Kirjoittaja Aihe: Alhon vanha talo, S, draama & pieni kauhu, oneshot  (Luettu 433 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 2 798
  • ( ͡° ͜ʖ ͡°)
Nimi: Alhon vanha talo
Kirjoittaja: Maissinaksu
Ikäraja: S
Päähenkilö: Kantolan asukas
Genre: Draama, pieni kauhu

Summary: Ulkonäkönsä puolesta ja ympäröivine mystiikoineen Alhon olisi voinut laskea paikallisnähtävyydeksi, mutta se mikä kaikkia tuntui eniten kiinnostavan, oli tyhjyys, joka paikasta oli henkinyt jo pitkään.

A/N: Olipa jännä kirjoittaa jotain, mikä sijoittuu ihan kunnolla Suomeen ja fiktiiviseen maalaiskuntaan. 😄 Sen sijaan siinä ei ole mitään uutta, että päähenkilöni on jälleen aika tuntematon, mutta on hänellä sentään asuinpaikka ja sukunimi. Tunnelma on onneksi se pääasia!



***



Pyhäinmaan kunta oli ylväästä nimestään ja vaakunastaan huolimatta kärsinyt viime vuosikymmeninä muuttotappiosta. Olihan se ymmärrettävää, väki kun halusi nykyisin palveluja mahdollisimman läheltä, eivätkä kunnan muodostavat viisi kylää tahtoneet pysyä ajan hermolla. Se oli lintukotomaisuuden turhauttava puoli.

Vaan kun ajatus muuttamisesta takaisin kotikonnuille oli ensimmäisen kerran käväissyt mielessä, se ei ollut enää jättänyt häntä rauhaan. Maaseudun selkärankaan iskostama seesteisyydenkaipuu rouheine estetiikkoineen oli vienyt viime kädessä voiton. Kotikuntakin iloitsi muualla verestyneestä vanhasta verestä, energiaa henkivästä nuorehkosta ihmisestä, joka oli omasta puolestaan valmis heilauttamaan paikallisväestön ikäjakaumavaakaa. Muutto takaisin tuntuikin olevan palvelus useammalle kuin yhdelle henkilölle.

Punainen kototalo oli viittä vaille samanlainen kuin millaisena hän sen muisti. Opiskeluaikoina hän oli kyläillyt kotonaan suunnilleen kolmesti vuodessa, isommasta kaupungista kun ei niin vain tupsahdettu syrjäseuduille. Kotiin koilliseen pääseminen ei sitä paitsi käynyt ihan sormia napsauttamalla, kun piti turvautua junaan, bussiin ja henkilöautoon, kaikkiin saman päivän aikana.

Nyt hänen vierailunsa olivat loppuneet. Talokauppakirjassa koreili hänen nimensä, ja siitä päivästä Kantola oli hänen omistuksessaan. Lähin naapuri oli lunastanut itselleen tilaa ympäröivät pellot asiaankuuluvine työkoneineen, mistä hän oli hyvillään. Maanviljely ei kuulunut hänen maailmaansa. Hänelle riitti talo pihapiireineen ja maalaiskylän rauha tietokonetyön vastapainoksi. Kenties taloon muuttaisi jonain päivänä toinen henkilö hänen lisäkseen, ja ehkä heitä olisi jonain päivänä enemmän kuin kaksi. Tulevaisuus näyttäisi.

Ensimmäisenä aamuna muuton jälkeen hän tassutteli keittiöön, napsautti valmiiksi ladatun vedenkeittimen päälle ja katseli ympärilleen tutussa tupakeittiössä. Pöytä ja penkit olivat samat kuin hänen lapsuudessaan, mutta kaapistot oli maalattu puhtaanvalkoisiksi muutama kesä sitten. Edelliseltä väriltään ne olivat olleet kivuliaan tavanomaista pyökkiä, joten muutos oli ollut enemmän kuin tervetullut. Kappaverhon somistaman ikkunan takana aukeni peltomaisema, jonka horisontissa häämötti metsä valtoimenaan honkapuita. Ainoa, mikä kyseistä maisemaa koskaan muutti, oli vuodenaikojen vaihtelu.

Alhon vanha talo nökötti sekin yhä paikallaan, kaukana pellon laidalla. Rakennus oli kaksikerroksinen, vaaleaksi maalattu, ja sillä oli oma ikiaikainen maineensa kyläläisten keskuudessa. Nimestään huolimatta talossa ei ollut koskaan asunut ketään Alho-nimistä, eikä siellä ylipäätään ollut asunut ketään aikamiesmuistiin. Talon oli rakennuttanut kauan sitten ruotsalainen herrasmies, mikä selitti rakennuksen huvilamaisen ulkomuodon. Talo näytti paikalta, jonne bättre folk -porvaristo kokoontui rapujuhliin tai cocktail-kutsuille. Kenelläkään ei ollut vankkaa tietoa siitä, miksi moinen rannikkoestetiikkaa henkivä rakennus oli pystytetty keskelle koillisen Suomen maalaiskylää, mutta valitettavasti projektin toteuttaneen tahon edustajat olivat puskeneet voikukkia jo vuosikymmeniä. Mahdollista perikuntaakaan ei ollut tavoitettu kiinteistöön liittyvissä asioissa, niin uskomattomalta kuin se kuulostikin. Pyhäinmaa ei ehkä kiinnittänyt tarpeeksi huomiota jokaiseen asukkaisiinsa liittyvään byrokratiaseikkaan, mutta eipä Alhon vanha talo ketään häirinnytkään. Toihan se piristävän säväyksen sotien jälkeen rakennettujen rintamamiestalojen ja kenokuntoisten latojen joukkoon.

Ulkonäkönsä puolesta ja ympäröivine mystiikoineen Alhon olisi voinut laskea paikallisnähtävyydeksi, mutta se mikä kaikkia tuntui eniten kiinnostavan, oli tyhjyys, joka paikasta oli henkinyt jo pitkään. Alho oli ehta autiotalo, joten luonnollisesti siellä urbaanilegendan mukaan kummitteli. Hän muisti, kuinka oli peruskoulun alemmilla luokilla joutunut tuon tuosta vastaamaan uteluihin, jotka koskivat sitä, miten hän uskalsi asua niin lähellä Alhon taloa. Hän oli vähän nauttinutkin huomiosta ja siitä, että hänen perheensä asuinpaikka teki hänestä mielenkiintoisen. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin ohjeistaneet vastaamaan vain että 'eipä siinä talossa mitään kummallista ollut, kunhan oli kauan sitten hylätty'. Vanhemmat olivat olleet vakaan neutraalilla kannalla, eikä hänkään ollut keksinyt Alhosta mitään kummallista sanottavaa.

Vaan kun hän eräänä elokuun pimenneenä iltana katsahti keittiön ikkunasta pellolle, hänen sydämensä pomppasi kurkkuun ja tuntui jäävän sinne.

Aina niin pimeässä Alhon talossa paloivat valot.

Aluksi hän uskoi näkevänsä omiaan, mutta kun kolmas katsomiskerta tuotti saman lopputuloksen kuin kaksi edellistä, hänen oli myönnettävä, etteivät väsyneet aistit sillä kerralla tehneet tepposia.

Ensimmäisenä ajatuksena hänen mieleensä juolahti, ettei moinen kajo ollut mahdollinen, mutta samaan hengenvetoon hän muisti, että kuka tahansa osasi sytyttää lyhtyjä ja kynttelikköjä. Oliko joku murtautunut taloon ja päättänyt elävöittää tunnelmaa? Oliko valojen sytyttäjä ajatellut, ettei edes hän, Kantolan asukas, huomaisi pellon toiselta laidalta mitään?

Olisiko hänen pitänyt soittaa jollekulle ja ilmoittaa havainnostaan? Hänen kirkonkylälle muuttaneet vanhempansa olisivat ehkä osanneet sanoa jotain, mutta kello näytti sen verran paljon, että hän luopui ajatuksesta. Kaivettuaan eteisen laatikosta kiikarit hän näki talon entistä paremmin ja totesi, että se joku tai jotkut, jotka sinne olivat päättäneet mennä, olivat nähneet vaivaa sytyttäessään valon joka huoneeseen. Talon ympärillä ei kuitenkaan näkynyt selkeää liikettä, eikä verhottomien ikkunoiden ohitse vaikuttanut kulkevan kukaan. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että hän tarkkaili paikkaa kiikareilla juuri sillä hetkellä, joten joko vierailijat pitivät urakalla matalaa profiilia tai olivat jo painuneet toisaalle.

Hän voisi soittaa paikalliselle viranomaiselle, kertoa näkemästään ja näyttää poliiseille kännykällä ottamansa kuvan valonkajosta. Se olisi kaikista järkevintä: hän lähettäisi paikalle sellaisen tahon, jolle vastaavat talonvaltaukset kuuluivat ja hän itse voisi käydä tuhdeille yöunille.

Sen sijaan hän huomasi pukevansa takkia ja kenkiä ylleen.

Suhtauduttiin Alhon taloon arkipuheissa kuinka pliisusti tahansa, aikuisten järkeily ei ollut koskaan poistanut jälkikasvun tarvetta käydä tutkimassa tiluksia itse. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan hän oli silloin tällöin ottanut pyörän alleen ja käynyt joko yksin tai ystäviensä kanssa katsomassa talon kuntoa ja sitä, oliko mikään muuttunut sitten viime näkemän. Piharakennukseen oli ilmestynyt graffiti toisensa jälkeen, mutta itse asuintalo oli ollut aina entisensä. Huligaanitkin näemmä osoittivat paikkaa kohtaan jonkintasoista kunnioitusta.

Koskaan ennen hänen sydämensä ei ollut tykyttänyt yhtä kiivaasti kuin sinä iltana hänen polkiessaan tuttua soratietä kohti Alhoa. Matkaan ei kulunut kuin kymmenisen minuuttia, vaikka se tuntui pidemmältä. Kun hän saapui perille, hän pysähtyi sopivan etäisyyden päähän ja lähestyi taloa kuin se olisi ollut säikky eläin. Rakennus oli hiljainen lukuun ottamatta lautojen narahtelua tuulenvireessä. Ainoa tavallisesta poikkeava näky oli ikkunoista kajastava, hieman värähtelevä valo, sama jonka hän oli havainnut kotoaan käsin. Ikkunasta sisään katsoessaan hän kiskaisi yllättyneenä henkeä. Joku todella oli käynyt sytyttämässä jokaisen kynttilän ja lyhdyn, joita talo kätki sisäänsä runsaslukuisesti.

Hän astui verannalle raskain askelin ja kuulosteli. Jos talon sisällä olikin joku, tämä ei päästänyt ääntäkään. Niin paljon kuin hänen järkensä käskikin hänen painua takaisin kotiin, silkka uteliaisuus sai liian väkevän otteen. Hän tarttui ovenkahvaan ja piti sillä kättään muutaman hengähdystauon verran.

Ovi avautui naristen sisäänpäin, ja kun hän kohotti katseensa, häntä tervehti jälleen pimeys. Kynttilät eivät enää palaneet, mutta hän ei ollut nähnyt niiden sammuvan. Missään ei myöskään näkynyt tai haissut savu merkkinä siitä, että elävää tulta olisi sytytettykään. Talo, jonka eteistilaan hän oli astunut, uinui yhtä sikeästi kuin ennenkin. Huonekalut oli peitetty valkeilla liinoilla ja lattioilla leijaili tuhti pölykerros. Hän ei nähnyt jalanjälkiäkään, jotka olisivat osoittaneet jonkun käyneen siellä lähiaikoina.

Sydän kurkussa hän sulki oven ja harppoi polkupyörälleen. Mitä sitten olikin meneillään, hän ei tahtonut jäädä ottamaan selvää. Hän ei ollut koskaan tosissaan uskonut yliluonnolliseen, mutta sen illan tapahtumat jäisivät hänen mieleensä kuolinvuoteelle asti, se oli varmaa.

Talo päästi jälleen narahduksiaan ja oikein usutti häntä katoamaan paikalta, ainakin jos häneltä kysyttiin. Hänen oli ollut tarkoitus ottaa pyöränsä ja hilpaista tiehensä, mutta jokin sivusilmällä nähty kiinnitti hänen huomionsa. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja kurkusta pakeni vingahdus.

Alhon talo kylpi jälleen kynttilänvalossaan.

Hän ei saattanut kuin tuijottaa. Näky oli kaikkea muuta kuin tavanomainen, sanalla sanoen kammottavakin. Sille ei ollut mitään järkiperusteista selitystä.

Silti jokin kuluvassa hetkessä viestitti hänelle, ettei ollut syytä pelätä. Ehkä kaikki olikin viime kädessä yksinkertaista. Kyläläisille kuollut talo oli sinä hetkenä elävä, mutta salaisuutensa se tahtoi säilyttää itsellään. Verannan tuolla puolen aukeni maailma, jonne hänellä, kenelläkään, ei ollut pääsyä. Valoa oli lupa katsella, mutta sen välittömään läheisyyteen pääseminen oli ulkopuolisten ulottumattomissa.

Hän päästi huomaamattaan pidättelemänsä hengenvedon, rauhoittui ja käänsi pyöränsä kohti talolle vievää soratietä. Hän katsoi olkansa yli Alhon taloa ja huomasi hymyilevänsä pienesti, kun rakennus narahdellen toivotti hänelle hyvää yötä.

Muutamana seuraavana iltana hän asteli keittiöön samana ajankohtana ja tähyili Alhon taloa nähdäkseen sen jälleen valaistuna, mutta kolmannen illan jälkeen hänen täytyi myöntää tappionsa. Talo oli ja pysyi entisellään, pimeänä ja ajan hampaiden jäytämänä. Vähitellen hän alkoi epäillä, oliko koskaan nähnytkään siellä valoa, mutta kun hän katsoi kännykällään ottamaansa kuvaa, hän vakuuttui siitä, että näky oli pitänyt paikkansa. Hän painoi mieleensä päivämäärän, jona oli todistanut kajoa ja päätti katsoa, toistaisiko talo saman ilmiön ensi vuonna.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä seuraavanakaan vuonna. Ennen pitkää vuosia oli kulunut kahdeksan, ja sitä nykyä hän tähyili taloa seuranaan kolme silmäparia. Kantolan perhekunta koostui kahdesta aikuisesta ja kuusivuotiaista kaksosista. Lapset olivat oppineet tuntemaan lähitienoonsa kuin omat taskunsa jo varhaisella iällä, ja olipa Alhon talo tullut puheeksi muutamaan kertaan. Mitä vanhemmaksi hänen lapsensa varttuivat, sitä enemmän oli todennäköistä, että uteliaisuus veisi voiton ja he lähtisivät jonain päivänä tutkimaan rakennusta lähietäisyydeltä. Hän olisi voinut ohjeistaa jälkikasvuaan samoilla ohjeilla kuin mitkä itse oli vanhemmiltaan saanut, mutta mukana oli yksi tekijä, joka hänen oli syytä huomioida kasvatuksessaan. Oli syytä korostaa entistä tarkemmin talon ansaitsevan rauhansa.

"Muistakaa, jos joskus satutte näkemään Alhon talossa valot, se tarkoittaa, että sinne ei saa mennä. Valo tarkoittaa, että sinne on silloin mennyt häijyjä tyyppejä, joista on syytä pysyä kaukana. Pitäkääkin se mielessä", hän sanoi katsoen kumpaakin lastaan vuorotellen silmiin. Kaksoset nyökyttelivät ymmärryksen merkiksi, eikä hänen tarinointiaan kyseenalaistettu.

"Palaako siellä joskus valo?" hänen puolisonsa kysäisi kahvikuppinsa takaa. "Minä luulin, että koko paikka on ollut autiona vuosikymmeniä."

"Niin, niinhän se on", hän myönsi ja istahti alas tuvanpöytään. "Mutta vanhoilla rakennuksilla on aina omat oikkunsa."

"I only love some of my stuffed animals,
and the guilt is killing me!"
- Mabel Pines

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 529
Vs: Alhon vanha talo, S, draama & pieni kauhu, oneshot
« Vastaus #1 : 30.08.2022 16:45:14 »
Olipa tämä hauska kauhuelementeillä höystetty novelli! En yhtään tiennyt, mitä odottaa ja olikin hauska yllätys, että tässä ei lentänyt veri eikä käynyt huonosti kenellekään, vaikka vähän uhkaavaa olikin, kun kertoja lähti käymään talolla :P Tästä muistui nimittäin vahvasti mieleen neljännen Potter-kirjan alku, kun vanha Frank lähtee tarkastamaan yllättäen valaistua kartanoa eikä sitten koskaan palaa. Onneksi Alhon vanhan talon aaveet olivat selvästi mukavampia :D

Tekstin rytmi toimi hyvin ja tapahtumat etenivät sopivalla tahdilla. Olen niin tottunut lukemaan ja kirjoittamaan hahmovetoisia tarinoita, että tällainen juonivetoinen teksti oli mukavaa vaihtelua. Se osoitti, että joskus tarvitaan vain riittävän mielenkiintoinen ympäristö ja asetelma, jotta kertoja saakin ikään kuin ottaa takapenkin paikan ja vain kertoa, kun lukija eläytyy tapahtumiin itsekseen :) Oli siis yllättävän mukavaa tietää kertojasta vain vähän eikä päästä syväluotaamaan hänen tunteitaan!

Kauhuelementtien lisäksi pidin maaseudusta ja seesteisyydestä ja etenkin tämä jäi mieleen:

Lainaus
Maaseudun selkärankaan iskostama seesteisyydenkaipuu rouheine estetiikkoineen oli vienyt viime kädessä voiton. Kotikuntakin iloitsi muualla verestyneestä vanhasta verestä, energiaa henkivästä nuorehkosta ihmisestä, joka oli omasta puolestaan valmis heilauttamaan paikallisväestön ikäjakaumavaakaa.

Ja ehkä kaikkein kivointa oli se, että kertojan toiveet perheestä toteutuivat ja että Alhon vanha talo jää elämään myös tulevien sukupolvien mielessä! Ehkä kertojankin lapset saavat erityisaseman luokassa uskaltaessaan asua niin lähellä taloa ja näin historia pääsee vähän toistamaan itseään :P Toimikin yllättävän hyvin, että oudolle ilmiölle ei saada järkevää selitystä vaan kertoja (ja lukija) vain joutuu hyväksymään, että näin on ja arvostetaan sitä. Kiitos tästä, tämä oli iloinen yllätys!

between the sea
and the dream of the sea

Abarat

  • ***
  • Viestejä: 602
Vs: Alhon vanha talo, S, draama & pieni kauhu, oneshot
« Vastaus #2 : 07.09.2022 03:13:38 »
Ah, kynttilöiden ja lyhtyjen valossa kylpevä autiotalo, karmivan kaunis tunnelma, jonka tavoitin! Tää tarina jäi kummittelemaan mieleen, joten nyt on syytä kommentoida!

Hauska yksityiskohta, ettei talossa ole koskaan asunut ketään Alhoa. Onneksi päähenkilö on niin utelias, että lähtee paikalle tutkimaan ilmiötä. Osaat luoda tunnelmaa erittäin taitavasti!

Päähenkilö odottaa vuosien ajan mystisen ilmiön toistuvan... tuloksetta. Lempeän kaunis osa-alue tuo valaistu autiotalo, jota päähenkilö ylipäätään pääsee todistamaan! Kiitos tästä tunnelmapalasta, Maissinaksu!
« Viimeksi muokattu: 07.09.2022 03:16:53 kirjoittanut Abarat »
Smiling as she walked, she headed on past the hotel and on down Lincoln Street toward the cloud. The wavy lines in her head began to fade now, as though they had done their job by getting her out wondering until she came in sight of this blossom-cloud. She'd seen it; she had her destination.

Clive Barker-ABARAT

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 5 229
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Alhon vanha talo, S, draama & pieni kauhu, oneshot
« Vastaus #3 : 09.09.2022 23:22:44 »
Olipa kiva lukea sulta taas originaalia. Tiedän hyvin ton fiiliksen, miten jännää onkin kirjoittaa Suomeen sijoittuvaa tekstiä (koska eipä niitä oo montaa tullut itsekään rustailtua tässä vuosien aikana). Ja mitäpä sitä päähenkilöistä juuri mitään kertomaan, tarinaa voi viedä hienosti eteenpäin ilman sellaisia tietojakin. Tällainen tarina/juonivetoinen kertomus olikin just kiva, vaikka tässäkin konkreettisesti tapahtui melko vähän, ei tullut mitään toimintapläjäyksiä tai mitään suurta dramaattista käännettä. Ja se toimii tosi hyvin. Kyllähän sitä koko ajan odotti että koskas sitä jotain tapahtuu, kuulosti nimittäin aika pahaenteiseltä tuo talo salaperäisine valoineen, mutta en voi sanoa pettyneeni siitä, ettei mitään oikein käynytkään ja asiat jäivät vähän hämyisiksi. Ehkä se koko jutussa onkin niin kutkuttavaa. Niinhän se on tosielämässäkin, että kaikelle ei aina löydy selityksiä ja ne saattavat jäädä salaisuuksiksi ehkä ikuisestikin.

Lainaus
Sydän kurkussa hän sulki oven ja harppoi polkupyörälleen. Mitä sitten olikin meneillään, hän ei tahtonut jäädä ottamaan selvää.
On varmaan ihan hyvä, että tämän tarinan päähenkilö ei ryhtynyt samalla myös klassiseksi kauhukertomuksen päähenkilöksi, vaan itsesuojeluvaisto pelittää :D Ties mitä oliskin tapahtunut, jos hän ei olisi tajunnut lähteä talosta vaan olisi jäänyt penkomaan sen salaisuuksia. Nyt sitten tarina vaikutti etenevän ihan onnellisestikin päähenkilölle, mikä oli oikeastaan tosi kiva käänne tälle :)) Ihan sellaista kuin ei ehkä edes osannut odottaa, mutta siksihän se niin toimiva loppu ja juonenkäänne tälle olikin. 
"Kylpyhuoneessa on sus, ses ja sas. Ja kylpyhuone."

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 962
  • ava by raitakarkki
Vs: Alhon vanha talo, S, draama & pieni kauhu, oneshot
« Vastaus #4 : 10.09.2022 17:13:21 »
Kommenttikampanjasta hei!

Olipa jännittävä tarina vanhasta autiotalosta. Tykkäsin maalaisnostalgiasta ja toisaalta siitä, että oltiin tiukasti nykyajassa, kun puhuttiin muuttotappiosta ja paluumuutosta. Tuollaisia mysteeritaloja on oikeasti olemassa, joista kukaan ei tiedä, mitä ne on olleet ennen autioitumistaan. Jotenkin ihana ajatus, että talo halusi säilyttää salaisuutensa, vaikka ainakin kerran raotti sitä hiukkasen valojen paistaessa hetken.

Kiva, kun kirjoitit! :-*

-Kel
"Nouskoon maasta aina polku siellä missä kuljet, ja olkoon tuuli selkäsi takana. Valaiskoot taivaat matkaasi, kun kuljet tähtien teitä."
                                  
                             (Anniina Mikama: Tinasotamiehet)