Kirjoittaja Aihe: BBC!Merlin: Aina ihollani | S | Arthur/Merlin | soulmate!AU | huumori, fluffy | osa 2/2, valmis  (Luettu 2241 kertaa)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 250
Nimi: Aina ihollani
Fandom: BBC!Merlin
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Genre: Huumori, fluffy, slice of life -tyyppistä hömppää, soulmate!AU, lukio!AU
Paritus: Arthur/Merlin, Gwen/Lancelot (sivuroolissa)
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja, enkä tienaa tämän kirjoittamisesta.

Tiivistelmä: Arthur ja Merlin elävät ihan tavallisessa nykyhetken todellisuudessa, jossa kuitenkin on sellainen pieni twisti, että kuudentenatoista syntymäpäivänä nuoren ihmisen iholle ilmestyy näkyviin merkki, jonka avulla hänen on tarkoitus tunnistaa oma sielunkumppaninsa. Tämä aiheuttaa suuresti päänvaivaa ja ikäviä yllätyksiä sekä Arthurille että Merlinille.

A/N: Tämä on aivan ensimmäinen kokeiluni tämän fandomin parissa, joten älkää ampuko minua. ;D Tällä haluan myös toivottaa hyvää syntymäpäivää Meldikselle, jonka Merthur-ficit ovat olleet ihanaa luettavaa jo pitkään, ja jotka ovat inspiroineet minuakin viimein uskaltautumaan tähän. :) Aikomukseni oli kirjoittaa tämä kerralla valmiiksi, mutta aikataulusyistä laitan sen nyt tänne kahdessa osassa, jotta ainakin alkupuolisko ehtii tänne oikeana päivänä. :) Toinen osa seuraa perässä hiukan myöhemmin.

//Ai niin, ja canonissa Arthur taitaa olla Merliniä hiukan vanhempi, mutta tässä he ovat kuitenkin saman ikäisiä.







Aina ihollani


I


Arthur oli odottanut lukion alkamiselta monia asioita, mutta ei tätä. Hän oli valinnut urheilulukion toisaalta siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli koko kaupungin, ja ainakin omasta mielestään myös koko maan lupaavin nuori jalkapalloilija. Mutta toisaalta, hänellä oli ollut kouluvalintaansa toinenkin, merkittävä syy.

Hän oli luottanut siihen, että urheilulinjan poikien kesken ei ainakaan puhuttaisi jatkuvasti niistä kirotuista sielunkumppaneista, eikä typeristä merkeistä, joiden perusteella oma sielunkumppani oli tarkoitus löytää.

Kun nuori ihminen täytti kuusitoista vuotta, hänen iholleen ilmestyi näkyviin teksti, jonka perusteella sielunkumppani oli määrä tunnistaa, sillä tuo teksti merkitsi ensimmäisiä sanoja, jotka kukin kuulisi sielunkumppaninsa sanovan hänelle.

Mikä pahinta, sanat ilmestyivät näkyviin alaselän iholle, juuri housunvyötärön kohdalle. Yhdeksännen luokan kevät oli ollut yhtä kaaosta, kun yksi toisensa jälkeen oli täyttänyt kuusitoista vuotta, ja ihmiset yrittivät saada selville toistensa sielunkumppanien sanoja yrittämällä häpeämättömästi päästä kurkkimaan toistensa housunvyötäröiden alle.

Arthurin oma syntymäpäivä oli toukokuussa, joten hän oli saanut olla aivan rauhassa vielä alkuvuoden. Valitettavasti hän oli kuitenkin melko suosittu koulun tyttöjen keskuudessa, mikä hänen omasta mielestään johtui lähinnä hyvästä ulkonäöstä ja menestyksestä urheilussa, mutta minkä jotkut kateelliset laittoivat varakkaan perheen ja ison egon piikkiin.

Yhtä kaikki, joku saman koulun tytöistä oli kai jollain ilveellä onnistunut urkkimaan selville hänen syntymäpäivänsä, vaikka hän oli yrittänyt visusti salata sen.

Siitä alkoi hänen piinansa, jolle ei näkynyt loppua.

Arthur oli yrittänyt kaikin keinoin piilottaa omaa sielunkumppanimerkkiään. Hän oli mennyt hienon tavaratalon kosmetiikkaosastolle, ja kysellyt siellä myyjältä parasta mahdollista peitevoidetta, joka piilottaisi aivan kaiken. Vaikka se oli ollut äärimmäisen nöyryyttävää, ja vaikka hän oli joutunut maksamaan siitä pienen omaisuuden, hän oli saanut itselleen valikoiman tuotteita, joilla hän oli kuvitellut selviävänsä tästä.

Hän oli väittänyt kaikille, ettei hänelle ollut koskaan ilmestynyt mitään typerää merkkiä, sillä hänellä ei ollut aikomustakaan koskaan rakastua eikä sitoutua kehenkään. Hänen tosirakkautensa oli urheilu, ja se riitti hänelle aivan hyvin. Seurustelusuhde olisi hänen tulevalle uralleen pelkkänä jarruna, joten hän oli vain onnellinen, ettei hänelle ollut tässä maailmassa sielunkumppania.

Todellinen syy, miksi hän halusi piilottaa merkkinsä, oli hieman mutkikkaampi. Hänen saamansa teksti sattui olemaan niin nolostuttava, että jos se olisi levinnyt yleiseen tietoon, hän joutuisi kuuntelemaan siitä vinoilua koko loppuikänsä.

Hän ei itsekään voinut käsittää, miten saattoi olla mahdollista, että hänen sielunkumppaninsa ensimmäiset sanat hänelle tulisivat olemaan:

Voi helvetti, ei ole todellista. Minun pitää mennä.

Arthur oli odottanut lukion alkua siinä toivossa, että urheilulinjan poikien seurassa hän saisi sentään olla rauhassa tältä asialta. Mutta ei. Tyrmistyneenä ja raivoissaan hän joutui seuraamaan vierestä, kun jopa kaikkein typerimmät, karkeinta alapäähuumoria viljelevät joukkuekaverit intoilivat omista ja toistensa sielunkumppanimerkeistä, ja yrittivät saada selville, kuka heidän elämänsä rakkaus tulisi olemaan.

Arthur pelkäsi sitä päivää, kun hän viimein kohtaisi omansa. Siitä ei voisi seurata mitään hyvää.



II


Merlin oli hakenut lukioon luonnontiedelinjalle vain siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseisessä koulussa opetti koko maan arvostetuin fysiikan opettaja. Hän oli niin kauan toivonut pääsevänsä Gaiuksen oppiin, koska puhuttiin, että hänen kauttaan kaikkein lahjakkaimmille aukeaisi opiskelupaikkoja alan huippuyliopistoissa, ja hän olisi kasvattiensa opintojen ja työelämän tukena vielä pitkään lukion jälkeenkin.

Tämä tieto oli saanut Merlinin hakemaan juuri tuohon kouluun, vaikka siinä olikin tiettyjä, harmillisia epäkohtia. Suurin niistä oli se, että luonnontiedelukio oli kaupungin säästökuurin johdosta päätetty pari vuotta sitten yhdistää läheisen urheilulukion kanssa.

Merlinin mielestä ei olisi pitänyt tulla kenellekään yllätyksenä, etteivät urheilu- ja luonnontiedelinjalaiset noin vain sopeutuneet elämään rauhanomaisesti toistensa kanssa. Mutta aikuiset olivat niin naiiveja, että ilmeisesti tällaista ikävää tosiasiaa ei ollut lainkaan osattu tai haluttu ajatella etukäteen.

Merlinin lukiotaival olisi alkanut takkuisesti, ellei hän olisi sattunut löytämään Gweniä, joka myös opiskeli luonnontiedelinjalla, ja josta tuli nopeasti hänen paras ystävänsä. Heillä oli tapana yhdessä heittää tylyä herjaa aivottomista urheilulinjalaisista, kunnes tapahtui se juttu.

Kun Gwen lokakuun alussa täytti kuusitoista, hänen alaselkäänsä ilmestyivät näkyviin sanat:

Ehtisitkö mitenkään auttaa minua matikan tehtävien kanssa? Jos sopii, haluaisin viedä sinut siitä hyvästä ulos syömään.

Siitä ei ollut kulunut kauankaan, kun lukion toista luokkaa käyvä urheilulinjalainen, jääkiekkoilijaksi ihmeen kohtelias Lancelot oli lausunut nuo sanat Gwenille.

Olihan Merlin toki iloinen ystävänsä puolesta, vaikka tämä tarkoittikin hänelle sitä, ettei hänellä enää ollut ketään, kenen kanssa tehdä pilaa typeristä urheilijoista. Eihän hän oikeastaan itsekään voinut väittää, että Lancelotissa olisi ollut ihmisenä jotain vikaa.

Hän oli oikeastaan aika mukava, ihan eri maata, kuin esimerkiksi se täysin sietämätön Arthur, jota Merlin inhosi jo valmiiksi, vaikkei ollut ikinä edes puhunut tämän kanssa. Mutta ei hänen tarvinnut puhua Arthurille tietääkseen, että tyypillä oli niin iso ego, ettei kenenkään olisi edes teoriassa pitänyt mahtua tämän kanssa samaan luokkahuoneeseen.

Heillä ei ollut kovin paljon yhteisiä kursseja, luojan kiitos, mutta vähienkin yhteisten oppituntien perusteella Merlin tiesi, että Arthurilla oli tapana olla raivostuttavan levoton ja äänekäs, ja keskittyä aivan muihin asioihin kuin opiskeluun. Hän tiesi myös, että Arthurin ja hänen kaltaistensa silmissä luonnontiedelinjalaiset olivat täysin toisen luokan kansalaisia.

”Voi sitä onnetonta, joka saa sielunkumppanikseen tuon tyypin”, Merlin kuiskasi Gwenille kesken erään erityisen ärsyttävän oppitunnin. ”Minä varmaan menisin ennemmin narun jatkoksi.”

Gwen oli samaa mieltä, ja hetken aikaa heillä oli ollut todella hauskaa Arthurin ja tämän älyvapaiden kavereiden kustannuksella.

Mutta juuri ennen joululoman alkua tapahtui kauheita. Olihan Merlin toki pelännyt jo kuukausia etukäteen omaa syntymäpäiväänsä ja toivonut, että hän olisi yksi niistä onnekkaista, joilla ei ollut sielunkumppania lainkaan. Hän olisi aivan hyvin voinut keskittyä seurustelukuvioiden sijaan opintoihinsa ja tulevaan uraansa, ja olla aikuisena yksinäinen nero kuten Gaius.

Mutta vaikka hän oli ollut etukäteen huolissaan, ei hän sentään ollut osannut varautua mihinkään näin kammottavaan.

Hän ei ikinä, ikinä voisi paljastaa kenellekään julmaa totuutta. Edes Gwen ei koskaan saisi tietää, että Merlinin sielunkumppani oli kaikesta päätellen joku tämän koulun urheilulinjalaisista, eikä suinkaan kukaan Lancelotin tapainen, mukava kaveri, vaan yksi niistä kaikkein hirveimmistä ääliöistä.

Merlin oli päättänyt löytää keinon, jolla sielunkumppanimerkin saisi pysyvästi poistettua iholtaan. Älykkäänä, kemiassa lahjakkaana oppilaana hän kaiketi keksisi siihen sopivan lääkkeen.



III


Arthurin pahin painajainen toteutui eräänä huhtikuisena iltapäivänä, jolloin hän sitä kaikkein vähiten osasi odottaa. Hän oli siinä vaiheessa onnistunut piilottelemaan omaa sielunkumppanimerkkiään ansiokkaasti jo melkein vuoden, ja muutkin olivat ainakin melkein alkaneet uskoa hänen väittäessään, ettei hänellä ollut koko merkkiä.

Itsekin hän oli jossain vaiheessa lakannut aktiivisesti kammoamasta sitä päivää, kun joku sanoisi hänelle nuo maagiset sanat. Kukaan ei koskaan ollut sanonut hänelle mitään siihen viittaavaakaan, kuin ei helvetti, pitää mennä, sillä yläasteen tapaan suurin osa lukion tytöistäkin haaveili hänestä salaa, ja sanoi siksi hänelle vain hyvin imartelevia asioita.

Arthur tiesi, että joidenkin ihmisten kohdalla meni kai vuosia ja taas vuosia ennen, kuin sielunkumppani tulisi jossain vastaan. Hän itse oli alkanut elätellä toiveita siitä, että se tapahtuisi hänelle vaikkapa aikanaan vanhainkodin käytävällä.

Mutta sinä ihan tavallisena tiistaina, kun hän oli kovalla kiireellä juoksemassa alas koulun portaita ehtiäkseen matematiikan tunnilta pian alkaviin treeneihin, hän törmäsi portaissa suoraa päätä johonkuhun, joka kompastui, ja jonka sylissä ollut kirjapino levisi hänen jalkojensa juureen estäen häntä pääsemästä eteenpäin.

Arthur pani ärsyyntyneenä merkille, että kirjapinon omistaja oli eräs niistä kaikkein ärsyttävimmistä luonnontiedenörteistä, jotka aina katsoivat urheilijoita sen näköisinä, kuin olisivat muka paljonkin fiksumpia, vaikka oikeasti olivat vain kateellisia. Tällä kyseisellä pojalla, jonka nimeä Arthur ei muistanut, oli erityisen ärsyttävä tapa virnistellä pilkallisesti, jos Arthur vastasi tunnilla väärin opettajan kysymyksiin.

”Kerää itsesi vitun äkkiä pois minun tieltäni, sinä surkea tiedenörtti. Etkö näe, että minulla on kiire”, hän ärähti.

Silloin tapahtui jotain aivan kummallista. Poika, joka oli juuri ollut keräämässä kirjoja syliinsä, kohotti katseensa Arthuriin, ja katsoi häntä silmät hämmästyksestä suurina.

Ihanat silmät, Arthur ajatteli ennen kuin ehti edes tajuta, mitä hänen päässään liikkui.

Aika pysähtyi, ja hetken he vain tuijottivat toisiaan. Arthur tunsi itselleen epätyypillisen kuumotuksen leviävän poskipäilleen, sitten koko kasvoille.

Mutta yhtäkkiä hetki oli ohi, ja tuo poika kohottautui ylös niin nopeasti, että pari kirjaa tipahti uudelleen lattialle. Hän ei kumartunut poimimaan niitä, vaan tuijotti Arthuria epäuskoisena.

Sitten:

”Voi helvetti, ei ole todellista. Minun pitää mennä.”

Poika kääntyi kannoillaan, ja ryntäsi pois niin kovalla kiireellä, että oli kompastua uudelleen.

Arthurin oli pakko istuutua porrasaskelmalle, sillä hänen päätään huimasi, korvissa soi ja polvet tuntuivat tutisevalta hyytelöltä. Hän poimi alemmalta askelmalta käsiinsä pojan pudottaman pitkän matematiikan oppikirjan, ja alkoi selailla sitä keskittyneenä. Ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu pojan nimi hieman vinolla, kauniilla käsialalla.

”Merlin…” Arthur mutisi puoliääneen, ja maisteli suussaan tuon pojan nimeä.

Hän tajusi, ettei ollut koskaan tainnut edes välittää tietää pojan nimeä ennen tätä, mutta nyt kun hän tiesi, se tuntui kiehtovalta, aivan kuin poika itsekin.

Arthur istui niillä sijoillaan koulun portailla vielä sittenkin, kun hänen treeninsä olivat jo aikaa sitten alkaneet ja loppuneetkin. Välillä hän tuijotti järkyttyneenä tyhjyyteen, välillä katseli pojan nimeä matematiikan kirjassa typerä hymy huulillaan.

Eikä hän yhtään tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä seuraavaksi.

Hän tajusi lähteä kotiin vasta, kun siivooja tuli ja hätisti hänet tiehensä.



Jatkuu...


« Viimeksi muokattu: 01.06.2023 16:18:24 kirjoittanut Altais »

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 652
AAAAAAAAAAAAAAAAAA

...kokeillaanpas uudestaan.

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

Voi että, kiitos ihan hirveästi! Ihanaa, että kirjoitit Merthuria, parasta ikinä ja tämä oli ihaninta ikinä! <333 Rakastin heti tätä asetelmaa, koska tuli ensinnäkin ihan oma lukiokokemus mieleen, kun viestintäpainotuslukioni yhdistettiin urheilulukion kanssa tokana vuotenani säästöjen toivossa, joten pystyin inhottavan hyvin samaistumaan tähän kokemukseen. ;D Miten me emme todellakaan sopineet sinne urheilijoiden sekaan, enkä voi kuvitella, että luonnontiedepainotus sopisi yhtään sen paremmin. Mutta onneksi se toi Merlinin ja Arthurin yhteen. ^^ Ahh, Arthur oikein kunnon jaliskuningas, ihan täydellistä.

Lainaus
Valitettavasti hän oli kuitenkin melko suosittu koulun tyttöjen keskuudessa, mikä hänen omasta mielestään johtui lähinnä hyvästä ulkonäöstä ja menestyksestä urheilussa, mutta minkä jotkut kateelliset laittoivat varakkaan perheen ja ison egon piikkiin.

Hih, niin hyvä koonti Arthurista, varsinkin siitä sarjan alun ylimielisestä prinssistä, tykkään! Hirveän hauskaa, miten Arthur oli niin varma ulkonäöstään ja urheilullisuudestaan sekä siitä, että lukion nörtit olivat vain kateellisia hänelle (ehkä jotkut olivatkin ::)). Tykkäsin myös Merlinistä luonnontieteisiin hassahtaneena. Aww, miten söpö oli Gwenin ja Lancelotinkin kohtaaminen, kuulostaa ihan Lancelotilta, mitä hän ensimmäiseksi Gwenille sanoi, mielestäni mitä hän melkein sanoi sarjassakin. :D Ja kiva yhteys canoniinkin, että Lancelotkin on tosiaan urheilija=ritari, mutta oikeasti mukava ja ihan erilainen kuin monet muut urheilijat=ritarit, kuten Arthur. :D

Lainaus
Merlin oli päättänyt löytää keinon, jolla sielunkumppanimerkin saisi pysyvästi poistettua iholtaan. Älykkäänä, kemiassa lahjakkaana oppilaana hän kaiketi keksisi siihen sopivan lääkkeen.

Kuulostipa tosi paljon Merliniltä, joka aina löytää lopulta avun Gaiuksen miljoonista kirjoista, siellä on viimein ainakin jokin lääke, loitsu tai juoma, joka pelastaa tilanteen. :)

En kestä, tämä ensitapaaminen oli ÄÄÄÄÄÄÄ. Klassisesti ensinnäkin törmätään toisiinsa ja Merlin tipauttaa kantamansa kirjat, tykkään tästä aina tosi paljon. :D

Lainaus
Aika pysähtyi, ja hetken he vain tuijottivat toisiaan. Arthur tunsi itselleen epätyypillisen kuumotuksen leviävän poskipäilleen, sitten koko kasvoille.

<333 Ihana, miten Arthur jo ennen Merlinin sanojen kuulemista oli lumoutunut ja tuli mieleen, miten hän sarjassakin on jo alkuun sitä mieltä, että Merlinissä on jotain erityistä, mutta ei ole varma mitä. Ei se sielunkumppani valikoidu ihan sokkona. ^^ Aivan ihana kohta, koska varmaan iskee sitten sekin, että tietenkin se toinenkin tajuaa, mitä on tapahtunut, kun on itse kuullut ne ensimmäiset sanat. Arthur oli hirveän söpö pohtiessaan Merlinin nimeä ymmärrettyään etsiä se matikankirjasta. Ja että hänestä Merlinillä oli kaunis käsiala. <3

Sielunkumppanijuttukin oli tosi kiva tässä. Se, että sanat ilmaantuvat selkään on tosi jännä keksintö, vaikka en tosin ihan hirveästi ole lukenut sielunkumppani-ficcejä. Mutta miten se niin näppärästi tuo sielunkumppanit yhteen ja tässäkin loi aivan loistavan ensikohtaamisen. ^^ Kauhean söpöä, miten urheilijatkin pohtivat innoissaan omia sielunkumppaneitaan.
Tykkäsin monesta pikkujutustakin, kuten että Arthur pohti, josko kohtaisi vasta vanhainkodissa sielunkumppaninsa tai miten hän oli pistänyt merkille (mielestäni ilmeisen harmissaan), että Merlin hymyilee pilkallisesti hänelle, kun hän vastaa opettajan kysymykseen väärin tai että kohtaaminen tapahtui huhtikuussa. ^^ Hih, kevättä on rinnassa.
Kiitos tästä tosi paljon, en malta odottaa toista osaa! Ihanaa, että uskaltauduit kirjoittamaan ja julkaisemaan Merthuria, nautin tästä ihan suunnattomasti. <3
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 250
A/N: Tässä nyt tämä toinen palanen tähän pikku sielunkumppanificciin. Pahoittelut, että sen kanssa meni hiukan hävettävän pitkään! Tästä tuli nyt jotain todella pehmoista, toivottavasti ei haittaa. :)

Meldis: En ole itsekään tullut koskaan ennen kirjoittaneeksi soulmate!AU:ta, mutta tykkään kokeilla juttuja, ja piti nyt samalla kertaa kokeilla kirjoittaa Merthuria ja sitä. Itse asiassa tuntui hauskalta ajatukselta, että juuri nämä pojat olisivat toistensa (vastentahtoiset) sielunkumppanit. ;D Arthur on kyllä hauska kirjoittaa tuollaisena kaikkivoipaisena urheilijapoikana, ja Merlin on sitten tietysti tiedenörtti. Gwenin ja Lancelotin romanssi olisi varmaan juuri sellainen sopuisa, kahden mukavan ihmisen rakkaustarina, kun taas nämä kaksi on hiukan toista maata. ;D Miehenikin oli muuten Merliniä katsoessa sitä mieltä, että Merlin ja Arthur on salaa toisiinsa lätkässä, mutta eivät vaan itse tajua sitä, ja hän ei katso sarjaa Merthur-lasien läpi kuten minä. :) Mutta joo, ihanaa kun tykkäsit siitä, että Arthur oli heti ihan myyty Merlinille. Saa nähdä, tuleeko Merlinkin vielä toisiin ajatuksiin sielunkumppanimerkkinsä kanssa. Olipa kiva, kun toivoit Merthuria synttärilahjaksi, koska nyt sain hyvän syyn lähteä kokeilemaan heidän kirjoittamistaan. :)

//Ai niin, ja olipas hauska sattuma, että tuo eri lukioiden yhdistäminen osui sulla noin hyvin kohdilleen. Itselläni ei ole kokemusta lukion käymisestä yhdessä urheilulinjalaisten kanssa, mutta voin hyvin kuvitella, ettei yhteiselo aina välttämättä ole kovin yhteensopivaa vaikka nyt luonnontiede- tai ilmaisutaitolinjalaisten kanssa. ;D






IV


Seuraavat kouluviikot menivät Merliniltä aivan penkin alle. Hän ei pystynyt keskittymään opiskeluihin kuten yleensä. Itse asiassa hän ei pystynyt keskittymään niihin lainkaan. Jopa Gaiuksen tunnit, jotka olivat ennen olleet hänen kouluviikkojensa kohokohtia, menivät häneltä nyt aivan ohi. Hän oli lopen väsynyt, sillä kaiket illat ja yöt hän vain kahlaili läpi kaikkia kirjastosta löytämiään tietokirjoja, joista olisi saattanut olla apua sielunkumppanimerkin poistamiseen.

Se ei silti ollut kaikkein pahinta, vaan oli eräs asia, joka oli vielä kiusallisempi kuin univelka, keskittymiskyvyn puute ja se, että hänen ihollaan olevat, naurettavat sanat edustivat nyt jotain, jota se raivostuttava Arthur oli päästänyt suustaan.

Kaikkea tätäkin pahempaa oli se, ettei hän enää tiennyt, halusiko hän poistaa sielunkumppanimerkkiään.

Totta oli, että Arthur oli rikas, omahyväinen ja hemmoteltu. Mutta Merlin tunsi yhtäkkiä tavallaan tajuavansa, miksi joku saattoi haluta hemmotella Arthuria. Oikeastaan hän olisi itsekin halunnut tehdä tuolle pojalle joskus pienen palveluksen tai pari, ihan vain kokeeksi – vaikka sen tajuaminen järkyttikin häntä syvästi. Ehkä hän voisi joskus tarjoutua vaikka auttamaan Arthuria läksyissä, hän ajatteli. Se ei ehkä olisi vielä ihan liikaa.

Totta oli sekin, että Arthur oli aika levoton ja lapsellinen, ja rakasti selvästikin kuulla omaa ääntään. Mutta kun asiaa ajatteli, oikeastaan Merlinkin rakasti kuulla sitä, ja hän rakasti myös katsella Arthuria, kunhan tämä vain ei huomannut sitä. Ehkä Arthurilla oli syytäkin olla hiukan omahyväinen, sillä olihan hän rehellisyyden nimissä melko hyvännäköinen. Lisäksi hän oli myös todella lahjakas urheilija, ja ilmiselvästi myös erinomaisen hauska tyyppi. Merlin oli huomannut alkaneensa hymyillä typerästi aina, kun Arthur hauskuutti muita oppilaita heittämällä lapsellisia kommenttejaan oppitunneilla.

Mutta kun Arthur katsoi häneen, mitä tapahtui usein – nykyään Arthur tuntui jatkuvasti yrittävän suunnata ne naurettavat kommenttinsa juuri Merlinille – Merlin katsoi kiireesti pois ja oli, kuin ei olisi huomannut koko tyyppiä. Jos hän olikin alkanut pitää Arthurista, ja jos Arthur saikin hänen vatsanpohjansa täyteen perhosia, ainakaan tämän ei tarvinnut huomata sitä. Yhteisten oppituntien jälkeen Merlin poistui luokasta aina niin kiireellä, ettei Arthurilla vain olisi tilaisuutta tulla juttelemaan.

Hän ei ollut ainoa, joka huomasi muutoksen.

”Oletko huomannut, että tuo tyyppi tuijottaa sinua nykyisin ihan koko ajan?” Gwen kysyi erään harvinaisen piinallisen fysiikan tunnin jälkeen.

Arthur, joka oli hiljattain vaihtanut istumapaikkaa toisen urheilulinjalaisen kanssa, istui nyt huonoksi onneksi hyvin lähellä Merliniä, ja Merlin oli todellakin tuntenut tämän tuijotuksen ihollaan. Hän ei ollut pystynyt keskittymään opetukseen lainkaan, koska kaikki energia oli mennyt siihen, että hän ei vahingossakaan katsoisi Arthuria takaisin.

”En, mikä tyyppi muka?” Merlin tokaisi, vaikka huomasi itsekin kuulostavansa liian kireältä. Hän ei ollut kovin lahjakas valehtelija.

”No tuo”, Gwen sanoi, ja nyökkäsi Arthurin suuntaan, joka parhaillaan jonotti ruokalaan yhdessä muutaman kaverinsa kanssa. Kuin Gwenin sanojen vakuudeksi Arthur kääntyi juuri silloin katsomaan heitä ja nyökkäsi, kuin he olisivat olleet hyviäkin tuttuja. Merlin alkoi katsella muka kiinnostuneena ilmoitustaululle kiinnitettyjä lappusia.

”Ei hän minua tuijota”, Merlin sanoi muka poissaolevasti. ”Varmaan hän on lätkässä sinuun. Ehkä hän on niitä tyyppejä, jotka haluavat aina sitä, mitä eivät voi saada. Kavereiden tyttöystäviä, onnellisesti seurustelevia ja niin edelleen. Ainakin minusta hän vaikuttaa siltä.”

”Hetkinen”, Gwen sanoi ja katsoi Merliniä ovelasti. ”Sinä valehtelet, etkö valehtelekin? Sinä olet todellakin huomannut hänet, ja sinä taidat myös tietää, miksi hän – ei, ei kai… älä nyt vain sano, että juuri hän on sinun sielun–”

”Hän ei todellakaan ole minun sielunkumppanini!” Merlin keskeytti. ”Kuule, minä taisin unohtaa fysiikan kirjan luokkaan. Täytyy käydä hakemassa. Mene sinä jo edeltä syömään, liityn seuraan sitten myöhemmin!”

Gwen jäi kummissaan tuijottamaan Merlinin perään, kun hän juoksi portaat takaisin ylös kohti fysiikan luokkaa. Hän toivoi sormet ja varpaat ristissä, ettei Gaius olisi vielä ehtinyt lähteä opettajanhuoneeseen, sillä juuri nyt hän tarvitsi jonkun itseään viisaamman apua.

Luokan ovella hän oli törmätä Gaiukseen, joka oli juuri lähdössä lounaalle.

”No mutta”, Gaius sanoi hämmästyneenä, kun Merlin pyyteli nolona anteeksi. ”Mihinkäs sinulla noin kiire on? Eikö sinun pitäisi olla syömässä?”

”Joo, mutta tuota… voinko kysyä yhtä asiaa?” Merlin änkytti kiusaantuneena. ”Tämä olisi aika kiireellistä, ja… voisinko pyytää, että menisimme sisälle luokkaan puhumaan tästä?”

”Toki”, Gaius totesi kohottaen kulmiaan hieman ihmeissään. Hän kääntyi ja palasi takaisin luokkaan. Merlin seurasi häntä polvet inhottavasti vapisten.

”No? Mitä halusit tietää? Liittyykö kurssiin jokin erityisen hankala kohta? Voin rauhoittaa sinua kertomalla, että tämä kurssi on kaikille hankala, ja sinun aiemman tasosi huomioon ottaen sinulla ei pitäisi olla mitään hätää –”

”Ei se sitä ole”, Merlin keskeytti, vaikka yleisesti tiesikin, että aikuiset halusivat saada puhua rauhassa loppuun. ”Vaan se on… henkilökohtaisempi juttu. Kyse on, tuota… sielunkumppaneista.”

”Sielunkumppaneista?” Gaius toisti. ”Kuulehan, ymmärrän, että haluat jutella siitä, moni nuori haluaa, mutta… minä en kuitenkaan taida olla paras henkilö auttamaan sydämen asioissa. Voisin antaa sinulle terveydenhoitajan yhteystiedot, ja sitten meillä on täällä myös koulukuraattori ja -psykologi –”

”Ei tarvitse!” Merlin huudahti, ja hänen kasvonsa olivat varmasti nolostuksesta aivan tulipunaiset. ”En minä halua jutella siitä! Minä haluan poistaa sen! Tarkoitan siis sitä… merkkiä.”

Gaius pysähtyi niille sijoilleen. Hetken aikaa hän tuijotti Merliniä hyvin tutkivasti. Merliniä alkoi vaivaannuttaa aivan kauheasti, mutta hän pakotti ilmeensä peruslukemille, kun hän puhui, ikään kuin he olisivat tosiaan keskustelleet jostain akateemisesti kiinnostavasta.

”Sinäkö haluat poistaa sielunkumppanimerkkisi?” Gaius kysyi, ja näytti yhtäkkiä surumieliseltä, melkein säälivältä.

”Niin, kyllä minä haluan”, Merlin sanoi muka vakuuttavasti. ”Ajattelin, sattuisitko tietämään jonkin keinon siihen?”

Gaius huokaisi syvään, sitten hän pudisteli päätään.

”Voi poikakulta”, hän sanoi. ”Tässä asiassa minä en voi auttaa sinua, enkä varmaankaan auttaisi, vaikka voisinkin. Sielunkumppanimerkki on lahja. Olet onnekas, kun sinulle on tässä maailmassa joku, joka on tarkoitettu juuri sinulle. Jos löydät hänet, se tulee muuttamaan koko elämäsi suunnan kohti parempaa, ja se voi tapahtua sellaisilla tavoilla, joita et vielä osaa edes kuvitella. Mutta vaikket koskaan löytäisikään häntä – sillä eiväthän kaikki löydä – mielestäni menetät silti palasen itsestäsi, jos poistat merkkisi. Siksi sanon sinulle vain tämän: älä koskaan yritä poistaa sielunkumppanimerkkiäsi. Anna sille aikaa, ja opettele iloitsemaan siitä.”

Lannistuneesti huokaisten Merlin mutisi Gaiukselle epämääräisen kiitoksen, kääntyi ja käveli takaisin luokkahuoneen ovelle.

Kun hän astui käytävään, hän näki ensimmäisenä Arthurin siniset silmät.

(Mistä lähtien hänellä olikin ollut noin upeat silmät?)

Arthur nojasi kätensä käytävän seinään, pysäytti Merlinin niille sijoilleen ja nojautui lähemmäs. Koko ajan hän katsoi Merliniä hyvin kiinteästi silmiin.

”Lakkaa välttelemästä minua”, hän sanoi terävästi, mutta katseessa oli silti jotain pehmeää.

”En käsitä, mistä puhut. En minä mitenkään erityisesti välttele –”

”Välttelethän. Mutta meidän täytyy puhua. Minä tiedän, miten asiat ovat, ja niin tiedät sinäkin. Joten meidän todellakin täytyy puhua. Nyt heti.”



V


Törmättyään Merliniin koulun portaissa kolme viikkoa sitten Arthur oli elänyt kuin jossain kirotussa, vaaleanpunaisessa hattarapilvessä, josta ei päässyt pois. Sen kohtaamisen jälkeen hän ei ollut voinut lakata ajattelemasta tuota Merliniä. Miten oli mahdollista, ettei hän koskaan ennen ollut tajunnut, että tuo poika oli sekä tajuttoman fiksu että syötävän suloinen, ja ettei hän ollut koskaan nähnyt kenelläkään toisella niin kauniita silmiä? Miten oli mahdollista, että tuo ihmeellinen poika oli ollut hänelle ennen tätä aivan näkymätön?

Yhtäkkiä kaikissa imelissä rakkauslauluissa olikin järkeä. Kun Arthur kävi lenkillä tai salilla, hän laittoi niitä kuulokkeistaan soimaan jatkuvalla syötöllä, ja ne kaikki tuntuivat kertovan Merlinistä. Merlin tuli hänen uniinsa öisin, ja aamuisin hän heräsi aikaisin odottamaan, milloin olisi aika lähteä kouluun, sillä hän halusi taas nähdä Merlinin.

Yhtäkkiä fysiikan tunnit olivat Arthurin kouluviikon kohokohtia, sillä ne olivat Merlinin kanssa yhteisiä. Hän oli jopa suostutellut kaverin vaihtamaan hänen kanssaan paikkaa vain siksi, että hän pääsi istumaan lähemmäs Merliniä. Hän yritti hakea Merlinin katsetta kaiken aikaa, hän kulki tahallaan omalle paikalleen aivan Merlinin pulpetin vierestä, jotta voi muka vahingossa hipaista häntä, ja hän teki kaikkea muutakin aivan surkean säälittävää vain saadakseen tuon pojan huomion.

Arthur olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen Merlinin hymyilemään. Hän oli nähnyt pojan hymyilevän parhaalle kaverilleen, ja nyt hän halusi nähdä Merlinin hymyilevän myös hänelle. Yhteisillä oppitunneilla hän teki kaikkensa kuulostaakseen mahdollisimman fiksulta – toisinaan se toimikin, sillä kun hän esitti opettajalle älykkäitä huomioitaan, Merlin saattoi alkaa hymyillä itsekseen.

Mutta hymy katosi aina, kun Arthur katsoi häntä suoraan, ja se söi Arthuria sisältä.

Eräänä päivänä Arthur sai tarpeekseen. Kun Merlin kääntyi pois ruokajonosta nähtyään hänet, hän päätti, että tämä välttely oli mennyt liian pitkälle.

Hän lähti Merlinin perään, seurasi häntä fysiikan luokan ovelle ja jäi odottamaan. Ihan sama, vaikka häneltä jäisi tänään ruokailu väliin. Ihan sama, vaikka häneltä jäisi tästä lähin väliin kaikki maailman ruokailut, treenit, pelit ja oppitunnit. Hän halusi vain selvittää tämän asian, ja hän halusi…

…Merlinin.

Kun hän yhtäkkiä huomasi seisovansa käytävällä kaksin Merlinin kanssa, lähempänä kuin olisi ikinä uskaltanut edes uneksia, hänen päässään alkoi pyöriä, eikä hän päässyt irti Merlinin silmistä. Poika oli niin lähellä

…suuteluetäisyydellä, Arthur ajatteli.

Mutta hän pakotti äänensävynsä käskeväksi, sellaiseksi, johon hän oli jalkapallojoukkueensa kapteeninakin tottunut silloin, kun toiset piti saada kuuntelemaan ja tottelemaan.

”Meidän todellakin täytyy puhua”, hän sanoi tuijottaen Merliniä silmiin. ”Nyt heti.”

”Ai, täytyy vai?” Merlin kysyi kohottaen kulmiaan. ”Miten niin muka täytyy? Meinaatko pakottaa minut?”

”Jos on tarvis”, Arthur sanoi. Sitten hän huokaisi syvään. ”Ihan tosi. Mennään nyt jonnekin juttelemaan. Edes hetkeksi, okei? Tämä juttu on pakko selvittää jotenkin, ja sinäkin varmaan tajuat sen, sillä käsittääkseni et ole täysin tyhjäpäinen. Vaikka kieltämättä et tällä hetkellä vaikutakaan miltään järjen jättiläiseltä.”

Merlin jäi hetkeksi kiinni hänen katseeseensa, ja jokin hänen välttelevässä ilmeessään hieman lientyi. Poika siis piti kohteliaisuuksista, Arthur ajatteli. Ehkä niitä piti opetella esittämään hiukan useammin, vaikkei sellainen tullutkaan häneltä luonnostaan.

”Sittenhän meitä on kaksi”, Merlin sanoi, ja yhtäkkiä hän virnisti melkein hyväntuulisesti.

Arthurin vatsanpohjassa läikähti kummallisesti. Hän naurahti hermostuneesti, katsoi varpaisiinsa ja pörrötti omaa tukkaansa vaikuttaakseen täysin hallitulta ja rennolta.

”No, missä ajattelit, että meidän pitäisi jutella?” Merlin kysyi sitten. ”Tuli vaan mieleen, että tämä ei varmaan ole sellainen asia, josta kannattaa huudella kaikkien kuullen tässä käytävällä.”

Juuri silloin Gaius avasi oven ja astui fysiikan luokasta käytävään. Nähdessään Arthurin ja Merlinin siinä seisomassa aivan epäluonnollisen lähellä toisiaan hän katsoi heitä ensin kummasti, mutta sitten oivalluksen valo syttyi hänen silmiinsä.

”Onko teillä kenties jokin fysiikan kurssiini liittyvä ongelma?” hän kysyi. ”Jos sattuisi olemaan, voisin antaa teille erikoisluvan käyttää luokkahuonettani.”

”Joo, siis kun Arthur tässä ei millään tajua gravitaation lakia, eli siis sitä, miten massalliset kappaleet vetävät toisiaan puoleensa”, Merlin selitti kiireesti. ”Hän taitaa tarvita hiukan tukiopetusta.”

Arthuria alkoi naurattaa, sillä hän ei käsittänyt mitään siitä, mistä Merlin juuri nyt puhui, mutta hän käsitti, että oli valtavan kuumaa, kun joku oli noin terävä. Ja ihan varsinkin hän tajusi, että Merlin oli juuri lausunut ääneen hänen nimensä.

”No, sinä olet varmasti paras mahdollinen henkilö auttamaan häntä sen ymmärtämisessä”, Gaius totesi eleettömästi. ”Voitte opiskella täällä, mutta vartin yli yksi minulla alkaa seuraava tunti, joten lopetelkaahan siihen mennessä.”

He astuivat sisään luokkaan, Arthur määrätietoisesti ensin, Merlin hiukan epävarmasti hänen perässään. Kun ovi sulkeutui, Arthur kääntyi katsomaan Merliniä tiukasti.

”Jätä seuraava oppituntisi väliin”, hän sanoi määrätietoisesti. ”Tämä on tärkeämpi juttu kuin se.”

”Siihen nähden, ettet sinä edes tunne minua, sinä näytätkin tietävän yllättävän paljon siitä, mikä minulle on tärkeää”, Merlin sanoi pieni pilke silmäkulmassaan, ja sekin oli Arthurista valtavan suloista. Hän vastasi Merlinin toteamukseen typerällä hymyllä.

”Mutta minä haluaisin kyllä tuntea”, hän sanoi pehmeämmin kuin aiemmin.

”No niin, lakkaa pelaamasta tuota ihmeen peliäsi ja kerro sen sijaan, mikä se sinun valtavan tärkeä asiasi nyt sitten oikein oli”, Merlin sanoi, ja risti kätensä puuskaan rintansa päälle.

”Okei”, Arthur sanoi, ja päätti puhua suunsa puhtaaksi nyt, kun hänellä oli siihen näinkin hyvä tilaisuus. ”Minä en voi lakata ajattelemasta sinua.”

Merlinin ilme oli todella näkemisen arvoinen. Hän aukoi ja sulki suutaan hyvän aikaa ennen kuin sai sanotuksi mitään, ja hänen poskilleen nousi hellyttävä puna.

”Aha”, hän sanoi sitten, ja katsoi maahan.

”Tai siis…” Arthur jatkoi, ja astui lähemmäs. Hänen sydämensä hakkasi turhan lujaa, ja häntä vähän nolotti ajatella, että Merlin varmaankin huomasi sen. ”…se on varmaankin vain tämä typerä sielunkumppanijuttu, ei kai siinä sen kummempaa ole.”

He seisoivat nyt ihan lähekkäin. Arthur tunsi Merlinin katseen itsessään, ja pakottautui nostamaan katseensa varpaankärjistään takaisin hänen silmiinsä.

”Niin”, Merlin sanoi hiljaa, ja hänen silmänsä melkein kuin säihkyivät hänen katsoessaan Arthuria. Ihan kuin hänessä olisi ollut jonkinlaista taikaa, Arthur ajatteli, ja naurahti ääneen typerälle ajatukselleen. ”Se on todellakin ihan naurettava juttu, koko tämä sielunkumppanuus. En usko, että sillä on mitään todellista merkitystä, vai onko sinusta?”

”Ei todellakaan”, Arthur sanoi, ja hänen jalkansa pakottivat hänet seisomaan vieläkin lähempänä Merliniä. Hän oli odottanut Merlinin siirtyvän kauemmas, mutta tämä ei tehnyt niin. ”Ihan idioottimainen keksintö. Olet ihan oikeassa, ei se merkitse yhtään mitään. Mutta nyt kun ollaan täällä, niin… mitä sinä sanoitkaan siitä vetovoiman laista, tai mikä se nyt sitten ikinä olikin? Puhutaanko hiukan lisää siitä?”

Merlin hymyili helpottuneen näköisenä, muttei edelleenkään astunut kauemmas Arthurista. He olivat niin lähekkäin, että jos Arthur olisi kumartunut vähän eteenpäin, hän olisi helposti voinut suudella Merliniä.

”Joo, katsos… se on sellainen juttu, että kappaleiden välinen vetovoima on suoraan verrannollinen niiden massojen tulolle, ja kääntäen verrannollinen –”

”Jos sinä jatkat tuota vielä kauan, minun on ehkä pakko suudella sinua”, Arthur sanoi matalasti. ”Tai siis… se varmaan johtuu vain tuosta jutusta, josta äsken selitit? Vai… ymmärsinkö asian ihan väärin?”

”Sinä olet todellakin vakavasti tukiopetuksen tarpeessa”, Merlin sanoi.

Arthur ei tiennyt, miten se kävi, mutta ihan yhtäkkiä hänen huulensa vain olivat Merlinin huulilla. Ne olivat pehmeät mutta pikkuisen rohtuneet, ja kun Arthur raotti niitä varovasti kielellään, Merlin antoi hänen tehdä niin. Arthur laittoi kätensä Merlinin hiuksiin. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että edes osasi olla kenellekään näin hellä ja pehmeä, mutta jokin Merlinissä sai sen tuntumaan luontevalta. Merlin kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja painautui varovasti lähemmäs.

”Voi saamari”, Merlin kuiskasi, kun he viimein lakkasivat suutelemasta, ja jäivät siihen seisomaan otsa toisen otsaa vasten. ”Oletko eri mieltä, vai mahdettiinko me sittenkin hiukan erehtyä siitä sielunkumppanijutusta?”

”Tiedä häntä”, Arthur naurahti. ”Mutta tuo kappaleiden vetovoima oli minusta tosi kiehtova juttu. Kuule. Sinun pitää tulla tänään koulun jälkeen meille. Meillä ei ole ketään kotona, joten siellä olisi varmaankin hyvä jatkaa tätä tukiopetusta.”

"Ai, pitää vai?" Merlin kysyi nauraen.”Mistäs lähtien sinä olet kertonut minulle, mitä minun pitää tehdä?” Merlin kysyi ja näykkäisi Arthuria alahuulesta. Arthur varasti häneltä toisen, pehmeän suudelman, ja selvitti sen jälkeen kurkkuaan.

”Hyvä on, yritän muotoilla asian hiukan eri tavalla”, hän sanoi Merliniä syvälle silmiin katsoen. ”Voisitko… tai siis, minusta olisi tosi kiva, jos voisit tulla koulun jälkeen meille. Siis tietenkin vain hiukan auttamaan niiden vetovoimajuttujen ja sen sellaisen kanssa.”

”Niin tietenkin”, Merlin sanoi. ”Eihän siinä mitään muuta ole. No, ehkä minä sitten tulen, mutta vain tämän kerran.”

Arthur ei tiennyt, mihin fysiikan lakiin se perustui, mutta hän tiesi, ettei tämä tulisi jäämään ainoaksi kerraksi.




« Viimeksi muokattu: 01.06.2023 17:25:06 kirjoittanut Altais »

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 652
Tätä kyllä kannatti ehdottomasti odottaa, ei haittaa yhtään odotus, kun lopputulos oli tällainen. <3 Oli niin kamalaa, kun julkaisit tämän sillä hetkellä, kun olin juuri sulkemassa Finin ja lähtemässä töihin ja piti odottaa iltaan saakka, että pääsi tämän pariin. :D Mietin hirveästi, miten tämä mahtaa jatkua tästä, mutta tietenkin Merlin on se jääräpäinen, joka ei voi olla suora vaan pitää yrittää vieläkin mukamas hirveästi päästä eroon merkistä ja teeskennellä, että ei oikeasti edes huomaa Arthuria. Tuli mieleen ekalta kaudelta, kun Gwen kiusoittelee Merliniä, että tämä on oikeasti ylpeä Arthurista, kun tästä tehdään kruununperillinen ja Merlin myöntää sen vain kauheasti kierrellen. :3 Tykkään hirveästi siitä, kun kaverit koettavat tökkiä hahmoa oikeaan suuntaan ja tässä Gwen teki sen ihanan hahmouskollisesti, ei ärsyttämällä vaan tarkastelemalla tilannetta ja vähän kaverilliseen tapaan huomauttamalla siitä Merlinille, hih! ^^ Merlinin ja Arthurin ajatukset kuluneista viikoista, kun ei saa silmiään irti toisesta, olivat aivan ihastuttavia, niin ihania ihastuneita höpsöjä, parasta ikinä. Mikä söpö yksityiskohta, että Arthur äkkiä tajusi ymmärtävänsä rakkauslauluja ja rupesi kuuntelemaan niitä salilla. Kirotut, vaaleanpunaiset hattarapilvet, mukamas vahinko hipaisut, Arthurin yritys olla fiksu tunneilla tehdäkseen Merliniin vaikutuksen, että Merlin haluaisi hemmotella Arthuria (!!!), että Merlinin mielestä Arthurilla onkin syytä olla omahyväinen, koska on niin hyvännäköinen, ahh, aivan ihanaa. <3

Lainaus
”Ei tarvitse!” Merlin huudahti, ja hänen kasvonsa olivat varmasti nolostuksesta aivan tulipunaiset.

Äää Merlin on niin söpö. :3 Ja ihana Gaius, kun osasi valita ihan oikeat sanat Merlinin pyyntöön, vaikka yrittikin ensin sanoa, että ei osaa neuvoa sielunkumppanuusasioissa. Vähän kuten Gaius sarjassakin, ettei varautunut kaitsemaan poikaa ikinä elämässään, mutta jotenkin selvisi siitä todella hellyyttävästi.

Lainaus
Kun hän astui käytävään, hän näki ensimmäisenä Arthurin siniset silmät.

(Mistä lähtien hänellä olikin ollut noin upeat silmät?)

Arthur nojasi kätensä käytävän seinään, pysäytti Merlinin niille sijoilleen ja nojautui lähemmäs. Koko ajan hän katsoi Merliniä hyvin kiinteästi silmiin.

”Lakkaa välttelemästä minua”, hän sanoi terävästi, mutta katseessa oli silti jotain pehmeää.

”En käsitä, mistä puhut. En minä mitenkään erityisesti välttele –”

”Välttelethän. Mutta meidän täytyy puhua. Minä tiedän, miten asiat ovat, ja niin tiedät sinäkin. Joten meidän todellakin täytyy puhua. Nyt heti.”

*pihinää* Voi ettien että, miten olinkaan odottanut tätä hetkeä. Upeaa, että Arthur oli se rohkea ja tarttui härkää sarvista ja meni juttelemaan Merlinille, oikein pakotti hänet tilanteeseen, jossa olisi pakko puhua hommasta. Ja silti kun hän vihdoin pääsi lähelle Merliniä, hän oli ihan vetelänä, rakastin tuota, että hän ajatteli haluavansa Merlinin! Öhhöh, Merlinin vikkelä järjenjuoksu ja Arthurin reaktio siihen oli oikein erinomaista. Koko tämä keskustelu luokassa oli ihaninta ikinä ja voisin lainailla koko lopun, kun yrittäisin valita jotain parasta kohtaa. Arthurin määräily ja Merlinin vastaukset siihen olivat niin canonia. Arthurin tunnustus oli suloisinta ikinä, samoin Merlinin reaktio siihen ja sitten vielä Arthurin ajattelu, että Merlinin reaktio oli hellyyttävä. ^^ Ihan täydellistä, että he molemmat puhuvat ääneen kuinka sielunkumppanuus on turhaa, ääneen sanovat, että ei sillä väliä, kun sitten keho tekee jotain muuta ja he ajattelevat täysin päinvastaista. Olin siirappia, kun he vihdoin suutelivat ja olen taas siirappia, kun luin tuon kohdan uudelleen. <3 Ja että Arthur yllättyi omasta hellyydestään. En osaa sanoin kuvailla, miten söpöin ja paras ja canonia koko loppu oli ja rakastin tätä ihan täydestä sydämestäni. Turhaa on hangata kohtaloa vastaan, sen nämä pojat todistavat ihan jokaisessa universumissa. <3
Kiitos tästä ihan superisti, ihanaa, että uskaltauduit kirjoittamaan Merthuria, tämä oli ehdottomasti pehmoista ja olen nyt oman hattarapilveni päällä, kiitos sinun. ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚