Kirjoittaja Aihe: Kauppalistablues | K-11 | slice(s) of life, arjen ja romantiikan rajankäyntiä | valmis minijatkis 4/4  (Luettu 420 kertaa)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 799
Nimi: Kauppalistablues
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: Slice(s) of life, kipuilua arjen ja romantiikan välillä
Haasteet: Hyödynnä kauppalistaa, Rohkea rokan syö ja rapatessa roiskuu

Kirjoittajalta: Idea kauppalistan hyödyntämisestä osana tekstiä taisi saada alkunsa Kilahtaneiden kirjoittajien kerhosta, jossa kerran käytiin kesksutelua aiheesta, onko kauppalistasta puhuminen tekstissä täysin turhaa jaarittelua, vai voiko sen kautta kertoa jonkin tarinan. Tämä teksti on pyörinyt mielessäni aina siitä lähtien, ja tässä se nyt olisi. Tästä tuli aika vakavanhenkinen, itkettikin jopa vähän, joten kauppalista poiki aika paljon syvällisiä ajatuksia ainakin omassa päässäni. Samalla osallistun sananlaskuhaasteeseen, tekstin osien otsikoinnit ovat ne sanonnat, joita olen hyödyntänyt.






KAUPPALISTABLUES



1. Onni löytyy arjesta


Prisman parkkipaikalla näyttää siltä, että huvittaisi kääntyä takaisin ja mennä pikaruokapaikan kautta kotiin. Kello on varttia yli viiden, olen juuri lopettanut yhden työpäivän ja aloittamassa toista, ja niin on muutama muukin tyyppi, huomaan. Kiireisen ja väsyneen näköiset ihmiset työntävät vihreitä ostoskärryjä sisään kauppaan ja sieltä ulos, niitä sellaisia, jotka tärisevät ilkeästi asfaltilla, mutta joita ilmankaan ei saa auton takaluukkuun niitä kolmea kestokassillista ruokaa, sekä niitä valtavan kokoisia säästöpakkauksia vessapaperia.

Minäkin olen varmaan vain yksi tuollainen lisää, ajattelen katkerana, kun katson niitä väsyneitä ihmisiä.

Mistä lähtien?

Ei minusta koskaan pitänyt sellaista tulla. Tavallaan on, kuin olisin vieläkin aika nuori.

Vaikka samaan aikaan nauran, kun Sormusten Herrassa satakymmenen vuotta täyttävä Bilbo Reppuli sanoo olevansa voinokare, jota on yritetty levittää liian suurelle leipäpalalle. Itse en ole vielä neljääkymmentä, mutta voinokareessa on silti jotain liian tuttua.

Kirjoitan viestin Whatsapp-perheryhmään: Kauppaan menossa, nopeat toiveet ehtii.

Tommi vastaa melkein heti. Ei tarvitse muuta kuin konetiskitabletteja, AA-paristoja ja sellaisen jonkun ihmesienen uunin puhdistukseen, sillä koira söi viime viikolla vanhan, eikä uutta ole muistettu ostaa. Tommilla on pakkomielle pitää keittiö puhtaana, mikä on mielestäni tavallaan ihan suloista. Tommi on hyvä mies, ja se rakastaa minua, tai niin ainakin omalla tavallaan. Päätän ostaa sille joka tapauksessa pari sellaista laadukasta olutta, joista se pitää, vaikkei ikinä pyydäkään, sekä illaksi Fazerin sinisen.

Vennin tyttöystävä on tulossa käymään. Se on vegaani, joten voisitko äiti olla niin kiva ja tuoda jotain, mitä sekin voi syödä.

Olisitko vähän täsmällisempi, pyydän. On liian iso luottamuksen osoitus minua kohtaan kuvitella, että tietäisin tuon ilman tarkennuksia.

Näen, että Venni alkaa heti kirjoittaa vastausta. Kiltti lapsi se on, on aina ollut. Vaikkei se oikeastaan enää lapsi olekaan. Se pyytää maustamatonta tofua, sitä sellaista, joka on pienessä muovipakkauksessa, koska se pahvisessa paketissa oleva on liian höttöä. Ja lisäksi kookosmaitoa, chiliöljyä ja niitä yksiä tiettyjä nuudeleita. Tottahan toki minä tuon, ja ostan vielä vegaanista karkkiakin, koska vielä voin. Kohta iso lapseni ei asu enää kotona, ja ostaa karkkinsa itse.

Ella haluaa Pepsi Maxia ja niitä kirpeitä karkkeja, vaikka olen sata kertaa sanonut, että niistä menee hampaat. Olkoon nyt sitten tämän kerran, huokaan ja ostan niitä kuitenkin. Ihmeellinen lapsi, laittaa minut luopumaan joka ikisestä periaatteestani. Minkä Ella haluaa, sen se myös saa, on joku muukin kauniisti sanonut, ja tiedän sen olevan valitettavasti totta.

Koiranruoka taitaa olla loppu, joten on pakko heittää kärryjen päälle vielä kymmenen kilon säkki, vaikken tiedäkään, miten saan sen kunnialla autolle. Kai niiden tärisevien kärryjen avulla, kuinka muutenkaan.

Kaupan kassa toivottaa mukavaa illanjatkoa, ja minä sanon, että sitä samaa. Sitä on tietenkin käsketty sanomaan niin, mutta se tuntuu silti ihan kivalta. Kauniita sanoja ei kuule liian usein, ei ainakaan minun töissäni, mietin ja hetken aikaa ajattelen taas sitä voinokaretta.

Autossa huomaan saaneeni vielä yhden viestin. Ellan hamsterin ruoka on lopussa, toivottavasti et äiti vielä ehtinyt pois kaupasta. No en ehtinyt, kiitos tästä, ajattelen ennen kuin sukellan takaisin niiden väsyneiden ihmisten sekaan. Ehkä nekin on levitetty liian suurelle leivänpalalle, ajattelen, ja alkaa melkein naurattaa, vaikka vituttaakin.

Onni löytyy arjesta, lukee kaupan pihalle tauluun kiinnitetyssä julisteessa. Mieleni tekisi kaivaa takakontista kymmenen kananmunan kenno ja alkaa tähdätä niitä tuohon typerään mainokseen. Kuka ikinä sen on keksinytkin, ei varmaan ainakaan ole ollut se, jonka hommana on joka ikisenä kirottuna perjantaina töiden jälkeen mennä kauppaan sillä aikaa, kun sen mies saa ajaa suoraan kotiin.





2. Ensirakkaus ei koskaan unohdu


Kun käynnistän auton, en jaksakaan mennä kotiin ihan vielä. Haen Spotify-soittolistalta jotain ikivanhaa musiikkia, vaikken edes tiedä miksi, ja päätän ajaa kotiin hiukan pidemmän kautta. Ehkä on kivaa, kun on ainakin pieni hetki, kun kukaan ei tarvitse minua, kukaan ei puhu minulle, saa varastaa pienen hetken ajatuksilleen, olkoonkin se auton ratissa tällaisena sateisena perjantai-iltana, kun kaikki haluaisivat käpertyä rakkaidensa kainaloon sohvannurkkaan villasukat jalassa.

Mutta minulle päivän ainut oma hetki on sateinen tie, musiikki ja salaa syöty suklaapatukka. Kun sen syö auton ratissa, sitä ei lasketa, ajattelen ja toivon housunvyötärön olevan samaa mieltä.

Tuttu kappale vie ajatukset pois suklaasta. Sama biisi soi silloinkin, kun istuin ihan toisenlaisessa autossa, pelkääjän paikalla. Se oli viimeisen päälle hirveä teiniauto, karvanopat ja kaikki, jos oikein muistan, ja kaikkialla tuoksui tietenkin liian voimakkaalta ilmanraikastimelta. Mutta sinä olit siinä, vilkaisit minua nopeasti, tartuit käteen ja sanoit, että tämä taitaa olla meidän biisi. Siitä hyvästä olin valmis antamaan anteeksi monta puutetta.

Miten kauan siitä on?

Joko kaksikymmentä vuotta? Ainakin paljon enemmän kuin viisitoista. Kun lasken tarpeeksi tarkkaan, enkä valehtele itselleni, huomaan, että vuosia on tosiaan kaksikymmentä, jopa hiukan ylikin. Sinä syksynä olin kuudentoista, sinä hiukan minua vanhempi.

Kaikki alkoi yhtenä tällaisena sateisena perjantai-iltana, kun me oltiin Lindan kanssa pyöritty keskustassa niin pitkään, ettei jaksettu enää. Me ei oltu päästy sisään yhteenkään baariin, ei edes onnistuttu ostamaan Siwasta kaljaa, ja joku setämies kadunkulmassa oli kysynyt, paljonko me veloitetaan. Siinä vaiheessa oli ollut mieletön tuuri, että Anna oli laittanut viestiä ja kysynyt, missä me mentiin. Annan isoveljen kämppä oli tyhjänä, ja jollain ilveellä se oli antanut Annan lainata sitä. Nyt Anna kysyi meitä sinne, koska siellä oli kuulemma jo muutama muukin tyyppi.

Huomasin sinut sillä sekunnilla, kun astuin sisään Annan veljen olohuoneeseen. Vaikka esitinkin, etten olisi huomannut. En ollut nähnyt sinua ennen, ja olisin kyllä muistanut, jos olisin nähnyt. Olit niin hyvännäköinen, että sieluun sattui, mutta ei sitä voinut näyttää. Olit kai joku Annan entinen säätö, vaikkei teillä enää mitään ollut, muttei sitä silti olisi pidetty oikein sopivana, jos me jotain, sinä ja minä.

Me pelattiin jotain juomapeliä, en muista siitä jälkikäteen enää mitään, koska kaikki huomio meni sinuun. Linda kuiskasi korvaan, että tuo tyyppi tuijottaa sinua koko ajan, oletko huomannut, ja minä sanoin, etten ole, vaikka tietenkin olin. Istuin sinua vastapäätä, eikä sitä voinut olla huomaamatta. Näytit siltä, että sait varmaankin aina, mitä halusit, ja sillä hetkellä se olin jostain syystä minä, vaikken ymmärtänyt, miksi.

Jossain vaiheessa joku keksi pelata peliä, jossa jääpalaa pitää kuljettaa ringissä suusta suuhun, kunnes siitä tulee niin pieni, ettei homma enää onnistu. Sinä vaihdoit paikkaa Peten kanssa, jotta pääsit minun viereeni. Kun jääpala osui kohdalle, huuleni koskettivat ihan väkisinkin sinun huuliasi. Maistuit aika lailla viinalle, huomasin. Se on vaan kännissä, ajattelin, ja yritin olla välittämättä siitä, että silmäsi olivat edelleen minussa ihan koko ajan.

Seuraavalla kierroksella jääpala jäi suuhuni, koska suutelit minua ja nielaisin sen vahingossa.

Oho, sanoit muka viattomasti, vaikkei kukaan muukaan uskonut, että se oli vahinko.

Ilta päättyi siihen, että piti ehtiä viimeiseen bussiin. Puin eteisessä untuvatakkia ylleni, kun sinä yhtäkkiä olit siinä, kiskoit oman takkisi nopeasti päällesi ja sanoit, että lähdet saatille. Linda nauroi meille ja sanoi, että te näytätte ihan parilta, samanlaiset takit ja kaikki. Vilkaisin peiliin, ja niinhän se oli. Minun untuvatakkini oli harmaa, sinun beige, ja me näytettiin tosiaan oudolla tavalla parilta. Peilin kautta sinä hymyilit minulle.

Bussipysäkin luona sinä pysäytit minut ja pyysit puhelinnumeroa. Sait sen, ja silloin näin bussin lähestyvän kaukaa. Sanoin, että pitää mennä, mutta sinä tartuit vielä käteen ja sanoit, että voi kun sinun ei olisi pakko lähteä vielä. Nauroin ja yritin päästä irti, mutta sinä et irrottanut vielä, vaan vedit yhtäkkiä lähelle ja suutelit.

Muistan vieläkin täsmälleen sen paikan, jossa se tapahtui. Ajattelen sitä joka kerta, kun kuljen siitä ohi, vaikka harvoja suudelmiaan sitä jälkikäteen niin hyvin muistaa, eikä se ollut sentään elämäni ensimmäinen. Muistan, miten juoksin bussiin ja olin onnellinen, ja samalla onneton, koska olin varma, ettet koskaan palaisi asiaan.

Mutta jo ennen aamua sain sinulta viestin.

En voi lakata ajattelemasta sinua.

Nähdäänhän me huomenna?





3.  Saavuttamaton vetää puoleensa


Me ei koskaan tehty yhdessä ensimmäistäkään kauppalistaa. Ehkä se on ihan hyvä niin. Kauppalistojen kokoaminen, ruuhkaisissa automarketeissa jonottaminen töiden jälkeen, kotona sen huomaaminen, että jotain kuitenkin puuttuu… riidat siitä, kuka maksaa, kuka kuluttaa liikaa ja kenen maku on liian kallis. Mietin, ovatko ne juuri niitä juttuja, jotka tekevät elämää suuremmasta rakkaudesta ensin jotain tavallista, ja lopulta jotain, jota vastaan pitää hiukan kapinoida.

Sillä olen täysin vakuuttunut, ettei me kaksi oltaisi osattu, ei ikinä. Ei me oltaisi selvitty tuosta vaativasta tehtävästä edes niin hyvin, kuin minä ja Tommi, ja mekin sentään riidellään aiheesta säännöllisin väliajoin. Jos meille olisi syntynyt lapsia, sinulle ja minulle, me oltaisiin tapettu toisemme viimeistään siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt neuvotella omasta ajasta. Luultavasti jo aiemminkin. En osaa edes kuvitella, miten tällaiset asiat hoidetaan teidän kotitaloudessanne, sinun ja lastesi äidin.

Mutta ensimmäisen kauppareissumme muistan silti suloisen kauniina. Satoi jälleen kerran vettä ja oli pimeää. Minä odotin kaupan ulkopuolella, sinä kävit ostamassa meille kaljaa, koska sinulla oli juuri ja juuri ikää. Pyysin sinua tuomaan myös niitä yksiä kirpeitä karkkeja, ja sinä toit. Myöhemmin kuulin, että se oli ihan ennenkuulumatonta. Et ollut sellainen, joka koskaan osteli tytöille mitään, näiden pyynnöstä tai ilman. Et sinä ollut sellainen, joka koskaan taipui kenenkään pyyntöihin.

Muistan edelleen, miten sanoitit muulle maailmalle, että me oltiin virallisesti jotain. Oltiin meillä, istuttiin sängyllä ja pelattiin Aliasta. Siellä oli muutama muukin, ja me oltiin joukkue, sinä ja minä. Selitit minulle sanaa, sanoit että tämä on vapaan vastakohta. Vastasin, että vanki. Nauroit ja sanoit, että ei, vaan se, mikä sinä olet nyt, kun olet kanssani. Oikea vastaus oli varattu. Sillä lailla kaikki kuulivat meistä, vaikka kai ne sen muutenkin tiesivät.

Me paettiin kavereiden illanistujaisista kahdestaan ulos. Juotiin taskulämmintä kaljaa kerrostalon parvekkeiden alla ja juteltiin jotain, en jaksa enää muistaa mitä, vaikka haluaisin. Yhtäkkiä sinä katsoit minua pimeässä hirveän vakavasti ja sanoit, että olet ihan paska jätkä, eikä minun kannattaisi sekaantua sinuun ollenkaan. Että minulle kuuluisi joku parempi.

Jälkeenpäin ajattelen, että olisi pitänyt kuunnella. Mutta sanojesi vaikutus olikin päinvastainen. Siinä kävi niin, että juuri sillä hetkellä tiesin varmuudella olevani aivan täysin sinun.

Eikä meidän juttu tietenkään loppunut siihen. Ei se loppunut, vaikka Anna oli minulle vihainen, eihän toisten entisiin poikaystäviin sekaannuttu. Ei loppunut, vaikka kutsuit minut käymään porukoidesi luo, teit katoamistempun ja jätit minut sinne ihmettelemään, kunnes konttasit kotiin aamun tunteina.

Äitisi rakasti minua. Sen mielestä olin sinulle se oikea, kun annoin kuulua, mitä mieltä olin tempustasi. Ja sinä pyysit niin vilpittömästi anteeksi, ettet kai koskaan ennen. Muistan silmäsi huoneesi aamuyön pimeässä. Itkitkin vähän, se oli ainoa kerta kun teit niin minun nähteni. Sanoit, että älä jätä minua.

Enkä jättänyt, vaikka olisi varmaan kannattanut.

Kevätpuoli oli yhtä kaaosta. Kun menit inttiin, soitit minulle pari kertaa, ja muuten en kuullutkaan sinusta yhtäkkiä kuukausiin mitään. Pitkän hiljaiselon jälkeen tulkitsin suhteemme päättyneeksi, yhtä epämääräisesti kuin se oli alkanutkin.

Monet turvautuvat sellaisissa tilanteissa laastariin, ja niin minäkin. Mutta ei minulle riittänyt mikään siisti, pieni laastarilappunen haavan päälle. Ei, minä olin vereslihalla kauttaaltaan ja käytin siksi laastaria metritavarana. En tänä päivänäkään muista, montako eri tyyppiä tapailin sinä keväänä, ja miten pitkälle olin valmis menemään ilman, että tuntui yhtään miltään.

Välillä sinä ilmestyit jostain, ja silloin peruin heti toiset treffini, vaikkei olisi kannattanut.

Sillä sinä tulit, leikit hetken sillä hauskuudella, että halusin sinut kuitenkin, vaikka olinkin vihainen. Tulit, ja katosit uudelleen. Mitään selittelemättä. Enkä minä selityksiä kysellytkään. Esitin, ettei sillä ollut väliä. Ylpeyteni se oli minullakin.

Mutta kesällä kuulin Annan kautta, että sinulla oli joku. Joku vakavampi juttu. Sanoin, että ai jaa, ja seuraavan treffikumppanin kanssa muutin yhteen.

Suhde jatkui melkein kymmenen vuotta ja oli virhe, mutta en minä siitä silloin piitannut. Pääasia oli, ettet sinä nähnyt, että tekemisilläsi oli mitään merkitystä.





4. Pitää rakastaa ensin itseä, jotta voi rakastaa toista


Näin sinut seuraavan kerran vasta vuosien jälkeen. Oltiin oltu parin entisen opiskelukaverin kanssa iltaa istumassa ja menty baariin. Myöhään yöllä näin baaritiskillä tutun hahmon. Tunnistin sinut heti, tunnistaisin missä tahansa.

Iloisessa mielentilassani menin tietenkin juttusille. Terve, muistatko vielä? Onpa kiva nähdä ja mitä kuuluu. Kaverisi katsoi minua pitkään, virnisti, tönäisi sinua ja jätti meidät rauhaan. Sinäkin katsoit, kuin et ennen olisi nähnyt. Olin tyytyväinen, tuntui kuin olisin voinut valloittaa koko maailman. Ja sinut.

Se oli hauska ilta, yksi hauskimmista koskaan. Me tanssittiin paljon ja juteltiin vielä enemmän. Halusit tietää kaiken avioliittoni tilasta, ja kerroin jotain, vaikken kaikkea. Se oli sitä aikaa, kun liitto veteli ihan viimeisiään, olisi pitänyt jo lähteä, muttei se ollut niin helppoa lasten kanssa, kun toinen ei halunnut eroa.

Sinä olit myös naimisissa, mutta teillä ei ollut lapsia. Vielä. Sanoit, ettet ollut onnellinen. Sitten yhtäkkiä itkit. Aloit pyydellä loputtomasti anteeksi kaikkea. Katselin ihmeissäni vierestä, halattiin, minä sanoin, ettei sillä nyt enää ollut väliä, sillä sen jälkeen oli tapahtunut pahempaakin. Niin kuin olikin, sillä ensimmäinen liittoni ei ollut millään mittapuulla hyvä.

Sinä kysyit, miksi meistä ei koskaan tullut mitään. En tietenkään osannut vastata. Minäkö se olin, josta se oli ollut kiinni? Sano sinä, minä pyysin, mutta et sinä osannut. Sitten sanoit kuitenkin, että elämäsi oli ihan sekaisin silloin kun me. Ja että halusit olla paremmin.

Meidän välillä tulee aina olemaan se jokin tietty, ihan erityinen juttu, sanoit, ja sitten suutelit. Vaikka välissä menisi kymmenen vuotta, se tulee aina olemaan siinä.

Ja olit oikeassa.

Me ei nähty sen jälkeen montakaan kertaa, mutta viestittely jatkui koko syksyn. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sinua, sinä kirjoitit. Enkä minäkään paljon muuta siihen aikaan ajatellut.

Ensilumien aikaan sanoit, että tähän täytyy tulla loppu. Et kestänyt enää. Juteltiin puhelimessa, istuin autossa jonkun tien poskessa ja kuuntelin. Sinun pitää valita, sinä sanoit. Joko me ollaan kunnolla yhdessä tai lopetetaan.

Vaikka sinähän se olit, jolla todellinen valinnan paikka olisi ollut. Vaimossasi ei ollut kai mitään vikaa, mutta minä sen sijaan olin jo päättänyt lähteä.

Mutta ei se enää ollut vain oma päätökseni. Minä olin aikuinen ja vapaa rikkomaan itseni miten monta kertaa huvitti. Mutta enää en ollut vastuussa vain itsestäni. Minulla oli jo Venni ja Ella, ja ne tarvitsivat minut kokonaisena. Tai ainakin riittävän ehjänä olemaan niille turvana.

Vaikka ehkä rakastin sinua, niitä kahta rakastin enemmän.

Sinä rikkoisit minut taas. Uudestaan ja uudestaan. Niin monta kertaa, kuin antaisin sinun tehdä niin.

Lopetetaan, minä sanoin. Itkin koko illan autossa jossain keskellä ei mitään.

Illalla menin kotiin ja varasin seuraavalle päivälle asuntonäytön. Muutin lasten kanssa seuraavalla viikolla, erohakemuksen tein yksin.

Oli viimein aika opetella rakastamaan itseään.


*


Suklaapatukka on jo aikoja sitten syöty, se vanha kappale loppunut, ja muutama muukin nostalgian palanen siltä ajalta, kun sinä ja minä. Niin moni asia tuo vieläkin mieleen sinut. Olet edelleen olemassa jossain. Sinulla on nyt pienet lapset, minulla jo isot.

Toivon, että olet oppinut rakastamaan itseäsi, jotta osaisit rakastaa jotakuta toistakin. Joskus olit minulle arvoitus ratkaistavaksi. En koskaan onnistunut siinä, mutta tiedän sen verran, ettei rikkinäisellä taustallasi kai ollut helppo rakastaa ketään, ja vähiten itseäsi.

Minä halusin tehdä sinusta ehjän, mutta ei toista voi rakkaudella parantaa. Ei sinua, eikä minuakaan.

Tommin ja minun aika alkoi vasta paljon myöhemmin. En ollut kokonainen ihminen silloinkaan, mutta tiesin jo enemmän kuin ennen.

Ei minusta täysin ehjää taida tässä elämässä tulla. Kun Tommi unohtaa käydä puolestani kaupassa, tai kun riitelemme siitä, kuka minkäkin maksaa, minusta edelleen tuntuu, ettei sekään rakasta minua. Ettei kukaan koskaan rakasta minua eikä halua minun parastani. Et sinä, ei se tyyppi, josta ei meinannut saada eroa, eikä edes Tommi.

Mutta me ollaan kuitenkin tässä. Tommi ja minä, Venni ja Ella. Me ollaan selvitetty monet kauppalistat ja riidat, vaikkei se ole ollut helppoa. Ehkä se onni kuitenkin joskus löytyy arjen pienistä hetkistä, vaikka sanonta edelleen ärsyttääkin joka kerta, kun sen näkee.

Kotona on siistiä, kun menen sinne. Ihme kyllä. Luulin, että minun piti siivota tänään. Mutta Tommi laittelee juuri imuria pois. Jopa teinien huoneet ovat siistejä, Tommi on jollain ihmeellä saanut nekin hommiin.

Venni ilmestyy jostain, tyttöystävä tervehtii ujosti puoliksi pojan selän takaa. Me voidaan tehdä ruokaa kaikille, Venni sanoo. Mene sinä vaikka koiran kanssa metsään, kun kumminkin haluat.

Niin haluankin.

Pimeässä metsässä, kuulokkeet korvilla olen vain minä ja tämä hetki. On kuin maailma ympärillä olisi avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Minun elämäni on tässä, joskus se on yhtä kauppalistaa ja siivouspäivää, mutta ehkä sen keskeltä löytyy rakkaus, ainakin silloin tällöin.

Sinun elämäsi on jossain muualla, ja sekin on minulle ihan okei. Sinä teet omat kauppalistasi siellä jossain, ja toivottavasti teet ne hyvin. Toivon, että olet oppinut tekemään asioita vain siksi, että niistä tulee hyvä olo toiselle.

Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Oikeasti.



« Viimeksi muokattu: 29.09.2022 10:42:11 kirjoittanut Altais »
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 408
Ihan alkuun täytyy sanoa, että tosi harvoin luen mitään originaalia, kun HP-osastoillakaan ei ehdi aina lukea tai ainakaan kommentoida kaikkea, mitä haluaisi, ja siksi pysyn yleensä täältä poissa. Mutta jotenkin teki mieli nähdä, mitä sinä olet saanut tästä kauppalistahaasteesta aikaiseksi.

Olipa tämä tosi hieno ficci, joka lähti kevyestä liikkeelle, mutta sitten oltiinkin monella tavalla hyvin syvissä vesissä. Minuakin vähän itketti tätä lukiessa, mikä johtui varmaan tästä kerta kaikkisesta rehellisyydestä kertojaa itseään ja muita ihmisiä kohtaan, mikä tässä vallitsi. :( Tässä tuli upeasti esiin elämän ja tunteiden monimutkaisuus. Tämä sai minutkin pohtimaan kovasti sitä, että miten vaikeaa on pitää ja rakastaa sellaista ihmistä, joka viehättävyydestään huolimatta ei sitten kuitenkaan osaa tai jaksa tai ehkä halua kohdella toista riittävän hyvin ja niin kuin pitäisi. Epätäydellisiähän me kaikki olemme, enemmän tai vähemmän, mutta silti ei pitäisi muiden kärsiä siitä. :( Hyvin paljon tässä tuotiin esiin raskaita ja vaikeita muistoja ja asioita, mutta vastapainoksi oli sitten saatu kokea myös suurta onnea, vaikka se ei aina ollutkaan kestävää. :)

Tässä jäin miettimään myös sitä, että mitä rakkaus on, ja onko täydellistä rakkautta (luultavasti ei), vai lähinnä hetkiä, joista toiset ovat parempia ja toiset huonompia? Ja mikä on sitten riittävän hyvää ja mihin pitäisi tyytyä? Todella vaikea ja herkkä aihe tämä, mutta hyvin koskettava ja ehdottoman mielenkiintoinen. :) Ehkä rakkaudessa on sitten kuitenkin kyse siitä, onnistuuko löytämään riittävän samankaltaisen ihmisen, että tämän kanssa viihtyy vaikka loppuikänsä. Tai ainakin itse kaipaan sellaista, voihan olla että joku toinen kaipaa vastakohtiakin. Rahariidat, joihin tässäkin viitattiin, ovat kyllä ihan kamalia ja kuluttavia, ja niihin olisi hyvä löytää joku ratkaisu tai sopimus, ettei tarvitse riidellä. Tämä sai minut miettimään sitä, että on ihan hirveää olla yhdessä sekä pihin että tuhlaavaisen kanssa, ehkä se jokin linja siltä väliltä olisi paras.

En lähde nyt nostamaan mitään kohtia esiin, koska tämä oli niin hieno kokonaisuus, josta tykkäsin todella paljon, että en osaa nimetä mitään yksittäistä asiaa. Se täytyy kuitenkin mainita, että pidin myös tuosta huumorista, joka tässä välillä pilkahdeli vakavuuden lomassa, kuten tuo että kertoja haluaisi kivittää tai tässä tapauksessa sotkea kanamunilla sen "onni löytyy arjesta" mainoksen. ;D Joo, ehkä löytyykin, mutta kyllä se välillä on todella syvältä, kun tuntuu että perheenäitinä oleminen on palveluammatti 24/7, ja aina on vähintään päivystyksessä. Samoin pidin todella paljon tuosta, että kertoja halusi kauppareissun jälkeen ajaa ylimääräisen kierroksen, että saisi olla edes hetken aikaa rauhassa. Se oli kuin suoraan omasta elämästä. :) Loppu kuitenkin ilahdutti siinä mielessä, että kotona olikin sitten parempi tilanne kuin mitä olisi odottanut, ja se toi tähän toivoa. :)

Tämä oli nyt tällainen lyhyempi kommentti tällä kertaa, mutta halusin sanoa, että tämä oli ihan loistava originaali. Sinulla on todella kyky muuttaa vaikeatkin tunteet ja elämäntilanteet sanoiksi, ja siten, että ne näkee lukiessa silmiensä edessä. Kiitos paljon tästä, tykkäsin ihan mielettömästi, vaikka samalla surettikin. :)
« Viimeksi muokattu: 29.09.2022 12:24:39 kirjoittanut Pahatar »
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 534
Olipa tämä hyvä! Ihan yllätyin, miten lähelle omia nuoruusvuosia tämä tuli. Tai tätä lukiessa piirtyi mieleen oman lapsuudenkodin lähi-Prisma juuri tällaisena syksyisenä, sateisena ja pimeänä perjantai-iltana, kuinka sieltäkin voi ajaa pidempää kautta kotiin ja kuinka minäkin aina silloin tällöin ostin suklaapatukan, jota ei laskettu illan virallisiin herkkuihin, kun se syötiin autossa :D Ihan mieletöntä, että tässä kävi näin! Mutta hauska flashback menneisyyteen, koska siihenkin liittyi nuoruuden iso rakkaus, joka hajosi ja joka jäi mieleen moneksi vuodeksi ennen kuin vihdoin on unohtunut pölyisille hyllyille jonnekin mielen taka-alalle.

Teksti tekee mielestäni hienosti ympyrän, alkaessaan tuolla sanonnalla onnen löytyvän arjesta ja lopussa lopulta tuntuu siltä, että perheen pienet eleet ja se, miten kertoja kotona kohdataan, tuovat hänelle sitä arjen onnea, mikä voi parhaimmillaan kantaa vaikeiden elämänvaiheiden läpi. Pidän kovasti myös siitä, että tässä kertoja avaa tunteita ja ajatuksiaan lukijalle todella rehellisesti eikä ihastumisia, virheitä ja irti päästämisen vaikeutta pehmennetä. Teksti on siis juuri sopivan realistinen, mutta ei taivu inho-realismin puolelle, vaikka sinnekin olisi voinut kaatua - onneksi ei :P Ja tällainen keski-ikäisen ihmisen elämän lähitarkastelu on yllättävän mielenkiintoista! Ikä tuo mukanaan kokemusta ja viisautta, mikä välittyy tästä tekstistä todella vahvasti.

Kertojan nuoruuden muistelu toi todella vahvasti mieleen oman nuoruuden ja juuri tuon ihastumisen täyteläisyyden, vaikka samalla mielessä saattaisikin kolkuttaa ajatus siitä, että tämä saattaa päättyä huonosti. Tavoitat sen täysillä elämisen tunteen ja juuri sen, mitä ensirakkaus helposti toiveista huolimatta on: vaikeasti käsiteltävä pettymys. Tykkäsin siitä, että kertoja ja tarinan sinä kohtaavat vielä myöhemmin. Siinä korostuu se jonkinlainen ensirakkauden ikuinen paikka ihmisen sydämessä. Etenkin tuo Lopetetaan, minä sanoin. Itkin koko illan autossa jossain keskellä ei mitään tiivistää jotenkin herkästi, mutta aidosti sen, mistä tuollaisessa tilanteessa voi olla kysymys.

Tämä teksti herätti kyllä tosi paljon tunteita ja ennen kaikkea mietteitä omasta menneisyydestä, jota voisin hyvin pohtia pidennetyllä automatkalla kotiin :P Arvostan kovasti sitä, että tämä tarina päättyi alun synkkyydestä ja ajoittain raskaasta elämänpolusta lämpimästi ja kertojan rakkaus lapsia kohtaan välittyi lukijalle. Ja kauppalista tuli todella hienosti hyötykäyttöön tässä! Sehän toi tekstiin ensinnäkin konkretiaa ja toisekseen syvyyttä, kun kauppalistan miettiminen laittaa ajatukset liikkeelle. Kivaa siis, että kirjoitit tämän! Kiitos :)

between the sea
and the dream of the sea

Altais

  • ***
  • Viestejä: 799
Olipa hauska lukea kommenttejanne Pahatar ja hiddenben, ja kiva että olitte löytäneet tämän kauppalistatekstini pariin. Jotain tällaista tuli mieleeni heti, kun näin tuon kauppalistahaasteen, sillä jostain syystä omassa elämässä kaupassa käymisen ympärille kietoutuu vaikka ja mitä, melkein elämän koko kirjo, niin rakkaus kuin vihakin (vihaan siis kaupassakäymistä noin periaatteessa, mutta sitten toisaalta kuitenkin juuri sen kautta syntyy niitä pieniä arjen hetkiä, joista ehkä kuitenkin löytyy se elämän onni ja rakkaus. (vaikka se sanonta ärsyttääkin.) Halusin myös hyödyntää ja pureskella muutamia sanontoja tämän yhteydessä, koska mielessäni oli muutama tähän sopiva, hyvä jos se tuntui toimivan.

Pahatar: Olipa mukavaa, että löysit tämän pariin, vaikkei originaalipuolella tulisikaan vietettyä muuten aikaa, ja kiitos todella kauniista kommentistasi!  :) Mietin sekä tätä kirjoittaessani että aina välillä muutenkin, mitä rakkaus sitten oikeastaan onkaan, ja ehkä se tosiaan on noin kuin sanoit, että se on monesti piilossa huonompien ja hankalampien hetkien alla, ja kai jonkinlaista tasapainon etsimistä, onko kuitenkin siellä hyvien hetkien vaakakupissa enemmän kuin siinä toisessa. Arki koettelee ainakin omien kokemusteni perusteella rakkautta joskus aika kovallakin kädellä, ja sen pitää olla aika vahvalla pohjalla kestääkseen vuosien varrella kaikki kauppalistat, rahasta vääntämiset, kotityöt, oksennustaudit ja kaikennäköiset muutkin asiat.

Sitten voi olla niin, että vaikka ensimmäinen rakkaus voi olla kokemuksena todella vaikuttava ja unohtumatonkin, sitä kuitenkin tietää, ettei se olisi ikinä, mitenkään kestänyt kaikkea tuota, vaan siinä olisi käynyt huonosti ennemmin tai vielä ennemmin. Silloin voi olla parempikin, jos kaikki loppuu niin alkuunsa, että menneitä voi myöhemmin muistaa katkeransuloisella kaipauksella eikä esimerkiksi täynnä vihaa ja katkeruutta väärin kohdelluksi tulemisesta. Juu, mutta siis, tuosta kauppareissulta pidemmän kautta ajamisesta ja salaa syödyistä suklaapatukoista on aika lailla kokemusta, kun joskus se oikeasti on päivän ainut hiljainen hetki.  ;D Ja kotona omat suklaat pitäisi piilottaa tosi hyvin, muuten joku vie ne.  ;D

hiddenben: Olipa hauska kuulla, että tämä herätti tutun oloisia takaumia, sekä herttaisia muistoja autossa suklaan syömisestä, että nuoruuden isosta rakkaudesta ja sen väistämättömästä rikkoutumisesta. Niinhän se jotenkin menee, ettei se varsinkaan nuorena paljon vauhtia hidasta, vaikka kuinka tietäisikin jonkun ihmissuhteen olevan mahdoton ja todennäköisesti kaatuvan siihen, tai ettei joku ihminen vaikka vaan osaa rakastaa ja kohdella toisia sillä lailla, miten itse toivoisi. Eikä sen etukäteen tietäminen tarkoita, että pettymys olisi mitenkään helpompi kestää sitten, kun se tulee. Mutta niin se menee, ja tarpeeksi pitkä aika saa monet asiat onneksi näyttämään aika herttaisilta, vaikkei ne ehkä sitä olleet silloin tapahtuma-aikaan.

Tulipa todella hyvä mieli kauniista sanoistasi! Kiva, jos tämä muodosti ehyen ympyrän alun arkisesta, hiukan väsähtäneestä elämänmenosta suuren onnen ja murheen kautta takaisin turvallisen tavalliseen, mutta kuitenkin hyvään elämään, jossa rakkautta on, vaikka sitä pitääkin hiukan osata katsoa ja haluta nähdä. Niinhän tämä varmaan olisi voinut taittua inhorealismin puolelle, mutta hyvä, jos se ei kuitenkaan tehnyt niin, koska ei se oikeastaan ollut tarkoitus, vaikkakin kyllä mahdollisimman suuri rehellisyys oli. Isot kiitokset ihanasta kommentistasi!  :)
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
No niin, jospa nyt aloitan tuon Ihailijakaartin kanssa, anteeksi kun kesti! (Päätin valita sinut siihen, koska tykkään teksteistäsi hirveästi, mutta olen vaan kehno kommentoimaan mitään. :P)

Kauppalistahaaste riemastutti minua jo silloin kun hiddenben sen perusti, ja vielä enemmän riemastutti, kun tämä teksti ilmestyi Finiin. :D Nimi on minusta itsessään tosi sympaattinen ja sopii myös hyvin tekstiin, jossa on sekä blues-henkistä polveilevuutta että lempeää melankoliaa. Erityisesti tuo ensirakkauden kuvaus alussa oli jotenkin tosi onnistunutta ja tunnistettavaa, ja sitten taas tuo alun kauppalista ja WhatsApp-viestit upean realistisia ja liikuttavia. Kyllä määkin vähän itkeskelin tätä lukiessa, olit tavoittanut niin hienosti ison liudan tunteita!

Pidin ehkä eniten kuitenkin juuri noista osuuksista, joissa kertoja oli nykypäivässä. Nelikymppisten (tai neljääkymppiä lähestyvien) ihmisten arjesta ja elämästä pääsee lukemaan tosi harvoin, ja silloinkin kun siitä kirjoitetaan, keskiössä ovat yleensä jotkut traumat tai avioerot yms. Tässä oli ihanaa se, että kertoja kuitenkin valitsi juuri perheen ja lapsensa, ja että kaikesta arkisesta vitutuksestaan ja elämänsä tavallisuudesta huolimatta tuntui olevan onnellinen ja varma päätöksestään. Sitä vasten tuo vuosien haikailu ensirakkauden perään toimi hyvin, ja upeaa oli sekin, että molemmat tavat rakastaa (sekä tämä nykyinen aviomies Tommi ja hänen arkisuutensa, että ensirakkaus ja kipeät vuodet ja vaiheilu) kuvattiin aidosti ja kokemisen arvoisina. Ja sitten tietenkin se rakkaus lapsia kohtaan.

Tässä oli taas paljon hienoja yksityiskohtia, kuten esimerkki tuo koiranruokasäkki, unohtunut hamsterinruoka, autossa syöty suklaapatukka, Tommin siivouspakkomielle ja teini-iän jääpalakierros, jonka lopuksi suudeltiin. Juuri ne arkiset yksityiskohdat tekivät tästä niin lähestyttävän ja elävän tekstin, ja sitten kun niihin liittyi noita tunnemerkityksiä, niin kokonaisuudesta tuli eheä ja koskettava. Pidin paljon, kiitos! ❤️

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Altais

  • ***
  • Viestejä: 799
Kaarne: Olipa ihana kun tartuit tähän, tämä on itsellekin sellainen tosi paljon tunteita herättävä teksti, kun tällä lailla aikuisella iällä niin monesti menneet teinikohellukset luo niin vahvan kontrastin kaikkiin arkisiin vitutuksiin, kuten unohtuneisiin koiran- ja hamsterinruokiin, ja perjantai-iltoihin kauppakeskuksissa.  ;D Siinä on kai se, kun teininä sitä voi ajatella kaiken vähän niin kuin sen käsillä olevan hetken kautta, niin hyvässä kuin pahassakin, ja kaikki tunteet oli jotain isoa ja dramaattista. Ja vaikka aikuisena on ehkä fiksumpi ja moni asia paremmin, sitä ajattelee asiat jotenkin pitkän tähtäimen, tulevaisuuden ja varsinkin sen vastuun kautta. Ja mukaan hiipii sellainen pieni katkeruus läheisiä ihmisiä kohtaan, että miksi minun aina pitää, ja mikseivät nuo koskaan mitään.  ;D Mutta että siinä määrin ajankohtainen aihe oli itselle tuo kauppalista, ja sen kietoutuminen koko elämää syleileväksi, että pakkohan tähän haasteeseen oli lähteä. Kiitos paljon kommentistasi!
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does