Kirjoittaja Aihe: SK∞: Aikaa rakkaudelle (S, Cherry/Joe, oneshot)  (Luettu 3264 kertaa)

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 6 726
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Aikaa rakkaudelle
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Hurt/comfort, post-mpreg, (omegaverse)
Rating: S
Disclaimer: En omista lähdeteosta tai sen oikeuksia, eikä minulle ole maksettu ficini kirjoittamisesta yhtään.
Summary: Kuinka hän ikinä voisi myöntää kenellekään, ettei edes tiennyt, rakastiko lastaan?

A/N: Osallistuu haasteeseen Aina Eka Kerta V, aiheena Esikoinen. Mä olin joskus aikoinaan suunnittelut kirjoittavani tähän haasteeseen ja tällä aiheella yhden toisen ficin, mutta kirjoitin ja julkaisin sen jo yli vuosi sitten, kun odottamaani uusintakiekkaa ei näkynyt eikä kuulunut enkä jaksanut jäädä odottelemaan :D Niin tässä on sille vähän niin kuin jatkoa, ja muutenkin lisää tekstiä MB-omegaversekokoelmaani Kirsikka kukkii kolmesti. Ajattelin, että teksti sijoittuisi Yamaton syntymästä seuraavaan päivään (tai ehkä siitä seuraavaan).



Aikaa rakkaudelle


”Eikö sinun pitäisi palata töihin?”

Kaoru istui sairaalavuoteensa reunalla ja katseli sen vieressä olevalla tuolilla istuvaa Kojirouta, joka piteli sylissään heidän vastasyntynyttä esikoistaan. Hän ei muistanut, oliko koskaan nähnyt tämän kasvoilla niin haltioitunutta ilmettä. Kojiroun katse oli pehmeä ja täynnä rakkautta, hymy onnellinen, ja muutenkin tämän olemus suorastaan säteili kuin keskipäivän aurinko.

Kaorusta oli ihana nähdä puolisonsa niin iloisena ja onnellisena siitä, että sai viimein pidellä poikaansa sylissään, mutta samaan aikaan häntä vihlaisi tietää, ettei itse näyttäisi samalta. Vielä raskauden loppuvaiheessakin oman lapsen saaminen oli tuntunut hänestä usein jopa hieman etäiseltä ajatukselta, mutta hän oli olettanut kaiken muuttuvan synnytyksen myötä. Kuitenkin kun hän oli saanut Yamaton ensimmäisestä kertaa käsivarsilleen, hän ei ollut tuntenut hämmennyksen ja epävarmuuden lisäksi juuri mitään. Rakkaus ei ollutkaan saanut häntä heti pakahtumaan, ja hänellä oli siitä syyllinen olo.

Kaoru toivoi, että voisi puhua asiasta jonkun kanssa, jonkun joka ei heti tuomitsisi häntä vaan ehkä jopa ymmärtäisi hänen tunteitaan (tai pikemminkin niiden puutetta), mutta kuinka hän ikinä voisi myöntää kenellekään, ettei edes tiennyt, rakastiko lastaan nyt, kun tämä viimein oli syntynyt? Ei mitenkään. Totta kai jokaisen vanhemman täytyi rakastaa omaa jälkikasvuaan heti, ja kaikki päinvastaiseen etäisesti viittaavatkaan ajatuksensa hän veisi mukanaan hautaan asti.

”Pitäisi varmaan. Mutta tämä on tärkeämpää. Te olette tärkeämpiä”, Kojirou sanoi pehmeällä äänellä samalla kun katseli herkeämättä nukkuvaa Yamatoa. Hän kuitenkin lopulta nosti katseensa nähdäkseen myös Kaorun, ja sen tehdessään hänen aiemmin niin onnellinen ilmeensä muuttui heti huolestuneeksi. ”Kaoru? Mikä hätänä?”

Sisällä vellovat inhat ajatukset olivat lopulta saaneet Kaorun silmät vetistämään, kun tämä yritti pitää ne kaikki visusti vain omana tietonaan. Tämän kalpeat kasvot olivat punehtuneet hieman ja kyyneleet täyttivät silmät tehden katseen tavallista sumeammaksi.

Kaoru ajatteli, että voisi selittää äkillisen itkunsa väsymyksellä ja synnytyksen jälkeisillä hormonimuutoksilla, niistähän kun Kojirou ei alfana ymmärtäisi mitään. Suunsa aukaistuaan ilmoille kuitenkin kajahti ensin muutama surkea nyyhkytys, ja sitten hän parkaisi: ”Miksi minä en rakasta?”

Ennen kuin Kojirou vastasi kysymykseen yhtään mitään, hän vain nousi tuoliltaan ja Yamatoa yhä sylissään kantaen siirtyi Kaorun viereen sängylle istumaan. Olivathan he hetkeä aiemminkin olleet lähellä toisiaan, mutta hänestä tuntui, että nyt olisi parempi olla aivan tämän kyljessä kiinni, mahdollisimman lähellä.

”Kaoru, kultaseni, mitä sinä oikein tarkoitat?” hän kysyi sitten lempeästi ja alkoi silitellä vapaalla kädellään tämän selkää.

”No kun”, tämä aloitti takellellen ja niisti sisäänpäin muutaman kerran. Ajatukset eivät sittenkään seuraisi häntä hautaan asti. ”Kun minä va-vain k-ka-katson sinua – näen miten paljon sinä ra-rakastat Yamatoa – mutta – mutta – minusta e-ei tunnu… tunnu sa-samalta...”

Kaoru oli hetken hiljaa ja vain niiskutti ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Kojiroukaan ei sanonut mitään mutta jatkoi yhä tämän selän silittämistä.

”Kyllähän minäkin lasta halusin, e-enkä minä kadu, mutta ei ole reilua, että minä en tunne mitään, ja minua vain väsyttää ja imettäminen on vaikeaa, olen surkea omega ja huono vanhempi eikä minusta ole tähän lainkaan! En minä osaa! Ja miksi minä en saanut kokea sitä kaikkien hehkuttamaa tunnetta, kun näkee lapsensa ensimmäistä kertaa – miksi minä olen tällainen tunteeton, kiittämätön moukka, joka on vain iloinen kun hoitajat vievät lapsen mukanaan!?”

”Noh, noh, Kaoru rakas, ei mitään hätää”, Kojirou lohdutti, kun tämä viimein lopetti sisälleen padottujen tunteidensa vuodattamisen. Hän ojentautui painamaan suukon tämän poskelle. ”Et sinä ole huono vanhempi tai tunteeton moukka. Sinä olet hyvä, tunteva ihminen, jolla on takanaan uuvuttava, koko elämän mullistava kokemus.”

Kojirou antoi kätensä kulkea pitkin Kaorun selkää aina tämän niskaan asti. Sormet löysivät pian iholta jäljen siitä, kun hän oli joitain vuosia sitten merkinnyt tämän omakseen, ja hän alkoi hieroa kohtaa hitaasti, pyörivin liikkein. Hän oli kokemuksen kautta oppinut, että sillä tapasi olla Kaoruun rauhoittava ja rentouttava vaikutus.

”Rakkaus vaatii aikaa”, hän sanoi. ”Ei se aina iske heti kuin hyökyaalto eikä tule pakottamalla, joten anna itsellesi ja tunteillesi aikaa kypsyä. Minä kyllä tiedän, että sinäkin rakastat Yamatoa jo, mutta nyt sinulla vain on mielessäsi päällimmäisenä niin paljon kaikkea muuta. Ja minä ymmärrän sinua. Minuakin vanhemmuus jännittää ja vähän jopa pelottaa, mutta tiedän, että yhdessä me kyllä pärjäämme.”

Kojiroun ääni oli pehmeä ja rauhallinen, ja se yhdessä niskan hieromisen kanssa sai Kaorun olon tyynemmäksi, vaikka hän olikin melkein heti tunnepurkauksensa perään alkanut myös hävetä käytöstään. Ei voinut mitenkään olla aikuismaista ja kypsää valittaa sillä tavalla tekemistään valinnoista ja siitä, ettei kaikki mennytkään niin kuin halusi. Onneksi Kojirou ei ollut tuominnut tai vähätellyt hänen ajatuksiaan vaan päinvastoin suhtautui niihin niin uskomattoman ymmärtävästi. Hän oli sittenkin löytänyt henkilön, jolle pystyi kertomaan sisällään vellovista kipeistä ajatuksista. Se antoi hänelle tilaa hengittää.

”Mitä minä tekisin ilman sinua”, Kaoru sanoi hiljaa ja nojautui varovasti Kojirouta vasten. ”Kiitos, kun olet siinä. Älä ikinä lähde.”

”Vaikka hetki sitten hoputit minua takaisin töihin”, tämä naurahti. ”Mutta tietysti olen aina kanssasi – jos en kirjaimellisesti niin ainakin kuvainnollisesti. Mielelläni kyllä jäisin juuri tähän näin, vierellesi, ihan siihen päivään asti että pääsette pois sairaalasta, jos se vain olisi käytännössä mahdollista. Mutta tulen tietysti jatkossakin joka päivä käymään, kun vain töiltäni pääsen. Ja muista, ettet sinä ole muulloinkaan yksin; sairaalan henkilökunta on apunasi ihan koko ajan.”

”Se on totta”, Kaoru nyökkäsi. ”Sinusta kyllä on minulle huomattavasti enemmän apua.”

Kojirou naurahti iloisena ja suukotti tämän poskea.

”Ja katso tätäkin pikkumiestä”, hän sanoi tuoden käsivarrellaan yhä nukkuvaa Yamatoa lähemmäs Kaorua. ”Meidän rakkautemme ruumiillistumaa. Viekööt niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitseekaan, mutta minä tiedän, että vielä jonakin päivänä sinunkin sydämesi ihan pakahtuu kaikesta siitä rakkaudesta, jota tunnet häntä kohtaan.”

”Onhan hän suloinen”, Kaorun oli myönnettävä katsoessaan poikaansa, ja hän vastusteli vain hyvin vaisusti, kun Kojirou ojensi tätä hänen syliinsä. Vauvan kantaminen tuntui hänestä vielä vieraalta ja vähän hurjaltakin, sillä hän koko ajan pelkäsi pudottavansa ja särkevänsä tämän. Mutta ehkä hän ajan kanssa tottuisi, ihan niin kuin hän tottuisi siihenkin ajatukseen, että heillä todella oli lapsi.

”Totta kai hän on”, Kojirou vastasi ja sipaisi kädellään Kaorun poskea. ”Isäänsä tullut.”

Osa Kaorusta halusi tokaista takaisin jotain kieltävää, mutta sen sijaan hän pysyikin hiljaa ja vain keskittyi katselemaan Yamatoa. Tämän pienet kasvot olivat unesta lähes ilmeettömät, mutta huulet liikkuivat välillä kuin olisivat imeneet näkymätöntä tuttia. Näky hymyilytti Kaorua, vaikka hänen suupielensä eivät värähtäneetkään.

Kaoru tiesi, ettei vieläkään näyttänyt samalta kuin Kojirou hetkeä aiemmin, kun tämä oli pidellyt Yamatoa sylissään ja vain säteillyt onneaan ja rakkauttaan ympärilleen. Toisaalta ei kai hänen tarvinnutkaan, onneksi. Eihän hän itse vielä edes osannut sanoa, rakastiko Yamatoa, vaikka Kojirou muuta väittikin. Yamatoa pidellessään ja tämän unta seuratessaan hän kuitenkin huomasi, miten aivan uudenlainen tunne, jokin lämmin ja pehmeä, syttyi hänen sisällään. Tai ehkä se oli ollut siellä aiemminkin, mutta vasta nyt sillä oli Kojiroun kanssa puhumisen myötä riittävästi tilaa tulla huomatuksi. Oliko se tunne rakkautta, sitä Kaoru ei tiennyt, mutta jos ei ollut, niin varmasti se rakkaudeksi vielä kasvaisi.

Hän antaisi sille – ja itselleen – aikaa.

セサミ思い出して
 麗しの意志を
セサミ踏み入って
 刻んでその意志を

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 495
  • ava Claire + bannu Ingrid
Vs: SK∞: Aikaa rakkaudelle (S, Cherry/Joe, oneshot)
« Vastaus #1 : 18.09.2023 20:07:43 »
Nawww, olipa tää vähän sellaisella haikealla tavalla söpö! Kojiro on jotenkin niin perhetyyppi, etten yhtään ylläty, että hän on ihan Naantalin aurinkona heti, kun saa oman käärön käsivarsilleen, aww. Ja jotenkin on myös niin Kaorua, että jos hän olettaa jotain tapahtuvan, hän on niin kiinni siinä, että kun se ei tapahdukaan niin kuin hän on sen ajatellut tapahtuvan, se heittää hänen planeettansa pois akseliltaan. Onneksi Kojiro on siellä heti ottamassa vastaan murheet ja ajatukset ja on valmiina puhumaan hänelle järkeä. Nämä kaksi tuntee toisensa niin läpikotaisin ja luottavat toisiinsa. <3

Onko tuo ihmekään, jos on juuri käynyt läpi niin suuresti elämää mullistavaa kokemuksen, etteivät tunteet olekaan ihan vielä päässeet mukaan siihen. Niin paljon on ehtinyt tapahtua niin lyhyessä ajassa. Uskon, että Kaorulla kesti aikansa tunnustaa sitäkään, että on rakastunut Kojiroon, vaikka he olisivat tunteneet jotain miljoona vuotta. Ehkä hän vain vain vaatii enemmän aikaa saadakseen kunnolla ajatuksensa kokoon. Ja jos ei ole koskaan ennen tuntenut sitä rakkautta lastansa kohtaan (koska ei ole ollut lapsia ennen), ehkä sitä ei heti tunnista, sillä mistäpä sellaisen voi tietää, jollei ole aikaisempaa kokemusta.

Uskon, että vielä Kaoru joskus palaa tähän hetkeen ja miettii, että olipas kaukainen ajatus tämä, mutta sillä hetkellä, kun se ajatus iskee ja tunteet jylläävät, se voi olla suurempaakin suurempi murhe. Voi Kaoru! Kyllä se siitä vielä. <3 Kiitos tästä! ^^
Hyppää lehtikasaan!

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 165
  • Kurlun murlun
Vs: SK∞: Aikaa rakkaudelle (S, Cherry/Joe, oneshot)
« Vastaus #2 : 16.10.2023 21:00:04 »
Onnea kommenttiarpajaisista! 🖤 Taisinkin tästä jo sanoa muutaman sanan syyskuun alussa, mutta tietysti kommentointi antoi odottaa itseään (ja tietysti olisin ilmankin voittoa kirjoitellut, hyvään saumaan sattui voittokin! 😁).

Tuskinpa se aina on tuoreille vanhemmille tai toiselle heistä olla iloinen jälkikasvusta ja ajatella pääasiassa mukavia ja kauniita asioita. Luonnekin vaikuttaa paljon, eikä Kaorukaan ole aina se huoneen huolettomin henkilö, päinvastoin. 😅 Tabukin se vähän kai on, jos tuore vanhempi ei koe lastaan kohtaan sen suurempia tunteita, tai ainakin jos päällimmäisenä mielessä pyörii syyllisyys siitä, että tarvitsee aikaa uuteen elämänvaiheeseen tottumiseen. Pitäisi olla armollinen sekä itselle että toisille, jotka asiasta puhuvat. 🤔

Kojiro on ihanasti Kaorun tukena tässä, koska no totta ihmeessä se on. 🖤 Kojiro yrittää ymmärtää ja osaa sanoa oikeat sanat, mikä sitten lievittää tilanteen ikävyyttä. Niillä on niin suloinen dynamiikka ja lukijalle tulee lämmin fiilis. Tämä omegaversesi on niin söötti ja inhimillisiä tunteita mukana iso annos. Kiitusta!

- Mai
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 6 726
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: SK∞: Aikaa rakkaudelle (S, Cherry/Joe, oneshot)
« Vastaus #3 : 16.10.2023 21:52:18 »
Grenade: Kojiroulla ja Kaorulla on niin erilaiset suhtautumiset lapseen ja perhe-elämään noin muutenkin, mutta he sitten voivat tasapainottaa toisiaan siinäkin asiassa :3 Mutta Kaoru varsinkin tarvitsee Kojiroun myötätuntoisia, viisaita sanoja ja tukea, kun itselleen tyypillisen jääräpäisenä ajattelee jotain eikä sitten osaa päästää siitä irti. Kojiroulta riittää ymmärrystä Kaorulle silloin kun tällä ei, ei edes itselleen. Kun eiväthän asiat tosiaan mene aina niin kuin etukäteen suunnittelee ja ajattelee (vaikka Kaoru niin haluaisikin).

Lainaus
Nämä kaksi tuntee toisensa niin läpikotaisin ja luottavat toisiinsa. <3
Tämä kyllä tiivistää niin hyvin näkemykseni Kaorun ja Kojiroun välisestä suhteesta 😍 Ja sitä aina pyrin tuomaankin esiin niin ihanaa kun se on tässäkin tekstissä hyvin havaittavissa.

Lainaus
Ehkä hän vain vain vaatii enemmän aikaa saadakseen kunnolla ajatuksensa kokoon. Ja jos ei ole koskaan ennen tuntenut sitä rakkautta lastansa kohtaan (koska ei ole ollut lapsia ennen), ehkä sitä ei heti tunnista, sillä mistäpä sellaisen voi tietää, jollei ole aikaisempaa kokemusta.
Jep, aikaa Kaoru nimenomaan tarvitsee. Niin hän voi pikkuhiljaa alkaa rakentaa kiintymyssuhdetta lapseensa sekä hahmottaa, millaista on vanhemman tuntema rakkaus omaa lasta kohtaan. Eihän sitä voi ilman kokemusta noin vain tietääkään.

Lainaus
Uskon, että vielä Kaoru joskus palaa tähän hetkeen ja miettii, että olipas kaukainen ajatus tämä,
Vois olla kiva kirjoittaa tästä jossain välissä joku pieni fici! Katsotaan, katsotaan... Kiitos hyvästä ideasta! ♥

Ja loppuun vielä kiitokset ihanasta kommentistasi! ♥



Maissinaksu: Joo kyllä sä Whatsappissa taisit parisen sanaa sanoa, mutta kiva kun nyt tulit kommentoimaankin :3 Näiden pariin kun on helppo palata aina myöhemmin, jos kaipaa piristystä päivään ♥

Lainaus
Tabukin se vähän kai on, jos tuore vanhempi ei koe lastaan kohtaan sen suurempia tunteita,
Niinhän se on, ihan tosielämässäkin, ja sitä kautta mä tämän ideankin sain. Ja mulle onkin aika monta kertaa tullut Facebookin kautta mainoksia jostain naistenlehtien jutuista, joissa jotkut äidit puhuvat siitä, miten eivät (ainakaan aluksi) ole iloinneet äitiydestä ja omasta lapsestaan ja ehkä jopa ovat katuneet lapsen saamista! Kaorulla ei onneksi ehkä ihan niin extremeä ajattelua (vaikka ajattelinkin, että hän sanoi "en minä kadu" ensisijaisesti Kojiroun takia 🥺 vaikka ei hän kyllä sisimmässään kadukaan, hän vain halusi tuoda sen ilmi ettei Kojirou vain ajattelisi hänestä entistäkin ikävämmin). Kaoru vain tarttee vähän aikaa sisäistää sen, että on nyt pienen lapsen isä, ja hänen täytyy oppia olemaan vanhempi ja miten vauvasta huolehditaan. Sitä kautta rakkaudellakin on aikaa kasvaa ja Kaorun myös kunnolla huomata sen olemassaolo :3

Lainaus
Niillä on niin suloinen dynamiikka ja lukijalle tulee lämmin fiilis.
Awwws, kiitos ♥ On aina ihana kuulla että muutkin tykkäävät siitä dynamiikasta, jota kirjoitan hahmojen välille :3 Ja lämmin fiilis lukijalle on yhtenä tavoitteena, alussa olevan Kaorun sisäisen kipuilun jälkeen. Kojirou osaa niin hyvin olla Kaorun tukena, koska kuten säkin sanoit, totta ihmeessä se osaa! Tietää tismalleen, mitä Kaorun täytyy saada kuulla.

Kiitoksia sinullekin kehuista ja ihanasta kommentista! ♥ 

セサミ思い出して
 麗しの意志を
セサミ踏み入って
 刻んでその意志を