Ikäraja: S
Tyylilaji: söpöily, romantiikka
Paritus: Vili/Toffe
Haaste: Originaalikiipeily 61. Tuli
A/N: Pitkästä aikaa Tohvelia! He on niin söpöjä ja tekevät mut onnelliseksi :3
Tärkeintä on rakastaa
Lokakuun päivä oli aurinkoinen, mutta kylmä. Vili katseli apeana ympärilleen. Lämpimän keltainen ruska täplitti sekametsää. Varvut ja saniaiset olivat kuivahtaneet ruskeiksi. Ikivihreät havupuut eivät tienneet syksyn sävyistä mitään. Maatumisen kostea tuoksu leijaili kaikkialla. Vili hytisi ohuessa tuulitakissaan. Oli vaikea ihailla syksyn kauneutta, kun häntä paleli näin kovasti. Kirpeä ja napakka ilma oli saanut Vilin kasvot punoittamaan. Hän kyyhötti nuotiopaikan matalalla penkillä ja odotti, että Toffe saisi sytytettyä tulen. Toffella ei ollut vaikeuksia. Hän oli kokenut tulien sytyttäjä, mutta Vili tahtoi jo kovasti lämmitellä.
Tuli syttyi, mutta liekit näyttivät kituliaan pieniltä. Vili huokaisi pettyneenä ja hytkytti jalkojaan saadakseen verensä liikkeelle. Toffe istahti hänen viereensä. Penkki tärähti niin, että Vili oli keikahtaa nurin eikä se erityisemmin kohentanut hänen mielialaansa. Toffe taas hymyili iloisesti ja oli selvästi hyvällä tuulella. Vili tuhahti, mutta suuri, lämmin keho vieressä houkutteli liikaa. Vili painautui kiinni miehen kylkeen. Toffe kietoi käsivartensa hänen ympärilleen vaikuttamatta lainkaan yllättyneeltä. Vilille tuli heti parempi olo. Toffe tuoksui miehekkäältä omalta itseltään. Hän oli ihanan vankka ja jykevä Viliä vasten.
”Pientä palelee”, Toffe sanoi hellää kiusaa äänessään.
”No, tee asialle jotain”, Vili supisi.
Toffe kietaisi toisenkin kätensä Vilin ympärille ja halasi häntä tiukasti. Vilin suusta pääsi pieni, ilahtunut ääni. Hän kiehnäsi paremmin Toffen leveää rintakehää vasten.
”Onko parempi?” Toffe kysyi hymyillen.
”On”, Vili sanoi tyytyväisenä.
”Kyllä se nuotiokin tuosta kohta reipastuu”, Toffe lupasi. ”Ja sitten paahdetaan kasvismakkaroita ja tikkupullaa.”
Vili hymyili. Toffe oli aina niin valmistautunut, etenkin, kun oli kyse ruuasta.
”Kiitos, kulta”, Vili sanoi.
”Mistä?” ihmetteli Toffe.
”Kun pidät huolta kaikesta ja musta”, Vili sanoi nojaten tyytyväisenä Toffeen.
”Totta kai pidän”, Toffe sanoi pehmeästi ja silitti Vilin niskaa. Hänen kätensä oli kylmä, ja Vili värähti. ”Anteeksi.”
”Silitä vain”, Vili pyysi, ja Toffe silitti. Toffen käsi oli karhea, mutta hellä. Kosketus sai Vilin ihon kihelmöimään. Hän sulki silmänsä ja nautti miehen lämmöstä ja läheisyydestä.
Liian pian Toffe vetäytyi ja alkoi taas puuhastella nuotion kanssa. Tuli oli tarttunut kunnolla halkoihin, ja Toffe lisäsi puita. Vilillä oli taas lämmin eikä häntä haitannut ihastella Toffen keskittyneitä kasvoja ja näppäriä käsiä. Tulen tekemisessä oli jotain alkukantaisen miehekästä, mikä viehätti Viliä. Toffella oli monia muitakin erätaitoja, joilla hän oli tehnyt Viliin vaikutuksen. Vili ei itse ollut kovin kokenut retkeilijä. Hän liikkui kyllä luonnossa, mutta paljon rennommin, enemmän lenkki- kuin patikointimielessä.
Toffe taas rakasti luonnossa liikkumista. Ei tosin vain luonnon itsensä takia. Toffe toivoi vielä joku päivä näkevänsä haltijoita, peikkoja, hiisiä ja muita mytologisia otuksia, joiden olemassaoloa Vili vahvasti epäili. Vili ei kuitenkaan lausunut epäilyksiään ääneen, koska hän ei tahtonut pilata Toffen iloa ja intoa. Eikä Vili voinut kieltää sitä, että Korppilehdossa oli taikaa. Se ei vain rajoittunut yhteen paikkaan tai olomuotoon, joten sen havaitseminen tuntui olevan kiinni enemmän tuurista kuin yrittämisestä.
Nuotio paloi nyt paljon reippaammin. Vili tuijotti mietiskellen tuleen. Liekkien eloisuutta oli mukava katsella.
”Mitä mietit?” Toffe kysyi istuutuessaan taas Vilin viereen.
”Taikuutta”, Vili sanoi rehellisesti ja otti Toffea kädestä. Toffen kulmat kurtistuivat huolestuneina.
”Kaikki hyvin?” Toffe kysyi. Vili hymyili ja nyökytteli.
”Ei mulla ole mitään hätää”, Vili vakuutti lempeästi. Hänen kontrollinsa oli kehittynyt lähes moitteettomaksi, kiitos Toffen tuen ja läsnäolon. Vaikka Vili oli elänyt kykynsä kanssa koko elämänsä, Toffe oli monessa yliluonnollisuuteen liittyvässä asiassa häntä viisaampi. Onneksi olikin. Ilman Toffea Vili olisi takuulla aivan yhtä hukassa itsensä kanssa kuin vuosi sitten.
”Mietin vain. Ethän sä ole pettynyt?” Vili sanoi ja hieroi Toffen kämmenselkää peukalollaan. ”Kun viime aikoina ei ole löytynyt mitään uutta.”
”Mitä?” Toffe sanoi hämillään. ”En tietenkään ole. En mä ole pitkään aikaan edes etsinyt mitään uutta.”
”Etkö?” Vili hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt. Viimeisestä yhteisestä tutkimusretkestä oli toki aikaa, mutta Vili oli olettanut, että Toffe oli jatkanut havaintojen ylöskirjaamista ja vihjeiden tarkistamista. ”Mikset?”
”Elämässä on muutakin”, Toffe sanoi ja katsoi Viliin vihreät silmät lämpöä tuikkien. Vili punastui mielihyvästä. ”Ja mun pakkomielle löytää yliluonnollisia asioita rauhoittui silloin, kun tapasin sut. Sä olet oikea, konkreettinen todiste sen maailman olemassaolosta. En tarvitse muuta. En aio lopettaa etsimistä kokonaan, mutta ajattelin jonkin aikaa keskittyä ainoastaan tähän todellisuuteen.”
Valtava kiitollisuuden vyöry otti Vilin valtaansa. Hän tarttui Toffen karheapiirteisiin kasvoihin ja suuteli miestä syvään. Toffe vaikutti yllättävän, sillä hänellä kesti hetki vastata Vilin huulien kosketukseen. Toffe tarttui Viliä napakasti vyötäisiltä ja suuteli Vilin lähes pyörryksiin onnesta ja mielihyvästä. Veri kuohui Vilin korvissa, ja hän vetäytyi hengästyneenä. Vili oli hyvin tietoinen sydämensä villistä sykkeestä ja polttavista poskistaan, mutta sillä ei ollut väliä, koska Toffe katsoi häntä kasvot säteillen.
”Miksi sä vaikutat noin yllättyneeltä?” Toffe kysyi hiljaa sipaisten Vilin leukaa peukalollaan.
”En tiedä”, Vili sanoi rehellisesti. ”Kai mä ajattelin, että sulta puuttuu jotain, ja olin huolissani.”
”Ei puutu enää”, Toffe vakuutti. Vili hymyili, mutta outo heikotus pyyhkäisi äkisti hänen päätään. Viliä tärisytti. Hän tajusi, mitä oli tapahtumassa, ja se säikäytti hänet.
”Joko me voitais alkaa paistaa niitä makkaroita?” Vili kysyi saadakseen Toffen huomion hetkeksi muualle. Toffen katse tuntui tällä hetkellä liian intensiiviseltä ja ylitse vyöryvältä. Onneksi Toffe alkoi saman tien purkaa reppuaan ja järjestellä ruoka-asioita.
Vili joi vettä ja koetti rauhoittaa myrskyävää sydäntään. Vili tunsi kontrollinsa hetkellisesti lipeävän, ja ilma hänen ympärillään välkähteli kuin muotoaan hakien. Toffe ei onneksi huomannut mitään. Vili hengitti syvään ja sulki silmänsä. Hän puristi polviaan ja antoi jännityksen purkaantua kehostaan yksi uloshengitys kerrallaan. Kun Vili avasi silmänsä, kaikki oli kuten ennenkin. Heillä oli ympärillään ruskasta täplikäs metsä ja edessään iloisesti räiskähtelevä nuotio. Toffe vihelteli asetellessaan kasvismakkaroita paistoritilälle. Vili rentoutui. Hän katseli Toffen touhuamista ja hymyili. Tämä oli yksinkertaista ja arkista onnea, jonka ylläpitämiseen ei tarvittu rahtuakaan taikuutta. Vilistä niin oli parempi.
A/N2: Jos Vilin voimat jäivät kiinnostamaan, tarinassa
Ruska (taio, tanssi ja turmele) (S) ne esiintyvät pääosassa.
