Kirjoittaja Aihe: The Witcher: Kaikki nämä haavat (Geralt/Jaskier, S, mild angst, hurt/comfort)  (Luettu 3323 kertaa)

Ygritte

  • [igrit]
  • ***
  • Viestejä: 657
Ficin nimi: Kaikki nämä haavat
Kirjoittaja: Ygritte
Fandom: The Witcher (Netflix)
Pari: Geralt / Jaskier
Ikäraja: S
Genre: mild angst, hurt/comfort
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa
Geralt/Jaskier on vain tehnyt minut erittäin onnelliseksi lähiaikoina, joten ajattelin kokeilla kirjoittaa sitä

Kaikki nämä haavat


Kuinka hän oli voinut lukea kaiken niin väärin. Se tunne, kuinka tuo hiljainen Noituri oli vetänyt häntä puoleensa heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien, ei suostunut luovuttamaan. Ei, vaikka kaikki oli ollut pelkkää harhaa. Pelkkää lapsellisen, hyväuskoinen ihmisen mielen valhetta. Sitä, mikä oli aina ollut Jaskierin ristinä. Hän näki, tahtomattaankin, kaikessa aina sen hyvän ja kauniin, sellaisen, mitä ei välttämättä ollutkaan.

Oli helpompi peittää se bardin naamion alle. Hän oli pelkkä esiintyjä, viihdyttäjä. Ei häntä voinut mikään satuttaa. Jos kaikesta vitsaili, mistään ei tulisi koskaan todellista. Ei ainakaan Geraltista.

Jaskier sulki silmänsä ja saattoi tuntea, kuinka vaaleat hiukset valuivat hänen sormiensa välistä. Lukemattomat kerrat hän oli pessyt Noiturin hiukset tämän saavuttua takaisin hirviöjahdista. Jaskier tunsi lämpimässä kylvyssä pehmenneiden hiusten liukuvan kämmenissään, ja antoi itsensä itkeä yhden kyyneleen.

Jaskier muisti, kuinka onnellinen hän oli ollut joka kerta, kun Geralt oli ilmestynyt takaisin. Hän oli jäänyt kylän tai kaupungin tavernaan tai torille viihdyttämään ihmisiä, pitämään tunnelmaa yllä, heidän lähetettyään Valkoisen Suden tappamaan milloin ihmisiä, satoa tai karjaa piinaava olio. Jaskier oli vitsaillut, hän oli soittanut ja laulanut, hän oli flirttaillut. Päästänyt pelkonsa ja kauhunsa esiin peittämällä sen taukoamattoman meluamisen ja puhumisen naamion alle.

Ja kun Geralt oli palannut…hän oli jatkanut samaa meluamista ja puhumista. Mutta enää hän ei ollut peittänyt sillä pelkoa ja kauhua. Helpotus Geraltin selviytymisestä vaihtui nopeasti hänen mielessään. Tilalle tuli kiintymystä, onnea. Rakkautta. Jota ei saanut päästää pintaan, joka oli jälleen helpompi peittää tyhjänpäiväiseen höpötykseen.

Geralt ei koskaan vastannut hänen sanoihinsa. Mutta Geralt kertoi nauttivansa mesiangervon ja poimulehden tuoksusta, juuri silloin, kun Jaskier oli valinnut niitä Geraltin kylpyyn. Geralt huokaisi tyytyväisenä, kun Jaskier haroi hänen hiustensa takut auki, nyppi niihin tarrautuneet oksien, lehtien ja hirviöiden rippeet. Geralt ilmestyi aina paikalle, jos Jaskier joutui pulaan. Geralt työnsi Jaskierin selkänsä taakse, huusi kaikille, että bardiin pääsi käsiksi vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Geralt antoi Jaskierille majoituspaikkojen lämpimämmän huoneen, pehmeämmän pedin, puhtaamman tuopin.

Mutta ei koskaan vastannut hänen sanoihinsa.

Päinvastoin. Sanoillaan Geralt pyrki työntämään Jaskierin kauemmas ja kauemmas. Geralt murahteli tyytyväisenä, kun Jaskier piti hänestä huolta, vain muistaakseen todeta samalla hetkellä, ettei halunnut kenenkään tarvitsevan itseään. Geralt väitti, ettei hän tarvinnut mitään eikä ketään. Ja Jaskier olisi luopunut kaikesta, jos olisi saanut Geraltin.

Siksi kai hän oli aina lukenut kaiken niin väärin. Olettanut. Toivonut. Tarrautunut epätoivoisena tyytyväiseen huokaisuun, aivan, kuin se olisi ainoa tapa, jolla Noiturit ilmaisivat kiintymyksensä. Jaskier oli nähnyt, ettei se ollut totta. Sekään. Ehkä Geralt oli vain yrittänyt olla ystävällinen, ajatellut, että Jaskier kyllä päättelisi tilanteen oikean laidan aikanaan.

Jaskier halusi syyttää Geraltin ajaneen häntä harhaan, mutta ei sekään ollut totta. Geralt oli antanut hänelle juuri sen verran, minkä oli luvannutkin. Ei enempää, ei vähempää. Jaskier itse oli tullut ahneeksi.

Hiiri juoksi hänen reitensä yli juuri oikealla hetkellä. Jaskier ravisti itsensä irti ajatuksistaan. Oli ollut liian lähellä ettei hän olisi taas hukkunut niihin. Ajatuksiin hukkuminen ei tehnyt elämästä yhtään sen siedettävämpää, kuin se saattoi telkien takana parhaimmillaan olla. Päinvastoin.

Hän aloitti päättömän laulamisen. Hiiri hypähti hänen kädelleen, olettaen, että Jaskierilla olisi jokin erityisen makea murunen tarjottavana. Jaskier silitti sen lyhyttä karvaa, kunnes laski Gordonin lattialle, naputtaakseen rytmin laululleen. Sen hän teki vain ärsyttääkseen vartijoita. Oli miellyttävämpää ottaa turpaansa, kuin miettiä Geraltia.

Jaskier ei ehtinyt edes kertosäkeeseen, kun hän sai vartijalta ensimmäisen uhkauksen. Mutta milloin hän olisi välittänyt moisesta kesken esiintymisen? Milloin uhkailusta, fyysisestä kivusta, oli tullut hänelle aivan samantekevää? Jaskier korotti ääntään ja hakkasi kengällään tahtia.

Vartija potkaisi kaltereita, nousi raivoissaan tuolistaan, kun jokin vetäisi hänet sivuun. Jaskier tuijotti näytelmää hämmästyneenä, mutta jatkoi lauluaan. Oli tämäkin, vartijat keskittyivät ennemmin nahistelemaan keskenään, kuin hakkaamaan Jaskieria. Hän kuuli sihisevän äänen, kun joku repi miekkaa tupesta. Ja korotti ääntään entisestään. Kai nyt joku vartija hermostuisi häneenkin.

Vihdoin Jaskier kuuli tutun äänen, kun hänen tyrmänsä ovi avattiin. Jaskier huokaisi helpotuksesta, Geraltin kuvan välkkyessä edelleen elävänä hänen mielessään, ja kumartui puhumaan hiirille, joiden kanssa hän nykyään vietti kaiket päivänsä. Kohta häntä sattuisi, mutta se veisi vihdoin Geraltin pois hänen mielestään. Joten se olisi sen arvoista.

“Nämä typerät vartijat eivät tuntisi lahjakkuutta, ei, vaikka se tungettaisiin heidän…”

Jaskier kääntyi ovea kohti, valmiina kohtaamaan tämänkertaisen vartijan raivon.

“...Geralt.”

Geralt seisoi hänen edessään, mutta Jaskierin oli pakko kääntää katseensa sivuun. Kaikki pettymyksen, surun ja pelon, halun, toiveen ja rakkauden tunteet tulvivat hänen kehoonsa yhtäaikaisesti, eikä hän ollut valmistautunut siihen. Hän oli käyttänyt niin paljon aikaa unohtaakseen Geraltin, polttaakseen kaikki heidän yhteiset muistonsa mielestään. Eikä siitä ollut mitään hyötyä. Geralt seisoi hänen edessään ja Jaskier tiesi, että hän seuraisi Noituriaan jälleen maailman ääriin, vaikka tämä ei lupaisi hänelle mitään.

Jaskier halusi syöksyä Geraltin syleilyyn, mutta tyytyi vain harppaamaan heidän välimatkansa umpeen kahdella askeleella, ja halaamaan Geraltia. Geralt vastasi halaukseen, puristaen Jaskieria tiukasti leveää rintaansa vasten, ja Jaskier salli jälleen yhden kyyneleen nousta silmäkulmaansa.

“Mitä sinä teet täällä?” Jaskier irrottautui Geraltin halauksesta. Jos hänet oli hetkeksi pakotettu jättämään roolinsa sivuun, se olisi sitäkin nopeammin palautettava. Geralt aisti Jaskierin tunteet muutenkin epäluonnollisen hyvin, oli vaarallista, että Jaskier toisi niitä avoimesti esille.

“Tälle ei ole nyt aikaa. Meidän on mentävä,” Geralt vastasi, ja kääntyi jo takaisin ovea kohti. Jaskier tunsi sydämensä hajoavan pirstaleiksi, vaikka hän kuinka piti bardin roolista kiinni. Siitä roolista, jossa Geralt oli tottunut hänet näkemään. Siitä roolista, jossa häntä ei voitu satuttaa.

“Oletko varma?” Jaskier kysyi. Hän yllättyi itsekin rohkeudestaan, mutta Geralt tosiaan oli täällä. Pelastamassa häntä.

“Kyllä,” Geralt vastasi matalalla äänellä. Mutta ei kylmästi ja tunteettomasti. Geralt oli loistava peittämään tunteensa, eleensä ja ilmeensä, mutta nyt hän oli hämillään. Geralt oli helpottunut ja huolissaan.

Jaskier ei pystynyt hiljentämään itseään. Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä teki, yhtäkkiä hänen vain piti saada kertoa, miltä hänestä oli tuntunut. Miten Geralt oli jättänyt hänet, ja se oli ollut kamalaa, ja näkihän Geralt nyt mihin Jaskier oli päätynyt ilman häntä. Geralt yritti keskeyttää hänet, mutta Jaskier ei antanut hänen tehdä niin. Ei tällä kertaa.

“...minä puhun nyt,” Jaskier yritti hiljentää Noiturin, mutta tämä nosti kätensä Jaskierin olkapäälle, ja astui lähemmäs. Liian lähelle, suoraan Jaskierin henkilökohtaiseen tilaan, ja kumartui kuiskaamaan sanansa niin, että Jaskier tunsi hänen huuliensa liikkeet poskellaan.

“Minä tarvitsen sinua,” Geralt kuiskasi, eikä vetäytynyt pois.

Jaskier hipaisi omilla huulillaan Geraltin karheaa poskea, eikä Noituri liikahtanut. Ei ensimmäistäkään torjuvaa elettä, ei pienintäkään loukkaavaa sanaa. Jaskier huomasi tuijottavansa taianomaisen keltaisiin silmiin, jotka suorastaan anelivat Jaskierilta anteeksiantoa. Eikä Jaskier ollut koskaan ollut hyvä pitkävihaisuudessa.

Jaskier kallisti hieman päätään, etsi Geraltin huulet omillaan, ja antoi oman elämänsä rakkauden ensisuudelman.
« Viimeksi muokattu: 20.09.2023 12:09:20 kirjoittanut Ygritte »
This won't turn into a hyperfixation
and
Other Hilarious Jokes You Can Tell To Yourself

Violetu

  • Draamaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 6 063
Kommenttikamppiksesta iltaa! o/

Ooofggfhflhkjkjdghkdj.
Huh, olipas tämä kyytiä.

Ilahduin kovasti, kun heti sukellettiin lempipaikkaani, Valvatin pään sisään. Ja siis tuo alku oli erityisen tyydyttävä (ja kivulias), kun sitä peilasi joihinkin kolmoskauden juttuihin, ai että.

Lainaus
Geralt väitti, ettei hän tarvinnut mitään eikä ketään. Ja Jaskier olisi luopunut kaikesta, jos olisi saanut Geraltin.

Lsdkajhfkdfhgkdj. Ai että, juuri nyt tällainen itsesäälin sävyttämä kaipaukseen hukkuva Jaskier upposi niin että plumpsahti.
Tykkäsin myös hirveästi siitä bardin naamio -ajatuksesta, ettei kukaan voisi satuttaa Jaskieria niin kauan kun hän vetää bardin roolia, puhuu ja laulaa, love it. 

Lainaus
Kaikki pettymyksen, surun ja pelon, halun, toiveen ja rakkauden tunteet tulvivat hänen kehoonsa yhtäaikaisesti, eikä hän ollut valmistautunut siihen.
Hieno tapa kuvata Jaskierin tunteita tässä, ai että, ai että. Vähemmästäkin tekee jotain tyhmää ja uhkarohkeaa, kuten menee pussaamaan Geraltia :o

Kuvittelen, että kohtaus jatkui silti niin kuin canonissa, Geralt sanoo, että nyt mennään, ja Jaskier jolkottaa perässä :'(
Olen kai julmalla tuulella tai jotain. Tai sitten Geralt sanoo, että puhutaan siitä myöhemmin ja Jaskierin sisällä herää kivuliaan kirkas toivo, jota bardiparka yrittää tukahduttaa samaan aikaan kun suunnittelee seuraavaa suudelmaa, aaaaa

Nautin^^

~Violet kiittää

Sometimes a girl just needs to shoot.
.

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 183
  • Kurlun murlun
Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! 🖤✨ En voinut vastustaa kommentoimasta juuri tätä tekstiä, koska Geralt/Jaskier vain toimii niin hyvin ja ennen kaikkea angsti hurt/comfortilla on liian herkullinen genrepari ohitettavaksi. Tästä tuli ihanalla tavalla surku fiilis, etenkin alkupuolella, joka koostui Jaskierin päänsisäisestä tuumailusta. Hahmojen ajatukset ovat aina hyvä ficcailuaihe! ✨

Lainaus
Jaskier oli vitsaillut, hän oli soittanut ja laulanut, hän oli flirttaillut. Päästänyt pelkonsa ja kauhunsa esiin peittämällä sen taukoamattoman meluamisen ja puhumisen naamion alle.
Violetun lainaamien kohtien lisäksi tämä kutitti mukavasti. Bardin roolin alle kun on helppo piilottaa todellisia tunteita ja musisoinnista löytää hyvää korvaavaa tekemistä murehtimiseen. Ja voi sitä helpotuksen määrää, kun toinen sitten palaakin metsältä yhtenä kappaleena. Silloin ovat laulutkin aidosti iloisia. ❤️

Olit tosi kivasti rakentanut ficcimuotoon kuuluisan sellikohtauksen, jossa kaksikko kohtaa jälleen. Live actionistakin oli aistittavissa niin paljon piilotettuja tunteita Jaskierin puolelta, ja tekstimuoto toi niitä esiin vielä paremmin. Ei se Geralt ehkä ihan ota ymmärtääkseen kaikkia vinkkejä ja vinkittömyyksiä, mutta kenties rakkaus antaa molemmille tarvittavaa kärsivällisyyttä. ❤️ Kiitus tästä!

- Mai
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."