Kirjoittaja Aihe: Välähdys jonkun toisen elämää | K-11 | Maikki/Tekla ja Maikki/Jori, kaihoisaa nuoruuden muistelua  (Luettu 6285 kertaa)

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 340
  • Ava&banner by Ingrid
Nimi: Välähdys jonkun toisen elämää
Kirjoittaja: Skorpioni
Ikäraja: K-11
Haaste: Etydejä XIX, josta kuva ja kuva, kiitos Kaarne!

Kai hän oli sitä halunnutkin – hän rakasti Joria ja vielä enemmän Iidaa, ja talokin oli juuri sellainen, kuin hän oli aina halunnut – mutta joskus hän ei tiennyt, kuka oikeasti oli.

Inspiroiduin vahvasti näistä kuvista ja oon pyöritellyt hieman tämän tarinan tyyppistä asetelmaa mielessäni pari päivää, ja nyt kaikki osaset loksahtivat kohdilleen. Kiitos, jos luet, ja kiva, jos jätät kommentinkin  :)



Maikki käveli nopein askelin vesisateen läpi lyhyen matkan kotiin. Rauhallisella omakotitaloalueella oli hiljaista. Katuvalot loivat keltaista valoa myöhäiseen iltaan, puista pudonneet lehdet pyörähtelivät tuulessa. Töihin paluu oli tuntunut alkuun hyvältä idealta, mutta enimmäkseen häntä väsytti. Töissä väsytti huonosti nukuttujen öiden jäljiltä, kotona väsytti pitkien työpäivien tai yhtä huonosti nukuttujen päivystysöiden jäljiltä. Töissä tuntui, että tuntuma oli heikompi ja aivot toimivat hitaasti. Kiire ja paine tuntuivat raskaammilta kuin ennen. Äitiysloman aikana toiset olivat kartuttaneet lisää kokemusta, hän tuntui unohtaneen osan jo osaamastaan.

Kotona kajasti vielä valo peremmältä, vaikka eteisen ja keittiön valot oli jo sammutettu. Maikki löysi Jorin rauhoittelemasta itkevää Iidaa lastenhuoneesta.

”Sulla meni myöhään”, Jori sanoi. Se oli toteamus, ei syytös, mutta Maikki tunsi tarpeen puolustautua.

”Tuli traumahäly just varttia vaille, ei siitä pysty lähtee kesken”, hän sanoi.

”Kyllä mää tiiän”, Jori sanoi, ”haluisin vaan nukkumaan. Huomenna on se tutkimuspalaveri.”

Maikki nyökkäsi. Hän teki vajaata työaikaa ja Jori oli tutkimusvapaalla. Iidaa hoidettiin sen kaiken sivussa, lähinnä niin, ettei kummallakaan ollut koskaan mitään muuta, kuin töitä, tutkimusta tai lastenhoitoa.

”Anna tänne, mee vaan nukkumaan”, Maikki sanoi ja nosti esikoisensa miehensä sylistä.

”Syötin just, kai se kohta rauhottuu”, Jori sanoi, hymyili, suukotti ensin Iidan ja sitten Maikin otsaa, ja hetken kuluttua kuului, kuinka makuuhuoneen ovi sulkeutui. Iida itki ja känisi kärttyisenä. Maikki käveli edestakaisin makuuhuoneessa heijaten lasta sylissään. Hän vaihtoi vaipan varmuuden vuoksi ja jatkoi rauhoittelua. Kello lähestyi puolta yötä, jalat tuntuivat painavilta. Iida alkoi tyyntyä. Maikki istuutui huoneen nurkassa olevaan suureen ja pehmeään nojatuoliin ja heijasi pientä tytärtään sylissään. Hän silitti tytön vaaleita kiharoita.

Hänestä tuntui, että hän oli aina väärässä paikassa – kotona ollessa tuntui, että pitäisi olla töissä, töissä ollessa siltä, että pitäisi olla kotona. Nyt Iida nukkui rauhallisesti tutti suussaan, ja hän sulki silmänsä – ihan hetkeksi vain. Ja hetken, pienen hetken, hän kaipasi pois siitä elämästä, jonka oli saanut ja jonka oli itselleen luonut. Vuosiin hän ei ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän ajatteli Teklaa, ja kun sylissä nukkuvan vauvan tuhina kävi syvemmäksi ja syvemmäksi, hän antoi itsensä pudota muistojensa sekaan.



Ensimmäisen kerran hän tapasi Teklan 15-vuotiaana kesäleirillä. He juttelivat, vaihtoivat yhteystietojaan, mutta eivät oikeasti koskaan ottaneet toisiinsa yhteyttä. Sitten väliin tuli elämä, ensimmäinen poikaystävä, lukion aloitus, ero, uusia ystäviä, mahdollisuuksilta haiseva maailma. Ja sitten hän tapasi Teklan uudestaan – lukiokaverinsa syntymäpäiväjuhlissa. Tekla oli muuttunut – hiljaisesti partiolaistytöstä oli kasvanut nuori nainen, joka oli saanut itsevarmuutta ja löytänyt oman tyylinsä. Tekla pukeutui kirpputoreilta ja vintage-myymälöistä ostettuihin vaatteisiin, hieman 60-luvun tyyliin, ja se sopi hänelle. Hänen ruskeat hiuksensa oli leikattu pitkäksi polkaksi, ja ne saivat kihartua latvoistaan rauhassa. Hän käytti usein hiuksissaan huiveja, pantoja, kesäisin kukkaseppeleitä. Tekla hymyili hänelle huoneen toiselta puolelta, ja hänen rinnassaan muljahti niin, että se melkein sattui. Hymy levisi hänenkin kasvoilleen. Sen jälkeen heistä tuli erottamattomat. Ensin se oli kai jonkinlaista ystävyyttä, mutta pian hän huomasi, ettei saanut nukuttua, kun ajatteli Teklaa. Se oli loppukevättä, viimeinen koeviikko meni aivan penkin alle.

Koko kesän hän vietti Teklan kanssa. Tyttö asui äitinsä kanssa kahdestaan vanhassa puutalo-osakkeessa Portsassa, ja remontoitu kellarikerros oli Teklan valtakunta. Sinne pääsi suoraan ulko-ovesta kulkematta muun asunnon läpi ollenkaan, joten sinne oli helppo livahtaa koska vain. Hän ei uskonut Teklan äidin juuri tietävän, missä tytär milloinkin oli, eikä tämä vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta asiasta. Teklan äiti oli suurieleinen taiteilijasielu. Hän joi punaviiniä ja poltti punaista Marlboroa. Hänen äänensä oli utuinen ja käheä (varmaan kaikesta siitä tupakoinnista), ja hänen kyntensä olivat aina pitkät ja punaiset. Hän maalasi koko kesän, ja muina vuodenaikoina hän opetti kuvataidetta yläasteella. Hän pukeutui liehuviin mekkoihin mennessään ulos, mutta kotona usein vain liian isoihin Marimekon Jokapoika-paitoihin, joissa oli maalitahroja. Hänen punertavan ruskea, pitkä ja kihara tukkansa oli löysällä nutturalla tai hainhampaalla kiinni pään päällä, ja kiehkuroita karkasi kampauksesta kasvoille ja niskaan. Hän oli upea ilmestys, mutta melko välinpitämätön ja kylmä.

Tekla ei maalannut, hän valokuvasi. Kamera kulki hänen mukanaan kaikkialle. Niitä oli monta – oli moderni, digitaalinen järjestelmäkamera, johon oli useita objektiiveja ja muita irto-osia. Oli vanhanaikainen pokkarikamera, tavallinen filmikamera. Ja Teklan suurin aarre oli 80-luvun filmikäyttöinen järjestelmäkamera, jota Tekla eniten käytti. Hän kehitti kuvansa itse – puutalon siivouskomeroon oli rakennettu pimiö.

Maikki rakasti käydä Teklan luona. Kun koulu loppui, hän vietti siellä lähes kaiken vapaa-aikansa. Hän pakeni sinne riitoja ja kireyttä kotoaan. Sinä kesänä äiti ja isä vihdoin erosivat, vuosien riitelyn päätteeksi, mutta vielä silloin he yrittivät pakonomaisesti ripustautua siihen ajatukseen, jonka olivat nuorena iskostaneet päähänsä, että he olisivat yhdessä loppuun asti. Se ajatus karkotti kaikki kolme lasta heidän kodistaan – Miina muutti kotoa heti kun täytti 18, Maikki vietti kaiken aikansa jossain muualla ja Meri-Tuuli lähti kesätöihin kesäleirille päästäkseen pois kotoa. Mutta Teklan kellarissa kukaan ei riidellyt. Teklan kellarissa kukaan ei odottanut häneltä mitään, muistuttanut opiskelusta, kesätöistä, vaivannäön tärkeydestä. Hän rakasti kyllä vanhempiaan, eikä uskonut heidän tekevän sitä tahallaan, mutta kahtena menestyneenä ihmisenä he tuntuivat kovasti toivovan samaa tyttärilleen. Teklan äiti ei painostanut ketään mihinkään – harvoin hän edes huomasi, oliko kukaan kotona. Niinpä Maikki nukkui Teklan vuoteessa, joi aamukahvia Teklan terassilla ja käytti Teklan kukilta tuoksuvaa shampoota.

Heinäkuussa Tekla palkattiin hääkuvaajaksi. Hän oli valtavan innoissaan, sillä hän haaveili valokuvaamisesta ammatikseen, ja hääkuvaajana hän pääsi kokeilemaan siipiään. Tekla halusi harjoitella, ja hän pyysi Maikkia mallikseen. He ostivat kirpputorilta vanhan hääpuvun – siinä oli pitsiä, laskeutuvaa harsokangasta ja silkinomaista keveyttä, se oli tavallaan kaunis, mutta aivan liian iso. Tekla ompeli sen sopivan kokoiseksi, ja katsellessaan itseään peilistä Maikki tunsi itsensä kauniiksi. Puku oli tiukka hänen kapealta vyötäröltään, laskeutui kauniisti helmasta. Se jätettiin hieman pitkäksi, jolloin se kerääntyi helmasta laskoksiksi. Yläosa paljasti hänen jäntevät käsivartensa ja selkänsä. Teklan äiti kokosi hänen vaaleista hiuksistaan rennon nutturan. Hän itse kokosi suuren kimpun auringonkukista ja vihreistä oksista. He pyöräilivät Kuuvannokkaan, missä Tekla kuvasi häntä monta tuntia. Haki oikeaa tunnelmaa, oikeita kuvakulmia, oikeaa valon pehmeyttä. Lopulta Maikki riisui Teklan äidin punaiset korkokengät jalastaan, kun jalkoja alkoi särkeä.

”Kävele veteen”, Tekla keksi, ja Maikki astui varovasti meriveden sekaan. Se oli viileää ja helli väsyneitä varpaita. Se kasteli mekon helman, ja Teklan kameran laukaisin naksui tauotta.

”Voitaisko tehä vielä yksi juttu?”, Tekla kysyi, ja Maikki käänsi katseensa merestä häneen. Kamera naksahteli taas hetken, ennen kuin Tekla laski sen kasvoiltaan.

”Tää ei nyt oo enää häätreeniä. Mutta ois aika makeet kuvat, jos menisit siihen veteen siinä mekossa. Mulla on sulle vaihtovaatteet.”

Maikki nyökkäsi, ja käveli hieman syvemmälle. Mekon helma kohosi ylöspäin, sen alle kertyi ilmaa. Hän painoi helman veden alle, jolloin se muuttui painavaksi, veti häntä kohti pohjaa. Hitaasti, pitäen katseensa tiiviisti Teklassa ja kamerassa, hän kaatui taaksepäin veteen, antoi meren ottaa itsensä hellään syleilyynsä. Teklan ilme kameran takana oli lumoutunut. Tekla käveli veteen hänen peräänsä – hänellä oli yllään lyhyt sortsihaalari, jonka kastumisesta ei ollut huolta. Maikki laskeutui selälleen veteen, nutturakampaus alkoi löystyä kastuessaan, vesi vyöryi hänen ylitseen myös mekon etupuolelle. Hänellä ei ollut rintaliivejä ja hän epäili, että märästä kankaasta se näkyisi läpi. Tekla astui hajareisin hänen yläpuolelleen ja kuvasi häntä suoraan ylhäältä päin. Hän sulki silmänsä ja antoi hymyn kutittaa kasvojaan. Kun Tekla oli saanut tarpeeksi kuvia, hän auttoi Maikin ylös vedestä – likomärkä puku painoi monta kiloa. Tekla veti hänet rantaan, mihin hän jäi hieman kylmissään värjöttelemään. Tekla kaivoi repustaan pyyhkeen, jonka kiersi Maikin hartioiden ympärille. Hän veti Maikin märkiä, nutturasta karanneita hiuksia korvan taakse.

”Sä oot niin upee”, Tekla sanoi, ja silitti sormillaan Maikin märkää tukkaa. Niin säkin, Maikki ajatteli, muttei saanut sitä sanottua. Teklan sormet tuntuivat kuin sähköisiltä.

”Sulla on niin kauniit pisamat”, Tekla jatkoi ja silitti sormillaan Maikin poskia ja nenänpieltä, jotka muuttuivat auringonvalossa pilkullisiksi. Teklan kosketus oli hellä pehmeä, sormien iho oli sileä. Hän oli ihan lähellä, hänen jasmiininen hajuvetensä tuoksui Maikin nenään. Maikki tarttui Teklaa vyötäröltä, veti lähemmäs ja painoi huulensa Teklan pehmeille huulille. Tekla vastasi suudelmaan, hänen kätensä olivat Maikin niskassa, Maikin selässä, Maikin hiuksissa. Hänen huulensa olivat pehmeät ja täyteläiset, hän maistui mansikoilta. Hänen hoikka vartalonsa painui vasten Maikin märkää kehoa. Maikki ei tiennyt, kuinka kauan he suutelivat, mutta irrottautuessaan toisistaan he vilkaisivat toisiaan silmiin, punastuivat molemmat, purskahtivat sitten nauruun. Tekla ojensi kuivia vaatteita, ja Maikki riisui pyyhkeen suojassa märän hääpuvun ennen kuin pukeutui Teklan kesämekkoon. He kävivät vierekkäin istumaan kesän polttamalle, kuivalle kalliolle, niin lähekkäin, että heidän käsivartensa melkein hipaisivat toisiaan. Maikki keräsi pieniä kiviä käteensä ja pudotteli niitä varpailleen. Tekla katseli merta.

”Joo siis”, Tekla sanoi lopulta, ja Maikki käänsi katseensa häneen. Hän katseli yhä merta.

”Oon oikeestaan halunnut tehdä noin aika kauan. En tiennyt, mitä oisit siitä mieltä”, hän jatkoi. Maikki sulki silmänsä ja hymyili.

”No sitä samaa.”
Teklakin hymyili, nojasi lähemmäs, painoi päänsä Maikin olkapäälle. Maikin sydän takoi villisti, villimmin kuin koskaan aiemmin.

”Kokeillaanko, miten tässä käy?”, Tekla ehdotti. Maikki silitti hänen hiuksiaan.

”Kokeillaan vaan.”

Sen jälkeen Teklan valtakunta puutalon kellarissa muuttui aivan toisenlaiseksi pakopaikaksi. Sellaiseksi, jossa maattiin sängyllä tuntitolkulla suutelemassa. Sellaiseksi, jossa maattiin jalat seinää vasteen juttelemassa keskiyöllä kynttilänvalossa. Sellaiseksi, jossa haparoivin ottein riisuttiin toisen vaatteet, hyväiltiin paljasta ihoa, koskettiin muuta, auringonpolttamaa ihoa vaaleammaksi jääneitä rintoja. Jossa tutustuttiin sentti sentiltä toisen kehoon ja siihen, mistä toinen sai eniten nautintoa. Maikki oli rakastunut, vahvemmin kuin aiemmin. Teklan hymy oli pehmeä, ääni käheä, kosketus hellä. Elämä Teklan kanssa tuntui erilaiselta kuin se, mihin hän oli kasvanut. Se oli boheemia, normeista välittämätöntä taiteilijan elämää, eikä laskelmoivaa, aikataulutettua, määrätietoista Maikin perheen elämää. Teklan kanssa Maikki halusi olla villi ja vapaa. Ehkä hän voisikin hakea teatterikorkeakouluun. Olla näyttelijä tai näytelmäkirjailija. Lukiossa luetut luonnontieteet tuntuivat kahlitsevilta, liian eksakteilta.

Kesä meni vauhdilla, ja niin meni syksykin. Tammikuussa Tekla täytti 18. Hän ajoi kortin päästäkseen helpommin valokuvauskeikoille, ja sai lainata äitinsä vanhaa Fiat Puntoa. Se oli pieni ja punainen. Siinä ei ollut moderneja musiikintoistovälineitä, vain vanhanaikainen autoradio. Tekla soitti Maikille usein ajaessaan kuvauskeikoilta kotiin – niin silloinkin. Taustalla rämisi Radio Nova ja Ellie Goulding. Tekla oli ollut kuvaamassa talvihäitä ja ajoi puolenyön aikaan kotiin. Maikki oli ollut töissä kahvilassa koko päivän, ja illalla yrittänyt valmistautua tulevaan koeviikkoon. Isä oli muuttanut pois ja kotona oli rauhallista. Pikkusisko oli kaverinsa luona yökylässä – tai niin sisko oli sanonut äidille, mutta Maikki tiesi, että oikeasti hän oli uuden poikaystävänsä luona. Maikki makasi sängyssä ja kuunteli Teklan puhetta. Tekla oli väsynyt, mutta onnellinen, kuvauskeikka oli ollut antoisa. Ajomatka kesti kuitenkin tunnin ja tie oli pimeä. Yhtäkkiä Teklan rauhallisen puheen katkaisi säikähtynyt huudahdus, sitten kiljahdus, sitten hirveä rysähdys ja puhelu katkesi. Maikki säpsähti pystyyn istumaan, yritti soittaa Teklalle, mutta puhelimeen ei saanut yhteyttä. Sydän takoi rinnassa kivuliaan kovaa, väri pakeni kasvoilta. Kädet täristen Maikki yritti soittaa, mutta puhelin ei ollut enää päällä. Maikki tiesi, missä Tekla suunnilleen oli, mutta liian kaukana, jotta hän voisi mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Kädet yhä täristen hän soitti hätänumeroon.

Seuraavan päivän lehdessä oli pieni juttu, jossa kerrottiin 18-vuotiaan nuoren naisen kuolleen rattijuopon ajettua auton keulaan.




Sylissä oleva vauva alkoi liikahdella levottomasti, ja Maikki heräsi. Tutti putosi suusta, ja Iida alkoi itkeä. Maikki laski topin olkaimen alas ja avasi imetysliivin kupin. Vauva etsi hetken hänen rintaansa, ja alkoi sitten imeä pontevasti. Maikki silitti enkelinkiharoita, ja Iida rauhoittui tyytyväisenä rinnalle. Maikki silitti pieniä varpaita, haukotteli pitkään, hieroi väsyneitä silmiään. Hän katseli ympärilleen Iidan huoneessa. Yksi seinä oli keltainen, muut valkoisia. Valkoisen pinnasängyn yläpuolella oli taulu, jossa auringonkukan päälle oli kirjoitettu kaunokirjaimin Iida Aurora. Maikki ei koskaan kertonut Jorille, mistä nimi Aurora tuli. Toisaalla, toisessa maailmassa, oli hautakivi, jossa luki Tekla Aurora. Maikki sulki silmänsä, Iidan imu kävi unisemmaksi, ja vähitellen he molemmat lipuivat takaisin uneen.



Teklan kuoleman jälkeen kaikki tuntui hajoavan. Kukaan ei osannut lohduttaa oikeilla sanoilla. Harva tiesi, mitä Tekla oli hänelle oikeasti merkinnyt. Koko kevääksi hän eristäytyi muusta maailmasta. Hän opiskeli hartaammin kuin koskaan ennen, hukutti kipunsa ja ikävänsä fysiikan ja matematiikan kaavoihin, kemian laskuihin, biologian totuuksiin. Tekla oli kuollut heti tapahtumapaikalle, eivätkä päivystyksen lääkärit pystyneet tekemään mitään. Silti hän halusi lääkäriksi – jos hän pystyisi pelastamaan yhdenkin Teklan, elämällä olisi jokin tarkoitus. Koko kesän hän luki ylioppilaskirjoituksiin, koko kolmannen lukiovuoden hän istui kirjastossa. Hänet oli vallannut lähes maaninen palo, pakonomainen tarve tietää enemmän. Teklan kuoltua kaikki hänen boheemit haaveensa olivat kuolleet. Sellainen maailma, jossa aika lipui omaan tahtiinsa, asunto oli täynnä kukkia, elämä soljui omalla painollaan, oli viety häneltä pois. Jäljelle jäivät laskut, fysiikka, tiede ja aikataulut. Hän kirjoitti koko lukion parhaan ylioppilastodistuksen – seitsemän laudaturia, ja pääsi ensimmäisellä hakukerralla sisään lääketieteelliseen. Siellä kukaan ei tiennyt Teklasta, ei hänen tragediastaan. Siellä hän uskalsi uudelleen avata oven sille mahdollisuudelle, että elämässä olisi ystäviä, naurua ja jonkinlaista huolettomuutta. Välillä hänellä oli hauskaakin. Ensimmäisissä kesätöissään kaupunginsairaalan vuodeosastolla hän kohtasi Jorin – pari vuotta häntä vanhemman, samana keväänä valmistuneen nuoren lääkärin. Teklan kuolema särki moneksi vuodeksi kaikki unelmat. Jori muistutti, että niitä oli sittenkin vielä olemassa.



”Hei, Maikki”, hän heräsi pehmeään ääneen korvansa juuressa ja säpsähti hereille. Jorin suuri, karhumainen koura oli hänen olkapäällään. Iida nukkui tyytyväisenä hänen sylissään, paljas rinta roikkui valtoimenaan paidan päällä.

”Tuu nukkumaan”, Jori sanoi ja hymyili.

Maikki nyökkäsi hämmentyneenä. Jori nosti lapsen hänen sylistään, suuteli hellästi vauvan pientä otsaa, laski tytön pinnasänkyyn, jossa tämä potki hetken ilmaa ja rauhoittui sitten. Maikki sulki liivinsä ja nousi hitaasti ylös. Jori käveli edeltä makuuhuoneeseen. Maikki katsoi väsynyttä peilikuvaansa pestessään hampaitaan. Teklan kuoltua hän oli suorittanut elämäänsä niin kuin sitä kuului. Opiskellut, mennyt töihin, mennyt naimisiin, ostanut omakotitalon, tehnyt lapsen. Kai hän oli sitä halunnutkin – hän rakasti Joria ja vielä enemmän Iidaa, ja talokin oli juuri sellainen, kuin hän oli aina halunnut – mutta joskus hän ei tiennyt, kuka oikeasti oli. Oliko se unenomainen 17-vuotias hän, vai joku muu, välähdys jonkun toisen elämää?
Just some things to say,
things that looked good yesterday

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 371
  • Lunnikuningatar
Luin tämän jo aamulla ja liikutuin kovasti, mutta en halunnut kommentoida kännykällä. Nyt sitten teen kuitenkin niin, koska muuten jäisi varmaan tyystin tekemättä, joten tässä ollaan!

Etydihaasteessa minusta on aina ihaninta se, miten odottamattomiin suuntiin tekstit lähtevät. Tuntuu aina siltä kuin avaisi lahjan, ja niin nytkin! Ihastelin sitä, miten maalaaminen oli siirtynyt Teklan äitiin ja Tekla taas katsoi maailmaa kameran läpi, ja tuota hääpukua ja sen luontevaa istuvuutta (heh) tarinaan! Suutelukohtaus oli suloinen, rakkaudessa aitoa nuoruuden kipeyttä ja lempeyttä ja hohdetta ja ihmettä! Ja sitten se Maikin nykyhetken arkisuus, nuo pohdinnat, elämään väistämättä kuuluva jossittelu, rakkaus ja sen monet peilit – niin hienoja juttuja!

Pidin tästä tosi paljon, kiitos kun kirjoitit. ❤️


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 250
Tämä oli kertakaikkiaan upea ja pysäyttävä teksti, ja voi olla, etten osaa äkkiseltään edes tiivistää sanottavaani mihinkään järkevään muotoon. Maikin hahmossa oli valtavan paljon sellaista tarttumapintaa, joka on itsekin helppo allekirjoittaa, ja juttuja, joita huomaa ajatelleensa elämän varrella, kuten tuo elämän suorittaminen siten kuin "kuuluu", ja ristiriidan kokeminen sen välillä, että on jokin järkevä ammatti, joka on tullut hankittua, ja samalla tullut suljettua ovi joltain toisenlaiselta elämältä. Ja tuo Maikin tunne, että koko elämä on tällä hetkellä tiivistynyt kaiken sen ympärille, mitä on pakko tehdä (työt, perhe, kotiasiat ja jatkuva riittämättömyys näiden välillä), se taitaa olla tuttua monille, joilla on tai on joskus ollut pieniä lapsia. Siinä elämänvaiheessa liikkumavaraa voi olla niin vähän, että ei ole ihmekään, jos ajatukset harhailevat asioihin, joita olisi voinut olla, jos vain.

Maikin ja Teklan rakkaustarina oli kaunis, ja siitä tuli niin käsinkosketeltavasti esiin, miten Maikille avautui Teklan myötä myös kokonaan uudenlainen tapa katsoa maailmaa, kokea se ja olla siinä. Lapsuuden perheen ajatusmallit taitaa olla monesti tiukassa ja ne tulee otettua annettuina, kunnes sitten joku ihminen tai tapahtuma voikin avata silmät sille, että hei, muullakin tavalla voi elää. Ja jokin muu tapa voisikin itse asiassa sopia itselle paremmin. Teklan myötä Maikki taisi oppia näkemään elämän ilman jatkuvia paineita, suorituskeskeisyyttä ja riippuvaisuutta materiaalisesta hyvästä, ainakaan siinä määrin kuin hänen omassa kodissaan. Siksi olikin niin surullista, miten hän Teklan myötä menetti myös tuon maailman kokonaan, eikä osannutkaan löytää itsestään kykyä jatkaa sillä tiellä enää, kun Tekla oli poissa. Maikin reaktio suruun ja menetykseen oli tavallaan kovin ymmärrettävä, kun hän vetäytyi ensin yksinäisyyteensä ja keskittyi opintoihinsa, ja kun sitten elämä vähitellen avautui uudelleen, hän koki helpommaksi, ettei kukaan tiennyt, mitä hän oli kokenut.

Mutta voi olla, että tämä ristiriita Maikin aikuisessa elämässä on jotain, johon hän aina palaa, kunnes hän tavallaan suostuu kohtaamaan sen. Ajattelen, että ehkä hänen voisi vaikka tarvita antaa uudelleen tilaa sillekin puolelle itsestään, joka on tähän asti saanut olla olemassa vain Teklan kanssa, ja ehkä vaikka kertoa kokemastaan Jorille tai jollekulle ystävälle. Kuka tietää, mikä sitten ketäkin auttaisi voimaan paremmin. Mutta äkkiseltään tuntuu, että noille jutuille ei Maikin elämässä ole tällä hetkellä oikein tilaa, paitsi hänen ajatuksissaan ne ovat läsnä ehkä kaiken aikaa. Kiitos kovasti kun kirjoitit tämän, se herätti paljon ajatuksia. :)
« Viimeksi muokattu: 04.08.2023 12:23:25 kirjoittanut Altais »

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 340
  • Ava&banner by Ingrid
Kiitos kovasti kauniista kommenteista!

Kaarne, kiva, että tykkäsit! Tämä etydihaaste antoi hyvän ponnen kirjoittaa tämän, kun sain jotenkin Teklan kuvan selkeäksi päähäni. Hääpukua piti hetki miettiä, mutta sekin solahti tarinaan varsin hyvin paikalleen. Ihanaa kuulla, että tästä välittyi arkisuus ja rakkaus, koska niitä eniten hain. Kiitos vielä hyvästä haasteesta ja ihanaa, kun luit!

Altais, kiitos kauniista sanoista! Sellainen elämän ristiriita juuri siinä, että elämä ehkä vahingossa vei johonkin, ja sitten oli tämä toinen minä, joka jäi nyt kokematta, on musta hirveän mielenkiintoinen ajatus ja oli kiva lähestyä sitä tätä kautta. Ruuhkavuodet on ehkä juurikin sellainen hetki, kun alkaa pohtia niitä elämänsä valintoja.
Teklan ja Maikin tarina on minustakin kaunis, mutta toki siihen muistomuodossa kehkeytyy vain ne hyvät asiat. Tekla symboloi nuoruutta, onnea ja vapautta muistona ehkä vielä enemmän kuin oikeasti. On totta, että lapsuudenkodin tavat ottaa helposti annettuna ja onkin hyvä kohdata hyvin erilaisista perheistä tulevia, joilla on ihan toisenlainen maailmankatsomus. Ehkä Maikki vielä kaiken kiireen hellittäessä syventyy takaisin omaan vähän vapaampaan ja taiteellisempaan puoleensa - ainakin hän miettii sitä usein. Kiitos kun luit ja kiva, että tykkäsit!  :)
Just some things to say,
things that looked good yesterday