Kirjoittaja Aihe: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 2/18  (Luettu 400 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 2/18
« : 23.08.2022 14:22:36 »
Nimi: Kesänkaato
Fandom: originaali (Merenkehrä-verse)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: vuodenkierto, grimhygge
Yhteenveto: Keskikesän polut voivat johtaa minne tahansa.

K/H: No niin! Tässä ollaan viimein. Julkaisin Talventaiton ensimmäisen luvun jo kolmisen viikkoa sitten ja ajattelin, että tämä puoli tarinasta olisi ilmestynyt parin päivän sisällä, mutta ei näemmä kuitenkaan. Tässä kuitenkin ollaan! Alustan samalla tavoin kuin sisartarinan puolella: Tarina on varmaan monelle tuttu, mutta uusille lukijoille kerrottakoon, että homma toimii niin, että tämä tarina kerrotaan sekä Kaihon että Alatin näkökulmasta. Aiemmassa versiossa Kaihon ja Alatin näkökulmat vuorottelivat kahdessa eri topikissa siten, että molemmissa tarinaa kerrottiin kummankin näkökulmasta vuorotellen, mutta tällä kertaa tähän topikkiin tulee tarina Alatin kertomana ja Kesänkaato-topikkiin sitten Kaihon versio. Tarinoita voi lukea rinnakkain, tai sitten vaikka vaan tätä tai sitä toista, tai vaikka odottaa, että molemmat on julkaistu, ja lukea ensin toisen kokonaan ja sitten toisen - ihan miten vain. Tarina tulee olemaan luettavissa noin kuukauden siitä päivästä, kun se on kokonaisuudessaan valmis. (Ja poistuu lähinnä siksi, että kunhan olen saanut tämän toisen version kirjoitettua loppuun, editoin sen kustantamokuntoon. Lupasin julkaista sitä ennen vielä kerran Finissä, joten myös teen niin.)

Tämä on tarina vuodenkierrosta, Kaihosta ja Alatista, ja se minulle äärimmäisen rakas. Toivottavasti siitä on iloa myös teille. ❤️

Lukujen vastinpareihin löytyy aina linkki julkaistun luvun lopusta, eli jos haluatte lukea rinnakkaistarinan luvun tämän tarinan luvun luettuanne (kuten itse tekisin, jos tätä lukisin), se onnistuu niitä klikkaamalla. Siis siinä vaiheessa, kun kulloinenkin rinnakkaisluku on julkaistu. :D



Kesänkaato

Kenpä ei kesää rakastaisi / sen lämpöä, hehkua lempeää? / Ja kenpä ei talvea kavahtaisi? / On sen rakkaus pelkkää pimeää.
- merenkehräläinen kansanlaulu

Ensimmäinen luku

Kaiho

Tähdet ihoni alla eivät suostu asettumaan, vaan liikkuvat lakkaamatta: kun soitan talviharppua, ne kipuavat sormenpäihin aivan kuin kuulostellakseen musiikkia paremmin, ja jos pujahdan vuoteeseen peiton alle levätäkseni, tähdet hohtavat himmeää valoaa silmäluomieni läpi. Taivas minussa on rauhaton, sillä se ei osaa olla varma tulevasta.

Olen asunut mökissä nyt neljä päivää. Kesänkaataja on tulossa - sinun kesänkaatajasi, Vuolasvirran vanhimmat sanoivat -, mutta hänellä oli perhe ja ystäviä hyvästeltävänä, ja siksi minä sain asettua mökkiin ensin.

Hänellä oli perhe ja ystäviä. Joskus ajatus olisi kirvellyt, mutta nyt se tuntuu vain onttona kuminana rintakehässäni.





Kolme huonetta: kaksi niistä makuukammareita, yksi suuri pirttikeittiö leivinuuneineen. Minä valitsin perimmäisen makuuhuoneen ja pyysin, että minua saattaneet kaksi nuorta naista kantaisivat talviharppuni sen ikkunan viereen. Vuoteessa odottivat puhtaat lakanat, oven yläpuolelle oli ripustettu kimppu laventelia ja kanervaa. Yrtit tuoksuivat vaimeasti valoisemmilta vuodenajoilta.

“Tarvitsetko vielä jotain?” toinen naisista kysyi. En muista enää miltä hän näytti, ainoastaan varautuneisuuden hänen äänessään. Talventaittajia pelätään, vaikka ilman meitä kevät saapuisi rampana ja kesä nääntyisi hengiltä syksyä odottaessaan.

“En”, minä vastasin, eikä mennyt kauaakaan, että saattajani olivat poissa, ja minä jäin yksin talveni kanssa.





Aika kuluu verkkaan, mutta vääjäämättä. Kulutan päiväni soittamalla harppua ja tekemällä pitkiä kävelyretkiä mökin ympäristöön. Opettelen piirtämään uuden elämäni rajat:

Mökin toisella puolella virtaa vuolas joki, jonka yli kaareutuu vanha silta. Sen kiviin on pinttynyt aikaisempien talventaittajien ja kesänkaatajien askelten kaiku. Joen rannalla on hirsistä rakennettu pesutupa saunoineen, ja sen takana pieni laituri notkelmassa, jossa kuohut ja pärskeet tyyntyvät.

Toisella puolella mökkiä kiertää sammaloitunut kiviaita. Polku luoksemme kulkee tiheän lehtometsän läpi ja päättyy veräjään. Siitä kukaan ei astu kutsumatta, sillä sanotaan, että vuodenkiertoa ei sovi häiritä. Sitä minä ja vieras kesänkaatajani nyt edustamme: kaikkien vuodenaikojen hidasta kehää ajan virrassa.





Tunnistan kesänkaatajan taikuuden jo kaukaa. Siinä on tuttu sävy, josta en voi erehtyä, vaikka olen tavannut hänet vain kerran aiemmin.

Alati.

Kokkojuhlassa kaikki tiesivät hänen nimensä. Alatilla on leveät hartiat ja lämmin, kuuluva nauru, ja hänen kesänsä on puhdasta aurinkoa. Hänen hymynsä on mutkaton, ja siihen on vaikea olla vastaamatta — jopa minun talveni kurotti häntä kohti luonnostaan.

Mutta kaikkea tuollaista minä pystyn vastustamaan. Vaikka taikuus hänessä punookin Alatin ruskeisiin hiuksiin kuparinpunaa ja messinginhehkua tai sävyttää hänen tumman äänensä kesäyön vaarallisella valolla, minun talveeni eivät sellaiset lumoukset pure.

Hänen katseensa on se, jota en pääse pakoon. Kun Alati katsoi minua kokkotulen ja aukiolla tanssivan ihmisjoukon yli, hän näki minut talveni pimeyden ja pakkasen takana. Hän näki jotakin, mitä en itsekään tahtoisi nähdä.

Hänen kesänsä on viekas ja petollinen, mutta Alati itse on jotakin muuta, ja sitä mitä pelkään.





En saa itseäni liikkeelle keittiön nurkasta, vaikka kuinka yritän. Talvi silittää hiuksiani ja maanittelee minua, mutta kun kesä lähestyy, pelko minussa käy raskaammaksi.

Alati astuu mökkiin. Ovi sulkeutuu hänen takanaan vaimeasti kopsahtaen. Pidän katseeni polvissani ja niitä kietovissa käsissä.

“Hei”, hän sanoo. “Olen —“

En kestä hänen äänensä varovaista lempeyttä. “Kyllä minä tiedän”, kuiskaan. “Alati.”

Sana polttelee kieltäni. Pakotan itseni silti jatkamaan: “Olemme tavanneet. Keskikesällä.”

Ulkona tuuli vikisee. Alati kuulostelee sitä hetken: sitä ja hiljaisuutta välillämme. Lopulta hän puhuu taas, tunnustellen: “En tiedä, voiko sitä tapaamiseksi kutsua.”

“Minä muistan sinut.”

“Sitten sinulla on hyvä muisti.”

Hah. Sinua ei unohda kukaan. “Kaikki tahtoivat sinut”, syytän, vaikka en tiedä miksi. Niinhän asiat ovat.

“Minä olen kesänkaataja”, Alati myöntää. “Kenpä ei kesää rakastaisi?”

Se on vanha loru, sellainen, jota luetaan koulussa lapsesta pitäen. Runo, joka opettaa vuodenaikojen kierron ja sen, kuinka niitä kannetaan. Me kasvamme sen totuuteen, ja kesänkaatajat pukevat sanat ylleen helposti. Heidän osansa on kevyt kantaa.

“Sen hehkua, lämpöä lempeää”, minä täydennän. Loru maistuu yhtä kitkerältä kuin aina. “Minä en halunnut sinua.”

Kaikki eivät halua sinua, Alati.

“Se kävi jo silloin selväksi”, Alati sanoo. Hän ei tunnu pahastuvan sanoistani lainkaan.

“En halua vieläkään.”

Alati huokaa. “Ei sinun tarvitsekaan. Eikä sinun tarvitse pelätä minua. En aio vaatia sinulta mitään.”

“Mutta muut vaativat kyllä.”

“Sinä olet talventaittaja”, Alati sanoo. Lattia narahtaa, kun hän ottaa askeleen minua kohti. Talveni pörhistää heti paksua turkkiaan ja murisee. Alati pysähtyy, jatkaa sitten: “Vuodenkierto tarvitsee sinua. Se tarvitsee meitä.”

“Vuodenkierto on ollut sijoiltaan jo vuosisatoja”, minä vastaan. Seuraavaa lausetta ei pitäisi sanoa. Se on itsekäs, eikä tällaisista asioista puhuta. Sanon sen silti: “Enkä minä halua kuolla.”

Alati ei vastaa. Hän seisoo hetken paikoillaan, punnitsee kai sanojaan, ja sitten:

“Keitän teetä. Haluatko sinä?”

Mikä kysymys tuo on olevinaan?

Tai no, ehkä se on ihan tavallinen. Mistä minä tietäisin?

Alati polvistuu tulisijan ääreen. Vedän kasvojani peittäviä hiuksia syrjään ja katselen, kuinka hän kamppailee tulusten kanssa yrittäessään saada huurtuneet, kosteat halot syttymään. Siinä kestää pienen ikuisuuden.

Mikset sinä käytä taikuuttasi, Alati?

Kun puut lopulta syttyvät, ne savuttavat ja Alati pyyhkii silmiään, joihin on kihonnut vettä. Talveni on melkein pahoillaan hänen puolestaan.

Petturi.

Ulkona on nousemassa talvimyrsky. Mökissämme pakkanen on silti laantumassa. Alati mittaa yrttejä teepannuun, ja hänen kesänsä nuuskii nurkkia, mutta pysyy minusta kaukana.

Yrttiteen tuoksussa on jotakin tuttua. “Mitä siinä on?” minä kysyn. Alati ei käännä katsettaan tulesta tai sen yllä riippuvasta pannusta, kun hän vastaa:

“Mesiangervoa ja mustaherukkaa. Sitä voisi käyttää lääkejuomanakin, mutta nyt ajattelin lähinnä, että haluaisin kupillisen jotakin lämmintä. Täällä on aika kylmä.” Äänensävy on tyyni, melkein väritön, mutta sanat ovat selvä vihjaus.

“Paleletko sinä?” kysyn. En voi mitään sille, että ääneeni hiipii aavistus voitonriemua.

“Vähän.”

“Eikö kesäsi pidä sinua lämpimänä?”

“Pitäisi, jos antaisin”, Alati vastaa tyynesti. Hän kurkottaa kädellään ja poimii hyllyltä kaksi mukia. “Mutta sitten sen pitäisi uhmata sinua ja talvea, enkä tahdo haastaa riitaa. Odotan mieluummin, että sinä lauhdut.”

Sitäpä saatkin odottaa. Tuhahdan.

“Haluatko teetä?” Alati toistaa kysymyksen.

En vastaa. En tiedä, haluanko. Talvi koskettaa kuitenkin lempeästi selkääni sormenpäillään, joten pakottaudun viimein liikkeelle. Alati odottaa, eikä vieläkään katso minuun.

Ehkä hän tietää itsekin, kuinka paljon hänen katseensa painaa.

Alati kaataa teetä kahteen mukiin ja ojentaa minun omani sivulleen. Otan kupin vastaan.

Sormenpäämme hipaisevat toisiaan, ja vuodenkierto värähtää.





Yöllä minä makaan valveilla. Kesätaikuus kuulostelee makuuhuoneeni oven toisella puolella, sitä vasten painautuneena. Se livahtaisi sisään raosta oven alla, ellei Alati pidättelisi sitä.

Miksi hän pidättelee? Luulisi, että hän olisi kerkeä tutustumaan minuun ja murtamaan muurin välillämme. Alatin kesä on kirkas ja määrätietoinen, ja tahdoinpa tai en, talvenikin on utelias. Se tyytyy torkkumaan kerällä vieressäni kuin naali, mutta jatkuvasti toinen silmä auki, korvat hieman koholla.

Kesä ei kuitenkaan ylitä rajaa, ja lopulta minäkin nukahdan. Herään vasta kun huurrekuun haalea aurinko on kivunnut ylös horisontin takaa.





K/H: Linkki Talventaiton rinnakkaislukuun: Ensimmäinen luku, K-11
« Viimeksi muokattu: 25.08.2022 12:45:14 kirjoittanut Kaarne »

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 2/18
« Vastaus #1 : 25.08.2022 12:44:37 »
K/H: Toisen luvun kanssa oli onneksi helpompaa, kun siitä suurin osa oli jo valmiiksi kirjoitettua aiemmista versioista. Toivon, että saan Alatinkin luvun julkaistua huomenna, koska silloin olisi sen kirjoittajakoulun vastaanoton deadline, jonne nämä ensimmäiset luvut pitäisi viedä.



Toinen luku

Kaiho

Me välttelemme toisiamme, Alati ja minä – tai minä välttelen häntä, ja Alati kunnioittaa valintaani. Kohtaamme usein pirtissä, ja toisinaan hän avaa suunsa kuin jotakin sanoakseen, mutta pysyy kuitenkin vaiti.

Kahdesti Alati erehtyy tulemaan liian lähelle varoittamatta. Kerran hän avaa oven kutsuakseen minut syömään, toisella kertaa nojautuu vähän liian lähelle ojentaessaan keittolautasta pöydän yli. Talveni pillastuu heti, ja Alati älähtää, kun se upottaa hampaansa hänen käteensä.

En pyydä anteeksi. En osaa.

 Huurrekuu taipuu kaihokuuksi, emmekä me tunne toisiamme yhtään sen paremmin.





Kaihokuussa taivas on kirkas ja talvi on lähdössä, ja se tekee kipeää tutulla tavalla, johon en totu koskaan.

Alati seisoo vieressä, hänkin on vakava mutta varmaan minun vuokseni, koska olenhan minä nähnyt, millainen hän oli ennen, miten hän nauroi keskikesällä. En oikein siedä sitäkään, en tiedä miten olla, ja on jo myöhäistä korjata mitään, oli alun alkaenkin.

Alatilla on mustat hansikkaat, jotka ulottuvat kyynärpäihin asti. Katuisin, jos osaisin. Ajattelen hänen kuparinruskeaa ihoaan, sen lämmintä sävyä, ja sitten ranteiden ja käsivarsien vaaleampia arpia, jotka ovat minun syytäni. Lempeys on silti hänen virheensä, ei minun. Jos hän ei osaa varoa talvea, hän on hölmö, ja hänen on parempi pysyä kaukana.

Veri jyskyttää minussa, kevät jään alla. Se haluaa jo pirstoa merta kahlitsevan lasipinnan, iskeä siihen railoja ja päästää auringon sisään. Tunnen, kuinka kevät rimpuilee ja riuhtoo ja vikuroi, ja minun tekee mieli paljastaa hampaani, mutta pysyn hiljaa ja pakotan itseni liikkumattomaksi kuin jää, kuin pysähtynyt pakkanen.

“Ahdistaako tämä sinua?” Alati kysyy hiljaa. Säpsähdän. En ole kuullut hänen puhuvan viikkokausiin.

Jossain takanamme Muisto, yksi kylän vanhimmista, valmistautuu soittamaan viulua ja johdattamaan meidät musiikillaan tanssiin jään ja siitä lohkeilevien lauttojen yli. Katson Alatia. Vastaan hänen kysymykseensä omallani:

“Osaatko sinä tanssia?”

Alati hymähtää. “Tietenkin. Keskikesällä tanssitaan yön yli aamuun asti.”

Kyllähän minä sen tiedän. “Mutta tällaista? Hitaampaa. Ei talvea voi hyvästellä miten tahansa.” Kurtistan kulmiani, koska hän ei ymmärrä. Kylmä kipunoi sormenpäissäni.

“Sinä voit viedä”, Alati sanoo. “Ja minä seuraan. Luotan sinuun.”

“Sitä sinun ei kyllä kannata tehdä”, vastaan, ja pettymys ailahtaa Alatin kasvoilla. Hänen suunsa vetäytyy tiukaksi viivaksi ja silmäkulmien naurunryppyihin kuroutuu ärtymystä. Minä ojennan käteni ja astun lähemmäs, Alati laskee toisen kätensä vyötärölleni. Turhautumisesta huolimatta hänen kosketuksensa on lempeä, kesänkeveä. Se polttaa valkoisen leninkini läpi, tunkeutuu kaiken minussa olevan jään ja pimeän taitse sydämeen asti.

Yritän vastata samalla mitalla, mutta hänen paitansa on paksua villaa ja siihen on varmasti kudottu niin paljon kesää, että tuskinpa varjoakaan talvesta pääsee iholle asti. Tai ainakaan Alati ei ole huomaavinaan mitään, sillä hänen hartiansa ovat rennot ja kasvonsa jälleen tyynet.

Muisto aloittaa. Tiedän, että sävelmän pitäisi olla kirkas ja toiveikas, mutta minusta se kuulostaa silti surulliselta. Vaikka ehkä niin on kaiken musiikin suhteen, sillä ajattelen aina sitä seuraavaa hiljaisuutta, loppuja alkujen sijaan.

Otan ensimmäisen askeleen, toisen, kolmannen. Alati seuraa kömpelösti. En katso hänen kasvoihinsa, vaan olkapään yli merelle ja horisonttiin.

“Voimme tanssia vaikka koko päivän, mutta tällä tavalla ei kevättä maanitella”, Alati sanoo.

“Ei se kaipaa maanittelua”, minä vastaan ja otan varoittamatta askeleen vasemmalle. Alati horjahtaa. “Se kihisee jo raivosta. Emme voisi pysäyttää sitä, vaikka haluaisimme.”

“Olet väärässä. Et edes yritä kuunnella. Kevät on peloissaan, koska sinä vihaat sitä. Miksi?”

En vastaa. Olen tottunut tanssimaan tällä tavalla: tarkasti ja tahteja laskien, eikä Alati saa minua haparoimaan. Mutta minä saan hänet, ja se on sentään pieni voitto.

“Me emme voi pysäyttää sitä. Meidän pitäisi varmistaa, että se pääsee ulos ajoissa, avaa puiden silmut ja siunaa maan sateella ja valolla”, Alati sanoo. Hän pysyttelee mukana parhaansa mukaan.

“Kyllä minä tiedän.”

“Mikset sitten auta?”

Alati pysähtyy ja irrottaa hetkeksi otteensa vyötäröltäni. Hän riisuu mustat hansikkaansa ja viskaa ne auringonvalossa kimmeltävälle jäälle. Ehkä Alati kuvittelee, että jos hän antaa minun satuttaa itseään, suostun neuvottelemaan myös kevään kanssa. Hän tarttuu jälleen käteeni, vielä aiempaa varovaisemmin. Alatin iho on lämmin, ja sormien kosketus kirvelee. Talvi minussa on jo väsynyt. Se tietää, että olisi aika väistyä.

“Minähän tanssin”, sanon.

“Mutta pidät taikuutesi tiukasti sisälläsi. Sekin vain kyräilee ja linnoittautuu ihosi alle. Kyllä minä näen, miten himmeä sinun taivaasi on juuri nyt.”

“Luuletko, että yritän estää kevättä koittamasta?”

“Luulen”, Alati vastaa suoraan, eikä hänen äänessään ole lainkaan epäilystä. En vaivaudu vastaamaan, koska pelkkä ajatus on järjetön. Ei kukaan ole tarpeeksi voimakas sellaiseen. Vaikka talveni olisi kuinka syvä ja ääretön tahansa, en minäkään voi estää päivää pitenemästä ja öitä hupenemasta.

“Sinä taidat ajatella, ettei näitä rituaaleja tarvita mihinkään”, Alati sanoo. “Että vuosi etenee vääjäämättä, meistä välittämättä. Mutta olet väärässä. Rajat ovat niin syviä ja teräviä, etteivät rikkoudu itsestään. Jos kevättä ei auteta, se kyllä runnoo itsensä läpi väkisin, mutta haavoittuu siinä samalla, ja on liian heikko pitämään väärää taikuutta loitolla. Etkö ole huomannut, miten pimeä on alkanut pesiytyä pysähtyneisiin varjoihin ja niihin paikkoihin, joissa kukaan ei käy? Etkö tiedä, miten vaikeita viimeiset pari vuotta ovat olleet?”

Ja sitten Alati vastaa itse omaan kysymykseensä, ja nyt hän on selvästi vihainen, sillä ääni on paljon aiempaa tummempi: “Tiedät sinä, Kaiho. Tiedät, mutta et välitä.”

Alati taivuttaa minua varoittamatta. Käännän vaistomaisesti katseeni hänen kasvoihinsa. Ne ovat vieläkin lempeät, mutta eivät sillä hiljaisella ja hyväntuulisella tavalla, johon olen jo tottunut. Alati on surullinen, enkä

 tiedä

 mitä

tapahtuu. Hän on tiukentanut otettaan vyötäröltäni ja varastanut tanssin sellaisella varmuudella, että hämäännyn hetkeksi, ja sitten taistelu onkin jo hävitty. Alati on keväällä minua voimakkaampi, ja nyt ymmärrän, miksi hän riisui hansikkaansa. Kesätaikuus puhkeaa kukkaan koskettaessaan, ja siinä missä talvi torjuu ja satuttaa, kesä maanittelee ja ottaa sitten haluamansa. Alatin valo pääsee tunkeutumaan ihoni läpi ja aina sydämeeni asti. Se saa taivaani vaalenemaan ja minut hehkumaan lumousta, joka ei ole omaani. Kun Alati vetää minut lähelleen ja kutsuu kevättä tanssimaan kanssamme, antaa sen virrata rytmiin ja musiikkiin, minä seuraan vasten tahtoani, vaikka jokainen askele viiltää jalkapohjiani.

Jää räsähtää rikki jo kolmen sävelen jälkeen, ensimmäinen railo kiemurtelee meren lasipintaa pitkin kuin innokas verso, joka haarautuu uusiksi oksiksi ja kurkottaa kohti merenselkää. Aurinko tarttuu sen reunoihin ja saa sen kimaltamaan, täyttää ratkeaman valolla ja tervehtii kevättaikuutta, joka pulppuaa railosta kuin veri valtimosta.

“Ei”, Alati pudistaa päätään. “Ennemmin kuin vesi lähteestä”, hän sanoo, ja tajuan puhuneeni ääneen. Me tanssimme yhä, ja askeleemme saavat jään rakoilemaan ja taikuus takoo sitä nyt rikki yhä varmemmin, yhä ankarammin. Sisintäni kirvelee. Alati tuntuu huomaavan sen – tietenkin – sillä hän hidastaa ja keventää taas otettaan. Avaa suunsa, varmaankin kysyäkseen haluanko minä nyt viedä, mutta pysäytän hänet.

“Älä.”

“Sinä teet tästä itsellesi niin kamalaa, että sitä on vaikea katsoa.”

“Älä sitten katso.”

“Vielä vaikeampaa on olla katsomatta. Sitten en tiedä, mitä tehdä.”

Käännän katseeni Alatin silmiin. Ajattelen syksyä ja sen siunattua pimeyttä, joka vielä himmentää hänen katseensa metsänvihreän ja sammuttaa siihen asettuneen auringon, kesän viskomat kultahiput. Sitten tulee minun vuoroni. Sitten hän ei voi mitään.

“Huolehdi omasta osuudestasi. Minä huolehdin omastani.”

Alati ei vastaa. Me tanssimme kevättä, kunnes seisomme viimeisen jäälautan päällä niin lähekkäin, että Alatin lämmin hengitys kutittaa poskeani. Olemme vaiti. Olen vihainen sydämelleni, joka hakkaa villisti, ja talvelle, joka ei suostu inhoamaan Alatia sellaisella viimalla kuin sen pitäisi. Olen vihainen keväälle, joka huokuu iloa ja helpotusta, ja merelle, joka päästi sen ulos. Olen vihainen niille miehille, jotka soutavat hakemaan meidät. Olen vihainen, kun Alati irrottaa otteensa vyötäröltäni, ja hänen valonsa kirkkaus sisälläni himmenee ja katoaa, eikä omien tähtieni hohde tunnu sen jälkeen enää yhtä lohdulliselta kuin aiemmin.





Kun kevätriitin onnistumisen kunniaksi järjestetyt pidot viimein päättyvät, minun on hieman helpompi hengittää. Yö on pimeä ja ilmassa on vielä pakkasta. Seuraan lyhtyä kantavaa Alatia polkua pitkin mökillemme ja ajattelen lepoa, unta, tulevia hiljaisia viikkoja. Seuraavan kerran meidän täytyy osallistua rituaaliin vasta yrttikuun lopussa, eikä kukaan voi pakottaa minua puhumaan Alatille sanaakaan ennen sitä, jos en halua. Ja hänkin on vapaa tulemaan ja menemään mielensä mukaan, rohkaisemaan virkoavaa kevättä ja suutelemaan oman hehkunsa sitä kaipaaviin ja koskettamaan tulevan kesän niiden iholle, jotka jo siitä haaveilevat, ja –

“Sinä puhut taas ääneen”, Alati murahtaa ja pysähtyy. Hän kääntyy katsomaan minua ja kallistaa hitaasti päätään. “Miksi ajattelet, että olen tuollainen? Miksi ajattelet, että haluaisin vietellä yhtään ketään?”

“Eikö se ole kesätaikuuden sydän? Rakkaus?”

“Sinäkö ajattelet, että rakkaus on vain villiä himoa?”

Kavahdan Alatin suoruutta, mutta sitten tajuan, että omat sanani ovat hänet tähän keskusteluun houkutelleet. Olen ollut hiljaa niin kauan, että kevät saa kai minutkin puhumaan vapaammin kuin haluaisin. Ajatus on vieras ja painava.

“En ajattele koko asiaa yleensä juurikaan.”

“Rakkautta?”

“Niin. Talventaittajat eivät ole – hyviä sellaisessa.”

Alati kohottaa kulmiaan. Hän näyttää aidosti hämmentyvän vastauksestani, ja totta puhuen hämmennyn siitä itsekin. Hän avaa suunsa, sulkee sen, pudistaa päätään. Kääntyy taas. Lyhdyn valo valuu polulle ja kulkee meidän molempien edellä aina mökille asti. Ikkunoista kajastaa tulen hehku. Alatia ajatus lämmöstä varmasti lohduttaa. Minä kaipaan viileää pimeyttä, että saan taas sydämeni rauhoittumaan ja tutut tähtikuviot asettumaan aloilleen.

Kun astumme sisään, Alati kopistelee nuoskalumen jaloistaan ja kiskoo villapaitansa yltään. Pellavapaidassaan hän näyttää haavoittuvaisemmalta, pienemmältä, arkisemmalta. Siltä, että olisi riisunut kokonaisen haarniskan.

“Haluaisitko teetä?” Alati kysyy. “Tai hehkuviiniä?”

“Johan me tulimme pidoista.”

“Ei se tarkoita, että –”, Alati aloittaa ja vaikenee.

Minä käännän hänelle selkäni. Nyöritän nahkasaappaani auki ja irrotan helmin koristellut hiusneulat hiuksistani. Kun hiukseni vapautuvat nutturastaan, keveys rauhoittaa. Haluaisin viskata hiusneulat lattialle, mutta sen sijaan lasken ne pöydälle, sillä tiedän, että neuvosto haluaa ne takaisin seuraavaa vuotta varten. Enkä halua, että Alati pitää minua vain kiukuttelevana lapsena, vaikka –

“Sen suhteen on ehkä jo liian myöhäistä.”

Puhuinko taas ääneen?

“En ole varma”, Alati sanoo. Hän on istunut alas ja tuijottaa tuleen. Sen hehku viihtyy hänen kasvoillaan. “Ehkä taikuus sinussa puhuu, etkä sinä. Ehkä se kurkottaa minua kohti, aivan kuten omani sitä kohden.”

“Ei varmasti”, puuskahdan. “En minäkään kuule mitään.”

“Ehkä et kuuntele”, Alati ehdottaa. Hän ei sano sitä ivallisesti, toteaa vain. Siksi se ärsyttää kahta kauheammin.

“Minä menen nyt”, sanon ja käännyn. Kävelen makuuhuoneeseen, suljen oven ja istun harppuni ääreen. Soitan sitä niin pitkään, että sormiani kivistää, ja vähitellen tähtieni valo palaa taas kirkkaampana.





Makaan vuoteessani. Vaikka minun ja Alatin välissä on paksu hirsiseinä, hänen läsnäolonsa kaihertaa silti kipuna, etenkin kevätriitin petoksen jälkeen. Tiedän, että hän pitää kesätaikuuden aisoissa parhaansa mukaan, vangitsee sen sisälleen ja hyrisee kehtolauluja, mutta lämpö ja valo tihkuvat silti uniini, ja herään liian aikaisin, kesän vaaleat varjot omaan talveeni sekoittuneina. Tiedän, että se kaikki vain pahenee, kun vuosi etenee.

Tiedän kyllä, että Alati tekee parhaansa. Tiedän, että hän pysyttelee minusta kaukana, ja että hän yrittää parhaansa, että hän antaa minulle tilaa. Mutta pelkään silti, pelkään, että —

Koputus katkaisee ajatukseni. Nousen avaamaan oven. Alati seisoo sen takana, ja kesän lempeä hehku valaisee hänen uupuneet kasvonsa.

“Kaiho”, Alati huokaa ja hieroo niskaansa toisella kädellään. Hänen äänensä on väsymyksestä samea.

Se siitä hiljaisuudesta.

“Voisitko vain nukkua? Sinun huolesi on hirveän raskasta kuunneltavaa.”

“Älä sitten kuuntele”, minä kivahdan ja ajattelen Alatin aiempia sanoja taikuudesta. Ne huolettavat minua. En halua, että hän kuulee, en halua, että –

“En halua minäkään.”

“Sulje minun taikuuteni sitten pois.”

“En voi. Haluaisin, mutta en voi. Uskon, että se olisi virhe ja vaarallista. Taikuuden pakottaminen vastoin sen omaa tahtoa on – no, johan minä kerroin tänään. Se ei tee hyvää sinulle, ei minulle, ei talvelle.”

Alatin kesä antaa valonsa hiipua. Tähtieni valossa näen hänen kasvonsa vain himmeästi. “Miksi sinä vihaat minua niin paljon?” hän kysyy.

“Kaikki vihaavat talvea.”

“Ei tuo ole mikään vastaus”, Alati sanoo. “Ainakaan järkevä. Enkä minä vihaa.”

Annan pakkasen kiristyä mökissä ja katselen tarkasti Alatin kasvoja. Hän pysyy hiljaa eikä edes yritä vastata kesätaikuudellaan, vaikka tiedän, että hänellä on varmasti kylmä.

“Et saa minua vihaamaan sinua tuolla tavoin”, Alati sanoo. “Mutta vilustumaan kyllä varmasti. Voisitko lopettaa?”

“Pakota minut.”

“Miksi?” Alatin taikuus valpastuu. Kesä haluaa vastata haasteeseen, mutta Alati suostuttelee sen pysymään aloillaan.

“Haluan, että teet niin. Haluan, että lopetat tuon. Että lakkaat säälimästä minua.”

“Minä en sääli sinua. Sinä olet itse päättänyt, että haluat olla yksin ja pysytellä talven suojissa. Se on sinun valintasi, eikä ole minun tehtäväni arvostella sitä. Jos se tekee tästä kaikesta jotenkin helpompaa, niin siitä vain. Mutta en kyllä pidä siitä, että tahallasi yrität satuttaa ja ärsyttää minua. Se käy kovin raskaaksi.”

“Pysy sitten kaukana.”

“Niinhän minä pysynkin, ainakin sen minkä voin. Mutta tätä kauemmas en enää pääse.”

“Ehkä sinä voisit nukkua öisin ja minä päivisin”, ehdotan. Alati pudistaa päätään. Hän katsoo minua suoraan silmiin ja tähtieni valo kimmeltää niiden kultahipuissa, silaa ne hopealla. Joku ehkä pitäisi sitä kauniina. Alati epäilemättä kuulee ajatuksen jälleen, sillä hänen toinen suupielensä kohoaa aavistuksen. Sanat ovat kuitenkin vakavat:

“Meidän on parempi opetella elämään yhdessä ja tulemaan toimeen. Emme selviä vuodenkierrosta yksin.”

“Kyllä minä osaan puolustautua.”

“Varmasti monia asioita vastaan”, Alati sanoo. “Minua. Kevättä. Rakkautta. Mutta pysähtynyttä ja pinttynyttä taikuutta? Rispaantunutta vuodenkiertoa? En olisi niin varma.”

“Miksi sinä sitten osaisit?” kysyn, vaikka Alatin sanat saavat minunkin huoleni heräämään jälleen.

“Tuskin osaankaan sinua paremmin. Mutta en halua kohdata sitä yksin, enkä usko, että sinäkään haluat.”

Käännän selkäni, mutta annan pakkasen lauhtua. Se ei ole vastaus hänen sanoihinsa, tietenkään.

“Eipä tietenkään”, Alati mutisee.



K/H: Linkki Talventaiton sisarlukuun Alatin näkökulmasta: Toinen luku
« Viimeksi muokattu: 26.08.2022 15:39:54 kirjoittanut Kaarne »

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart