Kirjoittaja Aihe: Käy miten käy | K-11 | maaginen realismi, romantiikka | Aapo/Ville | 3/x 27.6  (Luettu 327 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 336
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: maaginen realismi, romantiikka, draama
Paritus: Aapo/Ville
Yhteenveto: Erikoinen kohtaaminen huoltoasemalla yhdistää kaksi ihmistä. Hassu sattuma, vai onko kuitenkaan?
Haasteet: Spurttiraapale VI ja Originaalikiipeily (75. väistämätön)
Inspisbiisi: Pixies – Que Sera Sera
Muuta: Tarinan ymmärtämiseen ei tarvitse ennakkotietoja hahmoista

A/N: Aapo ja Ville kutsuivat taas ja jälleen uusissa puitteissa. Ehkä voin jo sanoa, että aina, kun näkee nämä nimet otsikossa, voi odottaa mitä tahansa :'D



Käy miten käy

Que será, será
Whatever will be, will be
The future's not ours to see
Que será, será
What will be, will be


(Pixies – Que Sera Sera)



1

(300)

Aapo

En jaksanut parkkeerata. Pysäytin autoni vain keskelle huoltoaseman pihaa. Olin valmis luovuttamaan. Jäin tuijottamaan tyhjyyttä likaisen tuulilasin läpi. Voisin istua tässä, kunnes perseeni sammaloituisi kiinni penkkiin.

Hiljainen napautus ikkunaan sai mut hätkähtämään. Avasin sen. Ulkopuolella seisoi pitkä, jäntevä jätkä, jolla oli tumma, kihara tukka ja syvät, lämpimänruskeat silmät. Kasvot olivat vakavat ja miehekkäät.

”Kaikki ookoo?” kiharapää kysyi. ”Onko autossa vikaa? Voin vilkaista, jos haluat.”

Räpyttelin hämmentyneenä silmiäni. Mun oli vaikea käsittää tällaista kohtaamista. Vieläkö oli olemassa ihmisiä, jotka tahtoivat auttaa tuntemattomia? Tuskin. Tämän oli pakko olla jokin huijaus.

Kyräilin miestä. Se näytti mun ikäiseltä eli alle kolmekymppiseltä. Jätkä oli pukeutunut farkkuihin ja metsänvihreään t-paitaan, jonka rinnassa oli valkoinen, haalistunut kalanruoto. Jätkän olemus oli rento ja vaatimaton.

”Ei autossa mitään vikaa ole”, sanoin irrottamatta katsettani miehen kasvoista. ”Vika on kuskissa.”

Virnistin häijysti. Odotin, että mies olisi häkeltynyt ja kävellyt pois. Mulla oli sellainen vaikutus järkevään kunnon väkeen. Sen sijaan jätkä näytti pohtivan sanojani.

”Kahvi täällä on ihan kohtuullista”, mies sanoi lopulta ja nyökäytti päällään huoltoaseman kahviota päin.

”Selvä”, sanoin. Olin hämmentynyt siitä, että kerrankin joku muu oli sosiaalisesti yhtä kummallinen kuin mäkin. ”Mitä, aiotko tarjota mulle kupillisen, vai?”

Se oli tietysti läppä, mutta mies yllättäen hymyili ja tajusin samassa, miten kuuma se oli. Voi saatana. Nyt melkein halusinkin sen ostavan mulle kahvia.

”Aion mä”, mies sanoi. Sen rento itsevarmuus sai mut punastumaan. Tämä oli ihan epätodellista.

”Myytkö sä jotain?” kysyin, koska epäilin yhä, että mua kustiin silmään. ”Ei nimittäin kiinnosta.”

Epäluuloni välitti tahattoman viestin. Mies nosti käsiään ja perääntyi autoni luota kuin aikoen luovuttaa ja jättää mut rauhaan. Nousin kiireesti autosta.

”Oota”, sanoin. ”Sori. Mä vain… yllätyin.”

Mies ei sanonut mitään. Se vain katsoi mua ja sitten kahviota. Kulmat kohosivat kysyvästi.

”Joo”, sanoin nyökäten. Kerrankos sitä kahvitteli komean muukalaisen kanssa. Tällaisia tilaisuuksia ei sadellut syliin ihan joka päivä tai oikeastaan koskaan.




« Viimeksi muokattu: 27.06.2024 18:42:18 kirjoittanut Sokerisiipi »

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 336
2

(350)

Ville

Syrjäseudulla kokoontumispaikat olivat vähissä. Huoltoasema oli syrjässä kylältä ja lähempänä valtatietä paremman bisneksen toivossa. Iso parkkipaikka houkutteli autoja. Usein me hengattiin autoissa tai niiden ulkopuolella musiikkia kuunnellen ja paskaa jauhaen. Tai sitten me vain ajeltiin.

Aika kävi pitkäksi. Samat naamat väsyttivät. Keskustelut toistivat itseään. Olisin lähtenyt, jos olisin keksinyt, minne mennä. Juutuin helposti tapoihini. Oli vaikea murtaa arjen oravanpyörä.

Valtatien suunnalta tuli keltainen Skoda, jota en tunnistanut. Se ajoi kovaa ja kaarsi huoltoaseman pihaan kuin hetken mielijohteesta. Vieraat autot pistivät silmään. Meillä ei ollut tapana puuttua ohikulkijoiden tekemisiin. Yleensä ne vain tankkasivat, ostivat evästä ja palasivat tien päälle.

Henkeni salpautui, kun tajusin katsoa Skodaa vähän tarkemmin. Se tosiaan oli keltainen, mutta kuskinpuoleinen ovi oli maalattu vihreäksi. Tämä oli se auto. Tästä autosta Sfinksi oli kertonut mulle jo kuukausia sitten. Olin melkein unohtanut, mutta täällä se nyt viimein oli.

Sydämeni hakkasi. Aistini terävöityivät. Kavereideni ainainen jäpätys vaimeni valkoiseksi taustakohinaksi. Olin äkkiä aivan valpas ja hereillä kuin olisin tietämättäni unissakävellyt kaikki nämä kuukaudet.

Kuski ei parkkeerannut. Se pysäytti keskelle pihaa eikä edes noussut autosta. Niin epätavallinen käytös herätti tietysti jupinaa:

”Vitun kaupunkilaiset. Luulevat voivansa leiriytyä mihin tahansa.”

Odotin malttamattomana, kuka autosta nousisi. Auton ikkunat olivat niin likaiset, etten nähnyt kuskista kuin epämääräisen siluetin. Jokin sen lysähtäneessä asennossa kuitenkin häiritsi mua.

”Mikähän sillä on?” pohdin ääneen. Kukaan ei vastannut. Ne olivat menettäneet mielenkiintonsa ja alkaneet taas puhua omista asioistaan.

Sfinksin sanat takoivat kallossani. En voinut odottaa. Mun oli pakko saada tietää, kuka keltaisessa autossa oli.

Menin kopauttamaan tuhruista ikkunaa. Se avautui. Kuski oli tanakka, vaaleatukkainen jätkä. Sillä oli leveät ja ilmeikkäät kasvot, jotka näyttivät rasittuneilta. Silmien alla olevat pussit kertoivat samaa tarinaa. Tarjouduin auttamaan, mutta tarjoukseni sai tyypin epäluuloiseksi. Ystävällisyys taisi olla sille aika vierasta. Yllätyin äkillisestä surun vihlaisusta rinnassani.

”Vika on kuskissa”, jätkä sanoi ilottomasti virnistäen. Virneestä huolimatta tajusin jätkän olevan oikeasti sitä mieltä, ettei siitä ollut mihinkään. Miksi se tuntui musta näin pahalta?

Mulla oli outo olo. Päässäni oli liikaa meteliä. En yleensä pannut merkille tällaisia asioita, saati pohtinut niiden syitä ja merkityksiä.

Kuka tämä tyyppi oikein oli?

Sfinksi oli lähtenyt. Siltä ei enää saisi vastauksia.

Mun olisi hankittava ne itse.




Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 336
3

(350)

Aapo

Me esittäydyttiin perinteiseen tyyliin. Miehen kädenpuristus oli lämmin ja varma. Se tuntui hyvältä. Huomasin kokevani ihmiskosketuksen turhankin lohdullisena. Mietin, miten olin onnistunut vieraantumaan näin pahasti muista ihmisistä, vaikka olin ollut tien päällä vasta kolme päivää. Tosin, olin ollut eristäytynyt muista ihmisistä jo ennen yllättävää automatkaani. Vittu, mä olin surullinen olento.

”Ville”, mies esittäytyi. Yritin painaa sen mieleeni. Olin huono muistamaan nimiä. Luultavasti kysyisin sitä kohta uudestaan.

”Aapo.”

Kaadoin kahviini maitoa. Ville joi omansa mustana. Sumppi tosiaan oli ihan kohtuullisen hyvää.

Huoltoaseman kahvio muistutti amerikkalaista tienvarsiravintolaa. Se oli kapea ja pitkulainen. Me istuttiin pöydässä ikkunan vieressä. Me tuijoteltiin kahvejamme eikä puhuttu mitään. Vilkuilin välillä kiharatukkaista miestä – nimi oli tietysti jo karannut päästäni – ja mietin, miksi se ylipäätään istui tässä mun kanssa. Mies oli parkkipaikalla suorastaan uhkunut hurmaavaa itsevarmuutta, mutta nyt se näytti kiusaantuneelta.

”Mistä sä tulet?” mies – ponnistelin tuskaisena palauttaakseni sen nimen kysymättä takaisin mieleeni – kysyi. Kerroin kotikaupunkini nimen. En yllättynyt, kun se ei sanonut miehelle mitään. Kotikuntani oli mitätön paikka, jota kelpasi katsella vain taustapeilistä. ”Minne oot menossa?”

Kohautin välttelevästi olkapäitäni.

”Ei mulla ole mitään erityistä päämäärää”, sanoin. ”Oon ajellut sinne tänne umpimähkään.”

”Ja vain päädyit tänne?” mies – haa, Ville! – sanoi. Mitä, kuulostiko se pettyneeltä? No anteeksi nyt vain kovasti, kun en ollut etsimällä etsinyt tätä nimenomaista bensaparatiisia. Ilmeisesti pulju oli seudun ykkösnähtävyys, ja Ville oli verisesti loukkaantunut, kun en ollut tiennyt tätä ennalta.

”Jep.”

Mä en onneksi tuntenut pakottavaa tarvetta olla kenellekään mieliksi. Joisin ilmaisen kahvini ja jatkaisin matkaa, kiitti vaan.

”Sä et näytä ajokuntoiselta”, Ville täräytti kuin olisi juuri lukenut ajatukseni. Mulla meni kahvit väärään kurkkuun.

”Anteeksi mitä?” köhäisin korviani uskomatta.

”Oot silmänräpäyksen päässä nokkakolarista tukkirekan kanssa, kun nukahdat rattiin”, Ville sanoi säälimättömän suorasukaisesti. Mulkoilin sitä suivaantuneena.

”Ei vittu oo sun asias, vaikka kolaroisin tankin kanssa”, sanoin kalseasti. Nousin ylös. ”Kiitti sumpista.”

Villen tulenkatkuinen katse poltti reikiä selkääni, kun kävelin ulos. En välittänyt.

Mun keltainen auto seisoi yksinään pihalla. Parkkipaikka oli tyhjentynyt kaikista muista autoista yhtä autoa lukuun ottamatta. Se oli varmaan Villen. Omituista. Äsken täällä oli ollut ainakin tusina autoa. Minne ne kaikki olivat yhtäkkiä hurauttaneet?

Kummallisuudet eivät päättyneet siihen.

Täysin varoittamatta maa alkoi järistä jalkojeni alla.