Lavenderin haudalla | S | ficlet

[mursuhilleri]

Nimi: Lavenderin haudalla
Ikäraja: S
Genre: jonkinsortin angst
A/N: Kääk, eka kerta ikinä kun julkaisen mitään angst-osastolle! Kirjoitin tämän tässä äsken kun sain Redditistä inspiraation aiemmin. En osaa tällaista genreä, mutta ei se mitään! Osallistun tällä omaperäisellä otsikolla Tiedostonimestä otsikoksi -haasteeseen


Lavenderin haudalla

Sora rouskui Hermionen kenkien alla kun hän käveli Tylyahon hautausmaan portista sisään. Hautausmaalle oli haudattu lukuisia Tylypahkan taistelussa kaatuneita velhoja ja noitia, kuten Lavenderkin. Hermione puristi hautakynttilää kädessään ja piti katseensa tiukasti soratiessä.

”Hermione”, kuului heleä ääni hänen takaansa. Hermione kääntyi ja näki entisen tupatoverinsa heiluttavan kättään tervehdykseksi.

”Parvati”, Hermione sanoi hiljaa, mutta hymyillen. ”Hei.”

”Minä tulin tuomaan Lavenderille kukkia. Tänään on kulunut kolme vuotta siitä kun-”, Parvati hymyili surumielisenä ja esitteli Hermionelle kaunista kukkaseppelettä. ”Entä sinä?”

”Minäkin tulin käymään Lavenderin luona”, Hermione kertoi. ”Minulla on hänelle kynttilä.”

”Ai”, Parvati yllättyi. ”Minä luulin, ettet sinä pitänyt Lavenderista. Kun hän, tuota noin, seurusteli Ronin kanssa.”

”Tulin Ronaldin puolesta”, Hermione sanoi. ”Hän käy joka vuosi tuomassa Lavenderille kynttilän, mutta nyt hän on sairaana.”

”Ei kai mitään vakavaa?” Parvati kysyi.

”Ei”, Hermione valehteli.

”Hyvä.”

Hermione käveli hiljaa Parvatin vierellä kohti Lavenderin hautaa. Kun he pääsivät perille, Parvati asetti seppeleen nojaamaan hautakiveen ja Hermione kaivoi taikasauvansa esiin.

”Sytyjo”, hän sanoi hiljaa ja liekki tarttui kynttilän sydänlankaan. Hermione laski kynttilän hautakiven juureen ja antoi vihdoin kyynelten valua.

[Thelina]

Voi ei, miten surullinen olo tästä tuli: en ole koskaan kunnolla ajatellut, että Hermione ja koko ikäluokka joutuivat tosiaan hautaamaan ystäviään ja varmasti kävivät näiden haudalla vuosittain tai miten kukakin. Lavenderin kanssa Hermione ei tainnut olla kovin läheinen, mutta tätäkään on vaikea täysin tietää. Luulisi, että toisensa oppii kuitenkin tuntemaan hyvin niiden vuosien aikana, kun asuu samassa makuusalissa. Oli Hermionen tapaista kuitenkin auttaa Ronia ja tuoda kynttilä tämän puolesta. Tässä ei selvinnyt sekään, ovatko Ron ja Hermione yhdessä, mutta vaikka olisivat, uskon että Hermione silti haluaisi Ronin muistavan Lavenderia näin. Toisaalta Hermione valehteli Ronin olevan sairas, joten ei voi tietää valehteliko hän myös siitä, että oli paikalla Ronin puolesta. Ehkä hän surikin vain itse Lavenderia. Tässä voi olla taustalla vaikka mitä!

Tykkäsin lopussa siitä, että Hermione sytyttää kynttilan taialla ja että suru saa vapaasti näkyä kyynelten muodossa. Kiitos tästä, ajatuksia herättävä teksti ja hyvin sujuu tällekin osastolle kirjoittelu!

[mursuhilleri]

Thelina, tuossa oli itse asiassa tarkoituksena, että Hermione ja Ron ovat yhdessä, ja Ron on sairas, mutta Hermione valehtelee että ei vakavasti, vaikka oikeasti on siis vakava sairaus! Ja lopun itku on enemmän Ronin takia kuin Lavenderin Kiitos kommentistasi, kiva kun luit <3

[valokki]

Voi kun tämä oli haikea ja koskettava. Tuli ihan yllätyksenä, että päädyitkin laittamaan Hermionen Lavenderin haudalle Ronin sijasta, mutta lopulta se teki tästä tarinasta vain surullisemman. Kuten Thelina tuossa sanoi, on hirveää pysähtyä ajattelemaan, että tämä ikäpolvi on joutunut hautaamaan paljon omia ikätovereitaan. Ettei sodan jälkeen kaikki ollutkaan vain onnea ja iloa voitosta huolimatta, vaan arjen tullessa vastaan on ollut varmasti todella raskasta.

Monin verroin synkemmän tästä teki se, että Ron on sairaana, eikä Hermionen kyynelistä päätellen missään pikkuflunssassa. Ja Ronkin vielä vain kolme vuotta sodan jälkeen. Olit mielestäni käsitellyt hienosti tässä tuota Hermionen surua. En usko, että Hermione pystyy kamalasti purkamaan suruaan ja ahdistustaan Ronin sairaudesta arjessa, vaan hänen pitää luultavasti esittää aika vahvaa, ja tuntui siltä, että ikään kuin suremalla Lavenderia hän pääsi kerrankin purkamaan vapaasti sitä kuormaa ja surua, mitä Ronin sairastuminen aiheuttaa.

Kiitos kovasti, tämä oli todella kaunis ja mieleenpainuva tarina!

[sugared]

Tämä oli todella kaunis ja hienovaraisella tavalla surullinen teksti, ja todistaa kyllä ainakin minulle, että todellakin osaat tällaistakin tyylilajia kirjoittaa!

Pidin kovasti tekstin asetelmasta ja siitä, miten tässä kulki rinnakkain kaksi, tai oikeastaan neljä surua! Oli oivaltava ja tavallaan "virkistävä" ratkaisu, että Hermione tuli käymään haudalla Ronin puolesta. "Osan ottamisessa" toisen suruun on usein oikeassa elämässäkin läsnä se puoli, että toisen suru koskettaa jotakin surua itsessä.

Tykkäsin tosi paljon siitä, miten tunteet kulkivat mukana hienovaraisesti ja tavallaan pinnan alla.

”Ei”, Hermione valehteli.

Tää oli todella tehokas kohta, ja mulle tuli melkein kylmät väreet, kun ymmärsin tuon verbivalinnan merkityksen.

Kiitos koskettavasta lukukokemuksesta!

[Odo]

Heippahei ja onnea Kommenttiarpajaisten voitosta! Mietin, mitä valitsisin listauksesta ja oi vitsit, täältähän löytyi sinun ensimmäinen (ainakin julkaistu) angstisi. Tämä oli todella riipaiseva, silleen hyvällä tavalla. Pidän Hermionesta (♥), Lavenderista en niinkään, mutta kylläpä alkoi ficcailuttaa itseänikin Lavenderista (josta en totta puhuakseni muista, varmistettiinko kuolema vai ainoastaan Fenririn raatelu?). Olit jotenkin saanut tähän todella hyvän tunnelman, sellaista vaivaantunutta, katseen pitämistä soralla, yllättävä tervehdys, kuitenkin ystävällinen tervehtiminen. Pidin myös, että sinähän et pitänyt Lavenderista, kun tottahan se oli. Ron kuitenkin oli ollut ihana, että välitti. Mutta apua, luin alkuun vain "Ei-vakavaa" ja mietin, miksi mulle tuli silti olo, että tähän on piilotettu Ronin vakava sairastuminen, mutta siellähän oli se valehteli. Oot hirmuisen julma, ettäs tiedät, mutta se tekee tästä entistä surullisemman. Miten Ron on vakavasti sairas, miten velhosodasta on yhä jäljellä muistoja ja ikuisia hautakiviä, mutta hirveintä ehkä, että Hermione vie kynttilää ja itkee, ehkä kaikkien kaatuneidenkin puolesta, mutta ennen kaikkea Ronin: ehkä Hermione ei ole saanut mahdollisuutta itkeä, pitänyt itseään vahvava, tai mitkä onkaan syyt ja Parvatin kysymys sitten... Saa itkun tulemaan (Ronin puolesta) Lavenderin haudalla. Ai kamala, miten ihanan angstinen tämä oli. ♥

[Kelsier]

Kommenttiarpajaisista hei!

Aloin miettiä, että kun velhoyhteisö kuitenkin on aika pieni, niin varmaan olisi jopa todennäköistä, että Tylypahkan taistelun uhrit olisi haudattu samaan hautuumaahan (muuten, kun lapset tulevat ympäri Brittein saaria, niin luulisi vanhempien halunneen haudata heidät lähemmäs itseään tai sukuhautoihin tms.). Ikävä kuulla, että Ron oli sairaana, ja luultavasti oikeasti vielä pahasti, vaikkei Hermione sitä halunnut kertoakaan. Hienoa, että Ron halusi muistaa Lavenderia kynttilällä vuosittain.

Kiitos tästä koskettavasta tarinasta!

-Kel

[Meldis]

Tämä oli tosi kaunis, joten kivaa, että inspiroiduit tälläkin genrellä kirjoittamaan. Ajattelisin, että oli Hermione mitä tahansa meiltä Lavenderin ja Ronin suhteesta, oli Lavender kuitenkin hänen luokkakaverinsa ja he asuivat samassa makuusalissa monta vuotta, tietenkin hän haluaisi kunnioittaa tämän muistoa. Miten uskomattoman viiltävä kohta tuo, että Hermione valehteli Ronin sairaudesta. Itselle tuli mieleen, onko Ron jäänyt pahemmin kiinni sodan traumoihin ja siksi ei voi hyvin. Kiitos tästä, ehdottomasti täytti upeasti angstin kriteerit! ^^

[Uniprinsessa]

Mä, kuten Odo, en oo vieläkään ihan varma että kuoliko se Lavender vai ei. Sillä nyt ei tän tekstin lukemisen kannalta kyllä sinänsä oo väliäkään, mutta palasi vaan tän myötä mieleen se kysymys. Muistan kun ekan kerran kuulin siitä että Lavenderin epäiltiin kuolleen niin olin jotenkin ihan pihalla että mitä ihmettä, missä se on sanottu? Mutta ilmeisesti tää on joku leffajuttu ja mulle aina kirjat on olleet enemmän se mihin oon canonini perustanut.

Mutta itse tekstiin. Tässä oli kyllä monenlaisia tunteita saatu pieneen pakettiin mahtumaan; Hermionen mahdollinen tietty kiusaantuneisuus siitä että pitää nyt mennä sinne oman kumppanin exän haudalle ja sit vielä kohtaa siellä vanhan koulukaverin joka oli Lavenderin paras ystävä. Suru Ronin sairastumisesta mutta silti tarve peitellä asian todellista laitaa. Ja ehkä siellä jossain syvällä myös suru Lavenderin takia, tai ainakin sen takia mitä kaikkea sota heiltä vei. Ajattelin lukiessa että varmaan Hermione tässä itkee enemmän Ronia kuin Lavenderia, ja sitten luin kommenttivastauksista että näin olit itsekin ajatellut. Mutta aika ihana ajatus että Ron on kuitenkin aina halunnut käydä siellä Lavenderin haudalla vuosittain, moni muu ehkä viittaisi kintaalla jollekin nuoruuden pikku suhteelle ja toisen osapuolen kuolemalle. Tässä kyllä voi olla sekin että jos tässä vaiheessa sodasta on kulunut vasta muutama vuosi niin eihän siitä Ronin ja Lavenderin suhteesta sitten loppujen lopuksi edes ole pitkä aika. Tämän luettuani tartun kyllä varmasti jatkossakin samantyylisiin teksteihin jos niitä joskus kirjoitat.