Kirjoittaja Aihe: Pokémon: Illan viimeinen liekki (S, Kaki & Lizardon, oneshot)  (Luettu 1116 kertaa)

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 620
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Illan viimeinen liekki
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Pokémon Sun & Moon
Characters: Kaki, Lizardon
Genre: Drama
Rating: S
Disclaimer: Pokemonin on alun perin luonut Satoshi Tajiri. En tiedä, kuka on luonut Sun & Moonin hahmot yms. mutta eivät ne ainakaan minulle kuulu millään muotoa. En ole saanut tämän kirjoittamisesta minkäänlaista korvausta.
Summary: Se saattoi olla heidän viimeinen yhteinen yönsä, ja sen hän aikoi viettää juuri siinä, rakkaan pokémoninsa vierellä, niin ettei sen tarvitsisi lähteä yksin.

A/N: Sain tämän ficin idean alkujaan reilut kaksi vuotta sitten matkalla töihin (tai töistä kotiin, en muista kummin). Kuuntelin silloin Phillip Phillipsin biisiä Raging Fire ja totesin, että sehän on Kakille tosi sopiva biisi, jonka pohjalta vois jotain kirjoittaa. En ihan alkuun suunnitellut kirjoittavani tämäntyylistä ficiä, mutta sitten aloin miettiä Kakia aikuisena, haaveensa toteuttaneena, ja mulla heräs kysymys (ja huoli) siitä, miten vanhoiksi pokémonit voi elää, että voiko sillä vielä olla Lizardon, Bakugames ja Garagara rinnallaan aikuisenakin. Sitten muistin että Kukuilla on ollut Gaogaeninsa lapsesta asti, joten kyllä varmasti voi olla. Mutta sitten aloin kuitenkin lipua jonnekin nyyhkispuolelle + ton biisin sanat sopi liiankin hyvin tähän mitä tuleman pitää (varsinkin kun muistin, että Hitokagella, Lizardolla ja Lizardonilla hännän liekki palaa vain niin kauan kuin ne ovat elossa ja sen sammuminen meinaa kuolemaa) ;;___;; Joten joo. Biisi taitaa tosin alun perin kertoa rakkaudesta, mutta toisaalta, kyllähän rakkaus on tässäkin tärkeässä osassa.

Pitkään pallottelin senkin kanssa, että kirjoittaisinko tästä songficin, kun toi Raging Fire sopis tähän mun mielestä kokonaisuudessaan niin hyvin, mutta koska oon umpisurkee songficien kanssa, en tehnyt sitten kuitenkaan niin. Biisi sanoituksineen on kuitenkin tärkeästi kytköksissä tähän ficiin, etenkin kohta ”If the flame goes out tonight / Yeah, we’ll live until we die”, vaikka kun ”vapautin” itseni songficiydestä, pääsin kulkemaan omia teitäni just miten sattui huvittamaan. Tän ficin kirjoittaminen oli kyllä alusta loppuun ihan mielettömän vaikeaa, koska mulle oli tässä parin vuoden aikana ehtinyt muotoutua mielessäni niin paljon erinäisiä ja toisinaan risteäviäkin ajatuksia, joiden sanoittaminen ja sovittaminen tähän tuntui jopa mahdottomalta (ja itse asiassa sen takia tää mulla alun perinkin jäi roikkumaan). Mä toivon, että muiden silmissä tää näyttää paremmalta kun heillä on edessään vain tämä fici eikä lisäksi kaikkea sitä sekamelskaa, joka mun pään sisällä on.

Mukana haasteessa Kerää10, ja kerään tällä Kakin Lizardonin.



Illan viimeinen liekki


Kaki oli ehtinyt kokea ja saavuttaa elämässään paljon. Sen jälkeen, kun hän oli ryhtynyt Lycheen oppipojaksi, hän oli paitsi kolunnut Alolan jokaisen saaren myös matkustanut kauas mantereelle, meren toiselle puolelle. Kalos, Johto, Galar… Kaki oli nähnyt ja kokenut ne kaikki ja oppinut matkoillaan paljon niin pokémoneista kuin elämästä ylipäätään. Lopulta, kun hän oli taas palannut Alolaan sinne myös jäädäkseen, Kapu Tetefun valinnan myötä hänestä oli tullut ’Ākalan kahuna, ihan niin kuin hänen isoisänsäkin oli ollut vuosia aiemmin.

Yksin Kaki ei tietenkään ollut nähnyt ja saavuttanut sitä kaikkea. Hänellä oli tukenaan perheensä, ystävänsä ja opettajansa, ja isoisän viisaat sanat hyvin mieleensä painettuina. Lisäksi hänellä oli tietysti rakkaat pokémonkumppaninsa, jotka olivat aina pysyneet uskollisesti hänen rinnallaan. Silloinkin, kun hän oli väliaikaisesti hyvästellyt Alolan ja tutun elämänsä, pokémonit olivat tulleet mukaan. Hän ei ollut koskaan ollut erossa niistä.

Kakin pokémoneista Lizardon oli se, jonka kanssa hän oli kokenut eniten. Lizardon oli yksistäänkin heistä se kokenein, sillä kaiken, minkä Kaki oli elämässään saavuttanut, niin oli sekin, olihan se ollut alun perin isoisän kumppani jo kauan ennen kuin Kaki oli edes syntynyt. Se oli aina ollut osa hänen elämäänsä. Mutta yhtä lailla Kaki oli aina tiennyt, että vielä koittaisi se hetki ja päivä, jolloin kaikki muuttuisi. Lizardonilla oli jo takanaan pitkä pätkä elämää ilman Kakia, ja Kakillakin olisi edessään samanlainen taival, ilman Lizardonia.

Olihan Lizardon jo vanha. Vaikka tuli yhä roihusikin sen sielussa kuumana ja vahvana, sen ruumis oli heikko ja väsynyt. Se ei ollut kyennyt lentämään moneen kuukauteen, sillä sen siivet eivät enää kantaneet, ja nyt se oli myös niin voimaton, ettei pysynyt kunnolla jaloillaankaan. Lopulta se jaksoi enää lähinnä maata vaisuna verannalla muistuttaen vain etäisesti sitä uljasta, voimakasta olentoa, joka se oli joskus kauan sitten ollut.

Pitkäaikaisinta ystäväänsä ajatellessaan Kaki koki aina surun- ja pelonsekaisia tunteita. Hän tiesi, että hänen pelkäämänsä hetki lähestyi vääjäämättä, mutta hän yritti olla murehtimatta etukäteen tulevaa menetystä. Enemmän hän surikin Lizardonin puolesta, kun se ei jaksanut enää lentää vapautettuna painovoiman kahleista, hyvä kun pystyi ylipäätään edes liikkumaan. Hän toivoi, ettei se kärsinyt, hän kun ei voinut tehdä juuri mitään sen hyväksi. Yhtä vähän pystyivät Pokémon Centerin hoitajatkin, joiden lausunto oli ollut jo pitkään sama: Lizardon ei ollut sairas tai loukkaantunut; se oli ainoastaan vanha, eikä vanhenemiseen ollut parannuskeinoa. Kaki kuitenkin yritti parhaansa siitä huolehtiessaan. Hän ei hylkäisi vanhinta ystäväänsä koskaan.

”Tässä olisi tuoreita hedelmiä ja marjoja, jos yhtään tekee mieli syödä”, Kaki sanoi laskien sisältä tuomansa korin maahan Lizardonin viereen. ”Voin tarvittaessa kuoriakin ne sinulle.”

Lizardon pärskähti hiljaa ja heilautti laiskasti pyrstöään, jonka kärjessä palava liekki oli heikompi kuin koskaan aiemmin. Kaki yritti pitää katseensa poissa siitä, vaikka tiesikin sen olevan vain yksi merkki siitä, että Lizardonin elämä alkoi olla lähellä loppuaan. Hän istahti pokémonin viereen niin, että oikeaa kättään hieman ojentamalla pystyisi koskettamaan sen suomuista selkää ja kokoon taitettuja siipiä. Katseensa hän kohdisti punaisen ja oranssin sävyissä hehkuvalle iltataivaalle, jota huomasi Lizardoninkin tuijottavan. Hän mietti, mitä se mahtoi ajatella. Ymmärsikö se oman kuolevaisuutensa, muisteliko se menneitä, vai haikailiko se ainoastaan lentämisen perään?

Kaikessa hiljaisuudessa Kaki poimi mukanaan tuomasta korista hedelmän ja alkoi kuoria sitä taskuveistä apunaan käyttäen. Hän tarjosi siitä puolikasta Lizardonille, joka sitä nuuskaistuaan käänsikin vain päänsä sivuun ja yskäisi muutaman kerran niin, että ilma heidän ympärillään alkoi haista savulta.

”Tämä on chylaa, suosikkiasi”, Kaki yritti, mutta Lizardonia hedelmä ei kiinnostanut. Se oli huono merkki, Kaki ei voinut olla ajattelematta, sillä ikinä ennen ei Lizardon ollut chylasta kieltäytynyt. Nyt hän oli entistä varmempi siitä, että loppu oli lähestymässä, ellei se sitten jo ollut heidän yllään.

”Lizardon, muistatko sen päivän, kun lensin selässäsi ensimmäisen kerran?” Kaki kysyi. Ehkä menneisyyteen ajatuksissa palaaminen sattui Lizardoniin, ainakin se vihlaisi hänen sydäntään, mutta hänen oli saatava muistella sen kanssa menneitä, vielä ennen kuin olisi liian myöhäistä. ”Pelkäsin pelkkää ajatustakin niin paljon, etten aluksi halunnut edes yrittää. Mutta lopulta vaari ja sinä saitte rohkaistua minua nousemaan satulaan. Enkä minä silloinkaan meinannut pysyä selässäsi ollenkaan, vaikka lensitkin niin tasaisesti. Alkuun lentäminen olikin minusta aika kamalaa, mutta sitten, kun en enää pelännyt putoavani, aloin ymmärtää, miten vapauttavaa se onkaan.”

Lizardon köhähti vaimeasti ja käänsi samean katseensa Kakin suuntaan. Hän ei ollut varma, miten hyvin se enää näki, mutta hymyili sille ja taputti sen selkää hellästi.

”Myöhemmin sitten rakastuin lentämiseen”, hän jatkoi. ”Ja paljonhan me lensimmekin, joka päivä, saarelta toiselle. Kouluunkin menimme aina yhdessä, ja seikkailimme ja pidimme hauskaa ystävien kanssa. Entä muistatko vielä kaikki yhteiset taistelumme?”

Lizardon korahti hiljaa.

”Okei, en minäkään muista ihan jokaista, mutta monta kuitenkin. Ehkä parhaiten mieleeni on jäänyt se, kun Alolassa järjestettiin ensimmäinen pokémonturnaus. Se oli meille kaikille jotain niin uutta ja erilaista. Totta puhuen minua vieläkin harmittaa hieman, ettemme voittaneet silloin mestaruutta, vaikka samaan aikaan olenkin iloinen Satoshin puolesta. Mutta hyvin mekin kyllä taistelimme!”

Hän huomasi hymyn hapuilevan tietään kasvoille väkisinkin, kun hän muisteli nuoruutensa liekkien lailla leiskuvaa intoa. Eikä hän kai ollut päässyt siitä leimusta vieläkään eroon. Katsahtaessaan Lizardoniin hän oli erottavinaan sen väsyneissä, iän samentamissa silmissä häivähdyksen jotain samaa. Vaikka se olikin nyt vanha ja heikko, tuli roihusi yhä senkin sisällä, hehkui kuin laava Welan sisällä.

”Tämänkin me saavutimme yhdessä”, Kaki sanoi irrottaen Z-renkaan ranteestaan ja näytti sitä Lizardonille. ”Sillä minä ja Bakugames emme olisi varmastikaan koskaan onnistuneet Lycheen haasteessa, ellet sinä olisi auttanut, opettanut meitä. Sinun ansiostasi minä myös selvisin Kapu Rehiren kokeesta, eikä minusta taatusti olisi koskaan tullut ’Ākalan kahunaa, jos et olisi taistellut rinnallani.”

Kaki oli varma, että Lizardon muisti kaikki ne kokemukset, olivathan ne tärkeä osa heidän yhteistä elämäänsä. Hän oli itse ainakin päättänyt, ettei koskaan unohtaisi niistä yhtäkään.

”Ultrapetojakin vastaan jouduimme taistelemaan, muistatko?” hän lisäsi ajatuksissaan menneisiin uppoutuneena. ”Silloin kun olimme ultravartijoita ystäviemme kanssa ja puolustimme Alolaa. Ne taistelut eivät olleet vain pelkkää hauskanpitoa ja omien rajojen testaamista, ne… no, silloin oli tosi kyseessä.”

Lizardon murahti taas, mutta sillä kertaa se ei kuulostanut ihan niin sairaalta ja heikolta kuin aiemmin vaan hieman enemmän nuorelta, hyväkuntoiselta itseltään. Sen tulinen katse lämmitti Kakin mieltä.

”Olemme me kyllä kokeneet yhdessä paljon. Kaiken, loppujen lopuksi. Silloinkin, kun jätin tutun ja turvallisen elämän taakseni matkustaakseni ympäri maailmaa, sinä pysyit aina rinnallani. Olet korvaamaton minulle, tiedäthän sinä sen?” hän kysyi laskien kätensä taas sen siipien sekaan. ”En tiedä, miten tulen koskaan pärjäämään ilman sinua.”

Kaikesta kokemastaan lämmöstä huolimatta Kaki tunsi silmiensä kirvelevän, ja pian kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen. Hän pyyhkäisi ne pois, mutta pian niiden tilalle ilmestyi uusia.

”Anteeksi, olen itsekäs”, hän sanoi niiskaisten. ”Ei pitäisi olla kyse minusta vaan sinusta. Minä kyllä selviän, ihan niin kuin aina ennenkin. Ja sinä… sinä saat lähteä sitten kun on sen aika. Minä en estele.”

Auringon laskettua ilma oli alkanut viilentyä, ja Kaki painautui lähemmäs Lizardonia. Sen keho oli yhtä lämmin kuin aina ennenkin, mikä tuntui sopivan yhteen sen katseesta hohkaavan lämmön kanssa. Kaki vilkaisi miltei tahtomattaan sen pyrstön kärkeä, jossa paloi yhä pieni, heikko liekki. Hän ei voinut olla ajattelematta, että aamuun mennessä tuli olisi ehkä sammunut, ja kietoi kätensä Lizardonin ympärille lujaan halaukseen. Se saattoi olla heidän viimeinen yhteinen yönsä, ja sen hän aikoi viettää juuri siinä, rakkaan pokémoninsa vierellä, niin ettei sen tarvitsisi lähteä yksin.

”Minä olen tässä”, hän sanoi hiljaa. ”Enkä lähde mihinkään. Pysyn tässä loppuun asti.”

Taivaan värit olivat vaihtuneet nyt tummaan violettiin ja siniseen, joiden seassa tuikki tuhansittain pikkuruisilta valopilkuilta näyttäviä tähtiä. Niitä Kaki tuijotti yhdessä Lizardonin kanssa, tunnin, toisenkin, kunnes lopulta hänen silmäluomensa kävivät niin raskaiksi, ettei hän yrityksistään huolimatta kyennyt pitämään niitä auki.

Hän ei olisi halunnut vielä nukahtaa.


**


Aamulla Kaki heräsi säpsähtäen, joskaan hän ei ollut varma, mihin. Oli yhä hämärää ja hiljaista, melkein autiota jopa. Hänen kehonsa suurin piirtein jokaista lihaista särki huonon nukkuma-asennon takia, ja hän paleli. Kipeät lihakset ja ytimiin asti porautunut kylmyys kuitenkin unohtuivat hetkessä, kun hän muisti, miksi oli alun perinkin jäänyt verannalle yöksi. Jopa hädissään hän katsahti Lizardonia, joka makasi silmät kiinni suunnilleen samassa asennossa kuin viime iltanakin, ja siirsi sitten varovasti katseensa sen pyrstöön.

Kärjessä paloi yhä liekki.

Oli kuin vuoren kokoinen kivi olisi vierähtänyt pois Kakin sydämeltä. Hän painautui Lizardonia vasten ja halasi sitä pitkään. Kuului hiljainen murahdus, ja seuraavaksi hän kohtasi väsyneen mutta uteliaan katseen, kun Lizardon raotti silmiään ja käänsi katseensa hänen suuntaansa.

”Hyvää huomenta, kuomaseni”, Kaki toivotti helpotus jokaisesta solusta huokuen.

Lizardon nosti päätään pärskäisi kuumaa, savun hajuista ilmaa hänen päällensä, mikä lämmitti hänen yön aikana kylmettynyttä kehoaan mutta nostatti myös pienen hymyn hänen kasvoilleen. Lizardon vaikutti pirteämmältä kuin eilen, mistä Kaki oli kiitollinen. Oli se sitten vain hetkellinen energiapuuska tai edes kohtalaisesti nukutun yön vaikutusta, se kevensi hänen mieltään, sillä edellisiltana hän oli ollut varma, ettei voisi jakaa enää sitä aamua yhdessä Lizardonin kanssa.

”Nukuitko hyvin?”

Kaki ei saanut suoraa vastausta kysymykseensä, mutta sen sijaan Lizardon pärskäisi uudestaan savulta haisevaa ilmaa sieraimistaan, minkä jälkeen sen kuono alkoi varovaisesti hapuilla hedelmäkorin suuntaan. Hän poimi sieltä yhden chylan ja leikkasi siitä palasen, jota tarjosi Lizardonille. Se näytti empivän hetken mutta lopulta sieppasi palan kielellään ja nielaisi sen pureksimatta. Hän tarjosi sille lisää hedelmää, ja se söi joka palan.

”Sinun taitaakin olla nyt nälkä, kun et illalla syönyt mitään”, Kaki sanoi pehmeästi kun Lizardon nuuhki yhä korin suuntaan. Hän tarjosi sille taas hedelmälohkon, jonka se nappasi hetkessä suihinsa, ja rapsutti sen niskaa, jonka hilseilevät suomut tarttuivat kynsien alle. Pyrstön kärjessä lepatti vaimea liekki.

Vaikka Kaki olikin iloinen siitä, että Lizardon ei ollut enää ihan niin vaisu ja passiivinen kuin illalla, hän tiesi, että suurta muutosta parempaan oli turha edes odottaa. Vanhuus kaikkine vaivoineen oli väistämätön osa elämää, niin kuin oli kuolemakin, ja ennen pitkää – luultavasti hyvinkin pian – he joutuisivat lopullisesti hyvästelemään toisensa, ja koittaisi aamu, jolloin pyrstön liekki ei enää palaisikaan, ja hän heräisi yksin, ilman Lizardonia rinnallaan.

Mutta onneksi vielä ei ollut se aamu.
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Kaniini

  • ***
  • Viestejä: 225
Olipas ihana ficci! <3 Vaikken Pokémonista animea enempää tiedäkään, tämä oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa. Tekstissä käsitelty aihe, rakkaan pokémonin väistämätön kuolema, on aika rankka, mutta silti loppuun päästessä jäi jäljelle varsin hyvä mieli.

Lisäksi aika vanhan (huomenna 14-vuotispäiviään juhlivan) koiran omistajana tämä iski kyllä sydämeen, sillä tämä rakkaan ystävän lähestyvä menettäminen pyörii usein mielessä, ja oot hyvin kuvannut Kakin tunteita asiaan liittyen, joihin itsekin samaistun paljon. Valehtelisin jos sanoisin ettei kyyneleitä olis noussut silmiin. En kyllä muista millon viimeksi oisin ficciä lukiessani oikeasti koskettunut näin! :-X

Ja tuo loppu, siinä viimeistään sydän suli ihan täysin. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla muuten kuin kiven vierähtämisenä sydämeltä, niin kuin ootkin kirjoittanut. Ja tuohan se nyt hymyn kasvoille kun Kaki tajuaa vanhan ystävänsä olevan vielä elossa heikkoudestaan huolimatta, vaikka aiemmin sen menehtyminen yön aikana oli tuntunut niin varmalta. Jotenkin pystyi samaistumaan näihin fiiliksiin, näitä tällaisia tilanteita kun on tullut koettua edellämainitun koiran kanssa monta kertaa.

Lainaus
Vaikka tuli yhä roihusikin sen sielussa kuumana ja vahvana, sen ruumis oli heikko ja väsynyt. Se ei ollut kyennyt lentämään moneen kuukauteen, sillä sen siivet eivät enää kantaneet, ja nyt se oli myös niin voimaton, ettei pysynyt kunnolla jaloillaankaan. Lopulta se jaksoi enää lähinnä maata vaisuna verannalla muistuttaen vain etäisesti sitä uljasta, voimakasta olentoa, joka se oli joskus kauan sitten ollut.

Tästä kohdasta pidin kovasti. Samalla tuli tajuttua, etten koskaan oikein mieti pokémoneja kuolevaisina tai vanhentuvina otuksina. Sekin oli ihan jännä havainto.

Lainaus
Vanhuus kaikkine vaivoineen oli väistämätön osa elämää, niin kuin oli kuolemakin, ja ennen pitkää – luultavasti hyvinkin pian – he joutuisivat lopullisesti hyvästelemään toisensa, ja koittaisi aamu, jolloin pyrstön liekki ei enää palaisikaan, ja hän heräisi yksin, ilman Lizardonia rinnallaan.

Tämä oli tosi kauniisti kirjoitettu. En oikein muuta osaa tähän sanoa, kai tähän loppui minun sanat tältä päivää, lol :D

Mutta tosiaan, kiitos tästä sydäntä lämmittävästä ficistä <3 Tulen ehdottomasti lukemaan, mikäli kirjoittelet lisää tämänkaltaisia tekstejä  :)

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 620
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Kiitos ihanasta kommentistasi, Kaniini! Tämän aihe ei tosiaan ole siitä keveimmästä päästä mutta on kuitenkin läsnä kaikkien elämää tavalla tai toisella. En tosin kuitenkaan voinut kirjoittaa tälle sellaista loppua, jossa Lizardon sitten nukkuisi pois 😭 Se vaihtoehto vain vilahti mielessäni, mutta halusin tämän keskittyvän niihin viimeisiin (?) yhteisiin hetkiin niiden loppumisen sijasta. Lisäksi kirjoitellessa mietin paljon syksyä 2014, jolloin yksi marsuni oli ollut leikkauksessa ja toipuminen oli vaikeaa. Yhtenäkin yönä olin varma, että se ei olisi aamulla elossa, mutta niin se vain olikin (tosin todella heikkona). Vähän sitten pakotinkin sen toipumaan, kun ei suostunut kuolemaankaan, ja kyllä se siitä sitten lopulta piristyi ja toipui entiselleen ja eleli vielä reilun vuoden. Mutta joo. Nekin kokemukset olivat isona vaikuttimena siihen, miksi kirjoitin Lizardonin olemaan elossa vielä aamulla.

Lainaus
Lisäksi aika vanhan (huomenna 14-vuotispäiviään juhlivan) koiran omistajana tämä iski kyllä sydämeen, sillä tämä rakkaan ystävän lähestyvä menettäminen pyörii usein mielessä, ja oot hyvin kuvannut Kakin tunteita asiaan liittyen, joihin itsekin samaistun paljon. Valehtelisin jos sanoisin ettei kyyneleitä olis noussut silmiin. En kyllä muista millon viimeksi oisin ficciä lukiessani oikeasti koskettunut näin! :-X
Oon otettu kuullessani, että tämä kosketti noinkin paljon! ♥ Varsinkin sairaiden ja vanhojen lemmikkien kanssa kuolemaa miettii väkisinkin, ja tähän tulikin vuodatettua niitä omia ajatuksiani myös. Sinun koirasi on kyllä saavuttanut hienon iän jo, toivottavasti elelee vielä näin kuukautta myöhemminkin mukavasti.

Lainaus
Samalla tuli tajuttua, etten koskaan oikein mieti pokémoneja kuolevaisina tai vanhentuvina otuksina. Sekin oli ihan jännä havainto.
Myönnän, että harvemmin tulee itsekään ajateltua pokemoneja niin. Harvoina poikkeuksina tämä fici ja sitä edeltävät pohdinnat sekä tuossa Sun & Moon -animessa yksi vanha ja raihnainenkin Mooland (joka sitten sarjan aikana lopulta nukkui pois  :'( ). Mutta aika lailla peleissä ja animessa muutenkin pokemonit ovat hyväkuntoisia ja "iättömiä", nii eipä se ole mikään ihmekään että harvemmin niiden vanhentumista tai kuolemaa miettii.

Lainaus
Tulen ehdottomasti lukemaan, mikäli kirjoittelet lisää tämänkaltaisia tekstejä  :)
Awww, kiitos ♥ Tämän tyylisiä tekstejä vastaavilla aiheilla tulee kirjoiteltua vähän harvemmin (toki riippuu ihan siitä, kuka kriteerit määrittelee ja miten, mutta ainakin itsestäni tuntuu tältä), mutta kyllä varmaan taas vielä joku päivä.
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中