Ficin nimi: Insinöörejä ja ihania poikia
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Yliopistosöpöily
Paritus: Joonas/Kalle
Haasteet: Teelusikan tunneskaala
III (kiinnostus),
Originaalikiipeily (sana 50. yliopisto)
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Joonas katseli jo toistamiseen luennon aikana laineikkaita ruskeita hiuksia ja lenkottavia silmälaseja.
Miten hitossa ne pysyivät päässä? hän aprikoi.
Joonas oli jo useampana päivänä saanut itsensä kiinni Kallen kuikuilusta. Sekin oli omiaan sekoittamaan hänen putkiaivojaan. Kun ei hän tykännyt pojista – tai ollut ainakaan ennen tykännyt. He olivat aloittaneet insinööriopintonsa sinä syksynä – Kalle freesinä suoraan lukiosta ja hän itse mutkan kautta kokeiltuaan ensin taloutta AMK:ssa pari vuotta. Muuta Joonas ei Kallesta juuri tiennytkään. Poika oli käynyt fuksimenoissa varsin vähän, pääosin sellaisissa, joiden keskinen sisältö ei ollut alkoholilla läträäminen. Ja olihan se nyt helvetin fiksu, kun kuunteli mitä se kysyi tai vastasi luennoilla.
Joonaksella oli aina ollut enemmän ääntä kuin järkeä, ei sillä etteikö hän yksiä insinööriyden yliopisto-opintoja kykenisi keskitason arvosanoilla suorittamaan. Mutta Kallessa oli taatusti potentiaalia tutkijaksi, joka keksisi jotain hienoa. Joonas kiskoi itsensä irti ajatuksista huomatessaan, että professori oli lopettelemassa opetusta. No, hän saisi kyllä muistiinpanot Jarkolta, joka istui hänen vieressään ja oli näköjään kirjoittanut säntillisiä ranskalaisia viivoja powerpoint-diojen muistiinpanoihin.
”Mites jätkien ilta?” Elmo kailotti heidän päästyään ulos luentosalista.
”Pitäis varmaan jotain kurssitehtäviä alotella”, Jarkko totesi varovasti.
Joonas kohautti harteitaan. Hän menisi luultavasti käymään salilla, jos ei ilmaantuisi mitään kiinnostavampaa. Joku kröhäisi ujosti heidän piirinsä ulkopuolella.
”Elmohan sää olit? Tää putosi sulta.” Kalle heilutteli kädessään kynää, jolla Elmo oli luennon aikana leikkinyt.
”Joo näköjään. Me ollaan menossa jätkien kans syömään. Lähe mukaan.”
Kalle häkeltyi sanoista aika lailla, mutta Joonas oli jo ehtinyt tottua siihen, että Elmo saattoi kutsua messiin kenet vain. Ei sillä, että Kalle olisi ollut kuka vain.
”Öh, tuota… en mää nyt voi, kun pittää mennä harkkoihin”, poika sopersi vaikeana.
Elmo läpsäisi kätensä huolettomasti tämän lavalle. ”Joku toinen kerta sit.”
Kalle häipyi paikalta hyvästejä sanomatta.
Jarkko puisteli päätään. ”Syömään? Eihän me olla ees menossa syömään. Sä, Elmo, säikäytit sen ja se on muutenkin arka.”
Jarkko oli sitä tyyppiä, joka oli istunut jokaisen kouluasteen oppilaskunnassa ja kannattanut palavasti ajatusta siitä, että jokainen piti ottaa mukaan vaikka sitten väkipakolla ja tekohymy huulilla.
”Äh, älä ny. Se meni varmaan oikeesti harkkoihin, mistäs me tiedetään. Ja totta me lähetään Elmon kans ruokalaan, pitäähän ison miehen saada syödäkseen, kun on viimeksi saanu ruokaa ennen yhtätoista. Mä voin kustantaa meille kahvit”, Joonas lupasi sovitellen.
Jarkko pyöräytti silmiään, mutta lähti heidän mukaansa. He jutustelivat ruuan ja kahvin äärellä, mutta Joonaksen mieli harhautui tämän tästä pohtimaan, mitä Kalle mahtoi harrastaa.
-------
Kalle istui bussissa ja katseli ikkunasta mitään näkemättä. Miksi hänen piti olla niin pahuksen introvertti? Tai ei kai se niin introverttiydestäkään johtunut, hän vain tunsi itsensä pieneksi Elmon kaltaisten päällekäyvällä ulosannilla varustettujen poikien kanssa.
Hän huokasi. Olisi pitänyt sanoa rennosti, että nyt on harjoitukset, toisella kertaa ja moikata vielä lopuksi. Kun Joonaskin oli vielä ollut siinä… Hän oli ollut ihastunut Joonakseen ensimmäisestä orientaatiopäivästä lähtien. Nuori mies oli maantienvärisine hiuksineen ja voimakkaine hartioineen äärettömän söpö. Ja melko varmasti hetero, Kalle muistutti itseään.
Hän jäi bussista opiston edessä ja lampsi vastaremontoituun aulaan. Aleksi oli jo odottamassa häntä tanssisaleihin johtavan käytävän ovella.
”Mitä mies?” tämä kysyi hymyillen.
Kalle kohautti harteitaan. ”Tulin suoraan luennoilta. Miten sinä? Oothan saanu nukutuksi?”
Aleksilla ja hänen avopuolisollaan Heinillä on puolivuotiaat kaksoset. Tämä naurahti. ”Välillä joo. Toisaalta, jos ei tytöt valvota, niin sitten Heini.”
He olivat jo ehtineet ryhmien ohjaajille tarkoitettuun pukuhuoneeseen.
”Eihän Heinillä oo mittään hättää?” Kalle kysyi huolekkaasti. Hän piti kovasti Aleksin puolisosta.
”Ei se sellasta oo. Sitä vaan haluttaa ihan hulluna. Kysyi jo neuvolassakin, että onko normaalia, että joka yö himottaa, vaikka kuinka olis ollut rankka päivä lasten kanssa”, Aleksi selitti vetäessään voimistelutossua jalkaan.
Kalle punastui. ”Ai… sehän on hyvä sitten… tai siis hormonit varmaan vielä vaikuttaa.”
Aleksi taputti häntä olalle. ”Mitä sä punerrut? Samaa ne sanoivat neuvolassakin. Jokos sulla on joku ihana tuleva insinööri kiikarissa?”
Kallen kasvot muuttuivat entistä helakammiksi. Hän keskittyi asettelemaan trikoitaan niin, että ne tuntuivat hyviltä. ”Pojat varmaan ottaa meitä jo.”
He olivat vetäneet 10-13-vuotiaiden poikien harrastebalettia parisen vuotta. Kalle oli tavannut Aleksin aikoinaan Kansallisoopperan balettioppilaitoksessa, josta hän oli saanut lähtöpassit ensimmäisen vuoden jälkeen. Ruumiinrakenteen vuoksi hänestä ei ollut voinut tulla ammattimaista balettitanssijaa. Aleksi oli jättänyt leikin sikseen vasta muutama vuosi sitten löydettyään Heinin rinnalleen. Tietysti Kallekin oli jatkanut tanssia juuri tällaisissa ryhmissä, jota he nyt ohjasivat. Aleksi virnisti hänelle tietäväisesti ja osoitti kädellään, että hän saisi mennä saliin edeltä. Tunnin jälkeen kumpikin kävi vuorollaan nopeasti pesemässä hiet pois pikkuruisessa suihkussa ja puki päälleen.
Ulko-ovella Aleksi pukkasi Kallea pehmeästi nyrkillä olkaan. ”En mä tarkottanut mitään sillä ihana insinööri -heitolla. Mulla vaan on rakkauslasit päässä mun ja Heinin tilanteen takia. Tiiän, että keskityt opiskeleen ahkerasti, etkä turhaan haikailuun.”
Kunpa Joonaksen haikailu ei olisi ihan turhaa, Kalle mietti hymyilleessään ystävälleen ja sanoessaan heipat.
