Kirjoittaja Aihe: Uhrauksia | K-11 | Walburga, Regulus | synkkä perhedraama  (Luettu 5047 kertaa)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 250
Nimi: Uhrauksia
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: synkkä perhedraama, hurt/no comfort
Hahmot: Walburga, Alphard, Cygnus, Orion, Regulus, Sirius
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä Potter-maailmaa, enkä saa tästä rahallista korvausta.

Tiivistelmä: Kaikkihan joutuvat toisinaan tekemään uhrauksia. Ainakin Mustan perheessä.

Kirjoittajalta: Tämä teksti on kirjoitettu Etydejä XIX -haasteen kuvan ja runon innoittamana: runo & kuva. Olen yleensä onnellisempien tarinoiden ystävä, eikä tämä ole ollenkaan sellainen. Haasteen runo ja kuva kuitenkin suorastaan vaativat kirjoittamaan juuri tämän tarinan. Voisin jopa sanoa, että minä yritin haluta kirjoittaa jotain iloisempaa, mutta tämä ei suostunut jättämään minua rauhaan. Tarina on viiden ficletin mittainen, eli etydiksi aika pitkä. Tarkoitus oli kirjoittaa lyhyempi, mutta en voinut jättää tarinaa kesken.



we say, sacrifice.
we mean, murder.




Uhrauksia



1935


Kymmenen vuoden ikään mennessä Walburga oli oppinut, että hän oli lapseksi vääränlainen. Varsinkin tyttölapseksi. Liian vakava ja hymytön, sanoi äiti. Turhan itsepäinen, sanoi isä. Ihan liian vahvoja mielipiteitä, sanoi isoäiti. Lukutoukka, lisäsi Cassiopeia-täti. Ei tule pääsemään hyviin naimisiin, ellei paranna tapojaan.

Mutta vaikka ei sopinut tytöksi, ei se auttanut Walburgaa tulemaan toimeen veljiensä kanssa.

”Lakkaa koko ajan määräilemästä”, sanoi Alphard. ”Olet hiton ärsyttävä. Mene pois.”

Cygnus sanoi harvoin Walburgalle mitään.

Sisarusparven nuorimmainen oli ollut lähes puhumaton siitä asti, kun Walburga kaksi vuotta sitten oli piilottanut mörön hänen vaatekaappiinsa. Walburgan mielestä se oli ollut vain ansaittu seuraamus siitä, että pikkuveli oli löytänyt hänen suklaakonvehtipiilonsa ja syönyt kaiken. Cygnus oli herännyt itkemään keskellä yötä ja herättänyt koko talon. Myöhemmin saatiin tietää, että mörkö oli ottanut raivostuneen Walburgan hahmon, joka oli uhannut kaivaa Cygnukselta silmät päästä, jos tämä enää ikinä kajoaisi isosiskon omaisuuteen.

Vuotta ennen, kuin Walburgan oli määrä aloittaa opintonsa Tylypahkassa, tapahtui jotain poikkeuksellista. Heidän kotikadulleen muutti asumaan perhe, johon kuului äiti, isä ja lapsia, joista yksi oli polkkatukkainen, Walburgan kanssa samanikäinen tyttö. Walburgalla oli tapana katsella salaa ikkunasta naapurin pihalle. Tyttö saattoi hyvällä säällä istua tuntikausia pihakeinussa lukemassa, tai sitten hän tutki loputtoman kiinnostuneen oloisena pihan kasveja ja hyönteisiä tehden samalla muistiinpanoja pieneen kirjaan.

Walburga ei ollut tyhmä. Hän tajusi heti, että naapurit kuuluivat ihmislajin kaikkein alimpaan kastiin. Ne olivat niitä, jotka eivät osanneet taikoa. Jästejä. Walburgaa melkein värisytti edes ajatella sitä, mutta sekään ei estänyt häntä yhä useammin katselemasta tyttöä salaa. Jostain käsittämättömästä syystä Walburgan oli vaikea ajatella tyttöä itseään alkeellisempana olentona, kun tämä väsymättömästi uppoutui tutkimuksiinsa, ja näytti tuhahtelevan omien veljiensä tekemisille, aivan kuten Walburga itsekin teki.

Eräänä umpitylsänä syyskuun iltapäivänä Walburgan houkutus kasvoi liian suureksi. Hän oli yksin kotona, sillä vanhemmat olivat vieneet veljet huispausotteluun. Walburga olisi tahtonut mukaan, mutta huispaus ei kuulemma ollut tyttölapselle sopivaa katsottavaa. Hänen sisintään kivisti epäreiluudesta, nöyryytyksestä ja vihasta omaa, typerää tyttöyttään kohtaan. Tunnit kuluivat, ja loukkaantuneisuus alkoi muotoutua uudelleen – kostonhimoksi, välinpitämättömyydeksi, hiljaiseksi raivoksi. Vanhemmat saisivat vielä maksaa tästä.

Alkuun Walburga aikoi tyytyä johonkin aika tavanomaiseen, kuten isän hienoimman tuliviskin laimentamiseen vedellä, tai äidin nuorennusliemen sabotoimiseen. Mutta kun hän vilkaisi ulos ikkunasta ja näki taas sen tytön, hän keksi jotain parempaa.

Hän hiipi ulos talosta ja asettui seisomaan piha-aidan viereen, sellaiseen kohtaan, jossa aidassa oli pieni rako. Siinä oli hyvä paikka tarkkailla tytön puuhia läheltä mutta kuitenkin huomaamattomasti. Tyttö tutki keskittyneesti kukkaistutuksia, tarkemmin sanottuna ukonhatun kukintoja. Walburga tiesi sen, koska oli jo lukenut huolellisesti ensimmäisten kolmen vuoden yrttitiedon oppikirjat. Nyt hän seuraili jästitytön puuhia ylimielinen hymy huulillaan. Lopulta hän ei enää saanut suutaan pidettyä kiinni.

”Etpä taida edes tietää, mikä tuo kasvi on”, hän tokaisi.

Tyttö kirkaisi ääneen, hyppäsi ainakin puoli metriä ilmaan, mutta tuli sitten aidassa olevan raon luo ja kurkisti Walburgaa. Hänellä oli vakavat, siniset silmät, joilla hän katsoa tapitti Walburgaa suoraan ja pelottomasti.

”Tiedänhän”, tyttö sanoi. ”Ukonhattu, toiselta nimeltään kasviarsenikki. Tieteelliseltä nimeltään Aconitum. Sitä on olemassa yli kahtasataa lajiketta, mutta tämä on yksi myrkyllisimmistä.”

”Aivan”, Walburga sanoi, ja tytön pisteet nousivat heti hänen silmissään. ”Se on varmaan levinnyt teidän puutarhaanne täältä meidän puolelta. Enpä usko, että teikäläiset kasvattaisivat tällaisia kasveja tarkoituksella.”

”Ai meikäläiset?” tyttö kysyi. ”Miten niin? Miksi sinä noin sanot?”

”Unohda”, Walburga sanoi huitaisten kädellään kärsimättömästi, ja hymyili sitten. ”Miten on, aiotko kenties myrkyttää jonkun?”

”Isoveljeni Emersonin”, tyttö sanoi kepeästi. ”Hän on kusip- anteeksi, aika ikävä tyyppi.”

”Veljet ovat kamalia”, Walburga myönsi. ”Minulla tosin on vain pikkuveljiä, mutta voisin kyllä myrkyttää heidät. Ainakin vanhemman heistä, Alphardin. Minä olen muuten Walburga. Entä sinä?”

”Edith”, sanoi tyttö. ”Kuule. Tuletko tälle puolelle aitaa? Olisi kiva nähdä sinut kunnolla, kun puhun sinulle. Vai tulenko minä sinne?”

”Minä tulen sinne”, Walburga sanoi kiireesti. Jos sinut löydetään täältä, olet kuollut, hän lisäsi mielessään.

Walburgan vatsassa läikähti erikoisesti. Hän ei tiennyt nimeä sille tunteelle. Kaiketi se oli sekoitus pelkoa ja riemua siitä, että tiesi astuvansa sellaisen rajan yli, jota ei ollut ikinä kuvitellut ylittävänsä. Walburga tiesi, ettei sitä olisi missään nimessä saanut tehdä, mutta hän teki sen silti. Hänestä tuntui, että niin oli suorastaan pakko tehdä.

Viikot vierivät, eikä Walburga enää ollutkaan pitkästynyt, kärttyisä eikä kaunainen. Hän ei valitellut sitä, että veljet saivat kaiken hauskuuden, ja hän itse jäi ilman. Hän ei enää harmitellut ääneen, miksi olikin pitänyt syntyä tytöksi. Ei hänen tarvinnut, sillä nyt heitä erilaisia ja sopeutumattomia olikin kaksi.

He olivat kaksi liian vakavailmeistä lukutoukkaa, joilla kummallakin oli liian vahvoja mielipiteitä, halu oppia jatkuvasti lisää maailmasta, eikä minkäänlaisia aikomuksia koskaan avioitua. He olivat yhdessä sitä mieltä, että veljet olivat raivostuttavinta maailmassa, ja että vain hullu ottaisi itselleen miehen vielä sittenkin, kun voisi yhtä hyvin asua yksikseen, tai jakaa kodin parhaan ystävän kanssa.

Edith tiesi kertoa, että naisen oli mahdollista elää niinkin, ja jopa tehdä omaa uraa. Edith halusi olla tutkija, tai ehkä sittenkin kirjailija. Walburga halusi tutkijaksi myös, mutta Edithin mielestä hänellä olisi ollut myös näyttelijän lahjoja. Edith sanoi hänen olevan valtavan nätti, mikä hämmensi Walburgaa. Kukaan ei koskaan ennen ollut sanonut hänelle niin.

Mutta Walburga oli lapsellinen kuvitellessaan, että niin olisi voinut jatkua. Vanhemmat alkoivat tietenkin ihmetellä, miksi esikoinen oli muuttunut niin miellyttäväksi ja sopuisaksi, eikä enää käyttänyt aikaansa kiusaamalla pikkuveljiä tai kärttämällä vanhemmilta, eivätkö nämä voisi kirjoittaa Tylypahkaan ja vaatia rehtoria ottamaan hänet sisään vuotta etuajassa. Hänen oudot katoamisensa alkoivat herättää vanhemmissa huomiota, kunnes lopulta äiti laittoi kotitontun seurailemaan hänen liikkeitään.

Eräänä iltapäivänä, kun Walburga katseli taas huoneensa ikkunasta ja odotti, että Edith ilmestyisi pihalle, äiti seisoikin yhtäkkiä hänen takanaan.

”Näin ei voi jatkua, ja sinä taidat tietää sen ihan hyvin”, hän sanoi teennäisen lempeästi.

Juuri silloin Edith ilmestyi pihalle, kiirehti aidan luo ja kurkisti sen raosta Mustan perheen pihan puolelle. Äiti kohotti taikasauvansa.

”Äiti, ei”, Walburga kuiskasi, mutta ei saanut kättään kohotetuksi tarttuakseen äidin sauvakäteen.

”Meidän kaikkien on tehtävä uhrauksia”, äiti sanoi. ”Hyvän asian puolesta. Unhoituta.”

Sen päivän jälkeen Walburga Mustalla ei enää ollut ystävää. Edith sai pian uusia, joille hän kertoi, että naapurissa asui ihan outo perhe, joka ei edes tervehtinyt heitä, ja oudoin kaikista oli niiden aavemainen tytär, jolla oli tapana tuijottaa häntä iltapäivisin ikkunasta.

Walburga ei itkenyt. Hän laimensi isän hienoimmat tuliviskit, tuhosi kaikki äidin kauneudenhoitotuotteet ja teki pikkuveljien luudanvarret lentokelvottomiksi, mutta hän ei koskaan itkenyt Edithin perään.



1946


Kahdenkymmenenyhden ikäinen Walburga Musta oli upea ilmestys. Nyt hän tiesi jo itsekin, että lapsuudenystävä oli ollut oikeassa. Aloitettuaan Tylypahkassa hän oli kuullut ulkonäköään ylistettävän niin väsymättä, ettei se voinut olla pelkkää mielistelyä. Hänellä oli aristokraattiset, hienopiirteiset kasvot, ylväs ryhti ja kapea vyötärö. Mustat hiukset olivat paksut, kiiltävät ja taipuisat, ja ulottuivat auki ollessaan melkein vyötäisille. Hän ei tarvinnut juuri kauneudenhoitoliemiä eikä -loitsuja hyvältä näyttääkseen, mutta osasi silti käyttää niitä taidokkaasti, ja hän tiesi täsmälleen, mikä näytti hyvältä hänen yllään.

Hän asui vielä vanhempiensa kanssa, vaikka nämä alkoivatkin käydä hieman kärsimättömiksi hänen suhteensa. Hänelle olisi kyllä ollut ottajia, mutta hän ei ollut kelpuuttanut näistä yhtäkään. Tuo on liian vanha, hän saattoi sanoa äidilleen. En kyllä ota itselleni keski-ikäistä miestä. Ja tuo on mitättömän näköinen tylsimys. Tuon tyypin muistan koulusta, tyhmempää ihmistä en ole milloinkaan tavannut. Ja entäs tuo? Mitä sinä oikein ajattelit, rakas äiti? Tuo mieshän on minua lyhyempi. Meidät naurettaisiin ulos kaikista juhlista, jos laittaisin korkokengät jalkaan hänen seurassaan, ja minähän en aio luopua niistä vain miehen takia.

Vapaa-aikanaan, jota jo koulunsa päättäneellä Walburgalla oli runsaasti, hän mieluiten uppoutui kirjoihinsa, tai valmisti monimutkaisia, kokeellisia liemiä kotitalonsa kellariin perustamassaan laboratoriossa. Tai sitten hän teki äärimmäisen luvattomia myöhäisillan harharetkiä jästien Lontooseen. Hän pukeutui silloin hohtavaan, luihuisenvihreään leninkiinsä, jonka helmassa oli mustia kuvioita, ja joka imarteli hänen vartaloaan. Hän puki ylleen myös mustat pitsihansikkaat, ja laittoi jalkaansa korkeakorkoiset kengät. Silmänsä hän meikkasi tummiksi, huulet punaisiksi. Hiukset saivat jäädä auki.

Hänen lempipaikkansa jästien Lontoossa oli muuan pieni teatteri, johon hänellä oli tapana livahtaa sisään henkilökunnan ovesta pienen hämäytysloitsun turvin. Hän piiloutui katsomon takaosan pimeään, jossa hän uppoutui esityksiin niin, että aivan unohti itsensä. Teatterin pimeydessä hän ensimmäistä kertaa elämässään itki, nauroi, rakasti ja suri miettimättä kertaakaan, oliko se hänen asemalleen sopivaa.

Hän ajatteli, että juuri tuonne hänkin kuului, esiintymislavalle, elämään todeksi suuria tunteita, jotka tähän asti olivat saaneet olla olemassa vain hänen sisällään. Sekä hänen ulkomuotonsa että dramaattinen luonteensa olivat kuin tehtyjä suurille näyttämöille.

Päätöksensä tehneenä hän käveli kevein jaloin kotiin. Hän oli jo päättänyt, että seuraavan suuren teatteriproduktion päätähti olisi hän itse. Hän uskoi pystyvänsä siihen täysin omin avuinkin, mutta pakon edessä hän ei epäröisi hyödyntää taikuuden hänelle suomia, mukavia pikku vaikutusmahdollisuuksia. Heti kotiin päästyään hän kertoisi uutisen vanhemmille. Jälkeläisten hankkiminen saisi nyt jäädä veljien tehtäväksi. Walburga ei aikonut antaa sitoa itseään mieheen, lapsiin eikä suvun velvoitteisiin. Ei nyt eikä koskaan.


*

Mutta kun hän avasi kotioven, käynnissä olikin ilmiriita. Alphard huusi, äiti ja isä huusivat. Edestakaisin singahtelevat kiroukset saivat huonekalut paiskautumaan seiniin. Taulut ja koriste-esineet putoilivat lattioille ja särkyivät.

Ennen kuin Walburga ehti kysellä mitään, Alphard paineli myrskyn merkkinä ulos ovesta, tönäisi mennessään Walburgaa, ja paiskasi oven perässään kiinni. Kalpea, laiha ja ikäistään nuoremman näköinen Cygnus seisoi portaikossa ja tuijotti hävitystä silmiään räpytellen.

Walburga kokosi kaiken ylpeytensä, astui eteishalliin ja selvitti kurkkuaan.

”Mitä Merlinin tähden tämä oikein tarkoittaa?” hän kysyi niin arvokkaasti kuin osasi.

”Veljesi on päättänyt pettää meidät”, isä sanoi, ja äänessä väreili loukattu kunnia. ”Tästä lähtien hän ei enää ole osa sukua.”

”Eikö hänen pitänyt olla menossa naimisiin?” Walburga kysyi, aivan kuin ei olisi tiennyt, että yhdeksäntoista ikäinen Alphard oli vastustanut häntä varten suunniteltua naimakauppaa henkeen ja vereen.

Alphard oli komea kapinallinen, ei mikään sukuylpeyttä puolustava aristokraatti tai kunnollinen aviomies, ja Walburga tiesi sen kyllä, vaikka mieluummin uskottelikin itselleen muuta. Mutta äiti tuhahti halveksuvasti hänen sanoilleen, ja levitti käsiään merkiksi täydellisestä tyrmistyksestä.

”Häät on peruttu. Alphard sanoo olevansa –”

Me emme puhu siitä”, isä ärähti. ”Eikä häitä ole tarpeen perua. Kirkko on jo varattu ja vieraat kutsuttu. Nyt tarvitaan vain varasuunnitelma.”

”Varasuunnitelma?” Walburga kysyi tavoitellen ääneensä kepeyttä, vaikka epämukava tunne hänen vatsanpohjassaan kasvoi kasvamistaan.

”Aivan, tyttäreni. Varasuunnitelma.”

”Ja mikä se on?”

”Sinä saat luvan tehdä sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Sinun on aika tehdä meidät ylpeiksi ja astua avioon, Walburga.”

”Ja kenen kanssa muka?” Walburga kysyi nostaen leukaansa. ”Käsittääkseni olen tehnyt varsin selväksi, että kukaan teidän esittelemistänne, muka soveliaista aviomiesehdokkaista ei ole läheskään minun arvoiseni.”

”Ehkä niin”, sanoi äiti. ”Mutta on vielä yksi, jota emme ole osanneet ajatella aiemmin. Ja tämä nuori mies on sekä pitkä, komea, älykäs, että kuulemani mukaan vielä hauskaa seuraakin. Eikä hän ole edes liian vanha sinulle.”

”En usko sinua”, Walburga tuhahti. ”Jos kaikki nuo vaatimukset täyttävä, puhdasverinen velhomies olisi olemassa, minä kyllä tuntisin hänet.”

Äidin hymy oli ovela, kun hän vaihtoi isän kanssa itsetyytyväisen katseen.

”Niin, kyllä sinä tunnetkin hänet, kultaseni. Serkkusi Orion on juuri valmistunut Tylypahkasta erinomaisin arvosanoin. Sinähän olet aina tullut hänen kanssaan mukavasti toimeen, etkö olekin?”

Walburgan sydän jätti väliin muutaman lyönnin, ja hänen oli tartuttava porraskaiteeseen pysyäkseen tasapainossa. Mutta hän kohotti silti päänsä ja kohtasi vanhempien katseet, ja kun hän puhui, hänen äänensä oli vakaa.

”Mutta hänhän on seitsemäntoista”, hän sanoi. ”En kyllä mene naimisiin minkään pikkupojan kanssa, joka on vielä minulle sukuakin.”

”Kyllä sinä menet. Asia on jo päätetty”, isä totesi.

”Ja minä sanon, että en mene! Miksi minun sitä paitsi pitää mennä naimisiin? Eikö Cygnus voisi vain ottaa sitä tyttöä, jota Alphard ei huolinut? Druellahan hänen nimensä oli?”

Pikkuveljen suusta pakeni kauhistunut henkäys, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan omaksi puolustuksekseen.

”Kyllä niin tehdäänkin, jos Rosierit vain hyväksyvät tällaisen naimakaupan”, isä totesi asiallisesti, aivan kuin olisi puhunut talon tai jonkin irtaimen omaisuuden myynnistä. ”Mutta täytyy muistaa, että siinä, missä Alphard oli terve, kyvykäs ja aikaansaapa, Cygnus on – no, yhtä kaikki, emme voi laskea suvun jatkuvuutta vain hänen varaansa. Kuten jo sanoin, asia on päätetty. Walburga, häät ovat kuukauden kuluttua. Sinun on paras alkaa valmistautua niihin.”

”Ja jos en suostu?”

Isä nyökkäsi vaimolleen ja lapsilleen sen merkiksi, että nämä seuraisivat, ja lähti sitten kohti olohuonetta. Hän asettui seisomaan sen seinän eteen, jolla valtava Mustan sukupuu oli, ja kohotti taikasauvansa. Hetkessä Alphardin nimen ja kuvan tilalla puun oksalla oli vain surkeasti savuava jälki.

”Oliko kysyttävää?” isä kysyi ja kohotti Walburgalle kulmiaan.

”Ei, isä”, Walburga sanoi eleettömästi, kääntyi kannoillaan ja meni omaan huoneeseensa.

Vasta, kun oli jo antanut periksi kyynelille, hän huomasi, ettei ollutkaan yksin. Hänen huoneensa ovella äiti laski käden hänen olalleen, mutta hän ei kääntynyt katsomaan.

”Meidän kaikkien on tehtävä uhrauksia, Walburga”, äiti sanoi. ”Yhteisen edun nimissä.”

Kun Walburga kuukautta myöhemmin seisoi alttarilla vakavailmeisen Orion Mustan kanssa, hän tiesi, ettei ollut ainoa, jolta oli vaadittu uhrauksia.



1971


Walburga seisoi nuoremman poikansa huoneen suljetun oven takana ja kuunteli. Hän oli tehnyt niin joka päivä sen jälkeen, kun vanhempi poika Sirius oli lähtenyt ensi kertaa Tylypahkaan. Siitä oli nyt kolmisen viikkoa, ja tähän mennessä Regulus oli itkenyt omassa huoneessaan joka ikisenä iltana sen jälkeen. Poika yritti kai tehdä sen hiljaa, sillä itkeminen ei ollut tässä talossa kovin suuressa arvossa, mutta Walburgan korvat olivat tarkat, ja hän kuuli niiskutuksen alakertaan asti. Mutta vaikka niin olikin, Walburga päätyi silti joka kerta kuuntelemaan pojan itkua aivan tämän huoneen oven taakse.

Hän seisoi siinä, koska jossain hänen kovan pintansa alla piili alkeellinen äidinvaisto. Se vaisto käski hänen mennä pojan luo, ottaa syliin ja lohduttaa. Syvällä sisimmässään hän tiesi kyllä, että Regulus olisi tarvinnut vielä lohtua ja turvaa, vaikka isoveli Sirius ei sellaista ollut koskaan kaivannutkaan.
 
Mutta vahnempien ja isovanhempien opit istuivat tiukassa, eikä Walburga lopulta osannut muuta kuin kertoa Regulukselle, että tämä oli lapseksi vääränlainen, ja etenkin poikalapseksi. Liian vakavailmeinen, liian kiinnostunut nyhjäämään yksikseen kirjojen parissa, ja ihan varsinkin liian herkkätunteinen.

Tänä iltana jokin oli eri tavalla kuin ennen, ja se ihmetytti Walburgaa. Nyt Reguluksen huoneesta ei kuulunutkaan sydäntä raastavaa nyyhkytystä, johon Walburga oli jo ehtinyt tottua. Sen sijaan siellä oli aivan hiljaista. Kauhunsekaisin tuntein Walburga mietti, olisiko Regulus voinut paeta ikkunasta luudanvarrellaan ja lähteä isoveljen perään Tylypahkaan. Niin erilaisia kuin veljekset olivatkin, ennen Siriuksen lähtöä he olivat aina olleet erottamattomia. Oli toki epätodennäköistä, että arka Regulus olisi ikinä uskaltanut tehdä mitään niin radikaalia, mutta Walburga tiesi, että pojalla oli myös valtava ikävä isoveljeä.

Walburga koputti oveen, ja astui sitten sisään odottamatta Reguluksen vastausta. Hän näki pojan istumassa sängyllään, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli helpotus. Poika oli tallessa, eikä edes itkenyt. Mutta Walburga huomasi myös jotain huolestuttavaa. Regulus piteli käsissään pergamentinpalaa ja käsin neulotun näköistä, punakeltaista kaulahuivia. Hänen poskensa hehkuivat innostuksesta, eikä hän onnistunut peittelemään silmiensä loistetta äidiltään, vaikka selvästi yrittikin. Nähdessään äidin hän piilotti sekä huivin että pergamentin kiireesti selkänsä taakse. Toivoi kai, ettei äiti olisi ehtinyt huomata niitä.

”Mitä sinulla on siellä, Regulus?” Walburga kysyi ja astui lähemmäs. ”Näytähän äidille, mitä piilottelet selkäsi takana.”

”E-ei se ollut mitään”, Regulus mutisi. ”Vain yksi minun vanha huivini, ja… sellainen piirustus, jonka tein kauan sitten. Ihan hirveän ruma. Olen ollut joskus tosi huono piirtäjä.”

Walburga hymyili, sillä tavallaanhan hän oli juuri nyt hyvin ylpeä pojastaan, joka yleensä oli kovin huono juonimaan omaksi edukseen. Mutta siinä Regulus nyt istui ja valehteli melkein sujuvasti, varmaankin vain saadakseen pitää jotain itselleen tärkeää. Walburga olisi mielellään palkinnut sellaisen käytöksen, mutta hän oli myös ehtinyt nähdä jo liikaa.

”Näytähän sitten”, hän sanoi hymyillen, ja istuutui vuoteen laidalle. ”Minä haluan myös nähdä sen piirustuksen.”

Regulus tuijotti häntä onnettoman näköisenä, eikä liikahtanutkaan. Sitten hän pudisti varovasti päätään.

Regulus”, Walburga sanoi painokkaammin.

Sen lisäksi ei tarvittu kuin hieman tavallista tiukempi katse, niin poika jo ojensi hänelle alistuneen näköisenä sekä huivin että pergamentinpalan. Walburga tarkasteli niitä hetken aikaa ääneti, eikä Reguluskaan uskaltanut sanoa enää mitään. Walburga taitteli pergamentinpalan auki ja alkoi lukea.

Hei pikkuveli,

Täällä on ollut ihan mahtavaa! Nämä viikot, jotka olen viettänyt koulussa, ovat olleet elämäni parhaita. En malta odottaa, että sinäkin pääset tänne. Meille tulee niin hauskaa! Sitten, kun sinutkin lajitellaan Rohkelikkoon, minä esittelen sinut kaikille kavereilleni. Äläkä välitä, vaikka äiti ja isä hermostuvatkin siitä alkuun. Eivät ne sille kuitenkaan oikeasti mitään voi. Katso nyt vaikka minua!

Kohta on syysloma, ja silloin nähdään! Ettet olisi liian surullinen, tässä sinulle vielä ylimääräinen Rohkelikon tupahuivi. Älä kysy, keneltä kähvelsin sen.

Aina uskollinen veljesi Sirius


Walburgan ei tarvinnut kuin luoda Regulukseen pitkä katse ja kohottaa kulmiaan, kun isot kyynelet jo alkoivat valua pitkin tämän poskia. Poika tiesi jo, ennen kuin Walburgan tarvitsi sanoakaan.

Walburga heilautti taikasauvaansa. Kirje ja huivi syttyivät tuleen, paloivat hetken aikaa kirkkaalla liekillä, ja satoivat sitten lattialle vuoteen viereen pieneksi kasaksi tuhkaa. Reguluksen kurkusta pakeni yksi ainut, tukahtunut nyyhkäys, mutta muuten hän pysyi koko ajan aivan hiljaa.

”Älä itke, Regulus”, Walburga sanoi mahdollisimman lempeään sävyyn. ”Meidän kaikkien pitää tehdä uhrauksia.”

Vuotta myöhemmin Regulus palasi Tylypahkasta kotiin syysloman viettoon kaulassaan Luihuisen värinen huivi, eivätkä veljekset enää katsoneet toisiaan silmiin.



1976


Huonekalut paiskautuvat seinille, taulut ja koriste-esineet putoilevat lattialle ja särkyvät kirousten voimasta. Talo on täynnä huutoa, raivoa ja solvauksia. Walburgasta tuntuu, että hän on ollut tässä tilanteessa ennenkin. Mutta nyt lähtijä ei ole hänen veljensä Alphard, vaan hänen esikoispoikansa Sirius.

”Pitäkää typerät sääntönne ja periaatteenne, ja se teidän naurettava, järjetön sukuylpeytenne! Ja tehkää ihan vapaasti niitä uhrauksianne, ja naikaa sukulaisianne ristiin rastiin ihan niin paljon kuin teitä huvittaa, mutta minä en aio olla osa sitä! Enää ikinä!”

Niin Sirius huutaa päin Walburgan naamaa ennen kuin kääntyy kannoillaan, heittää repun selkäänsä ja häipyy ulos ovesta. Walburga ei vaivaudu vilkaisemaankaan Orionia. Mies on ollut kelvoton isä jo vuosikausia, pelkkä hyödytön vätys, joka ei ole saanut esikoistaan kuriin, eikä kuopustaan miehistymään. Walburga tietää, että Siriuksen lähtö on heille iso menetys. Suvulle iso menetys. Puhdasveriselle yhteiskunnalle iso menetys.

Sillä voiko hän muka luottaa siihen, että Regulus jonain päivänä tekee heidät ylpeiksi, menee hyviin naimisiin ja jatkaa sukua?

Mutta vaikka hän tietää vastauksen, hän ei aio mennä Siriuksen perään. Hän ei aio ikinä alentua anelemaan, keneltäkään, eikä hän myöskään anna periksi. Hän itse on joutunut luopumaan kaikesta vain ollakseen nyt tässä. Hän on käyttänyt kaikki näyttelijänlahjansa esittääkseen pääroolia tässä Mustan suvun näytelmässä, ja nyt hänen poikansa saavat totta vie tehdä samoin.

Tai sitten he saavat tyytyä elämään kunniallisen yhteiskunnan ulkopuolella, kuten heidän enonsa Alphard valitsi tehdä. Alphard kai elää niin vielä tänäkin päivänä, ellei ole jo kuollut, mutta Walburga ei siitä tiedä, ja tuskin välittääkään. Kaikesta on joka tapauksessa jo liian kauan, eikä mitään enää kannata yrittää korjata.

Ääneti hän kohottaa taikasauvansa, kuten muistaa isänsäkin vuosia sitten tehneen. Hän kuulee vielä isän sanat korvissaan, ja yksinäinen kyynel yrittää karata hänen silmäluomensa takaa kasvoille, mutta hän räpyttelee sen pois. Hetkeä ennen, kuin hän ehtii ajatella loitsua mielessään, hänet keskeytetään.

”Äiti, et kai sinä oikeasti voi tehdä tuota?” joku kysyy.

Ääni kuuluu Regulukselle. Poika on kai seurannut vanhempien ja Siriuksen yhteenottoa portaikosta käsin kaiken aikaa. Nyt Regulus seisoo Walburgan takana. Walburga päättää olla, kuin ei kuulisikaan, mutta Regulus ei luovuta.

”Se on kuitenkin Sirius”, hän sanoo. ”Teidän poikanne, ja… minun veljeni.”

Walburga kääntyy, vilkaisee Regulusta ja kohauttaa olkapäitään.

”Kaikkien meidän on toisinaan tehtävä uhrauksia”, hän sanoo pojalleen. ”Tämä asia on meitä suurempi.”

Hetken päästä Siriuksen tilalla sukupuussa on vain savuava jälki.



1979


Edellisenä iltana kotiin tullessaan Regulus oli harmaankalpea kasvoiltaan. Tukka roikkui kampaamattomana otsalla, silmät olivat aavemaiset ja tyhjät, huulet rikki pureskellut.

”Sinun on pakko auttaa minua”, hän sanoi käheällä, kiihkeällä äänellä. ”Sinä olet kuitenkin minun äitini! Eikö sinun silloin pitäisi välittää?”

”Minä välitänkin”, Walburga vastasi tekeytyen tyyneksi, mutta Regulus vain levitti tuskastuneena käsiään eikä kuunnellut.

”Niin sinä sanot!” Regulus huusi, ja hänen äänensä särkyi. ”Mutta tajuatko ollenkaan, mihin minä olen itseni sotkenut? Ne ovat jumalauta ihan viattomia ihmisiä siellä – osa niistä on lapsia, käsitätkö sinä sitä, äiti? Lapsia! Ajatteletko sinä tosiaan, että on ihan hyväksyttävää murhata viattomia lapsia vain siksi, että – siksi että ne ovat – että ne eivät ole -”

Reguluksen kalpeat kasvot kastuivat hänen kyynelistään, mutta nyt hän ei itkenyt hillitysti eikä kauniisti, kuten lapsena. Poika oli niin poissa tolaltaan, että tämän koko keho vapisi silminnähden, ja muuten niin värittömille poskille nousi rajun itkemisen voimasta punaiset läiskät. Walburga tiesi jo, mitä Regulus aikoi sanoa, ja hän halusi kieltää tätä, koska hän ei oikeasti halunnut kuulla.

”Sinä et kai ikinä ole tuntenut yhtäkään jästiä, joten siksi sinä kuvittelet, että ne ovat ihan erilaisia kuin me. Mutta eivät ne ole!” Regulus huusi. ”Ne ovat enimmäkseen aivan kuten mekin, ja jos sinä tietäisit sen, sinua ehkä kiinnostaisi kuulla, että kun me menemme niiden koteihin, ne pelkäävät, itkevät ja rukoilevat, ja kun me silti tapamme ne, me aloitamme niiden lapsista, ja –”

”Hillitse itsesi, Regulus”, Walburga sanoi melkein lempeästi. ”Kaikkihan me joudumme toisinaan tekemään uhrauksia. Yhteisen hyvän vuoksi. Velhomaailman tulevaisuuden vuoksi. Luulin, että sinä tiesit sen.”

Regulus tuijotti äitiään hetken aikaa paikoilleen lamaantuneena. Katseessa ei ollut jäljellä minkäänlaista väriä. Pelkkää epäuskoista väsymystä, ei muuta.

Walburga halusi perua julmat sanansa. Hän halusi sanoa, että Regulus oli oikeassa. Hän halusi kertoa, että hän oli kerran tuntenut oikeinkin läheisesti muuan jästilapsen, ja jos tämä olisi murhattu kotiinsa, hän ei olisi toipunut siitä koskaan. Hän halusi sanoa, että he voisivat mennä piiloon, eikä Reguluksen tarvitsisi enää osallistua mihinkään sellaiseen. He eläisivät tarvittaessa vaikka yhteiskunnan ulkopuolella, kunnes pahin olisi ohi, ja jotenkin he saisivat viestin myös Siriukselle.

Mutta sitten hän vilkaisi ympärilleen. Hänen mielessään häilyi ääneen sanomaton kysymys: Mitä, jos hän ei pystyisikään huolehtimaan rakkaistaan ilman tätä taloa, suvun vaurautta ja puhdasverisen yhteisön tuomaa turvaa ympärillään? Mitä, jos kaikki luisuisikin vain kohti väistämätöntä tuhoaan, ja hän katselisi sitä vierestä voimatta tehdä mitään?

Hänen miettiessään Regulus kuivasi kasvonsa, suoristi ryhtinsä ja nousi pöydästä.

”Aivan niin, äiti”, hän sanoi itkusta karhealla äänellä. ”Kyllähän minä sen tiesin. Kiitos, kun muistutit minua siitä. Olet rakas. Minä taidan nyt mennä tästä nukkumaan.”

”Hyvää yötä, kulta”, Walburga sanoi. ”Sinäkin olet rakas.”

Huomenna, Walburga päätti. Huomenna minä puhun hänen kanssaan ihan kunnolla. Nukkukoon ensin tämän yön.


*


Seuraavana aamuna talo on hiljainen. Walburga seisoo taas Reguluksen huoneen ovella ja kuuntelee äänettömyyttä. Hän sanoo itselleen, että Regulus vain nukkuu. Mutta hän ei saa itseään uskomaan sitä.

Tämä hiljaisuus on liian hiljaista. Jos Regulus nukkuisi, Walburga aistisi vaimean, unisen hengityksen oven läpi, vaikkei voisikaan varsinaisesti kuulla sitä. Hän tuntee Reguluksen läpikotaisin, ja aistii tämän tunteet ja olotilat jossain selkäytimessään. Ei se ole ajatusten lukemista, ei hän niin häpeämätön ole – se on vain äidin rakkautta, joka nousee kaikkea muuta suuremmaksi, ja joka saa tuntemaan luissaan, onko lapsella kaikki hyvin.

Niin, kyllä Walburga rakastaa Regulusta, onpa hän osannut näyttää sitä tai ei. Poika on ollut hänen kallein aarteensa, hänen lahjansa maailmalta, hänen ansaittu palkkionsa oikeista valinnoista, hänen hyvityksensä kaikista uhrauksista, joita hän on elämässään joutunut tekemään. Niin kauan kuin hänellä on Regulus, hän voi antaa elämälle anteeksi sen kaiken muun.

Mutta tämä äänettömyys talossa ja hänen sisällään on liian äänetöntä. Hän avaa oven ja näkee poikansa vuoteen pedattuna ja tyhjänä. Aivan kuin poika ei olisi koskaan edes käynyt nukkumaan, kuten edellisenä iltana sanoi tekevänsä.

Jokainen esine huoneessa on omalla paikallaan. Missään ei ole likaisia pyykkejä, roskia, ei edes pölyhiukkasta. Ilma tuoksuu raikkaalta ja hyvältä, paremmalta kuin muualla talossa. Regulus on aina ollut niin siisti ja huolellinen.

Mutta kun Walburga istahtaa siististi sijatulle vuoteelle, hän huomaa päiväpeiton reunan alta pilkistävän kirjekuoren kulman. Vapisevin sormin hän tarttuu siihen, avaa kuoren ja vetää ulos pergamentinpalan.

Hei äiti, kirje alkaa. Walburga ei haluaisi lukea pidemmälle. Reguluksen käsiala on niin vakaa ja siisti. Kirjeestä näkee, että sen on kirjoittanut ihminen, joka on tehnyt päätöksensä ja saanut itselleen rauhan.

Kirjeessä ei ole paljon tekstiä. Vain muutama, pieni lause ennen allekirjoitusta. Se on kaikki, mitä Reguluksesta on jäänyt jäljelle.

Sinä olit oikeassa. Kaikkien meidän on tehtävä uhrauksia. Kerro Siriukselle, että minä olen pahoillani kaikesta.
Rakkaudella,
Regulus


Walburga on joutunut tekemään elämässään paljon uhrauksia, mutta tämän jälkeen ei ole enää jäljellä mitään uhrattavaa. Ei myöskään mitään, minkä puolesta uhrautua.

Hän katsoo Reguluksen huoneen seinälle kiinnitettyä kuvaa, jossa itsetyytyväisesti hymyilevä Tom Valedro poseeraa kameralle.

”Sinä olet tyhmä mies, Tom”, hän sanoo.

Hän ajattelee, että niin paljon kuin Tom Valedro kuvitteleekin tietävänsä, jotain tältä on jäänyt huomaamatta. Jos Pimeyden Lordi olisi koskaan vaivautunut katsomaan jästien näytelmiä, hän ymmärtäisi, että eivät nuoret ja naiivit ole niitä kaikkein vaarallisimpia.

Vaarallisimpia ovat ne, jotka ovat joskus rakastaneet, mutta joilta on viety kaikki, mikä koskaan merkitsi mitään.

Walburga ottaa kuvan seinältä ja rutistaa sen pieneksi mytyksi kämmeneensä.

”Kaikkien meidän on tehtävä uhrauksia”, hän sanoo, ja sanat jäävät kaikumaan kuiskauksina hänen poikansa tyhjään huoneeseen.



« Viimeksi muokattu: 27.09.2023 07:39:09 kirjoittanut Altais »

Satine

  • ***
  • Viestejä: 230
Olin ihan innoissani, kun huomasin että täällä on tarjolla synkkää Mustan suvun perhedraamaa! Ahmin tämän niin nopeasti. Ja hitsi, tämä oli niin pysäyttävä ja upea että piti ihan jäädä hetkeksi miettimään asioita.

Tässä on hyvin kuvattu, miten Mustan suvussa tuo toksinen tapa tehdä uhrauksia periytyy sukupolvelta toiselle ja tämä johtaa lopulta siihen, että koko suku kohtaa aika lailla loppunsa (nimellisesti ainakin). Tykkäsin hirveästi, että eri aikakausien tapahtumat oli kerrottu Walburgan näkökulmasta. Siinä vasta onkin kiehtova hahmo ja kerroit sen surullisen ja traagisen tarinan mielestäni tosi eläväisesti. Hurt/no comfort toimi tässä todella hyvin ja toteutus haasteen runon ja kuvan perusteella oli aivan loistava!! No niin, tämän jahkailun jälkeen yritän sanoa nyt vielä erikseen jokaisesta osasta jotakin.

1935
Walburgan vanhemmat ja niiden sanoma siitä, että Walburga on vääränlainen kertookin jo niin paljon siitä, millaiseksi aikuiseksi se lopulta muovautuu.

Lainaus
Hänen sisintään kivisti epäreiluudesta, nöyryytyksestä ja vihasta omaa, typerää tyttöyttään kohtaan.

Pidän tästä kuvailusta tosi paljon! Tästä voi niin aistia pienen Walburgan raivon kaikkea tuota epäreiluutta kohtaan, joka valitettavasti kääntyikin niin, että se vihasi sitä millaiseksi itse oli syntynyt. Aikakauden asenteet naisia kohtaan olivat aika hirveitä, ja Mustan perheessä selvästi poikia arvostettiin enemmän (vaikka Alphardilla ja Cygnuksella ei myöskään ollut helppoa). Mutta on ymmärrettävää, että Walburga halusi kapinoida. Rakastin muuten noita tekstiin ripoteltuja pieniä yksityiskohtia, niin kuin tuliviskin laimentaminen tai nuoruusliemien sabotoiminen. Ja Cygnuksen pelottelu mörön avulla! Traumatisoivaa mutta jotenkin niin tyypillistä sisaruskettuilua – Mustien tyyliin tietysti.

Ihastelin kovasti sitä, miten Walburga ja Edith bondasivat, kun suunnittelivat veljiensä myrkyttämistä. Siinä oli jotakin ihanan synkkää ja samalla inhimillistä. Samaten tämä kohta kolahti:

Lainaus
He olivat kaksi liian vakavailmeistä lukutoukkaa, joilla kummallakin oli liian vahvoja mielipiteitä, halu oppia jatkuvasti lisää maailmasta, eikä minkäänlaisia aikomuksia koskaan avioitua. He olivat yhdessä sitä mieltä, että veljet olivat raivostuttavinta maailmassa, ja että vain hullu ottaisi itselleen miehen vielä sittenkin, kun voisi yhtä hyvin asua yksikseen, tai jakaa kodin parhaan ystävän kanssa.

Tuosta tulee niin hienosti ilmi, että ei kukaan voi luokitella tyttöjä mihinkään tiettyyn luokkaan, kun ihmisiä on yleensäkin olemassa niin joka lähtöön. Näiden kahden luonteenpiirteet selvästi kohtasivat. Miten asiat olisivatkaan voineet mennä eri tavalla, jos Walburga ei olisi jäänyt kiinni tuosta ystävyydestä. On valtavan surullista, että se ilo vietiin pois. 😢 Tämä lapsuuden ensimmäinen uhraus varmasti rikkoi jotakin Walburgan sisältä.

1946
Ihastelin Walburgan itsevarmaa olemusta ja valikoivaa suhtautumista miehiin. Tai siis kukaan ei kelvannut, ja miksi olisi pitänytkään, kun Walburgalla itsellään oli niin paljon tekemistä, ettei siinä olisi pysynyt kukaan sulhasehdokas perässä. En voi olla koko ajan miettimättä, miten nuo Walburgan omat harrastukset ja salaiset retket jästien Lontooseen toteutuivat sitten myöhemmin ainakin vanhimman pojan kohdalla omalla tavallaan. Niin äiti kuin lapsensakin olivat fiksuja ja sääntöjen taivuttelijoita. Oli tosi mielenkiintoista, että Walburga sitten lapsuudenystävän kommentin myötä päätyi löytämään tiensä teatteriin.

Lainaus
Hänen lempipaikkansa jästien Lontoossa oli muuan pieni teatteri, johon hänellä oli tapana livahtaa sisään henkilökunnan ovesta pienen hämäytysloitsun turvin. Hän piiloutui katsomon takaosan pimeään, jossa hän uppoutui esityksiin niin, että aivan unohti itsensä. Teatterin pimeydessä hän ensimmäistä kertaa elämässään itki, nauroi, rakasti ja suri miettimättä kertaakaan, oliko se hänen asemalleen sopivaa.

Koin yhä enemmän myötätuntoa Walburgaa kohtaan, kun se löysi tässä vihdoin tavan toteuttaa itseään. Se olisi varmasti ollutkin aivan loistava näyttelijä, koska sehän oli aina paras kaikessa mihin ryhtyi tosissaan.
 
Alphardin kotoa lähtö oli hienon dramaattinen! Ja huhh miten se heijasteli myös tulevaa Siriuksen lähtöä. Aaah, tykkään niin kovasti!

Lainaus
”Häät on peruttu. Alphard sanoo olevansa –”

”Me emme puhu siitä”, isä ärähti. ”Eikä häitä ole tarpeen perua. Kirkko on jo varattu ja vieraat kutsuttu. Nyt tarvitaan vain varasuunnitelma.”

Ai hitto!! Mikä häpeä suvulle, että Alphard on jotain mistä ei puhuta. (Lukijana toki tiedostan oikein hyvin Alphardin taipumukset. 😉) Ja Walburga joutui nyt sitten toteuttamaan varasuunnitelman. Mustat toimii niin kuin kuninkaalliset suvut, että lapsia käytetään pelinappuloina, koska mikään ei ole niin tärkeää kuin hyvä naimakauppa. Tämän osan ihanan kamala tragedia oli Walburgan nuori aikuisuus ja kaikki sen haaveet, jotka eivät sitten koskaan saaneetkaan toteutua. Ai kauheaa, kun unelmat murskataan. Ja samalla äärettömän kiehtovaa lukea tämä tulkintasi tapahtumista, koska tämä on niin uskottavaa että totta kai näinhän se olisi voinut mennä. Lisänä vielä tämä huvitti kaiken tuon kovan kohtalon keskellä:

Lainaus
”Ja minä sanon, että en mene! Miksi minun sitä paitsi pitää mennä naimisiin? Eikö Cygnus voisi vain ottaa sitä tyttöä, jota Alphard ei huolinut? Druellahan hänen nimensä oli?”

Pikkuveljen suusta pakeni kauhistunut henkäys, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan omaksi puolustuksekseen.

Tämä oli jotenkin niin tyypillistä Walburgaa, että se tyrkkäsi samalla myös veljensä junan alle. 😂 Joka tapauksessa Walburgan ja Orionin liitto oli varmasti kummallekin aikamoinen shokki. Tunsivathan he toisensa, mutta silti oman tahdon puuttuminen ja noin nuorena naimisiin meno sukulaisen tuntuu niin hurjalta (vaikka tuota tapahtuu toki eri kulttuureissa vieläkin).

1971
Tässä osassa päästiinkin jo siihen, miten Walburga siirtää tuota uhrautumista eteenpäin. Ja voi apua, käy niin surku sekä Regulusta että Walburgaa itseään.

Lainaus
Walburga hymyili, sillä tavallaanhan hän oli juuri nyt hyvin ylpeä pojastaan, joka yleensä oli kovin huono juonimaan omaksi edukseen. Mutta siinä Regulus nyt istui ja valehteli melkein sujuvasti, varmaankin vain saadakseen pitää jotain itselleen tärkeää. Walburga olisi mielellään palkinnut sellaisen käytöksen, mutta hän oli myös ehtinyt nähdä jo liikaa.

Tämä kohta oli niin hykerryttävä – Regulus melkein osasi juonia ja Walburga melkein palkitsi sen. Ihanan kieroutunutta. Samalla oli sitten kamalaa, että Walburgan väliintulo rohkaisi Regulusta unohtamaan omat haaveensa ja välit menivät lopulta Siriuksen kanssa.

Surullisinta on, että Walburga oli tässä sellaisessa asemassa, jossa se olisi voinut valita toisin, mutta kasvatus oli liian painavana siellä taustalla. Tästä tulee mieleen, että vaikka jonkin asian tietäisi vääräksi, niin on helpompi toimia niin kuin ”kuuluu”, ja siihen Walburga opetettiin jo varhain.

1976
En koskaan kyllästy lukemaan Siriuksen kotoa lähdöstä. Walburgan näkökulmasta luettuna se on erityisen vaikuttava. Samalla tässä tulee nämä sen katkerat mietteet ilmi:

Lainaus
Hän itse on joutunut luopumaan kaikesta vain ollakseen nyt tässä. Hän on käyttänyt kaikki näyttelijänlahjansa esittääkseen pääroolia tässä Mustan suvun näytelmässä, ja nyt hänen poikansa saavat totta vie tehdä samoin.

Walburgalla ei ole ollut elämässään helppoa, mutta ei se ole tehnyt elämää helpoksi omallekaan perheelleen. Tykkäsin kuitenkin siitä, että tässä kävi selväksi, miten paljon Walburga välitti Siriuksesta, mutta ylpeys ja katkeruus veivät sitten kuitenkin voiton. Sen mietteet erityisesti siitä miten Orion oli hyödytön isä ja Regulukseen ei voinut luottaa suvun jatkajana kertoo, miten suuri rooli Siriukselle oli varattu tuossa Mustan suvun näytelmässä (tuo näytelmävertauskuvasi oli tosi osuva!).

Se että Walburga nyt poltti poikansa nimen pois sukupuusta niin kuin Walburgan oma isä teki Alphardille oli niin kohtalokasta. Ja koko ajan taustalla on tuo harhaanjohtava ajatus, että kaikki on lopullista eikä mitään rikottuja välejä voi enää korjata. Sehän onkin Walburgan suurin virhe. Traagista! (Ja mahtavan synkkää.)

1979
Tämä oli kaikista surullisin osa. Reguluksen katumus ja ahdistus kosketti. Koko ajan oli sellainen olo että kaiken voisi vielä muuttaa paremmaksi, jos vain Walburga voisi heltyä yhtään – mutta ei. Tässä kiteytyi paitsi koko sodan kauheus niin myös Walburgan järkkymättömyys:

Lainaus
”Sinä et kai ikinä ole tuntenut yhtäkään jästiä, joten siksi sinä kuvittelet, että ne ovat ihan erilaisia kuin me. Mutta eivät ne ole!” Regulus huusi. ”Ne ovat enimmäkseen aivan kuten mekin, ja jos sinä tietäisit sen, sinua ehkä kiinnostaisi kuulla, että kun me menemme niiden koteihin, ne pelkäävät, itkevät ja rukoilevat, ja kun me silti tapamme ne, me aloitamme niiden lapsista, ja –”

”Hillitse itsesi, Regulus”, Walburga sanoi melkein lempeästi. ”Kaikkihan me joudumme toisinaan tekemään uhrauksia. Yhteisen hyvän vuoksi. Velhomaailman tulevaisuuden vuoksi. Luulin, että sinä tiesit sen.”

Voin vain kuvitella, miten Walburga jälkeenpäin katui näitä sanojaan. Varsinkin kun se vielä päätti oikeasti toimia toisin, mutta sitten olikin liian myöhäistä. Huh, tämähän teki tästä kaksinverroin kauheampaa! Ainoat sanat, mitä Reguluksella sitten pyöri mielessä oli vain että sen täytyy tehdä uhraus. 

En voi kuin vaan ihailla tuota hiipivää epätoivoa, joka tekstistä tuli ilmi, kun Walburga tajusi menettäneensä Reguluksen. Sen lyhyt kirje puristi kyllä omaa sydäntä kovasti.

Lainaus
Walburga on joutunut tekemään elämässään paljon uhrauksia, mutta tämän jälkeen ei ole enää jäljellä mitään uhrattavaa. Ei myöskään mitään, minkä puolesta uhrautua.

Hän katsoo Reguluksen huoneen seinälle kiinnitettyä kuvaa, jossa itsetyytyväisesti hymyilevä Tom Valedro poseeraa kameralle.

”Sinä olet tyhmä mies, Tom”, hän sanoo.


Tähänhän tämä tiivistyy. Mitä sitten, kun ei ole enää mitään jäljellä? Toinenkin poika menetetty ja täysin turhan takia. 😢

Jos nyt ei vielä tullut selväksi niin olen tosi vaikuttunut tästä ficistä! Tässä jos missä tuli syy ja seuraus niin hienosti esille. Eri sukupolvien traumat periytyy vaan eteenpäin, kunnes kaikki on ohi. Auts. Tämä jää kyllä pyörimään itselleni mieleen vielä pitkäksi aikaa. Kiitos ihan tosi paljon kun kirjoitit tämän! Kaikesta synkkyydestä huolimatta (tai ehkäpä juuri sen vuoksi) tätä oli ilo lukea!
Yes we're lovers, and that is that.

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 738
Tämä oli ihana yllätys, vaikka olikin näin surullinen tarina. :) Olet ennenkin kirjoittanut hienoja tulkintoja Walburgasta, mutta kun tässä hänen elämäänsä seurattiin lapsesta lähtien ja keski-ikäiseksi asti, tämä kuvaus oli lukijalle jotenkin vielä ravistelevampaa. Kauhean onnetonta, että Walburga oli yhtä lailla Mustan suvun perinteiden uhri ja vanki, ja ennen kaikkea se, että hän ei pystynyt tai osannut tehdä mitään katkaistakseen sen kierteen, vaan laittoi pahan kiertämään aikanaan. :( Jos Walburga olisi ollut tyhmä, sen olisi ymmärtänyt paremmin, mutta hän oli tässä hyvin älykäs ja ajatteleva ihminen, ja siksi hänen tekojaan on vaikeampi antaa anteeksi. Tosin ajattelin, että Walburgakin sitten kuitenkin ymmärsi jotain lopulta, mutta lastensa kannalta liian myöhään. Hirveän surullista ja ahdistavaa, mutta olen silti hyvin iloinen, että sain lukea tämän. :)

Pidin kovasti tästä alun Walburgasta, joka tiesi mitä halusi, eikä suostunut taipumaan. Se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa noilla vuosikymmeninä, vanhoillisessa velhomaailmassa ja etenkin perinteisessä Mustan suvussa. Ehkä siitä johtuen Walburga on minusta tässä jotenkin aivan ihastuttava oman tiensä kulkija, vaikka varmaan hänen veljensä ovat olleet perustellusti eri mieltä. ;D Minusta vain alleviivaa Walburgan erityislaatuisuutta, että vaikka hänet oli kasvatettu halveksimaan jästejä yli kaiken, hän silti osasi kiinnittää huomiota olennaiseen, ja arvosti sukulaissielua sellaisen tavatessaan. Pidin tästä mutkattomasta ja syvästä ystävyyden kuvauksesta ihan mielettömästi. Nauratti tuo molempien tyttöjen ajattelu, että mihin miehiä tosiaankin tarvitaan. ;D Mietin että se oli varmaankin jonkinlainen vastaisku siihen näkemykseen, että aikoinaan tytön ainoa tehtävä oli päästä hyviin naimisiin:

Lainaus
He olivat kaksi liian vakavailmeistä lukutoukkaa, joilla kummallakin oli liian vahvoja mielipiteitä, halu oppia jatkuvasti lisää maailmasta, eikä minkäänlaisia aikomuksia koskaan avioitua. He olivat yhdessä sitä mieltä, että veljet olivat raivostuttavinta maailmassa, ja että vain hullu ottaisi itselleen miehen vielä sittenkin, kun voisi yhtä hyvin asua yksikseen, tai jakaa kodin parhaan ystävän kanssa.

Voi miten surullista oli tämä kauniin ystävyyden äkillinen loppu, ja vaikka Walburga ei itkenyt, ihan varmasti tuo oli hänelle valtava menetys ja osittain vaikutti siihen, millainen hänestä tuli. :( Pelkäsi ensin vieläkin pahempaa kuin muistiloitsua, mutta olihan tuo lopputulos Walburgan kannalta lähes yhtä onneton. Edithin kannalta myös, vaikka hän ei menetyksestään koskaan tiennytkään. :(

Olipa tässä toisessa osassa ihan mielettömän hienoa juuri aikuistuneen Walburgan kuvausta, niin ulkonäön puolesta kuin muutenkin. :) Ajattelin tuossa kohtaa, että hän olisi varmasti päässyt naimisiin ihan kenen kanssa tahansa jo kauneutensa vuoksi, vaikka häntä lapsena varoiteltiinkin, ettei liian vahvoilla mielipiteillä saa miestä. Sinänsä jännä juttu, ettei Walburga itse ilmeisesti koskaan kaivannut suhdetta keneenkään, mutta ehkä itsenäinen elämä oli hänelle se elämän todellinen rakkaus, ja tämä uusi löytö, eli teatterimaailma. Jos hän olisi saanut toteuttaa itseään siellä, hänestä olisi varmasti tullut aivan eri ihminen. :)

Mutta se oli tietysti liian hyvää ollakseen totta. Tuntui, että jälleen kerran Walburgan unelmat menivät murskaksi juuri silloin kun hän oli onnellisimmillaan, ihan samoin kuin lapsena, ja taas perheen toimesta. :( Silti en voinut olla nauramatta tälle kohdalle, kun Satinen lailla minullakin on ihan selkeä ajatus mielessäni, mitä äiti oli sanomassa vanhemmasta pojastaan, ennen kuin isä keskeytti:

Lainaus
Alphard oli komea kapinallinen, ei mikään sukuylpeyttä puolustava aristokraatti tai kunnollinen aviomies, ja Walburga tiesi sen kyllä, vaikka mieluummin uskottelikin itselleen muuta. Mutta äiti tuhahti halveksuvasti hänen sanoilleen, ja levitti käsiään merkiksi täydellisestä tyrmistyksestä.

”Häät on peruttu. Alphard sanoo olevansa –”

”Me emme puhu siitä”, isä ärähti. ”Eikä häitä ole tarpeen perua. Kirkko on jo varattu ja vieraat kutsuttu. Nyt tarvitaan vain varasuunnitelma.”

Jotenkin minuun koski kovasti tuo, että kun Walburgan haaveet oli tuhottu, ja tällä kertaa pysyvästi, jälleen kerran äiti puhui uhrauksista ja vielä yhteisen edun nimessä. Minkä ihmeen edun? >:( Mitä siinä olisi voinut olla niin kamalaa, jos Mustan jälkikasvu olisi saanut valita itse oman tiensä niin ammattinsa kuin naimakauppojensakin suhteen? Mutta jostain syystä perinteet olivat heille kaikki kaikessa, ja ilman niitä ei ollut mitään. :( Niin onnetonta, ja olisi ollut kyllä upeaa, jos Walburga olisi tuossa kohdin uskaltanut toimia samoin kuin Alphard ja lähteä pois, vaikka hänet olisikin poltettu pois sukupuusta. Mutta kai suvun perinteet sitten istuivat hänessäkin liian lujassa, vaikka hän kapinoikin aikansa niitä vastaan. Ja onhan se tietysti hienoa, ettei sovittuja hääkutsuja tarvitse perua. ;D Siinä oli toinen koominen kohta, vaikka tällä taustalla se olikin aika mustaa huumoria.

Tämä kolmas osa särki minun sydäntäni kaikkein eniten pienen Reguluksen kamalan kohtelun vuoksi. Miten voi yksi hetki vaikuttaakin niin paljon sekä Reguluksen että sen myötä Siriuksenkin elämään. :( En osaa oikein muuta sanoa kuin että tämä ahdisti minua ihan hirveästi, mutta ihailen suuresti tätä, miten saat herätettyä muutamilla sanoilla näin paljon tunteita. Voi Regulus-kultaa, joka olisi tarvinnut niin paljon enemmän lohtua, ja sen sijaan se vähäkin vietiin häneltä:

Lainaus
Walburga heilautti taikasauvaansa. Kirje ja huivi syttyivät tuleen, paloivat hetken aikaa kirkkaalla liekillä, ja satoivat sitten lattialle vuoteen viereen pieneksi kasaksi tuhkaa. Reguluksen kurkusta pakeni yksi ainut, tukahtunut nyyhkäys, mutta muuten hän pysyi koko ajan aivan hiljaa.

”Älä itke, Regulus”, Walburga sanoi mahdollisimman lempeään sävyyn. ”Meidän kaikkien pitää tehdä uhrauksia.”

Vuotta myöhemmin Regulus palasi Tylypahkasta kotiin syysloman viettoon kaulassaan Luihuisen värinen huivi, eivätkä veljekset enää katsoneet toisiaan silmiin.


Siriuksen lähtö oli tietenkin väistämätön jatkumo tälle kaikelle, mitä oli siihen mennessä tapahtunut. Jostain syystä tässä osassa minun kävi kuitenkin kaikkein eniten sääliksi Walburgaa, jonka elämä oli mennyt myös niin pieleen niin kauan. :( Ja kukaan ei tiennyt sitä niin hyvin kuin hän itse. Tuntui, että jollain lailla Walburga oli myös antanut periksi siinä mielessä, että tiesi itsekin perinteistä kiinni pitämisen turhuuden, mutta teki sen silti, kun ei muutakaan osannut. :( Tämä oli ihan mielettömän vaikuttavaa kaikessa rehellisyydessään:

Lainaus
Hän ei aio ikinä alentua anelemaan, keneltäkään, eikä hän myöskään anna periksi. Hän itse on joutunut luopumaan kaikesta vain ollakseen nyt tässä. Hän on käyttänyt kaikki näyttelijänlahjansa esittääkseen pääroolia tässä Mustan suvun näytelmässä, ja nyt hänen poikansa saavat totta vie tehdä samoin.

Viimeinen osa ahdisti jälleen niin paljon, ja tietenkin taas Reguluksen vuoksi, mutta sekin tuntui niin väistämättömältä jatkumolta siihen, joka oli alkanut jo paljon aikaisemmin, ja sinetöity viimeistään siinä vaiheessa, kun Walburga ja Orion menivät naimisiin. :( Ehkä tässä minua hämmästytti eniten Walburgan heikkous ja tietynlainen päättämättömyys, niin kuin itse sen koin, kun hän oli kuitenkin toisaalta niin vahva. Vielä tuossakin kohtaa hän olisi voinut tehdä toisin ja pelastaa Reguluksen, ja saada jopa Siriuksen takaisin. Mutta kun ei, ja tämä kosketti minua todella paljon:

Lainaus
Walburga halusi perua julmat sanansa. Hän halusi sanoa, että Regulus oli oikeassa. Hän halusi kertoa, että hän oli kerran tuntenut oikeinkin läheisesti muuan jästilapsen, ja jos tämä olisi murhattu kotiinsa, hän ei olisi toipunut siitä koskaan. Hän halusi sanoa, että he voisivat mennä piiloon, eikä Reguluksen tarvitsisi enää osallistua mihinkään sellaiseen. He eläisivät tarvittaessa vaikka yhteiskunnan ulkopuolella, kunnes pahin olisi ohi, ja jotenkin he saisivat viestin myös Siriukselle.

Minusta tuntui, että vasta sitten, kun Walburga tajusi menettäneensä Reguluksen, hän vasta ymmärsi todella, miten paljon oli rakastanut tätä. Sydän tässä särkyy, sekä Reguluksen että Walburgan ja niin monen muunkin vuoksi. :( Tämä loppu oli samaan aikaan todella upea ja niin onneton, vaikka vähän jäin miettimään sitä, pystyikö Walburga sittenkin muuttumaan vielä? Ainakin hän näki Tom Valedron sellaisena kuin tämä oli, eikä minään muuna. Mutta Reguluksen myötä Walburgalta oli mennyt viimeinenkin asia, mikä oli tuonut hänelle onnea, ja onhan se hirvittävää. :(

Olipa todella hieno tarina, vaikka hyvin angstinen. Ihan uskomattoman hieno lukuelämys. Kiitos jälleen kerran sinulle. :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 250
Olipa hienoa lukea ajatuksianne tästä Satine ja Pahatar, kiitos tosi paljon teille!

Satine: Walburgan elämä olisi ihan takuulla mennyt täysin eri tavalla, jos lapsuuden ystävyyttä ei olisi tuhottu tuolla lailla. Ajattelen, että Walburga oli varmaan tosi yksinäinen, kun seurana oli vain kaksi nuorempaa veljeä, joiden ajattelin (tässä versiossa) viihtyneen paremmin keskenään kuin isosiskon kanssa. Walburga on epäilemättä osannut olla aika pelottava isosisko niin halutessaan, ja traumatisoinut pienen Cygnus raukan varmaan eliniäkseen. ;D Eihän siinä siis mitään nauramista ole, mutta jostain syystä Walburgan mörkötempaus nauratti itseänikin, vaikka Cygnusta kävikin sääliksi. Mustan sukupuussa Cygnuksen syntymävuodeksi on muuten merkitty 1938, mutta itse tulkitsen hänet aina 10 vuotta vanhemmaksi, koska silloin hän olisi ollut vain vuoden nuorempi Alphardia. Ja kun hän kuitenkin on Bellatrixin isä, niin tuskin tuon ikäinen olisi tullut isäksi vielä vuonna -51. Mustan perheen pojillakaan ei ollut tosiaan helppoa ainakaan aikuisuuteen tullessaan, mutta varmaan he vielä lapsina saivat hiukan erityiskohtelua isosiskoon nähden, mikä oli Walburgalle tosi ikävää.

Nuoren Walburgan on mielestäni ollut pakko olla sekä ulkonäöltään että muutenkin poikkeusyksilö, en suostu uskomaan muuta. :) Mutta ainakaan tuossa kohtaa sillä ei tosiaan ollut minkäänlaista kiinnostusta avioitua. Kuka tietää, ehkä sillekin olisi joskus osunut kohdalle joku, joka vie jalat alta, vaikka sitten siellä jästien teatterimaailmassa. :) Mutta itseä nuorempi sukulaispoika ei nyt ainakaan sopinut suunnitelmiin. Ajattelin, että samoin kuin Sirius oli Walburgalle ja Orionille, niin varmaan Alphard oli edellisen sukupolven vanhemmille se, jonka varaan oli laskettu isoin osa suvunjatkamistoiveista, mutta kun sitten kävikin ilmi, että hän on (jotain, mistä ei puhuta), katseet kohdistuivatkin Walburgaan. Ehkä häntä oli siihen saakka pidetty hiukan toivottomana tapauksena, samoin kuin Cygnustakin. Alphard sai tosiaankin tässä toimia Siriuksen edelläkävijänä monellakin tapaa, enkä voi sille mitään, että kuvittelen Alphardin monelta osin Siriuksen kaltaiseksi. :)

Nuo osat, joissa Sirius ja Regulus olivat, tekivät erityisen kipeää kirjoittaa. Monessa kohtaa tuntui, että Walburga oli ihan siinä rajoilla, että olisi melkein osannut toimia oikein, ja olisi melkein osannut olla hyvä vanhempi, jos olisi antanut hiukankin enemmän tilaa omille vaistoilleen, ja kuunnellut vähän vähemmän suvun periaatteita. Kyllä Walburga varmaan rakasti kumpaakin poikaansa, mutta oli vaan ihan äärettömän huono sitä näyttämään, tai edes ymmärtämään, että se oli rakkautta. Reguluksen (tai varmaan kummankin pojan) kohdalla se taisi tajuta asian vasta, kun oli myöhäistä. Olen monesti miettinyt Walburgan hahmoa canonissa siltä kannalta, että sehän tosiaan menetti aivan kaiken mahdollisen, kun Orionhan myös kuoli samana vuonna kuin Regulus. Tämä oli tosiaankin aika lohduton tarina, mutta mukava silti tietää, että se oli sellaisena toimiva. :)

Pahatar: Olipa mukava kuulla, että tämä oli lukukokemuksena hyvä, vaikka olikin perin juurin synkkää luettavaa. Walburgan hahmo kiehtoo minua tosi paljon, ja hänestä on kiva kirjoittaa erilaisia tulkintoja. :) On ihan totta, ettei hän missään nimessä tyhmä ole, ja miten voisikaan olla, kun molemmat pojatkin sitten aikanaan ovat niin teräviä (tai Siriuksestahan se vain on todettu suoraan, mutta Reguluksenkin täytyi olla poikkeusyksilö, kun kuitenkin selvitti totuuden hirnyrkeistä ihan yksinään). Mutta oli Walburgalla tässä varmaan lapsesta asti myös jonkin verran sellaisia ei niin kovinkaan lempeitä luonteenpiirteitä, kuten kostonhimo, omaksi eduksi juoniminen sekä tietynlainen sadismi pikkuveljiä kohtaan. Ei hän ollut kovin solidaarinen veljiä kohtaan vielä siinäkään kohtaan, kun avioitumispaineet olivat ongelma jokaiselle heistä. Mutta toisaalta, tuon ajan maailmassa tyttönä voi varmaan pärjätä vain tuolla tavalla, olemalla aika häikäilemätön kuten Walburga, eikä hänkään silti lopulta saanut tahtoaan läpi, vaan joutui kuitenkin naimisiin. Avioliitto ei ihan takuulla ollut mikään toiveiden täyttymys kummallekaan.

Olen miettinyt tuota Mustan suvun (ja varmaan muidenkin puhdasveristen sukujen) ajatusmaailmaa tosi paljon siitä näkökulmasta, että miksi ne sitten tosiaan eivät voineet antaa lastensa ollenkaan tehdä omia valintojaan, vaan pitivät tiukasti kiinni noista periaatteista, vaikka se tarkoitti sukulaisten kanssa avioitumista ristiin rastiin. En oikein vieläkään tiedä, ymmärränkö täysin, mutta tässä lähdin miettimään sitä sellaisen elävän elämän asenteellisuuden kautta, kuten millaista suhtautuminen vaikka nyt eri kulttuureista tulevien välisiä suhteita kohtaan oli vielä joitain vuosikymmeniä sitten. Ehkä nuo puhdasverisyysfanaatikot ajattelivat aika samoin kuin tosi rasistisissa piireissä ajatellaan. Ja kyllähän tuo suhtautuminen Alphardiinkin kertoi melkoisesta asenteellisuudesta. Itsellenikin oli aika selvää, minkä pommin Alphard oli perheelleen pudottanut. ;D Voi kun olisikin hauska joskus taas kirjoittaa jotain Alphardista, tykkään hänestä tosi paljon. :)

Nuo kaikki viimeiset osat, joissa Walburga oli jo äiti, tekivät itsellenikin pahaa kirjoittaa. Voi miten toisin kaikki olisikaan voinut mennä, jos Walburga vaan olisi valinnut toimia niin kuin sydän käski tekemään. Hänellä oli niin monta tilaisuutta muuttaa suuntaa, ja se olisi varmaankin voinut tarkoittaa hänen molemmille pojilleen ihan erilaista tulevaisuutta. Mutta kun ei, niin ei. Walburga oli tuossa kohtaa elänyt tätä kulissielämää jo hyvin pitkään, ja ehtinyt epäilemättä katkeroitua tosi paljon. Ehkä hän oli jotenkin turta kaikelle, eikä siksi osannut tunnistaa edes sitä, että välitti pojistaan, ja että heidän selviytymisensä olisi kuitenkin ollut tärkeämpää kuin mikään muu. Ihan kauheaa, että hänen pitikin tajuta se vasta, kun kaikki oli mennyttä. Jospa vain Walburga ja Orion olisivat tajunneet kyseenalaistaa Voldemortin tekemiset hiukan aikaisemmin. Canonissahan Sirius viittasi siihen suuntaan, että he pitivät Voldemortin ajatuksia oikeansuuntaisina alkuun, mutta eivät olleet kuitenkaan itse kuolonsyöjiä, eivätkä olleet kai ihan tajunneet, mihin Voldemort oikeasti oli valmis. Huh, tämä oli kieltämättä synkkää, mutta onneksi sitä voi itseään lohduttaakseen kirjoittaa seuraavaksi jotain iloisempaa. :)

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 6 797
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Olipas tämä kiehtova syvennys Mustan sukuun ja varsinkin Walburgaan. Kirjoista Walburgan ei muista muuta kuin huutavana muotokuvana, eikä sitä helposti tule ajatelleeksikaan, että hänkin on menneisyydessään ollut enemmänkin. Mustan suvun käytösmallit ovat iskostuneet häneen vahvasti, että vaikka hän varsinkin nuorempana ainakin jollain asteella kapinoi vastaan, ei hänestäkään loppujen lopuksi ole uimaan vastavirtaan. Hän tekee uhraukset, jotka hänen oletetaankin tekevän. Mielenkiintoista muuten sellainen ajatus, että myös Alphard teki uhrauksia, mutta hän teki ne vapaasta tahdostaan, ei suostunut uhrautumaan perheensä takia (ja menemään naimisiin). Päinvastoin uhrasi perheensä (ja siihen kuulumisen) oman onnensa takia! Hän ja Walburga vaikuttavat olevan kuin peilikuvia ainakin sen asian suhteen 🤔 (Tulipa nyt mieleen myös, että toi Alphardin lähtö ja sukunsa kieltämäksi tuleminen on aika samanlaista kuin mitä esim. entiset Jehovan todistajat joutuvat kokemaan. Velhosuku = kultti/lahko? :D)

Lainaus
Hän seisoi siinä, koska jossain hänen kovan pintansa alla piili alkeellinen äidinvaisto. Se vaisto käski hänen mennä pojan luo, ottaa syliin ja lohduttaa. Syvällä sisimmässään hän tiesi kyllä, että Regulus olisi tarvinnut vielä lohtua ja turvaa, vaikka isoveli Sirius ei sellaista ollut koskaan kaivannutkaan.
 
Mutta vahnempien ja isovanhempien opit istuivat tiukassa, eikä Walburga lopulta osannut muuta kuin kertoa Regulukselle, että tämä oli lapseksi vääränlainen, ja etenkin poikalapseksi. Liian vakavailmeinen, liian kiinnostunut nyhjäämään yksikseen kirjojen parissa, ja ihan varsinkin liian herkkätunteinen.
On aika surullista, että vanhemmilta (ja isovanhemmilta) opitut asiat on niin vahvasti omaksuttu, ettei edes äidinvaisto ja ymmärrys siitä, mitä Regulus tarvitsisi, voi niitä oppeja ohittaa :< Walburgalla olisi ollut mahdollisuus katkaista kierre, tehdä asiat eri tavalla kuin ennen, mutta silti hänestä ei ole muuhun kuin noudattamaan samaa vanhaa kaavaa. Eikä voi olla miettimättä, että jos hän olisikin toiminut eri tavalla, olisivatko hänen lastensa elämätkin menneet eri suuntiin? Jos Sirius ei olisi lähtenyt kotoa enonsa tyyliin ovet paukkuen eikä Regulus olisikaan liittynyt Voldemortin joukkoihin? 🤔 Ei toki sillä, että kaikkea voisi suoraan panna Walburgan syyksi, mutta olisiko kaikelta voitu välttyä...

Lainaus
Huomenna, Walburga päätti. Huomenna minä puhun hänen kanssaan ihan kunnolla. Nukkukoon ensin tämän yön.
Yyyh, niin keljua, että Walburga päättää siirtää asiat seuraavaan aamuun, ja silloin onkin jo ihan liian myöhäistä :'( Ei se yllätyksenä tosin tullut, kun koko fici on ollut niin tummasävyinen, mutta onhan se silti surullista. Vaikka en tiedä, olisiko Walburgakaan enää tuossa vaiheessa voinut vaikuttaa lopputulokseen, vaikka olisikin puhunut poikansa kanssa kunnolla saman tien.

Lainaus
”Kaikkien meidän on tehtävä uhrauksia”, hän sanoo, ja sanat jäävät kaikumaan kuiskauksina hänen poikansa tyhjään huoneeseen.
Tykkäsin siitä, että tämä fici päättyy tuohon lausahdukseen, jota on niin paljon toisteltu. Se paitsi tiivistää tarinan hyvin myös päättää sen erinomaisesti! Melko lohduttomasti, mutta sellainen sävy olikin alusta alkaen. Kai se on kaikkien niiden uhrausten hinta ¯\_(ツ)_/¯ Pistää kyllä miettimään, että mitä kaikkea niillä uhrauksilla loppujen lopuksi edes suojeltiin...

Upea lukukokemus tämä fici kyllä, ajatuksia herättävä ja mukavasti imaisi mukaansa ja piti otteessaan lusta loppuun asti. Kiitän!

セサミ思い出して
 麗しの意志を
セサミ踏み入って
 刻んでその意志を