Ei ole mitään muuta. Remus/Severus, K-11, angst, one-shot

[Ygritte]

Ficin nimi: Ei ole mitään muuta
Kirjoittaja: Ygritte
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Beta: Hurrikaani
Pari: Remus Lupin / Severus Snape
Yhteenveto: Kirjoitin joskus aiemmin ficin Haluan vain unohtaa yön jolloin kohtasimme (K11). Siinä käsiteltiin Remuksen ja Severuksen välejä Remuksen näkökulmasta, melko lohduttomissa asetelmissa, ja tämä on samoista hetkistä, mutta Severuksen näkökulmasta. Surullista angstia ilman onnellisia loppuja.




Severus katsoi edessään olevaa harmaata kiviseinää. Se oli jääkylmä, hohkasi marraskuun kosteutta linnan sisälle, eikä hän halunnut muuttaa asiaa, vaikka olisi osannutkin. Severus painoi ohuet, lumenvalkeat sormensa seinälle. Tunne oli epämiellyttävä, mutta ainakin hän tunsi jotain.

Remus Lupin oli ravistellut hänen maailmaansa yhtäkkiä, ilmestynyt siihen kuin tyhjästä. Tullut vain, hymyillyt, ollut ystävällinen ja napannut Severuksen otteeseensa. Tarttunut Severuksen ranteista, nostanut ne korkealle, suudellut häntä kyselemättä, lopettanut vasta, kun heidän hengityksensä oli ollut raskasta ja huulensa rohtuneet.

Severus nuolaisi alahuultaan. Nyt se ei ollut rikki suutelusta, vaan siksi, että hän oli ottanut tavaksi pureskella sitä. Se oli keino sietää Remuksen näkemistä. Tai oli aluksi ollut. Nyt se oli ainoa vaihtoehto kestää päivittäiset kohtaamiset Remuksen kanssa. Kipu vei toivon, haaveet ja unelmat. Palautti takaisin siihen, mitä Severuksen elämä oli.

Remus nauroi välillä. Siriukselle ja Jamesille, joskus jopa sen rotan näköisen ällötyksen kanssa, jota he kutsuivat Peteriksi. Severus ei saanut käännettyä katsettaan, vaikka olisi kuinka halunnut. Remus oli hänelle kaikki. Tai oli ollut. Enää Remukseen yhdistyi hänen mielessään vain kipu rikki purrun huulen vuoksi.

Eikä fyysinen kipu ollut pahinta. Ei oikeastaan mitään verrattuna siihen, miltä Severuksen sisällä tuntui. Severus painoi otsansa kylmään kiviseinään ja nyyhkäisi hiljaa. Severuksen mustat, suorat hiuksensa levisivät hitaasti, kuin leijuen, hänen kasvojensa molemmille puolille. Miksi ihmeessä hän oli uskonut merkitsevänsä jotain?

Miksi hän oli antanut itsensä uskoa, että Remus Lupin tarkoitti jotain? Halusi hänelle hyvää, olla hänen lähellään…hänen kanssaan? Oliko kaikki ollut vain leikkiä, jonka tarkoituksena oli ollut saada Severus varomattomammaksi Kelmien läheisyydessä?

Miten hän ei ollut osannut edes puolustautua. Severus muisti Jamesin ja Siriuksen pilkalliset sanat, hän muisti menettäneensä taikasauvansa. Hän muisti Remuksen katseen. Remus oli seisonut hieman kauempana, mutta silti selkeästi erottuvana muiden oppilaiden joukossa. Ja vain katsonut.

Kipein muisto liittyi juuri tuohon hetkeen. Severus oli ollut varma, että Remus tekisi jotain. Auttaisi häntä. Että heidän välillään oli jotain niin merkittävää, että Remus puolustaisi häntä. Hän oli odottanut. Hän oli ollut varma, että Remus tekisi jotain. Kunnes sekunti sekunnilta hänen odotuksensa oli paljastunut turhaksi, eikä mikään ollut enää varmaa.

Severus nojasi seinää vasten ja haukkoi henkeään. Hänen teki mieli käpertyä kasaan pieneksi, avuttomaksi nyytiksi. Mutta se ei auttaisi mitään. Sillä ei ollut ketään, joka tulisi lohduttamaan häntä. Ei ollut nyt, eikä tulisi koskaan olemaan. Kuka hänestä olisi välittänyt tarpeeksi? Ei ainakaan Remus, joka ei jälkeenpäin edes katsonut häntä kohti. Istui vain ystäviensä kanssa ja nauroi heidän jutuilleen.

Severus yritti ravitsella ajatuksensa irti tuosta arpinaamaisesta ihmissudesta, mutta ei pystynyt. Hän ei pystynyt unohtamaan ja vihaamaan. Sillä vaikka kaikki heidän välillään olikin ollut pelkkää valhetta…ei Severuksella ollut mitään muutakaan.

[Altais]

Minun oli tarkoitus kommentoida jo aika päiviä sitten, mutta nyt vasta havahduin siihen, etten sitten ollutkaan tehnyt niin. No, vielä ei ole liian myöhäistä.  Tämä oli ihan mielettömän surullinen, ja tuli paha olo Severuksen puolesta, varsinkin kun toisaalta muistin siitä toisesta ficistä Remuksen näkökulman ja sen, miten se vain koko ajan mietti, että pitäisi kertoa Siriukselle ja Jamesille. Eikä sitten ikinä saanut suutaan auki.

Tässä mietin koko ajan vain, että voi kun olisi saanut, sillä se olisi tehnyt monta asiaa niin paljon paremmaksi. Ihan kamalaa, miten yksin Severus parka tuossa on, ja ihan varmaan tuntuu pahalta, kun entinen rakastettu siellä vaan tyynesti vierestä katselee hänen kiusaamistaan, eikä vaivaudu mitenkään estämään ystäviensä tekosia. Jos näin olisi, eipä ihme, jos Severuksesta kasvaisi katkera ja kovapintainen ihminen, joka halveksuu kaikkea tunteellisuutta muissa ihmisissä. Mutta ehkä Remus vielä voisi tehdä jotain ratkaisevaa, ettei niin olisikaan.

Joka tapauksessa, tämä oli tosi kaunis ja sydäntä riipaiseva, ja joskus on ihan paikallaan kirjoittaa ja lukea niitä angstisempia tekstejä. Jostain syystä itsellä ainakin tämä pimeä vuodenaika sopii hyvin synkistelyyn. 

[Karvis]

Mä en muista olenko lukenut sitä toista tekstiä, mutta jostain syystä riipaisevaa angstia teki mieli tähän pimeähköön päivään. Severukselle tuo toki näyttäytyy sellaisena, että toinen ei tee mitään hänen eteensä, mutta yllättävän vaikeaa se toimiminen kaikkien edessä voi olla. Remuksen vaiteliaisuus sen jälkeen on vaikeampi ymmärtää, mutta olettaisin jos tunteita hänen puolellaan on ollut, että hän ei kehtaa, koska kokee pettäneensä niin pahasti ettei Severus voi sen jälkeen mitenkään enää uskoa heihin ja rakastaa. En tiedä onko näin, mutta se nyt ainakin olisi jonkinlainen selitys sille, ettei Remus ole lähestynyt enää Severusta ja kaikki on mennyt. Ihan kauhea tilanne ja saa kyllä inhoamaan Jamesia ja Siriusta entistä enemmän tai saisi, mutta kummallekin kävi lopulta aika köpelösti. Tästä vaan toivoisi, että joku voisi lohduttaa Severusta.

[Pahatar]

Tässä myös myöhäinen kommentoija. Luin tämän jo silloin, kun tämä ilmestyi, ja uudelleenkin sen jälkeen ja nyt vielä kerran, ja pohjille myös sen tätä edeltävän ficin Remuksen näkökulmasta. Tämä oli hyvin koskettava ja ahdistava, mutta pidin tästä silti. Minun on jostain syystä tosi vaikeaa kommentoida angstia, ehkä sen herättämän pahan olon vuoksi, ja sen takia tässäkin on kestänyt näin kauan, mutta yritän nyt sanoa jotain.

Severus/Remus on minusta yksi ihanimmista pareista HP:ssä, ja ehkä siksi tämä molempien suru iskee niin kovin ja ahdistaa. Kuitenkin tämä oli minusta oikein hyvin kirjoitettu juuri sen takia, että tämä herätti niin vahvoja tunteita. Ajattelin tätä lukiessa, että nämä molemmat paljon kärsineet pojat olisivat todella ansainneet löytää onnen toisistaan, ja kestävän sellaisen, eikä niin että se katkesi kesken kaiken ja vielä pahimmalla mahdollisella tavalla. Tässä alussa näiden kahden suhdetta kuvattiin hyvin kauniilla tavalla:

Remus Lupin oli ravistellut hänen maailmaansa yhtäkkiä, ilmestynyt siihen kuin tyhjästä. Tullut vain, hymyillyt, ollut ystävällinen ja napannut Severuksen otteeseensa. Tarttunut Severuksen ranteista, nostanut ne korkealle, suudellut häntä kyselemättä, lopettanut vasta, kun heidän hengityksensä oli ollut raskasta ja huulensa rohtuneet.

Tuossa Remuksen näkökulmassa pahinta oli minusta Remuksen itsesyytökset, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa edes öisin. Tässä taas ehkä eniten satutti se, että Severus ajatteli Remuksen vain leikkineen hänen kanssaan, ja ettei tämä olisi ikinä välittänyt, vaan paremminkin juoninut jotain. Ja sen myötä Severusta satutti sekin, kuinka hauskaa hän luuli Remuksella olevan näiden samojen ystävien kanssa, jotka piinasivat häntä. Ajattelin, että juuri se teki kaiken Severukselle kaksin verroin pahemmaksi ja sitä surua ei Remuksen sentään tarvinnut omalta puoleltaan kokea. Tässä tuo tilanne tuotiin hienosti esiin:

Eikä fyysinen kipu ollut pahinta. Ei oikeastaan mitään verrattuna siihen, miltä Severuksen sisällä tuntui. Severus painoi otsansa kylmään kiviseinään ja nyyhkäisi hiljaa. Severuksen mustat, suorat hiuksensa levisivät hitaasti, kuin leijuen, hänen kasvojensa molemmille puolille. Miksi ihmeessä hän oli uskonut merkitsevänsä jotain?

Miksi hän oli antanut itsensä uskoa, että Remus Lupin tarkoitti jotain? Halusi hänelle hyvää, olla hänen lähellään…hänen kanssaan? Oliko kaikki ollut vain leikkiä, jonka tarkoituksena oli ollut saada Severus varomattomammaksi Kelmien läheisyydessä?

Ajattelin tätä lukiessani, että kunpa Remus olisi saanut kerrottua Severukselle edes sen, miten paljon tämä merkitsi hänelle? Ja myös sen, ettei vain ollut pystynyt asettumaan ystäviään vastaan, vaikka olisi pitänyt. Vaikka sitten kirjeitse, jos ei muuten. Ehkä se ei olisi auttanut suhteen palauttamisessa ennalleen, mutta sen myötä Severus olisi ainakin saanut vähän rauhaa sielulleen, eikä hänen olisi tarvinnut tuntea itseään huijatuksi, sen lisäksi että tunsi olonsa petetyksi. Mutta tämä on varmaan se ikuisuusongelma ihmissuhteissa, oltiin sitten reaali- tai ficcimaailmassa, että kun asioita ei sanota suoraan ja rehellisesti, siitä aiheutuu niin paljon ylimääräistä pahaa mieltä.

Kiitos paljon tästä ja siitä edellisestä myös. Hienoja ficcejä, vaikkakin niin sydäntäsärkeviä. Toivottavasti innostut kirjoittamaan lisää, ja välillä vähän iloisempaakin!