Kirjoittaja Aihe: Tuntematon sotilas: Kenties | k11 | Lammio/Kariluoto/Sirkka  (Luettu 1264 kertaa)

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 738
  • just a lad :-)
    • tumblr
Nimi: Kenties
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: Fluff, mutta sen suhteen ehkä pikemmin salted caramel -osastoa kuin hattaraa. Modern AU.
Ikäraja: k11
Paritus: Lammio/Kariluoto/Sirkka
Yhteenveto: Tänä iltana hänen olisi täytynyt lähteä joka tapauksessa. Hän ei myöskään halunnut aamusta kiusallista, mutta enää täällä hän ei tiedä, olisiko aamun tarvinnut olla kiusallinen.
Vastuunvapaus: Tuntematon sotilas on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Mainiota Tapania. Oon eräiden muiden ficcien tiimoilta avannut tämän relationship tagin Ao3:ssa ja aattelin, että kyllä näistä kolmesta mielellään kirjoittaisi muutakin kuin raskasta angstia ja tragediaa. Tästä piti tulla jynkkyä, mutta eipä lopulta sitten tullutkaan, ja must tää on oikein kiva näin. Tämä on jonkin verran inspiroitunut Sue Hyon Baen runosta After the Threesome, They Both Take You Home.







KENTIES





Autosta noustessaan Lammio huomaa olevansa haikea.

”No. Kiitos kyydistä”, hän sanoo.

Hän ei tiedä, mikä olisi kaikista asiallisin tapa hyvästellä. Kättely tuntuu haljulta, halaus ehkä liialta. Hän ei tiedä. Hän ei tee tällaista. Ei jää hyvästelemään, ei katsomaan. Hän ei ylipäätään ole ihmisten kanssa, joita tuntee.

Jorma nousee autosta. Lammio puoliksi yllättyy, mutta toisaalta – totta kai hän nousee.

Ja totta kai hän ajoi. Hänen ei olisi täytynyt, mutta tietenkään hän ei suostunut kuuntelemaan mitään sellaista. Eikä Lammio totta puhuen estellyt lopulta kovin paljoa.

Ja totta kai Sirkkakin nousee autosta. Koska totta kai Sirkkakin lähti, vaikka hän oli jo lähtiessä niin väsynyt, että siristeli silmiään. Vaikka hän on takkinsa alla aamutakissaan. Vaikka Lammio sanoi, ettei hänen olisi tarvinnut, ja vaikka Jormakin sanoi.

Totta kai he nousevat.

”Kiitos kun olit”, Sirkka sanoo hänelle, ja halaa häntä niin kuin hän halaa, mutkattomasti ja takertumatta.

”Kiitos itsellesi”, Lammio sanoo.

Jorma puristaa hänen olkavarttaan.

”Ensi kerralla sitten yöksi”, hän sanoo, kevyesti. Ei kysy, muttei myöskään vaadi tai vitsaile.

”Kenties.”

Tänä iltana hänen olisi täytynyt lähteä joka tapauksessa. Sirkka ja Jorma tietävät sen. Hänellä on aikainen aamu.

Hän ei myöskään halunnut aamusta kiusallista, mutta enää täällä, kotitalonsa edessä, katulampun valossa, hän ei tiedä, olisiko aamun tarvinnut olla kiusallinen.

Tänäänkin olisi voinut olla kiusallista, eikä kuitenkaan – ei missään vaiheessa, ei edes silloin kun –

Silloin oli kenties hetken kiusallista, kun Lammio Sirkan syntymäpäiväjuhlissa yllätti heidät kylpyhuoneesta, eikä hän humalassa huomannut heti ilmoittaa itseään vaan nauliutui aloilleen, eivätkä he huomanneet. Vasta silloin Lammio sai itsestään kiinni ja rykäisi heidän huomionsa puoleensa, kun Jorman käsi sukelsi Sirkan vyötärönauhan alle etsimään ja kahmimaan.

Eikä sekään oikeastaan vielä –

”Oho”, Sirkka hihitti, ja –

”Eikö sinun pitänyt lukita ovi”, Jorma kysyi Sirkalta kaulaansa myöten punastuneena, mutta hänkin hymyili, ja –

Lammiokin taisi hymyillä, koska – koska tietysti Sirkka oli sanonut tekevänsä niin ja unohtanut heti. Eikä Jorma tarkistanut, vaikka tiesi Sirkan tekevän sellaista, koska hän oli kiihtynyt ja liian keskittynyt Sirkkaan. Eikä Lammio koputtanut, vaikka tiesi olla luottamatta heidän luonaan lukitsemattomaan oveen, ja vaikka oli aiemmin huomannut kummankin poistuneen vieraiden parista. Vahinko oli yhtä lailla jokaisen.

Hänen ei tarvinnut huomauttaa siitä. Jorma ymmärsi hänen ilmeensä. Häntä nauratti. Sirkkaa myös, ja Sirkka hengähti nauruunsa, puri huultaan.

Jorman käsi oli yhä hänen jalkojensa välissä.

Jorma tajusi sen samalla hetkellä kuin Lammio, ja se –

Jorma ja Sirkka avasivat suunsa samalla hetkellä.

”Jos – ”

”Olisitko – ”

He keskeyttivät, katsoivat toisiaan, ja sitten Lammioon, jonka oli yhtäkkiä hyvin lämmin.

”Te olette humalassa”, hän sanoi. ”Minä olen myös.”

Ja ehkä se oli kiusallista sillä hetkellä, mutta mitään ei tapahtunut, ja he olivat humalassa.

Tänään ei kukaan ollut humalassa.

Hän ei ole varma, hidastiko häntä enemmän se, että hän tunsi Jorman ja Sirkan ennestään, vai se, että he ovat pari.

Kerran tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja hän tuntisi Jorman ja Sirkan vastakin.

Katuvalon alla Lammio on kiitollinen siitä, että niin on.

Hän tuntee heidät oikeastaan oikein hyvin. Nyt hän vain tietää senkin, kuinka pehmeät Sirkan reidet ovat ja miltä Jorman iho maistuu.

Lammiota ei suinkaan kaduta, että hän sai siitä selvää tänään.

Hän vaihtaa vielä suudelman sekä Jorman että Sirkan kanssa, ja kumpikin suutelee häntä lämpimästi ja samalla varmuudella kuin he suutelevat toisiaan, niin kuin olisivat tehneet niin aina.

”Menkää nukkumaan”, Lammio kehottaa, koska Sirkka räpyttelee silmiään kaiken aikaa hitaammin ja uneliaammin, ja koska Jormalla on yhtä aikainen aamu kuin hänellä. ”Kiitos vielä kyydistä.”

Lammiokin on oikeastaan väsynyt. Uupunut suorastaan.

Asunnossaan hän jää ensin seisomaan pimeään eteiseensä, huokaa syvään ja melkein huojahtaa sulkiessaan silmänsä. Ilta on ollut pitkä. Sen jäljet tuntuvat joka puolella, pinnalla ja syvällä, ruumiissa ja ajatuksissa.

Ja Lammio on tehnyt paljon sellaista, mitä hän ei pidä tapanaan tehdä. Paljaammin, haavoittuvaisemmin kuin hänellä on tapana.

Hän on helpottunut siitä, ettei hänen tarvitse katua, mutta pohjimmiltaan hän tietää, ettei katuisi muutenkaan.

Pohjimmiltaan hän tietää, ettei sellaiselle pelolle ollut tarvetta hetkeäkään.

Hän käy vuoteeseen ja vetää lakanat ylleen, ja silloin vielä he valaisevat hänen puhelimensa.

Jorma, Sirkan numerosta. He ovat päässeet kotiin, ja Lammio arvaa – hän suorastaan näkee, häntä hymyilyttää ja jomottaa se, kuinka selvästi hän näkee.

Että Sirkka on nukahtanut autoon, ja Jorma on katsonut häntä hellästi ja ravistanut hänen olkaansa parkkeerattuaan. Sirkka on kaatunut heidän sängylleen kengät vielä jaloissaan ja noussut riisumaan ne vasta, kun Jorma on jo ehtinyt kumartua riisumaan ne hänen puolestaan. Ja Sirkka on katsonut Jormaa ja kenties kutsunut häntä pohjattoman lempeällä äänellä hölmöksi, ja Jorman katseessa on ollut kaikki maailman rakkaus ja tuhannen takkatulen lämpö. Sirkka on pyytänyt Jormaa ilmoittamaan Lammiolle, että he ovat päässeet turvallisesti kotiin, ja Jorma on tehnyt sen lähimmällä puhelimella, koska hän muistaa Sirkan puhelimen suojakoodin paremmin kuin Sirkka itse, koska Sirkka ei muuta juuri käytäkään kuin sormenjälkitunnistetta.

Ja Lammio – Lammio tunnistaa Jorman kirjoitustyylin huolimatta siitä, ettei Jorma mainitse viestissä omaa nimeään tai mitään muutakaan, mistä hänet heti saattaisi tunnistaa.

Lammio tuntee huulten aaveet poskellaan, ohimollaan, kaulansa juurella.

Kenties hän ensi kerralla jää yöksi.

Kenties.
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua