Kirjoittaja Aihe: Kuusi kohtausta, S, soulmates,alternate universes, Kit & Vicky, Kit/Vicky  (Luettu 314 kertaa)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 487
  • Hämmentynyt pesukarhu
Ficin nimi: Kuusi kohtausta

Kirjoittaja: Linne

Ikäraja: S

Summary: kuusi kertaa, kun Kit ja Vicky tapasivat toisensa

A/N: Katulapsiversessä Kit ja Vicky ovat tietysti vielä lapsia, mutta tykkään ajatella että he ovat henkiystäviä (englanniksi soulmates) jotka kohtaavat jossain vaiheessa elämäänsä, oli se sitten missä vaiheessa tahansa. Siitä syntyi tämä teksti. Toivottavasti pidätte!


Varas

Kitre ei erityisemmin pitänyt Aestenista.

Hän oli paremmin kotonaan Havrassa, esi-isiensä linnassa serkkujensa keskellä eikä ymmärtänyt, miksi koko perheen piti matkustaa Aesteniin kun isän työ sitä vaati. Hän oli jo seitsemän, hän olisi kyllä pärjännyt Havrassa itsekseenkin. Ei hänelle olisi tullut ikävä.

Papa oli selittänyt asian hänelle monta kertaa. Hän oli prinssi ja koska hän oli prinssi, myös Joseph ja Kitre olivat prinssejä. Äiti ei kuitenkaan ollut prinsessa, hän oli herttuatar, mutta koska hän oli naimisissa isän kanssa, hänkin oli tärkeä. Eikä prinssien ikinä pitäisi jättää perhettään kotiin kun menivät tapaamaan vieraita kuninkaallisia. Eihän Kitistäkään olisi mukavaa, jos heille tulisi vieraita, jotka jättäisivät lapsensa kotiin? Kenen kanssa hän sitten leikkisi?

Kit ymmärsi asian, vaikkakin vastahakoisesti. Ei hänestä tosiaan olisi hauskaa, jos hänen pitäisi istua päivällisillä ja puutarhajuhlissa missä ei olisi yhtään muita lapsia. Oli jo tarpeeksi kamalaa pukea päälleen Havran univormu ja tervehtiä vieraita aikuisia perinteiseen havralaiseen tapaan ja muistaa että vaikka he kumarsivat, hän ei saanut kumartaa. Havralaiset kumarsivat vain kuninkaalleen, papa oli sanonut, eikä hän siksi ollut epäkohtelias vaikka ei kumartanutkaan.

Kamalinta kuitenkin oli, että vaikka hänen perinteiseen asuunsa kuuluikin miekka, sitä ei missään nimessä saanut ottaa huotrasta. Kit oli tehnyt niin vain kerran, ja isä oli ottanut kaikki hänen lelunsa pois viikoksi! Ja hän oli vain seivästänyt omenan!

Tänä iltana Kitren ei kuitenkaan tarvinnut pukea univormuaan päälleen. Papa ja äiti olivat menneet ulos tapaamaan jotakuta pariskuntaa jolla ei ollut lapsia eikä hänen ja Joen ollut siksi tarvinnut mennä mukaan. Joe oli livahtanut ulos jonkun tytön kanssa ja lahjonut Kitin hiljaiseksi pussillisella suklaakolikoita ja Kitre oli sanonut lastenhoitajalle että aikoi lukea uutta kirjaansa, joten tämäkin oli mennyt alakerran juttelemaan sisäköiden kanssa. Hän oli yksin.

Se ei haitannut häntä yhtään. Nyt kun hän oli yksin, hän saattoi harjoitella miekkailua.

Hän ei ottanut oikeaa miekkaansa, sitä mikä kuului univormuun. Siitä papa olisi suuttunut ja sitä paitsi hän tiesi, että se saattaisi rikkoa paikkoja. Mutta kukaan tuskin voisi pahastua siitä, että hän harjoitteli vähän liikkeitä puumiekallaan. Heidänhän pitäisi olla vain iloisia, erityisesti miekkailuopettajan.

Kit otti miekkansa kotelosta johon oli painettu Northin vaakuna -keltainen N-kirjain harmaalla pohjalla -ja sivalsi sillä ilmaa. Se tuntui jo vanhalta ystävältä hänen kädessään ja joskus hän jo ymmärsi, miksi aikuiset halusivat harjoitella itsekseen. Tuntui hyvältä, kun miekkailunopettaja kehui häntä, mutta vielä paremmalta tuntui, kun miekka teki juuri niin kuin hän pyysi, kun hän tunsi oudon yhteyden sen ja itsensä välillä. Se tuntui melkein samalta kuin silloin, kun isä oli vienyt hänet temppeliin katsomaan Kitren miekkaa. Hän oli ollut hiukan pettynyt nähdessään miekan jonka mukaan oli saanut nimensä ja tajuttuaan, että se oli vanha ja kuhmuinen, ei mitenkään erityinen, mutta kun hän kosketti sitä, hänen sormenpäänsä olivat alkaneet kihelmöidä ja hän muisti miekan, vaikka ei ollut koskaan nähnyt sitä aikaisemmin.

Tunne oli ollut outo. Papa oli huomannut sen ja vienyt hänet
pian ulos jäätelölle, ja tunne oli kadonnut, mutta ei unohtunut. Miekka oli hänen, hän tiesi sen.

Hän karisti muiston mielestään ja keskittyi liikkeisiinsä. Miekka hänen kädessään oli pelkkää puuta mutta se leikkasi silti ilmaa tyydyttävästi suhisten. Hän harjoitteli koko sarjan oikealla kädellä ja siirsi miekan sitten vasempaan. Papan mielestä hyvä miekkailija pärjäsi yhtä hyvin oikealla kuin vasemmallakin kädellä. Se oli sitä paitsi havralainen tapa miekkailla.
Hän oli niin keskittynyt liikkeisiinsä, että tuskin huomasi ikkunalaudan kolahtavan. Vasta kun ikkunaa alettiin nostaa, hän hätkähti ja laski miekkansa.

Hänen mielessään käväisi huutaa aikuisia paikalle, mutta hän hätisti ajatuksen pian mielestään. Ikkunalaudalla oli varmasti vain vähän tavallista fiksumpi orava. Sitä paitsi hän oli jo seitsemän, hän pärjäisi itsekin! Olihan hänellä sentään miekka, vaikka se olikin pelkkää puuta.

Hän astui askeleen lähemmäs ja kohotti miekkaansa.

Samassa ikkunalaudalle ilmestyi pää. Se oli likainen ja pörröinen, ja hetken Kit luuli katselevansa koiraa tai jotain muuta eläintä, ennen kuin hän tajusi, kenelle pää kuului. “Sinähän olet tyttö.”

Tyttö hänen ikkunalaudallaan ei sanonut mitään, katseli häntä vain hiljaa. Sitten hän katosi.

“Odota!” Kit harppasi ikkunalle ja katsoi alaspäin. Häntä huimasi hiukan kun hän tajusi että tyttö roikkui ikkunalaudassa ja muisti vasta sitten, että hänen huoneensa oli toisessa kerroksessa. “Älä mene. Tule sisään. Mikä sinun nimesi on?”

Tyttö katseli häntä edelleen hiljaa. Hänen kasvonsa olivat likaiset mutta hänen pähkinänruskeat silmänsä kirkkaat kuin meripihka. Vaaleat hiukset levisivät takkuisena pörrönä hänen niskaansa ja Kit katseli niitä kiinnostuneena. Tytön äiti oli varmasti todella mukava kun ei pakottanut häntä harjaamaan hiuksiaan niin kuin Kitin äiti.

“Mikä sinun nimesi on?” Kit kysyi uudelleen. Tyttö puri huultaan, mutta heilautti itsensä sitten ikkunalaudalle niin että hän istui siinä hajareisin, valmiina kiipeämään ulos.

“Victoria”, hän sanoi hiljaa.

“Minä olen Kit”, Kit esittäytyi. “Tai oikeastaan Kitre, mutta se on kauhean pitkä. Mutta Victoria on vielä pitempi! Etkö sinä voisi olla vaikka Vicky?”

Victoria katseli häntä pää kallellaan ja mietti. “Kai”, hän sanoi epäilevästi. “Voin minä olla Vicky.”

“Hauska tavata, Vicky”, Kit sanoi niin kuin isä oli opettanut, ja muisti olla kumartamatta. “Haluaisitko jotain? Minä voin soittaa kelloa ja pyytää sisäkköjä tuomaan vaikka mehua.”

Ei hän oikeasti saanut tehdä niin, mutta hän halusi olla kohtelias. Ja ehkä sisäköt toisivatkin heille mehua, nyt kun hänellä oli vieras. Vieraille piti aina tarjota jotain hyvää.

Vicky pudisti päätään. “Jos sinä kutsut jonkun, he ajavat minut pois”, hän sanoi ja katseli epäilevästi ympärilleen. “Oletko sinä varma, että sinä olet yksin?”


“Olen minä”, Kit sanoi ja kallisti päätään kysyvästi. “Miksi en olisi?”

“No kun aatelisilla lapsilla on aina joku niiden kanssa. Lastenhoitaja tai äiti tai joku.”

“Ei täällä ketään ole”, Kit vakuutti. Sitten hän kurtisti kulmiaan. “Eikö sinulla sitten ole ketään mukana? Antaako sinun äitisi sinun mennä minne haluat?”

“Ei minulla ole äitiä”, Vicky sanoi. “Eikä isääkään. Minä teen töitä”, hän lisäsi ylpeästi. “Minä vien juttuja kreivittärelle ja hän antaa minulle palkkaa.”

“Kuka on kreivitär?” Kit kysyi. Vickyn kasvoilla vilahti jotain, jota hän ei osannut tulkita. Se näytti melkein surulta.
“Minähän sanoin jo. Hän on minun pomo. Minä vien hänelle juttuja ja hän antaa minulle palkkaa. Hän sanoo, että minä olen hänen paras varkaansa. Minä osaan mennä vaikka minne.”

“Oletko sinä varas?” Kit kysyi hämmentyneenä ja hiukan vihaisestikin. “Varkaat ovat pahoja. Minun papa sanoo niin.”

“Eikä olla”, Vicky väitti vastaan. “Aateliset on paljon pahempia. Teillä on paljon kaikkea ettekä te anna muille mitään!”
“Annetaanpas”, Kit tulistui. “Me annetaan köyhille vaikka mitä.”

Vicky pysähtyi miettimään tätä. “Minä en ole köyhä”, hän sanoi lopulta tiukasti.

“En minä sanonutkaan, että olisit”, Kit huomautti. Huolestunut ajatus hiipi hänen mieleensä. “Tulitko sinä varastamaan meiltä jotain?”

“Joo”, Vicky sanoi hiljaa. Nyt hänkin näytti huolestuneelta. “Kreivitär sanoi, ettei täällä pitänyt olla ketään kotona. Se sanoi, että kaikki ovat menneet jonnekin muualle.”

“Mutta minähän olen täällä”, Kit sanoi. “Mitä sinun piti varastaa?”

“Semmoinen iso nahkainen salkku. Mutta se ei ole tässä huoneessa. Se on käytävän päässä.”

“Siellä on papan työhuone”, Kit sanoi. “Mutta et sinä voi sitä salkkua viedä. Se on papan.”

“En minä haluakaan”, Vicky sanoi. “Sinä olet kiva.” Hän näytti yhtäkkiä ujolta.

Kit mietti hetken. “Kysytään papalta, mitä mieltä hän on”, hän ehdotti. “Ehkä siinä salkussa onkin jotain tylsää, ja sinä voit viedä sen.”

Vicky katseli häntä epäilevästi. “Minähän sanoin jo. Ne ajaa minut pois. Niin aateliset aina tekee.”

“Enhän minä tehnyt”, KIt huomautti. “Ja minä olen prinssi. Eikä papakaan niin tekisi. Hän on tosi kiva.”

Vicky pohti asiaa hetken. “Hyvä on sitten”, hän myöntyi. “Mutta sinun pitää sitten sanoa, että kutsuit minut.”

Kit nyökkäsi. “Totta kai”, hän sanoi ja ojensi tytölle kätensä auttaakseen hänet sisälle huoneeseen.

Kun hän kosketti tytön kättä, jotain outoa tapahtui. Yhtäkkiä hän seisoi keskellä taistelukenttää: hän kuuli miekan kalahduksen ja jonkun voitonriemuisen naurun, joka vaihtui tuskanhuudoksi. Hän haistoi savun ja veren, ja kun hän kääntyi, hän näki Victorian hymyilemässä hänelle voitonriemuisesti, kuin tämä olisi voittanut vedon-

“Kit?”

Kit hätkähti. Vicky katsoi häntä yhtä kauhistuneen näköisenä, kuin miksi hän tunsi itsensä.

“Näitkö sinäkin sen?” Kit kuiskasi. Muisto joka ei ollut hänen, viipyili edelleen hänen mielensä perukoilla, valmiina painumaan takaisin unohduksiin. Mutta silti -hän oli nähnyt tytön hymyilevän -

Vicky ehti juuri nyökätä, kun ovi avautui ja Joe astui sisään.

“Kit, mitä sinä oikein mekastat täällä?”
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä