Kirjoittaja Aihe: Katulasten Kauppalista, S, jännitys, found family  (Luettu 268 kertaa)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 487
  • Hämmentynyt pesukarhu
Tekstin nimi: Katulasten kauppalista
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Genre/trope: found family, slice of life
Summary:
A/N: Inspiroidun Kauppalista-haasteesta heti mutta pyörittelin tätä tekstiä jonkin aikaa ennen kuin se muotoutui oikeanlaiseksi. Näistä tyypeistä on kyllä aina kiva kirjoittaa :) Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!
Osallistuu Teelusikan tunneskaalaan tunteella jännitys

Syksy saapui Aesteniin lempeästi, pitämättä itsestään melua.

Se oli aina kiehtonut Karaa. Hänellä oli vain hämäriä muistoja Derressasta, jossa hän oli syntynyt, mutta hän muisti silti lämpimät, pimeät yöt ja hyönteiset, jotka sirittivät viidakossa yötä päivää. Aranian vuodenajat olivat hänelle ikuinen viehätyksen aihe: se miten puut kuolivat vain syntyäkseen keväällä uudelleen ja lumi peitti maan talvisin niin, että oli kuin koko maailma olisi peittynyt sokerikuorrutukseen.

Totta kai hänkin oli huolissaan talvesta, niin kuin muutkin: talvi merkitsi paleltumisia, kehnoa tarjontaa toreilla ja aikaisin saapuvaa pimeää, jolloin heidän piti palata kotiin jo ennen kuin katulamput sytytettiin. Kara tiesi silti, että heillä oli asiat paremmin kuin monella muulla: Vickyn näppärät näpit pitivät heidät leivässä talvisinkin, ja Kitin laskelmat varmistivat, että hätäkassassa oli aina tarpeeksi välttämättömiin menoihin, kuten polttopuihin ja lääkkeisiin.

Kun ensimmäiset lehdet tippuivat puista, he alkoivat kaikki valmistautua. Ruth korjasi villiintyneen puutarhan sadot ja säilöi ne lasipurkkeihin. Ethan pyydysti rapuja ja kuivasi kalaa. Darren tilkitsi vihreän salongin ikkunoiden reikiä ja kehitteli tapoja lämmittää huonetta ilman tulta. Kara ompeli takkeja ja huopia talveksi.

Ja eräänä iltana he kaikki löivät viisaat päänsä yhteen ja alkoivat tehdä kauppalistaa.

“Me tarvitsemme sokeria”, Ruth sanoi ennen kuin Kit oli edes taitellut tyhjän paperiarkin auki. “Hillot eivät säily ilman.”

“Sokeria”, Kit toisti ja raapusti sanan paperille. Hänen käsialansa oli kapeaa ja kaunista, lievästi oikealle taittuvaa. “Mitä muuta?”

“Neuloja”, Kara sanoi tiukasti. “Ja vahvaa lankaa. Ja kuivattua chiliä, jos löytyy. Se auttaa vilustumisissa.”

Kit kirjoitti tarvikkeet kuuliaisesti ylös. “Mitä muuta?”

“Siimaa”, Ethan sanoi. “Ja ehkä myös verkko.”

Kit nyökkäsi. “Dar?”

“Spriitä”, poika sanoi ja tutki pientä spriikeitintään. “Se alkaa olla loppu.”

“Sokeria, neuloja, lankaa, chiliä, siimaa, verkko, spriitä”, Kit luetteli. “Me tarvitaan myös saippuaa, teetä, siteitä, kynttilöitä ja tulitikkuja. Ja paperia ja kyniä jos löytyy. Ethanin käsiala on vieläkin kamala.”

Ethan irvisti.

“Me ei saada tätä kaikkea kaduilta”, Vicky huomautti ja kumartui listan puoleen. “Pitää mennä taas kauppaan. Ehkä Stilwellille.”
“Kunpa minäkin pääsisin sinne joskus”, Kara sanoi haikeasti. Muut vilkuilivat häntä myötätuntoisesti, mutta Darren näytti hämmentyneeltä.

“Miksi et menisi?” hän kysyi. “Minä ja Kit käytiin viimeksi.”

“Ei kardeleita päästetä kauppoihin sisään”, Kara vastasi lempeästi. “Minut käännytettäisiin heti ovelta.”

Darren lehahti punaiseksi. “Ai.”

Kit vilkaisi Karaa pahoittelevasti. “Ketkä sitten menevät tänä vuonna? Ruthin pitäisi ehkä tulla mukaan ja minä-”

“Mennään kaikki”, Vicky sanoi.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kaikki kääntyivät katsomaan Vickyä.

Tytön kasvoilla väreili ovela pieni hymy. “Stilwellillä ei ole vartijoita edes öisin, ovet vain ovat lukossaMe voitaisiin murtautua sisään ja katsella vähän ympärillemme ja sitten hakea mitä tarvitaan. Ei se kovin vaarallista olisi. Stilwellin perhe asuu yläkerrassa, mutta eivät ne kuule mitään, jos me ollaan hiljaa.”

Kit avasi suunsa protestoidakseen mutta sulki sen nähdessään Karan toiveikkaat kasvot. “Hyvä on. Mennään kaikki.”



Karaa jännitti, kun he yön laskeuduttua astelivat kohti Stiwellin sekatavarakauppaa.

Rakennus näytti hänestä valtavalta. Se oli harmaata kiveä ja siinä oli suuret näyteikkunat, joita hän oli usein katsonut haikaillen. Vicky oli joskus näpistänytkin sieltä hänelle lahjan tai pari, mutta oli silti aivan eri asia mennä itse sisälle ja nähdä kaikki ne kauniit esineet.

Ethan puristi hänen käsivarttaan ja he virnistivät hermostuneesti toisilleen. Ethan oli käynyt kaupassa monta kertaa, mutta hänkin näytti jännittyneeltä, kun he livahtivat rakennuksen taakse ja Vicky veti taskustaan pikkuisen hiusneulan.

Valtava lukko takaovessa kilahti avautuessaan ja Vicky veti oven hitaasti auki. Hän hiipi sisään ja vilkuili hetken ympärilleen, ennen kuin viittoi heitä astumaan sisään.

Sisällä rakennuksessa oli hämärää. Kara tukahdutti hermostuneen kikatuksen ja astui sisään Ethanin perässä.

Hetkeen hän ei erottanut kuin tummia hahmoja, mutta sitten Vicky sytytti kaasulampun ja hän henkäisi ihastuksesta.

Kauppa oli kuin merirosvojen aarrekätkö. Siellä oli hyllykaupalla erilaista tavaraa, kaikkea mitä saattoi tarvita ja vähän enemmänkin. Hyllyt oli jaettu alueisiin, joista yhdessä oli ruokatarvikkeita, toisessa vaatteita ja kankaita, ja kolmannessa kaikkea sekalaista, mitä tavallinen työläismies perheineen tarvitsi. Yhdessä nurkkauksessa oli yksinkertaisia, mutta houkuttelevan värikkäitä leluja. Karan teki kovasti mieli valtavaa keinuhevosta, jolla oli vitivalkoinen harja ja kirkkaanpunainen satula.

“Mennään sitten.” Kitin ääni rikkoi hetkeksi lumouksen ja palautti Karan nykyhetkeen. “Meidän kannattaa hajaantua, että päästään nopeasti pois. Ethan, sinä tiedät missä verkot ja siimat ovat, vai mitä?”

Ethan nyökkäsi. “Me voidaan samalla hakea Darrenin sprii.”

“Hyvä. Ruth ja Vicky hoidatteko te ruokaostokset?”

“Se sopii”, Ruth nyökkäsi. Vickykin nyökkäsi, vaikka näyttikin vastahakoiselta.

“Minä ja Kara voidaan hoitaa loput. Nähdään tässä kymmenen minuutin päästä.”

Muut hajaantuivat omille teilleen. Kara katsoi kiitollisena Kitiä, joka hymyili hänelle rohkaisevasti. Poika oli arvannut, että hän haluaisi nähdä kaupasta muutakin kuin siimaa ja jauhopusseja.

Kit johdatti hänet korkeiden, tavaraa pursuavien hyllyjen läpi, poimien silloin tällöin mukaansa tavaran tai pari. Ne sullottiin valtavaan nahkaiseen reppuun, joka alkoi pian natista uhkaavasti.

Kara ei tiennyt, mihin olisi silmänsä kiinnittänyt. Joka paikassa oli niin paljon: pakottain kauniita kankaita, metreittäin värikkäitä silkkinauhoja, rivejä kalosseja ja siroja saapikkaita. Muutama hyllynväli myöhemmin hän löysi pieniin tinarasioihin pakattuja hyväntuoksuisia saippuapalasia ja käytännöllisempiä saippuatankoja, pehmeitä pyyhkeitä, kampoja ja sieviä hiussolkia, joita hänen teki kovasti mieli sujauttaa taskuunsa. Niiden vieressä oli pieni apteekkarin osasto, jonka hyllyissä oli pieniä ruskeita ja vihreitä pulloja siististi riveissä. Joissain oli pääkallon kuva.

Kara oli niin lumoutunut kaikesta näkemästään, ettei edes huomannut, miten kauas oli vaeltanut ennen kuin Kitin käsi laskeutui hänen käsivarrelleen. “Mennään”, poika sanoi ja vilkuili ympärilleen. “Minä keräsin jo kaiken, mitä tarvitaan.”

Kara punehtui tajutessaan, että oli jättänyt Kitin tekemään kaiken työn. Poika ei kuitenkaan vaikuttanut pahastuneelta, luotsasi vain Karan muiden luo.

Ruokaosasto olikin aivan uusi aarreaitta. Yhdellä seinustalla oli suuria laareja täynnä jauhoja, joita käytännöllinen Ruth parhaillaan lappasi pieneen säkkiin. Tynnyreihin oli kasattu hedelmiä sieviksi pyramideiksi ja pikkuisissa laatikoissa oli värikkäitä mausteita, joiden joukosta Kara löysi kaipaamansa chilin.

Lopulta heidän kaikkien huomion veti puoleensa suuret lasipurkit täynnä makeisia. He vilkuilivat niitä ja toisiaan, kunnes Ethan lopulta avasi keskustelun.

“Kai me voidaan vähän ottaa. Joku joka tapauksessa huomaa, että me ollaan oltu täällä.”

“Vähän joo”, Kit myöntyi. “Älä unohda lakritsia.”

Vicky nappasi pienen paperipussin jollaisia oli aseteltu makeispurkkien viereen ja alkoi täyttää sitä. “Onko muita toiveita?”

Kun pussi oli täynnä ja sidottu tiukasti narulla kiinni, he alkoivat tehdä lähtöä. Kit laski muutaman kolikon tiskille makeispurkkien viereen, vaikka Vicky huomauttikin, että kauppias Stilwell myi köyhille kalliimmalla kuin rikkaille ja ajoi katulapset aina pois puodistaan. Karalla oli kuitenkin parempi mieli kun he maksoivat, vaikka heidän ‘ostoksensa’ olivatkin luultavasti maksaneet kolme kertaa enemmän kuin mitä he jättivät maksuksi, varsinkin kun Vicky oli sujauttanut taskuihinsa kaikenlaista.

Kun Vicky avasi oven, Kara vilkaisi vielä kerran taakseen. Kauppa oli hiljainen ja kutsuva, mutta illan jännitys alkoi jo painaa hänen silmissään ja hän halusi takaisin kartanoon, turvaan sen unohdettuun hiljaisuuteen. Hän sujahti ulos Darrenin perässä, Vicky lukitsi oven, ja he aloittivat taipaleen kotia kohti.



Kun Kara seuraavana aamuna heräsi, aurinko oli jo noussut.

Hän räpytteli silmiään ja kääntyi sitten katsomaan ympärilleen. Kitiä ja Vickyä ei näkynyt missään, mutta kaikki muut olivat vielä kartanossa: Ruth puuhasi aamiaista, Darren kyhjötti tulen ääressä teekuppi käsissään ja Ethan nukkui vielä.
“Paljonko kello on?” Kara kysyi ja otti vastaan Ruthin tarjoaman teemukin.

“Melkein yhdeksän”, Ruth sanoi ja vilkaisi ikkunasta ulos. Aurinko loi kalpeaa valoaan puutarhaan ja sai kasteisen ruohon kimaltelemaan kuin siihen olisi siroteltu jalokiviä. He olivat siirtyneet kesäksi nukkumaan kartanon keittiöön, mutta palaisivat pian vihreään salonkiin, jonka ikkunat oli laudoitettu umpeen. Se oli sääli. Kara jäisi kaipaamaan valoa.

“Missä Kit ja Vicky ovat?”

“Torilla varmaan”, Ruth sanoi ja vilkaisi tavarakasaa, jonka he olivat edellisenä iltana haalineet Stilwellin hyllyiltä. “He kai heräsivät tavalliseen aikaan.”

Kara nyrpisti nenäänsä. Hän ei yleensä ikinä nukkunut aamukuutta pidemmälle, ei edes talvisin kun oli pimeää. Mutta he olivat menneet eilen myöhään nukkumaan, ja ehkä eilisillan jännitys painoi vieläkin silmäluomissa. Hän nappasi tulen yllä keikkuvasta paistinpannusta leipäviipaleen ja haukkasi siitä, vaikka se olikin vielä liian kuumaa.

Lattialuukku rasahti auki ja säikäytti Karan niin, että hän melkein pudotti teekuppinsa. Ethan kavahti istumaan ja katseli hämmentyneenä ympärilleen, ruskea tukka joka suuntaan sojottaen. Kara hihitti.

Kit ja Vicky kiipesivät luukusta sisään ja sulkivat sen huolellisesti perässään. Vicky kantoi pientä pakettia, Kit kääröä, ja kummankin kasvoilla karehti kummallinen virne. “Katsokaa, mitä me löydettiin”, Kit julisti ja astui patjoista kasattuun, puolikuun muotoiseen piiriin. Vicky seurasi perässä.

“No mitä”, Ethan murahti ja lysähti takaisin patjalleen. Kara tuuppasi häntä hellästi. “Ettekö te olisi voineet odottaa, kunnes minäkin olen syönyt aamiaista?”

“Kello on jo vaikka mitä”, Kit totesi säälimättömästi ja avasi kainalossaan kantamansa käärön, joka osoittautui sanomalehdeksi. Ethan voihkaisi.

“Sanomalehti? Kit, minä en pelaa enää sinun kanssasi laivanupotusta-”

“Odota”, Kit sanoi katse lehdessä. Hän nuolaisi etusormeaan kuin kuninkaallinen kirjastonhoitaja ja lehteili sen sivua. “Missä se oli -tuossa. Kuunnelkaa.” Poika suoristi selkäänsä ja rykäisi.

“Murto Stilwellin sekatavarakaupassa: apinoita epäillään.”

Silmänräpäyksessä Kit oli saanut kaikkien huomion. Kara tuijotti poikaa kuin hänen katseensa olisi liimaantunut tähän ja silmäkulmastaan hän näki, että Ethankin oli noussut istumaan.

“Apinoita?” Ruth toisti samalla kuin ojensi Ethanille tämän teemukin. “Miten ihmeessä he niihin päätyivät?”

“Anna minä jatkan”, Kit sanoi. “Viime yönä, syksyn toisen kuukauden kolmantena päivänä, Stilwellin sekatavarakauppaan Rattaankadulla murtauduttiin. Asialla epäillään olevan kuninkaallisesta sirkuksesta edelleen karkuteillä olevat apinat.
“Muutakaan syytä en keksi”, sanoo ymmärrettävästi tuohtunut kauppias. “Lukko on avattu, ei murrettu, ja apinoillahan on näppärät näpit. Tavaraa on hävinnyt sieltä täältä ja kaikki banaanit vietiin. Ei ihminen semmoisia himoitse.”


Kaikki katsoivat Ruthia, joka punehtui. “Banaanikakku on niin hyvää”, hän puolustautui.

Kit jatkoi. “Kauppias Tom Stilwell, sekatavarakaupan pitäjä kolmannessa polvessa, on jo ottanut yhteyttä kuninkaalliseen sirkukseen vahinkojen korvaamiseksi. Hän ei usko, että asialla olivat kaupan tuotteita himoinneet ihmiset, esimerkiksi katulapset.

‘Ei semmoisilla ole tarpeeksi älyä tällaiseen rikokseen’, hän kommentoi.”


Kit nosti katseensa sanomalehdestä ja katseli heidän ilmeitään. Hymy nyki pojan suupieliä. “Että ollaan apinoita sitten.”

“Ei kun tyhmiä katulapsia”, Ruth sanoi hymähtäen ja otti Vickyn kantaman paketin vastaan. “Kakkua? Vastahan minä leivoin.”

“Juu, mutta kun on Kitin syntymäpäivä.”
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä