Kirjoittaja Aihe: Kyläkoulun joulujuhla (Minerva, S)  (Luettu 502 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 017
Kyläkoulun joulujuhla (Minerva, S)
« : 21.02.2024 16:09:40 »
Nimi: Kyläkoulun joulujuhla
Fandom: Harry Potter
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Tiivistelmä: Minervan viimeiset joulujuhlat kyläkoulussa ennen Tylypahkan aloittamista.
Kirjoittajan sana: Tämä osallistuu joulufestiin lainauksella, joka on heti ficin alussa. Ja tämän tarinan myötä lämmintä joulua hiddenbenille <3.
Kirjoittajan sana 2: Ylläpidon tarkistettua ficcilistaukseni linkkien toimivuutta (kiitos siitä <3) huomasin, että oon onnistunut poistamaan kaksi ficciäni. Mulle on käynyt niin kerran ennenkin: ei pitäisi selata Finiä puhelimella. Tai ei ainakaan pitäisi olla näin sohelo :D. Mutta tässä tää jouluksi kirjoitettu teksti uudestaan. Ja kiitos myös Meldikselle viestistä siitä, että tää teksti oli mystisesti kadonnut <3.


KYLÄKOULUN JOULUJUHLA


The best way to spread Christmas cheer is singing loud for all to hear.
- Will Ferrell


Joulukuusi tuoksui taivaalliselta. Minervan kodissa joulukuusi tuotaisiin sisälle vasta jouluaaton aamuna, mutta koulun juhlasalissa suuri kuusi oli ollut jo joulukuun ensimmäisestä päivästä alkaen. Vanhimmat oppilaat saivat aina perinteisesti koristella sen, ja Minerva oli ensimmäisestä luokasta alkaen odottanut, koska hänen vuoronsa koittaisi.

Ja ensi vuonna se olisi, paitsi että ei ollut. Yksitoistavuotissyntymäpäivänään hän oli saanut kirjeen Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta. Siinä kutsuttiin hänet oppilaaksi ensi vuoden syksystä alkaen. Minervan äiti oli itkenyt ilosta, mutta isä oli kalvennut ja hänen huulensa olivat kiristyneet pieneksi viivaksi. Illalla, sängyssä valveilla maatessaan, Minerva oli kuullut vanhempiensa riitelevän.

Nyt tilanne oli rauhoittunut, ja isä tuntui hyväksyneen tyttärensä lähdön sisäoppilaitokseen. Mutta Minerva ei oikein tiennyt, mitä itse ajatteli Tylypahkasta. Hän viihtyi kyläkoulussa. Siellä kaikki tunsivat toisensa. Minerva ei tuntenut muita noitia tai velhoja kuin oman äitinsä, koska isän pyynnöstä äiti ei pitänyt yhteyttä entisiin ystäviinsä.

Minerva vilkaisi vieressään istuvaa parasta ystäväänsä Reginaa. Regina heilutteli harmaisiin villasukkiin puettuja jalkojaan ja tärisi innosta. Hän ehkä huomasi Minervan katseen, koska kääntyi häntä kohti ja kuiskasi:

”Eikö olekin mahtavaa istua isojen penkillä?”

Minerva nyökkäsi. Vielä viime vuonna he olivat joutuneet istumaan koulun joulujuhlissa jumppapatjoilla, mutta nyt heidän luokkansa oli saanut istua patjojen taakse kannetuille pitkille penkeille. Regina vaikutti siitä ylimaallisen onnelliselta. Ja juuri siitä Minerva ystävässään piti: Regina osasi innostua pienistä asioista. Minerva ei tiennyt, miten koskaan voisi kertoa hänelle vaihtavansa koulua ensi syksynä.

”Nyt se alkaa!” Regina hihkaisi, kun heidän opettajansa, herra Scrooge, astui puhujankorokkeelle.

”Hyvä juhlaväki! Jälleen on joulu! Miten hienoa on saada viettää sitä yhdessä. Näin aluksi luon katsauksen menneeseen vuoteen, aloittaen tammikuun myyjäisistä, joiden tuotoilla ostimme uudet aapiset.”

Oppilaiden vanhemmat ja isovanhemmat taputtivat, ja Minerva antoi itselleen luvan vajota ajatuksiinsa. Hän kyllä tiesi, mitä vuoden aikana oli koulussa tapahtunut, hän ei tarvinnut muistutuksia.

Minerva katseli tummansinistä kangasta, joka juhlasalin takaseinään oli viritetty. Se oli koristeltu hopeapaperista leikatuilla tähdillä, joita Minervakin oli ollut tekemässä. Yötaivaasta oli tullut oikeastaan aika hieno. Se olisi varmasti upea tausta joulukuvaelmalle, jonka vuoro olisi juhlan lopussa.

Minerva hätkähti ajatuksistaan, kun salissa jälleen taputettiin. Opettaja Scrooge oli lopettanut puheensa, ja toisluokkalaiset alkoivat kerääntyä salin etuosaan. Minervan pikkuveli oli luokkansa pisin, mutta näytti kärsivimmältä. Veli inhosi nokkahuilun soittoa, mutta nyt heidän oli määrä esittää herra Scroogen tuorein joulusävellys. Minerva kätki virnistyksensä yskäisyyn. Hän tiesi tarkalleen, että veli vain esittäisi soittavansa, mutta ei puhaltanut huiluun ollenkaan.

Epävireisen joululaulun jälkeen oli vuorossa koulun näytelmäkerhon joulunäytelmä ja sen jälkeen yhteislaulua herra Scroogen säestämänä. Komean veisuun lopetti ”Ah, iloitkaatte ystävät”, jonka jälkeen Minervan isä astui puhujankorokkeelle. Kuin huomaamatta Minerva korjasi ryhtiään.

”Onkohan sinun isästäsi mukavaa olla pappi?” Regina kuiskasi ja Minerva loi häneen varoittavan katseen. Isä ei pitänyt siitä, jos hänen puheensa aikana kuiskuteltiin.

”Hyvät ystävät, mukavaa olla yhdessä jälleen näissä merkeissä. Tiedän, että te oppilaat odotatte jo malttamattomina joulupussejanne, joten en puhu pitkästi. Mutta muutaman sanan haluan sanoa laulamisesta. Jouluevankeliumissa kuvataan, miten enkelit lauloivat kunniaa Jumalalle korkeuksissa. Minusta on tärkeää, että me yhä, yli 1900 vuotta myöhemmin, kokoonnumme laulamaan yhdessä. Laulu lähentää meitä, tuo meidät yhteen.”

Minerva antoi itsensä taas vajota ajatuksiinsa. Hän mietti joulupusseja, joista isä oli maininnut. Oppilaat saivat aina joulujuhlan päätteeksi joulupussin, joka sisälsi omenan, piparkakun ja kiiltokuvan. Joka vuosi pussi ilahdutti yhtä paljon, vaikka sen sisällön tiesi ennalta. Jaettaisiinkohan Tylypahkassa joulupusseja? Minerva päätti kysyä asiasta äidiltään, jahka isä ei olisi kuulemassa.

Äkkiä Minerva tunsi Reginan tönäisevän häntä kyynärpäällään kylkeen:

”Nyt veisataan!”

Nopeasti Minerva otti sylistään virsikirjan, jonka naru oli tietysti oikealla paikallaan seuraavan virren kohdalla. Papin tyttärenä Minerva oli oppinut laittamaan narun paikoilleen heti numerot opittuaan.

Virsi oli ”Maa on niin kaunis”. Herra Scrooge säesti ja isä johti laulua komealla äänellään. Samaa virttä veisattiin usein myös Minervan kotona. Minervasta virressä oli kauniit sanat.

Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.

Minerva tavoitti isän katseen. Isän silmät hymyilivät. Yllättäen Minervan mielen täytti lämpöinen rauha. Vaikka hänen elämänsä muuttuisi täysin ensi syyskuussa, kukaan ei voisi viedä pois hänen muistojaan. Ei jalkojaan aina heiluttelevaa Reginaa, ei joulukuusen tuoksua, ei hopeisia tähtiä tummansinisellä kankaalla.

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan.

Jouluja tulisi uusia. Ei enää tällaisia jouluja, mutta uudenlaisia. Ja kenties nekin olisivat aivan mukavia.
« Viimeksi muokattu: 21.02.2024 16:13:33 kirjoittanut Rowena »