Linne, minunkin alkoi tehdä mieli hasselbackan perunoita tätä kirjoittaessa! Kamalaa, ei pitäisi kirjoittaa tai lukea ruoasta nälkäisenä
Ajattelen Aron hahmoksi, joka tekee vähän päättömiä ja uhkarohkeita päätöksiä saadakseen sen, mitä haluaa. Hän myös jatkuvasti kokeilee rajoja, mikä selittää ainakin vähän siitä, miksi hän päättää tehdä veriletut tällä tavalla. Olet oikeassa, Peetu olisi kyllä saanut voimansa takaisin ennen opiskelujen alkua, mutta Aro haluaa uhrautua pikkuveljen puolesta
Ihana kuulla, että kiinnostus loreen heräsi! Vastauksia ei tässä tarinassa taida tulla, mutta aukkoja saa täyttää itse. Kivaa ja kiitos, että luet! ♥
Rowena, olipa jännittävää saada lukea kommenttisi tähän tekstiin! Ihanaa, että viihdyit näiden osien parissa
Sivistyksessäni taitaa olla aukko, sillä en ole lukenut noita Pikku vampyyri -kirjoja! Pitänee lainata kirjastosta ja tutustua ja ennen kaikkea vertailla
Kiitos kehuista, ilahduttaa kuulla, että tietoa tulee sopivassa tahdissa ja kiinnostus herää sitä myöten. En lupaa, että mummon tarina selviää tässä, mutta hauska taustatarina siitä varmasti syntyisi. Olen todellakin samaa mieltä, että mummo-Vasama on ollut joku hard core -selviytyjä ja rankkuri! Hyvä, kun sanoit tuosta Aron kävelystä. Muutin sieltä verbin, että se sopii paremmin tekstiin - ontumisesta on kuitenkin edelleen kysymys eikä vamma katoa mihinkään. Ja kiitos, että tulit lukemaan ♥
K/H: Haastejoulukalenterissa haastettiin kirjoittamaan jostain yliluonnollisesta ja totesin, että sen puitteissa oli hyvä keskittyä editoimaan tämä kolmas luku. Näkökulma nimittäin vaihtuu ja ääneen pääsee Vihtori, joten jännityksellä odotan, mitä tykkäätte tästä vaihdoksesta
Tämän luvun piti osallistua Aistihaasteeseen näköaistilla, mutta en ehtinyt julkaista ennen deadlinea.
Kolmas osa: Hurmehurmos
Kun omakotitalon ovi avautui, jokainen aistini terävöityi entisestään ja veren rautainen tuoksu särähteli mielessäni kirkkaanoransseina, terävinä pistoksina. Aistini olivat olleet oikeassa: taivaallinen tuoksu tuli täältä. Koko kehoni jännittyi ja jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani, etten olisi toiminut sokeasti. Halusin maistaa ensin pisaran ja juoda sitten itseni kylläiseksi. Kulmahampaitani kihelmöi, koko kehoni oli jännittynyt. Olin niin ylivirittynyt, että tunsin päänsäryn ensioireet niskan seudulla. Minun pitäisi rentoutua ja rauhoittua, mutta yksi halu oli ylitse muiden. Halusin itselleni sen, mikä välkkyi mielessäni niin houkuttelevana, mutta vielä toistaiseksi sormenpäitteni ulottumattomissa.
Silmäilin ovensuussa seisovaa henkilöä. Hänen hartiansa olivat jäykät ja pitkä, luisevan kapea keho muistutti Kasperia, jonka alkoholintuoksuisesta sängystä olin tänä aamuna noussut. Tämä henkilö oli kuitenkin miehekkäästä ulkonäöstään huolimatta nainen: kohonneen estrogeenin miellyttävä tuoksu sykähteli sinertävinä välkähdyksinä kirkkaanoranssin lomassa. Hän oli kaikin tavoin miellyttävä ilmestys, vaikka hänen katseestaan välittyi vakava harkitsevaisuus. Ja hänen tuoksunsa… se oli vastustamaton.
”Voinko auttaa?” nainen kysyi. Ääni oli yllättävän ystävällinen hänen kehonkieleensä verrattuna.
”Pyydän anteeksi tungettelevuuttani”, sanoin ja kumarsin kevyesti päätäni nyökäyttäen. ”Mutta en voinut olla huomaamatta hurmaavaa tuoksua, joka leijaili avonaisesta ikkunastanne.”
Kevyt hymy ilmestyi naisen kasvoille.
”Kokeilemme isoäidin bravuuria, verilettuja”, hän sanoi ja avasi ovea niin, että näin hänen takanaan seisovan nuoren miehen. He olivat sisaruksia, sen huomasi tuoksusta, mutta veljen haju ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin siskon. ”Mutta kunnia niistä kuuluu veljelleni.”
”Veriohukaisia, ihanko totta? Tuoksuu taivaalliselta”, kehuin ja puristin käsiäni yhteen, jotta ne lakkaisivat tärisemästä. En muistanut, milloin olisin viimeksi ollut näin innoissani. Milloin näin… hallitsematon. Minä pidin itsekurista ja kontrollista, nautin siitä, että kykenin pidättäytymään suurissa ihmismassoissa. Tällainen holtittomuus hämmensi minua.
”Haluaisitteko… tulla sisään?” nainen kysyi ja raotti ovea yhä enemmän, veljeään vilkaisten. ”Niistä riittää muillekin.”
”Enhän minä”, sanoin, mutta niin puolivillaisesti, että lapsikin olisi ymmärtänyt vastustelevan vain kohteliasuudesta.
”Tulkaa. Olimme juuri aloittamassa”, veli sanoi ja viittasi kädellään kohti eteistä, kutsuen minut sisään. Sen myötä vatsanpohjassani tuntunut jännite katosi ja kynnyksen ylittävä askeleeni oli kevyt kuin keväällä saapuvan muuttolinnun siivenisku. Tämä oli niin helppoa.
”Jos siitä ei ole vaivaa”, sanoin vielä, vaikka olin jo sisällä ja riisuin villakangastakkini ja nahkakenkäni vaatimattomassa eteisessä seisovaan pystynaulakkoon. Olin ollut matkalla kohti Ewaldin salonkia, jossa kulttuuriseurallani oli tapana kokoontua lauantai-iltaisin puhumaan politiikasta ja kirjallisuudesta, joten tumma liivipukuni sattui sopimaan erinomaisesti myös odottamattomalle illalliselle.
Omakotitalon sisustus oli yksinkertainen ja vailla persoonallisuutta, mutta se tuntui silti kodilta. Veljen kadotessa keittiöön sisko johdatti minut olohuoneeseen. Hän varoi toista nilkkaansa, joka jäi leveiden mustien housujen alle piiloon. Halu selvittää syy ontumiselle kutitteli kielelläni, mutta hillitsin kysymyksen. Se olisi ollut epäkohteliasta olosuhteet huomioon ottaen.
Olohuoneen ruokapöydän kattaus oli upea. Hopeisissa, kolmihaaraisissa kynttiläjaloissa paloivat korkeat, valkoiset kynttilät, joiden liekit heittivät lempeitä varjoja muutoin hämärään huoneeseen. Katseeni kiinnittyi kauniisiin, käsin kirjailtuihin kankaisiin lautasliinoihin, ja vaaleiden lautasten reunoja kiertäviin, käsin maalattuihin kuvioihin. Kattaus hiveli silmiäni, vaikka tuntuikin erikoisen harkitulta talon muuhun sisustukseen verrattuna.
”Suurin osa näistä on isoäidiltä peritty”, nainen sanoi, kai katsettani seuraten. Vilkaisin häntä ennen kuin käänsin katseeni takaisin pöytään hänen kattaessa kolmannen paikan pöydän päähän. ”Lautaset ja ruokailuvälineet ovat hääastiastoa, kynttiläjalat puolestaan olivat osa heidän kotinsa sisustusta ympäri vuoden.”
”Entä nuo kauniit lautasliinat?”
”Ne isoäiti kirjaili kapioarkkuunsa odottamaan, kun hän oli vasta kuudentoista.”
Yksityiskohtien huomioiminen sai janon sykkeen heikkenemään. Hallinnan tunne oli tervetullut ja otin harhautuksen kiitollisena vastaan. Ojensin käteni.
”Olen pahoillani, unohdin kokonaan esittäytyä. Olen –”
”Vihtori von Willberg”, nainen sanoi ja hymy käväisi hänen huulillaan hänen tarttuessaan käteeni. ”Olette tuttu mediasta. Olen Aro Vasama ja veljeni on Peetu.”
Sisarusten nimet saivat jonkin soimaan takaraivossani, mutta en millään saanut mieleeni, missä olisin kuullut ne aiemmin. Aron kädenojennus sai hänen tuoksunsa jälleen täyttämään mieleni enkä hetkeen kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin miten halusin kieriä tuossa tuoksussa, peseytyä siinä ja nukkua suloista unta siihen kääriytyneenä.
”Lehdistö”, pakotin itseni naurahtamaan. ”He toden totta seuraavat tarkkaan, mitä puuhaan.”
”Harva kiinnostava tekijä jää heiltä huomamatta”, Aro sanoi ja viittasi minut istumaan. Sain paikan nelipaikkaisen pöydän pitkällä sivulla, selkä keittiöön päin. ”On kunnia saada teidät seuraksemme.”
”Voit lakata teitittelemästä”, sanoin. ”Istuinhan juuri ruokapöytäänne. Jos kunnia on jonkun niin minun.”
Hymy vilahti jälleen Aron kasvoilla ja hän nyökkäsi. ”Käyn katsomassa, tarvitseeko veljeni apua. Palaan pian.”
Kun hän lähti olohuoneesta jalkaansa ontuen, jäljelle jäi edelleen hänen tuoksunsa sekoittuneena veren rautaiseen hajuun. Oranssin ja sinertävän sävyt sykkivät mielessäni niin, että aloin hieroa niskaani estääkseni päänsärkyä pahenemasta entisestään. Käteni vapisivat, jalkani pysyi tuskin paikoillaan vaan alkoi herkästi naputtaa lattiaa vasten. En muistanut milloin olisin viimeksi ollut näin veitsenterällä. Minä halusin syödä ja juoda kaikkea, mitä tässä talossa oli tarjolla. Kehoni rentoutui, kun annoin itseni hetkeksi antautua talossa vallitsevien tuoksujen valtaan. Suljin silmäni. Oranssin ja sinisen sävyt sekoittuivat adrenaliinin violettiin ja keittiöstä kantautuvat tuoksut täyttivät mieleni pienillä, pastellinvärisillä väripilkahduksilla.
Sitten käteni puristuivat nyrkkiin. Kulmahampaitani alkoi kihelmöidä yhä enemmän. Pyyhkäisin niitä kielelläni ja pieni sylkipisara tarttui suupieleeni. Pyyhkäisin sen käteni syrjällä, avasin silmäni ja yritin rauhoittua upottamalla kynteni kämmenten lihaan, jotta ajattelisin jotain muuta. Halu sumensi järkeni. Käytöstapani tuntuivat tulevan selkäytimestä ja hyvä niin, sillä en tiennyt, miten olisin muuten käyttäytynyt. Olisin ehkä jo hyökännyt kuolevaisen kimppuun, upottanut hampaani hänen kaulansa herkkään ihoon ja juonut itseni kylläiseksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni.
Mitä Kasper sanoisi, jos tietäisi, mitä tein juuri nyt? Tiesinkö edes itse? Halusinko todella ihmisverta? Mutta mistä halu tuli? Tiesin, että se oli johdattanut minut tänne, mutta en ymmärtänyt miksi. Tätä ei ollut tapahtunut koskaan ennen. Olin aina pitänyt huolen siitä, etten ollut tekemisissä ihmisveren kanssa. En halunnut toistaa isosetäni virheitä. Sama riippuvaisuus ihmisvereen piili minunkin geeneissäni, olin varma siitä, mutta olin onnistunut välttämään sitä – tähän päivään asti.
Verenhimo pyörrytti ja sai vatsan vääntymään. Aron tuoksu oli lähes vastustamaton, mutta onneksi selkäytimestä tulevasta herrasmiehen etiketistä oli toistaiseksi ollut jotain hyötyä. Olisi ollut epäkohteliasta ja ennen kaikkea amatöörimäistä hyökätä viattoman – ja vielä naisen – kimppuun tuosta vain. Mutta pystyisinkö hillitsemään itseni, kunnes pääsisin täältä ulos?
Ennen kuin ehdin järkeillä vastausta, Aro palasi olohuoneeseen. Katselin häntä tarkemmin. Hänen hopeainen, lyhyt polkkansa oli suittu taaksepäin hajusteettomilla, mutta kemikaaleilta tuoksuvalla muotoilutuotteella, ja silmien ympärille piirretyt kissamaiset rajaukset korostivat iiristen sinistä väriä. Hän oli kokoelma teräviä kulmia, kasvojen piirteistä solisluihin ja lantion reunoihin, mutta hänen katselemisensa miellytti minua valtavasti. Kiersin käteni polveni ympärille ja puristin kovaa, etten olisi kohottanut kättäni sivelläkseni hänen kaulaansa hänen kurottautuessa kohti karahvia. Hänen verensä tuoksu sekoittui keittiöstä kantautuvaan ruoan rautaiseen oranssiin. Mielessäni ne sykkivät saman sävyisinä ja hetken verran ajattelin, että voisin onnellisesti sokaistua tästä tuoksusta.
”Haluaisitko viiniä?”
”Mielelläni”, sanoin, ääneni halusta käheänä. Hänen hengityksensäkin tuoksui taivaalliselta.
Katsoin, kuinka lasikarahvi kallistui ja viini soljui silkinpehmeänä lasiini. Se oli ripassoa, tummansinistä satiinia, ja parempaa laatua kuin olisin osannut odottaa. Hyväksyvä äännähdys karkasi kurkustani ennen kuin ehdin estää itseäni.
Aro vilkaisi minua hymähtäen ja kaatoi jokaiseen lasiin tarkat kuusitoista senttilitraa. Laskiessaan karahvin takaisin pöydälle, Peetu astui olohuoneeseen kantaen käsissään kolmea lautasta. Hän laski ensimmäisen lautasen minun eteeni enkä voinut olla kohottamatta kulmiani nähdessäni valmiiksi kootun annoksen. Se oli taidonnäyte. Kullanruskeat perunat oli valmistettu hasselbackan tyyliin ja niiden vieressä kohosi pino täydellisen pyöreitä verilettuja, joiden tummaa väriä kevensi verenpunaisena hehkuva puolukkasurvos. Kaiken kruunasi pienessä kulhossa oleva valkokastike, jonka muskottipähkinä ja valkopippuri välähtelivät mielessäni kuin tähtisädetikut vuoden vaihtuessa.
”Verratonta”, sain sanottua. Värit sekoittuivat mielessäni yhdeksi suureksi harmoniaksi ja hillitsin itseni, etten olisi hiponut kielelläni kulmahampaitani. Se oli huono tapa, mutta automaattinen refleksi, kun tiesin seuraavan veriannoksen olevan hampaitteni ulottuvissa. ”Aivan upeaa. En malta odottaa, että saan maistaa näitä.”
”Letut on valitettavasti valmistettu kaupan verestä”, Peetu sanoi. Hänen kasvonsa kätkeytyivät pitkäksi venähtäneiden hiusten taakse. Ne olivat samaa hopeaa kuin Aronkin, mutta hänen ulkomuotonsa oli vähemmän huoliteltu. Oli selvää, että Aro viihtyi valokeilassa ja Peetu kulissien takana. ”Kuten varmasti tiedät, me saamme ostaa vain…”
Heilautin kättäni. ”En tuomitse ennen kuin olen maistanut.”
Odotin, että sisarukset istuutuivat pöydän ääreen. Aro otti paikan pöydän päädyssä, Peetu istui minua vastapäätä. Aloin pelätä, että sokaistuisin kaikista ympärilläni olevista tuoksuista, ellen pian saisi maistaa niitä, mutta pakotin itseni tarttumaan ensin viinilasiin.
”Odottamattomille tapahtumille ja uusille tuttavuuksille”, sanoin lasiani kohottaen. Kilistimme ja kohotimme lasit huulillemme. Katseeni kulkeutui Aroon, kun siemaisin viiniä.
Tämä kaikki oli ensiluokkaista. Viini, seura, ruoka, yksi suuri sinfoniaorkesteri.
”Hyvää ruokahalua”, Peetu sanoi, nyökäten ensin minulle ja sitten Arolle.
Hetken näytti siltä kuin heidän katseessaan olisi vilahtanut äänettömiä sanoja, mutta kun tartuin aterimiin ja upotin veitseni verilettupinon pehmeään rakenteeseen, en ajatellut enää muuta kuin sisälläni rymyävää halua. Kokosin haarukalleni verilettuja, puolukkasurvosta, palan perunaa ja valkokastiketta. Kohottaessani annoksen suuhuni suljin silmäni ja nautin.
Värit ja maut sekoittuivat toisiinsa sillä sekunnilla, kun ne koskettivat kieltäni. Ne pirskahtelivat ja räjähtelivät mielessäni kuin olisin katsellut elämäni ensimmäistä ilotulitusta. Tunsin syljen suussani, olin kuin säälittävä Pavlovin koira, mutta en jaksanut välittää siitä vaan keskityin nauttimaan jokaisesta puraisusta. Maussa oli jotain samanlaista kuin Arossa, ne täydensivät toisiaan, ja olin taivaassa. Veren tummanharmaa, rautainen maku dominoi makunystyröitäni, kuten sen kuuluikin, mutta täydentyi odotusteni mukaisesti muista aineksista.
”Verratonta. Täydellistä”, sanoin, kun sain nielaistua ensimmäisen haarukallisen. ”Maut ovat täydellisessä harmoniassa. Saatan tuskin uskoa, että tämä on tehty kaupan verestä. Sehän on yleensä kauhean epätasaista ja laimeaa, mutta tämä… Näin harmonista ruokaa saa vain Michelinin tason ravintoloissa.”
Peetun kasvoille kohosi puna. ”Kiitos.”
Söin vielä kaksi täydellistä haarukallista ennen kuin pakotin itseni laskemaan aterimet lautasen reunoille ja siemaisin viiniä. Jos emme aloittaisi ruokapöytäkeskustelua, menettäisin kontrollin ja ahmisin lautasen tyhjäksi – tai pahempaa.
”Oletko opiskellut ammattiin?” kysyin Peetulta ennen kuin mielikuvitukseni vei ajatukseni liian pitkälle. ”Esillepano, mausteiden yhdistelmät… ne ovat kaikki niin kohdallaan.”
”Peetu aloittaa muutaman viikon kuluttua artesaanileipurin opinnot”, Aro sanoi ja äänestä kuuluva ylpeys erottui hehkuna hänen kasvoillaan.
”Olet vasta aloittamassa opinnot?” kysyin. ”Voin tuskin uskoa sitä. Sinulla on varmasti valtavasti etumatkaa muihin opiskelijoihin verrattuna.”
”Peetu oppii todella nopeasti”, Aro hymyili ja kohotti haarukalle kohotettua annosta veljeään kohti. ”Tämä todella on aivan kuin isoäidin tekemä, kiitos.”
Peetu alkoi siskonsa yllyttämänä kertoa harrastuksestaan ja tulevista opinnoistaan ja kuunnellessani onnistuin löytämään sopivan rytmin ruokailuun. Verenpurskahdukset saivat mieleni hitaasti rentoutumaan ja ajatusteni tahti rauhoittui. Nautin jokaisesta haarukallisesta. En ollut saanut tällaista kotiruokaa aikoihin. Kävin useimmiten syömässä vampyyreiden suosimissa korkealaatuisissa ravintoloissa, enkä ollut tajunnut kaipaavani kotona rakkaudella valmistettua ruokaa. Viimeksi olin kai saanut sellaista, kun asuin vielä kotona ja elin tavallisen kuolevaisen elämää. En kaivannut sitä elämää, mutta tällaista ruokaa voisin syödä useamminkin. Voisin ehdottaa sitä Kasperille, kun palaisin kotiin. Hän ei muutenkaan pitänyt ravintoloiden pienistä maistelumenuista vaan halusi kunnon annoksia. Kasper olisi sopinut pöydän päähän seuran jatkoksi.
Mitä tyhjemmäksi lautaseni kävi, sitä tyytyväisemmäksi oloni muuttui. Verenhaluni pahin terä taittui ja antoi tilaa pyöreän pehmeälle, turtuneelle tunteelle kehossani. Kun osallistuin keskusteluun, sanat tuntuivat tulevan kuin itsestään, harkitsematta, ja käden liikkeet viinilasille tai aterimille olivat etäisiä, lihasmuistin ohjaamia.
Katselin Aroa, jonka hopeaiset hiukset hehkuivat yhä kauniimpana kynttelikköjen elävää valoa vasten. Oloni oli kaikin puolin irrallinen, mutta samalla uskomattoman pehmeä, aivan kuin olisin leijunut avaruudessa painottomana. Vielä hetki sitten päänsärkyä herättelevät, terävänä sykkivät värisävyt olivat pehmentyneet ja kietoutuivat nyt yhteen vyyhdiksi. Veren oranssi oli muuttunut sinkinkeltaiseksi, Arosta huokuva sinertävä sävy oli ultramariinia. Tunsin uivani van Goghin
Tähtikirkkaassa yössä. Pyörteet veivät minut mukanaan ja uppouduin niihin, annoin niiden kuljettaa minua yötaivaalla kohti kirkkaana loistavia tähtiä. Nojasin tuolini selkänojaan ja suljin silmäni.
Tuntui, että olimme istuneet hiljaisuudessa jo pitkään, kun Peetu yhtäkkiä työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi seisomaan. Havahduin sakeanraskaasta olotilastani ja yritin keskittää katseeni Peetuun, joka ojentautui ottamaan lautaseni.
”Haluaisitko syödä vielä?” kuulin hänen kysyvän.
Yritin saada muodostettua kokonaisen lauseen, mutta kieleni tuntui oudon jähmeältä suussani eikä suostunut taipumaan konsonanttien ja vokaalien vaatimuksiin. Lopulta pudistin vain päätäni.
Peetu vei lautasen mennessään. Minä kohotin katseeni Aroon, joka katseli minua silmät kirkkaina viinilasistaan siemaisten. Voimattomuuteni hämmensi minua. Epäilyksen ja epävarmuuden hälytyskellot alkoivat soida jossain syvällä mieleni sisässä, mutta en onnistunut reagoimaan siihen. Kehoni oli voimaton. Mitä minulle oli tapahtumassa?
Yritin yhdistää tapahtumia. Viini ei saanut vampyyria humaltumaan, ei edes kovan luokan, kellarissa keitetty pontikka, mutta ei myöskään naudanveri – etenkään kaupasta ostettu ala-arvoinen kura.
Jokin tässä ei täsmännyt.
”Mitä…” aloitin, mutta en saanut lausetta loppuun, kun keittiöstä kuului terävä, liian nopeasti avautuvan ikkunan pamahdus. Peetun tukahtunut huuto sekoittui Arosta syöksähtävään adrenaliinin teräviin piikkeihin. Sitten haistoin ihmisveren.
