Kirjoittaja Aihe: Älä pelkää pimeää (K-11, Harry/Draco, draama, angst, 3/?)  (Luettu 6335 kertaa)

Simma

  • The Witch
  • ***
  • Viestejä: 419
  • banneri © Ingrid
Kirjoittaja: Simma
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Draco
Tyylilaji: draama, angst, kahdeksas vuosi
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä saa tästä mitään rahallista korvausta.
Yhteenveto: Harry ja kumppanit palaavat sodan jälkeen Tylypahkaan vielä viimeiselle lukuvuodelle. Koulu ei enää kuitenkaan tunnu samalta kuin ennen. Onko sota sittenkään täysin ohi? Ja kehittääkö Harry itselleen taas uuden pakkomielteen Dracosta?

A/N: Se olis taas Simsim pitkästä aikaa Pimeyden voimien puolella!

Aloitin kirjoittamaan tätä ficciä vuonna 2018 nanoon, sain kirjoitettua ehkä vajaa puoleen väliin ja sitten innostus lopahti. Sittemmin oon aina välillä avannut ficcitiedoston ja korjaillut sitä sieltä täältä ja koittanut kirjoitella lisää tekstiä. Tulin nyt siihen tulokseen, että voisin alkaa jakaa tätä tänne, koska a) Finissä ei koskaan ole liikaa ficcejä ja b) ehkä tämä motivoisi paremmin kirjoittamaan tämän viimein loppuun asti. Ficciä on tällä hetkellä kirjoitettuna noin 33 000 sanaa, enkä tiedä, kuinka pitkä tästä lopulta tulee.



Älä pelkää pimeää

1. osa


King’s Crossin juna-asemalla liikkui tavallista enemmän väkeä. Syyskuun ensimmäinen päivä oli monille tuiki tavallinen päivä, eikä siinä ollut mitään normaalista poikkeavaa. Aamupäivä oli lämmin, aurinko pilkisti ajoittain hieman pilvien lomasta ja loihti säteitään ihmisiin, jotka joko seisoskelivat asemalla odottaen oman junan saapumista, nousivat kyytiin juuri saapuneeseen junaan tai sitten poistuivat siitä ulos. Asema oli aina enemmän tai vähemmän täynnä matkustajia, mutta tänä kyseisenä päivänä niitä näytti olevan perinteiseen arkipäivään nähden paljon enemmän. Oli vuoden omituisin päivä, jos aseman työntekijöiltä kysyttiin. He olivat alkaneet kiinnittää siihen huomiota vuosien varrella: joka vuosi tähän aikaan asemalla poukkoili mitä erikoisemmin pukeutuneita ihmisiä, jotka näyttivät kuin olisivat eksyneet matkalla naamiaisiin. Heitä säntäili sinne sun tänne kuin etsien jotain tiettyä laituria sitä kuitenkaan löytämättä. He pitivät normaalia enemmän meteliä ja kiinnittivät kukin paljon huomiota ulkonäöllään. Monet heistä olivat nimittäin pukeutuneet sangen omituisesti.

Eräs vanha konduktööri Walker, joka oli tehnyt samaa työtä lähemmäs neljäkymmentä vuotta, oli jo tottunut tähän, mutta silti häntä jaksoi huvittaa ja kummastuttaa sama joka vuosi. Hän oli nähnyt erilaisia suippoja hattuja, kummallisia kaapuja ja herra ties mitä naamiaisasuja, ja näillä kaikilla henkilöillä tuntui olevan muutama sama asia, joka heitä yhdisti – erikoisten vaatteiden lisäksi. Monet heistä kantoivat mukanaan luutia, suuria vanhanaikaisia matka-arkkuja, sekä jotain eläintä, kuten pöllöä tai kissaa. Joka vuosi Walker koetti seurata tätä kummallista sakkia koettaen selvittää, keitä he oikein olivat ja minne he olivat matkalla. Jostain syystä hän ei ollut kuitenkaan saanut selville mitään. Jotenkin he aina onnistuivat katoamaan asemalta, aivan kuin he eivät olisi koskaan edes siellä olleet. Aivan kuin jokin taikuus saisi heidät vain katoamaan aivan silmien edestä. Ensin he pyörivät aivan siinä hänen edessään ja sitten, puff, ei enää jälkeäkään. Herra Walker oli kuitenkin käytännön mies, joka uskoi siihen mitä hän näki tai koki. Hän tiesi, ettei sellaisia taikahömpötyksiä ollut olemassakaan, mutta toisinaan hän antoi itsensä salaa ajatella, että ehkä kyseessä oli jotain yliluonnollista, jopa taikuutta, kunnes hän taas muistutti itseään tosiasioista ja jatkoi työpäiväänsä normaaliin malliin. Kaikelle löytyisi kyllä vielä jokin järkevä selitys.

Tämäkään vuosi ei ollut mikään poikkeus. Hän huomasi jo varhain ensimmäisten kummajaisten ilmaantuvan asemalle. Pikkuhiljaa niiden määrä kasvoi ja niitä näkyi eniten laitureiden yhdeksän ja kymmenen välillä. Joskus Walker oli käynyt kysymässä heiltä, minne he oikein olivat menossa, mutta hän ei ollut saanut kunnon vastausta, vain pelkkää sekoilua. Joku vanha rouva, joka oli pukeutunut kukikkaaseen yöpaitaan, sopersi jostain pahkajunasta. Eräs mies, joka oli sonnustautunut karvahattuun ja räpylöihin, koetti ostaa jotain leikkirahoilla – jostain kajuutoista tai kaljuupeista hän oli puhunut. Heillä oli myös paljon lapsia mukanaan, eikä herra Walker voinut sietää ajatusta, että nämä kahjot olivat sotkeneet lapsensakin mukaan moiseen humpuukiin. Eräs pieni lapsi oli kerran kysynyt Walkerilta tietä laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä... Eihän sellaista ollut edes olemassa! Lapsi oli raahannut perässään suurta määrää matkatavaroita, joista oli selvästi pilkistänyt muun muassa jokin pata tai kattila, jonka sisästä oli kuulunut sammakon tai jonkin rupikonnan kurnutusta.

Ehkä tämä vuosi toisi herra Walkerille vastauksen häntä jo pitkään askarruttaneeseen kysymykseen. Tällä kertaa hän saisi selvyyden tälle omituisuudelle. Hän päätti pitää lounastaukonsa vähän ennen yhtätoista, sillä juuri silloin näitä kummajaisia oli liikkeellä eniten. Hän aikoi asettua mukavasti istumaan tuolille, josta näki suoraan laiturit yhdeksän ja kymmenen, ja seurata haukkana ohi kulkevia ihmisiä samalla kun hän söisi lounastaan, eikä hän räpäyttäisi silmäänsäkään ettei vain mikään menisi häneltä ohi. Tänä vuonna, Walker tuumi itsekseen istuutuessaan lounassämpylänsä ja kahvikuppinsa kanssa tuolilleen, tänä vuonna hän saisi selvitettyä tämän mysteerin. Tänä vuonna tämä kaikki saisi jonkin järkevän selityksen, eikä hänen enää tarvitsisi haaskata aikaansa sen ajattelemiseen.

Mutta valitettavasti tämäkään vuosi ei ollut herra Walkerin vuosi. Juuri ennen kello yhtätoista hänet kuulutettiin mitä pikimmiten laiturille viisi hoitamaan jotain matkalippujen tarkistuksessa ilmennyttä epäselvyyttä ja kun hän viimein pääsi ansaitulle lounastauolleen, olivat kummajaiset laitureiden yhdeksän ja kymmenen välistä kadonneet.


*


Kirkkaanpunaisen pikajunan ovet avautuivat, ja nuoret noidat ja velhot alkoivat kiivetä sisään. He hyvästelivät vanhempansa ja kiiruhtivat sitten junaan muiden perässä. Suurin osa nuorista oli kokenut saman jo aikaisempina vuosina, mutta kuten aina, joukossa oli myös monia, joille tämä oli ensimmäinen kerta. He odottivat sekä innoissaan että peloissaan ensimmäistä matkaansa Tylypahkaan. Mutta tänä vuonna joukosta löytyi myös poikkeustapauksia. Olisi kyseessä ollut mikä tahansa muu vuosi, joukko olisi koostunut vain 11–17-vuotiaista Tylypahkan oppilaista, mutta ei tällä kertaa.

”Luulin, etten enää ikinä olisi tässä odottamassa junaan pääsyä. Ehkä joskus omien lasteni kanssa odottamassa, kun he menisivät junaan, mutta että menisin sinne itse...” Ron sanoi tuijottaessaan ihmismassaa edessään. Harry ja Hermione tyytyivät vain nyökkäämään, heidän katseensa kiertäen myös edessään pyörivissä ihmisissä. Veturi tuprutti ilmaan höyryä, se oli jo valmiina lähtöön. Harry, Ron ja Hermione olivat kaikki olleet varmoja, että kuudes vuosi Tylypahkassa olisi ollut heidän viimeisensä, heidän seitsemäs lukuvuotensa kun oli mennyt aivan muissa puuhissa hirnyrkkejä metsästäessä. Mutta siellä he – ja monet muut heidän ikätoverinsa – nyt seisoivat, täysi-ikäiset noidat ja velhot muiden oppilaiden seassa, kuin olisivat muka kuuluneet joukkoon, tai ainakin yrittäneet soluttautua siihen oppilasmereen, joka velloi junan sisäänkäyntien edessä.

Edellinen lukuvuosi oli mennyt nätisti sanottuna hieman penkin alle kuolonsyöjien mellastaessa linnassa miten huvitti, kiduttaen oppilaita, opettaen lähinnä pimeyden taikoja, kiusaten kaikkia ja häiriten normaalia opiskelua kaikin mahdollisin tavoin. Niiden opiskelua, jotka nyt olivat edes menneet kouluun. Monet olivat suosiolla jättäneet viimeisen vuoden väliin, etenkin jästisyntyiset oppilaat, he kun eivät olleet olleet kovinkaan tervetulleita Tylypahkaan. Ja olihan heillä vielä lukuvuoden loppuhuipennus keväällä, kun itse Voldemort oli päättänyt piipahtaa pitkästä aikaa vanhaa kouluaan katsomassa. Taistelussa kuolonsyöjiä ja Voldemortia vastaan harva oppilaista mietti muodonmuutosten esseitä tai liemikokeita.

Niinpä Harry ja muut hänen ikäisensä oppilaat olivat hämmästyneet saadessaan kesällä kirjeen Tylypahkasta, jossa heitä pyydettiin palaamaan vielä yhdeksi vuodeksi, jotta he saisivat käytyä kesken jääneet opintonsa loppuun. Monet olivat hyväksyneet kutsun ja olivat nyt saapuneet odottamaan junaa, joka veisi heidät vielä kerran Tylypahkaan.

Harry siristi silmiään ja kuunteli asemalla kuuluvia ääniä: junaa, ihmisiä, eläimiä, askelia, kolinaa ja huudahduksia. Hän koetti löytää sitä lämmintä tunnetta sisältään, jonka hän oli aina ennen tuntenut täällä. Hänelle King's Crossin aseman laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä oli aivan erityinen paikka sydämessä, se oli portti toiseen maailmaan. Maailmaan, jonne hän koki kuuluvansa enemmän kuin minnekään muualle. Se oli portti kotiin. Jostain syystä se ei tällä kertaa kuitenkaan tuntunut siltä. Hänellä ei ollut tuttua ja turvallista tunnetta, että hän olisi viimein palaamassa kotiin pitkän ja puuduttavan kesäloman jälkeen niin kuin aikaisempina vuosina. Kaikki tuntui nyt erilaiselta. Hän oli aivan liian vanha tänne. Hän oli täyttänyt juuri hetkeä aiemmin kahdeksantoista ja normaaleissa olosuhteissa Harryn olisi kuulunut päättää itselleen jokin ammatti, jota hänen olisi pitänyt lähteä opiskelemaan jonnekin muualle tai vaihtoehtoisesti etsiä jostain töitä. Mutta siellä hän nyt seisoi kuin olisi ollut nuori lapsi vailla huolia tai murheita, odottamassa että pääsee viimein takaisin Tylypahkaan oppimaan uusia loitsuja ja liemiä, kokemaan uusia taikoja ja jännittäviä aikoja. Todellisuudessa hän oli kaikkea muuta kuin vailla huolia ja murheita.

”Onko se aina ollut noin kirkkaan värinen?” Ron mutisi tuijottaessaan junaa. ”Noin punainen...”

”Emme varmasti olleet noin pieniä, kun aloitimme koulun, emmehän?” Hermione ihmetteli Harryn toisella puolella, kun joukko pienen pieniä lapsia juoksi heidän ohitseen junaan.

Harry oli varma, että he kaikki ajattelivat samaa asiaa. He eivät kuuluneet tänne muun väkijoukon keskelle. Harrysta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, aivan kuin joku olisi painanut hänen kohdallaan jästien VHS-nauhurista nappia, joka pysäytti kuvan. Hän seisoi liikkumatta paikallaan samaan aikaan kun muut liikkuivat hänen ympärillään. Harry puristi matka-arkkunsa kahvaa tiukemmin. Hän oli käynyt edellisenä päivänä ostamassa seitsemännen vuoden kirjat Viistokujalta – samat kirjat, jotka muut hänen ikäisensä olivat ostaneet jo vuosi sitten. Hän oli myös joutunut hankkimaan uusia vaatteita koulua varten, uudet sulkakynät ja musteet ja noidankattilat... lähes kaiken, sillä hän oli heittänyt kaikki turhat tavarat pois vuosi sitten heidän aloittaessaan uuvuttavan hirnyrkkien metsästyksen. Ei hänellä ollut käynyt mielessäkään säilyttää mitään vanhoja koulutavaroita, sillä ei hän ollut ajatellut enää palaavan kouluun. Ei hän ollut silloin edes varma säilyisikö hän hengissä kaikista niistä koettelemuksista. Mitä väliä silloin jollain noidankattilalla tai sulkakynällä olisi ollut?

Harry vilkaisi matkatavaroidensa suuntaan ja tunsi vihlaisun sisällään. Normaalisti matka-arkun päällä olisi keikkunut lintuhäkki, jonka sisällä Hedwig olisi huhuillut turhautuneena. Harry ei ollut vieläkään päässyt yli pöllönsä traagisesta kuolemasta, eikä voinut kuvitellakaan ostavansa uutta lintua tilalle. Mikään ei olisi kuitenkaan ollut tarpeeksi hyvä hänelle, mikään ei olisi voinut korvata Hedwigiä.

Harry huomasi joukosta myös tuttuja kasvoja. Heistä hieman vasemmalla Neville Longbottom hyvästeli mummiaan, joka oli halunnut tulla asemalle saattamaan lapsenlastaan – tai täysi-ikäistä aikuista miestä, niin oudolta kuin se kuulostikin. Neville näytti muuttuneen kesän aikana huimasti. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet samoilta kuin sen viattoman pojan, johon Harry oli joskus tutustunut. Nevillen mummikin vaikutti erilaiselta. Harry mietti, mahtoiko mummi viimein olla ylpeä lapsenlapsestaan, sotasankarista. Ginny Weasley oli tullut heidän kanssaan samaa matkaa, mutta jutteli nyt ystäviensä kanssa vähän matkan päässä heistä. Hän oli leikannut kesän aikana hiuksensa, uusi alku tai jotain sinne päin, niin hän oli sanonut. Harry oli henkilökohtaisesti pitänyt enemmän Ginnyn pitkistä hiuksista, varsinkin silloin kun ilta-aurinko oli värjännyt ne leiskuvan punaisiksi Kotikolon takapihan puutarhatuolissa. Nyt ne ylettyivät Ginnyn olkapäille, saaden hänet näyttämään paljon varttuneemmalta, aikuisemmalta.

Jos Harry oli nähnyt oikein, oli joukossa lymyillyt myös tuttuja luihuisia, mutta he olivat kadonneet ihmisvilinään, eikä heitä ollut näkynyt sen jälkeen. Harry ei voinut väittää, että olisi mielellään tavannut heistä ketään. Jos hän saisi päättää, niin tuleva lukuvuosi vietettäisiin kokonaan ilman eräitä tiettyjä luihuisia. Harry tuumi, kehtaisiko Malfoy edes näyttää naamaansa koulussa kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt Voldemortin alaisuudessa.

Väkijoukko junan oviaukoissa alkoi pikkuhiljaa pienetä. Harry vilkaisi ystäviään. ”Ehkä meidänkin pitäisi jo mennä sisään.”

Vaunuosastot olivat tupaten täynnä oppilaita. Kolmikko joutui kulkemaan melkein toiseen päähän junan loputtoman pitkää käytävää pitkin ennen kuin he löysivät itselleen vapaata tilaa. Erään osaston oven takaa löytyi muutama seitsemäsluokkalainen korpinkynsi, joista yksi sattui olemaan Luna Lovekiva, niinpä he päättivät jäädä heidän luo istumaan. Korpinkynnen tytöt, joiden nimiä Harry ei muistanut, tuntuivat olevan haltioissaan saadessaan istua samassa vaunussa heidän kanssaan. He koettivat hetken aikaa pitää yllä keskustelua, johon kuului perinteiset kiitokset velhomaailman pelastamisesta ja suruvalittelut kaikkien menehtyneiden puolesta. Harry oli jo lopen kyllästynyt vastaaviin keskusteluihin. Tuntui ettei hän ollut muuta saanutkaan kuulla. Aivan sama minne hän meni, aina joku tunnisti hänet ja tuli kiittämään häntä Voldemortin kuolemasta. Totta kai hän oli itsekin siitä kiitollinen, mutta hän ei osannut edelleenkään vastata kiitoksiin millään tavalla, varsinkaan jos keskustelu eteni siitä vainajiin, jotka olivat menehtyneet taistelussa.


*


”Mennään”, Draco Malfoy komensi. Hän työntyi eteenpäin väkijoukossa, Pansy Parkinson, Gregory Goyle ja Blaise Zabini seurasivat häntä perässä. Draco oli jo aivan täynnä ihmisten katseita ja mulkoilua, vaikka he eivät olleet päässeet vielä edes Tylypahkaan asti. Hän oli miettinyt pitkään, jättäisikö tulematta viimeiselle lukuvuodelle vai ei. Totta puhuen Draco ei muistanut, oliko hän itkenyt vai nauranut – vai tehnyt molempia – kun hän oli saanut kirjeen Tylypahkasta. Ihan kuin silloin joskus aikaisemmassa elämässä, erona vain se, että silloin yksitoistavuotiaana hän oli odottanut malttamattomana sitä kirjettä, sillä hän halusi päästä opiskelemaan. Mutta nyt? Hänen äitinsä oli tietenkin ollut sitä mieltä, että Dracon oli osallistuttava, jotta hän saisi käytyä opiskelunsa kunnialla läpi. Oikeassahan hän oli, Draco myönsi, hänen oli valmistauduttava virallisesti Tylypahkasta – niin hyvillä arvosanoilla kuin mahdollista – jotta hän saisi tulevaisuudessa hyvän työn ja elämän. Enää hän ei pelkällä nimellä ja rahalla pääsisi pitkälle. Ei niin, että sitä rahaakaan olisi enää loputtomasti, kun Lucius menetti paikkansa ministeriössä eikä Narcissakaan tehnyt töitä.

Dracolla ei siis lopulta ollut paljoa valinnanvaraa, joten hänen oli suostuttava kestämään vielä vuosi Tylypahkassa, hänen edellinen lukuvuotensa kun meni vähän muissa puuhissa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Dracon kehoa, hän kielsi itseään ajattelemasta niitä muistoja.

He nousivat junaan, joka oli jo tupaten täynnä oppilaita. Draco avasi ensimmäisen vaunuosaston oven. Sisäpuolella istui kolme nuorta oppilasta, joiden keskustelu loppui äkisti heidän kääntyessä katsomaan tulijoita.

”Ulos”, Draco komensi ja astui sisään toiset luihuiset kintereillään. Nuoret oppilaat, joita Draco ei tunnistanut, tuijottivat heitä liikahtamatta. ”Ulos nyt kaikki tai langetan yllenne sellaisen kirouksen, että tulette katumaan päivää, jolloin päätitte asettua tielleni.”

Draco nosti sauvaansa, ja kolme pelästynyttä lasta syöksyivät heidän ohi käytävään. Draco pisti sauvan takaisin taskuunsa ja istui tyhjälle penkille.

”Oliko tuo nyt ihan tarpeellista?” Blaise kysyi istuessaan Dracoa vastapäätä. ”Miten ajattelit puhdistaa maineesi, jos samaan aikaan uhkailet pieniä lapsia kirouksilla?”

”No, ennen sitä voin kai käyttää hyväkseni mainetta, joka minulla on”, Draco totesi. Hän oli tietoinen siitä, ettei hän tällä hetkellä ollut mikään kaikista arvostetuin ihminen muiden silmissä. Varsinkaan täällä. Hänellä oli kuitenkin oma osansa sodassa tai sen alkamisessa. Eikö hän ollutkin se, joka päästi kuolonsyöjiä linnaan tai se, jonka oli määrä tappaa Dumbledore? Eikö hänellä edelleenkin ollut kädessään todiste siitä, kummalle puolelle hän oli päättänyt kuulua? Moni ei hänen valintojaan voisi niin vähällä unohtaa. Sitä paitsi monet luihuisetkin olivat kääntyneet häntä vastaan, vaikka vielä jokin aika sitten he olivat ihailleet häntä ja hänen perhettään ja sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa he olivat olleet, kun itse pimeyden lordi oli päättänyt majoittua heidän kartanoonsa. Eivät muuten olisi olleet kateellisia, jos olisivat tienneet, millaista helvettiä oli olla kämppiksenä hänen kanssaan. Älä ajattele sitä, Draco muistutti taas itseään.

Onneksi hänellä oli sentään Goyle, Zabini ja Parkinson, vaikka eivät hekään halunneet olla liian läheisiä hänen kanssaan. Olihan heilläkin omat maineensa puhdistettavana, eikä hengailu entisen kuolonsyöjän kanssa varmasti auttanut asiaa. He olivat silti edelleen kavereita, ja Draco oli siitä kiitollinen, vaikkei ilmaissutkaan sitä millään tavoin. Ehkä he ymmärtäisivät.

Oli silti outoa istua siellä heidän kanssaan neljästään. Draco oli niin tottunut siihen, että hänellä oli aina kaksi vakiokumppania kulkemassa hänen vierellään, että ilman sitä hän tunsi nyt olevansa jotenkin alaston. Hän vilkaisi Goylea, joka oli ollut normaaliakin hiljaisempi. Crabbe ja Goyle olivat aina olleet erottamattomat. Heitä ei saanut yksittäisinä, he tulivat aina samassa paketissa. Ilman toista ei ollut toista, et koskaan nähnyt heitä yksin. Draco ei osannut samaistua Goylen tuntemaan tuskaan, ei samalla mittakaavalla, sillä tavallaan hän oli aina ollut joukon kolmas pyörä, vaikka olikin ollut se pyörä, joka pyöritti koko joukkoa. Hänellä ei kuitenkaan ollut samaa sidettä, joka kahdella muulla oli ollut. Hän oli ehkä joskus ollut siitä hieman kateellinen, mutta ei ollut osannut tehdä asialle mitään. Crabben kuolema oli ollut kova isku heille kaikille, mutta etenkin Goylelle. Tuleva vuosi tulisi varmasti olemaan hänelle rankka.

”Älkää viitsikö synkistellä. Jos jatkatte samaan malliin koko matkan ajan, etsin itselleni parempaa seuraa”, Pansy sanoi ja nosti jalat pöydälle. ”Menneet ovat menneitä.” Draco toivoi Pansyn olevan oikeassa, vaikka ei siihen itse uskonutkaan.


*


Pikajuna alkoi viimein hitaasti liikkua raiteillaan.

”Voi pojat, tästä se lähtee”, Ron kommentoi väsyneesti. Kellään heistä ei ollut lainkaan intoa palata kouluun, tai mitä siitä koulusta nyt edes oli jäljellä. Linna oli kokenut aikamoista tuhoa kevään taistelun aikana, mikä lie hävitys heitä siellä odottaisikaan, Harry mietti surkeana.

Luna ja muut korpinkynnen tytöt nousivat vähän ajan päästä ja poistuivat vaunusta jättäen Harryn, Ronin ja Hermionen kolmistaan. He lähtivät etsimään jotakuta, tai ainakin niin he väittivät, mutta Harrysta tuntui, että he vain halusivat päästä pois heidän ankeasta seurastaan. Tai ainakin ne muut, Luna olisi varmaan mielellään jäänyt juttelemaan heidän kanssaan, mutta hän oli ilmeisesti viimein löytänyt kavereita omasta tuvastaan ja tahtoi pysyä heidän matkassaan. Harry oli iloinen Lunan puolesta. Ehkä muut olivat viimein huomanneet, kuinka hieno ihminen Luna todellisuudessa olikaan.

Harry oli juuri aikeissa avata suunsa rikkoakseen hiljaisuuden, joka oli jo jonkin aikaa kasvattanut itseään kolmikon ympärillä, kun he kuulivat käytävältä tutun äänen. Makeiskärryn renkaiden nitinä läheni heidän vaunuosastoaan. Yhtäkkiä Harry sai idean.

”Muistatko, Ron, kun matkustimme ensimmäistä kertaa Tylypahkaan?” Harry kysyi.

Ron nosti päätään ja katsoi Harrya kysyvästi. ”Joo, muistan. Istuimme samassa vaunussa koko matkan ajan. Hurjaa ajatella, kuinka erilaista elämäni olisi ollut, jos en olisi koskaan uskaltanut tulla istumaan kanssasi. Ei niin, että katuisin sitä yhtään, se oli yksi parhaimmista päätöksistäni”, Ron lisäsi nopeasti.

”Kuulkaa”, Harry jatkoi, ”olen varma, että en ole ainoa, jonka mielestä on omituista palata takaisin, joten ajattelin, että mitä jos yrittäisimme luoda tänne edes hieman sitä samaa yksitoistavuotiaan intoa ja jännitystä, jota meillä silloin oli.”

”Mitä oikein tarkoitat?” Hermione kysyi kulmakarvaansa kohottaen. Harry oli näkevinään pienen hymynkaarteen toisen huulilla.

”Ron, mitä kaikkia makeisia söimmekään matkalla?” Harry kysyi.

Ron naurahti. ”Varmaan kaikkia mahdollisia. Taisit ostaa koko kärryn tyhjäksi, jos oikein muistan.” Harry virnisti, nousi ylös ja käveli ulos vaunuosaston ovesta.

Hetken päästä Harry palasi takaisin kantaen sylissään niin paljon erilaisia makeisia kuin vain jaksoi kantaa. Ron ja Hermione katsoivat häntä ällistyneinä.

”Hulluko olet! Miten ihmeessä me jaksamme syödä tuon kaiken?” Hermione kysyi pudistellen päätään.

”Hei, älä aliarvioi voimiani”, Ron huudahti ja nappasi Harrylta yhden kurpitsaleivoksen. ”Minulla ainakin on sudennälkä, sitä paitsi tähän junamatkaan menee melkein koko päivä, joten onhan meillä tässä aikaa vaikka kuinka paljon.” Harry hymyili leveästi ja avasi kääröstä ensimmäisen suklaasammakkonsa. Kyllä tämä tästä, kaikki palautuisi kyllä ennalleen, ainakin toivottavasti.


*


Heillä ei ollut hetkeen ollut niin hauskaa. He maistelivat erilaisia karkkeja – valikoimaan oli tullut muutamia uutuuksia monien perinteisten makujen joukkoon – ja kisailivat siitä, kuka pystyi syömään eniten Bertie Bottin jokamaunrakeita. Vähitellen heidän mahansa kuitenkin täyttyivät makeisista, kunnes pelkkä ajatuskin kurpitsaleivoksista tai lakutoukista sai heidät voihkimaan ääneen. Lopulta he työnsivät kaikki syömättä jääneet herkut kauimmaiselle penkille ja varoivat visusti edes katsomasta siihen suuntaan. Hiljalleen jokainen heistä vaipui omiin ajatuksiinsa.

Auringon valo ei enää pilkistellyt ikkunasta sisään, paksut pilvet olivat peittäneet koko taivaan. Harry katseli ulkona vilahtelevia peltoalueita. Matkaa oli vielä jäljellä jonkin verran. Hän antoi ajatustensa kiitää jo Tylypahkan maille. Hän näki mielessään Hagridin mökin kielletyn metsän laitamilla, professori Verson kasvihuoneet ja huispauskentän. Voi, kuinka hän ikävöikään huispausta. Tuntui kuin hänen viimeisimmästä huispausottelusta olisi ollut ikuisuus. Luudalla lentäminen oli ollut Harryn mielestä paras tapa lievittää koulustressiä ja unohtaa hetkeksi suuret läksypinot, jotka odottivat häntä rohkelikkojen oleskeluhuoneen pöydällä. Ilmassa hän sai liitää vapaasti kuin feeniks tai joku muu yhtä uljas lintu, kierrellä ja kaarrella ja tehdä monimutkaisia silmukoita, jotka saivat nuoremmat oppilaat taputtamaan ja huutamaan innostuksesta katsomossa. Harry kuuli mielessään siepin siipien sihahduksen, aivan kuin hän olisi taas etsijänä kisaamassa tupien välisestä mestaruudesta. Hän hymyili miettiessään, kuinka hän syöksyisi salamana siepin perään ja nappaisi sen aivan luihuisten etsijän nenän edestä.

Harry ikävöi myös niitä kertoja, jolloin hän oli salaa heittänyt isänsä näkymättömyysviitan päälleen ja hiippaillut ulos linnasta tapaamaan Hagridia. Hagrid ei tietenkään koskaan hyväksynyt sitä, että Harry rikkoi koulun sääntöjä, mutta oli silti aina hyvillään saadessaan juttuseuraa. He joivat teetä ja Harry kuunteli, kuinka Hagrid luennoi mitä hirveimmistä otuksista ja koetti mahdollisimman kauniisti kieltäytyä Hagridin leipomista piiraista ja leivonnaisista. Torakin oli aina innoissaan nähdessään Harryn.

Vaunuosaston ovi avautui, ja Ginnyn pää ilmestyi näkyviin. ”Hei, voin varmaan tulla istumaan kanssanne?” hän kysyi. Ron viittoi hänet peremmälle. Ginny istuutui tyhjälle paikalle Harryn viereen.

”Mikä määrä makeisia!” Ginny huudahti ja alkoi penkoa kasaa etsien sieltä mieleisimpiä karkkejaan.

”Juu, ole hyvä vaan”, Ron pyöräytti silmiään. Ginny heitti veljeään toffeepalalla ja jatkoi sitten makeiskasan tutkimista. Hän oli jo ehtinyt vaihtaa koulupuvun päälleen. Ehkä heidän muidenkin pitäisi, Harry tuumi.

”Kuulin aiemmin, kun pari ekaluokkalaista keskusteli siitä, kuinka sinä, Harry, olet lupautunut tänä vuonna pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi. Miksi et ole kertonut meille mitään?” Ginny kysyi naurahtaen.

”Minä taas itse asiassa kuulin, että jotkut miettivät Harrysta uutta Tylypahkan rehtoria”, Hermione sanoi. ”En viitsinyt korjata heitä, vaikuttivat olevan niin innoissaan asiasta.”

Harry voihkaisi ja sulki silmänsä. Hän olisi enemmän kuin mielellään jättänyt julkkiksen roolin taakseen ja ollut vihdoin kuin kuka tahansa muukin. ”Täytyy varmaan valmistaa tänä vuonna suuret annokset monijuomalientä ja esiintyä jonain aivan muuna kuin itsenäni. Voisin olla joku uusi oppilas, joka on vasta muuttanut tänne Durmstrangin koulusta.”

Ron nauroi. ”Ei sinusta olisi Durmstrangin entiseksi oppilaaksi. Sitä paitsi ainahan voit luovuttaa rehtorin pestisi minulle, jos ei kelpaa. Minusta kyllä tulisi oikein mainio rehtori, vai mitä sanotte?”

”Totta kai”, Hermione sanoi taputtaen Ronin olkapäätä ja etsi sitten laukustaan kirjan ja alkoi lukea.

”Jos sinusta tulee rehtori, niin minä nain jättiläiskalmarin”, Ginny totesi.

”Siitä vaan, sehän olisi sinulle oiva puoliso!”

Harry kääntyi taas takaisin ikkunan puoleen ja kuunteli Weasleyn sisarusten kinastelua vain puolella korvalla. Professori McGarmiwa oli toiminut Tylypahkan rehtorina Dumbledoren kuoleman jälkeen, ja Harryn mielestä hän oli tehnyt rehtorin virassaan hyvää työtä. Harry ei olisi voinut kuvitella Dumbledorelle parempaa seuraajaa kuin McGarmiwa. Harry ei silti voinut olla ajattelematta, kuinka erilainen edellinen vuosi olisi ollut, jos Dumbledore olisi vielä elossa ja edelleen Tylypahkan rehtorina. Hän ikävöi entistä rehtoriaan kovasti. Harry muistutti itseään siitä, että hän kävisi Dumbledoren haudalla mahdollisimman pian.
« Viimeksi muokattu: 22.03.2023 17:53:26 kirjoittanut Simma »

Simma

  • The Witch
  • ***
  • Viestejä: 419
  • banneri © Ingrid
2. osa


Ilta alkoi hämärtyä ja junarataa vierustavat pellot alkoivat kerätä ylleen usvapeitettä. Aurinko laski hitaasti pilviverhon takana. Harry, Ron ja Hermione olivat vaihtaneet kaavut ylleen ja odottivat nyt, että juna saapuisi viimein Tylyahon asemalle. He olivat antaneet loput eväänsä Ginnylle, joka oli vienyt ne mukanaan tarkoituksenaan jakaa niitä muille kavereilleen. Harry ei ollut malttanut poistua vaunuosastosta koko matkan aikana. Hän ei jaksanut käydä tervehtimässä muita oppilaita, vaan oli piiloutunut omaan pieneen nurkkaansa ikkunan viereen. Muutamia tuttuja kasvoja oli käynyt kurkistelemassa oviaukosta, muun muassa Neville, jota Harry kyllä mielellään näki, mutta suurimman osan ajasta he olivat saaneet istua rauhassa.

Ron kertoi nähneensä vaunullisen epätoivottuja luihuisia – kuten hän asian ilmaisi – kun hän oli käynyt kiertelemässä junan muissa vaunuissa. He eivät olleet pitäneet itsestään suurta meteliä, vaan olivat hyvin epäluihuismaisesti piiloilleet omassa vaunussaan. Harryn olisi tehnyt mieli saada tietää heistä vähän enemmän, mutta Ron sanoi, että hän oli vain nopeuttanut askeliaan kyseisen vaunun kohdalla huomatessaan, keitä sen sisällä oli ollut.

Viimein heidän odotuksensa palkittiin, kun monien tuntien matka alkoi saavuttaa loppua. Junan vauhti hiljeni hiljenemistään, kunnes se lopulta pysähtyi jarrut kirskuen päätepysäkille. Puheensorina ja yleinen hälinä täyttivät hetkessä vaunut, kun oppilaat alkoivat nousta junan kyydistä. Kolmikko odotti kärsivällisesti, sillä he tiesivät junan käytävän olevan tupaten täynnä ihmisiä, jotka koettivat kaikki puskea samaan aikaan ulos. Jonkin aikaa odoteltuaan äänet alkoivat hiljalleen vaimentua, kun suurin osa oppilaista oli päässyt pihalle. Harry, Ron ja Hermione nousivat ylös ja lähtivät hekin kohti junan lähintä oviaukkoa. He eivät kuitenkaan päässeet ulos, sillä oviaukon suulle oli muodostunut tukos. Muutamat oppilaat heidän edessään nousivat varpailleen ja koettivat nähdä, mitä siellä oikein tapahtui. Sitten kuului ääni, joka kantautui muita selvemmin heidän korviinsa:

”Teillä ei ole tänne mitään asiaa. Palatkaa samalla junalla takaisin kotiinne, sillä tänne ette jää.”

Eräät puuskupuhit Harryn edessä siirtyivät niin että Harry näki paremmin oviaukolle. Mitäpä muutakaan Harry siellä näki kuin vaaleaakin vaaleamman hiuspehkon, jonka omistaja yritti ilmeisesti väkisin työntyä junasta ulos, mutta hänen tiellään seisoi pari isokokoista poikaa, joita Harry ei tunnistanut – vaikka oli varmasti joskus aiemmin nähnyt heidät Tylypahkassa. Hän oletti heidän olevan ehkä kuudes- tai seitsemäsluokkalaisia. Näihin isokokoisiin kaappeihin verrattuna vaalea poika näytti pieneltä ja mitättömältä, eikä hänellä olisi mitään mahdollisuuksia selvitä, jos tästä syntyisi nyrkkitappelu. Ei niin että Draco Malfoy koskaan osallistuisi tappeluun yksin, varsinkaan jos tiesi olevansa alakynnessä.

Malfoy perääntyi taaksepäin parin muun henkilön viereen, ja Harry tunnisti heidän olevan Gregory Goyle ja Blaise Zabini – Malfoy ei siis ollutkaan aivan yksin, mutta Harry uskoi ettei heistä siltikään olisi vastusta isoille oviaukon vartijoille.

”Me emme halua tänne mitään kuolonsyöjiä. Madelkaa takaisin sinne mistä tulittekin”, toinen pojista mylvi ja osoitti sormellaan junan perälle.

”Teidän joukkonne tappoivat minun serkkuni! Luuletteko tosiaan, että antaisin sen teille anteeksi?” Toinen jatkoi ja otti askeleen lähemmäksi luihuisia, jotka taas olivat perääntyneet lähemmäksi seinää.

”Oi voi”, Harry kuuli Hermionen henkäisevän takanaan. Onneksi tilanteen laukaisi kantava matala ääni junan ulkopuolella.

”Mikä siellä oikein maksaa? Ulos nyt kaikki loputkin sieltä”, Harry kuuli Hagridin huutavan. Vihaiset oviaukon vartijat eivät voineet muuta kuin siirtyä muiden edestä, mutta ennen sitä he vielä mulkoilivat murhaavasti luihuiskolmikkoa. Väki pääsi taas liikkumaan eteenpäin. Kun Harry pääsi luihuisten kohdalle – jotka edelleen seisoivat paikallaan – hän kuuli heidän mutisevan ilkeään sävyyn.

”Hemmettiäkö minä tiedän mitään tuon serkuista”, Harry kuuli Malfoyn sanovan. ”Olisin voinut kirota nuo kaksi typerystä siihen paikkaan, mutta en halua huolestuttaa äitiäni moisella. Hänellä on muutakin tekemistä kuin lukea vihaisia kirjeitä noiden taliaivojen vanhemmilta.” Malfoy ei siis ollut muuttunut lainkaan, Harry mietti inhoten. Hän oli jo hieman toivonut, että sota olisi muuttanut Malfoyta edes vähän parempaan suuntaan, mutta turha toivo. Mätää omenaa ei saa muutettua enää tuoreeksi vaikka kuinka yrittäisi, eikä vahvinkaan taika saa Malfoyta muuttumaan kunnolliseksi ihmiseksi.

”Harry, pitkästä aikaa! Onpa ollut ikävä”, Hagrid huudahti ja halasi toisella kädellään Harrya, toisessa hänellä oli suuri lyhty valaisemassa hämärää iltaa. ”Olis tosi kiva jäädä rupattelemaan enemmänkin, mutta työt kutsuvat”, hän jatkoi ja osoitti lyhdyllä kohti lampea, jonka rannalla ekaluokkalaiset odottelivat. Harry hymyili ja lupasi tulla kylään tervehtimään Toraa mahdollisimman pian. Hän katsoi kuinka Hagridin valtava hahmo eteni väkijoukon läpi kohti veneitä, joilla hän kuljetti uudet oppilaat Tylypahkaan. Harry oli joskus itsekin ollut yksi heistä, istunut hiljaa veneessä ja tuijottanut suu auki kun linnan ensimmäiset tornit olivat ilmestyneet näkyviin puiden takaa.

”Keitä ne kaksi isoa tyyppiä siinä ovella oikein olivat? En muista nähneeni niitä ainakaan Rohkelikossa”, Ron kysyi, kun he pääsivät kauemmaksi muista.

”Toinen heistä on Milton Merton. Hänen serkkunsa menehtyi viime keväänä, ilmeisesti joku kuolonsyöjä tappoi hänet. Se toinen poika taas on Noel West, hänen vanhempansa ovat jästejä. He kuuluvat molemmat Puuskupuhiin”, Hermione vastasi.

”Ymmärrän siis hyvin, miksi he kantavat kaunaa noille”, Ron murahti. ”Olen heidän kanssaan samaa mieltä siitä, että jotkut olisivat kyllä voineet jättää tulematta tänne.” Hän mulkoili luihuisten suuntaan, jotka olivat tarkoituksella jääneet jälkeen muista oppilaista.

”Älä nyt, Ron. En minäkään hyväksy sitä, mitä he ovat tehneet tai kenen puolella he olivat, mutta on heilläkin oikeus käydä koulu loppuun. Ja sitä paitsi”, Hermione jatkoi, ”ehkä he katuvat sitä, että valitsivat väärän puolen ja koettavat hyvittää tekonsa. Vai mitä, Harry?”

”Epäilen”, Harry vastasi. Hän oli kuullut mitä Malfoy oli sanonut juuri hetkeä aiemmin.

Jostain aivan läheltä kuului kirkumista, ja Harry kääntyi säikähtäneenä suuntaan, josta ääni oli kuulunut. Hän oli jo tarttumassa taskussa lepäävään sauvaansa, mutta huomasi sitten kirkumisen syyn ja laski kätensä takaisin alas. Kyseessä oli joku tyttö, joka seisoi yhden vaunuja vetävän thestralin vieressä. Aivan, Harry tajusi. Keväisen taistelun jälkeen monet oppilaista näkivät nyt ensimmäistä kertaa nämä olennot. Niin moni oli joutunut näkemään kuolemaa, että luultavasti joukossa oli vain muutamia, jotka näkivät ainoastaan tyhjät vaunut.

”Mitä nuo ovat?”

”Ovatko ne vaarallisia?”

”Kuinka pelottavia otuksia!”

Harry oli jo tottunut niihin, vaikka ei niiden ulkonäkö ollut hänenkään mielestä mikään kaunein. Hän kiipesi samaan vaunuun Ronin, Hermionen ja Nevillen kanssa. Pitkä vaunujono lähti liikkumaan kohti Tylypahkan maita. Kivet rapisivat renkaiden alla. Harry nojasi vaunun seinään ja koetti parhaimpansa mukaan valmistautua kohtaamaan uudelleen hänelle niin kovin rakkaan paikan, joka kuitenkin oli täynnä niin synkkiä muistoja.

”Miltähän siellä näyttää?” Neville kysyi hiljaa, aivan kuin hän olisi aavistanut mitä Harryn päässä liikkui.

”Linna on tietenkin korjattu täysin. Eivät he ottaisi sinne oppilaita takaisin, jos siellä näyttäisi samalta kuin... silloin”, Hermione vastasi miltei kuiskaten. He käänsivät kaikki päätään siihen suuntaan missä linna oli. Pimeässä erottui lukuisia pieniä valopilkkuja, linnan ikkunoita. Näky oli samaan aikaan sekä lohduttava että jokseenkin outo. Maisemat näyttivät yhtä tutuilta kuin aina ennenkin. Samat puut ja pensaat kasvoivat tien laidoilla, sama lampi odotti Tylypahkan pihalla, sama suuri linna kohosi lämpimänä ja turvallisena heidän edessään. Paitsi että se ei tuntunut enää läheskään niin lämpimältä ja turvalliselta kuin mitä se oli joskus ollut. Kaikki oli niin kuin ennenkin, mutta samaan aikaan kaikki oli aivan toisin, vääristynyt kuin ne peilit jästien huvipuistoissa. Harry vilkaisi muita, he näyttivät kalpeilta ja alakuloisilta. Tästä on tulossa synkkä lukuvuosi, hän ajatteli.


*


He kiipesivät linnan ulko-ovelle johtavia portaita pitkin. Ne olivat tietenkin kunnostettu, eikä niissä näkynyt jälkeäkään taistelusta. He menivät sisään suurista tammiovista, jotka nekin olivat vailla naarmuja, ja kävelivät suoraan suureen saliin. Kaikki näytti siltä kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Aivan kuin suuren salin lattia ei olisi ollut vielä muutama kuukausi sitten täynnä kivimurskaa ja verta ja loukkaantuneita ihmisiä ja... ruumiita. Sali oli koristeltu oikein viimeisen päälle syksyisin koristein. Pöydissä oli kauniita kukkia ja värikkäitä puiden oksia, kynttilöitä oli loputtomasti ja ne paloivat kaikki tunnelmallisella ja lämpimällä liekillä. Katossa kimmelsi upea kirkas tähtitaivas, josta erotti välillä muutamia tähdenlentoja. Jokaisen neljän pöydän yllä liehuivat tupien vaakunat.

”Kuinka kaunista”, Hermione henkäisi lumoutuneena. Oppilaat jakautuivat kukin oman tuvan pöytiin, lukuun ottamatta ensikertalaisia, jotka jäivät odottamaan omaa vuoroaan tulla lajitelluksi. Harry istuutui rohkelikkojen pöytään ja odotti innolla, että tyhjät vadit hänen edessään täyttyisivät herkullisista ruoista, joita kotitontut olivat taas heille taikoneet alakerran suuressa keittiössä. Hän katseli muita rohkelikkoja löytäen monia tuttuja kasvoja. Ron ja Hermione istuivat Harrya vastapäätä, Neville tuli istumaan hänen viereensä, Ginnyn punaiset hiukset näkyivät hieman kauempana, Parvati ja Seamus toisella puolen pöytää... Harrysta tuntui ihanalta nähdä heitä kaikkia, he olivat kaikki elossa. Harry kääntyi katsomaan muiden tupien pöytiä. Ne kaikki olivat täynnä oppilaita.

Puheensorina hiljeni, ja Harry käänsi päänsä kohti salin etuosaa. Oli aika aloittaa lajittelu. Vanha lajitteluhattu istui penkillä kaikkien edessä ja ryhtyi laulamaan perineeksi muodostunutta lajittelulauluaan. Se lauloi uusista tuulista, siitä kuinka voisimme aloittaa kaiken taas puhtaalta pöydältä, tyhjältä pergamentilta, sulkakynä terävänä, valmiina kohti seikkailuja, joita maailma eteemme toisi.

”Voisimmeko vaihtaa tuon jo vähän uudempaan malliin?” Ron kysyi. ”Vuosi vuodelta kuulemme vain kuluneempia juttuja. Valmiina kohti uusia seikkailuja? Kävisikö tilalle vaikka vähän värikkäämpi kukkahattu tai ehkä joku talvinen karvahattu?” Harry peitti nauruntyrskähdyksensä hihaan ja jatkoi lajittelun seuraamista.

Hattu oli viimein lopettanut laulunsa, ja professori McGarmiwa asetteli uudet oppilaat jonoon. Yksi kerrallaan he kävivät istumassa kaikkien edessä lajitteluhattu päässä, kunnes hattu huusi heidän tupansa nimen. Harry tiesi kuinka kuumottavaa oli istua penkille ja odottaa lajitteluhatun vastausta. Entä jos Harry olisikin ollut silloin ihan hiljaa, eikä hän olisikaan toivonut pääsevänsä Rohkelikkoon? Jos lajitteluhattu olisikin laittanut hänet Luihuiseen, mitä silloin olisi tapahtunut? Tai mitä silloin ei olisi tapahtunut? Olisiko hänestä tullut samanlainen kuin mitä hän oli nyt, vai olisiko hän hyväksynyt Malfoyn kumppaneineen kavereikseen ja saanut heiltä pahoja vaikutteita? Entä jos hän ei olisi koskaan lähtenytkään taistelemaan Voldemortia vastaan, Dumbledore ei olisikaan opettanut hänelle Valedrosta tai he eivät olisi tuhonneet yhdessä hirnyrkkejä... Tai entä jos hän olisikin vaihtanut puolta, alkanutkin kannattaa Voldemortia? Ei, siihen hän ei olisi koskaan suostunut. Voldemort tappoi hänen vanhempansa, ei hän olisi voinut antaa sitä anteeksi.

Harry vilkuili luihuisten pöytää. Hän huomasi sieltä ensimmäisenä Malfoyn – se johtui niistä kirotuista hiuksista, Harry ajatteli, ne loistivat niin kirkkaasti tummien kaapujen seasta. Malfoy ei vaikuttanut yhtään itserakkaalta itseltään, jolla oli aiemmin ollut tapana olla huomion keskipisteenä. Nyt hän istui Goylen ja Zabinin välissä yrittäen näyttää mahdollisimman pieneltä. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän heihin mitään huomiota, itse asiassa kun Harry katsoi tarkemmin, näytti kuin muut olisivat istuneet hieman kauempana heistä, kuin pitäen niin suuren raon heidän välillään kuin mitä täydessä pöydässä vain oli mahdollista. He eivät tainneet olla enää suuressa suosiossa edes luihuisten kesken, Harry tuumi.

Kun lajittelu oli viimein saatu päätökseen, kaikki taputtivat vielä yhdessä uusille oppilaille, jotka olivat liittyneet istumaan jokainen oman tupansa pöytään. Heti kun aplodit loppuivat, ilmestyivät ruoat heidän eteensä. Kuten tavallista, olivat kotitontut pistäneet parastaan: eri ruokalajeja oli lukuisia ja kaikki maistuivat varmasti taivaalliselle. Harry unohti tyystin olleensa vielä hetki sitten täysi makeisista, vaan kauhoi lautasen täyteen kaikkea mihin hän vain ylettyi.

”Miten te oikein jaksatte syödä noin paljon?” Hermione ihmetteli silmäillessään ällistyneenä sekä Harryn että Ronin täpötäysiä lautasia.

”Pohjaton maha”, Ron vain kohautti olkiaan samalla kun työnsi perunamuusia suuhunsa. Hermione pudisti huvittuneena päätään, mutta nosti itsekin lautaselleen lohta lähimmältä vadilta.

Ruoka oli Harryn mielestä erittäin herkullista. Vaikka hän olikin asunut kesän Kotikolossa, sillä hän ei tiennyt minne muuallekaan olisi mennyt eikä hänen suoraan sanottuna tehnyt mieli olla yksin koko kesää, oli hänellä silti ollut ikävä tätä. Rouva Weasley oli taitava kokki ja hänen perinteiset kotiruokansa olivat tuhat kertaa parempia kuin Petunia-tädin, mutta siitä huolimatta Tylypahkan ruoat olivat jotain mitä Harry jäisi todella kaipaamaan. Etenkin juhlaruoat. Harry ei voinut olla välillä vilkuilematta muita pöytiä, etenkin luihuisten pöytää, missä hän näki Malfoyn istuvan suurimmaksi osaksi hiljaa, työnnellen ruokaansa ympäri lautasta. Goyle hänen vieressään näytti hyvin alakuloiselta, mutta ruokahalu häneltä ei ollut kadonnut mihinkään.

Kun he olivat saaneet syötyä tarpeeksi, tyhjät astiat katosivat heidän edestään takaisin keittiöön. Rehtori McGarmiwa nousi ja käveli pöytien eteen korokkeelle valmiina puhumaan.

”Rakkaat oppilaat, tervetuloa takaisin Tylypahkaan. Samoin kaikki uudet oppilaat, tervetuloa. On aika aloittaa uusi lukuvuosi, toivottavasti olette levänneet kesän aikana, sillä heti huomenna alkaa opiskelu. Koska on jo myöhä, en viivyttele teitä pitkään, vaan pääsette aivan pian nukkumaan, mutta sitä ennen muutama sana. Kuten teistä varmasti jokainen tietää, olemme joutuneet kokemaan paljon ikäviä asioita. Viime vuosi täällä Tylypahkassa oli hankala meille jokaiselle, toisille enemmän kuin toisille. Täällä oli paljon poikkeuksellisia järjestelyjä, joiden vuoksi monet eivät saaneet kunnollista opetusta, jos saivat sitä lainkaan.”

”Mitä poikkeuksellisia järjestelyjä? Tarkoitat varmaan kidutusta ja kidutusta ja lisää kidutusta ja lopuksi kuolemaa”, Ron kuiskasi Harrylle pöydän toiselta puolelta.

”Olen hyvin pahoillani kaikesta, mitä täällä tapahtui. Voldemort hyökkäsi kouluumme, ja olen hyvin kiitollinen kaikille, jotka taistelivat häntä vastaan. Pitäkäämme hiljainen hetki kaikille taistelussa kaatuneille ystävillemme.”

Koko sali hiljeni täysin. Tuntui kuin valaistus olisi hämärtynyt. Harry kuuli jonkun niiskuttavan. Tuttu ilkeä tunne alkoi täyttyä Harryn sisällä. Hänellä oli edelleen syyllinen olo tähän kaikkeen. Hänen vuokseen niin moni oli menehtynyt. He kaikki olivat taistelleet vain, koska Voldemort oli halunnut Harryn, ja Harry oli päättänyt tulla Tylypahkaan ja näin ollen pannut taistelulle alttiiksi jokaisen oppilaan ja linnan henkilökunnan. Jos hän ei olisi tullut Tylypahkaan, ei Voldemortkaan olisi hyökännyt sinne. Harrylla oli ikävä heitä, Lupinia, Tonksia, Fredia, kaikkia, jotka olivat kuolleet. Niin monet olivat menettäneet rakkaitaan, sukulaisiaan, ystäviään... Eivätkä he koskaan saisi heitä enää takaisin. Ron näytti murtuneelta, Hermione halasi häntä lujasti. He olivat pitäneet Fredille hautajaiset kesällä taistelun jälkeen. Rouva Weasley oli ollut suunniltaan. Hän oli itkenyt koko tilaisuuden ajan. Hän itki koko kesän, jos tarkkoja ollaan. Syyllisyys painoi Harrya raskaammin kuin mikään pitkään aikaan.

”Samat säännöt pitävät edelleen: kiellettyyn metsään ei ole lupa mennä ja öisin ei saa kuljeskella ympäri linnaa, vaan on pysyttävä omassa tuvassa. Tylyahossa saa käydä ainoastaan tiettyinä viikonloppuina, mikäli teillä on siihen huoltajan lupa”, McGarmiwa jatkoi. ”Haluaisin seuraavaksi esitellä teille pari uutta kasvoa henkilökunnan pöydästä. Professori Edgar Lieke on hyväksynyt ottaa vastaan kutsuni pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi. Toivon, että hän tulee viihtymään seurassamme ja pysymään pitempiaikaisena opettajana kuin aikaisemmat.”

Jälleen kuului aplodeja ympäri salia. Harry oli ollut niin keskittynyt kaikkeen muuhun, että oli kokonaan unohtanut katsoa, ketä kaikkia henkilökunnan pöydässä oikein istui. Pimeyden voimilta suojautumisen opettajan esittely oli jokasyksyinen perinne, sillä kukaan opettaja ei koskaan pysynyt virassaan vuotta pidempää. Tosin Harry toivoi asian muuttuvan nyt, kun Voldemort oli poissa – hän oli kuitenkin ollut se, joka oli aikoinaan kironnut kyseisen viran.

Henkilökunnan pöydästä nousi seisomaan keski-ikäinen mies, jolla oli korkea otsa, tummat hiukset – hieman karanneella hiusrajalla – ja parta. Professori Edgar Lieke. Harry ei ollut koskaan kuullut miehestä. Lieke näytti hyvin viralliselta seisoessaan selkä suorassa tumma kaapu päällään. Hän nyökkäsi pienesti oppilaille, jonka jälkeen istuutui.

”Sen lisäksi minulla on ilo esitellä teille matami Tethys Ilomiete. Hän on täällä teitä varten, kuuntelemassa teidän huolianne. Tiedän, että teillä on ollut vaikeaa. Sota oli monella tapaa traumatisoiva, enkä halua, että kukaan teistä joutuu miettimään asioita yksin. Jos koette, että teillä on tarvetta puhua jollekin ammattilaiselle – oli kyseessä sitten Voldemort tai mikä tahansa muu syy, vaikka liian vaikeat kokeet – älkää ujostelko ottaa matami Ilomietteeseen yhteyttä. Hänen työhuoneensa sijaitsee viidennen kerroksen itäisellä käytävällä.”

Kaikki tuijottivat nyt vanhaa naista, joka oli noussut seisomaan professori Verson vieressä. Nainen oli arviolta kuusikymmentävuotias pyöreä noita, jolla oli pitkät kiharat harmaat hiukset ja isohko nenä. Hänen kaulassaan roikkui suuri kuuriipus.

”Tylypahkan oma terapeutti, vai?” kuului jostain päin salia.

”Emme me mitään hulluja ole”, joku tokaisi jossain lähellä.

Harry katsoi kysyvänä ystäviään. Ron katsoi yhtä kysyvänä takaisin.

”Mitä urveloita”, Hermione huokaisi. ”Ei kai se nyt sitä tarkoita, että McGarmiwa kuvittelisi kaikkien olevan hulluja, päinvastoin. Hän haluaa, että jokainen voisi jatkaa elämäänsä mahdollisimman hyvin ilman mitään ongelmia. Olemme kokeneet hyvin traagisia asioita, ja olen sitä mieltä, että olisi hyvä, jos meistä jokainen kävisi professori Ilomietteen luona edes kääntymässä jos ei muuta.”

”Pidemmittä puheitta, toivotan kaikille hyvät yöt”, McGarmiwa sanoi ja laskeutui korokkeeltaan.


*


”Aiotko syödä tuon? Gregory kysyi ja osoitti jälkiruokavanukasta, jota Draco pyöritteli käsissään. Se ei ollut kadonnut muiden astioiden mukana, sillä Draco oli syystä tai toisesta pidellyt sitä käsissään, puristanut siitä tiukasti kiinni kun kaikki muut astiat olivat kaikonneet heidän edestä.

”En, ota vain.”

Gregory sieppasi kipon Dracon kädestä ja alkoi lusikoida vanukasta suuhunsa. Muut luihuiset olivat pitäneet heihin etäisyyttä koko illan. Draco ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi kuin nyt. Toki hänellä oli seuranaan Gregory, Blaise ja Pansy, mutta hän ei ollut tottunut siihen, että kaikki muut kiersivät hänet kaukaa. Hän ei ymmärtänyt muita, ei hän nyt niin kamala voinut olla. Okei, hän oli ehkä heistä ainoa, joka oli liittynyt kuolonsyöjiin, mutta oliko hänellä todella ollut muutakaan vaihtoehtoa? Sitä paitsi, jos hän olisi vuosi sitten sanonut olevansa yksi kuolonsyöjistä, luihuiset olisivat vain olleet siitä innoissaan.

”Kuinkahan moni aikoo käydä itkemässä tälle uudelle terapeutillemme?” Blaise kysyi ja viittasi opettajien pöytään päin. Matami Ilomiete keskusteli iloisesti professori Verson kanssa. Ilomiete vaikutti omalla tavallaan ihan leppoisalta mummelilta, jonka kanssa olisi varmaan ihan mukava rupatella, jos oli sellainen ihminen, jolla oli tapana käydä juttelemassa ongelmistaan, joku joka sellaista tarvitsi.

”En minä ainakaan”, Pansy vastasi. ”Minusta tuo vaikuttaa jo vähän liioittelulta, eikö teistäkin? Joo, ehkä täällä kuoli muutama oppilas, mutta toisaalta eikö täällä ole joka vuosi tapahtunut jotain? Sitä ennen meiltä kuoli rehtori, sitten oli se Diggoryn tapaus... Ei meille silloin tarjottu mitään apua. Vai mitä mieltä olette?”

”Minä en itke kenenkään matamin kanssa”, Gregory sanoi hiljaa. ”Ei se tuo Vincentiä takaisin.”

Koko pöytäseurue hiljeni. Gregory ei ollut aiemmin ottanut ystävänsä kuolemaa puheeksi. Hän oli aiemmin vain tyytynyt nyökkäämään tai vastaamaan vain sanalla tai parilla, kun joku muu oli asiasta puhunut. Kukaan heistä ei tuntunut osaavan lohduttaa häntä millään tavalla. Oli kuin hänestä olisi Vincentin kuoleman jälkeen puuttunut puolikas, jota ei ollut mahdollista saada enää takaisin. Koko asetelma tuntui olevan rikki, eikä sitä saanut enää korjattua. Draco ei osannut hyväksyä sitä, että hänen perässään kulki kokonaisen sijaan enää vain puolikas. Hänellä oli aina ollut heidät molemmat – sekä Crabbe että Goyle – lähettyvillään, pitämässä hänen puoliaan. Nyt oli jäljellä enää vain toinen, eikä siitä toisestakaan ollut jäljellä enää kuin murtunut surullinen jäljennös siitä, mitä hän oli joskus ollut.

Pansy taputti kömpelösti Gregoryn olkapäätä. ”Me kaikki kaipaamme häntä.”

Gregory laski tyhjän vanukaskipon pöydälle, ja se katosi välittömästi.

Juhlan päätyttyä jokaisen tuvan oppilaat lähtivät kukin tupiensa omiin tiloihin. Valvojaoppilaat opastivat ekaluokkalaisia minne heidän kuului mennä ja ennen kaikkea miten. Luihuiset siirtyivät tyrmiin johtavalle käytävälle ja sitä kautta omaan oleskeluhuoneeseensa. Sinne päästyään Draco liukeni välittömästi omaan makuusaliin, jonka hän oli ennen jakanut Vincentin ja Gregoryn kanssa. Nyt Vincentin tilalle oli kaikeksi onneksi laitettu Blaise, mistä Draco oli hyvillään. Hän ei olisi halunnut sinne ketään ulkopuolista heidän joukkoonsa. Muut oppilaat jäivät ilmeisesti vielä oleskeluhuoneeseen juttelemaan, ainakin sieltä kantautuvasta melusta päätellen. Dracoa ei miellyttänyt ajatus liittymisestä seuraan, vaan sen sijaan hän kaatui omalle tutulle sängylleen ja hautautui saman tien peiton alle, viitsimättä edes heittää ylimääräisiä vaatteita pois. Hän halusi vain päästä nukkumaan ja herätä seuraavana aamuna aikaisin ja aloittaa lukuvuoden opiskelut niin pian kuin mahdollista.
« Viimeksi muokattu: 12.02.2023 01:41:30 kirjoittanut Simma »

Claire

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 684
  • tuulikannel
Oi vau, uusi H/D-ficci Finissä ja minulle täysin uudelta kirjoittajalta! Ja tämä ficcihän vaikuttaa jo näin kahden ensimmäisen luvun jälkeen äärimmäisen lupaavalta ja koukuttavalta. Tykkään hirmuisesti tuosta ideasta, että Harry ja muut hänen kanssaan samalla vuosikurssilla olleet oppilaat palaavat Tylypahkaan viimeistelemään opintonsa. Minusta on aina ollut kurja, että koko seitsemäs kouluvuosi jäi tyystin Harrylta ja kumppaneilta kokematta, ja siksi ficcimaailmassa on niin ihanaa, kun he saavat siihen nyt uuden mahdollisuuden. Siihen näkökulmaan ei koskaan kyllästy, ja muutenkaan en ole liian montaa sen kaltaista ficciä lukenut.

Tässä ficissä poikkeuksellisen hienoa on se, kuinka aidosti kuvaat Harryn ja muiden tunteita viimeisen kouluvuoden aloittamisesta velhosodan jälkeen, vaikka välillä se onkin oikeasti sydäntäsärkevää, kun sitä vertaa siihen innostukseen, joka heillä lapsena oli. Siitä huomaa, kuinka nopeasti he (erityisesti Harry, mutta toki muutkin) ovat joutuneet kasvamaan aikuiseksi ja kokemaan menetyksiä niin nuoressa iässä. Ja mukavaa oli, kuinka olit huomioinut niin monia hahmoja ja heidän tunteitaan (jopa Gregoryn surua Vincentin menettämisestä). Nautin kuitenkin myös suuresti pienistä ilonaiheista, joita hahmot kaiken kurjuuden keskeltä löysivät, kuten tässä kohdassa:

Lainaus
”Kuulkaa”, Harry jatkoi, ”olen varma, että en ole ainoa, jonka mielestä on omituista palata takaisin, joten ajattelin, että mitä jos yrittäisimme luoda tänne edes hieman sitä samaa yksitoistavuotiaan intoa ja jännitystä, jota meillä silloin oli.”

”Mitä oikein tarkoitat?” Hermione kysyi kulmakarvaansa kohottaen. Harry oli näkevinään pienen hymynkaarteen toisen huulilla.

”Ron, mitä kaikkia makeisia söimmekään matkalla?” Harry kysyi.

Ron naurahti. ”Varmaan kaikkia mahdollisia. Taisit ostaa koko kärryn tyhjäksi, jos oikein muistan.” Harry virnisti, nousi ylös ja käveli ulos vaunuosaston ovesta.

Hetken päästä Harry palasi takaisin kantaen sylissään niin paljon erilaisia makeisia kuin vain jaksoi kantaa.
Tämä oli jotenkin niin ah ihanan nostalgista, kun Harry veresti heidän lapsuuden muistojaan ostamalla ison kasan makeisia, näin päässäni elävästi kohtauksen hänen ensimmäisestä junamatkastaan Ronin kanssa, ja kuinka pikkuisia silloin olivatkaan, ai että. Vaikka toki sota on jättänyt jälkensä kaikkiin, niin tällaiset pienet ilon hetket ovat sellaisia ihania toivon pilkahduksia.

Tykkäsin paljon myös näistä sinun omista hahmoistasi, Walkerista, Edgar Liekkeestä sekä matami Ilomietteestä. Viimeisimmästä mainittakoon, että oli super kekseliästä ottaa tarinaan mukaan terapeutin tehtävää hoitava professori, sillä olivathan oppilaat kokeneet hirveän määrän sodan kauheuksia, joista puhuminen varmasti auttaisi monia. Tällainen kriisiapu on todella tärkeää, ja muistaakseni edes Rowlingin kirjoissa ei hirveästi keskitytty oppilaiden mielenterveyteen tai ainakaan se ei tullut esille kirjoista, joten tämä on minusta todella hieno lisä tarinaan. Jännityksellä odotan, miten nämä hahmot myöhemmin pääsevät esiin ficissä.

Tietysti myöskin odotan innolla Harryn ja Dracon ensimmäistä kunnon kohtaamista velhosodan jälkeen ja miten heidän suhteensa mahtaa saada alkunsa. Kuten jo alussa sanoin, tämä fic vaikuttaa hirmu lupaavalta, ja aivan innolla odotan, miten tarina tästä tulee jatkumaan. Mahtava kuulla, että oot tätä kirjoittanut jo noinkin pitkälle, ja ehdottomasti toivon, että tulet tämän ficin loppuun viemään, mä ainakin jo näiden kahden luvun perusteella vannoudun tämän loppuun asti lukemaan! Täytyy sanoa, että ihan hirveästi annan rispektiä siitä, että olet näinkin monen vuoden jälkeen jatkanut ficin parissa, vaikka innostus onkin välissä lopahtanut. Itseltäni moniosaisten ficcien kirjoittaminen ei juuri tästä syystä ole koskaan onnistunut, ja siksi ihailen ihan hirveästi sinun päättäväisyyttä ja sitoutumista tarinaan. Mutta hei, tämä fic jos mikä sen ansaitseekin! :) Kiitos paljon näistä ihanista kahdesta luvusta, ja jään tosiaan odottelemaan kuumeisesti jatkoa! <3
« Viimeksi muokattu: 13.02.2023 01:49:52 kirjoittanut Claire »
I threw my hands in the air and said:
Show me something



He said: ”If you dare, come a little closer

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 346
Tulin nyt jättämään ainakin pikaisen puhelinkommentin vain kertoakseni, että olin Clairen tapaan tosi ilahtunut uudesta jatkiksesta! Hieno ja todella aidon tuntuisesti toteutettu alkuasetelma tässä, kun Harry ja kumppanit palaavat tuttuihin ympyröihin nuorina aikuisina, eikä mikään olekaan enää ihan ennallaan eikä tunnu samalta. Miten voisikaan tuntua, kaiken jälkeen mitä on tapahtunut. Minustakaan kirjoissa ei annettu ollenkaan tarpeeksi sijaa sille, mitä kaikki tapahtumat tekivät ihmisten henkiselle hyvinvoinnille, joten tykkään todella paljon, että olet ottanut sen tässä niin hienosti huomioon.

Tykkäsin OC-hahmoistasi ja siitä, että tässä muidenkin tupien oppilaat kuin rohkelikot ja luihuiset ovat jossain roolissa, ja äärimmäisen mielenkiintoista, että nyt puuskupuhista löytyykin isoja, äänekkäitä poikia, jotka laittavat luihuiset lujille. Luihuisia kohtaan heräsi heti vahva myötätunto, koska ihan varmasti olisi voinut käydä juuri noin, että he olisivat saaneet maksaa sodan jälkeisestä katkeruudesta riippumatta siitä, minkä verran ovat itse olleet oikeasti osallisia sodan kauheuksiin, ja ainakaan niin, että se olisi ollut heille ihan vapaa valinta. Tätä olen miettinyt paljon, ja mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä tästä seuraa. Erityisesti mieltäni lämmitti, että Gregorylle oli annettu oma ääni, persoonallisuus ja tunteet, joita canonissa ei taidettu tuoda esiin mitenkään. Sydäntä riipaisi hänen menetyksensä takia, ja Dracon mietteet hänestä olivat myös kovin sympaattisia. Mahtavaa, että hän näkee, miten paha olo ystävällä on.

Kiitos mielenkiintoisesta ja kauniisti kirjoitetusta jatkiksen alusta, jään innolla jatkoa odottamaan! ❤️

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 456
Nyt vasta ehdin kommentoimaan tätä, vaikka olin innoissani heti, kun näin että uusi hoodee jatkis, jee! Mutta ehdit jopa julkaista uuden luvun ennen kuin pääsin tämän pariin. :D Nytpä olen tässä vihdoin. Pitää sanoa, että hiukan epäilin alkuun osastovalintaa, että uskallanko lukea tätä varmasti, ettei mene liian synkäksi, mutta oikeastaan mukavaa vaihtelua lukea välillä parituksesta enemmän angsti piirtein. :) Ihan sama, koska hoodee jatkis ja vielä kahdeksas vuosi! Kahdeksas vuosi ja angsti oikeastaan sopivat nimenomaan tosi hyvin yhteen, koska sodan loppumisesta on niin vähän aikaa ja vielä vähemmän hautajaisista ja oikeudenkäynneistä ynnä muusta raskaasta. Joten kiinnostaa kyllä paljon, miten se kaikki näkyy tässä ja heti alku oli tosi aito kuvaus siitä, miten vaikeaa kahdeksanneksi vuodeksi olisi ollut palata kouluun. Siitä pidin tosi paljon, että olit huomioinut, miten vaikealta Harrysta tuntui palata Tylypahkaan sodan jälkeen. Että vaikka tykkään kahdeksas vuosi -ficeistä, niin en ihmettele, miksi canonissa Harry jätti viimeisen vuoden väliin. Ja usein se vaikeus kahdeksas vuosi -ficeissä on ohitettu aika vähällä, nyt ainakin näyttää, että se on läsnä hyvin vahvasti ja tykkään siitä tosi paljon. Olen alkanut kaipaamaankin heti sodan jälkeiseen aikaan sijoittuvia ficcejä, jotka keskittyvät siihen, että sota ei ole kokonaan vielä loppunut, vaikka Voldemort onkin kuollut. Joten tuli myös hyvin tarpeeseeni tämän ficci. :)

Lainaus
Kellään heistä ei ollut lainkaan intoa palata kouluun, tai mitä siitä koulusta nyt edes oli jäljellä. Linna oli kokenut aikamoista tuhoa kevään taistelun aikana, mikä lie hävitys heitä siellä odottaisikaan, Harry mietti surkeana.

Tässä oli niin iso ero kaikkiin muihin kertoihin, kun Harry on palannut Tylypahkaan ja se surettaa kauheasti. On tosi väärin, että sota vei häneltä mahdollisuuden käydä vielä yksi vuosi koulua ainoassa paikassa, jonka on koskaan tuntenut kodikseen. Ihanaa, että Harry halusi muuttaa tunnelmaa, eikä halua rypeä harmistuksessa koko matkaa, saati kouluvuotta. Tuntuu, että kolmikko on hyvin samalla aaltopituudella, että he ovat käyneet keskusteluita ja painavia hiljaisia hetkiä läpi kesän aikana. Entistä enemmän tuntui, että he oikeasti ymmärtävät toisiaan, että voivat märehtiä yhteisymmärryksessä, mutta kun Harry ehdotti karkkien ostamista, Ron ja Hermione olivat heti mukana. :) He tuntuivat myös olevan yhä teini-ikäisiä, vaikka ovat joutuneet kasvamaan paljon. Mutta vitsaillessaan ekan luvun lopuksi tuli olo, että tässä on nyt vain normaali teiniporukka matkalla kouluun.

En oikein tiennyt, mitä odottaa Dracosta ja luulen, että hänestä tulee paljastumaan asioita vielä vuoden mittaan. Minusta oli kivaa, että hän ei ollut mitenkään masentunut tai murtunut, mitä itse olen ajatellut hänelle käyneen sodan aikana ja sen loputtua. Minusta tämä vanhaan tapaan koppava Draco tuntui piilottelevan oikeita ajatuksiaan vielä vähän. Kyllä sota on vaikuttanut häneen, mutta on helpompi olla kuten ennenkin, vaikka mikään ei ole kuten ennen.

Lainaus
Kylmät väreet kulkivat pitkin Dracon kehoa, hän kielsi itseään ajattelemasta niitä muistoja.

Uuu juuri tämä minua kiehtoi! Toivottavasti nähdään vielä, miten Draco joutuu käsittelemään valintojaan. Pidin, että olit huomioinut isosti Crabben kuoleman, koska hän tuntui niin rekvisiitalta aina kirjoissa, enkä koskaan ajatellut, että hän olisi ollut mitenkään sydänystävä Goylen kanssa. Joten oli kivaa huomata, että ei vaan hänhän oli oikea ihminen, jolla oli oikeita kavereita, jotka ovat jääneet kaipaamaan häntä. Tosi hienoa, että et sivuuttanut asiaa. Etkä myöskään Dracon ystävien ajatuksia hänen kuolonsyöjyydestään, siitä olisi kiva lukea lisää, miten se on muuttanut porukan suhteita. :)

Uhhuh, nuo riitaa haastavat puuskupuhit asettivat sävelet tulevalle vuodelle, kauhistuttaa ja jännittää, mitä tässä vielä tulee tapahtumaan, kun oli jo tällaista, eikä oltu päästy edes vielä koululle. : O Oi ja thestralit! :'''( Olen ajatellut tuota itsekin, miten moni oppilas Tylypahkan taistelun jälkeen nyt näkee ne ja miten outoa se varmasti on ja miten, voi Merlin sentään, sydäntäsärkevää se onkaan.

Jännä lisä tämä terapeutti ja olen kyllä samaa mieltä Pansyn kanssa, eiköhän sellainen olisi tarvittu jo vuosia sitten (joskin en ihan samaa mieltä ole siitä että taistelussa "kuoli muutama oppilas" XD). :D Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja ehdottomasti hyvä lisä. Tuntuu että ideassa oli selvä McGarmiwan kädenjälki, että juuri hän oli nähnyt asian tärkeänä :)
Voi ettien että, olen tosi innoissani tästä ficistä ja odotan innolla jatkoa, en oikein uskalla arvata, mihin tämä lähtee kehkeytymään ja se on tosi jännittävää. ^^ Kiitos, kun kirjoitat tätä! ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Simma

  • The Witch
  • ***
  • Viestejä: 419
  • banneri © Ingrid
!!!

Claire: Oon miettinyt kanssa sitä, että monilta tosiaan jää lähes kokonaan käymättä kokonainen lukuvuosi. Luulisi siis, että heiltä jää myös aika paljon oppimatta monia oleellisia asioita. Joten jo pelkästään sen takia on siis hyvä pistää heidät vielä vuodeksi opiskelemaan! Sen lisäksi, että vikasta vuodesta saa ammennettua paljon erilaisia ficcejä, ja itse tykkään kans ennen kaikkea siitä, että he ovat täysi-ikäisinä koulussa.

Oon lukenut joskus vuosikausia sitten jotain kasiluokkaficcejä, mutta en onneksi muista niistä enää paljoa, joten ei ehkä tule (ainakaan tietoisesti) otettua niistä hirmuisesti tähän vaikutteita. :D Toisaalta eipä niin että se niin paljoa edes haittaisi. Kiva jos OC-hahmot toimivat! Tuntui loogiselta lisätä joitain uusiakin hahmoja tarinaan mukaan, esim. justiinsa uusia opettajia vanhojen tilalle. Ja kyllä, Tylypahkassa olisi saanut olla jo paljon aikaisemminkin joku ammattilainen, joka olisi pitänyt huolta oppilaiden jaksamisesta ja mielenterveydestä. Ottaen huomioon mitä kaikkea siinä koulussa vuosittain tapahtuu, ei tosiaan riitä, että (lähinnä) Harry juttelee kerran keväällä jollekin Dumbledorelle. :'D

Lol oon yleensä sellanen, joka kehittelee ficci-ideoita nimenomaan pitkiin jatkiksiin, mutta ei sitten koskaan saa kirjoitettua niitä loppuun asti. Mutta nyt tuo miun keskeneräisten ficcien kansio alkaa olla jo sen verran täynnä aloitettuja ficin alkuja, että tuntuu että on pakko koittaa jatkaa niistä edes joitain eteenpäin (sen sijaan, että koko ajan aloittaa vaan uusia, mitä jättää taas kesken...) Ihanaa jos tämä on tuntunut sellaiselta, että lukisi mielellään pidemmällekin!

Altais: Jep, kirjat todellakin jättivät kaikki hahmot vähän oman onnensa nojaan tuon henkisen hyvinvoinnin kanssa. Suunnilleen joka vuosi sattuu ja tapahtuu ties mitä kamaluuksia ja kuolee niin oppilaita kuin rehtoreitakin, mutta eipä siinä mitäs pienistä, viettäkää kiva kesä ja sit taas takaisin opiskelemaan.

Ja joo, tähän tuli (muistaakseni ehkä vähän puolivahingossa) tällä kertaa pahiksia Puuskupuhin tuvasta – ja että ylipäänsä Tylypahkassa on muitakin oppilaita kuin vain rohkelikot ja luihuiset, lol. Vaikka toisaalta ymmärrän että nämä kaksi tupaa ovatkin suurimmassa roolissa (niin on tässäkin ficissä), mutta kirjoissa on kyllä silti häiritsevän vähän mitään puuskupuheista ja korpinkynsistä. Ja ehkä haluan myös vähän häivyttää niitä kirjan tarkkoja tuparajoja ja sitä ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja. Ne on niin kauhean mustavalkoisia.

Meldis: Hehe, tässä saattaa olla aika paljon angstissa rypemistä, mutta toivottavasti ehkä jotain muutakin, ainakin paikoitellen kaiken angstin välissä. Muistelisin kanssa, että ne kasivuosificit mitä oon lukenut (englanniksi vissiin lähes kaikki) ovat olleet aika kevyitä mitä tulee siihen, että siellä tosiaan sodittiin aika lailla edellisenä lukuvuotena. Sen sijaan niissä ollaan oltu melkein kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja keskitytty lähinnä Harryn ja Dracon normaalia lämpimämpiin väleihin ;D Ei niin että niissäkään mitään vikaa on, varsinkin jos ficin pointti on ollut nimenomaan Drarryssa (minkä vuoksi olen mitä luultavammin valinnut niitä lukea ylipäänsä lol).

Näen Harryn vähän sellaisena kaverina, joka kaiken raskaiden tapahtumien jälkeen koittaa vaan jatkaa eteenpäin parhaansa mukaan. Ehkä hän on jo tottunut jollain tasolla siihen, kun hänelle vuosittain on sattunut ja tapahtunut niin paljon. Sen sijaan Dracolle tämä on uutta ja outoa, eikä hän vielä tiedä miten päin oikein olisi, joten helpointa on vain esittää sitä ilkeän pojan roolia ja piiloutua sen taakse.


Äää, kiitos kaikille kommenteista! Hirmuisen mukavaa kuulla, että tätä on luettu ja tykätty. ( 〃▽〃) ♥ Lueskelen aikaisemmin kirjoitettuja lukuja läpi ja korjailen niistä mahdollisia virheitä tai muuta mikä kuulostaa näin muutaman vuoden jälkeen oudolta. Koitan myös keräillä vähän juonta kasaan ja keksiä, että mitenhän tätä oikein tulisi jatkaa ja ennen kaikkea, että miten tuun lopulta päätymään loppuratkaisuun. Miulla on esim. kirjoitettuna pätkä yhtä kohtausta jonnekin ficin loppupuolelle, mutta en tiiä onko siinä mitään järkeä edes laittaa tähän mukaan, koska se vain tulisi sotkemaan juonta ja tarvitsisi paljon selitystä että mitä sen jälkeen sitten tapahtuisi ja miksi. Että on ehkä suosiolla skipattava se ja keskiä jotain muuta mikä toimisi vähän loogisemmin. :'D

Simma

  • The Witch
  • ***
  • Viestejä: 419
  • banneri © Ingrid
A/N: Uusi osa, jiihaa, olkaa hyvä.



3. osa


”Hemmetti”, Harry kirosi, kun hän tiputti vahingossa pekonirasvaa kaavulleen. Häntä väsytti niin paljon, ettei hän olisi millään jaksanut pitää silmiään auki. Hän ei ollut saanut nukuttua kunnolla koko yönä. Sänky ei ollut tuntunut samalta kuin ennen. Patja oli tuntunut liian kovalta, tyyny liian ohuelta, oli ollut välillä liian kylmä, välillä liian kuuma, Ron oli kuorsannut liian kovaan ääneen ja ulkona sade oli ropissut ikkunaa vasten.

”Mitä meillä on ensimmäisenä?” Ron kysyi, kun Hermione nosti esiin lukujärjestyksensä.

”Liemiä, meillä kaikilla”, Hermione vastasi. ”Myöhemmin iltapäivällä muodonmuutoksia, ja minulla myös riimuja, jota teillä ei tietääkseni ole.”

”Joo, ei onneksi”, Ron sanoi ja haukkasi palan paahtoleivästään. ”Ei kiitos mitään ylimääräisiä kursseja, vain ne pakolliset.”

”Ei ole koskaan pahasta opiskella muutakin kuin mitä on pakko”, Hermione huomautti. ”Voit myös koettaa opiskella jotain vain koska se on mielenkiintoista ja kivaa ja haluat oppia uusia asioita.”

Ron tuhahti. ”Älä aloita heti aamusta. Me valitsimme oppiaineet tälle lukukaudelle ja niitä on kyllä ihan riittävästi. Sitä paitsi, jos haluan hyväksyttävät arvosanat tulevista S.U.P.E.R:istä, on paljon parempi, että keskityn vain niihin aineisiin, jotka ovat tulevaisuuteni kannalta tärkeitä. Vai mitä, Harry? Sano, että olet kanssani samaa mieltä. Harry? Harry, herätys!”

Harry ei ollut kuunnellut keskustelua ollenkaan, sillä hän oli huomannut tutun vaalean luihuisen astuvan sisään suureen saliin. Se vei Harryn kaiken huomion eikä hän osannut keskittyä samaan aikaan muuhun.

”Voi pojat, taasko se alkaa?” Ron huokaisi kovaan ääneen. ”Harry, et voi olla tosissasi. Voisitko jo viimein jättää tuon hillerin omaan arvoonsa ja keskittyä olennaiseen? Olen varma, ettei hän suunnittele mitään eikä yritä salakuljettaa tänne ketään, joten voit lakata kyttäämästä Malfoyn jokaista liikettä. Etsivän urasi on nyt valitettavasti ohi.”

”En minä luule, että hän olisi aikeissa yrittää enää mitään. Ja miksi yrittäisikään? Voldemort on kuollut. Päinvastoin. Katsokaa nyt häntä. Näyttää kuin vanhasta Malfoysta ei olisi jäljellä enää kuin kuori. Missä se itsekäs, muita parempi, puhdasverinen rikkaan perheen pilalle hemmoteltu kakara oikein on? Jäljellä on vain tuo kuihtunut surkea ihminen, joka näyttää vain välttelevän muita.”

”Oletko oikeasti huolissasi Malfoysta? Tätä päivää en uskonut koskaan näkeväni. Pitäisikö häntä sitten mennä auttamaan? Pitää vähän kädestä ja silittää vaikka poskesta ja kertoa, että tervetuloa todellisuuteen missä kaikki eivät enää palvokaan maata jalkojesi alla nyt kun nimesi ei ole enää niin tärkeä.”

”Ron!”

”Mitä, Hermione? Tiedät itsekin, miten vääristynyt kuva tuolla tyypillä on ollut itsestään. Kuvitellut aina olevansa muita parempi, koska isillä on arvokas sukunimi ja rahaa ja paljon suhteita ministeriössä. Eipä vaan ole enää. Eikä unohdeta sitä, että puhumme nyt entisestä kuolonsyöjästä, joka yritti muun muassa murhata edesmenneen rehtorimme, mutta onneksi hän oli sen verran munaton tapaus, ettei saanut sitä tehtyä.”

”Äh, antakaa olla”, Harry sanoi. ”On vain niin outoa, kun Malfoy on niin… ei-Malfoy. En ole tottunut siihen. Siinä kaikki.”

”Olen kyllä kanssasi samaa mieltä, Harry”, Hermione vastasi. ”En hyväksy asioita, joita hän on tehnyt, mutta ei varmaan ole helppoa olla Malfoy kaiken tämän jälkeen. Hän tuskin on toivottua seuraa täällä. Hän muistuttaa muita kamaluuksista, mitä kuolonsyöjät tekivät ja on oiva syntipukki kaikelle sille pahalle.”

”Minulta ei ainakaan heru myötätuntoa”, Ron tokaisi. ”Eikä noille muillekaan Malfoyn jengistä. Jos ette muista, niin he yrittivät grillata meidät tarvehuoneessa ennen kuin aikoivat viedä meidät Voldemortille lahjaksi.”

”Huomenta. Kuulin että puhuitte grillaamisesta. Tiesittekö, että kun grillaa sammakoita täydenkuun aikaan nuotiossa, joka on kasattu kuivista männyn oksista, voi saada kyvyn ymmärtää sammakoiden kurnutusta.” Harry, Ron ja Hermione kääntyivät katsomaan Lunaa, joka oli tullut istumaan heidän viereensä rohkelikkojen pöytään.

”Ai, hei Luna”, Harry tervehti häntä ja kiitti myös mielessään epämiellyttävän keskustelun kääntämisestä muuhun aiheeseen. ”Miten menee?”

”Heräsin juuri ja päätin tulla aamiaiselle ennen ensimmäistä oppituntia. Ennustaminen onnistuu paljon paremmin täydellä vatsalla.”

Kun Luna alkoi kerätä lautaselleen ruokaa, Harry vilkuili taas luihuisten pöytään päin, mutta ei nähnyt enää Malfoyta. Hieman pettyneenä hän kääntyi takaisin oman pöytäseurueensa puoleen.

*

Draco kävi vain kääntymässä suuressa salissa todetakseen, ettei hänellä ollut lainkaan nälkä. Hän oli nähnyt koko yön painajaisia siitä, kuinka hän oli joutunut katsomaan vierestä, kun pimeyden lordi kidutti ihmisiä hengiltä. Joten hän jätti mieluummin toiset syömään aamiaista ja lähti itse kävelemään jo kohti tyrmiä valmiina odottamaan taikajuomatuntien aloittamista. Hän ei pitänyt professori Kuhnusarviota puoliksikaan niin hyvänä opettajana kuin professori Kalkarosta, mutta hän ei myöskään halunnut lopettaa taikajuomien opiskelua mistään hinnasta.

Hieman ennen tyrmiin johtavaa käytävää hänet kuitenkin pysäytettiin. Joku tuuppasi hänet syrjemmälle. Draco katsoi pitkään kahta tuntematonta henkilöä edessään. Ne kaksi isoa idioottia sieltä junasta, hän tajusi.

”Etkö ymmärtänyt, mitä sanoimme sinulle aiemmin? Kuolonsyöjillä ei ole mitään asiaa Tylypahkaan. Saimme heistä jo aivan tarpeeksi viime vuonna, kiitos vain”, sanoi ensimmäinen.

”Miksi edes olet vapaalla jalalla? Luulisi sinunkin istuvan Azkabanissa niin kuin muut kaltaisesi”, lisäsi toinen.

Draco otti askeleen taaksepäin. Häntä ei huvittanut yhtään aloittaa päivää tappelemalla kahden aivottoman apinan kanssa. Ei niin että hän edes pärjäisi heille tappelussa, jos kyse olisi pelkästä voimankäytöstä.

”Osaat varmaan pimeitä taikoja, joita isäntäsi sinulle opetti. Miten on, kuolonsyöjä, onnistuuko anteeksiantamattomat kiroukset? Käytitkö niitä paljonkin jästejä tai jästisyntyisiä vastaan?”

He lähestyivät molemmat Dracoa. Toinen otti tiukan otteen Dracon kaavusta samalla, kun toinen kaivoi taskustaan sauvan.

”Ei, älä –”, Draco aloitti hädissään, mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun joku keskeytti hänet.

”Draco? Ala tulla, tunti alkaa pian.”

Draco katsoi sivulleen ja näki Blaisen seisovan keskellä käytävää, tuijottaen ilmeettömästi Dracoa ja hänen kahta uutta vihollistaan, joista toinen laski sauvansa ja toinen päästi hitaasti irti Dracon kaavusta. ”Sinulla oli tuuria, toistamiseen”, toinen heistä kuiskasi, ennen kuin he lähtivät kävelemään kohti käytävän toista päätä.

Draco liittyi Blaisen seuraan ja yhdessä he kävelivät taikajuomien luokan eteen.

”Sinuna valitsisin kaverit hieman tarkemmin”, Blaise tokaisi. ”He eivät vaikuta kovin mukavilta tyypeiltä.”

Draco katsoi toista suu auki. ”Pilailet. Luuletko tosiaan, että olen alkanut kaveeraamaan noiden kanssa?”

”Teet kuten tahdot”, Blaise vastasi. ”Mutta varoitan sinua: joudut vielä hankaluuksiin, jos jatkatte tuota nahistelua pitkin käytäviä.”

Draco oli sanaton. Mikä tosiystävä hänellä olikaan.

*

”Ah, Harry, minulla olikin jo ikävä sinua”, professori Kuhnusarvio lirkutti Harryn astuessa luokkaan. Hän oli juuri ja juuri ehtinyt ajoissa ennen tunnin alkamista. Nyt hän asetteli pöydälle kirjaansa ja noidankattilaansa. Tänä vuonna hänellä valitettavasti oli aivan tavallinen kirja, johon kukaan ei ollut tehnyt hänelle merkintöjä. Hän ei päässyt loistamaan Kuhnusarvion edessä mahtavalla liemitietämyksellään. Toisaalta ihan hyvä, sillä ainakaan hänelle ei tulisi myöskään tarvetta testata tuntemattomia kirouksia, joita joku oli päättänyt kirjoitella kirjan sivuille. Harry katsoi, kun Malfoy selasi omaa kirjaansa istuen van muutaman oppilaan päässä hänestä Zabinin vieressä.

”Aloitamme tänään virkistysliemellä, joka on ainesosiltaan hyvin yksinkertainen, mutta pienikin väärin mitattu aines voi pilata koko keitoksen. Olkaa siis tarkkoja”, Kuhnusarvio kuulutti luokan edestä. ”Tulette valmistamaan liemen pareittain. Kaatakaa liemi lopuksi yhteen näistä pulloista ja jättäkää se nimellä varustettuna työpöydälleni. Ohje löytyy kirjan sivulta 32. Olkaa hyvät, voitte aloittaa.”

Harry valitsi parikseen Ronin. Yhdessä he alkoivat lukea liemen ohjetta ja keräsivät kaikki tarvittavat aineet pöydälle. Harry alkoi pilkkoa juuria puolen sentin pituisiksi paloiksi, ja Ron mittasi kattilaan oikean määrän vettä.

”En ole oikein vieläkään tottunut tähän kunnolla, mutta olen jopa alkanut pitää tätä ainetta ihan siedettävänä sen jälkeen, kun professori Kuhnusarvio tuli opettajaksemme”, Ron sanoi viskatessaan yrttejä kattilaan. ”Vaikka Kalkaros paljastuikin aivan eri ihmiseksi kuin mitä hän oli antanut olettaa, en siltikään kaipaa hänen tuntejaan. Jos hän olisi nyt täällä, hän löytäisi varmasti jotain moitittavaa tästä keitoksesta.”

”Poika rakas, kuoret! Unohdit kuoria juuret ennen kuin aloit pilkkomaan niitä”, Kuhnusarvio sanoi pysähtyessään heidän pöytänsä eteen. Harry heitti valmiiksi pilkkomansa juuret roskiin ja otti esiin uudet. Tällä kertaa hän muisti kuoria ne ennen pilkkomista. Sitten hän tiputti ne kattilaan.

”Mitä kirjassa sanotaan seuraavaksi”, Harry kysyi.

”Sitä täytyy sekoittaa neljä kertaa vastapäivään ja kahdeksan kertaa myötäpäivään”, Ron vastasi. ”Jos liemi muuttuu kellertäväksi, olet sekoittanut sitä liikaa.”

Harry kurkisti kattilaan. Liemi näytti vihertävältä. ”Minkä väristä sen sitten kuuluisi olla?”

Ron tutki hetken kirjan sivua. ”Kun olemme saaneet kaikki ainekset kattilaan ja sekoitettua oikean määrän, liemen pitäisi muuttua pikkuhiljaa siniseksi. Sen täytyy antaa kiehua kolmetoista minuuttia.”

Kun he olivat kiehauttaneet lientä tarpeeksi kauan – ainakin omasta mielestään – he kaatoivat sitä Kuhnusarvion antamaan tyhjään pulloon. Liemi oli turkoosia, ja he olivat siitä hyvin ylpeitä. He siivosivat pöytänsä puhtaaksi ja odottivat nyt valmiina viimeisiä oppilaita.

”Se on punaista. Se on jumalauta punaista”, Zabinin ääni kuului heidän toiselta puolelta. Harry ja Ron kääntyivät uteliaina katsomaan. Zabinin ja Malfoyn liemi tosiaan oli selvästi punertavaa pullossa, jota he nyt molemmat tutkivat.

”Jos olisit keskittynyt paremmin sekoittamiseen, olisi liemi ollut moitteetonta”, Zabini jatkoi. Malfoy vaikutti harmistuneelta, hän oli aina ennen loistanut taikajuomissa.

”Sekoitin sen varmasti oikein”, Malfoy puolustautui. ”Ehkä laskit kiehumisajan väärin.”

”Rauhoittukaa, pojat”, Kuhnusarvio sanoi ja nappasi pullon heidän käsistään. ”Ah, tosiaan. Väri on kyllä kaikkea muuta kuin sininen. Joudun valitettavasti hylkäämään tämän.” Hän käveli takaisin luokan eteen.

”Kaikki, joiden liemi ei ole sinistä tai edes hieman sinertävää, kirjoittakaa seuraavalle tunnille essee aiheesta virkistysliemi ja sen käyttötarkoitukset. Muistakaa myös kiinnittää huomiota siihen, kuinka lientä ei tule käyttää.” Harry ja Ron tulkitsivat heidän turkoosin liemensä olevan tarpeeksi lähellä sinistä ja he poistuivat luokasta huojentuneina siitä, etteivät he saaneet ylimääräisiä tehtäviä.

*

Myöhemmin iltapäivällä kahdeksasluokkalaisilla oli muodonmuutosta. He olivat kaikki jo valmiina luokassa odottamassa professorin saapumista.

”McGarmiwan olisi ilmeisesti pitänyt valita joko rehtorin virka tai sitten pysyä vain muodonmuutoksissa, kun häneltä ei näytä onnistuvat molemmat samaan aikaan”, Pansy sanoi kovaan ääneen keskeltä luokkaa. ”Odotammeko häntä vielä kauankin vai saammeko lähteä? Turhaan me täällä istumme, minulla ainakin olisi parempaakin tekemistä.”

Granger oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen jotain, kun luokan ovi heilahti lujaa auki professori McGarmiwan marssiessa sisään.

”Olen pahoillani, että jouduitte odottamaan. Löysin herra Mertonin ja herra Westin suunnittelemasta jotain lapsellista pilaa ja ohjastin heidät ensin omille oppitunneilleen”, McGarmiwa sanoi ohimennen ennen kuin aloitti kertomaan tarkemmin tulevasta lukuvuodesta.

”Keitä ovat Merton ja West?” Draco kysyi Pansylta.

”Ne ystäväsi, joihin tutustuit junassa”, Pansy vastasi. Draco tuijotti toista. ”Blaise kertoi, että olet viettänyt heidän kanssaan aikaa enemmänkin.”

”En viettänyt heidän kanssaan aikaa, he koettivat kirota minut”, Draco sähisi takaisin.

”Tiedän kyllä. Eivät he näyttäneet muutenkaan siltä, että olisivat olleet tyyppiäsi”, Pansy jatkoi. ”Tuollaiset isokokoiset miehekkäät tyypit eivät taida olla juttusi, hmm? Pidät enemmän sellaisista tummahiuksisista silmälasipäisistä ruipeloista.”

”Mitä helvettiä, Pansy?”

Pansy nauroi. ”Jos olen väärässä, niin miksi vilkuilet vähän väliä Potterin suuntaan?”

”Hiljaa siellä keskirivissä, vai haluatteko aloittaa uuden lukuvuoden jälki-istunnolla?” McGarmiwa korotti ääntään. Pansy hiljeni. Draco keskittyi kuuntelemaan professoria eikä viitsinyt kiinnittää enää huomiota vierustoveriinsa.

”Kuten olin sanomassa, matami Huiski etsii taas uusia jäseniä tupien huispausjoukkueisiin. Tietääkseni lähes jokaisessa joukkueessa on parhaillaan henkilövajetta. Mikäli olette kiinnostuneita, ottakaa yhteyttä Huiskiin mahdollisimman pian. Jos innokkaita jäseniä on enemmän kuin tarpeeksi, otaksun että joukkueet haluavat pitää jonkinlaiset valintakokeet päättääkseen ketkä saavat paikan. Tiedän, että muutamat teistä ovat aiempina vuosina olleet mukana, joten jos olette kiinnostuneita pelaamaan huispausta vielä viimeisen kerran ennen kuin valmistutte täältä, ehdotan että käytätte tilaisuuden hyväksenne.” McGarmiwa piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: ”Rehtorina en halua olla puolueellinen, mutta Rohkelikon tuvanjohtajana toivoisin tietenkin huispauspokaalia omalle tuvalleni.” Dracosta tuntui kuin professori olisi tässä kohdin katsonut merkitsevästi Potteria.

Rohkelikolla oli onni, että Potter tuli takaisin. Nyt he saavat oman etsijänsä takaisin peliin ja voittavat taatusti tupamestaruuden, Draco ajatteli katkerana. Hän oli itse lopettanut huispauksen jo viidennen vuoden jälkeen, koska hänellä ei ollut sille enää aikaa, eikä hänen tehnyt mieli yrittää enää uudelleen joukkueeseen. Jos hän ei olisi saanut sitä typerää tehtävää, joka oli pilata hänen koko elämänsä, olisi hän ehkä jatkanut huispauksen parissa. Draco oli pitänyt huispauksesta jo pienestä lapsesta saakka, kun hän oli saanut syntymäpäivälahjaksi oman ensimmäisen luutansa. Hän oli joskus pienenä haaveillut olevansa vielä joku päivä ammattilainen ja että hänet olisi otettu jäseneksi hänen sen hetkiseen lempijoukkueeseensa. Hän olisi ollut kuuluisa huispaaja ja kaikki olisivat ihailleet häntä. Kunnes tuli muutama este hänen uratoiveidensa tielle ja sen sijaan hän löysikin itsensä työskentelemässä pimeyden lordille.

Mutta hänen oli ollut tehtävä niin kuin hän oli tehnyt, ei hänellä ollut ollut vaihtoehtoja. Hänen oli ollut pakko koettaa paikkailla isänä virheitä ja puhdistaa heidän maineensa lordin silmissä. Hän ei tosin ollut onnistunut siinäkään.

Professori McGarmiwa näytti luokan edessä esimerkkiä, kuinka taiottiin tyhjästä suuri vanhanaikainen vaatekaappi, jonka sisältä löytyi paljon erilaisia vaatteita. Seuraavaksi oli oppilaiden vuoro.

Tunnin loputtua professori McGarmiwa kävi läpi jokaisen vaatekaapin ja sen sisällön. Dracon vaatekaappi oli ulkoa näyttävä, mutta sen jalat olivat hieman epätasaiset, minkä takia se horjui jos siihen nojasi. Kaapin sisältöön taas hän ei ollut saanut panostettua tarpeeksi: siellä roikkui vain muutamia mitäänsanomattomia yksivärisiä kaapuja. Oli hän sentään ollut parempi kuin Pansy, jonka kaapin ovi oli roikkunut vinossa ja kaapin sisällä oli ollut vain erilaisia pitsisiä kankaanpaloja. Granger loisti taas tietenkin omalla taidonnäytteellään ja ansaitsi Rohkelikolle pisteitä. Malfoy ei ollut nähnyt mitä Potterin kaappi oli sisältänyt, mutta kaapin ulkonäön perusteella siellä oli varmasti ollut mörkö.

Professori ei tietenkään päästänyt heitä helpolla, vaan antoi kasan läksyjä, joiden tekemiseen menisi varmasti koko ilta.
« Viimeksi muokattu: 22.03.2023 17:54:50 kirjoittanut Simma »

valokki

  • ***
  • Viestejä: 1 268
Minäkin tulen jättämään puumerkkini ja jään tätä seuraamaan! Tähän mennessä on vaikuttanut ihan hirmuisen mielenkiintoiselta fikin alulta! Aikakaudesta juuri sodan jälkeen on jotenkin tosi kiehtovaa lukea, kun kaikki haavat ovat vielä niin avoinna, vaikka niitä kovasti koitetaankin hoitaa. Myöskin valta-asetelmat yksittäisten hahmojen ja laajempien joukkojen välillä ovat keikahtaneet, ja Tylypahka on aika oivallinen miljöö päästä seurailemaan tätä.

Lainaus
”Muistatko, Ron, kun matkustimme ensimmäistä kertaa Tylypahkaan?” Harry kysyi.
Tämä oli jotenkin hurjan herttainen kohta, ja tuli itsellekin nostalginen fiilis lukiessa kolmikon muistelusta ja ykkösluokkalaisten pienikokoisuuden päivittelystä.

Lainaus
Keväisen taistelun jälkeen monet oppilaista näkivät nyt ensimmäistä kertaa nämä olennot. Niin moni oli joutunut näkemään kuolemaa, että luultavasti joukossa oli vain muutamia, jotka näkivät ainoastaan tyhjät vaunut.
Tämä oli todella mielenkiintoinen kohta! En itse ollut oikeastaan koskaan tullut ajatelleeksikaan, että sodan jälkeenhän tosiaan thestralit näkeviä oppilaita saattaa olla huomattavasti enemmän kuin niitä, jotka niitä eivät näe. Oppilaiden vastustuksesta huolimatta hyvin fiksu päätös McGarmiwalta hankkia Tylypahkaan oma terapeutti, sillä ihan jo vain tämä thestralien näkeminen kertoo aika paljon siitä, että aika paljon taitaa näillä lapsilla olla käsittelemättömiä traumoja taustalla.

Lainaus
”Hemmettiäkö minä tiedän mitään tuon serkuista”, Harry kuuli Malfoyn sanovan. ”Olisin voinut kirota nuo kaksi typerystä siihen paikkaan, mutta en halua huolestuttaa äitiäni moisella. Hänellä on muutakin tekemistä kuin lukea vihaisia kirjeitä noiden taliaivojen vanhemmilta.” Malfoy ei siis ollut muuttunut lainkaan, Harry mietti inhoten. Hän oli jo hieman toivonut, että sota olisi muuttanut Malfoyta edes vähän parempaan suuntaan, mutta turha toivo. Mätää omenaa ei saa muutettua enää tuoreeksi vaikka kuinka yrittäisi, eikä vahvinkaan taika saa Malfoyta muuttumaan kunnolliseksi ihmiseksi.
Dracon käytöksestä on aina kiinnostavaa lukea heti sodan jälkeen. Maailma ja hänen asemansa ovat muuttuneet niin voimakkaasti, ettei hän voi enää olla kaikkine etuoikeuksineen kuten ennen, ja hänen onkin reagoitava tähän jollain tavoin. Tässä sun fikissä Draco käyttäytyy edelleen kuitenkin hyvin samoin kuin aina ennenkin ja heittelee omia ylimielisiä kommenttejaan. Näistä kommenteista jäi kuitenkin hieman sellainen fiilis, että ehkä Draco yritää tässä kohtaa vain pitää kynsin hampain kiinni ylpeytensä rippeistä ja esiintyä uhkaavana, jotteivat muut hyökkää hänen kimppuunsa. No, tämä jäänee nähtäväksi, miten tilanne etenee tulevissa osissa. Nähtäväksi jää myös, mitenhän Harry ja Draco alkavat lähenemään, kun Harry ei selvästikään lämpene Dracon asenteelle mutta on samaan aikaan kuitenkin tästä hyvin kiinnostunut ainakin näin tarkkailumielessä.

Kiitos kovasti näistä osista ja mielenkiintoisesta tarinan alusta! Jään odottelemaan innokkaana jatkoa! :)
(ava @Claire ja bannu @Ingrid)

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 456
Jeii, jatkoa! Minulla on ainakin tällä hetkellä sellainen olo elämässä, että jaksan oikein hyvin lukea angstia, joten bring it on! :D Ahh, miten loistava aloitus, kuin oltaisiin aloittamassa ihan normaalia vuotta Tylypahkassa. Tosi hyvin tulee olo, että elämän on pakko jatkua ja se jatkuukin, koulu alkaa, tunnit alkavat, tulee läksyjä, mutta koko ajan Harrylla ja muilla on läsnä muistot koulussa tapahtuneesta taistelusta ja menetyksistä. Tykkään tästä, miten olet pitänyt arjen koko ajan rullaavana, eikä aina vain ryvetä harmissa, vaan siitä on selvittävä samalla, kun tekee muodonmuutosläksyjä. :)

Lainaus
”Äh, antakaa olla”, Harry sanoi. ”On vain niin outoa, kun Malfoy on niin… ei-Malfoy. En ole tottunut siihen. Siinä kaikki.”

”Olen kyllä kanssasi samaa mieltä, Harry”, Hermione vastasi. ”En hyväksy asioita, joita hän on tehnyt, mutta ei varmaan ole helppoa olla Malfoy kaiken tämän jälkeen. Hän tuskin on toivottua seuraa täällä. Hän muistuttaa muita kamaluuksista, mitä kuolonsyöjät tekivät ja on oiva syntipukki kaikelle sille pahalle.”

”Minulta ei ainakaan heru myötätuntoa”, Ron tokaisi. ”Eikä noille muillekaan Malfoyn jengistä. Jos ette muista, niin he yrittivät grillata meidät tarvehuoneessa ennen kuin aikoivat viedä meidät Voldemortille lahjaksi.”

Erinomainen kiteytys kolmikon ajatuksista Dracoa kohtaan. Tykkään myös, miten olet tehnyt Ronista jotenkin vihaisemman kuin hän on koskaan ollutkaan. Ja minusta se on realistinen polku hänelle, että hän tulisi vihaisemmaksi. Olin ehtinyt unohtaa, että hänhän menetti pari kuukautta sitten veljensä. :''( Hienoa, että et jää käsittelemään vain Harryn ja Dracon selviytymistä sodassa, vaan mukana kulkee myös, miten muut hahmot ovat siihen reagoineet. Sama juttu tässä Blaisen ihmeellisessä mielenmuutoksessa. Ehkä Dracon syyttäminen puuskupuhien ahdistelusta oli Blaiselta jotain outoa tarvetta olla näyttämättä liikaa siltä, että pitää Dracon puolia, jos koko koulu äkkiä päättääkin, ettei hän ole tervetullut, mutta ihan eri fiilis tuli Blaisen kommenteista kuin, mitä olisi voinut ensimmäisen illan perusteella päätellä. Mitähän ne Merton ja West tosiaan suunnittelivat, alkaa kauhistuttaa, olivatko he suunnitelleet jotain kamalampaa Dracon päänmenoksi? : O

Lainaus
”Mitä helvettiä, Pansy?”

Pansy nauroi. ”Jos olen väärässä, niin miksi vilkuilet vähän väliä Potterin suuntaan?”

Toivottavasti Pansy ei muutu samanlaiseksi kuin Blaise, ainakin hän näyttää ymmärtävän Dracoa paremmin. ^^ Ihana tuo Dracon suuttuminen Pansyn ehdotteluun, kuulostaa vieläkin uskottavammalta, että Draco ihan muuten vain vilkuilee Harrya. ;D Oih, miten kivaa, että tässä tarinassa Draco oikeasti suhtautuu huispaukseen intohimoisesti! Minäkin jotenkin ajattelen, että ei hän koskaan luopunut huispauksesta helposti tai omasta halustaan. Kyllä hän oikeasti tykkäsi huispauksesta ja minusta on myös sopiva vaihtoehto hänen uralleen, että olisi joskus voinut edetä huispausammattilaiseksi. Kertoo vain oikeastaan Dracon tarpeesta yrittää auttaa vanhempiaan ja, öh, olla kuolematta. Tämä kulma, että hän olisi halunnut pelata huispausta tosissaan, mutta luopui siitä vanhempiensa takia, kertoo ihanasti Dracon uskollisuudesta ja mielestäni myös rakkaudesta vanhempiaan kohtaan. Huispaus on äärimmäisen tärkeää, mutta vanhemmat tärkeämpiä. ^^
Kiitos uudesta luvusta, innolla odotan jatkoa! :)
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Vaena

  • ***
  • Viestejä: 33
Oli niin kiinnostavat lähtöasetelmat, että tähän oli tartuttava ja onneksi lähdin lukemaan. En ole muistaakseni lukenut aiemmin sodan jälkeisestä vuodesta Tylypahkassa ja siksi on tosi mielenkiintoista lukea millaiseksi henkilöiden kemiat ja ylipäätään eläminen koulussa on muuttunut.

Tykkäsin tosi paljon siitä millaisiksi kaikki henkilöt olit sodan jälkeen kirjoittanut. Hyvin melankolinen tunnelma ja angst sopii erittäin hyvin tähän kouluvuoteen. Tosi kiva myös päästä lukemaan tätä kouluvuotta niin Harryn kuin Draconkin näkökulmasta. Näissä kaikissa osissa oli kohtia mitkä yllätti, nauratti ja jätti vielä jälkeenpäinkin ajatuksia mieleen pyörimään. Erityisen kivaa oli se, että vaikka tämä on angst niin silti teksti ei ole liian raskasta ja seassa on hauskoja kohtia, kuten kun Ron kuvailee Dracon porukkaa epätoivotuiksi luihuisiksi ja Lunan ja Pansyn muutamat kohdat esimerkkinä. Tykkäsin siis todella paljon!

Lainaus

”Voi pojat, taasko se alkaa?” Ron huokaisi kovaan ääneen. ”Harry, et voi olla tosissasi. Voisitko jo viimein jättää tuon hillerin omaan arvoonsa ja keskittyä olennaiseen? Olen varma, ettei hän suunnittele mitään eikä yritä salakuljettaa tänne ketään, joten voit lakata kyttäämästä Malfoyn jokaista liikettä. Etsivän urasi on nyt valitettavasti ohi.”
Tämä kohta huvitti ja pystyin kuvitella Ronin sanovan juuri näin. :D

Sainpas jotain puumerkkiä puhelimella raapustettua niin löydän tähän heti uudelleen kun uusi osa ilmestyy. Jään siis odottamaan innolla seuraavia lukuja! :)

Claire

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 684
  • tuulikannel
Siis mitä, miten mä olen onnistunut missaamaan tämän jatkon! No mutta, onneksi nyt tuli asia korjattua. Tulin siis vain ajatelleeksi tänä iltana, että vitsi, tulenpas lukemaan tätä uudelleen ja voi kun ois kiva saada tähän tarinaan jatkoa, ja olihan täällä kolmas luku ilmestynyt! Ahh, parasta iltalukemista.

Mäkin tykkäsin paljon siitä, että vaikka tämä on kuvauksesta ja osastostaan päätellen angst-painotteinen fic, niin silti siinä ahdistuksessa ja surussa ei olla ihan kokoajan ”sisällä”, vaan mukana on myös arkea ja humoristisuuttakin. And don’t get me wrong: ilman muuta on äärimmäisen antoisaa lukea myös niistä vaikeista ja angstisimmistakin tunteista, joita sota ja sen seuraamukset ovat hahmoissa herättäneet, ne tuovat hahmoihin paljon syvällisyyttä ja heihin pystyy samaistumaan todella hyvin, olet onnistunut siinä erinomaisesti. Vaan onhan se sellainen pieni draama ja erityisesti tällaiset Ronin tapaiset letkautukset aivan huippukivoja yksityiskohtia, kuten nyt vaikka tämä:

Lainaus
”Voi pojat, taasko se alkaa?” Ron huokaisi kovaan ääneen. ”Harry, et voi olla tosissasi. Voisitko jo viimein jättää tuon hillerin omaan arvoonsa ja keskittyä olennaiseen? Olen varma, ettei hän suunnittele mitään eikä yritä salakuljettaa tänne ketään, joten voit lakata kyttäämästä Malfoyn jokaista liikettä. Etsivän urasi on nyt valitettavasti ohi.”
Munkin oli pakko tämä lainata, koska tosiaan niin Ronimaista, ettei tosikaan. :D

Ja sitten esimerkiksi tuo hyvin Lunamainen keskeytys, kun tuli puhumaan ihan viattomana noin yleisesti ottaen grillauksesta tietämättä, että Ron oli tarkoittanut vähän erilaista grillausta. :D

Vaan ai että, tässä  luvussa kävi niin sääliksi kyllä Dracoa. Ensiksi painajaiset Voldemortista kiduttamassa ihmisiä vievät ymmärrettävästi ruokahalun ja sitten pari ääliötä tulee haastamaan riitaa (vaikka onneksi Blaise ilmeistyi juuri ajoissa pelastamaan tilanteen!). Myöskin tuosta huispauksesta ja urahaaveen murskautumisesta oli jotenkin niin sydäntäsärkevä lukea. Ja vielä kaiken kukkuraksi Taikaliemien tunti meni penkin alle eikä Muodonmuutoksissakaan ollut kehuttavaa. :( Tästä tuli sellainen fiilis, että haluaisi vain halata Dracoa ja sanoa, että kaikki järjestyy kyllä. Tai ehkä vielä enemmän, että Harry olisi se, joka lohduttaisi Dracoa. Ehkä näin vielä tulee olemaankin, toivottavasti selviää jossain vaiheessa sekin. :)

Vaan ihana kyllä huomata, että Harry ja Draco selkeästi yhä kiinnittävät toisiinsa huomiota, kun Harry oikein menetti kaiken keskittymisensä, kun huomasi Dracon saapuneen Suureen saliin. Ja selvästi myös Harry on myös Dracon ajatuksissa mukana, kun tarkkailee tämän suoriutumisia tunneilla. Mun H/D-sydän pakahtuu jo pelkistä sivumaininnoista, mutta kun on ne vaan niin herkullisia, enkä malta odottaa, miten heidän tarinansa tästä lähtee kulkemaan ja mitä kaikkea on vielä luvassa. Kiitos jälleen mahtavasta lukukokemuksesta ja tsemppiä kirjoittamiseen! <3 Toivottavasti saadaan nauttia uudesta luvusta taas pian, vaikka ymmärrettävästi hyvä ottaa aikansa. Täällä kuitenkin jään odottamaan seuraavaa lukua kuin kuuta nousevaa. :)
I threw my hands in the air and said:
Show me something



He said: ”If you dare, come a little closer