hän nousee ja ojentaa Edithille kätensä. Edith kompuroi ylös omin avuin.

Matka torniin on Edithin hatarilla jaloilla loppumattoman pitkä. Keiran ei tarjoa käsivartensa tukea äskeisen torjunnan jälkeen, vaan on jättäytynyt etäämmälle ja kulkee muutaman askelman jäljessä. Entisessä elämässä kumpikaan heistä ei olisi kääntänyt selkäänsä toiselle.

Nyt etäisyys on vain hyvä. Keiran selkänsä takana Edithin on helpompi väittää itselleen, että kyseessä on yksi ilta muiden samanlaisten joukossa. Hänen ei tarvitse kysyä itseltään, mitä Keiran tekee täällä (koska kyseessä on kiistatta todellinen Keiran eikä unikuva) tai miettiä tämän ojennettua kättä. Hänen ei tarvitse tiedostaa, että Keiran on täällä, vaikka voimakkaan taikuuden tunnusta onkin mahdotonta erehtyä. Hän keskittyy ainoastaan majakkaan.

Tornissa viipyy tuttuun tapaan niin ankara kylmä, että hengitys huuruaa. Edith tuntee kammion valon ennen kuin näkee sen, voimallisen loiston, joka tekee häikäiseviä viiltoja yön mustuuteen. On mahdotonta estää huojennusta. Keiranin taikuus tarjoaa majakalle varman valonlähteen.

Keiran jättäytyy aluksi ovensuuhun, mutta kävelee peremmälle Edithin kannoilla hänen tunnustellessaan kämmenellään kammion pintaa. Maisema ikkunan takana on lumen ja meren ja valon sekasorto. Milloin tahansa muulloin nykyinen loitsu saattaisi kestää useita päiviä. Nyt on kuitenkin talvipäivänseisaus, ja silloin vahvinkin valo horjuu helposti.

"Sitä on vahvistettava vielä hiukan", Edith mumisee. Hän ryhtyy etsimään vaistonvaraisesti oman taikuutensa rippeitä sisältään, mielessään haluamansa loitsun kuvio, mutta joutuu siirtymään sivuun Keiranin astuessa hänen eteensä. Keiran herättää valon palamaan kirkkaammin yhdellä kärsimättömällä sormien napsautuksella.

"Noin. Se on nyt tyytyväinen pidempään, eikö totta? Tule – minulla on meille syötävää."

Kateuden tai huojennuksen sijasta Edithin valtaa suru. Keiranin teko tarkoittaa vain, että hän on tottunut antamaan pois liian paljon itsestään.

**

Palavan puun tuoksuun sekoittuu lupaus hunajasta ja kesän yrteistä.

Keiran voisi ruokkia tuomisillaan pienen armeijan. Edith katsoo hämmästyksestä mykkänä, kuinka hän nostelee repustaan kamiinan edustalle leivoksia ja juustoja ja leipää ja kiliseviä purkkeja täynnä aarteita, jotka saavat Edithin suun vettymään. Hän itse on elänyt koko talven kuivaamallaan peuranlihalla ja saaren kanervasta tehdyllä teellä. Perimätiedon mukaan kanerva auttaa taikuuden palautumiseen, mutta Edith on jo kuollakseen kyllästynyt sen makuun.

Keiran kohottaa lasipulloa. Vihreät silmät ovat pysyneet ilmeettöminä siitä lähtien, kun he kapusivat alas valon luota. "Hehkuviiniä, Aarnilaaksossa valmistettua. Mistä löydän mukit?"

Edith osoittaa majakan pienen keittiön suuntaan. Keiran kohottautuu ylös sulavuudella, joka on sekä taistelukentiltä että tanssisaleista tuttu. Ohittaessaan hänet Keiran sanoo:

"Voit aloittaa jo. Ota mitä vain tahdot."

Edith värähtää. Hän vetää ryijyn paremmin ylleen, kuin suojaksi omalta halultaan, ja yrittää ymmärtää edessään olevan ruoan paljoutta. Hänen mielessään käy, että sodan ensimmäisten vuosien Edith olisi vihannut joutumista Keiranin ruokittavaksi.

Sodan ensimmäisten vuosien Edithiä ei enää ole. Hän tarttuu leipään, joka tuoksuu timjamilta ja rosmariinilta, ja upottaa hampaansa rapeaan kuoreen kuin nälkiintynyt susi. Leipä tuntuu sulavan hänen suuhunsa. Jos hän ei tietäisi paremmin, hän voisi uskoa, että se on otettu uunista aivan vastikään.

Ruokailun ensimmäiset hetket ovat täynnä niin syvää mielihyvän usvaa, että Edith hädin tuskin huomaa Keiranin palaavan. Hän vastaa kehotukseen syödä hitaammin äreällä murahduksella, mutta tarttuu kuitenkin kiitollisena hehkuviinillä täytettyyn mukiin. Makea lämpö valuu hänen vatsaansa yhtä voimallisena kuin majakan valo.

Edith niiskaisee. Hän onkii Keiranin ojentamasta lasipurkista suuhunsa hunajalla maustettuja, paahdettuja kastanjoita. Maku saa kaukaisen muiston heräämään hänen mielessään. Nyt, hiukan tyynempänä, hän osaa ensimmäistä kertaa ihmetellä kaiken tuttuutta. Keiranin tuomat ruoat eivät ole tämän kotimaasta vaan hänen omastaan.

Eikä vain se. Edith ajattelee päiviään ompelimossa vuosia sitten, raskaita tunkkaisen taikuuden täyttämiä työvuoroja ja aterioita, joilla ei koskaan saanut itseään kylläiseksi. Harvinaisen poikkeuksen muodosti talvipäivänseisauksen juhla. Vuodenkierron pimeimpänä päivänä ompelimon tytöt kerääntyivät yhdessä asuntolan vinttikamariin ja täyttivät huoneen kynttilöillä ja tuoksuvilla havuilla. Anna onnistui saamaan heille aina jostakin täyden pullon halpaa hehkuviiniä, ja Moira, joka seurusteli leipurin tyttären kanssa, salakuljetti heille kauppiaiden hulppeisiin juhliin tarkoitettua yrttileipää ja mantelikakkuja. He olivat syöneet ja juoneet pitkälle yöhön ja kohottaneet maljan päättyvälle pimeydelle.

Kaikkein eniten Edith oli pitänyt paahdetuista kastanjoista. Kastanjat eivät kuuluneet talvipäivänseisauksen perinneruokiin, mutta ne olivat torilla edullisia ja siksi sopivia heille.

Edith laskee kastanjapurkin maahan ja tarkastelee Keirania, joka on keskittynyt juuri mitään puhumatta veistämiseen. Hänen kurkussaan on pala, jota hän ei saa kunnolla nieltyä.

"Kastanjat. Kuinka sinä..."

"Kerroit ompelimosta ja perinteistänne, kerran." Keiran kääntelee puunpalaa käsissään silmiään siristellen. "Robertin järjestämällä illallisella rauhan hyväksi. Annoit ymmärtää, että se oli hauska kasku."

Edith muistaa illan vastoin tahtoaan. Se oli ollut aikaa, jolloin sota oli siintänyt vääjäämättömänä lupauksena horisontissa. Molemmat valtakunnat olivat kuvitelleet, että tie rauhaan olisi pelko. Hänet ja Keiran oli käsketty lukuisiin juhlallisiin tilaisuuksiin, joissa heitä oli esitelty isäntiensä vierellä kuin kauniita miekkoja – olivathan he sentään maittensa voimakkaimmat taikuudenkäyttäjät.

Sillä kyseisellä illallisella molempien hovien väki oli kuvitellut, että voisi pilkata Edithiä hänen alhaisesta syntyperästään, joten hän oli tehnyt niin sumeilematta itse. Ompelimon rakkaasta perinteestä oli tullut hassunhauska tarina aateliston ja sotaylhäisön viihdykkeeksi. Sodan ensimmäisten vuosien Edith oli ollut tekopyhä houkka.

Keiran oli istunut vaiti koko tuskallisen illallisen ajan ja keskittynyt lähinnä viiniinsä. Se, että Keiran oli nähnyt hänen lävitseen jo silloin, että Keiran muistaa jotakin sellaista hänestä kaiken tämän ajan jälkeen, täyttää Edithin jollakin, joka muistuttaa pelkoa. Hän hillitsee halun kietoa käsivartensa ympärilleen.

**

"Mitä sinä oikein teet täällä, Keiran?" Edith kysyy hiljaa.

Syntymänimi, jonka hän on lausunut ääneen tätä ennen vain muutamia kertoja, saa muodon hänen huulillaan naurettavan helposti. Huoneen täyttää viimeisten liekkien rätinä ja puun veistämisestä syntyvä vaimea ääni. Niiden joukossa Edith kuulee omat terävät sydämenlyöntinsä.

"Minun oli nähtävä sinut."

Keiranin leukapielet ovat kiristyneet. Se ei ole vastaus, ei todella, ja Edith tuntee, miten pelko laajenee hänen sisällään. Ei ole yksinkertainen asia saapua tälle saarelle, kulkea niiden samojen loitsujen ohi, jotka kahlitsevat hänet sen jäätyneeseen maaperään. Hänen olisi pitänyt ajatella sitä heti ja sysätä mies ulos ovesta se sijaan, että hän antoi tämän ruokkia itseään kuin mitäkin keskitalven morsianta.

"Kuinka oikein pääsit tänne?"

"Lahjoin Lautturin."

"Lahjoit... mitä?"

Edith yrittää yleensä olla miettimättä taikaolentoa, joka hallitsee saarta ja yliluonnollista merta sen ympärillä. Lautturin sokeista silmistä heijastuu ikuisuus, ja sen musta muoto muuttuu kuunkierron liikkeiden mukaan. Olennon rinnassa sykkii taikuuden sirpaleista muodostunut rikkonainen mosaiikki, jonka yksi pala on pureutunut kiinni Edithin käsivarteen. Hän koskettaa arpikudoksen peittämää kohtaa otsa rypyssä.

"Kuinka se on edes mahdollista?"

"Lahjomalla ensin teidän Neuvostonne. Minulla on nykyisin maassani todellinen asema ja todellista valtaa. Minun maani", Keiran sanoo, ja raivo ilmaantuu hänen ääneensä kesän myrskyn lailla, "ei heitä sotasankareitaan häkkeihin kuin metsästyskoiria, joita se ei enää tarvitse."

Sanat koskettavat arkaa paikkaa Edithin sydämessä, vaikka hän ei usko, että Keiran on tarkoittanut niitä sellaisiksi. Hän katsoo miehen huoliteltua tummaa paitaa ja hiuksia, jotka ovat kuivuessaan alkaneet kihartua latvoista. Kun Edith ajatteli Keiranin olevan toinen kuin hänen muistoissaan, hän ajatteli: Keiran oli vielä kauniimpi, ylhäisempi, ja silti täynnä sitä samaa palavaa kirkkautta, josta Edith näki unia jo ennen majakkaa.

Entä hän itse? Edith ei muista, milloin viimeksi on pessyt päällään olevan villapuseron. Sen hihansuut ja helma ovat alkaneet purkautua. Hän leikkasi talven alussa hiuksensa, koska niistä huolehtimisessa oli kauhea vaiva, ja nyt vaaleat suortuvat yltävät epätasaisena sotkuna korvien yli. Majakan hämärä ja nälkä ja kylmyys ovat pinttyneet häneen kiinni.

"Sinun maatasi ei johda kuningas, joka on itse vähäisempi maagi ja alati epävarma omasta asemastaan."

Tilanne olisi saattanut olla toinen, jos Edithillä olisi ollut hyvän suvun tarjoama suoja selkänsä takana. Liittolaisia, edes jonkinlaisia aitoja siteitä hovin jäseniin. Hän sormeilee puseronsa helmasta pilkottavaa lankaa ja kuulee, miten Keiran vetää terävästi henkeä.

"Minulle väitettiin – kerrottiin – ihmisten keskuudessa puhuttiin laajasti, että olet luopunut asemastasi hovissa ja muuttanut erakoksi vuoriseudulle. Mennyt naimisiin jonkun paikallisen kanssa."

"Minut tuotiin tänne melko pian rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Totuus on luultavasti yleisesti tiedetty salaisuus yliopistolaisten ja muiden maagien keskuudessa. Muistutus siitä, että kenenkään heistä ei pidä olla kuningasta voimakkaampi. Ei ainakaan rauhan aikana." Edith tuntee, miten hänen huulilleen kohoaa iloton hymy. "Virallinen syytteeni oli maanpetos, mutta olin tavallisen kansan ja taiattomien keskuudessa niin suosittu, ettei hovi uskaltanut levittää uutista kovin laajalle."

Keiranin vihreät silmät ovat kamiinan hiipuvassa valossa niin tummat, että ne näyttävät hetken melkein mustilta.

"Maanpetos. Ei kai se johtunut siitä, mitä – Koitoksessa tapahtui?"

"Ei tietenkään." Edith katsoo penseästi tyhjään mukiinsa. Hehkuviini tuskin maistuu tämän keskustelun jälkeen enää yhtä hyvältä.

"Sanoit, että sinut tuotiin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Se tarkoittaa, että olet ollut täällä yli vuoden."

"Niin."

Keiran sulkee silmänsä kuin ajattelisi jotakin kivuliasta.

"Jos olisin tiennyt –"

"Et olisi voinut tehdä mitään, Keiran. Ymmärrätkö?" Edith kohottaa leukaansa ja odottaa niin kauan, että Keiran katsoo häneen. "Minun kahleeni eivät taivu, mutta saaren ja meren taikuus on vanhaa ja salakavalaa ilman niitäkin. Mitä ikinä aikoisit, se tapattaisi meidät molemmat. Olet täällä ajan, josta olet Neuvostolle ja Lautturille maksanut, et yhtään kauemmin. Onko selvä?"
Todellisuudessa hän työntäisi miehen majakasta ulos heti jos vain voisi, mutta talvipäivänseisauksen yö on siihen väärin mahdollinen. Edith ei tahdo kuvitella Keirania selviytymässä yliluonnollisen meren aallokossa Lautturin tahdon armoilla, lumimyrskyn keskellä.

"Et ole voinut neuvotella olevasi täällä yhtä yötä enempää. Ensimmäisen valon koittaessa sinä lähdet. Lupaa se minulle. Ole niin kiltti."

Keiran on jähmettynyt patsaaksi. Hän näyttää siltä kuin aikoisi väittää vastaan, mutta nyökkää sitten jäykästi ja kääntyy tuijottamaan kamiinan hiillosta. Edithin rinnasta purkautuu syvä huokaus. Hän valikoi lasipurkista vielä yhden kastanjan ja pakottaa itsensä keskittymään sen makuun.

Kaiken avain on siinä, että hän selviää. Neuvosto määräsi hänet majakan valonvartijaksi odottaen, että hän kuolisi ensimmäisen talven jälkeen, mutta hän on yhä täällä. Hän selviää ja hän tekee sen yksin. Kukaan ei uhraudu hänen puolestaan, ei yritä pelastaa häntä. Ei etenkään Keiran.
« Viimeksi muokattu: 23.12.2023 14:18:25 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kineza7

  • ***
  • Viestejä: 323
Vs: Valonvartija |K11| fantasiadraama, hurt/comfort, 1/2
« Vastaus #1 : 19.12.2023 22:36:07 »
Tää on ihana! Musta vähän tuntuu, että Keiran taitaa olla pelastamassa Edithin! Tykkäsin tässä taikuudesta ja olit saanut tähän hienolla tavalla kiedottua maailmanrakennusta ja hahmojen historiaa toisiinsa. Mielenkiinnolla luen tästä jatkoa, mahdollisimman pian tietenkin. Kaarne varmasti pitää tästä niin paljon, aivan ihana joululahja <3 Pidän lahjoista, joista näkee kenelle ne on tehty.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 154
Vs: Valonvartija |K11| fantasiadraama, hurt/comfort, 2/2
« Vastaus #2 : 23.12.2023 14:33:47 »
Kineza7: Ihanaa, että löysit tämän pariin ja tykkäsit! ❤️ Oli hauska pitkästä aikaa kokeilla, miten maailmanrakennus ja hahmojen dynamiikan rakentaminen onnistuu  tällaisessa (suhteellisen) lyhyessä tekstissä, joten hienoa kuulla, että se oli mieleesi. :) Kiitos paljon lukemisesta ja kommentista, tässäpä olisi tarinan päätös.

K/H: Tässäpä vielä puuttuva osuus. :) Seuraavat etydit toimivat tekstin inspiraationa: tämä kuva, tämä sitaatti ja tämä hahmotyyppi.

Osa 2

Ikävä tosiasia on, että majakan ainoa kunnollinen nukkumapaikka on pieni makuukammari ja sen yksi sänky.

Kaivellessaan kaapista koinsyömiä peitteitä ja muita vuodetarpeita Edith päättää nukkua itse kamiinan luona. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän viettää yön tulisijan tulta tuijottaen. Keiranin tuoman hehkuviinin ansiosta kokemus on luultavasti paljon tavallista siedettävämpi.

Sängyn aluslakanoita vaihtaessaan Edith pikemminkin tuntee kuin näkee Keiranin ilmestyvän ovensuuhun. Hän nykäisee lakanaa sängynkulmaa kohti niin terävästi, että hapertunut kangas on revetä.

"Ei sinun tarvitse nukkua muualla."

Vaikka tuttu kirkkaus on jo lähes palannut vihreisiin silmiin, hartioiden kireys ei ole lientynyt. Keiranilla on silti otsaa vaikuttaa lähes huvittuneelta, kun Edith jupisee:

"Hienoa. Siinä tapauksessa sinä voit nukkua kamiinan edessä ja vahtia tulta."

"Edith."

Edith tuntee suupieltensä vääntyvän. Hänellä on samaan aikaan kuuma ja kylmä, eikä hän tiedä, mihin päin katsoisi. Hän ei kestä sitä, että Keiran lausuu hänen nimensä tuolla tavalla. Matalasti, hiljaa. Kuin se merkitsisi jotakin.

"Tämä on kaksin nukuttava sänky", Keiran jatkaa kärsivälliseen sävyyn Edithin pysyessä vaiti. "Mahdumme siihen kyllä molemmat."

On totta, että sänky on luultavasti tarkoitettu kahdelle nukkujalle. Makuukammari on majakan ainoa paikka, jota voi kutsua melkein kodikkaaksi. Puulattiaa peittää kirjava räsymatto. Vaatekaapin viereiseen seinään on maalattu tähtitaivaan alla loistava auringonkukkaniitty. Vaikka kirkkaat värit ovat haalistuneet vuosien kuluessa, Edithistä on rauhoittavaa katsella maisemaa ennen nukahtamistaan.

Maalaus ja parisänky saavat hänet toisinaan miettimään, että ehkä majakka on ollut joskus jotakin muuta kuin vankila. Ehkä merellä on seilannut varjojen sijasta aitoja merenkulkijoita ja majakan valosta on pitänyt huolta pariskunta, joka on rakastanut toisiaan. Ehkä valonlähde ei ole vaatinut vartijoiltaan yhtä paljon kuin nyt. Ainakin yhdessä hinta on ollut helpompi maksaa.

Edith tömäyttää omat vuodevaatteensa takaisin sängylle, aivan toiseen laitaan. Hän marssii Keiranin ohi katsomatta tähän.

"Vasen puoli on sinun. Voit asettua makuulle ensin."

Merivesi kirveltää pakkasen kuivattamalla iholla, kun Edith kuuraa itseään pesuhuoneen peilin edessä. Siihen kuluu naurettavan paljon aikaa. Sormien on käytävä kammasta, koska hänellä ei ole aavistustakaan, missä hän on nähnyt harjan viimeksi. Otsan epätasaiset hiussuortuvat kaipaisivat jo leikkaamista.

Tihrustaessaan kuvajaisensa kasvoja sameasta lasista Edithin olo on ennen kaikkea haavoittuvainen ja typerä. Millään, mitä nyt tapahtuu tai mitä hän tekee, ei ole merkitystä. Keiran on nähnyt hänestä sodan aikana jo kaiken mitä on tarpeen nähdä – seuraava yö ei muuta siitä mitään. Edith katsoo käsiään ja muistaa sodan lopun, muistaa miten hänen kätensä olivat lämpimät Keiranin verestä. Se ei ole hänen rikoksistaan pahin. Edith painaa otsansa viileää peililasia vasten.

Peseytymisen jälkeen Edith etsii päälleen paksuimman omistamansa villamekon, jonka helma yltää nilkkoihin saakka, ja livahtaa takaisin makuukammariin. Toive siitä, että Keiran olisi mennyt jo makuulle ja ehkä jopa nukahtanut, murenee hänen huomatessaan miehen seisovan vaatekaapin edessä. Tämä on sytyttänyt yhden huoneen kynttilöistä ja katselee auringonkukkamaalausta.

Keiranin kasvojen ilme jää kynttilän valon ulkopuolelle, mutta Edith tuntee miehen vilkaisevan häntä ja kääntävän katseensa miltei heti pois. Edith nielaisee. Hän tarkastelee maalausta miettien, mitä Keiran siinä näkee. Mustalle taustalle maalatut hopeiset tähdet ovat ainoita, joita saarella on.

"Tämä maisema on lempiasioitani täällä."

Se kuulostaa väärältä, kuin tunnustukselta. Edith kuuntelee hermostuksen vallassa, miten hiljaisuus heidän välillään syvenee. Viimein Keiran sanoo äänellä, joka on aiempaa karheampi:

"Se muistuttaa Koitoksen niittyä."

"Ai." Edith ei tiedä, mitä siihen sanoisi. "Siellähän kasvoi apiloita."

Vastaamisen sijasta Keiran ojentaa kynttilän hänelle ja istuutuu omalle puolelleen sängyn reunaa, pujottaa paitansa päänsä yli. Sen alta paljastuva aluspaita on ohutta vaaleaa kangasta, joka jättää käsivarret ja osan rintakehästä paljaiksi. Häpeäkseen Edith tuntee punehtuvansa. Silti hän ei osaa kääntää katsettaan tai kynttilän valoa pois.

Kun Keiran kumartuu solmimaan auki saappaittensa nauhoja, rintakehän pisamaisesta ihosta paljastuu uusi kaistale. Edithin sormet puristavat kynttilänjalkaa äkisti hiukan liian lujaa.

"Siitä ei jäänyt arpea?"

Keiranin ei tarvitse kysyä, mitä hän tarkoittaa. Mies koskettaa kohtaa ihollaan miltei hajamielisesti. Silti eleessä on jotakin opittua, aivan kuin Keiran olisi tottunut tekemään niin usein. Edithin omia sormenpäitä kihelmöi.

"Parantajat toimivat nopeasti", Keiran vastaa. "Minkäänlaista jälkeä ei jäänyt."

Edith ei kykene peittämään huojennusta.

"Hyvä. Se on... se on hyvä."

Keiran vilkaisee häntä mutta ei sano mitään. Tämä asettuu sängylle omalle puolelleen, kasvot seinään päin, ja vetää peitteen ylleen. Hetken on hiljaista, kunnes vuodevaatteiden lomasta kantautuu närkästynyt aivastus.

"Taivas, tämä pöly on vähintäänkin satavuotiasta."

Edithin huulille kohoaa hauras hymy. Hän käyttää keventyneen tunnelman hyväkseen ja puhaltaa kynttilän sammuksiin, pujahtaa sängyn oikealle puolelle pimeän turvin. Makuukammarin pieni ikkuna on lumesta sumea. Pakkanen paukuttaa jäisiä nyrkkejään majakan nurkissa. Jopa lyhyen välimatkan päästä Edith tuntee Keiranista huokuvan lämmön. Hän ei muista, milloin viimeksi on ollut tällä tavoin lähellä toista ihmistä.

"Hyvää yötä, Edith."

Keiranin sanat ja taikuus ovat molemmat lähestyvästä unesta vaimeita. Edithin sydäntä särkee hänen kuvitellessaan, kuinka paljon matka saarelle on luultavasti vaatinut, lahjuksista huolimatta. Hän tahtoisi kääntyä vielä Keiraniin päin, kiittää heidän pienestä talvipäivänseisauksen juhlastaan, joka merkitsi hänelle niin paljon. Mutta hän ei pysty siihen.

"Hyvää yötä."

**

Koitos on yksi monista sodan tantereista, jonne Edith unissaan palaa.

Ruohonkorret ja valkoiset apilat huojuvat elokuisen yön lempeässä tuulessa. Ei-kenenkään-maan sametinmustaa taivasta kirjovat loppukesän hauraat tähdet. Ilma löyhkää vereltä ja ja kuolevilta sotilailta ja äärirajoilleen taivutetulta taikuudelta. Edith ei enää muista, kuinka monta kertaa hän ja Keiran ovat kohdanneet tällä tavoin sodan väkivaltaisen virran keskellä.

Siinä vaiheessa he tuntevat toistensa taikuuden yhtä hyvin kuin omansa, osaavat kiertää hienovaraisimmatkin ansat ja hyökkäykset. Keiran suosii voimakkaita suoraviivaisia loitsuja, joita hän käyttää täydellisellä tarkkuudella kuin peitsiä tai miekkoja. Edith turvautuu metsästä ja luusta ja yöstä tehtyisin illuusioihin, joilla hän herättää henkiin kansantarinoiden voimalliset olennot. Hänen vierellään juoksevan hämäränsuden käpälät eivät jätä jälkiä maahan, mutta sillä on terävät hampaat.

Yhä uudestaan ja uudestaan he ovat käyneet toisiaan vastaan valtakuntiensa puolesta. Se on tanssi, jonka askeleita kukaan toinen ei osaa.

Juuri nyt Edithin askeleet kuitenkin horjuvat. Hän tietää, että rauhansopimus on käytännössä jo solmittu. Tämä on viimeinen taistelu, lopullinen voimannäytös. Neuvoston puhemies oli vetänyt Edithin sivuun edellisenä iltana ja antanut ymmärtää, että hänen asemansa hovissa oli kaikkea muuta kuin vakaa.

"Mutta jos tuotte sodan päättyessä meille todisteen, että olette surmanneet Keiran Novitaksen, tilannetta arvioidaan luonnollisesti uudestaan. Hänen päänsä olisi sangen komea sotasaalis, eikö totta?"

Sanat takovat Edithin kallossa kuin laskien jäljellä olevaa aikaa. Hän käy Keiranin kimppuun epätoivolla, jonka kätkee yleensä paremmin, eikä Keiranilla ole muita vaihtoehtoja kuin vastata siihen. Hyökkäys, väistö, hyökkäys, loputon loitsujen ketju. Hämäränsusi ulvahtaa joutuessaan viiltävän valon lävistämäksi.

Viimein kummallakaan heistä ei ole vähäisintäkään voimaa jäljellä. Keiran huohottaa polvillaan maassa, silmät väsymyksestä lasittuneina. Ilman loitsujaan hän on aseeton. Hän ei ehdi tehdä mitään, kun Edith painaa hänet ruohonkorsien sekaan veitsi hänen kurkullaan.

Odellan valtakunnan kunnioitettu Keiran Novitas ei koskaan alentuisi yrittämään mitään sellaista. Edith taas on pelkkä orpo ja hädin tuskin kesytetty villikoira, tottunut selviytymään hinnalla millä hyvänsä. Neuvosto on laskenut luultavasti juurin sen tiedon varaan. Sen avulla Neuvosto on saanut hänet tekemään sodan aikana asioita, jotka piinaavat häntä.

Taivaalla tähdet helähtelevät välittämättä lähistöllä taistelevien sotilaiden huudoista. Edith on kylmästä hiestä märkä. Ase tärisee hänen uupuneissa käsissään. Keiran katsoo häntä mutta ei puhu, ei yritä puolustautua. Apilat muodostavat miehen pään ylle valkoisen valon kehän kuin Odellan lasimaalausten pyhimyksillä.

Juuri Keiran kertoi hänelle pyhimyksistä ensimmäisen kerran. Edith ajattelee, miten Keiran opetti hänelle eräällä juhlaillallisella vaivihkaa valssin askeleet, jotta hän ei nolaisi itseään aateliston edessä. Hän ajattelee avointa ihailua miehen katseessa aina, kun hän luo jonkin erityisen monimutkaisen illuusion. Edith ajattelee, miten vastahakoisesti Keiranin loitsut häntä nykyään tavoittelevat, vaikka kukaan muu ei voi huomata sitä kuin Edith itse.

Keiran, jonka kasvojen vainotun ilmeen Edith tunnistaa omilta kasvoiltaan.

Edithin sydän on raskas, raskas. Hän puree hampaansa yhteen ja kohottaa veitsen.

Hänen kätensä värjäytyvät punaisiksi Keiranin verestä. Rintakehän viilto on pitkä ja näennäisesti syvä, mutta kuolettava se ei ole. Edithin täytyy toivoa, että se riittää.

"Mene. Mene, mene, mene!" Edith sähisee ja katsoo, miten Keiran kompuroi jaloilleen kasvot valkoisiksi valahtaneina. Sodan pauhu heidän ympärillään on pysähtynyt, tai ehkä se on vain Edith itse. Keiran näyttää siltä kuin aikoisi sanoa jotakin, kunnes hän kääntyy ja katoaa metsikön suuntaan.
Hengille kiitos kukaan ei yritä estää.

Edith huojahtaa maahan. Ajatus paosta viivähtää mielessä mutta haipuu sitten. Hän puristaa veistä käsissään vielä silloinkin, kun Neuvoston sotilaat tulevat hakemaan häntä. Kauempana laulaa jokin elokuisen aamuhämärän lintu.

**

Pikkulinnun laulu kaikuu yhä aamuhämäränä Edithin päässä, kun hän herää ja näkee edessään Keiranin kasvot.

Peitto hänen päällään tuntuu äkkiä tukahduttavan kuumalta. Edith uskaltaa hädin tuskin hengittää. Jossakin vaiheessa yötä he ovat kääntyneet toisiaan kohti kuin jonkin näkymättömän voiman vetämänä. He ovat niin lähekkäin, että hän voisi halutessaan painautua Keiranin syliin. Hän voisi –

Hiljaisuuden rikkoo katkonainen ääni. Keiranin hengitys on unesta syvä, mutta täysin tyyni se ei ole. Makuukammarin pimeys on lientynyt sen verran, että Edith huomaa miehen silmäkulmien väliin ilmestyneen rypyn. Huulet tapailevat jotakin, joka ei muodostu puheeksi asti. Silti sen levoton sävy pusertaa Edithin sydäntä.

Tuo vainottu ilme. Edith sulkee silmänsä. Erityisen mustina hetkinä hän on lohduttanut itseään ajattelemalla, että Keiran elää nyt helpompaa elämää. Sellaista, jossa sodan varjoja ei enää ole.

Ulkona lumimyrsky on lakannut. Talvipäivänseisauksen yö kätkee heidät vielä hetken aikaa sisäänsä. Hiipuvan pimeän suojissa Edithin keholla tuntuu olevan oma tahto. Hän liikahtaa varovasti Keiranin puoleen ja nojautuu hipaisemaan huulillaan miehen otsaa, kuiskaa kuin suojaavan loitsun:

"Nuku. Ei ole mitään hätää."

Keiran tuoksuu hennosti hehkuviiniltä ja saippualta ja vuodevaatteiden satavuotiaalta pölyltä. Edith huojentuu huomatessaan, miten silmäkulmien ryppy pienen epäröinnin jälkeen silenee.

"Edith."

Edith jähmettyy. Keiran mumisee jotakin omalla äidinkielellään, ääni yhä unesta tummana. Edith erottaa vieraiden sanojen joukosta uudelleen oman nimensä. Se kuulostaa tyystin toisenlaiselta kuin mihin hän on tottunut, pehmeämmältä. Silti Edith tunnistaa tavan, jolla Keiran nimen lausuu. Kaipaus hänessä muistuttaa kipua.

Toisinaan hän näkee unia. Unia Keiranin hengityksestä hänen hiuksissaan, Keiranin käsivarsista hänen vyötärönsä ympärillä. Taisteluiden ja tanssisalien jäljiltä hän tietää etäisesti, miltä Keiranin kädet iholla tuntuisivat. Edith vuoron perään vihaa ja janoaa noita ikävänsä luomia kuvia, mutta lopulta hän vain solmii niistä loitsuja valon rakennusaineeksi. Majakassa mitään itselleen kallisarvoista ei pidä heittää hukkaan.

Tätä hetkeä hän ei majakalle anna; omaa nimeään Keiranin huulilla, kainoa lohduttavaa suudelmaa, sanatonta läheisyyttä pimeässä.

Aika on lopussa. Aivan pian ikkunasta lankeaa makuukammariin aamun ensimmäinen hauras valo. Edith tietää, miten se piirtää esiin auringonkukkien haalistuneet ääriviivat ja haihtuu aivan liian pian. Vaikka päätös tuntuu vaikeammalta kuin mikään, minkä hän on koskaan tehnyt, hän nousee Keiranin viereltä.

Puulattia on kylmä paljaita jalkapohjia vasten. Edith vetää ryijyn tuolinkarmilta ylleen ja jättää taakseen sängyn ja Keiranin lämmön. Hän hipaisee sormenpäillään auringonkukkien terälehtiä, sulkee oven mahdollisimman hiljaa kiinni perässään.

 **

Yläkerran kammion loisto on edelleen vahva; taikuus kestää luultavasti ainakin pari päivää, aivan kuten Keiran arveli. Tuntuu oudolta olla huolehtimatta asiasta, Edith miettii asetellessaan kuivia halkoja kamiinaan. Kun hän kumartuu poimimaan edellisillan hehkuviinimukit tiskiä varten, hän huomaa, että Keiranin tuomaan reppuun on jäänyt vielä jotakin. Sisältä paljastuu kauraryynejä ja hillopurkkeja.

Edith laskee keittiön kiikkerälle pöydälle kaksi höyryävää puurolautasta parahiksi, kun Keiran astelee sisään. Edellisyön suojattomuudesta ei ole jälkeäkään, vaan hän on jo pukeutunut ja siistiytynyt.

Keiran nyökkää Edithille kiitokseksi puurosta ja istuutuu häntä vastapäätä. Yleensä niin kovin yksinäisessä keittiössä kajahtelee äkisti kaksin verroin ääniä: penkinjalkojen kirahdus kivilattiaa vasten, toisen lusikan kilinä. Edith näkee Keiranin kasvoilla häivähtävän huvittuneisuuden, kun hän annostelee oman annoksensa päälle pienen vuoren verran vadelmahilloa. Hän irvistää todella tarkoittamatta sitä.

He syövät lähes toverillisen hiljaisuuden vallassa. Kumpikaan ei mainitse sanallakaan edellisyötä tai uniaan tai talvenvaloa, joka on levinnyt keittiöön kuin tietäen oman rajallisen aikansa. Ulkona meren pauhu on kylmä laulu, joka ei koskaan pääty. Pöydän alla heidän jalkansa miltei koskettavat.

Pahinta on, Edith ajattelee Keiranin annostellessa hänen lautaselleen loput kattilan puurosta, miten helposti hän voisi tottua tällaiseen elämään. Pienten arkisten tekojen täyttämään elämään, jossa juuri Keiran on läsnä. Jos Edith kykenisi saamaan sen, hän ei tarvitsisi – pyytäisi – itselleen mitään muuta. Miten helppoa se onkaan lopulta myöntää.

Mutta totuus on, että majakassa sellainen elämä ei ole mahdollista, eikä hänellä ole aikomustakaan kahlita Keirania Lautturin taikuuteen, tai itseensä.

Tieto ei tee hyvästeistä yhtään vähemmän raskaita. Edith lusikoi puuroaan hitaasti, niin hitaasti, että se ehtii miltei jäähtyä. Hän tietää Keiranin huomaavan sen, mutta tämä ei puhu edelleenkään mitään. Vasta, kun Edithin lautanen on kiistatta tyhjä, Keiran rykäisee ja sanoo:

"Minä voin tiskata –"

Edith pudistaa päätään. "Ensimmäinen valo. Jos viivyttelet kovin paljon pidempään, siitä koituu todennäköisesti seurauksia meille molemmille. On parempi, että lähdet mahdollisimman pian."

Keiranin silmissä välähtää kesämyrsky. Hän vilkaisee Edithin käsivartta, jonka arven villapusero peittää.

"Hyvä on. Ennen sitä – tulisitko kanssani?"

Edith on välittömästi varuillaan. Mutta kun Keiran ojentaa kätensä, hän tarttuu siihen, antaa miehen johdattaa itsensä ulos keittiöstä. Keiranin sormien ote on luja ja varma. Lämmin. Edithin on suljettava silmänsä ohikiitäväksi hetkeksi. Hän haluaa kuljettaa todellisen kosketuksen uniinsa sen sijaan, että tukeutuisi pelkkään etäiseen aavistukseen.

He saapuvat yhdessä kamiinan edustalle. Keiranin ei tarvitse lähtöään varten tehdä muuta kuin heittää reppu olalleen ja astella ovesta ulos. Edith tuntee olonsa miltei huonovointiseksi. Hän joutuu tukahduttamaan säälittävän vastalauseen, kun Keiran päästää hänen kädestään irti.

Keiran kumartuu ottamaan kamiinan vierestä jotakin ja ojentaa sitä Edithille. Aamun valo huuhtoutuu kylmänä ja kirkkaana hänen ylitseen. Se paljastaa poskipäiden haaleat pisamat, joita ei talvisaikaan juuri näe.

"Tämä on sinulle."

Keiran laskee Edithin kämmenelle viime yönä veistämänsä puupalan. Jossakin vaiheessa siitä on muotoutunut kaunis pieni vene. Edithin huulet raottuvat hänen huomatessaan keulaan varovasti muotoillun, myrskylyhtyä pitelevän hahmon.

"Odellan vanhoissa taruissa, jo kauan ennen ensimmäisten pyhimysten aikaa", Keiran aloittaa karheasti, "on tarina talonpojasta, joka ei suostunut hyväksymään rakastettunsa ennenaikaista ja turhaa kuolemaa. Hän lähti hakemaan tätä tuonpuoleisen mustasta virrasta itse veistämällään veneellä. Mukanaan hänellä oli myrskylyhty, jonka valo oli kevään jumalan antama palkkio hänen rohkeudestaan."

Rakastettu. Edith ei uskalla kohottaa katsettaan veneestä tai sen urheasta matkalaisesta. Jos hän vilkaisee Keirania – jos hän edes yrittää sitä –, hän murenee. Vaivalloisesti lausutut sanat ovat käheä kuiskaus:

"Onnistuiko... hän?"

"Kyllä. Mutta kaikkein vaikeinta oli vakuuttaa hänen rakastettunsa siitä, että tällä oli yhä oikeus elää."

Edith säpsähtää tuntiessaan lämpimien sormien varovaisen kosketuksen kasvoillaan. Keiran kohottaa hänen leukaansa, jotta heidän katseensa kohtaavat.

"Edith. Luuletko sinä, etten tiedät, mitä olet tekemässä?"

Edith nielaisee. "Minä tiedän, että sinä tuhlaat aikaa. Jos et pian lähde –"

"Lähden kyllä. Mutta minä myös palaan. Nyt olen nähnyt, mitä tänne pääseminen ja täältä lähteminen vaatii, ja kun palaan takaisin, toivon sinun tulevan mukaani. Et ole typerä, Edith. Me molemmat tiedämme, ettei Neuvosto aio päästää sinua menemään. En jätä sinua tänne tekemään hidasta kuolemaa vain siksi, ettet usko ansaitsevasi sodan jälkeen enää mitään muuta."

Valkoinen raivo leimahtaa Edithin rinnassa. Se on tuttuudessaan lähes turvallinen tunne. Heidän ensimmäisissä kohtaamisissaan ennen sodan puhkeamista Keiran raivostutti häntä lähes koko ajan.

"En tarvitse sääliäsi. Minä en ole mikään tarinan kaltoinkohdeltu neito, joka sinun täytyy jalossa ritarillisuudessasi pelastaa", Edith sähisee. "Pärjään kyllä."

"Kuvitteletko todella", Keiran vastaa matalasti, "että teen kaiken tämän ainoastaan kunniani vuoksi? Sydämeni hyvyydestä? Että alentuisin tekemään kauppaa jonkun Neuvoston kaltaisen kanssa vain, koska säälin sinua? Tunnet minut paremmin. Olen ehkä kunniallinen, mutta niin jalo minä en ole."

"Jos tämä johtuu Koitoksesta, voit unohtaa, että mitään siitä koskaan tapahtui. Et ole minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa –"

Keiran puuskahtaa tavalla, joka on melkein kuin naurahdus. Vastaamisen sijasta hän päästää otteensa Edithin kasvoista ja painaa otsansa hänen otsaansa vasten. Ele on väsynyt, hellä, haavoittuvainen. Edith avaa suunsa mutta ei löydä sanoja. Kaikki taistelutahto pakenee hänestä.

Keiran sanoo hiljaa:

"Näen sinusta unia. Vain sinä olet nähnyt minut kokonaan. En aio pyytää sinulta mitään, mitä et tahdo itse antaa. Mutta en myöskään pysty elämään sen kanssa, että jättäisin sinut suorittamaan katumustasi tänne. Jos todella tahdot, voit tehdä sen elävien maailmassa."

Kauhukseen Edith tuntee silmiensä kyyneltyvän. "Keiran –"

"Saavun takaisin seuraavan uudenkuun aikaan. Odota minua siihen asti ja säästele voimiasi. Anna majakalle vain juuri sen verran taikuutta kuin sinun kulloinkin täytyy, ei yhtään enempää. Kaiken varalta. Minä pyydän."

Keiran odottaa niin kauan, että Edith nyökkää. Hän jatkaa pehmeämmin:

"Tiedän kahleesi ja sen, miten paljon loitsun poistaminen vaatii. Selvitämme sen kyllä yhdessä, jos se on vastauksesi. Mutta sinun on myös tahdottava sitä itse."

Edith jää kuuntelemaan kamiinan luo Keiranin loittonevia askelia; hän ei kykene enää toisiin hyvästeihin. Majakan ulko-oven kolahtaessa kiinni vaikuttaa siltä kuin koko rakennus huokaisisi syvään. Edith ei enää tiedä, johtuuko se huojennuksesta vai pettymyksestä. Ehkä majakka muistaa sittenkin ajan, jolloin saaren asukkaita on ollut kaksi. Keiranin sormien lämpö viipyy hänen kädessään.

Tunteiden sekasorrosta on vaikea saada otetta. Edith hieraisee kasvojaan, jotta ei tahrisi kallisarvoista puuvenettä kyyneliin. Hän katsoo talonpojan pitelemää myrskylyhtyä ja kuvittelee sen sisälle valon: ei samanlaista kaikennielevää kuin valo majakan kammion sisässä, vaan lempeämmän. Sinnikkään, kirkkaan kuin kevät. Sellaista valoa ei tältä saarelta löydä.

Edith vetää henkeä. Hän kätkee talonpojan veneineen suojaan kämmentensä sisään.

Sen jälkeen hän lähtee keittämään saaren kanervista valmistettua teetä.

**

K/H2: Onko kyseessä edes allekirjoittaneen teksti, jos ei vähän veitsellä huidota. ::) Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun kirjoitan there was only one bed -troopista. Mukavaa joulun aikaa!
« Viimeksi muokattu: 26.12.2023 13:46:49 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kineza7

  • ***
  • Viestejä: 323
Vs: Valonvartija |K11| fantasiadraama, hurt/comfort, 2/2
« Vastaus #3 : 26.12.2023 19:28:02 »
Ajattelin nyt kommentoida tähän, vaikka luin tämän toisen osan silloin yöllä kun olit postannut ja myönnetään, etten ehkä ihan terävimmässä terässä ollut tätä kolmen aikaa yöllä lukiessani, tai ainakaan kommentoimaan musta ei ollut, mutta siis…Aivan ihana! Tykkäsin eniten ehkä tuosta sänkykohtauksesta, sekä siitä, miten siinä kuvattiin myös taikuuden muutosta, kun ihminen nukahtaa tai on nukahtamaisillaan. Mulla oli myös jokin toinen lempi kohta, ja se oli siis tämä:
Lainaus
Olen ehkä kunniallinen, mutta niin jalo minä en ole.
Tai siis ylipäätään tuosta mitä tuossa ennen tuota mun lainausta sanottiin ja näin edespäin.

Tykkäsin myös siitä, miten Keiran haluaa pelastaa Edithin, mutta ei kuitenkaan omia tätä itselleen, mikä kertoo paljon Keiranista! Lisäksi oli kiva kuulla, kuinka eri tavalla he käyttivät taikuuttaan ja myönnän, ettei puukonheiluttelu haitannut minua ollenkaan. Sekin toi tähän hyvän lisän. Mä tavallaan tykkäsin tämän lopusta, jäi sen verran avoimeksi, mutta sellaiseksi, että tähän pystyy helposti kuvittelemaan jatkon itsekin, mutta silti mä näen tässä tarinassa ehdottomasti potentiaalia pidempään, kun on niin hyviä aineksia jo tässä hahmoista maailmaan ja teemoihin, mutta no niitä varmaan saa muissakin teksteissä…eli en varmaan loppujen lopuksi menetä kuitenkaan.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 371
  • Lunnikuningatar
Vs: Valonvartija |K11| fantasiadraama, hurt/comfort, 2/2
« Vastaus #4 : 30.12.2023 14:20:39 »
Hämmennyin, kun viimeinkin tulin Finiin kommentoidakseni tätä tekstiä, ja sitten kävi ilmi, ettei se ollutkaan Joulukadulla, ja koin hetkellisen paniikin kokemuksen, kun pelkäsin, että olit syystä tai toisesta poistanut sen. (Gather your rosebuds while you still may jne, sen siitä saa kun on aina myöhässä kommentoimassa.) No, onneksi hetkellisen syvällisen pohdiskelun jälkeen muistin, ettei tässä tekstissä itsessään ollut mitään suoranaisen jouluista, ja tajusin, että ehkä se on esmes Finin okaketuimmalla osastolla elikkäs Pergamentinpalassa. Ja tämän pitkällisen alustuksen jälkeen pääsemme kenties viimein asiaan.

Teksti ilahdutti minua luonnollisesti suuresti ja oli paras mahdollinen joululahja. ♥ (Jopa parempi kuin The Mentalist -kahvimuki, toim. huom.) Liikuttavaa myös, että tässä oli meikän suosikkitrooppeja, ja melkein järkyttävää, että jopa yksi ainoa vuode -trooppi! :o Onnittelut sen valloittamisesta, hyvä suoritus, papukaijamerkki. (Tai ehkä päivän teeman mukaisesti kukkoileva metso -merkki, emt.)

Pidin Edithistä ja Keiranista todella paljon hahmoina, ja minusta heidän persoonansa ja taustansa valottuivat tässä tekstissä tosi hienosti! Olisin mieluusti lukenut heistä kokonaisen kirjan verran (joskus vuonna 2031 sitten, kenties?), mutta tässäkin kaari oli eheä ja toimiva, eikä teksti itsessään kaivannut mitään lisää. Kuvailu oli elävää ja tunnelmallista, ja tuosta ihan ensimmäisestä kohtauksesta, jossa Edith seisoo yksinään ruokkimassa majakan valoa, välittyi heti upeasti sellainen epätoivoinen päättäväisyys ja nurkan takana kolkutteleva lannistuminen. Sitä vasten tässä oli hienosti punottuna tuo tunnelman vähittäinen muutos toiveikkuuteen, vaikkakin jännitteiseen sellaiseen. Hyvää grimhyggeä, siispä. ;)

Loppu oli myös hieno! Luonnollisesti arvostin veistämistä ja puuronkeittoa, samoin kuin tuota lähtemistä aamun valjetessa ja lupausta paremmasta. Kansantarinat ja rakastetun hakeminen tuonpuoleisesta god tier -kamaa myös. (Ja jos mies tarjoutuu tiskaamaan, niin bestest.) Tämä oli minusta myös hieno tällaisena melkein-mutta-ei-aivan-romanssina, koska avoimet loput ovat aina ihania, kun ne eivät ole silleen varsinaisesti loppuja. (Loput ovat vaikeita jne.)

Ylipäätään olen superiloinen, että kirjoitit tämän, ja palaan varmasti myös lukemaan tämän vielä monesti. Kiitos vielä kerran! ♥


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 154
Vs: Valonvartija |K11| fantasiadraama, hurt/comfort, 2/2
« Vastaus #5 : 18.06.2024 20:05:37 »
Kineza7: Ihanaa, että palasit kommentoimaan vielä myöhemmin, pitkän julkaisutauon jälkeen kommentit ovat kyllä kultaakin kalliimpia! :) Mahtava kuulla, että sänkykohtaus toimi, sitä oli tosi hauska kirjoittaa ja kokeilla, millaisilla asioilla jännitettä saa luotua tämän nimenomaisen kaksikon kohdalla. Tuo mainitsemasi lainaus Keiranilta oli ensimmäisiä, jotka kirjoitin tästä itselleni muistiin, olipas siis kiva että olit sen tuolta nostanut. Tykkään itse usein tällaisista vähän avoimemmista lopuista, mutta kieltämättä paljon tästä tarinasta jäi vielä kertomatta, ja olisi ihan mielenkiintoista käsitellä maailmaa ja hahmoja laajemmin. Ehkä joskus! Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi.  ❤️

Kaarne: Heh, minähän tein siis kaikkeni, että saisin jotenkin laitettua tämän Joulukadulle, mutta ei onnistunut sitten lopulta. Ja et kyllä ollut millään muotoa myöhässä kommentoimassa, ei hätää! The Mentalist -mukin vähäisempää paremmuutta en, ilmeisistä syistä, välttämättä osta, mutta ihanaa että tykkäsit ja veistäminen sun muut jutut toimivat. Grimhygge, eritoten, koska sää olet sentään sen asiantuntija. :D (Olen ehdottoman samaa mieltä sekä tiskaamisesta että puuronkeitosta) Melkein-mutta-ei-aivan-romanssia lähdin tältä juuri hakemaan, hienoa että se oli mieleesi. Mieluusti kyllä kirjoittaisin tästä kaksikosta enemmänkin, että katellaan sitten vuonna 2031! Kiitos paljon kommentistasi ja erinomaisesta inspiraatiosta niin joulutoiveidein kuin etydien suhteen.  ❤️
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco