Kirjoittaja Aihe: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 2/18  (Luettu 513 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 2/18
« : 02.08.2022 21:43:42 »
Nimi: Talventaitto
Fandom: originaali (Merenkehrä-verse)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: vuodenkierto, grimhygge
Yhteenveto: Kesän valo toden valheella peittää, talven pimeä sen paljastaa.

K/H: Jos kevään projektini oli saada Kellopelisydämen käsikirjoituksen viimeisin raakavedos loppuun, niin syksyn projektina on saada Talventaitto / Kesänkaato -tarinaparin toinen versio valmiiksi. Tarina on varmaan monelle tuttu, mutta uusille lukijoille kerrottakoon, että homma toimii niin, että tämä tarina kerrotaan sekä Kaihon että Alatin näkökulmasta. Aiemmassa versiossa Kaihon ja Alatin näkökulmat vuorottelivat kahdessa eri topikissa siten, että molemmissa tarinaa kerrottiin kummankin näkökulmasta vuorotellen, mutta tällä kertaa tähän topikkiin tulee tarina Alatin kertomana ja Kesänkaato-topikkiin sitten Kaihon versio. Tarinoita voi lukea rinnakkain, tai sitten vaikka vaan tätä tai sitä toista, tai vaikka odottaa, että molemmat on julkaistu, ja lukea ensin toisen kokonaan ja sitten toisen - ihan miten vain. Tarina tulee olemaan luettavissa noin kuukauden siitä päivästä, kun se on kokonaisuudessaan valmis. (Ja poistuu lähinnä siksi, että kunhan olen saanut tämän toisen version kirjoitettua loppuun, editoin sen kustantamokuntoon. Lupasin julkaista sitä ennen vielä kerran Finissä, joten myös teen niin.)

Tämä on tarina vuodenkierrosta, Kaihosta ja Alatista, ja se minulle äärimmäisen rakas. Toivottavasti siitä on iloa myös teille. ❤️



Talventaitto

Kenpä ei kaipaisi lepoa talven / sen tyyntä, viileää pimeää? / Ja ketä kesän ei kirkkaus kiinni saisi / sen rakkaus kaiken vie mennessään?
- merenkehräläinen kansanlaulu




Ensimmäinen luku

Alati

Talvi asuu Kaihon ihon alla, ja nyt se on muuttanut asumaan mökkiinkin. Huurrekuinen yö on pakkasen kiillottama ja täynnä teräviä kulmia. Ikkunoiden lasia peittävät kuurasta versoneet ohdakkeet.

Seison oven edessä ja rauhoittelen kesääni. Se ei ole peloissaan, levoton vain, ja valmis paljastamaan hampaansa Kaiholle ja pakkaselle. Siinäpä vasta olisikin sievä alku yhteiselollemme: kesätaikuus uhittelemassa talvelle vuoden pimeimpänä aikana.

Älä edes kuvittele, ajattelen taikuudelle terävästi. Se leiskahtaa ärtyneenä, mutta himmenee sitten vaimeaksi hehkuksi rintakehäni perukoille ja tarkkailee maailmaa kylkiluiden välistä kuin petoeläin kaltereiden takaa.

Tartun ovenkahvaan. Metalli on niin kylmä, että se polttaa sormiani, ja tiedän, että huomenna niitä kirjovat paleltumat.





Kaiho istuu keittiön nurkassa kädet polviensa ympärillä. Hänen päänsä on painuksissa. Pitkät mustat hiukset riippuvat kasvojen peittona.

“Hei”, minä sanon. “Olen —“

“Kyllä minä tiedän”, Kaiho keskeyttää. Ääni on pelkkä kuiskaus, mutta täynnä puhuria ja nietoslunta. “Alati.

Hän lausuu nimeni kuin se olisi kirous. Kesä paljastaa kyntensä. Se ei pidä äänensävystä, eikä siitä, että pakkanen saa varjot huoneessa tavoittelemaan meitä kärhillään.

“Olemme tavanneet”, Kaiho jatkaa. “Keskikesällä.”

Minäkin muistan sen: Kaihon seisomassa kokkoaukean laidalla hiukset sekaisin ja pesästä pudonneen linnunpojan pelkoa tummassa katseessaan. En tiennyt silloin, että hän olisi minun talventaittajani — että joutuisimme kannattelemaan vuodenkiertoa yhdessä.

Vaikka jo silloin Kaihon talvi kurkottikin minua kohti. Jopa keskikesällä, kun yö oli täynnä pehmeää valoa ja kokkosavua ja musiikkia, Kaihon talvi nuuhki taikuuttani varoen ja vaivihkaa.

Se ei ollut peloissaan, mutta Kaiho oli. Niin on nytkin: pakokauhu on Kaihon omaa, ja se tihkuu hänen taikuuteensa kuin karvaspurppura värjärin vesikuurnaan. Siksi talvi pörhistää niskavillojaan ja asettuu suojaksi väliimme. Se suojelee häntä minulta, kun ei kerran osaa suojella Kaihoa omalta peloltaan.

“En tiedä, voiko sitä tapaamiseksi kutsua”, sanon. Yritän pitää ääneni lempeänä.

“Minä muistan sinut.”

“Sitten sinulla on hyvä muisti.”

Minäkin muistan sinut. Muistan kyllä, että pakenit.

Yritin silloin seurata Kaihon talven kutsua aukion poikki, mutta kun otin ensimmäisen askeleen hänen suuntaansa, Kaiho kääntyi ja juoksi metsään.

Ei kävellyt, ei harpponut, vaan juoksi.

“Kaikki tahtoivat sinut”, Kaiho sanoo, ja se on syytös, mutta myös totta.

“Minä olen kesänkaataja”, kohautan olkiani. “Kenpä ei kesää rakastaisi?

Sen hehkua, lämpöä lempeää”, Kaiho sylkee loput kansanlorun säkeestä ulos. “Minä en halunnut sinua.”

“Se kävi jo silloin selväksi.”

“En halua vieläkään.”

“Ei sinun tarvitsekaan”, huokaan. “Eikä sinun tarvitse pelätä minua. En aio vaatia sinulta mitään.”

“Muut vaativat kyllä senkin edestä.”

“Sinä olet talventaittaja.” Otan askeleen Kaihoa kohti, mutta talvi sähähtää heti, joten pysähdyn ja kohotan käteni eteeni. “Vuodenkierto tarvitsee sinua. Se tarvitsee meitä.”

“Vuodenkierto on ollut sijoiltaan jo vuosisatoja”, Kaiho vastaa. Taas yksi kitkerä totuus. “Enkä minä halua kuolla.” Toinen.

Yhä useammin talventaittajat ja kesänkaatajat kuolevat, kun talventaiton aika saapuu. Nekin, jotka selviävät, palaavat ilman taikuuttaan, eikä heistä ole jäljellä paljoakaan: vain samea katse, kankea kieli, ihmisenmuotoinen tyhjyys.

Minulla ei ole yhtäkään sopivaa vastausta, joten sen sijaan käännyn leivinuunia kohti.

“Keitän teetä. Haluatko sinä?”

Kaiho ei vastaa, mutta talvi antaa minun kävellä tulisijan luo. Halotkin ovat huurteen peitossa. Kesätaikuus saisi ne palamaan helposti, mutta tiedän, että Kaiho inhoaisi sitä, joten kaivan repustani tulukset ja käytän seuraavan puolituntisen siihen, että saan viimein maaniteltua puut syttymään.

Mökin yrttivalikoima ei ole kummoinen. Kesänkaataja Kuiske, edeltäjäni, ei ollut puutarhuri tai eränkävijä, eikä hän ole täydentänyt varastoja. Mesiangervon ja mustaherukan kuivatuissa lehdissä on enää häivähdys aurinkoa puolentoista vuoden takaa. Siitä huolimatta hautuvan teen tuoksu saa minut rentoutumaan.

“Mitä siinä on?” Kaiho kysyy. Tunnen hänen katseensa selässäni.

“Mesiangervoa ja mustaherukkaa. Sitä voisi käyttää lääkejuomanakin, mutta nyt haluan lähinnä kupillisen jotakin lämmintä. Täällä on aika kylmä.”

“Paleletko sinä?” Kaihon äänessä on ivaa.

“Vähän.”

“Eikö kesäsi pidä sinua lämpimänä?”

“Pitäisi, jos antaisin”, vastaan. Kurkotan leivinuunin vieressä olevalta hyllyltä kaksi mukia. “Mutta sitten sen pitäisi uhmata sinua ja talvea, enkä tahdo haastaa riitaa. Odotan mieluummin, että sinä lauhdut.”

Kaiho tuhahtaa.

“Haluatko teetä?” toistan kysymyksen.

Hän ei vastaa vieläkään. Kuulostelen Kaihon talvea, mutta se pysyy vaiti, eikä suostu kertomaan minulle mitään.

Musta olttimekko kahisee, kun Kaiho nousee seisomaan. Kaadan teetä kumpaankin kuppiin ja ojennan sitten toisen niistä Kaihoa kohti, mutta pidän katseeni tulessa.

Kaihon jääkylmät sormet hipaisevat omiani, kun hän ottaa kupin kädestäni.




K/H: Linkki Kesänkaadon rinnakkaislukuun Kaihon näkökulmasta: Ensimmäinen luku, K-11
« Viimeksi muokattu: 04.09.2022 19:55:00 kirjoittanut Kaarne »

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Altais

  • ***
  • Viestejä: 799
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 1/18
« Vastaus #1 : 03.08.2022 09:15:42 »
Hyppään nyt mukaan kommentoimaan, koska olen seuraillut Kaihon ja Alatin tarinoita aiemminkin, mutta jostain syystä koen ylivoimaisen vaikeaksi kirjoittaa mitään mielekästä kommenttia tarinaan, jota on ilmestynyt jo tosi paljon. Lisäksi on ihana päästä seuraamaan tätä alusta ja luku kerrallaan, muistutella itselleen, mistä kaikki alkoikaan, ja mikä oli näiden kahden alkuperäinen tarina (viimeisin heistä lukemani tarina on ollut upea Tähdet, vuodet ja tie, jossa on ollut hauska seurata, miten luot originaalihahmoistasi AU-version).  :) Siksi onkin hyvä taas palata siihen, millainen heidän alkuperäinen maailmansa olikaan, ja miten tuo talven ja kesän taikuus toimii.

Tykkäsin ihan valtavasti tuosta, miten Kaiho vieroksuu Alatia ja suhtautuu nuivasti, ja miten siellä taustalla on pelko ja huoli vuodenkierron sekoittumisesta (ihan todellinen ja perusteltu sellainen), ja että talvi voi kohta lakata olemasta kokonaan. Ja niinhän se on, että kaikki ovat taipuvaisia rakastamaan kesää, ja että talvi ja kesä tarvitsevat toisiaan ollakseen olemassa, joten ihan mielettömän hienot lähtökohdat tällä tarinalla kyllä on. Tykkään siitäkin, että Alati on avoimempi ja elämänmyönteisempi, ja että hänellä on jotenkin enemmän "varaa" suhtautua Kaihoon hyvin ja kärsivällisesti, vaikka tämä aina välttelee, pelkää ja menee pakoon. Näin se tuossa äsken mainitsemassani toisessakin tarinassa on, vaikka kovin eri lähtökohdista ja syistä ehkä, ja onkin kiva lukea, kun hahmot tuntuvat itsellekin jo aika tutuilta. Kiitos tämän julkaisemisesta tänne vielä kerran, ja valtavasti onnea matkaan myös tulevan suhteen!  :)
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 164
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 1/18
« Vastaus #2 : 03.08.2022 21:05:20 »
Voi Kaiho ja Alati. ❤️ AU:t ovat olleet best, mutta on ihana palata myös tämän alkuperäisen tarinan pariin, ja tulee jälleen vallan nostalginen olo kun miettii, millaiseksi kokonaisuus on kehittynyt ja kasvanut. Se, miten hyvin tunnet nykyisin nämä hahmot, näkyy ehdottomasti tästä uudesta alusta, ja pidin paljon siitä miten fokus on nyt kokonaan Kaihon ja Alatin kahdenkeskisessä kohtaamisessa sekä mökissä. Nautin hurjasti vuodenaikataikuuden kuvauksesta ja siitä miten kesä ja talvi reagoivat eri tavoin kaksikon kommunikointiin, kesän persoonallisuudesta sekä kesän ja Alatin mielenkiintoisesta kanssakäymisestä. Miten talvi ei ole peloissaan, mutta Kaiho on: Siksi talvi pörhistää niskavillojaan ja asettuu suojaksi väliimme. Se suojelee häntä minulta, kun ei kerran osaa suojella Kaihoa omalta peloltaan. Tämä oli erinomainen kohta muun muassa.

Lainaus
Minäkin muistan sen: Kaihon seisomassa kokkoaukean laidalla hiukset sekaisin ja pesästä pudonneen linnunpojan pelkoa tummassa katseessaan. En tiennyt silloin, että hän olisi minun talventaittajani — että joutuisimme kannattelemaan vuodenkiertoa yhdessä.
Vaikka jo silloin Kaihon talvi kurkottikin minua kohti. Jopa keskikesällä, kun yö oli täynnä pehmeää valoa ja kokkosavua ja musiikkia, Kaihon talvi nuuhki taikuuttani varoen ja vaivihkaa.
Jälleen oli paljon kuvauksia ja kuvia joihin pysähdyin, esimerkiksi tämä: kokkoaukea ja Kaihon sekaiset hiukset, silmissä pesästä pudonneen linnunpojan pelko. Tässä viitattiin minusta myös kiehtovasti heidän rooliinsa luonnonkierrossa, ja aa, kesäyön pehmeä valo ja kokkosavu. Sekin, miten jännitteisen hetken lomassa Alati on se, joka keittää heistä teetä, ja Kaihokin päätyy sitä kaikesta huolimatta juomaan. Erinomaisen grimhygge. Mahtavaa päästä fiilistelemään jälleen tätä tutkielmaa vuodenajoista ja tärkeistä hahmoista sen kaiken keskellä, kiitos että julkaiset ja paljon tsemppiä projektiin! ❤️
sentimentaalista löpinää.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 2/18
« Vastaus #3 : 26.08.2022 14:45:51 »
Altais: Tervetuloa mukaan! Hauskaa, että pääset nyt näkemään tosiaan tämän alkuperäisenkin version. :D Olen kirjoittanut Kaihosta ja Alatista puolessatoista vuodessa varmaan enemmän kuin yhdestäkään toisesta hahmosta koko kirjoittajanurani aikana, että sikäli he ovat kyllä minulle tosi tärkeitä. Ja originaali-AU:t on kyllä vähän minun guilty pleasure - kai siinä on kyse siitä, että kun hahmot käyät rakkaiksi, ei heistä malta luopua sittenkään, kun alkuperäinen tarina tulee valmiiksi. Kiitos paljon kommentista! ❤️

Okakettu: Hei Okis! Tää on kyllä tosissaan kasvanut, voi moro. :D Ja on myös ihanaa kirjoittaa tätä nyt, kun tietää, millaisia Kaiho ja Alati ovat - vaikka toki aikanaan osa viehätyksestä olikin siinä, että tarinan aikana tutustui heihin paremmin. Voihan lempeä ja huoleton Alati ja pehmeä ja valoisa kesätaikuus. ;D Kaikkea sitä. Tervetuloa seuraamaan tätä vielä kerran! ❤️

K/H: Tätä Alatin lukua oli mukava editoida ja kirjoittaa uudelleen. Tiedän, että se tulee vielä seuraavalla kierroksella varmasti muuttumaan paljonkin, mutta olen jo nyt moniin juttuihin tosi tyytyväinen. Jee!



Toinen luku

Alati

Ensimmäiset päivät ovat vaikeita. Sitten ne venyvät viikoiksi, ja lopulta minun on myönnettävä, että mikään tuskin muuttuu ennen kevätriittiä. Kaiho säpsähtää, jos joudun ohittamaan hänet mökissämme liian läheltä, ja hänen taikuutensa vikuroi, jos sanon jotakin varoittamatta. Useammin kuin kerran huurre peittää muutamassa sekunnissa mökkimme ikkunoiden sisäpuolenkin tai aamukahvini pinta jäätyy, kun Kaiho pelästyy tai suuttuu. Kahdesti hänen talvensa näykkäisee minua, kun lähestyn Kaihoa yllättäen. Jälkimmäisellä kerralla vasemman käsivarren paleltumat tarvitsevat jo parantajan apua.

Suhtaudun Kaihoon niin kärsivällisesti kuin osaan. Ei tämä ole minullekaan helppoa, vaikka olen tiennyt, että jonakin päivänä on minun vuoroni. Harva kesänkaataja tai talventaittaja säästyy kohtaloltaan. Meitä syntyy yhä vähemmän ja taikuus suonissamme on yhä heikompaa, ja jokainen vuosi vaatii osansa. Joskus, satoja vuosia sitten, kesänkaatajat ja talventaittajat sitoutuivat vuodenaikojen kantamiseen koko elämäkseen, tai niin ainakin kerrotaan. Nykyään harva säilyttää edes kipinän taikuudestaan vuodenkierron jälkeen. Yhä useammin vuodenkierron rituaalit koituvat kesänkaatajien ja talventaittajien kuolemaksi.

Se varmasti pelottaa Kaihoa. Jo nyt tiedän, että talvi on hänen turvapaikkansa ja kilpensä maailmaa vastaan, eikä hän ole valmis luopumaan siitä. Minulle tämä on helpompaa. En ole koskaan ollut täysin sujut kesäni kanssa. Sen taikuus painaa minua ja hiertää sisälläni, ja kesän taakasta minä luovun mielelläni: keskikesän tanssien ujoista hymyistä ja viipyilevistä hipaisuista, röyhkeistä pyynnöistä ja humaltuneista vaatimuksista. Siitä, miten se kerta toisensa jälkeen ottaa haluamansa, sen, mitä sille kerkeästi tarjotaan – ja aina vähän enemmän.

Jos selviän hengissä, toivon, että saan olla ihan vain minä.

En kesänkaataja Alati, vaan pelkkä Alati.





Sekoitan kahvia ja tuijotan ulos ikkunasta. Huurrekuu on jo melkein lopussa, mutta aamu on silti vain vaimeaa, pimeänsekaista hämärää. Kesä minussa horrostaa ja kohottaa laiskasti päätään lähinnä silloin kun tapahtuu jotakin sen mielestä erityisen jännittävää.

“Viikon kuluttua meidän täytyy tanssia”, Kaiho sanoo yllättäen. Hän istuu tulen ääressä, kädet kiedottuina polvien ympärille, ja näyttää murjottavalta lapselta. Kaiho on minua viisi vuotta vanhempi, mutta hän ei kyllä osoita sitä mitenkään.

“Niin”, minä vastaan, ja lisään sitten varovasti: “Pelottaako se sinua?”

“Pelottaako?” Kaiho kysyy ääni täynnä viimanpurevaa ivaa. “Miksi se pelottaisi?”

“Sinä olet siinä riitissä minua tärkeämpi. Talven on taituttava kevääseen ja sinun on nöyrryttävä.”

Kaiho paljastaa hetkeksi hampaansa. Hänen talvensa läimäyttää takan liekkejä ja saa ne käpertymään pienemmiksi.

“Se on typerä rituaali”, Kaiho sanoo. “Mitä jos me hukumme?”

Se kysymys pysäyttää minut hetkeksi. Kaiho osuu sellaiseen kohtaan minussa, joka on syvemmällä, muilta kätkössä. Meren tummat aallot ja sen armottomuus ovat oman taikuuteni vastakohta, sillä syvyyksiin ja syövereihin kesä ei koskaan yllä. Siellä on aina pimeää. Ajatus jäiden murtumisesta askelteni alla on epämiellyttävä, enkä voi sanoa, etteikö hukkuminen pelottaisi minuakin. Mutta uskon, että jos niin olisi todella vaarassa tapahtua, Kaiho kykenisi jäädyttämään meren ja pitämään meidät pinnalla. Tai ainakin itsensä, ja tuskinpa hän kaikesta kylmyydestään huolimatta olisi niin typerä tai julma, että antaisi minun upota.

“Emme me huku. Pidämme toisistamme kiinni”, vastaan. Ääneni on tyynempi kuin minä itse. Kaiho tuntuu kerrankin vaistoavan epäröintini, sillä hän kohottaa katseensa. Se siirtyy pian kuppiini ja odotan, että Kaiho jäähdyttää kahvini taas silkkaa pikkumaisuuttaan. Niin ei kuitenkaan käy.

“Keitätkö kahvia minullekin?” hän kysyy sen sijaan.

Yllätyn. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Kaiho on pyytänyt minulta yhtään mitään. Miksi nyt?

Kun mittaan vettä pannuun, luulen ymmärtäväni. Ehkä hetken verran Kaihokin tajuaa, että halusimmepa tai emme, meidän on selvittävä – tai oltava selviämättä – tästä kaikesta yhdessä.

Mikään ei kuitenkaan muutu: se on viimeinen kerta ennen rituaalia, kun hän sanoo minulle yhtään mitään.





Kevättanssi on raskas. Kaiho on henkeäsalpaavan kaunis. Aurinko läikehtii hänen mustiin hiuksiinsa pujotettujen neulojen helmissä ja mekon valkoisella olttikankaalla, mutta Kaihon ihon alla talven pimeys näyttää uhmakkaammalta kuin koskaan. Hänen tähtensä ovat vetäytyneet pieniksi rykelmiksi; aivan kuin nekin pelkäisivät Kaihon kapinaa, joka uhkuu hänen jokaisesta liikkeestään.

Kun asetumme tanssiasentoon, minä yritän puhua hänelle. Rohkaista tai lievittää uhmaa, kai. Mutta siitä ei tule mitään, sillä Kaiho on taas päättänyt, ettemme ole samalla puolella. En tiedä mitä hän haluaa, ja epäilen, ettei Kaiho ehkä tiedä itsekään. Toisinaan luulen, ettei hän oikeastaan kuuntele taikuuttaan, vaan antaa omien tunteidensa myrskyn kätkeä sen kuiskaukset alleen.

Kun Kaiho väittää kevään olevan vihainen, minä hämmennyn. En ymmärrä, miksi hän ajattelee niin, sillä mereen vangittu kevät on lähinnä huolissaan ja täynnä kaipausta. Se haluaa ulos, koska on ollut vankina niin pitkään. En tunne sen hyminässä katkeruuden tai raivon häivääkään, vaikka yritän kuunnella ja tunnustella entistä tarkemmin Kaihon sanojen jälkeen. Luulen, että Kaiho kuuntelee kevättäkin oman pelkonsa ja vihansa kautta, eikä erota sen tunteita omistaan.

Kaihon tanssiaskeleet ovat mekaanisia, hänen suupielensä pingottuneet ja hartiansa kireät. Hän kannattelee niillä koko talven painoa eikä suostu joustamaan tuumaakaan, vaikka me olemme tulleet tänne päästämään kevään ulos. Pelkään, että hän kuluttaa omia voimiaan turhaan taistelemalla vastaan, vaikka tämä on vuodenkierron helpoin osuus. Hänen ei tarvitsisi kuin irrottaa, luopua hetkeksi omasta vallastaan.

Yritän vielä kerran puhua Kaiholle järkeä. “Me emme voi pysäyttää kevättä. Meidän pitäisi varmistaa, että se pääsee ulos ajoissa, avaa puiden silmut ja siunaa maan sateella ja valolla.”

“Kyllä minä tiedän”, Kaiho vastaa.

“Mikset sitten auta?”

Kun se vain jatkuu – Kaihon synkkä murjotus, hänen tahalliset harha-askeleensa, talven tumma itsepäisyys – minä pysähdyn lopulta. Riisun mustat villahansikkaat, jotka olen pukenut aamulla suojatakseni itseäni Kaihon taikuudelta. Pelkäsin silloin, että hän antaisi pakkasen jäytää käsivarteni puhki, ja pelkään vähän edelleen. Vihainen tai pelokas Kaiho on arvaamaton.

Mutta kesä minussa herää ja hehkuu innostusta. Se vaistoaa suunnitelmani ja on valmis toteuttamaan sen. Kesän kerkeä mielihyvä saa minut melkein voimaan pahoin, sillä tämä on vastoin kaikkea sitä, mitä minä itse olen. Jos aion saada Kaihon tanssimaan kevättä ja antautumaan sille, minun on huijattava häntä, vedettävä hänet ansaan. Minun on valloitettava hänen sydämensä kesätaikuudella, vaikka sitten vain pieneksi hetkeksi, ja taivutettava hänet tahtooni.

Kesätaikuus pystyy sellaiseen, ja sellaista valtaa se janoaa.

Sellaista valtaa minä vihaan, ja siksi olen kieltäytynyt käyttämästä taikuuttani muiden alistamiseen ja sitomiseen kaikki nämä vuodet. Vain kokkojuhlan yönä annan kesän saalistaa, sillä silloin se on minua vahvempi. Muutoin pidän sen lieassa parhaani mukaan.

Nyt minulla ei ole vaihtoehtoja.

Tartun taas Kaihon käteen ja odotan, että hänen taikuutensa käy kimppuuni. Kaiho harkitsee sitä, sillä hänen tummat silmänsä viipyvät pitkään paljaassa ihossani, mutta lopulta hän jatkaa tanssimista eikä tee mitään. Sydämeni kiihtynyt syke rauhoittuu ja kesä minussa pääsee koskettamaan Kaihoa paremmin.

“Minähän tanssin”, Kaiho puolustautuu aiempaa kysymystäni vastaan.

“Mutta pidät taikuutesi tiukasti sisälläsi. Sekin vain kyräilee ja linnoittautuu ihosi alle. Kyllä minä näen, miten himmeä sinun taivaasi on juuri nyt.”

“Luuletko, että yritän estää kevättä koittamasta?” Kaiho kysyy.

En luule. Minä tiedän.

“Luulen”, vastaan suoraan. Tunnen, miten taikuuteni tunnustelee varovasti tietään pimeyden ja pakkasen läpi. Mikään Kaihon rytmissä ei muutu ja hänen ilmeensä on yhtä sulkeutunut kuin ennenkin. Se vahvistaa epäilyksiäni: Kaiho ei todella kuuntele taikuuttaan. Jos hän kuuntelisi, hän huomaisi, mitä teen.

Ajatus täyttää minut surulla. Miten joku voi olla itselleenkin noin vieras? Miten joku voi olla niin vahvasti kaikkea vastaan? Maailmaa, vuodenkiertoa, minua, jopa omaa itseään?

Taikuuteni on jo niin syvällä talvessa, että jos nyt toimin, Kaiho ei voi mitään. Haluaisin pyytää anteeksi, varoittaa etukäteen, mutta sitten hän nostaisi taas muurinsa, joten sanon vain:

“Sinä taidat ajatella, ettei näitä rituaaleja tarvita mihinkään – että vuosi etenee vääjäämättä ja taikuus saa aina lopulta haluamansa. Mutta olet väärässä. Rajat ovat niin syviä ja teräviä, että ne eivät rikkoudu itsestään. Jos taikuutta ei auteta, se kyllä runnoon itsensä läpi väkisin, mutta haavoittuu siinä samalla, ja on liian heikko pitämään väärää taikuutta loitolla. Etkö ole huomannut, miten se on alkanut pesiytyä pysähtyneisiin varjoihin ja niihin paikkoihin, joissa kukaan ei käy? Etkö tiedä, miten vaikeita viimeiset pari vuotta ovat olleet?”

Huomaan, että ääneni tummenee puhuessani, kun taikuuteenikin sekoittuu turhautuneisuutta, suuttumustakin. Kaiho pysyy hiljaa. Viimeiset sanani ovat jo melkein yhtä pimeitä kuin hänen talvensa:

“Tiedät sinä, Kaiho. Tiedät, mutta et välitä.”

Suuttumus auttaa minua tekemään sen, mitä en koskaan tahtoisi tehdä. Taivutan varoittamatta Kaihoa taaksepäin ja annan kesäni kohista hänen suonissaan valtoimenaan, huuhtoa hetkeksi mukanaan kaiken talven ja pimeyden ja pakkasen. Vain silmänräpäykseksi tai kahdeksi, sillä Kaiho tuskin kestäisi enempää, enkä minä halua satuttaa häntä. Mutta se riittää, sillä talvi hänessä taipuu. Olen tuntevinani siinä jopa helpotusta.

Kun me jatkamme tanssimista, Kaiho seuraa minua lauhkeasti. Hänen askeleensa mukautuvat saumatta minun rytmiini, ja voisi kuvitella, että olemme tanssineet yhdessä lukemattomia kertoja ennenkin, niin täydellisesti hän seuraa johdatustani. Kaihon tummissa silmissä on nyt häivähdys kesänkultaa, sillä lumous täyttää hänet kauttaaltaan.

Jään pinta ratkeilee täyteen railoja ja halkeamia, ja kevät tihkuu läpi kirkkaana valona.

“Kuin veri valtimosta”, Kaiho sanoo hiljaa.

Ajatus on nurinkurinen, sillä kevät ei vuodata pois elinvoimaansa, vaan päästää sen valloilleen. “Ei. Ennemmin kuin veri lähteestä”, minä korjaan.

Jää natisee ja kirskuu. Minä pyöritän Kaihoa yhä nopeammin, ja taikuus humisee ympärillämme kuin lempeä tuuli. Nyt siinä on kesän ja talven lisäksi kevään väri: leutoa silmunvihreää ja sulaa aurinkoa.

Minä hidastan ja avaan suuni, mutta ennen kuin ehdin kysyä mitään, Kaiho keskeyttää minut.

“Älä”, hän kieltää, vaikkei edes tiedä, mitä aioin sanoa.

“Sinä teet tästä itsellesi niin kamalaa, että sinä on vaikea katsoa”, minä vastaan.

“Älä sitten katso.”

“Vielä vaikeampaa on olla katsomatta. Sitten en tiedä, mitä tehdä.”

“Syksy tulee vielä”, Kaiho sanoo. “Huolehdi omasta osuudestasi. Minä huolehdin omastani.”

Me tanssimme kevättanssin loppuun.

Vaikka meri allamme on syvä ja ahne, en pelkää putoamista tai hukkumista kertaakaan.





Pidän Kaihoa silmällä koko riittiä seuraavien pitojen ajan, mutta hän ei katso minua kertaakaan vaikka istumme vastatusten. Sen sijaan hän nyhtää haluttomasti riekaleita valkoisesta vehnäleivästä, juo muutaman siemauksen viiniä ja syö yhden palan klausuuralaista suklaata. Haluaisin tiuskia hänelle, sillä tiedän, että hän on uuvuksissa ja tarvitsee ruokaa. Huomasipa Kaiho sitä tai ei, taikuus hänessä on väsynyttä ja valjua, eikä hänen kehonsa pysty ruokkimaan sitä, ellei hän itse syö riittävästi.

Pysyn kuitenkin vaiti ja lupaan itselleni, että jos hän ei syö seuraavanakaan päivänä, teen asialle jotakin, olipa se sitten kuinka vaikeaa tahansa.

Kun kävelemme pidoista takaisin mökillemme, Kaiho aloittaa odottamattani keskustelun:

“Nyt sinä olet vapaa menemään ja tulemaan mielesi mukaan. Voit lähteä rohkaisemaan virkoavaa kevättä ja suudella oman hehkusi sitä kaipaaviin ja koskettaa tulevan kesän sellaisten naisten iholle, jotka sitä kaipaavat, ja –”

“Sinä puhut taas ääneen”, minä murahdan ja pysähdyn. Käännyn katsomaan Kaihoa takanani. Hänen sanansa tekevät kipeää. Ne ovat aivan väärin, mutta samaan aikaan surullisen totta. Tämän päivän petokseni jälkeen ne sivaltavat tavallista syvemmin. “Miksi ajattelet, että olen tuollainen? Miksi ajattelet, että haluaisin vietellä yhtään ketään?”

“Eikö se ole kesätaikuuden sydän? Rakkaus?” Kaiho kysyy.

“Sinäkö ajattelet, että rakkaus on vain villiä himoa?” ääneni on terävämpi kuin haluaisin.

Kaiho kavahtaa sanojani. Kadun niitä heti, koska ymmärrän, että hän tietää tällaisista asioista varmasti paljon minua vähemmän. Hetken hiljaisuuden jälkeen Kaiho kuitenkin jatkaa:

“En ajattele koko asiaa yleensä juurikaan.”

“Rakkautta?”

“Niin. Talventaittajat eivät yleensä ole – hyviä sellaisessa”, nyt Kaiho katsoo taas ohitseni. Hänen ilmeensä on harvinaisen paljas, melkein hämmentynyt. Talvikin on vaiti ja ojentuu minua kohti kuin epäröiden. Haen sanoja, mutta en löydä sopivia, joten käännyn ja jatkan matkaa.





Vähän myöhemmin oivallan, ettei Kaiho puhu ääneen. Hänen taikuutensa on vain avautunut minulle sellaisella tavalla, jota en ole odottanut, ja mitä tarkemmin kuuntelen, sitä enemmän se minulle paljastaa. Ymmärrän, että se on todennäköisesti minun syyni: kun annoin kesän hulmahtaa Kaihon talven läpi kaikella voimallaan, ehkä osa siitä punoutui peruuttamattomasti yhteen hänen taikuutensa kanssa. Tai ehkä hänen talvensa kaipaa kuuntelijaa. En tiedä – en ole kuullut tällaisesta koskaan aiemmin.

Kaihon ajatukset ovat villejä ja poukkoilevia. Hän pelkää niin monia asioita, että minun on vaikea olla tekemättä mitään. Haluaisin keittää teetä, silittää hänen talvensa uneen, hyräillä Kaiholle niitä lohtulauluja jotka osaan. Välillä haluaisin ravistella häntä, koska Kaiho on niin typerä ja lapsellinen ja täynnä uhmaa. Haluaisin pakottaa hänet astumaan ulos talvensa suojista ja katsomaan maailmaa edes hetken ajan ilman taikuuden turvallista pimeyttä.

En tee mitään noista asioista; en tahdo paljastaa hänelle sitä, miten paljon nyt tiedän ja näen. Olen varma, ettei Kaiho kestäisi sitä. Sen sijaan pysyn hiljaa ja annan hänen paeta minua harppunsa ääreen. Kuuntelen oven läpi sen vaimeaa soittoa ja talvea, joka kertoo minulle Kaihon huolista ja murheista seinien läpikin. Kuuntelen, vaikka en haluaisi.





Yö on jo pitkällä, mutta Kaihon ajatukset ryöppyävät mieleeni kuin talttumaton lumimyrsky. Lopulta en enää kestä niitä. Nousen ylös ja koputan hänen oveensa.

Kaiho avaa sen ja katsoo minua hämmentyneenä. Hän on pieni ja linnunluinen, mutta näyttää nyt tavallistakin hauraammalta, kun kevät on saapunut ja talvi luovuttanut valtansa sille.

“Kaiho”, minä sanon niin lempeästi kuin osaan. “Voisitko vain… nukkua? Sinun huolesi on hirveän raskasta kuunneltavaa.”

Tiedän kyllä, että pyyntö on epäreilu. Ei ole Kaihon syytä, että hänellä on niin paljon asioita märehdittävänä.

“Älä sitten kuuntele”, Kaiho kivahtaa. Hän ajattelee aiempaa keskusteluamme siitä, kuinka hänen taikuutensa paljastaa minulle osan hänen ajatuksistaan.

En halua, että Alati kuulee. En halua, että —

“En halua minäkään”, keskeytän Kaihon, ennen kuin hän ehtii ajatuksissaan sen pidemmälle. Kaihon katse on terävä.

“Sulje minun taikuuteni sitten pois.”

“En voi. Haluaisin, mutta en voi. Uskon, että se olisi virhe ja vaarallista. Taikuuden pakottaminen vastoin sen omaa tahtoa on – no, johan minä kerroin tänään. Se ei tee hyvää sinulle, ei minulle, ei talvelle.”

Kehotan kesääni väistymään ja lopettamaan Kaihon ajatusten nuuskimisen, ja pienen hetken verran se tottelee. Olen uupunut, enkä voi olla kysymättä Kaiholta: “Miksi sinä vihaat minua niin paljon?”

“Kaikki vihaavat talvea.”

“Ei tuo ole mikään vastaus”, pudistan päätäni. “Ainakaan järkevä. Enkä minä vihaa.”

Kaiho antaa pakkasen jälleen kiristyä. Uhmaa, lapsellista uhmaa.

“Et saa minua vihaamaan sinua tuolla tavoin. Mutta vilustumaan kyllä varmasti. Voisitko lopettaa?” nuhtelen häntä.

“Pakota minut”, Kaiho haastaa.

Kaiho, älä ole hölmö. Sitäkö sinä todella haluat? Sen jälkeen, mitä kevättanssissa tapahtui?

“Miksi?” kysyn niin kärsivällisesti kuin osaan.

“Haluan, että teet niin. Haluan, että lopetat tuon. Että lakkaat säälimästä minua.”

Lakkaa sitten säälimästä itseäsi. Lakkaa olemasta lapsi, Kaiho.

“Minä en sääli sinua. Sinä olet itse päättänyt, että haluat olla yksin ja pysytellä talven suojissa. Se on sinun valintasi, eikä ole minun tehtäväni arvostella sitä. Jos se tekee tästä kaikesta jotenkin helpompaa, niin siitä vain. Mutta en kyllä pidä siitä, että tahallasi yrität satuttaa ja ärsyttää minua. Se käy kovin raskaaksi.”

“Pysy sitten kaukana.”

“Niinhän minä pysynkin, ainakin sen minkä voin. Mutta tätä kauemmas en enää pääse.”

“Ehkä sinä voisit nukkua öisin ja minä päivisin”, Kaiho ehdottaa. Hän katsoo minua silmiin, ja seuraavaan Kaihon ajatukseen kesä tarttuu innokkaasti:

Talven valossa Alatin silmien kulta on kuin sulaa hopeaa. Ne ovat — ne ovat kauniit.

Ajatuksessa on selvää vastahakoisuutta. Kaihon on selvästi vaikea hyväksyä sitä itse. En voi mitään sille, että melkein hymyilen, mutta pakottaudun silti vastaamaan vakavasti:

“Meidän on parempi opetella elämään yhdessä ja tulemaan toimeen. Emme selviä vuodenkierrosta yksin.”

“Kyllä minä osaan puolustautua.”

“Varmasti monia asioita vastaan. Minua. Kevättä. Rakkautta. Mutta pysähtynyttä ja pinttynyttä taikuutta? Rispaantunutta vuodenkiertoa? En olisi niin varma.”

“Miksi sinä sitten osaisit?” Kaiho kysyy, mutta epäröi sentään hieman.

“Tuskin osaankaan sinua paremmin. Mutta en halua kohdata sitä yksin, enkä usko, että sinäkään haluat.”

Kaiho kääntää selkänsä, mutta antaa sentään pakkasen lauhtua.



K/H: Linkki Kesänkaadon sisarlukuun Kaihon näkökulmasta: Toinen luku
« Viimeksi muokattu: 26.08.2022 15:37:45 kirjoittanut Kaarne »

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart