Kirjoittaja Aihe: Sormuksista ja lupauksista | S | Edvin/Jokke | suuria tunteita lenkkipolulla  (Luettu 214 kertaa)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 348
Nimi: Sormuksista ja lupauksista
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Paritus: Edvin/Jokke
Genre: romantiikka, slice of life
Haasteet: Tavoita tunnelma IV
Varoitukset: Yltiösöpöilyä. Hammaslääkäriliitto ei suosittele.

Tiivistelmä: Kyllähän mä tiedän ihan ilman sormuksia ja lupauksiakin, mitä me ollaan, mutta...

A/N: Juuri, kun ajattelin, etteivät Edvin ja Jokke voisi tulla enää yhtään onnellisemmiksi, niin sainkin ajatuksen, että pitäähän heidän nyt sentään saada kokea tällainenkin hetki yhdessä. Jostain syystä minulla oli selkeä visio, kumman heistä pitää kosia, ja nyt kun se on kirjoitettu auki, olen edelleen samaa mieltä. :)

Tavoita tunnelma -haaste tuli juuri sopivasti tämän idean kannalta. Spoilerin alla kappale, jonka tunnelmaa lähdin tavoittelemaan.

Spoiler: näytä

Perfectly Broken (BANNERS)

I'm back at the start, fallin' apart in the old ways
I wish I was flawless, I'm not
Was fading away, but everything fell into place
When you told me your name

Two halves of a heart hardly beating alone
But now that I've found you, I'm not letting go

Fall into me
Everyone's broken and I got this missing piece
Honestly, you fit me like no-one
You're perfectly broken for me

You've been in the dark believing your thoughts
When they tell you you're anything less than you are
But that's just not true
'Cause all of the scars and the bruises
They're what make you human

We didn't need fixing all of this time
'Cause all of your edges fit right into mine

Fall into me
Everyone's broken and I got this missing piece
Honestly, you fit me like no-one
You're perfectly broken for me

Fall into me
Everyone's broken and I got this missing piece
Honestly, you fit me like no-one
You're perfectly broken for me
For me, you fit me like no-one
You're perfectly broken for me
For me, me
You're perfectly broken for





Sormuksista ja lupauksista


Talvi oli ollut pitkä ja raskas, mutta nyt Edvinistä alkoi viimein tuntua keväältä. Suurin osa lumista oli sulanut, hiekat lakaistu jalkakäytäviltä, ja siellä täällä ruskeassa heinikossa pilkotti keltaisia leskenlehtiä. Kaikki alkaisi jälleen kerran alusta.

Edviniä oli aina jaksanut ihmetyttää, miten luonto jaksoikin kerran toisensa jälkeen herätä, vaikka vielä hetki sitten kaikki oli näyttänyt elottomalta ja surkealta. Maaliskuun puolella ei olisi millään voinut kuvitella, että tuosta sohjoisesta, likaisenruskeasta maasta enää koskaan kasvaisi mitään. Mutta huhtikuun aurinkoiset iltapäivät olivat tehneet ihmeitä, ruoho alkoi varovasti vihertää, ja tänään Edvin oli nähnyt kevään ensimmäisen, uhkarohkean nokkosperhosen lämmittelemässä siipiään heidän talonsa etelänpuoleisella seinustalla.

Tänään he olivat Joken kanssa yhdellä niistä pitkistä, yhteisistä juoksulenkeistään, joita Edvin oli oppinut rakastamaan, vaikka alkuun Joken perässä pysytteleminen olikin käynyt hänen kuntonsa päälle, ja vähän myös itsetunnon. Lenkin jälkeen lihakset tuntuivat hyytelöltä, mutta mieli oli kevyt, eikä mikään määrä vastoinkäymisiä jaksanut ärsyttää eikä raivostuttaa Edviniä niin kuin yleensä. Lenkin päälle Jokella oli tapana viedä Edvin lämpimään suihkuun, joskus saunaankin, ja ne hetket olivat parasta, mitä Edvin tiesi. Niiden voimin hän ajatteli jaksavansa melkein mitä tahansa.

Edvin vilkaisi salaa Jokkea. Aurinko osui miehen hiuksiin ja sai ne hohtamaan kullanvaaleina. Iho oli raskaan talven jäljiltä vielä hiukan epäterveen kalpea, mutta Edvin uskoi ja toivoi, että aurinko tarttuisi siihen tänä vuonna niin kuin sillä oli aina ennenkin ollut tapana, ja piirtäisi taas tutut, rakkaat pisamat näkyviin miehen nenälle ja poskipäille.

Jokella oli koiran talutushihna kädessään. Hymyillen Edvin katseli, miten kultainennoutaja Nelli hölkkäsi miehen rinnalla keskittyneen näköisesti. Sen kouluttaminen oli ollut Jokelle sydämen asia, ja nyt koira ei enää koheltanut sinne tänne niin kuin vielä vuosi sitten keväällä, kun se oli muuttanut heille. Koiralle Jokke oli se tiukka mutta lempeä laumanjohtaja, jota oli syytä kuunnella, kun tämä oli tosissaan. Edvin itse oli Nellille se lämmin syli, johon hakeuduttiin hellittäväksi piiloon pahalta maailmalta, ja usein myös ihan muuten vaan.

Edvin ei enää ymmärtänyt, miten oli voinut pärjätä niin monet vuodet ilman koiraa, eikä hän varsinkaan käsittänyt, miten ihmeessä oli koskaan tullut toimeen ilman Jokkea. Nyt hänestä tuntui, että ilman miestään hän tuskin osaisi edes hengittää. Oli ehkä vaarallista tarvita toista ihmistä niin paljon. Edvin oli aikuinen mies ja tiesi sen, muttei voinut itselleen mitään.


*


Heidän juostessaan Edvinin oli vaikea olla vilkuilematta Jokkea vähän väliä. Mies oli samaan aikaan niin tuttu ja rakas, ja kuitenkin myös vieras ja upea. Edvinin vatsanpohjassa kihelmöi edelleen pieni jännitys, kun hän katsoi Jokkea. Joskus kauan sitten hän oli luvannut itselleen, että jos vain saisi tuon miehen itselleen, hän ei enää koskaan pyytäisi elämältä mitään muuta, ei valittaisi turhista, eikä olisi pikkuasioiden takia tyytymätön.

Nyt Edvin tiesi jo, että eihän se ihan noin mennyt. Hän uskalsi jo luottaa Joken rakkauteen ja siihen, ettei mies katoaisi mihinkään, mutta hän tiesi myös, ettei edes Jokke voinut suojata häntä kaikilta elämän kolhuilta. Arki oli löytänyt heidätkin, ja toisinaan se oli kohdellut heitä aika kovalla kädellä.

Kun Topias oli helmikuussa tuonut koulusta noroviruksen, joka oli kaatanut vuoron perään jokaisen heistä sairasvuoteeseen ja pilannut hartaasti odotetun laskettelureissun, Edviniä oli ottanut aivoon raskaimman jälkeen. Kun posti sydäntalven pakkasten aikaan oli tuonut heille tähtitieteellisen suuren sähkölaskun, johon he eivät olleet osanneet lainkaan varautua, Edvin oli hetken aikaa pelännyt kuolevansa ahdistukseen. Ja kun Nelli oli syönyt lapsilta olohuoneen pöydälle unohtuneet ksylitolipastillit, ja se oli pitänyt toimittaa tulipalokiireellä eläinlääkäriin, Edvin ei enää tiennyt, itkeäkö vai nauraa.

Mutta pahin hetki kaikista oli ollut maaliskuun alussa, kun Jokke oli loukkaantunut virantoimituksessa. Edvinin pahin pelko oli ollut, että jotain sellaista jonain päivänä sattuisi. Hän ei vieläkään ajatellut sitä mielellään, vaikka lopulta kaikki olikin päättynyt hyvin, ja mies oli toipunut jo melkein ennalleen. Mutta kukaan ei voinut antaa takeita siitä, ettei mitään vastaavaa enää koskaan tapahtuisi, eikä Edvin voinut kuin yrittää parhaansa mukaan elää sen kanssa ja ajatella, että ainakin juuri nyt hänellä oli Jokke, ja kaikki oli hyvin.

Joken rakkaus ei suojannut häntä kaikilta elämän varjopuolilta, mutta ainakin huonot päivät oli miljoonasti helpompi kestää yhdessä Joken kanssa. Jokke tiesi aina täsmälleen, mitä tehdä Edvinin kanssa, kun hän oli luhistua huoliensa alle. Hän osasi sanoa juuri ne sanat, jotka Edvinin tarvitsi kuulla, ja hänen kosketuksensa sai Edvinin mielen sisäisen kaaoksen hetkessä rauhoittumaan.

Nyt Edvinistä tuntui, että vaikkei elämältä saanutkaan takeita mistään, eikä mikään ollut ikuista, hän halusi viedä asiat Joken kanssa ainakin askelen verran pidemmälle.


*


Kysymys oli ollut Edvinin kielen päällä jo pitkään, mutta hän ei ollut saanut sitä sanotuksi. Ehkä jokin osa hänestä ajatteli, että Joken olisi pitänyt olla se, joka kysyy. Tähän asti Jokke oli aina ollut heistä se, joka otti isot, ratkaisevat askelet, ja Edvin oli joka kerta ollut niistä järjettömän onnellinen.

Jokke oli ollut se rohkea, joka oli uskaltanut tunnustaa tunteensa Edvinille, kun he olivat vielä lukiossa ja umpirakastuneita. He olivat olleet ystäviä jo monta vuotta, ja Edviniä oli pelottanut sanoa ääneen jotain sellaista, joka olisi voinut pilata ystävyyden pysyvästi. Varmaan Jokkea oli pelottanut yhtä lailla, mutta silti hän oli lopulta tehnyt sen. Jokke oli myös ollut ensimmäinen, joka uskalsi lausua ääneen ne kuuluisat kolme sanaa. Edvin oli rakastanut Jokkea jo järjettömän pitkään, mutta silti hän oli uskaltanut sanoa sen vasta, kun tiesi Joken tunteet varmuudella.

Pitkien, erossa vietettyjen vuosien jälkeen Jokke oli ollut se, joka oli ottanut ensimmäisen askelen, tullut hänen luokseen ja kertonut, ettei ollut unohtanut häntä. Edvin oli tyytynyt vain haikailemaan menetetyn rakkautensa perään vuosikaudet, ja surkuttelemaan sitä, miksi kaiken olikin pitänyt mennä niin. Tuskin hän olisi koskaan uskaltanut tehdä asialle mitään. Mutta Jokke oli uskaltanut. Ja viime talvena hän oli myös ehdottanut Edvinille yhteen muuttamista. Edvin itsekin oli miettinyt sitä jo pitkään, muttei ollut uskaltanut ehdottaa, koska päätyi aina miettimään, mitä jos Jokke ei haluaisikaan, ja mitä jos mies jotenkin säikähtäisi hänen liiallista intoiluaan.

Mutta nyt Edvinistä tuntui, että tämä oli hänen tilaisuutensa olla rohkea ja uskaltaa toimia ensin. Ehkä Jokke toivoikin tällä kertaa ensimmäistä siirtoa häneltä? Tai sitten ei toivonut. Eihän Edvin voinut sitä varmaksi tietää. Saattaisihan olla, että jos hän rohkaistuisi kysymään, Jokke vain hymyilisi vaivaantuneesti ja sanoisi, että onhan meidän ihan hyvä näinkin, ja että mihin niitä sormuksia, lupauksia ja kaiken maailman muodollisuuksia oikeasti tarvitaan.

Toisaalta… Edvinistä tuntui, että Jokke antoi hänelle kaiken aikaa pieniä, sanattomia viestejään, joita hän yritti parhaansa mukaan lukea. Toisinaan mies hyväili hänen vasenta nimetöntään kuin olisi halunnut sanoa, että siitä puuttui jotain. Tai ehkä mies tunnusteli, millainen sormus hänen sormeensa parhaiten kävisi. Kun hän puhui Edvinistä vieraammille ihmisille, hän viittasi tähän miehenään tai puolisonaan. Sitähän Edvin tietysti oli hänelle jo nyt, eikä sormus tai avioliittovala tekisi siitä mitenkään enemmän aitoa. Mutta oliko silti väärin haluta sitä?

Tänä aamuna keittiössä Jokke oli ollut hirveän hyvällä tuulella, lauleskellut vanhaa, tuttua kappaletta ja katsonut Edviniä ihan tietyllä tavalla:

Etkö laittaisi
Mun sormustain
Kiinni sun
Kelloremmiisi


Niin Jokke oli lauleskellut pitkin aamupäivää, ja maininnut vielä erikseen, että oli saanut siitä itselleen hyvin itsepintaisen korvamadon.

Siinä ei ollut mitään epätavallista, että Jokke aina toisinaan lauleskeli hyvällä tuulella ollessaan, eikä siinäkään, että hänen silmänsä säteilivät lämpiminä hänen katsoessaan Edviniä.
 
Mutta nyt Edvinistä tuntui, kuin Jokke olisi ihan erityisesti toivonut hänen tajuavan laulun sanoista jotain. Tai sitten kaikki oli pelkkää yliajattelua. Mutta vielä myöhemminkin Jokke oli vihellellyt itsekseen samaa sävelmää, ja laulun sanat olivat jääneet polttelemaan Edvinin mieleen, vaikkei Jokke ollutkaan palannut asiaan enää jälkeenpäin. Mies oli alkanut puuhata lenkille lähtöä, eikä näyttänyt miettivän enää kovin vakavia. Edvin oli katsellut hänen vaatteidenvaihtoaan tyytyväisesti hymyillen, mutta silti hän ei ollut saanut ajatuksiltaan rauhaa, ja vielä keväisellä lenkkipolullakin laulun sanat pyörivät hänen mielessään.


*


”Mitäs katselet?” Jokke kysyi ja havahdutti Edvinin ajatuksistaan. Edvin ei ollut edes huomannut unohtuneensa tuijottamaan, ja nyt Jokke hymyili hänelle.

”Sua”, Edvin vastasi rehellisesti. ”Sä näytät niin hyvältä.”

He olivat juosseet jo pari kilometriä hiljaisuudessa. Vauhti oli aika kova. Edviniä hengästytti vähäsen, mutta Jokkea vielä enemmän. Edvin huomasi Joken hiusten alkaneen liimautua hikiselle otsalle.

Tavallisesti Jokke oli heistä se parempikuntoinen, vaikkei Edvin itsekään ihan toivottomassa kunnossa ollut. Nyt Jokella oli kuitenkin takanaan pidempi kuntoutumisjakso työtapaturmansa jälkeen. Mies itse tuntui pitävän sitä vain pikkujuttuna, jollaisia poliisin työssä toisinaan tuli vastaan. Mutta Edvinin se oli säikäyttänyt pahan kerran, ja siksi hän olisi halunnut Joken ottavan edelleen rauhallisesti liikunnan suhteen. Lisäksi Joken reiden vanha rasitusvamma kipuili herkästi, jos sitä kuormitettiin liikaa.

Edvin inhosi, jos Jokkea sattui, ja hän olisi tehnyt mitä tahansa säästääkseen miehen kaikelta kivulta. Mutta hän yritti pitää stressaamisensa omana tietonaan, sillä muuten Jokke olisi vain nauranut ja sanonut, ettei hänestä tarvinnut olla yhtään huolissaan.

”Onko vauhti edelleen ihan sopiva?” Edvin kysyi.

”Juu, oikein hyvä.” Joken sanat tulivat hänen suustaan hiukan liian hengästyneinä Edvinin makuun. Hän kurtisti huolestuneena kulmiaan.

”Ootko varma?” hän kysyi. ”Äläkä nyt hermostu. En mä sitä kiusallani sano. Sä nyt vaan oot sellainen… Osaat kyllä huolehtia muista paremmin kuin hyvin, mutta samalla sä unohdat huolehtia itestäs.”

”Sitä varten mulla onkin sut”, Jokke nauroi ja pyyhki hikisiä hiuksia otsaltaan. ”Eipä muuten ihan joka jätkällä olekaan omaa ensihoitajaa pitämässä niistä huolta. Mutta mullapa on, ja siksi mä olenkin helvetin onnekas.”

”Onko sun aivan pakko aina pilailla kaikilla asioilla?” Edvin kysyi ja tönäisi miestään käsivarteen äärimmäisen hellästi, varoen olkapäätä, joka vielä vähän aikaa sitten oli ollut hirveän kipeä töissä saadun vamman takia.

”Ja mistä sä rakas päättelit, että mä pilailin?” Joken hymy oli kirkkaampi kuin keväinen aurinko. ”Mä tarkoitin sitä. Mulla on ihan älyttömän hyvä olla sun kanssa. Mä en ole ikinä ollut näin onnellinen, enkä ole koskaan elämässäni voinut paremmin kuin nyt. Ihan kuin olisin edelleen parikymppinen jätkä, vaikka henkilöllisyystodistus yrittääkin väittää muuta.”

”Äläs nyt. Sähän nyt oot vasta tollanen keskenkasvuinen poika”, Edvin sanoi eikä voinut olla nauramatta. Hän oli Jokkea kymmenen kuukautta vanhempi, ja tuosta mittavasta ikäerosta he olivat jaksaneet tehdä pilaa puolin ja toisin aina peruskoulusta asti. ”Mieti nyt. Kun mä muutaman vuoden päästä täytän nelkyt, sä olet edelleen tollanen vähän päälle kolmekymppinen. Silloinhan mä olen varsinainen kehdonryöstäjä. Mut älä silti vaihda mua nuorempaan, jos saa pyytää?”

”Ikään kuin mä ikinä vaihtaisin sua yhtään kehenkään”, Jokke sanoi ja vakavoitui, mutta vain hetkeksi. ”Sitä paitsi sä näytät edelleen ihan teinipojalta. Muistatko viime viikonloppunakin, kun käytiin hakemassa Alkosta viinipullo illaksi, ja sulta kysyttiin papereita?”

”Se oli vaan siksi, että sä olit mukana”, Edvin nauroi. ”Luulivat varmaan, että mä aioin välittää alkoholia alaikäiselle.”

He juoksivat taas vähän aikaa hiljaisuudessa. Edviniä nauratti hänen muistellessaan viime perjantain viininhakureissua. Alkon myyjä oli ihan tasan tiennyt hänen olevan aikuinen, eikä Edvin oikein vieläkään ymmärtänyt, miksi tämä silti oli päättänyt vaatia häneltä papereita. Ehkä se oli jonkinlainen kohteliaisuus, jonka tarkoituksena oli saada väsyneet, ruuhkavuosissaan rämpivät aikuiset tuntemaan itsensä pienen hetken ajan nuoriksi.

Edvinin mieli tuntui taas kevyeltä, eikä häntä huvittanut enää vatvoa murheitaan. Niin hänelle aina kävi, kun hän oli Joken kanssa. Vaikka tilanne olisi ollut mikä, pienikin hetki Joken kanssa riitti siihen, että Edviniä jo hymyilytti ja rinnassa tuntui lämpimältä.

Mutta silti se kysymys ei jättänyt häntä rauhaan.


*

”Otetaanko vähän rauhallisemmin?” Edvin kysyi, kun he olivat taas juosseet hiljaisuudessa kilometrin tai pari. ”Musta tuntuu, ettei tänään kulje ihan niin hyvin kuin yleensä. Mä en ehkä jaksa juosta lenkkiä loppuun asti tällä tahdilla.”

Edvin valehteli. Oikeasti vauhti tuntui hänestä ihan hyvältä. Mutta Jokke vaikutti edelleen hengästyneemmältä kuin yleensä, eikä Edvin pitänyt siitä. Mies oli liian taipuvainen vetämään täysillä ja ylisuorittamaan, niin urheilussa kuin muutenkin. Edvin tiesi, ettei Joken tahti hidastuisi huomauttelemalla eikä motkottamalla, mutta sen sijaan Edvinin hyvinvointi oli miehelle sydämen asia, ja siksi Edvin päätti käyttää sen kortin nyt.

”Ai? No, mikäs siinä”, Jokke sanoi sopuisasti ja hidasti heti vauhtiaan. ”Ei oo kyllä sun tapaista myöntää, että sua väsyttää. Onhan kaikki okei? Et kai sä ole tulossa kipeäksi?”

”Joo, kaikki hyvin. Hengästyttää vaan, ja niinhän sitä sanotaan, että juostessa pitäis ottaa sen verran rauhassa, että pystyis koko ajan puhumaan.”

”Onko sulla siis mielessä jotain erityistä, mistä sä haluaisit puhua?”

Jokke loi häneen tutkivan katseen. Edvin jäi siihen kiinni niin pitkäksi aikaa, ettei huomannut väistää lenkkipolussa olevaa kuoppaa, ja oli vähällä lentää rähmälleen. Silloin Jokke tarttui häntä käsipuolesta ja auttoi hänet takaisin jaloilleen. He jäivät seisomaan polun reunaan ja tasaamaan hengitystään. Jokke piteli edelleen kiinni hänen käsivarrestaan ja katsoi häntä kiinteästi. Hän otti askelen lähemmäs ja laski kämmenensä hellästi Edvinin alaselälle. Miehen katse oli niin lämmin, että Edvinin vatsanpohjassa läikähti.

Yhtäkkiä hän tunsi palan kurkussaan. Silmäluomien takana kirveli, ja puhuminen tuntui mahdottomalta. Kun hän katsoi Jokkea, hänen sydämensä oli niin järjettömän täynnä rakkautta, ettei hän oikein tiennyt, mitä tehdä sillä kaikella. Hän tiesi, että mitä tahansa yrittäisikin sanoa, hän tuskin osaisi kunnolla kuvata tätä tunnetta.

”Edvin?”

Jokke nosti toisen kätensä hänen poskelleen, katsoi silmiin ja antoi peukalonsa hyväillä hänen juoksemisen jäljiltä kuumina hehkuvia kasvojaan. Edvin joutui räpyttelemään silmiään. Hän ei halunnut itkeä keskellä lenkkipolkua, mutta minkä hän sille mahtoi, että oli juuri nyt niin herkillä.

”Mikä on?” Jokke kysyi vakavoituneena. ”Edvin hei? Puhu mulle.”

”Jokke, mä…”

Jokke kumartui hiukan lähemmäs häntä, ja hänen katseensa oli aidon huolestunut. Edvin ei halunnut, että hän olisi huolissaan, ja pakotti siksi itsensä puhumaan.

”…mä rakastan sua.”

Jokke nauroi helpottuneena ja veti hänet hellään suudelmaan. Heidän rintakehänsä kohoilivat kiivaasti toisiaan vasten. Edvin vapisi vilusta, sillä hänellä oli säähän nähden liian kevyesti päällään, ja hikiset vaatteet olivat kylmät. Mutta Joken lähellä hänen tuli heti lämmin, ja hän antoi itsensä sulaa tämän suudelmaan.

”Voi Edvin. Niin mäkin sua.” Jokke painoi sanojensa välissä pieniä suudelmia hänen huulilleen ja kuumottaville kasvoilleen. ”Mä luulin, että se oli tässä jo kohtuullisen selvää, mutta… en mä toisaalta kyllä koskaan väsy kuulemaan sitä. Enkä myöskään kertomaan sitä sulle.”

Jokke veti hänet lähelleen ihan kunnolla, ja hyväili hänen selkäänsä molemmin käsin samalla kun suuteli.

”Älä, mä oon ihan hikinen ja ällöttävä”, Edvin sanoi, muttei oikeasti malttanut yrittää vastustella.

”Sä nyt et vois olla ällöttävä, vaikka yrittäisit”, Jokke nauroi eikä päästänyt irti.

Nelli haukahteli heille ja alkoi hyppiä Jokkea vasten. Se halusi jo jatkaa matkaa, tai ainakin saada osansa huomiosta, eikä se voinut käsittää, mikä ihmisiin nyt oli mennyt. Jokke komensi koiran hiljaiseksi ja takaisin alas, mutta ei saanut ääntään kuulostamaan ihan niin tiukalta kuin oli yrittänyt.


*


”Kun mä sanon, että rakastan sua”, Edvin sanoi pitkän ajan jälkeen, kun he olivat jo lähteneet jatkamaan matkaa. ”Niin mä tarkoitan sillä… aika paljon.”

He olivat jo vaihtaneet suosiolla kävelyksi. Edviniä palelsi edelleen vähän, sillä auringonpaisteesta huolimatta tuuli pureutui ihoon kosteannihkeän takin läpi. Mutta jotenkin tilanne oli myös aivan väärä juoksemiselle.

”Niin. Mä tiedän. Ja niin mäkin.”

Jokke ei näyttänyt laskevan leikkiä. Hänen toinen kätensä piteli Nellin talutushihnaa, mutta toinen haki Edvinin käden omaansa. Hän puristi sitä tiukasti eikä enää päästänyt irti.

”Sä olit mun ensirakkaus”, Edvin jatkoi. ”Se iski ihan helvetin lujaa ja äkkiä. Ysin syksyllä. No, kyllähän sä muistat. Ensin mä luulin olevani kuolemassa, mutta tajusin sitten vähitellen, mistä oli kyse. Mä menin siitä ensin ihan paniikkiin, ja kuvittelin, että se menis ohi, jos yrittäsin vaan unohtaa sen, tai olla jonkun toisen kanssa. Mut eihän se menny, ei sitten millään.”

”Ei niin”, Jokke sanoi ja pudisteli päätään hiukan surumielisesti hymyillen. ”Mulla oli ihan sama juttu. Mäkin yritin saada itseni kiinnostumaan muista, mutta kukaan ei vaan koskaan ollu niin kuin sä. Eikä koskaan tuu olemaankaan. Jos mä jotain olen oppinut tietämään varmuudella, niin sen. Edvin, mä en ole koskaan rakastanut ketään niin kuin sua.”

Edvin oli Joken sanoista niin onnellinen, että hän halusi nauraa. Mutta kun hän yritti, siitä ei tullut mitään, sillä nyt häntä itketti tosissaan

”En mäkään”, hän sanoi. ”Ja kun sitten näin sut yhtäkkiä seitsemäntoista vuoden jälkeen töissä, mä tajusin heti, että ei helvetti, mä rakastan sua edelleen. Tai siis… tiesinhän mä ennen sitäkin, etten ollu päässy susta yli, koska ajattelin koko ajan vaan sua. Ja kaikkea sitä, mitä meillä joskus oli. Mut siitä oli niin kauan, että oli helppo ajatella, että ehkä se oli pelkkää nostalgiaa. Jotain, jonka ajattelemiseen oli helppo paeta todellisuutta. Mut kun näin sut taas, silloin mä tiesin heti, että mulle se on joko sä tai ei mitään. Etten mä osaa rakastaa ketään niin kuin sua, enkä oo koskaan osannukaan.”

”Ei sun tarviikaan osata”, Jokke sanoi ja Edvin kuuli hänen äänessään pienen särähdyksen. Jokke ei itkenyt pienestä eikä helposti, mutta nyt se kuulosti olevan lähellä. ”Mun sydänparka on ollu ihan myyty sulle ysiluokasta lähtien, eikä se oo siitä toipunut, joten… Edvin, mä oon sun, eikä sun tarvii ikinä pelätä, että katoaisin johonkin. Mä oon tässä nyt ja aina, jos vaan niin haluat.”

”Kyllä mä haluan”, Edvin sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. ”Just sitä mä haluan. Ja just sitä mä oon tässä yrittänyt sanoa koko ajan.”


*


Jokke veti hänet tiukasti syliinsä, ja Edvin painoi poskensa vasten tämän olkapäätä. Miehen ote hänestä oli vahva ja turvallinen, ja se sai hänen vilunväristyksensä asettumaan. Oli, kuin aurinko olisi yhtäkkiä paistanut hiukan lämpimämmin. Jokke painoi huulensa hänen kylmännihkeälle ohimolleen eikä tuntunut pitävän sitä yhtään vastenmielisenä. Edviniäkään ei huvittanut nyt moittia häntä siitä.

”Jos mä pyytäisin”, Edvin aloitti varovasti ja painautui vielä vähän lähemmäs. ”Niin menisitkö sä mun kanssa naimisiin?”

Nyt hän oli sanonut sen, eikä häntä pelottanut enää. Kehon vapina lakkasi kokonaan. Joken ote hänestä oli edelleen tiukka. Hän ei oikeasti olisi menossa pois.

”Menisin. Ihan ehdottomasti menisin. Jos sä siis pyytäisit.” Joken äänessä oli pienenpieni, lämmin hymy ja kyyneleitä. Tämä ei ollut leikkiä.

”No sit mä pyydän”, Edvin sanoi viitsimättä pyyhkiä kyyneleitään. Hän ei uskaltanut katsoa Jokkea vielä. Kohta hän uskaltaisi, mutta ei ihan vielä. ”Jokke Takala, mee mun kanssa naimisiin. Tuu mun aviomieheksi ja oo mun kanssa aina. Ihan aina. Niin kauan, kunnes me ollaan molemmat tosi vanhoja pappoja, eikä enää muisteta edes meidän omia nimiä –”

”Tai siis, tarkoitat varmaan, että kunnes olet tosi vanha pappa, ja olen edelleen tällanen kohtalaisen vetreä nuorimies?” Jokke sanoi, mutta äänessä oli enemmän kyyneliä kuin naurua.

”Haistahan nyt”, Edvin kuittasi.

Hän kohotti päänsä, katsoi Jokkea ja tarttui molemmilla, viileillä käsillään tämän märkiin kasvoihin. Hän oli nähnyt Joken itkevän tuolla lailla vain muutaman kerran, ja silloin oli aina ollut tosi kyseessä. Hän lakkasi nauramasta, ja koki heti tarvetta rauhoitella Jokkea jotenkin.

”Ei meillä siis ole mikään kiire, ja sä saat kyllä miettiä ihan rauhassa”, hän aloitti.

”Shh. Ei mun tarvii mitään miettiä.” Jokke painoi sormensa hänen huulilleen ja pudisti päätään, mutta Edvin ei suostunut hiljenemään.

”Kyllähän mä tiedän ihan ilman sormuksia ja lupauksiakin, mitä me ollaan, enkä tarvii siitä mitään todisteita, mutta jotenkin… jotenkin mä silti haluaisin sen sormuksen…” Edvin puhui nopeasti ja tajusi nyyhkyttävänsä samalla täysin estoitta, mutta hän ei välittänyt, vaikka ohikulkijat kääntyivät katsomaan ja Nelli töni hänen kättään huolestuneena kostealla kuonollaan. ”Siksi vaan, koska rakastan sua, ja… ehkä ihan vähän myös siksi, että kaikki muutkin tietäis, että sä oot mun.”

”Mä oon aina sun”, Jokke sanoi ja nojasi otsansa hänen otsaansa.

”No? Suostutko sä?”

”Edvin. Mä suostuin jo ennen kuin edes kysyitkään. Mutta näin selvyyden vuoksi: Kyllä, mä ihan ehdottomasti haluan mennä naimisiin sun kanssa ja olla sun aviomies. Mä vähän jo pelkäsin, ettet sä ikinä kysyis.”

Edvin nojautui vielä lähemmäs Jokkea, ja nyt heitä kumpaakin nauratti, vaikka itkettikin. Hän ei kysynyt, miksei Jokke ollut kysynyt ensin. Ei sillä ollut nyt väliä, sillä kaikkihan oli mennyt täsmälleen oikein. Ehkä jopa se norovirus ja ylisuuri sähkölasku oli tarvittu, että tähän oli päästy. Ainakin Edvin tiesi nyt, ettei mikään sellainen riittänyt säikäyttämään Jokkea pois hänen luotaan.

Nelli haukahteli heille kärsimättömän ja vähän mustasukkaisen oloisena, mutta he eivät antaneet sen häiritä, kuten eivät myöskään ohikulkijoiden uteliaiden katseiden.

”Mä en sit tarvii mitään isoja juhlia”, Edvin kuiskasi ja kuivasi Joken kasvoilta muutaman kyynelen takkinsa hihaan. ”Mä haluan vaan sut, eikä siihen tarvita mitään ylimääräistä säätämistä. Eikä niiden sormustenkaan tarvii mitkään kalliit olla, kun kerran rahat on muutenkin koko ajan loppu, ja –”

”Rakas, pää kiinni nyt”, Jokke keskeytti nauraen. ”Ja suutele mua.”




A/N2: Jos joku tarkkaavainen jäi miettimään, että tarinassa mainittiin Jokelle sattunut vakava työtapaturma, ja että missähän tarinassa siitä on aiemmin kerrottu, niin vastaus on, että ei missään. Minulla on ajatus siitä, mitä hänelle tapahtui, ja saatan päätyä joskus kirjoittamaankin siitä. Mutta saa nähdä, kirjoitanko, koska mielikuvissani se olisi poliisin virkatehtävällä sattunut, vakava väkivaltatilanne, eikä siinä mielessä mitään mukavaa luettavaa tai kirjoitettavaa. Mutta koska tämä teksti tuli kirjoitettua ensin, niin ainakin on tiedossa, että hänen on tarkoitus selvitä siitä hengissä.
« Viimeksi muokattu: 22.03.2024 06:03:27 kirjoittanut Altais »

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 712
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Kommenttikampanjasta hyvää iltaa.  ;D

Jälleen kerran päädyin Edvinin ja Joken seuraan, ja mikä sen parempaa? Nämä kaksi ovat aivan ihana, suloinen ja elämänmakuinen pariskunta, ja heistä on ilo lukea. <3

Olen niin onnellinen, että Edvin on vihdoin päässyt peloistaan yli ja siihen pisteeseen, että uskaltaa kosia rakastaan. Edvinin taustan huomioon ottaen se ei varmasti ole ollut helppoa.

Tässä on ehdottomasti suosikkikohtani tässä tarinassa:
Lainaus
Edvinin mieli tuntui taas kevyeltä, eikä häntä huvittanut enää vatvoa murheitaan. Niin hänelle aina kävi, kun hän oli Joken kanssa. Vaikka tilanne olisi ollut mikä, pienikin hetki Joken kanssa riitti siihen, että Edviniä jo hymyilytti ja rinnassa tuntui lämpimältä.

Juuri näin sen pitäisi olla. Että pelkästään se rakkaimman seura riittää siihen, että on hyvä olla.

Kiitos tästä ihanasta tarinasta! <3


zilah

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 348
zilah: Ihanaa kun löysit tämän pariin, paljon kiitoksia kommentista! Olen onnellinen, että Edvin ja Jokke tuntuvat elämänmakuiselta ja suloiselta parilta, koska siihen olen pyrkinyt ja sellaisina heidät itsekin näen. On niin kiva antaa heidän kaikkien vaikeuksien jälkeen nyt vihdoin olla onnellisia. :) Noinhan se parhaimmillaan menee, että rakkaan ihmisen kanssa kaikki elämän kurjuuskin tuntuu helpommalta kantaa, ja toisen kanssa huonokin päivä voi muuttua äkkiä hyväksi. Ajattelen, että Edvin on Jokkea taipuvaisempi stressaamaan kaikenlaista, ja Jokke tietää kyllä, miten hänet saa rauhoittumaan. Minustakin oli kiva, että Edvin voitti pelkonsa ja uskalsi kosia Jokkea, kun hän varmaan on pitkään tuntenut olonsa hiukan epävarmaksi, mikä on tietysti taustoja ajatellen ihan ymmärrettävää. Mutta eihän sitä Joken vastausta olisi tarvinnut jännittää, eikä siitä tainnut koskaan olla kahta kysymystäkään. :)

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 780
Luin tämän viime viikolla ihan silmät sydäminä. :) Nykyään tuntuu, että tässä matoisessa maailmassa kaipaa yhä enemmän saada lukea jotain rakkaudentäyteistä ja koskettavaa, ja tämä teksti täytti aivan täydellisesti sen kaipauksen. Tuo kappale oli myös ihana, ja minusta tämä tavoitti sen tunnelman niin hyvin ja enemmänkin. Kyllä kelpaa, kun saa tällaista lukea, enkä kyllä allekirjoita tuota varoitustasi yltiösöpöilystä, kun minusta tämä oli juuri sitä, mitä pitikin. :D

Näin lumikasojen keskeltä tämä alku toi itsellenikin toivon siitä, että jospa se kevät sieltä vielä sentään koittaa, niin kuin tässäkin tapahtui, ja oli helppo samaistua Edvinin ajatuksiin luonnon heräämisestä. :) Tykkäsin myös ihan mielettömästi tästä, mitä heidän yhteisestä elämästään kerrottiin. Jotenkin minua ihastutti niin tuo, että Joken myötä Edvin oli oppinut arvostamaan juoksulenkkejä ja kiintymään suuresti heidän koiraansa. :) Tämä, kuinka Edvin välillä jopa pelkäsi tunteidensa syvyyttä Jokkea kohtaan, oli minusta aivan täydellinen kohta. Juuri tuoltahan se tuntuu, kun pelkää rakastavansa liikaa, silloin menetyksenkin pelko on suunnaton:

Lainaus
Edvin ei enää ymmärtänyt, miten oli voinut pärjätä niin monet vuodet ilman koiraa, eikä hän varsinkaan käsittänyt, miten ihmeessä oli koskaan tullut toimeen ilman Jokkea. Nyt hänestä tuntui, että ilman miestään hän tuskin osaisi edes hengittää. Oli ehkä vaarallista tarvita toista ihmistä niin paljon. Edvin oli aikuinen mies ja tiesi sen, muttei voinut itselleen mitään.

Arjen vastoinkäymiset olivat jotenkin niin tutun kuuloiset, etten minäkään tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. ;D Ne olivat kuitenkin pientä verrattuna Joken loukkaantumiseen töissä, ja jäin miettimään, oliko se yksi niitä hetkiä, jolloin Edvin koki tarvitsevansa ja rakastavansa Jokkea liian paljon. Varmasti se oli ollut aivan hirveä tilanne heille molemmille, ja vielä enemmän Edvinille, vaikka siitä ei tässä kerrottukaan. :( Ymmärrän hyvin, jos et halua kirjoittaa tuosta kaiken sen angstin takia, vaikka kun lopputulos oli onnellinen, siitäkin olisi hyvin ihanaa ja mielenkiintoista lukea.

Rakastin sitä, että Jokke sai Edvinin rauhoittumaan, kun Edvin oli selvästi näistä kahdesta se pahempi murehtija vielä nytkin, kun hänellä oli Jokke vierellään. Eihän sitä luonteestaan mihinkään pääse. ;) Minusta oli mielettömän hienoa, että Edvin päätti rohkaista itsensä tässä kohtaa esittämään sen tärkeän kysymyksen, kun tosiaan Jokke oli ollut aloitteellinen heidän yhteisen elämänsä muissa käännekohdissa. Ehkä Edvinin murehtijaluonne näkyi siinäkin, että hänen ei ollut helppo heittäytyä mihinkään ja olla aloitteellinen, kun pelkäsi niin paljon jo etukäteen seurauksia. Ennen kuin nyt. :) Tässä vaiheessa kun saattoi jo vähän arvata, mitä on tulossa, en enää oikein tiennyt, miten päin olisin ollut:

Lainaus
Mutta nyt Edvinistä tuntui, että tämä oli hänen tilaisuutensa olla rohkea ja uskaltaa toimia ensin. Ehkä Jokke toivoikin tällä kertaa ensimmäistä siirtoa häneltä? Tai sitten ei toivonut. Eihän Edvin voinut sitä varmaksi tietää. Saattaisihan olla, että jos hän rohkaistuisi kysymään, Jokke vain hymyilisi vaivaantuneesti ja sanoisi, että onhan meidän ihan hyvä näinkin, ja että mihin niitä sormuksia, lupauksia ja kaiken maailman muodollisuuksia oikeasti tarvitaan.

Minua niin hymyilytti nämä Edvinin ajatukset naimisiinmenosta, kun selvästi se oli hänelle tärkeä asia, vaikka vähän tuntui, että Edvin yritti vakuuttaa itselleen, ettei muka ollut. :D Ehkä sen vuoksi, ettei se koskisi niin paljon, jos Jokke ei olisi ajatellut samoin, vaikka olin kyllä koko ajan varma siitä, ettei Jokke kieltäytyisi. Ennemminkin Jokella olisi ollut syytä olla huolissaan Edvinin ajatuksista, jos Jokke olisi ollut se, joka olisi kosinut. Onhan se vähän lannistavaa olla aina se aloitteellinen osapuoli, kun silloin tulee helposti sellainen tunne, haluaako tuo toinen tätä oikeasti, ja jos haluaa, miksei se voi ikinä ehdottaa mitään? :( 

Edvinin huoli Joken voinnista oli aivan käsinkosketeltava, ja olin niin iloinen siitä, että Jokke ymmärsi sen. :) Rakastin näiden kahden sananvaihtoa ja ehkä eniten tätä kohtaa, joka oli niin täynnä iloa ja rakkautta, juuri niin kuin pitääkin:

Lainaus
”Mä tarkoitin sitä. Mulla on ihan älyttömän hyvä olla sun kanssa. Mä en ole ikinä ollut näin onnellinen, enkä ole koskaan elämässäni voinut paremmin kuin nyt. Ihan kuin olisin edelleen parikymppinen jätkä, vaikka henkilöllisyystodistus yrittääkin väittää muuta.”

”Äläs nyt. Sähän nyt oot vasta tollanen keskenkasvuinen poika”, Edvin sanoi eikä voinut olla nauramatta.

Entä tämä sitten, kun miehet pysähtyivät ja jäivät katsomaan toisiaan. :) Kaikesta näki, miten paljon tuo kysymys merkitsi Edvinille, ja Jokke ymmärrettävästi huolestui siitä, onko jokin vialla. Sulin ihan täysin noista rakkaudentunnustuksista ja sen jälkeisestä keskustelusta, kun palattiin menneisyyteen. En pysty edes oikein kunnolla sanomaan, miten paljon rakastin tätä, mutta ehkä osaat arvata:

Lainaus
Mut kun näin sut taas, silloin mä tiesin heti, että mulle se on joko sä tai ei mitään. Etten mä osaa rakastaa ketään niin kuin sua, enkä oo koskaan osannukaan.”

”Ei sun tarviikaan osata”, Jokke sanoi ja Edvin kuuli hänen äänessään pienen särähdyksen. Jokke ei itkenyt pienestä eikä helposti, mutta nyt se kuulosti olevan lähellä. ”Mun sydänparka on ollu ihan myyty sulle ysiluokasta lähtien, eikä se oo siitä toipunut, joten… Edvin, mä oon sun, eikä sun tarvii ikinä pelätä, että katoaisin johonkin. Mä oon tässä nyt ja aina, jos vaan niin haluat.”

”Kyllä mä haluan”, Edvin sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. ”Just sitä mä haluan. Ja just sitä mä oon tässä yrittänyt sanoa koko ajan.”

Sitten kun Edvin sai esitettyä sen tärkeän kysymyksen, ja Jokke vastasi siihen juuri niin kuin piti ja siten kuin uskalsin vähän odottaakin, minun onneni oli täydellinen. :) Ihana Edvin, joka tunsi tarvetta selittää Jokelle, miksi halusi naimisiin, vaikka ihan turhaan. Rakastin tätä niin mielettömästi, vaikka samalla vähän nauratti, kun kävi mielessä, mitähän ohikulkijat mahtoivat ajatella. :D Mutta se nyt oli ihan samantekevää, kunhan eivät häirinneet tätä täydellistä hetkeä. Tämä oli jotain niin kaunista, etteivät sanat taaskaan riitä kertomaan:

Lainaus
”Siksi vaan, koska rakastan sua, ja… ehkä ihan vähän myös siksi, että kaikki muutkin tietäis, että sä oot mun.”

”Mä oon aina sun”, Jokke sanoi ja nojasi otsansa hänen otsaansa.

”No? Suostutko sä?”

”Edvin. Mä suostuin jo ennen kuin edes kysyitkään. Mutta näin selvyyden vuoksi: Kyllä, mä ihan ehdottomasti haluan mennä naimisiin sun kanssa ja olla sun aviomies. Mä vähän jo pelkäsin, ettet sä ikinä kysyis.”

Voi että miten paljon pidin tästä, jos se ei jo tuossa edellä käynyt selväksi. :) Kyllä minusta sinä nyt olet tämän ihan täydellisen tarinan myötä vähän kuin velkaa sen häätarinankin, jos saa tällaisen kainon toiveen esittää. :D Sitä odotellessa sanon vain, että tämä oli juuri eikä melkein. Todella iso kiitos tästä. :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 348
Pahatar: Ihana kommenttisi oli tämän aamun piristys, jonka parissa oli tosi mukava juoda kahvia ja heräillä! :) Olen onnellinen, jos tämä pieni tarina onnistui tuomaan arjen kiireiden keskelle pienen ripauksen lämpöä ja romantiikkaa, ja hyvä myös, jos söpöilyn kanssa ei menty ihan överiksi. :) Onhan se niin, että Jokke ja Edvin ovat onnensa ansainneet, eikä heille haluaisi enää yhtään enempää vastoinkäymisiä. Siitä puheen ollen tulinkin taas miettineeksi, pitäisikö sittenkin vielä joskus kirjoittaa auki se tilanne Joken töissä, johon tässä viitattiin. Ehkä tosiaan pitäisi, jos olet sitä mieltä. :) Eihän siitä angstia puuttuisi, mutta niin kuin sanoit, loppuratkaisu olisi kuitenkin tiedossa, ja jos olen ihan rehellinen, niin en kyllä muutenkaan pystyisi kirjoittamaan Edvinin ja Joken tarinalle sellaista loppua, jossa toinen kuolee traagisesti. Olet oikeassa, että Edvin on varmasti ottanut tuon Joken loukkaantumisenkin tosi raskaasti, epäilemättä raskaammin kuin Jokke itse, ja juuri se on saanut hänet miettimään kaiken rajallisuutta ja sitä, että toisen voisi menettää silläkin tavalla. :( On vähän paha mieli Edvinin puolesta, kun hän on niin taipuvainen stressaamaan muutenkin, ja nyt hänelle on annettu vielä lisää syitä siihen. Mutta onneksi Jokke sitten taas on sellainen luonne, joka osaa kyllä rauhoitella häntä, ja tykkääkin tehdä niin. Vaikka Edvin sitten onkin olevinaan ärsyyntynyt, kun Jokke laittaa helposti kaiken leikiksi. ;D

Minäkin ajattelin muuten juuri noin, että jos toinen tekee aina kaikki aloitteet, niin jossain kohtaa voisi alkaa tuntua siltä, että onkohan tuo toinen nyt oikeasti jutussa mukana yhtä suurella innolla kuin itse on. Ei sillä, että Jokella oikeasti olisi yhtään mitään syytä epäillä Edvinin tunteita, mutta kuitenkin tuntui oikealta, että tällä kertaa juuri Edvinin piti olla se, joka kerää rohkeutensa ja uskaltaa kosia, kun kerran haluaa. :) Häntä kyllä jännitti kovasti, vaikka ulkopuolinen ehkä arvasikin, minkä verran todennäköistä olisi ollut, että Jokke olisi vastannut kieltävästi. Minustakin oli ihana laittaa miehet puhumaan myös menneistä, koska nyt heillä on kaiken kokemansa jälkeen ihan perusteltu syy sanoa, etteivät he osaisi tuntea samanlaista rakkautta ketään muuta kohtaan kuin toisiaan. Kumpikin on varmaan tahollaan yrittänyt rakastaa jotakuta muuta, ja ovat he ehkä siinä jossain määrin voineet onnistuakin, mutta esimerkiksi Edvinin liittoa Mintun kanssa on varmaankin aina varjostanut Edvinin tietoisuus siitä, että eihän tämä nyt samanlaista suurta rakkautta ole kuin silloin aikanaan Joken kanssa. Joken elämästä tuolta ajalta ei ole juuri kerrottu, mutta kyllä hänelläkin on varmasti ollut yksi tai useampi pitkä parisuhde, jonka kanssa on käynyt samalla tavalla. Siksi ajattelen, että he osaavat nyt arvostaa toisiaan ja tätä suhdetta vielä enemmän, kuin olisivat ehkä ilman näitä kokemuksia osanneet. :)

Voi, olisi kyllä ihana kirjoittaa heille vielä häätarina, mutta en tiedä, osaanko. Ei siksi, etteivätkö he ansaitsisi ihania häitä, vaan siksi, että itse en ole oikein hyvä sellaisten kanssa. Minulla on kolme juttua, joita kammoan aika pahasti: ampiaisia, ahtaita paikkoja ja sellaisia isoja juhlia, joissa pitää itse olla huomion kohteena. ;D Mutta jos keksin Edvinille ja Jokelle jonkin kivan, romanttisen tavan juhlia häitään, ja joka ei tuota minulle ahdistusta, niin sitten kirjoitan siitä. ;D Ehkä heidän tyyliinsä voisi sopia ikään kuin karata naimisiin kaikilta salaa?
« Viimeksi muokattu: 22.03.2024 18:30:34 kirjoittanut Altais »