Rakasta, kärsi ja unhoitu | K-11 | grimhygge, angst | ficletjatkis | 10. luku 17.10.22

[Altais]

Nimi: Rakasta, kärsi ja unhoitu
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: grimhygge, angst, sekä jonkinlainen aavemainen perhefluffy
Varoitukset: Tekstissä tullaan käsittelemään kuolemaa hyvin monelta kantilta, mutta sen verran lempeästi kuitenkin, että menee ikärajan K-11 puitteissa.

Yhteenveto: Miehensä ja ystäviensä hylkäämä, esikoistaan odottava Maria pakenee murheitaan menneisyyden maisemiin ja huomaa, että kesäyössä kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Jokaisella sukupolvella on ollut omat taakkansa kannettavanaan, mutta kun tarpeeksi aikaa kuluu, muistaako niitä enää kukaan, ja kannattaisiko edes?

Kirjoittajalta: Tämä teksti sai inspiraationsa kahdesta asiasta. Ensinnäkin tapasin kesälomalla tätiäni ja juteltiin pitkät ajat kauan sitten eläneistä sukulaisista, joiden tarinoita tuskin kukaan enää muistaa. Tämä tarina perustuu hyvin löyhästi joihinkin todellisiin, vanhoihin tapahtumiin, vaikka suurin osa onkin mielikuvitukseni tuotetta. Toisekseen sain kipinän juhannustaikoja-ketjusta ja hiddenbenin toiveesta koskien kesäistä kauhutarinaa. Innostuin erityisesti ideastasi, että kesäyössä kaikki ei ole ihan niin kuin hahmoista näyttää. Kiitos innoituksesta, ja tässä siis juhannustaika sinulle!  Jatkiksesta tulee pitkähkö, en vielä edes tiedä, miten pitkä. Mutta katsotaan, kuinka käy.



Rakasta, kärsi ja unhoitu



1. Perintö

Tästä oli tulossa surkein kesäloma ikinä. Toukokuun lopulla isä kuoli yllättäen ja jätti minulle perinnöksi lapsuudenkotinsa, ikivanhan maalaistalon keskellä ei-mitään. Kesäkuun alussa muutin pois Jounin ja minun yhteisestä talosta, siitä, josta oli pitänyt tulla pienen perheemme koti, ellei muutama pikku juttu olisi mennyt pieleen matkan varrella. Jouni asui taloa todennäköisesti jo uuden vaimokokelaan kanssa, ainakin, jos hänen liikkeitään olin yhtään oppinut vuosien varrella tuntemaan.
 
Yllättävä vauvauutinen ei ollut sopinut Jounin suunnitelmiin, joihin oli kuulunut sekä oma että puolison loistokas ura, vitivalkoinen design-sisustus, matkustelu ja kaveriporukan golf-viikonloput. Niinpä minusta oli hyvää vauhtia tulossa sekä virallisesti eronnut että yksinhuoltaja ennen kuin täyttäisin edes kahtakymmentäseitsemää. Aivan kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi: juhannuksen lähestyessä huomasin, ettei ainuttakaan kutsua yhteiseen juhannuksenviettoon tullutkaan. Oli myönnettävä, ettei eronnut ja raskaana oleva kaveri tainnut olla kovaa valuuttaa juhannusseuraksi.

Kun olin aikani tuijotellut vuoroin pienen kaksioni seiniä, vuoroin omaa kuvajaistani peilistä ja kysellyt kummaltakin, missä kohtaa oikein meni pieleen, minä sain tarpeekseni. Juhannusaatonaattoaamuna pakkasin pieneen autooni teltan, makuupussin, makuualustan ja kaikki keksimäni retkeilyvarusteet, ajoin matkan varrella olevan Prisman kautta täyttämään kylmälaukun eväillä, ja lähdin matkaan.

Juhannuksen menoliikenteen joukossa minulla oli aikaa katsella maisemia. Iloisen vihreitä metsiä ja peltoja, tienvarsien pinkkejä, liloja ja valkoisia lupiineja. Harmaantuneita latoja, joista osa oli hyvää vauhtia lysähtämässä kasaan. Yhtäkkiä tajusin, että maisemat olivat hyvin tuttuja, vaikka en ollut niitä vuosiin nähnyt. Ensin tulee iso peltoaukea, sitten pieni, oli isä selittänyt viedessään minua mamman ja papan luo hoitoon. Sitten tulee sininen varastohalli, ja sitten vielä yksi iso aukea. Sitten ollaan pian perillä.

Ajoin pienen Toyotani heinittyneeseen pihaan niin pitkälle kuin uskalsin ajatellen, että halusin vielä päästä sieltä poiskin. Talo oli iso, paljon isompi kuin Jounin ja minun rintamamiestalo. Lapsena oli ollut hauska kirmata pihalla mamman viinimarjapensaiden ympärillä ja laskea, montako ikkunoita oikein oli. Nyt laskutoimitus oli helppo: niitä oli kuusi isoa ja yksi pieni, kulman takana vielä neljä, ja lisäksi oli se toisen kerroksen erkkeri-ikkuna, josta en koskaan ollut saanut kurkistaa ulos. Hyvinä aikoinaan talo oli ollut valkoinen, mutta nyt siististä maalipinnasta oli jäljellä vain kaunis muisto – isän aikomukset kunnostaa paikka uuteen kukoistukseen olivat näemmä jääneet vain suunnitelmiksi. 

Valtavan iso ja tuuhea kuusiaita erotti pihapiirin pienestä hiekkatiestä, jonka toisella puolen oli vielä pari ikivanhaa vilja-aittaa. Niitä muistin pelänneeni jo lapsena, enkä kai koskaan ollut käynyt sisällä kummassakaan. Ne olivat pieniä, harmaantuneita rakennuksia, joiden matalissa ovissa oli ruosteiset rautakahvat, ja kummankin oven alaosassa oli kissanluukku. Minun oli pakko tunnustaa itselleni, että vielä aikuisenakin minulle tuli inhottava tunne, että oven takana olisi voinut olla vastassa mitä hyvänsä, jos sen olisi uskaltautunut avaamaan.




2. Menneisyyden haamut

Hypistelin avaimia takkini taskun pohjalla ja mietin, uskaltaisinko astua sisään edes päärakennukseen. Milloin olin viimeksi käynyt siellä? En varmaan montakaan kertaa sen jälkeen, kun lapsena vietin kesiä mamman ja papan luona. Hekin olivat muuttaneet rivitaloon jo 90-luvun puolivälissä, kun pappa oli käynyt liian vanhaksi asumaan tuollaista taloa. Muistan papan olleen hiljainen ja itsekseen myhäilevä mies, joka keinutteli hiljaa tuolissaan, eikä paljon jutellut. Mutta mamma sanoi, että pappa eli muissa maailmoissa ja jutteli enemmän menneisyyden haamujensa kuin todellisten ihmisten kanssa, ja mamma kai uskoi rivitaloelämän auttavan siihen vaivaan. Ei kai se ollut auttanut, sillä siellä pappa alkoi keskustella tv-kasvojen kanssa, ja pian sen jälkeen hän joutui muuttamaan kunnalliskotiin jatkuvan yöllisen kotoa karkailun takia. Sen jälkeen kävin edelleen kesäisin mamman luona, enkä murehtinut papan menneisyyden haamuja sen enempää. Mamma sanoi, että se oli Alzheimerin tauti, enkä minä katsonut tarpeelliseksi kysellä enempää.

Mamman ja papan jälkeen taloa oli jäänyt asumaan isän veli Atso, joka oli kai yrittänyt huonolla menestyksellä viljellä maata, mutta keskittynyt kuitenkin enemmän viinaan ja villeihin naisiin, tai näin olin antanut itseni ymmärtää. Pienenä rakastin Atsoa, jonka pitkä tukka muistutti minua John Lennonista ja Jeesuksesta. Atsoa, joka ajoi hienolla fillarilla, joka käytti risaisia Leviksiä ja kuunteli vanhaa rockia. Muistan, miten pyrin hänen syliinsä mamman aamiaispöydässä kerran toisensa jälkeen, vaikka aina hän hätisti minut tieheni.

Atso ei oikein ollut lapsi-ihmisiä, minulle sanottiin. Eihän hänellä itsellään ollut lapsia eikä puolisoa, ja kaikesta kyllä huomasi, ettei sellainen elämäntapa hänelle olisi sopinutkaan. Eräs eriskummallinen kerta oli kuitenkin jäänyt mieleeni. Kun eräänä aamuna menin hätistelemään Atso-setää, joka vielä nukkui kammarissaan hämärässä, hän säpsähti hereille kauhistuneen näköisenä, tuijotti minua ja sanoi: Anna minun jo olla, Ester. Pelästyin, sillä eihän nimeni ole Ester, vaan Maria. Häivyin vähin äänin, en koskaan maininnut välikohtauksesta kellekään, enkä siitä lähtien yrittänyt lähestyä Atsoa.

Sen jälkeen ei mennyt kauankaan, kun hänet löydettiin läheisestä lammesta hukkuneena. Mamma, pappa ja isä sanoivat, että se oli onnettomuus, mutta jostain rivien välistä tulkitsin silti niin, ettei Atso ollut henkisesti aivan tasapainossa. Sen enempää en koskaan saanut aiheesta irti, enkä yrittänyt kysyäkään. Äiti oli sanonut, että asia oli isälle vaikea, ja itsekin ymmärsin jo lapsena, että mamma ja pappa olivat menettäneet oman lapsensa. Nyt kun seisoin tässä talon portailla, harmittelin, etten ollut siitä huolimatta kysynyt, edes myöhemmin. Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä, eikä isä enää kertoisi minulle yhtään mitään. Olihan isällä toki vielä sisko Helena, mutta häntä en ollut nähnyt sitten lapsuusvuosien, eikä hän ollut tullut isän hautajaisiinkaan. Mamman kuoltua Helena oli ilmeisesti luopunut perinnöstään, ja isä kertoi sen johtuvan siitä, ettei hän halunnut enää olla kotiseutunsa eikä sen ihmisten kanssa missään tekemisissä.

[hiddenben]

Mikä ihana yllätys saada juhannustaika! Suuri kiitos siitä Ja vielä kesäistä kauhua! En osaa yhtään sanoa, miksi mieleni haluaa lukea juuri sitä, mutta ehkä jotain kesän ja suven sekä kauhun vastakkainasettelussa on jotain kovin herkullista. Kivaa siis, että päädyit kirjoittamaan juurikin kesäyöstä, jossa kaikki ei ole niin kuin miltä näyttää!

Tässä on todella herkullinen alkuasetelma. Vaikka tällaiset perintötalot, muutot uusiin kaupunkiin ja alusta aloittaminen ovat tuttuja alkuasetelmia lukuisista kirjoista, minua ne kiehtovat ihan joka kerta. Tällaisissa aluissa on valtavasti mahdollisuuksia ja mitä tahansa voi tapahtua! Myös kohdattavat traumat ja menneet tapahtumat tuovat jännitettä tarinaan ja ehkä tässäkin tavataan vanhoja tuttuja, jotka herättävät eloon vanhoja muistoja. Helenan kuvaus ainakin herätti uteliaisuuteni! Etenkin toinen luku viittasikin jo menneeseen ja niin mukaviin kuin karmivimpiin muistoihin. Tykkäsin erityisesti tuosta Atson hahmosta, hänen kuvauksensa oli eläväinen (etenkin tuo Pienenä rakastin Atsoa, jonka pitkä tukka muistutti minua John Lennonista ja Jeesuksesta), mutta hänen historiansa raskas. Aaveiden näkeminen ja niiden kanssa keskusteleminen taitaa olla suvussa kulkeva piirre, joka joillain on kirous, kuten Atsolla ja toisilla taas osa elämää, kuten papalla. Kuinka vain, jännittävää saada nähdä, onko Mariallakin sama taito!

Ensimmäisen luvun tilannekuva oli kyllä kovin synkkä ja tuli Mariaa hyvinkin sääliksi. Varsinkin Oli myönnettävä, ettei eronnut ja raskaana oleva kaveri tainnut olla kovaa valuuttaa juhannusseuraksi oli jotenkin kamala, koska tavallaan ymmärrän, mutta samalla on kurjaa, ettei Marialla ole ystäviä, jotka haluaisivat yrittää piristää häntä. Onneksi hänestä on myös aistittavissa halu toimia ja olla jäämättä sohvannurkkaan jumittamaan, joten hänestä on helppo pitää! Mielenkiintoista nähdä, onko raskaudella jokin isompikin niin sanottu rooli tarinassa vai onko se taustalla tapahtuva asia, joka luonnollisista syistä ehkä vaikeuttaa elämää talossa.

Talon kuvaus oli muuten kovin tunnelmallinen! Erkkerit ovat lähellä sydäntäni (siksi Veikankin talossa on sellainen ) ja kissanluukut vilja-aittojen ovissa olivat ihana yksityiskohta. Toivottavasti Maria uskaltaa seuraavissa luvuissa jo sisälle, vaikka vähän jännitänkin, mitä sieltä löytyy. Jos Atso on aiempi asukas ja hän on keskittynyt viinaan ja naisiin, sisällä voi näyttää aika karmaisevalta. Mutta toisin sanoen odotan siis innolla jatkoa, tässä oli hyvin lupaava alku ja olen edelleen hurjan iloinen, että tämä on juhannustaika minulle! Kiitos ♥

[Kaarne]

No niin, grimhygge-termin virallisena keksijänä on tietty aina pakko klikata teksti auki, jos genre komeilee ihan otsikossa. Ja kun mukana on kesäyötä ja perintötaloa ja kauhuelementtejä, niin mikäs sen kiinnostavampaa! Näissä kahdessa palasessa oli jo mainion painostava tunnelma ja menneisyys suorastaan huohotti taustalla, kun lauseiden välistä tihkuivat kaikki ne asiat, jotka siellä kummittelivat, mutta olivat jääneet avoimiksi kysymyksiksi. Paljon kiinnostavia lankoja: harmaantuneet ladot, Atson kuolema, erkkeri-ikkuna, josta ei saa kurkistaa ulos... Ai että!

Hymähtelen täällä vähän sille, että olen nyt päätynyt seuraamaan kahtakin kauhujatkista, kun en yleensä kauhua kuitenkaan ihan hirveästi lue - jos kohta en kavahdakaan - mutta kyllähän tällaiset tekstit sopivat hyvin alkusyksyyn/loppukesään. Kirkkaimpiinkin kesäöihin saa kauhua mahtumaan, mutta kun elokuussa illat alkavat jo pimentyä ja varjot kasvaa, on tällaisia tekstejäkin tunnelmallisempaa lukea. Tässä elokuun läsnäolo (siis ruudun tällä puolen) tuntui tuovan vielä vähän lisää syvyyttä tuohon kontrastiin Marian lapsuusmuistojen ja nykyhetken välillä.

Odottelen kiinnostuneena jatkoa, kivaa että päästään lukemaan Finissä kauhuoriginaalia, kun sugaredin Kätesi kantaa merenpohjaan päättyi jo jonkin aikaa sitten ja jätti jälkeensä pienen tyhjiön.

[Altais]

Kirjoittajalta: Tätä tarinaa on ollut hämmästyttävän helppo lähteä kirjoittamaan, ja sitä onkin jo useampia lukuja varastossa. Laitan niitä tänne silti vähän kerrallaan. Juttelin tässä hiljattain tätini kanssa kirjoitusprojektista, ja hän oli tosi mielissään, kertoi vieläpä, että häneltä löytyisi joitain ikivanhoja kirjeitä jostain vähintään sadan vuoden takaa, ja joita voin mielihyvin käyttää inspiraation lähteenä. (Vähänkö siistiä, olen aina haaveillut löytäväni vanhoja kirjeitä tai päiväkirjoja!) Vielä en ole kuitenkaan päässyt inspiroitumaan niistä, mutta toivottavasti vielä tarinan edetessä. 

hiddenben: Voi, ihanaa jos juhannustaika ilahdutti! Huomasin aika jännittäväksi lähteä sellaista toteuttamaan, koska mitäs, jos se ei olisikaan ollenkaan sitä, mitä toinen on toivonut?  Hyvä kuitenkin, jos alku vaikuttaa lupaavalta. Tapahtumapaikan kuvailu käy tässä kohtaa aika helposti, koska otan aika paljon vaikutteita eräästä olemassa olevasta paikasta. Tuo oli aika hyvä arvaus, että suvussa kulkee tietty taipumus nähdä aaveita, joillain se ehkä on ja joillain ei, ja myös henkilön oma suhtautuminen siihen saattaa merkitä paljon. Mutta enempää en voi vielä paljastaa, ettei mene spoilaamisen puolelle. Lisäksi minua kiinnostaa valtavasti kaikenlaiset suvun salaisuudet, vaietut asiat ja se, miten edellisten sukupolvien traumat ehkä heijastuvat myös heihin, jotka itse eivät ole olleet missään kosketuksissa varsinaisiin tapahtumiin. Olen lueskellut sellaisesta paljon, ja aihe tuntuu ihanan pahaenteiseltä fiktiota ajatellen (vaikka ei olekaan kiva niille, jotka elävät sellaista todeksi). Kiitos paljon kommentistasi, ja toivon kovasti, että tarinan jatkokin olisi mieleinen. 

Kaarne: Ihan mahtavaa, että löysit tämän pariin, ja olen aika vaikuttunut siitä, että juuri sinä oletkin grimhygge-käsitteen takana!  En tätä tiennytkään, mutta arvelin kuitenkin, että se saattaisi olla täällä kehitetty määritelmä, koska en ole siihen törmännyt muualla kuin täällä. Toivottavasti ei mitenkään haittaa, että päädyin käyttämään sitä tässä, ja toivottavasti olen ymmärtänyt sen sisällön oikein? (Pieniä paineita tulee tässä, mutta ei se haittaa, joskus ne on vain hyväksi).  Tämä ei tule varmaankaan olemaan kauhua siinä mielessä, kuin pahimmissa kauhuleffoissa, joissa hiippailee murhanhimoinen pahis ja lahtaa porukkaa minkä ehtii. Tässä on tarkoitus olla enemmänkin sellainen surumielinen mutta pahaenteinen pohjavire, ja kaikki mahdollinen kamaluus perustuu jollekin muulle kuin sille, että olisi joku yksittäinen, äärimmäisen paha hahmo. Enempää en voi (enkä oikein vielä osaisikaan) paljastaa, koska tarina on vielä vaiheessa.  Olen muuten ihan samaa mieltä, että pimeneviin iltoihin sopivat hyvin hiukan synkemmät sävyt luettavaksi ja kirjoitettavaksi. Iso kiitos kommentistasi!



3. Muistoja menneistä


Vatsanpohjassani oli epämiellyttävä tunne, kun käänsin vanhanaikaista avainta ruostuneessa lukossa. Melkein toivoin, ettei se suostuisi aukeamaan, mutta niin vain avain napsahti lukossa, ja sitten vanha pariovi aukesi saranat valittaen. Ensimmäisenä vastassa oli jonkinlainen porstua, jonka nurkassa oli pari likaista muovituolia. Naulassa roikkui työtakkeja ja lippiksiä, kuin joku olisi vain hetkeksi laskenut ne siihen käydäkseen sisällä syömässä. Tosiasiassa niiden täytyi olla kymmeniä vuosia vanhoja, ajattelin ja olin tyytyväinen, että olin pakannut teltan mukaan.
 
Epämiellyttävä tunne vain kasvoi, kun avasin seuraavan oven, joka oli vanhanaikainen, oranssi väliovi. Siitä pääsisi isoon tupaan, jossa mammalla aina oli tapana häärätä valtavan puuhellan ääressä laittamassa ruokaa, ja minä sain auttaa sytyttämään pesän, vaikka se lähinnä tarkoittikin sanomalehtitollojen heittelyä liekkeihin. Olisi kamala ajatus nähdä tupa rähjäisenä, täynnä vanhoja pulloja ja tuhkakuppeja jonkun juomaporukan jäljiltä.

Mutta kun seisoin hiljaa ovella, kaikki oli melkein kuin olin muistanut. Ilma oli viileän ummehtunut, kuten asumattomissa taloissa yleensä. Ikkunaverhojen valkoinen pitsi oli kellastunut, räsymatot lattioilla haalistuneet, mutta mamman puuhella, leivinuuni ja jopa valkoiseksi maalattu puulaatikko olivat paikoillaan. Avasin kannen ja huomasin, että pohjalla oli jonkin verran halkoja sekä sanomalehtiä. Kun nappasin yhden käsiini, huomasin sen olevan vuodelta 1994. Siinä puhuttiin Esko Ahosta, markan kellumisesta ja roskapankeista, jotka muistin lapsuudestani täysin merkityksettöminä sanoina, joita kuuli siihen aikaan isän katsoessa iltauutisia.

Tuvassa oli myös se vanha tuttu pirttikalusto, jonka toisen penkin kulmaa mamman silloinen kissa oli käyttänyt raapimispuunaan, sekä sininen puusohva, jolla Atso aikanaan mielellään otti päivätorkkuja ruoan päälle sanomalehti naamallaan. Epävarmoin jaloin lähestyin ovea, joka johti mamman ja papan makuuhuoneeseen. Yllätys oli suuri, kun sielläkin kaikki oli ennallaan viininpunaisia täkkejä ja vihreää 70-luvun sängynpäätyä myöten. Tuossa olin pienenä nukkunut mamman ja papan välissä. 

Kiersin ympäri myös pari muuta huonetta, kunnes tulin sellaiseen pimeähköön ja kolkkoon huoneeseen, jota kutsuttiin saliksi, ja jossa en ollut koskaan lapsena viihtynyt. Se ei ollut kodikas paikka, kuten tupa tai makuuhuone. Siellä oli tumma sohvaryhmä, joka ei houkutellut istumaan, sekä samanhenkinen ruokapöytä tuoleineen. Seinustalla oli antiikkisen näköinen tv, joka tuskin toimisi, toisella seinustalla iso, tumma lipasto.

Seiniltä minua tuijottivat vanhojen sukulaisten muotokuvat, joista suurin esitti ilmeisesti papan puolen isoisovanhempiani. Hyvin vakavailmeisinä ja tummissa vaatteissaan he olivat katselleet ja pelottaneet minua jo pienenä, sillä vanhojen kuvien ihmiset eivät melkein koskaan näyttäneet ihan samoilta kuin nykyihmiset, minä ajattelin. Viereisessä, pienemmässä kuvassa samaa pariskuntaa ympäröi kaksi pitkää, hoikkaa, arviolta teini-ikäistä poikaa sekä yksi polvihousuinen pikkupoika, joka oletettavasti oli pappa lapsena. Seuraava kuva oli kotoisampi, vaikkei sekään vielä ollut väreissä. Se esitti nuorempaa mammaa ja pappaa sekä isää, Atsoa ja Helenaa lapsina. Atso oli ollut lapsikatraan vanhin. Hän oli ollut hauskannäköinen jo sellaisena hiukan toisella kymmenellä olevana poikana, ajattelin. Sääli, että hänen oli käynyt niin murheellisesti. Isä ja Helena seisoivat totisina mamman helmoissa, pappa katseli haaveellisena kaukaisuuteen.

Jatkoin matkaani salin takana olevaan pieneen kulmahuoneeseen, jossa ilmeisesti papan vanhemmat joskus olivat viettäneet vanhoja päiviään. Niistä muistona huoneessa oli edelleen pieni puuhella, mutta kaikesta päätellen sitä ei ollut käytetty vuosikymmeniin, vaan sen päälle oli kasaantunut röykkiöittäin sekalaista tavaraa. Vanhan pariskunnan jälkeen tämä huone oli ollut Atson valtakuntaa. Yhdellä seinustalla oli nojallaan se hieno fillari, jonka muistin lapsuudesta ja jossa oli yli kaksikymmentä ketjuvaihdetta. Puuhellan kulmalla oli haalistunut viilipurkki, joka oli täynnä vanhoja markan ja pennin kolikoita. Pienenä olin aina sanonut, että Atso oli varmaan rikas, kun hänellä oli noin paljon rahaa. Nyt tiesin paremmin, ja minua nolotti. Oli kai ollut inhottavaa kuulla ärsyttävän pikkutytön sanovan sellaista samalla, kun paini talousvaikeuksien kanssa. Huoneen verraton sekamelska sai minut miettimään, oliko Atso itse koskaan harkinnut siivoamista, tai oliko kukaan käynyt huoneessa hänen kuolemansa jälkeen. Minuakaan ei huvittanut viipyä pidempään, joten jatkoin matkaani pitkään ja kapeaan eteiskäytävään, josta päätyisin takaisin porstuaan ja sen kautta tupaan.

Mutta ennen kuin palasin sinne, katseeni osui jyrkkiin ja kapeisiin portaisiin, melkein kuin hiukan tavallista jykevämpiin tikkaisiin, jotka päättyivät pieneen luukkuun. Tuolta pääsisi ullakolle, joka oli lapsena ollut minulta ankarasti kiellettyä valtakuntaa. Ei saa mennä sinne, mamma oli hokenut. Olin halunnut tietää miksei, ja mamma oli selittänyt epämääräisesti, että lattia oli vähän huonoa tekoa. Nyt mietin hetken, olisiko pitänyt käydä kurkkaamassa. Ullakon portaista olin lapsena onnistunut näkemään, että paikka oli täynnä jännittävän näköisiä laatikoita, kirjapinoja ja rekeissä roikkuvia, ikivanhan näköisiä vaatteita. Houkutus oli suuri, mutta pettävä lattia hirvitti minua sen verran, että suuntasin ulos etsimään sopivaa paikkaa teltalle.




4. Ester


Illalla vetäydyin telttaani lukemaan kirjaa. Ilma oli lämpimäntyyni, ja alkuun olin yrittänyt istua makuualustani päällä ulkona nurmikolla lukemassa, mutta lopulta hyttysten ininä oli käynyt ylivoimaisen ärsyttäväksi ja saanut minut kömpimään telttaani. Kirjaan keskittyminen oli kuitenkin vaikeaa, koska vaikka ilta oli hiljainen, eikä kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kuulua kuin puiden huminaa ja linnunlaulua, havahduin vähän väliä johonkin, joka oli kuin hiljainen oven kolahdus. Tai sitten kuulin nurmikolta kevyitä, kipittäviä askelia, tai kaukaisia lapsen lauleskelun ääniä. Pari kertaa kurkkasin telttani ovelta, mutten tietenkään nähnyt ketään. Selitin itselleni, että äänet tulivat varmaan naapurista. Selitys oli kuitenkin kehno, sillä eihän täällä ollut lähimaillakaan muita naapureita kuin Peltoset, eikä sielläkään enää tainnut olla muita elossa, kuin vanha Markku-isäntä. Markulla ja Leenalla oli kyllä ollut joskus ikäiseni poika, Antti, mutta hän oli tietenkin aikuistunut ja muuttanut kaupunkiin jo aikaa sitten. Kaiketi Antilla olisi voinut olla nykyisin perhe, ja hän olisi saattanut tuoda sen juhannukseksi maalle.

Antti oli minua kolme viikkoa nuorempi, ja häneen liittyi eräs mamman kertoma juttu, jota hän oli väsymättä toistellut sekä minulle että kaikille muillekin, jotka jaksoivat kuunnella.  Sillä vaikka minä olin syntynyt ensin, oli Antti-vauvan onnistunut saavuttaa viiden kilon maaginen paino ennen minua, sillä minä olin hentoinen pikku tirppana ja huono syömään. Äiti oli vielä minun kouluiässänikin ollut niin kyllästynyt kuulemaan tuota tarinaa, että oli aina poistunut huoneesta vessaan tai jonnekin vain päästäkseen kuuntelemasta. Kaiketi mamma oli osunut hieman arkaan paikkaan, oli se sitten ollut tarkoituksella tai ilman. Oli miten oli, muutakaan selitystä en äänille keksinyt, kuin että Antin lapset olivat käymässä, ja tyynessä illassa äänet kantautuivat kauas.
 
Lopulta luovutin kirjan lukemisen suhteen, avasin teltan vetoketjun ja vedin kangastossut jalkaani. Ehkä olisi ihan kiva käydä pienellä kävelyllä kauniissa illassa, sillä kotona kaupungissa ei milloinkaan olisi voinut olla näin hiljaista, ja samalla voisin verestää lapsuusmuistojani. Kävelin vanhan maakellarin ohi, jota aina lapsena pelkäsin, ja jatkoin pitkin lähes umpeen kasvanutta pihatietä, jonka varrella kasvavat vaahterat olivat vielä suurempia, kuin olin muistanut. Pihatie päättyi ikivanhaan myllynkiveen, joka oli sama kuin lapsuudessakin, ja siitä matka jatkui pitkin hiukan isompaa hiekkatietä läheiselle pikku joelle, joka muodosti pienen, ennen vanhaan uimalampena käytetyn poukaman. Sen, josta Atso-setä oli vuosia sitten löydetty, ajattelin, ja minua hiukan värisytti.

En halunnut jäädä katselemaan lampea pidemmäksi aikaa kuin oli välttämätöntä. Pienen mäen päällä oli toinenkin, kauan sitten autioitunut talo, pienempi vain kuin minun isältä perimäni. Kuten vanhastaan muistin, sitä seurasi pieni silta, jolta minulla oli aina lapsena tapana heitellä jokeen käpyjä ja keppejä, ja juosta sitten toiselle puolelle katsomaan, tulivatko ne sieltä esiin. Yleensä ne tulivat.
 
Mutta kun näin sillan, pelästyin niin, että jäädyin hetkeksi niille sijoilleni. Sillä sillalla oli joku. Joku sellainen, jonka varmastikaan ei olisi pitänyt olla siellä, ei ainakaan yksin. Se oli vain pieni tyttö, tuskin vanhempi kuin kolmen vanha. Hän makasi vatsallaan sillalla, kurkki reunan yli sinne, mistä käpyjen olisi pitänyt ilmestyä esiin. Kaiketi hänkin oli juuri heittänyt veteen jotain.

Minun pitäisi järjestää tyttö pois sieltä ja äkkiä, ennen kuin hän putoaisi veteen tai jäisi vaikka auton alle. Mutta se piti tehdä varovasti, ettei tyttö säikähtäisi. Astelin hitaasti lähemmäs ja katselin lasta. Hän muistutti yllättävän paljon minua vanhoissa lapsuuskuvissa, joita olin nähnyt. Vaalea polkkatukka, ylipitkäksi kasvanut otsatukka, punaiset posket. Vain vaatteet olivat eri maata: pinkin väristen college-pukujen tai Disney-hahmojen kuvilla koristettujen t-paitojen sijaan tytöllä oli yllään kotikutoisen näköinen, vanhanaikainen valkoinen liivihame, jonka alta pilkottivat ruskettuneet, paljasjalkaiset sääret. Päässään hänellä oli tyyliin sopiva, valkoinen silkkinauha, joka oli solmittu rusetille. Minulla ei olisi ikinä voinut olla tuollaisia vaatteita, mutta kukaties naapurin Antin vaimo harrasti retrovaatteiden ompelua lapsilleen. Yhtä kaikki, olisi paras saatella lapsi kotiin.

”Hei”, sanoin pehmeällä, mahdollisimman lempeällä äänellä. ”Oletko heittelemässä käpyjä?”

Tyttö ei vaikuttanut pelästyvän tai edes suuresti hämmästyvän kuullessaan ääneni. Hän käänsi tyytyväiset, pyöreät lapsenkasvonsa minuun ja loi minuun sellaisen uteliaan tarkkaavaisen katseen, kuin vain pikkulapset osaavat. Silmät olivat samaa vihreänharmaata kuin itsellänikin, huomasin. Hän ei vastannut, mutta nyökkäsi. Nappasin maasta pari isoa kuusenkäpyä ja viskasin ne sillan toiselta puolelta veteen. Tyttö kipitti innoissaan katsomaan, ja säntäsi sitten jälleen toiselle laidalle juuri sopivasti nähdäkseen, kun ne ilmestyivät esiin ja jatkoivat matkaansa, kunnes kauempana näkyvä pieni koski nappasi ne pyörteisiinsä.

”Minäkin tykkäsin tehdä näin, kun olin sinun ikäisesi”, sanoin ystävällisesti. ”Mutta kuule. Sinua varmaan odotetaan jo kotona. Eikö niin?”

Tyttö meni aika nolon näköiseksi ja nyökkäsi taas. Arvasin, että hän oli täysin tietoinen siitä, että oli luvattomilla teillä. Kenties hän oli livahtanut karkuun nukkumaanmenon jälkeen vanhempien huomaamatta, eikä kotiväki ollut edes vielä tajunnut hänen puuttuvan.

”Kuka tietää, ehkä me voimme heitellä lisää käpyjä joku toinen päivä. Mutta sinun ikäisesi ei varmaan pitäisi olla yksin täällä, eikö totta? Vai onko sinulla lupa olla täällä? Tiedetäänkö kotona siitä?”

Tyttö pudisti päätään, mutta suupieliin pyrki ilkikurinen pikku hymy.

”Missä päin sinä asut? Minä voin saattaa sinut kotiin.”

Tyttö kääntyi nenä kohti sitä suuntaa, josta olin äsken tullut, ja lähdin seuraamaan hänen vikkelien askeltensa kintereillä. Kävelimme mäkeä alas, uimalammen ohi, ja sitten hiekkatietä myllynkiven kohdalle. Tajusin meidän jo ohittaneen sen kohdan, josta olisi pitänyt kääntyä naapuriin menevään pihaan. Mutta lapsi jatkoi määrätietoisesti matkaansa isän lapsuudenkodin pihatielle. Hän kulki ohi vaahteroiden ja maakellarin, kuin olisi aina tottunut kulkemaan siellä. Ohittaessaan telttani hän katsoi sitä hyvin uteliaasti, mutta juoksi sitten talon ovelle ja avasi sen.

Sisällä porstuassa tyttöä oli vastassa joku. Joku, joka oli kenties odottanut häntä saapuvaksi pitkään. Tämä joku kaappasi tytön kiireesti syliinsä suoraan oviaukosta.

”Ester, montako kertaa minä olen sinulle sanonut, ettet saa lähteä yksin ulos! Arvaa, olinko taas huolissani!”

[Kaarne]

Jee, jatkoa tulikin (altaismaiseen tapaan ) tosi nopeasti, mahtavaa! Tässä oli minusta edelleen tosi vahva tunnelma ja etenkin tuossa ensimmäisen osan vaeltelussa kaikki nuo huoneet näki tosi selvästi silmien edessä. Olen itse kotoisin pieneltä maalaispaikkakunnalta ja tuollaiset unohtuneet, aikaan jämähtäneet talot on tuttuja, ja tässä oli kyllä tavoitettu niiden ydin kauttaaltaan. Hienoa surumielisyyttä ja sellaista nurkkiin asti pinttynyttä hiljaisuutta. Ja taas noita kolkkia, joihin ei tule mentyä, koska menneisyys tulee väliin - tässä tapauksessa ullakko. Ai että!

Toinen osa oli taas selvästi juonivetoisempi, mutta vahva tunnelma oli siinäkin. Kesäyön tuntu ja kertojaa kalvava levottomuus välittyivät hyvin, ja pikkulapsen kohtaaminen sillalla oli hienosti kirjoitettu siksi, että lukijana ehkä odotti aiemman tunnelman jälkeen jotain aavemaisempaa, mutta lapsi vaikuttikin - pukeutumista lukuun ottamatta - hyvin tavalliselta ja elävältä. Se teki tuosta lopun kontrastista vielä paremman, ja tietysti Ester-nimi oli kirsikka kakun päälle. Jännää!

Yhden pienen asian nostan esiin sellaisena kevyenä kehitysehdotuksena, jonka voit lukea tai olla lukematta, laitan spoilertägien taakse. Ei ole mitenkään olennainen juttu, ja lähinnä kannattaa lukea, jos harrastaa kirjoittamista silleen tavoitteellisesti, että haluaa hioa tyyliä / joskus esimerkiksi pyrkiä kirjailijaksi tjsp. Ja siinäkin tapauksessa tää on makuasia!

Spoiler: näytä

Silloin tapahtui jotain, joka sai sisuskaluni pahasti sekaisin.

Itse ottaisin tämän pois. Usein tällainen tavallaan imee voimaa sitä seuraavalta käänteeltä, etenkin, jos tarina on hyvin rakentanut jo jännitettä ja vihjaillut, että kohta jotain tapahtuu. Tässähän niin on, kun tyttö onkin naapurin sijaan kulkenut omaan pihaan ja sille talolle, jonka kertoja tietää kaiken järjen mukaan olevan tyhjä. Siksi tuo lause, vaikka kertojan omaa järkytystä kuvaakin, vähän rikkoo sitä jännitettä, kun kovimman iskun pitäisi tulla siinä käänteessä, kun se lukijalle paljastuu. Mutta tää vaan tällaisena huomiona ja pienenä yksityiskohtana!

Oli miten oli, suorastaan hykertelen täällä, kun tätä on niin hauska seurata! Ihanaa, että originaaliosastoilla tapahtuu, ja että on pitkä (toivottavasti!) grimhyggejatkis seurattavaksi. Taas odottelen innolla jatkoa.

//Ai niin ja voiskin taas elvyttää perinteen: EKA!

[Altais]

Ihan pikaisena vastauksena Kaarneelle, että aivan ehdottomasti saa esittää myös kehittämisehdotuksia! Itse kun on vaikea tietää, miten oma teksti näyttäytyy lukijalle. Kokeilin tehdä tuolla ehdottamallasi tavalla, ja oikeastaan tykkään siitä itsekin noin. 

[Altais]

A/N: Tästä piti tulla vain pikku tarina, mutta taas kerran kävi niin kuin mulle joskus tuppaa käymään, että se alkoi elää hiukan omaa elämäänsä. Nyt mulla on mielessäni tietty tarina ja tapahtumien kulku, jonka haluaisin saada kerrotuksi, joten tästä saattaakin tulla sellainen ikuisuusprojektijatkis.  (Joka kerta sitä lupaa itselleen, että opettelee kirjoittamaan oneshotteja, mutta harvoin siinä onnistuu.)

Kaarne: Niinpä, varsinkin maaseutu on väärällään tällaisia autioita paikkoja, ja minua aina kiehtoo ja surettaa miettiä, millaisia unohdettuja tarinoita ja ihmiskohtaloita niihin mahtaa kätkeytyä. Samalla, kun tekisi aina mieli poiketa tutkimaan tällaisia autiotaloja hiukan tarkemmin, ajatus on myös vähän pelottava. Omassakin suvussa on useampi kuin yksi tällainen talo, ja niiden paikkoja tutkiessa kyllä voi melkein kuin tuntea (tai kuvitella) jonkun kauan sitten siellä asuneen läsnäolon.  Samaten kiehtoo myös sukujen salaisuudet ja asiat, joista ei aikanaan ole haluttu puhuttavan ääneen. Niitä ei kerrota jälkipolville, tai jos kerrotaan, tarinoista jää aina puuttumaan jotain. Tällaisista lähtökohdista sai sitten alkunsa tämä kummitustarina. Kiitos kovasti kommentistasi! 




5. Väinö


Seisoin pihamaalla ja tuijotin sisällä talossa seisovaa hahmoa, joka kuului pitkälle, laihalle teinipojalle. Pojalla oli lyhyt, vaalea tukka ja siniset silmät. Suljin silmäni, pudistelin päätäni. Varmasti tuo talo oli juuri äsken ollut aivan tyhjä, ja varmasti se oli sitä edelleen. Hitaasti avasin silmäni, mutta poika oli edelleen siinä. Hän laski Esteriksi kutsumansa tytön takaisin maahan ja jäi tuijottamaan minua yhtä kauhistuneena kuin minäkin häntä. Tyttö nykäisi häntä lahkeesta ja osoitti sormellaan minua hymyillen ovelasti.

”Äiti”, poika sanoi matalalla nuoren miehen äänellä ja tuijotti edelleen. Vilkaisin nopeasti taakseni, mutta ei siellä ollut ketään.

”Mitä tämä nyt oikein on?” kysyin varmana siitä, ettei ääneni tottelisi, mutta totteli sitten kuitenkin.

”Äiti, minä lupaan, että katson Esterin perään jatkossa paremmin! Minä vaan ihan hetkiseksi äsken nukahdin, kun Ester ei oikein anna nukkua, ja väsytti… Mutta en minä enää toiste anna hänen karata omille teilleen! Ei hän varmasti ollut ehtinyt pitkälle, ei voinut olla… eihän?”

”Tuolla hän oli sillalla käpyjä heittelemässä”, sanoin, kun en keksinyt, mitä muutakaan olisin sanonut tuolle arviolta kymmenen vuotta itseäni nuoremmalle, joka puhutteli minua äidikseen. Silloin poika kuitenkin valahti lakananvalkeaksi.

”Voi ei”, hän vaikersi ja haroi hiuksiaan pitkillä sormillaan. ”Olen kauhean pahoillani ja lupaan, että tästä lähin –”

”Kuule”, keskeytin mahdollisimman rauhallisesti, sillä jostain syystä tuntui, että tasapainoisen aikuisen rooli kuului tässä tilanteessa minulle. ”On ihan totta, ettei noin pienen varmaan ole hyvä kuljeskella tuolla yksin. Mutta kaikkihan on nyt ihan hyvin, enkä minä ole tullut tänne ojentamaan sinua, minä aioin vain saattaa tytön kotiin. Oli pienoinen yllätys, että hän tulikin tänne. Yllätys on sekin, että sinä olet siinä. En tiedä, keitä te kaksi olette, mutta se on aivan varmaa, etten ainakaan ole äitisi. En teidän kummankaan äiti.”

Poika jäi tuijottamaan minua silmät valtavan suurina, avasi suunsa muttei sanonut mitään. Samalla, kun hän teki niin, minäkin mittailin häntä päästä varpaisiin. Hän oli pukeutunut harmaisiin, vanhanaikaisiin housuihin ja vaaleaan kauluspaitaan, jonka käärityt hihat paljastivat solakat, ruskettuneet käsivarret. Jalassaan hänellä oli mustat kengät, vaikka hän olikin kaiken aikaa ollut sisällä.
 
Hänet oli mahdoton kuvitella notkumaan lähikaupan kulmalle mopopoikien joukkoon tai tupakoimaan salaa kaupan takaiseen metsään, eikä sitten kuitenkaan ollut, sillä iältään hän ei voinut poiketa tällaisista teineistä kovinkaan paljon. Mieleeni hiipi aavistus, jota olin miettinyt ensimmäisen kerran jo nähdessäni pienen Esterin sillalla. Nuo lapset eivät voineet olla tästä ajasta eivätkä maailmasta. Ajatus oli outo, mutta ei pelottava.

”Jos – jos et sinä ole äiti, niin… saanko kysyä, että kuka sinä sitten oikein olet? Ja mitä teet täällä?” poika kysyi äänellä, joka yritti olla sekä muodollisen kohtelias että sopivan epäluuloinen muukalaista kohtaan.

”Nimeni on Maria, ja tämä on… nykyään ikään kuin minun taloni. Ei sillä, että minä asuisin täällä. Ei, minulla on koti kaupungissa, mutta… saatan tulla toisinaan käymään täällä.”

”Maria”, poika toisti ääneen eikä hievahtanut, vaikka Ester nyki häntä koko ajan housunlahkeesta. ”Niin mutta kun äidinkin nimi on Maria. Tosin… et sinä kyllä taida olla hän. Olet aika lailla nuorempi, ja sinulla on…” hän vilkaisi rispaantuneita farkkujani ja huppariani kuin ajatellen, ettei hänen äitinsä olisi ikinä näyttäytynyt sellaisessa asussa, mutta oli liian kohtelias sanoakseen sitä ääneen.

”Tämä tässä taitaa olla Ester, mutta entä mikä sinun nimesi on?” kysyin ja hymyilin samalla ystävällisesti tytölle, joka jatkuvasti kurkki minua pojan selän takaa vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta puolelta, ja jota tuo pikku leikki selvästi nauratti.

”Väinö”, poika vastasi, eikä lakannut tarkkailemasta kasvojani kiusallisen tarkkaan. ”Olet sinä kyllä saman näköinen kuin äiti, se on pakko sanoa. Tuota noin, haluaisitko tulla sisään? Ester tässä taitaa haluta sitä, ja… onhan tämä sinun talosikin.”

Yritin peittää epäröintini, kun kiipesin lohkeilleet kiviportaat ylös.




6. Kahden maailman rajalla


Kohteliaasti istuuduin Väinöä vastapäätä pirttipöydän ääreen. Ester kiipesi muitta mutkitta puulaatikolle, hyppäsi maahan, nauroi ja kiipesi uudestaan. Katselin omia käsiäni, jotka lepäsivät pöydällä. Oli hieman vaikea päättää, mistä aloittaisi, sillä kysyttävää oli paljon, mutta sopivia tapoja siihen tuntui olevan hyvin vähän. Varsinkaan pienen lapsen kuullen ei tuntunut hyvältä idealta kysyä, olivatko he kenties aaveita, talon kauan sitten kuolleiden asukkaiden sieluja. Mistä minä tiesin, oliko sellainen arka aihe.
 
Muistin nyt elävästi mamman ainaisen marinan siitä, miten pappa eli enemmän menneessä ja kommunikoi enemmän lapsuutensa haamujen kuin todellisten, elävien ihmisten kanssa. Kautta aikojen mamma oli höykyttänyt pappaa siitä, ettei mies saanut mitään aikaan talon eikä viljelysten suhteen, vaan antoi kaiken hitaasti repsahtaa viettäessään kaiket päivät kuvitelmissaan.
 
Kun olin maininnut asiasta isälle jollain niistä kotimatkoista autossa, isä oli lyhyesti todennut, että pappa haavoittui sodassa, eikä koskaan oikein toipunut. Häntä oli osunut päähän, onneksi vain pinnallisesti korvan juureen. Jotain pysyvää oli kuitenkin tapahtunut, sillä toinen suupieli oli siitä lähtien jäänyt liikkumattomaksi, ja muistinkin papan aina herttaisena, toispuoleisesti hymyilevänä vanhuksena. Kai tuollaiset asiat saattoivat myös tehdä hieman poissaolevaksi, ajattelin silloin. Nyt ensi kertaa mielessäni kävi, oliko selitys kuitenkaan riittävän hyvä.

Muistin myös Atson sanat, jotka olivat aikanaan järkyttäneet minua sydänjuuriani myöten. Anna minun jo olla, Ester. Jokin mielessäni liikahti, kun katsoin tyttöä. Pieni Ester tosiaan muistutti minua lapsena, muistutti hämmästyttävän paljon. Mutta oliko Atsokin nähnyt Esterin juoksevan ja leikkivän talossa, juuri tällä lailla kuin minä näin hänet nyt? Oliko Ester asunut täällä Väinön kanssa niin pitkään? Jos oli, asuiko täällä muitakin?
 
Tavalla tai toisella minun oli saatava tietää se. Väinöä en osannut pelätä, enkä Esteriä sen paremmin, mutta suvun äkäinen matriarkka tai humalassa riehuva vanha isäntä olisivat voineet saada aikaan äkillisen tarpeen pakata ja palata kaupunkiin. Mieleni syrjällä käväisi myös ajatus siitä, olinko minä aivan täysin järjissäni.
 
Atsoa oli pidetty järkensä menettäneenä liian juomisen tai jonkin mystisen sairauden vuoksi, jolle ei ollut haluttu antaa nimeä. Mielen sairaus ei ollut mikään ylpeyden aihe vielä 90-luvullakaan, alkoholiongelmakin oli ollut vähemmän noloa. Papan harhat olivat menneet muistisairauden piikkiin, mikä ei ollut suurikaan häpeä, ennemmin vain elämän loppuvaiheen väistämätön tosiasia toisille meistä. Mutta entä minä itse? Olivatko ero, muutto, isän kuolema ja tämän röttelön periminen olleet lopultakin mielenterveydelleni liikaa? Oli miten oli, kun nyt olin tässä, halusin tietää lisää. Niin kauan, kun pitäisin asian omana tietonani, ei kai mahdollinen hulluuteni olisi kenenkään muun ongelma kuin omani.

”Tuota, Väinö? Sopiiko kysyä, että kuinka vanha sinä oikein olet?” kysyin aloittaakseni neutraalilla kysymyksellä, jonka voisi esittää kenelle tahansa.

”Kuudentoista”, Väinö vastasi nopeasti. Olin aavistuksen pettynyt, mutta toisaalta, mitä olin oikein kuvitellut? Jos hän oli aave kuten oletin, hän oli kai ollut kuollessaan kuudentoista vanha, minä ajattelin ja jätin aiheesta kyselemisen hienotunteisesti sikseen.

”Vai niin. No, minä olen sinua kymmenen vuotta vanhempi. En siis oikein edes voisi olla äitisi. Mutta entä Ester?” kysyin ja naurahdin keventääkseni tunnelmaa. ”Et kai sinäkään sentään ole Esterin isä?”

”Veli”, Väinö vastasi hymyilemättä takaisin. Hän vilkaisi Esteriä, joka oli kaivanut alakaapista punakylkisen kattilan, johon oli maalattu mustia kalakuvioita. Kattilan kaveriksi hän oli löytänyt puukauhan, ja alkanut kolistella niitä antaumuksella. Väinö huokasi rasittuneesti. ”Mutta toisinaan se kyllä tuppaa unohtumaan. Ester, laita nyt ne takaisin. Montako kertaa olen sanonut, ettei kaapeista oteta mitään”, hän jatkoi, ja jokin hänen äänensävyssään kertoi, että hän oli sanonut saman asian todella useasti.

”Ei se haittaa”, sanoin ja ajattelin, ettei ympärillä näkynyt oikein muutakaan lapsen leluksi sopivaa. Eikä ikivanhoille keittiövälineille muutakaan käyttöä olisi, ei ainakaan minulla. ”Mutta niin. Onhan se varmaan omalla tavallaan rankkaa, jos on tosi iso ikäero pikkusisarukseen.” Väinö vilkaisi minua alta kulmien ja näytti hiukan kummastuneelta, mutta antoi minun kuitenkin jatkaa. ”Tarkoitin, että silloin joutuu varmaan aika paljon vahtimaan häntä ja auttamaan vanhempia. Mutta mistäpä minä sitä tietäisin, kun itselläni ei ole sisaruksia. Onko sinulla? Siis muita kuin Ester?”

Väinö istui hiljaa ja katseli pöydän pintaa niin kauan, että melkein luulin, ettei hän aikonut vastata. Kuului vain hiljaista kalkutusta, kun Esterin kauha osui tuon tuostakin kattilan reunoihin hänen hämmentäessään vimmatusti. Lopulta Väinö kuitenkin puhui. Vaisulla äänellä ja nostamatta katsettaan.

”Oli meitä täällä ennen enemmän kuin nyt… oli pari nuorempaa veljeä. Isä ja äiti myös. Ja koira, aika liuta kissoja, ja sitten oli vielä kaikki kotieläimet.”

”Mitä niille tapahtui? Siis niille ihmisille?”

”Lähtivät. Yksi kerrallaan, kuka mihinkin… Ensin Markus, sitten isä, myöhemmin vielä äitikin. Lopulta oli enää Veikko, ja se olikin täällä pitkään. Mutta sitten…”

Väinö vaikeni ja puuskahti paljonpuhuvasti. Veikon lähtö oli selvästi ollut hänelle kaikkein vaikein paikka. Samaan aikaan, kun odotin kohteliaasti hänen kokoavan itsensä ja jatkavan, veri päässäni alkoi kohista. Veikko. Veikko oli ollut papan nimi. Papalla oli joskus ollut sisaruksia, mutta he olivat kuolleet kauan ennen syntymääni. Niin kauan ennen, etten koskaan ollut vaivannut päätäni ajatuksella. Edes isä ei ollut koskaan tavannut heistä ketään.

”Sitten?” kysyin varovaiseen sävyyn.

”Se nainen vei Veikon pois, enkä nähnyt häntä sen jälkeen”, Väinö sanoi yhtäkkiä äärimmäisen katkerasti. "Ei Veikko itse olisi mihinkään lähtenyt, minä tiedän sen. Veikko aina lupasi, ettei se jätä meitä pulaan, niin kuin äiti teki. Niin kuin kaikki muut tekivät. Mutta se nainen, se vihasi meitä aina. Minua, Esteriä. Veikkoakin kai silloin, kun se oli meidän kanssa.”

”Nainen? Tarkoitatko mammaa – tai siis Irmaa?”

”Älä sano sen ihmisen nimeä ääneen!” Väinö huusi ja nousi niin nopeasti, että pirttipenkki kolahti nurin. Sitten hän poistui huoneesta papan ja mamman makuuhuoneen puolelle. Minä jäin sulattelemaan hänen sanojaan vaitonaisena.

[hiddenben]

On kestänyt aikansa, että pääsin rauhoittumaan tämän äärelle, mutta täällä ollaan! Mysteeri muuttuu yhä oudommaksi salaisuuksien vyyhdiksi, mutta minua ihastuttaa kovasti se, että Maria pääsee tapaamaan aaveet ja alkaa vastaus kerrallaan rakentamaan kokonaiskuvaa. Hänestä on edelleen todella helppo pitää ja olenkin iloinen siitä, että hän on niin järkevän hillitty eikä lähde panikoimaan, vaikka näkeekin aaveita ja voi puhua heille ja he vielä puhuvat takaisin Minua ei kyllä haittaa, että tästä tulee vähän pidempi. Kirjoitat sen verran kuin tarinaa riittää

Aaveet ja ylipäätänsä vanhan talon salaisuudet tuovat mukanaan kauhun elementtejä, mutta huomaan nauttivani kovasti myös tästä perhekuvaelmasta, joka hiljalleen alkaa rakentua. Minuakin kiehtoo valtavasti suvun salaisuudet ja vaietut asiat (vaikka oikeastaan minulla on niihin melkoinen viha-rakkaus-suhde), joten odotan mielenkiinnolla, mitä Marian suvussa on tapahtunut. Ainakin tämä aivan viimeisin käänne siitä, että hänen isoäitinsä on Väinön silmissä oikeasti kauhea ja paha ihminen, sai kulmat kohoamaan ja uteliaisuuden kasvamaan. Useinhan nuoremmat sisarukset voivat olla katkeria siitä, kun vanhempi sisar tai veli rakastuu ja sitä kautta muuttuu, mutta Väinön reaktiossa oli jotain paljon vahvempaa. Jännittävää!

Kaarne kehuikin tunnelmaa ja talon ja pihamaiden kuvailua, mutta minäkin haluan sanoa, että ne ovat todella eläväiset. Talon pysähtyneisyys välittyi vahvasti lukijalle, kuten myös se, että jotkut huoneet ovat täynnä kotoisuutta ajan kulumisesta huolimatta, kun taas toiset herättävät vastenmielisyyttä tai pelkoa. Ullakko on jäänyt mieleen pyörimään, joten toivottavasti Maria päättää lähteä käymään siellä. Ihanaa muuten, jos olet löytänyt omasta elämästä inspiraationmuruja tähän tarinaan ja etenkin nuo tätisi lupaamat kirjeet kuulostavat huikeilta! Löytyisipä meidänkin suvusta kirjeitä, jotka avaisivat sukulaisteni tunteiden ja ajatusten saloja Isoisän lähettämiä kirjeitä rintamalta kyllä on, niistä olen kiitollinen.

Kiitos siis näistä uusimmista luvuista, näiden tunnelmaan oli ihana uppoutua!

[Altais]

Kirjoittajalta: Onkin mennyt hetki, kun olen viimeksi päivittänyt tätä, mutta itse asiassa minulla on tarinaa jo aika monta lukua valmiina, editoimista vailla kylläkin. Tarina lähti taas pikkuisen elämään, ja olen kovin kiintynyt Mariaan ja nuoriin aavehahmoihin, sekä muutamaan muuhunkin, jotka myöhemmin tulevat mukaan kuvioihin.

hiddenben: Kiva, jos Maria tuntuu jalat maassa elävältä, asioihin rauhallisesti suhtautuvalta hahmolta, josta on helppo pitää. Sellaisen juuri halusin hänestä tehdä, joskin ajattelen myös hänen olevan aika yksinäinen, ja siksi hän tulee uteliaaksi kohdattuaan autiossa talossaan nuoria aaveita. Kiva myös, jos tämä alkaa hahmottua tietynlaisena perhekuvaelmana, koska sitäkin juuri halusin. Kauhun elementti tulee tähän tosiaan ainakin tässä vaiheessa talosta, pysähtyneisyydestä ja asioista, joita ei voida tietää. Nämä nyt kohdatut aaveet eivät missään nimessä ole pelottavia, eivätkä halua pahaa, taitavat olla yhtä pihalla kuin Mariakin. Seuraavassa luvussa päästään tunnelmoimaan hiukan lisää sisällä talossa (allekirjoitan, että osa huoneista on kodikkaita, osa kammottavia, ja omassa mielessäni liitän tuon tunnelman vahvasti erääseen tietämääni tällaiseen taloon, jossa joskus olen viettänyt aikaa).  Kiitos kovasti kommentistasi, ja mukava kuulla, ettei tarinan venähtäminen haittaa. 




7. Lähteä ja jättää taakseen


Mietin Väinön sanoja pitkään ja paikoilleni lamaantuneena. En osannut edes mennä perään ja katsoa, oliko hänellä kaikki hyvin. Ehkä olisi pitänyt, sillä tavallaanhan hän oli minua nuorempi, melkein kuin lapsi vielä, eikä sitten kuitenkaan ollut. Mutta siinä minä istuin ja ajattelin sitä, miten mamma ja pappa olivat muuttaneet rivitaloasuntoonsa, pois täältä, koska mamman mielestä pappa oli käynyt päivä päivältä höperömmäksi, sekavammaksi, elänyt vain omissa maailmoissaan ja harhaillut toisinaan öisin ulos metsään traktorivajan taakse. Kuka tiesi, oliko pappa koskaan käynyt täällä lähtönsä jälkeen. Saatoin hyvin kuvitella, ettei ollut.

Niin tai näin, Väinö ei vaikuttanut ymmärtävän, mitä oli todella tapahtunut. Mietin, oliko hän lainkaan tietoinen ajan kulumisesta tai siitä, että pappa oli lopulta ollut yli kahdeksankymmenen samalla, kun hän itse ei ollut ikääntynyt ollenkaan. Kun yhdistelin palasia päässäni tarpeeksi kauan, tulin melko vakuuttuneeksi siitä, ettei Väinö tainnut ymmärtää, että hän itse oli kuollut, ja että hänen sisarensakin oli. Kaiketi hän ei pystynyt käsittämään sitäkään, että kaikki ne ihmiset, jotka olivat jättäneet hänet ja kadonneet, olivat todellisuudessa kuolleet ja menneet sellaisen rajan taa, joka häneltä oli syystä tai toisesta jäänyt ylittämättä.

Havahduin takaani kuuluvaan hiljaiseen kolisteluun ja hassuihin, laahaaviin ääniin. Kun katsoin taakseni, näin Esterin kaivaneen toisesta alakaapista esiin mamman ikivanhoja pussukoita ja pahvipakkauksia, joissa edelleen oli sisällä ryynejä, kahvia tai jauhoja. Niiden tarkkaa ikää oli vaikea arvioida, mutta ainakaan en olisi uskaltanut maistaa. Puurohiutalepaketin kyljessä hymyilevä elovenatyttö oli minulle tuttu kaukaa lapsuudesta, ehkä mamma aikanaan keitteli minulle aamupuuroa juuri noista hiutaleista. Muistin, miten mamman kaurapuuro oli ollut miljoonasti parempaa kuin kotona, vaikken vieläkään osannut selittää, miksi.

Puurohiutaleet kiinnostivat myös Esteriä, joka oli tyhjentänyt koko paketin isoon kattilaansa. Hän hämmensi hiutaleita nyt liikuttavalla tarmolla niin, että osa lensi reunan yli lattialle, ja hetken päästä kattilaa ympäröi räsymatolla makaava hiutaleiden kehä. Nousin pöydän äärestä ja istuuduin Esterin viereen matolle.

”Mitäs kokkailet?” kysyin ja yritin loihtia kasvoilleni jonkinlaisen lapsiystävällisen hymyn. Esterin suuret, vihertävät silmät kääntyivät katsomaan minua viattomina, kuin äskeinen keskustelu ja veljen hermostuminen eivät olisi liikuttaneet häntä vähääkään.

”Soppaa”, hän vastasi kirkkaalla lapsen äänellä. Hämmästyin, sillä en ollut odottanut vastausta. Enhän ollut kuullut hänen puhuvan tätä ennen, ja siksi olin kai olettanut, ettei hän osannut.

”Saisinko vettä?” hän jatkoi kohteliaasti ja osoitti sivupöydällä olevaa isoa saavia, jonka kyljessä roikkui muovinen kauha. Mammalla oli aina ollut saavissa kaivosta haettua vettä, sillä vaikka keittiön seinässä oli kyllä vesihana, se ei minulle tuntemattomasta syystä ollut koskaan ollut toiminnassa. Kun nyt kurkistin saaviin, se oli tietysti tyhjä. Tunsin pakottavaa tarvetta kokeilla vesihanaa, kuten aikanaan lapsenakin olin tuntenut, mutta en tietenkään saanut siitä tulemaan pisaraakaan vettä.

”Ei täällä ole yhtään, valitan”, sanoin tytölle. ”Mutta odotas. Minulla on tuolla teltassa, voin hakea sinulle vähän. On varmaan parempi, että sinä odotat täällä, ettei Väinö huolestu, eikö totta?”

Ester nyökkäsi kuuliaisesti, ja minä kiirehdin ulos mahdollisimman pikaiselle vedenhakureissulle. Kun palasin takaisin puolen litran juomapullo mukanani, tyttö istui edelleen kattilansa ääressä täsmälleen samassa paikassa. Kiersin pullon korkin auki ja ojensin sen hänelle. Hän tarttui siihen iloisena ja tyhjensi pullon sisällön kokonaan kattilaansa. Sitten hän jatkoi hämmentämistään ääneti ja keskittyneenä. Seoksesta kehkeytyi paksua mönjää, joka takuulla olisi huomenna jumissa kattilan pohjalla ja reunoissa. Mutta arvelin, ettei sillä olisi väliä. Miksi olisi ollut? Minä taisin tarkalleen ottaen omistaa nuo ikivanhat astiat, joten saisin päättää myös, mihin niitä sopi käyttää.

”Tuleeko siitä lihasoppaa vai kalasoppaa?” kysyin leppoisasti ja istahdin takaisin penkille. Vatsani oli vielä aivan litteä, mutta lattialla kyyristely kävi silti hiukan selän päälle.

”Klimppisoppaa”, Ester vastasi ilkikurisesti, katsoi sitten minua ja alkoi yhtäkkiä räkättää naurusta. Minuakin hymyilytti, vaikka samaan aikaan mietin kovasti, miten Väinö mahtoi pärjäillä. Ei varmaan voinut olla helppoa olla kuusitoistavuotias, joka on ollut ties montako vuosikymmentä yksin vastuussa omasta, kolmivuotiaasta sisarestaan.

Nousin penkiltä ja aloin availla muita kaappeja yrittäen muistella, missä mamma oli säilyttänyt mitäkin. Löysin useamman muovisen leivontakulhon, vispilän, puuhaarukan, leikkuulaudan ja kaulimen. Kaikki löytämäni veitset nostin varmuuden vuoksi ylös kuivauskaappiin, vaikka se saattoikin olla turhaa. Sen sijaan kuivauskaapista löytyi muutama sinne unohtunut lautanen ja lusikka, jotka nostin lattialle Esterin kattilan viereen.

”Tässä, nyt voit laittaa klimppisoppaa Väinölle ja minulle. Kuule, mitäs jos minä sillä aikaa vaihtaisin pari sanaa veljesi kanssa? Sillä taisi olla äsken vähän paha mieli. Lupaatko, ettet lähde sillä aikaa mihinkään?”

Ester nyökkäsi, ja minä astelin hiljaa makuuhuoneeseen vievälle ovelle. Nopean vilkaisun perusteella Väinö ei ollut siellä. Jatkoin matkaa pienen kulmahuoneen kautta saliin, ja siellä näin hänet seisomassa selin minuun ja katselemassa seinällä olevaa valokuvaa. Sitä, joka esitti pappaa pikkupoikana lapsuudenperheensä kanssa. Menin varovasti hänen viereensä seisomaan, eikä hän vaikuttanut pelästyvän, oli varmaan kuullut tai arvannut minun lähestyvän. Jäin katsomaan kuvaa, ja katseeni kiinnittyi pisimpään, vaaleaan nuoreen mieheen.

”Tuo taidat olla sinä?” kysyin ja osoitin kuvan poikaa. Hän nyökkäsi hyvin synkeän näköisenä. ”Ja tämä tässä on kai Veikko?” Osoitin pientä, polvihousuista poikaa, jonka tiesin olevan pappa lapsena. Väinön silmät laajenivat hämmästyksestä, ja hän katsoi minua.

”Mistä sinä sen tiedät? Tunnetko sinä hänet?”

Nyökkäsin.

”Voisitko… Voisitkohan mitenkään kertoa, missä hän on nyt? Miten hänellä menee? Kai hänellä on kaikki kunnossa?”

”Tuota”, aloitin ja nielaisin. Tätä en todellakaan ollut osannut odottaa, ja nyt olisi pitänyt hetkessä keksiä sopiva tapa vastata järkyttämättä Väinöä, mutta kuitenkaan valehtelematta. ”En minä ihan tarkalleen tiedä, missä hän on juuri nyt. Siitä on jo… hiukan aikaa, kun olemme viimeksi tavanneet. Mutta kyllä hänellä… kyllä hänellä ihan varmasti on kaikki oikein hyvin. Ehkäpä sinäkin tapaat hänet vielä. Luulen, että hänkin ilahtuisi siitä tosi paljon.”

Silloin yhtäkkiä Väinö peitti kasvot käsillään, kääntyi selin, ja kiirehti sohvan luo. Hän käpertyi istumaan isoimman sohvan perimmäiseen nurkkaan, veti polvet eteensä ja painoi päänsä niihin. Hyvin varovasti minä istuuduin viereen. En kuitenkaan aivan uskaltanut koskea häneen, en laittaa kättä täriseville hartioille tai mitään sellaista. Olihan hän aave, ja minä en ollut. Ei minulla ollut kokemusta siitä, mitä sellaisesta seuraisi. Olisi kauheaa, jos käteni menisi hänestä läpi, tai jotain yhtä karua. Se olisi varma tapa saada hänet pois raiteiltaan.

”Hei kuule, sanoinko jotain sopimatonta?” kysyin pehmeimmällä osaamallani äänellä, jota olin usein soveltanut työssäni hermostuneiden asiakkaiden kanssa. Väinö pudisti kiivaasti päätään, mutta ei kohottanut sitä polvistaan eikä vastannut, vaan jatkoi hiljaista itkemistään vielä hyvän aikaa. Annoin hänen tehdä niin, enkä enää yrittänyt sanoa mitään. Arvelin, että saattoi olla parempi olla vain hiljaa ja läsnä, ja ettei kaikkiin tilanteisiin ollut olemassa sopivia sanoja.

”Anteeksi”, hän sanoi myöhemmin, kun oli jo hiukan rauhoittunut ja pyyhkinyt kasvonsa paidan hihaan. ”Joskus on vaan niin… joskus on vaan niin karua, kun oma äitikin sillä lailla… lähtee ja jättää taakseen. Ymmärtäisin vielä, jos vain minut. Mutta että Esterin myös… Ester on vielä pieni, enkä minä aina osaa… Olenko minä muka helvetti sentään riittävän hyvä hoitaja kolmivuotiaalle, kysyn vaan? Mitä äiti oikein ajatteli jättäessään sen minun kanssani?”

”Minusta näyttää siltä, että olet pärjännyt tosi hyvin”, sanoin yrittäen kuulostaa siltä, kuin lohduttaisin väsynyttä pikkulapsen äitiä tai isää enkä teini-ikäistä poikaa, jonka ei olisi missään nimessä kuulunut joutua tuollaiseen tilanteeseen. ”Sekin on ihan ymmärrettävää, että sinusta tuntuu välillä tuolta. Mutta kaikesta näkee, että Ester rakastaa sinua tosi paljon, ja on onnellinen pieni tyttö, jolta ei puutu mitään. Tiedän, että äitisi lähtö tuntui sinusta tosi pahalta, mutta luulen silti… Luulen silti, ettei hän olisi tehnyt niin, jos hänellä olisi ollut muita vaihtoehtoja. Lisäksi luulen, että hän varmasti luotti sinuun täysin.”

”Sinä olet niin valtavan kiltti, Maria”, Väinö sanoi ja näytti siltä, ettei ollut kuullut kauniita eikä lohdullisia sanoja pitkään aikaan. ”Mutta joskus minä olen vaan niin väsynyt… Niin loputtoman väsynyt. Ester ei nuku… se tyttö ei koskaan nuku. Enkä silloin nuku minäkään.”

Silloin päähäni pälkähti muuan ajatus.

”Tulehan tänne”, sanoin, nousin sohvalta ja nyökkäsin hänelle sen merkiksi, että halusin hänen seuraavan.

[Altais]

8. Lapsen uni


Ester ilmestyi paikalle juuri, kun olin peitellyt hänen isoveljensä mamman ja papan leveään parivuoteeseen ja kehottanut ottamaan mukavan asennon. Väinö oli näyttänyt niin väsyneeltä kalpeine ihoineen ja tummine silmänaluksineen, etten ollut nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa porukan ainoan aikuisen paikkani ja komentaa hänet nukkumaan. Hetken aikaa hän oli jaksanut väittää vastaan sanoen kauhistuneen näköisenä, ettei hänellä tuohon sänkyyn ollut asiaa. Melko pian hän oli kuitenkin antanut periksi, kun olin vakuuttanut, että talo ja sitä kautta vuodekin kuuluivat nyt minun päätäntävaltaani, ja nyt vain hänen nenänsä, uniset silmät ja vaalea tukka näkyivät punaisen täkin alta.

”Mutta en minä voi nukkua, kun Ester…” hän mutisi huokaisten raskaasti. ”Se ihan varmasti kiipeää taas vintille tai lähtee joen varteen.”

”Kuulepas Ester”, sanoin tytölle, joka yhä seisoi sängyn vierellä katsellen kummastuneena vuoroin veljeään, vuoroin minua. Käärin toisen punaisen täkin syrjään ja kumarruin taputtamaan vuodetta sen alla. ”Kiipeäpäs tähän ja käy nukkumaan veljesi viereen. Sinuakin mahtaa jo väsyttää. Noin juuri, sitten pää tyynyyn. Eikö olekin pehmeä?”

Peittelin lapsen, joka jäi kiehnäämään päätään tyynyä vasten. Hänen silmänsä olivat yhä kirkkaat eivätkä tippaakaan uniset kuten Väinön, ja minä ajattelin, että tämä kai olisi se hetki, kun minun kannatti alkaa totutella ajatukseen vastahakoisen pikkulapsen nukuttelusta. Muutaman kuukauden kuluttua asuisin kaikki päiväni sellaisen kanssa kaksin, joskin vielä pikkuisemman kuin Ester.

Olin kuullut, että lapsille yleensä laulettiin tuutulauluja, jotta ne nukahtaisivat helpommin. Mieleeni ei tullut kovinkaan monia sellaisia, jotka olisivat sopineet laulettaviksi tässä tilanteessa, mutta onnistuin kuitenkin kaivamaan mieleni perukoilta Sinisen unen, Lounatuulen laulun ja Oravan pesän, joita aloin hiljaa hyräillä. Ester katseli minua peittonsa suojista uteliaana, Väinön silmät olivat jo painuneet kiinni. Kolmannen laulun kohdalla hän raotti niitä hiukan.

”Nuku rauhassa”, sanoin keskeyttäen lauluni. ”Minä lupaan odottaa tässä niin kauan, että myös Ester ihan varmasti nukkuu.”

”Sinä olet tosiaan ihan valtavan kiltti”, Väinö sanoi puoliunissaan. ”Paljon kiltimpi kuin äiti. Äiti olisi kyllä suuttunut, jos olisi kuullut Esterin olleen sillalla asti…”

”Laula vielä”, Ester sanoi, eikä vieläkään näyttänyt väsyneeltä. Mutta kun olin toistanut samat laulut kolmeen kertaan, ja laulanut perään vielä kaikki muutkin tilanteeseen sopivat laulut, tytön silmät olivat kuin olivatkin painuneet kiinni.

Lauleskelin hiljaa Ultra Bran biisiä Minä suojelen sinua kaikelta, jonka olin tullut kuunnelleeksi ja laulaneeksi lähes puhki pitkillä automatkoilla, ja nyt ensi kerran sanoissa tuntui olevan jotain järkeä.  Lakkasin laulamasta, istuin siinä vielä hyvän aikaa katselemassa nukkuvia sisaruksia ja ajattelin, että oikeastaan minäkin halusin suojella heiltä kaikelta sellaiselta pimeältä, jota vähänkin pystyisin torjumaan.

Kun he makasivat siinä vierekkäin peittojensa alla, mistään ei olisi voinut päätellä, etteivät he olleet vain kaksi ihan tavallista lasta jossain yökyläpaikassa, jossa heidät oli laitettu nukkumaan vierekkäin samaan sänkyyn. Kun täkki peitti vanhanaikaiset vaatteet, he eivät erottuneet mitenkään muista tapaamistani samanikäisistä.

Väinö olisi voinut olla kuin kuka tahansa peruskoulunsa päättänyt nuori mies, joka pohtisi kenties, mitä tehdä elämällään ja edessä häämöttävällä aikuisuudella, tai sitten hän ei miettisi muuta kuin ensimmäistä kunnon ihastustaan tai futisjoukkueen kesäleiriä. Ester olisi voinut olla kesälomalla päiväkodista, ja silloin hänen elämänsä olisi kenties pyörinyt huvipuisto- ja uimarantareissujen odotuksen ympärillä, ja syksyyn olisi pieni ikuisuus.

Mutta sellaiset reissut hän tekisi äidin, isän tai jonkun muun aikuisen kanssa, ja teini-ikäinen sisarus vahtisi häntä korkeintaan joskus vanhempien elokuvareissun ajan. Eikä niin, että tuon ikäinen isoveli eläisi keskenään hänen kanssaan ja huolehtisi kaikesta – ei, sellaisesta hyvästä molemmat olisivat tänä maailman aikana joutuneet huostaan. Ehkä huomenna saisin tilaisuuden saada hieman lisäselvyyttä siihen, miksi Väinö oli täällä kaksin Esterin kanssa.

Miksi muu perhe oli saanut rauhan siinä ikuisuudessa tai tuonpuoleisessa, jossa he nyt olivat, mutta nuo kaksi oli jätetty tänne vaeltamaan ja leikkimään kissa ja hiiri -leikkiään kuka ties miten pitkäksi ajaksi, ehkä maailmanloppuun asti? Ehkä he jäisivät tänne silloinkin, kun minua ei enää olisi, mielessäni kävi, ja ajatus teki minut surulliseksi. Ehkä jonain päivänä Väinö istuisi sohvannurkassa itkemässä sitä, että täällä kerran oli eräs kiltti Maria, jonka ei koskaan pitänyt jättää, mutta joka petti lupauksensa.

Kello kävi jo kolmea, kun viimein kömmin lopen väsyneenä telttaani, kiskaisin makuupussini vetoketjun kiinni ja painoin pääni pieneen retkityynyyn. Minua melkein nauratti ajatella, että juhannukseni alkoi sittenkin yhtä railakkaasti, kuin kaikilla kavereillanikin mitä todennäköisimmin oli alkanut omilla kimppamökeillään ja juhannusfestareillaan, kun olin hereillä vielä tähän aikaan.

Ajattelin myös, että ehkä oli ollut todella hyvä veto tulla tänne. Jostain syystä Väinön ja Esterin kanssa vietetty aika tuntui arvokkaalta, tärkeämmältä kuin juhliminen vanhojen työ- tai opiskelukavereiden kanssa, tai loputon Jounin puutteiden ja narsististen piirteiden listaaminen ystävien kanssa. Oikeastaan tunsin Väinöön ja Esteriin uutta mutta miellyttävää yhteenkuuluvuutta, jollaista en muistanut kokeneeni koskaan ennen. Kun asiaa ajatteli, mehän olimme sukua toisillemme, ja kohtuullisen läheistäkin sukua vielä. Ehkä erikoiselle kohtaamisellemme oli jokin syy, ajattelin ennen kuin painoin silmäni kiinni.

Havahduin unestani, kun kuulin ulkoa ääntä. Ääni kuului samaan aikaan kaukaa ja hyvin läheltä. Se oli omituista, ajattelin ja mietin, että ehkä en ollutkaan herännyt, ehkä tämä oli edelleen osa äsken näkemääni unta.

”Lähde pois täältä”, ääni sanoi. ”Lähde pois Maria, nyt kun vielä voit. Lähde heti, äläkä koskaan enää palaa.”

Ääni jatkoi ja jatkoi samojen lauseidensa toistelua, mutta minä en aikonut totella sitä. En aikonut antaa sen sekoittaa päätäni, en ainakaan enää enempää, kuin se jo valmiiksi oli sekaisin. Enkä etenkään aikonut lähteä nyt, kun olin juuri löytänyt elämääni jotain, millä tuntui olevan merkitystä.

”Voisitko ystävällisesti olla hiljaa, kun minä yritän nukkua?” sanoin kuuluvasti, ja silloin ääni hiljeni. Olin niin väsynyt, etten jaksanut enää hämmästyä enkä järkyttyä, vaan käänsin kylkeä ja nukahdin uudelleen.

[hiddenben]

Oi voi, tämä viimeisin luku jäi kyllä erittäin jännittävään kohtaan Ihanan karmivaa!

Näissä luvuissa on läsnä vahvasti grimhygge-genre ja tykkään siitä kovasti. Klimppikeiton hämmennys ja lasten nukuttaminen Lounatuulen säveliin toi hyvän lempeää vastapainoa sille tosiasialle, että Maria tosiaan viettää juhannustaan kahden aaveen kanssa Pidin erityisesti mietinnöistä siitä, voiko hän koskea Väinöön vai menisikö käsi läpi ja että tietävätkö Väinö ja Ester ylipäätänsä olevansa aaveita ja jumissa nykyisyydessä sen sijaan, että olisivat jatkaneet matkaa kuoleman jälkeiseen paikkaan. Se toi tähän oikeastaan aika synkkiäkin sävyjä, sillä etenkin Väinö tuntuu kärsivän paljonkin tuosta kypsyyttä vaativasta roolista.

Oli hauskaa huomata, kuinka Maria yrittää asettautua vanhemman rooliin, mikä puolihuomaamatta valmistelee häntä oikean vanhemman tehtäviin. Hänen epävarmuutensa tulee hyvin esiin, mutta selkeästi hänellä on myös jonkinlaista taipumusta huolehtimiseen. En muista, onko hänen työnsä mainittu tässä tekstissä jo vai onko se päässyt vilahtamaan silmieni ohi? Kuinka vain, hänen suhtautumistapansa ja päättäväisyytensä on miellyttävää ja odotankin uteliaana, aikooko hän yrittää vapauttaa Väinön ja Esterin henget nykymaailmasta, jotta ne pääsisivät eteenpäin. Kysymykseen liittyy vahvasti se, kuka tuli varoittamaan Mariaa ja miksi, ja tunnelma tiivistyi juuri sopivasti luvun lopussa!

Näissä luvuissa tarina rakentui jälleen hieman enemmän, mutta ai että, kun tuo mysteeri häiritsee Haluaisin jo lisää vihjeitä! Mutta eiköhän asioita ala hiljalleen selvitä, kunhan Maria ehtii kysellä enemmän ja tutustua taloon paremmin. Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tapahtuu Kiitos näistä luvuista!

[Altais]

Kirjoittajalta: No niin, onkin mennyt hiukan pitkähkö aika edellisestä päivityksestä. Mutta nytpä laitankin kaksi uutta lukua kerralla.

hiddenben: Niinpä, tässä on tietty mystisyys, jonka on tarkoitus kulkea aina pitkäänkin tässä mukana, ennen kuin mitään ehkä varsinaisesti selviää. Pieniä palasia sieltä ja täältä Maria varmaan löytää, mutta toisaalta koko ajan taitaa myös ilmaantua jotain uutta, joka vain sekoittaa pakkaa. Mutta ihan takuulla Maria haluaa selvittää kauan sitten unohdettujen sukulaistensa salaisuuden, ja ehkä toivottavasti auttaa heitä pääsemään jatkamaan matkaansa. Marian hetkiä Väinön ja Esterin seurassa on valtavan mukava kirjoittaa, mutta seuraavat pari lukua kuluvat taas hiukan eri merkeissä.






9. Uusi aamu


Heräsin seuraavan kerran vasta puolenpäivän jälkeen. Tarkistin puhelimeni uusien viestien varalta, mutta sillä rintamalla piteli hiljaista. Kaikki luultavasti makasivat vielä maailmanlopun krapuloissaan mökeillään ja festariteltoissaan, eikä kukaan kuitenkaan välittäisi kuulla, että minun vointini oli itse asiassa mitä parhain. Niinpä hautasin kännykän takaisin reppuni sivutaskuun.

Hetken aikaa makasin kaikessa rauhassa selälläni makuupussissa katsellen vihreän telttakankaan läpi kajastavaa iloista auringonvaloa ja nautin siitä, että ainoa korviini kantautuva ääni oli lintujen viserrys. Hiljalleen mieleeni alkoi palailla muistoja eiliseltä illalta ja viime yöltä. Kaikesta oli kulunut vain joitakin tunteja, mutta silti oli kuin se olisi tapahtunut toisessa ajassa ja paikassa. Olinko vain nähnyt unta, jossa olin ollut sisällä talossa, viettänyt aikaa isoisäni kauan sitten kuolleiden sisarusten kanssa, ja lopulta laulanut heidät molemmat uneen?

Hitaasti avasin telttani oviaukon vetoketjun ja kömmin ulos kirkkaaseen valoon. Päivä oli lämmin, ja kirkkaassa auringossa kaikki yöllä tapahtunut tuntui täysin epätodelliselta. Katselin ympärilleni, mutta missään ei näkynyt ketään, ei leikkiviä lapsia eikä väsyneitä nuoria poikia. Ei myöskään kuulunut mitään ihmisen ääniksi tulkittavaa. Epäröiden kävelin jälleen talon portaille, ja paljain jaloin kiipesin ylös kolme askelmaa. Lämpimästä päivästä huolimatta kiviportaat tuntuivat kylmiltä jalkapohjien alla.

Ovi aukesi ilman avainta, ja kun astuin sisään, odotin jo vaistomaisesti pellavapäisen tytön kirmaavan minua vastaan ja kutsuvan syömään soppaansa. Tai mikä pahempaa, pelkäsin törmääväni huolestuneeseen Väinöön, joka oli nukkunut liian pitkään, kuten sen ikäiseltä nuorelta olisi voinut odottaa, mutta joka nukkuessaan olisi taas kadottanut sisarensa. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Talossa oli hiirenhiljaista.

Kun avasin tupaan johtavan välioven, odotin törmääväni sekamelskaan. Vielä yöllä Esterin kattilat, kulhot ja puurohiutaleet olivat peittäneet huomattavan osan vapaasta lattiapinta-alasta. Katsoessani nyt ympärilleni jouduin kuitenkin myöntämään itselleni, ettei missään ollut ensimmäistäkään leikkimisen jälkeä. Jouduin tunnustamaan itselleni, että se oli suurempi järkytys, kuin yöllisten aaveiden kohtaaminen. Toivoin hartaasti, että Väinö olisi vain noussut aikaisin ja kiireen vilkkaa siivonnut Esterin jäljet kuvitellessaan, että suuttuisin niistä. Mutta kun varovasti avasin makuuhuoneen oven, asia oli kuten olin osannut jo pelätä. Vuode oli tyhjä, peitot täsmälleen siten kuin ne olivat olleet alun perin, eikä missään näkynyt ketään.

Kutsuin Väinöä ja Esteriä nimeltä ensin hiljaa, sitten kuuluvammin, mutta vastaukseksi sain pelkkää hiljaisuutta, joka kammotti minua paljon enemmän kuin heidän läsnäolonsa. Tällaisena hiljaisena ja autiona talo tuntui oudon aavemaiselta, paljon enemmän kuin se oli tuntunut silloin, kun olin kuvitellut viettäväni siellä aikaa oikeiden aaveiden kanssa. Jatkoin matkaani saliin, mutta tiesin jo valmiiksi sen olevan yhtä tyhjän kanssa. Tietysti sekin oli tyhjä, mitä muuta olin kuvitellut?

Katseeni eksyi suureen, mustavalkoiseen muotokuvaan, joka esitti papan vanhempia nuorina. Kenties se oli heidän hääkuvansa, vaikkei sitä ankean värisistä asuista ja vakavista ilmeistä olisikaan voinut päätellä. Katsoin tarkemmin naista, jonka nimi oli myös ollut Maria, ja johon Väinö oli viime yönä sekoittanut minut. Naisen hiukset oli kammattu tiukalle, sileälle nutturalle, eikä niiden väriä voinut kuvasta varmuudella päätellä. Totinen ilme ei paljastanut mahdollisia hymykuoppia poskilla, eikä kuvasta voinut erottaa silmien väriä eikä sitä, oliko hänelläkin ollut kesakoita nenällään. Mutta jos näitä asioita ei otettu lukuun, nainen saattoi todella olla hieman minun näköiseni.

”Mitä sinä oikein ajattelit, kun jätit lapsesi pärjäämään keskenään tällaiseen maailmaan?” kysyin osoittaen sanani tuolle toiselle Marialle, mutta tietenkään hän ei vastannut. Sen sijaan minä kyllästyin katselemaan häntä ja eksyin sen sijaan tarkastelemaan uudelleen viereistä kuvaa. Sitä, jossa Väinö ja pappa olivat, sekä se kolmas veli, jonka nimi oli ehkä ollut Markus.

Kuvan Väinö oli ilmeeltään hyvin totinen, kuten se eilen tapaamani poikakin oli ollut, ja muutenkin hän näytti täsmälleen samalta vaatteitaan myöten. Papan lapsenpyöreät kasvot olivat myös totiset, mutta silmissä tuikki silti pieni hymy. Hän oli pienenä näyttänyt aika lailla Esteriltä, huomasin. Kolmas poika hymyili veljeksistä eniten, ja ilmeessä oli jotain, joka erotti hänet muista perheenjäsenistä. Ihan, kuin poika ei olisi aivan kokenut kuuluvansa porukkaan, eikä olisi halunnutkaan mukautua. Pojan lyhyet hiukset olivat veljien pellavapäitä tummemmat, ja hänen asunsa oli selittämättömällä tavalla muita rennompi, vaikka periaatteessa se koostui aivan samanlaisista vaatekappaleista. Ehkä kyse oli vain asennoista ja eleistä, ehkä jostain vielä vaikeammin tavoitettavasta. Iältään hän oli arviolta lähes samanikäinen Väinön kanssa.

Pian sen jälkeen palasin tupaan, sillä en kerta kaikkiaan viihtynyt salissa, jossa oli hämärää, liian kylmää, ja hiljaisuus hiipi iholle asti inhottavan painavana. Aloin hajamielisesti koota puuhellaan halkoja ja sanomalehtiä, kuten muistin mamman opettaneen, avasin pellin ja raapaisin tikun, mutta viritys ei syttynyt ensimmäisellä yrittämällä. Samaan aikaan minulla oli tunne, että papan lapsuuskuvassa oli jokin pielessä. Sytytin toisen ja kolmannenkin tikun, mutta vasta neljännellä sanomalehden kulma jäi edes auttavasti palamaan. Istuuduin puulaatikolle odottamaan, ja vasta silloin minä tajusin, että kuvasta puuttui joku. Siinä oli vain vanhemmat ja heidän kolme poikaansa. Ei pientä tytärtä. Missä Ester oli?

Palasin juoksujalkaa takaisin saliin ja katsoin kuvaa kuin varmistuakseni siitä, että näin todella oli. Mutta tietenkin olin ollut oikeassa, kuvassa ei ollut vilaustakaan Esteristä, ei, vaikka miten tarkkaan katsoin. Eikä Maria-rouvan vatsanseutu sen paremmin näyttänyt siltä, että hän olisi ollut pieniin päin. Oliko mahdollista, että Ester oli syntynyt vasta kuvan ottamishetken jälkeen? Jokin siinä ei täsmännyt. Olin jo mielessäni rakentanut järkeenkäyvän tuntuisen käsityksen, että Väinö oli ollut kuollessaan kuudentoista, Ester kolmen. Kuvan Väinö ei voinut olla montakaan vuotta nuorempi, mutta jos Ester ei ollut vielä kuvan ottamishetkellä syntynytkään, olisi Väinön kuolemaan pitänyt silloin mennä kuvan ottamisesta yli kolme, kaiketi neljäkin vuotta. Sen ei laskutoimitusteni mukaan olisi pitänyt olla mahdollista.

Kun lähdin salista kohti tupaa, savu tuli minua vastaan jo mamman ja papan makuuhuoneessa. Juoksin tupaan katsomaan, olinko sittenkin unohtanut avata pellin tai tehnyt sen huonosti, mutta siitä ei ollut kyse. Tulta ei myöskään käynyt sammuttaminen, ei ainakaan ilman vettä, mutta jotain olisi tehtävä, ellen aikonut polttaa koko taloa. Perinnön saadessani se oli käynyt mielessäni aivan varteenotettavana ajatuksena, mutta viime yön jälkeen talon säilyttäminen tuntui yhtäkkiä tärkeältä. Juostessani ulos hakemaan vettä sammutustöihin törmäsinkin yhtäkkiä ihmiseen.

Oikeaan, elävään ihmiseen. Henkilöön, joka oli peräisin samasta ajasta ja todellisuudesta kuin minäkin. Tai niin ainakin saattoi kaikesta päätellä.





10. Antti


Pihalla telttani vieressä seisoskeli arviolta ikäiseni mies. Hän katseli kiinnostuneena asumustani ja autoani, eikä hän vaikuttanut lainkaan yllättyneeltä minun tapaamisestani. Jalassaan hänellä oli mustat verkkarit ja lenkkarit, yllään harmaa huppari, päässä lippis. Vasta siinä vaiheessa, kun kiirehdin hänen ohitseen hakemaan vettä, hän puhutteli minua rauhalliseen sävyyn.

”Sinä olet varmaan Maria”, hän sanoi, eikä se ollut kysymys. ”Olet näköjään tullut tänne pakoon juhannuksen juhlintaa.”

”Kai niinkin voi sanoa”, totesin kärsimättömästi, sillä tupa oli edelleen täynnä savua, jota nyt tuprusi jo ulos ovestakin. ”Anteeksi, minulla olisi juuri nyt hiukan kiire sammutustöihin, kuten ehkä huomaat.”

Silloin mies yllättäen nauroi ja pysäytti minut laittamalla käsivarren olalleni. Säikähdin ensin epätavallisen tuttavallista elettä, mutta viimeisen vuorokauden tapahtumien valossa tuntui myös, etten ehkä osaisi järkyttyä enää mistään epätavallisesta, mitä täällä tapahtui. Ainakin kosketus vahvisti käsitystäni siitä, ettei hän ollut aave, koska kerran hän pystyi tekemään niin ja tuntumaan aivan tavalliselta ihmiseltä.

”Älä suotta ala läträtä minkään veden kanssa, saat vain pahempaa jälkeä aikaan. Odotas vähän, minä hoidan tämän.” Vaikka miehen sanat tulivat edelleen suusta ulos leppoisina, minua alkoi ärsyttää tajutessani, että olin hänen silmissään kaupunkilainen ja täysin avuton kaikissa käytännön toimissa.

En kuitenkaan ehtinyt laittaa vastaan ennen kuin hän oli jo kiivennyt räystääseen nojaaville, umpilahon ja huteran näköisille puutikkaille ja kadonnut näkyvistäni ylös katolle. Ei aikaakaan, kun savun tupruttaminen ulko-ovesta laantui, ja mies ilmestyi takaisin tikkaiden yläpäähän, kipusi sitten ketterästi takaisin alas ja hymyili tietävästi.

”Tykkäävät nuo kyyhkyt rakennella pesiään teidän savupiippunne päälle, joka vuosi sama juttu”, hän sanoi, meni sitten sisälle kuin mihin tahansa ennestään tuttuun paikkaan ja alkoi kolistella. Seurasin perässä, ja minun teki mieleni kysyä, olinko kutsunut hänet sisään. Oli miten oli, hän oli kuitenkin saanut ongelmani ratkeamaan, ja kun seurasin häntä sisälle, huomasin hänen avanneen kaikki tuvan ikkunat selkosen selälleen. Läpiveto hälvensi ilmassa leijailevan sakean savun nopeasti siedettäviin mittasuhteisiin.

”Anteeksi, mutta minä en taida tuntea sinua”, sanoin, kun mies seuraavaksi avasi puulaatikon kannen ja alkoi kohentaa aiemmin tekemääni tulta asettelemalla siihen tottuneen näköisesti muutamia halkoja tavalla, joka sai tulenlieskat tarttumaan niihin halukkaasti.

”Etkö tosiaan?” mies kysyi hiukan kummastuneeseen tapaan, vilkaisemattakaan minua.

”En. Luulen, että muistaisin kyllä, jos tuntisin. Kuka sinä siis olet? Huomaan, että olet ainakin käynyt täällä ennenkin.”

”Voi, kyllä vaan”, mies totesi ja naurahti. ”Minä olen Peltosen Antti. Tuosta naapurista.”

”Ai, se viisikiloinen”, möläytin ennen kuin ehdin ajatella. Antti kääntyi katsomaan minua erittäin hölmistyneenä, ja minun oli selitettävä hänelle juurta jaksain mamman kymmeniä kertoja toistama tarina naapurin poikavauvasta, joka saavutti tuon tärkeän viiden kilon painon ennen minua. Hassua, etten ollut koskaan tavannut kuuluisaa viisikiloista ennen tätä, vaikka hänen tarinansa oli koko suvulle tuttu. Sisäistettyään kertomani Antti mittaili minua päästä varpaisiin ja nauroi.

”Ymmärrän”, hän sanoi. ”Mutta ei hätää. Olet sinä näemmä sitten myöhemmin alkanut kasvaa ihan hyvin.”

”Anteeksi, mutta tuosta voisi joku vaikka loukkaantua”, tokaisin hänelle miettien, olisiko oikeasti pitänyt olla pahoillaan hänen sanoistaan, ja välitinkö edes, mitä hän oli minusta mieltä.

”Niinkö?” hän kysyi ja näytti tosissaan miettivän asiaa. ”Siinä tapauksessa olen pahoillani. En minä missään nimessä tarkoittanut sanoa pahasti. Sitä paitsi laihuus on muutenkin ihan yliarvostettua.”

”Mitäpä, jos lopetettaisiin tästä aiheesta ennen, kuin päästät suustasi jotain, josta oikeasti suutun”, sanoin hänelle tällä kertaa hiukan hymyillen. ”Lisäksi haluaisin mennä takaisin ulos, sillä tämä savun haju ei oikein miellytä. Jää sinä toki, jos viihdyt.”

Katsomattakin kuulin, että Antti seurasi minua pihalle. Lähdin hitaasti kävelemään ruohottunutta pihatietä suuntaan, jossa en ollut visiittini aikana vielä käynytkään. Pihamaan toisella laidalla oli papan traktorivaja, jossa edelleen seisoi kaksi ikivanhan näköistä traktoria. Lisäksi siellä oli puuvaja, ikivanha ulkohuussin rähjä, joka oli lapsena pelottanut minua, sekä jäänteet mamman vanhasta navetasta. Sen takana oli joskus ollut kaivo, josta olimme mamman kanssa hakeneet vettä punaisella emaliämpärillä, joka piti ripustaa pitkään, puiseen koukkuun. Kaivolle yksin meneminen oli ollut minulta äärimmäisen kiellettyä, ja mielessäni välähti ajatus siitä, että se oli varmaankin sitä myös Esteriltä.

”Ihan toimivia pelejä nuo”, kuulin Antin sanovan takanani, ja kun käännyin katsomaan, tajusin hänen tarkoittavan papan traktoreita. ”Voisin huomenna ottaa hiukan työkaluja mukaan ja tulla katsomaan, saisiko niitä käyntiin. Oletko ajatellut, mahtaako sinulla olla niille käyttöä, vai olisitko valmis harkitsemaan myymistä?”

Jäin räpyttelemään silmiäni niin ihmeissäni, etten heti osannut koota ajatuksiani järkevän sanottavan muotoon. En ollut koskaan edes ajanut itse traktoria, enkä osannut kuvitella, mitä käyttöä minulla olisi voinut sellaiselle olla.

”Tuota, olinkohan nyt hiukan liian tungetteleva?” hän kysyi epävarmasti, mutta minä kohautin harteitani.

”Et mitenkään. Kuule, vie ihan vapaasti vaikka molemmat. Jos saat käyntiin, ne ovat ilman muuta sinun. Mitäpä minä niillä?”

”Ei se käy, ei missään nimessä”, Antti tokaisi päätään pudistellen ja katsoi minua kuin vähäjärkistä. ”Kyllä minä maksan, kunhan saadaan sovittua käypä hinta. Me isän kanssa tarvitsemme lisää kalustoa. Autan siis nykyään häntä viljelemään maata, kun ei hän enää oikein yksinään jaksa. Olen ajatellut, että voisimme hiukan laajentaa – niin muuten, siitä puheen ollen, teillä kun on nuo pellot tuolla hiukan niin kuin tyhjän panttina, niin mitäs luulisit, jos –”

”En minä tiedä mistään pelloista”, keskeytin, sillä en lainkaan ymmärtänyt, miksi hän nyt yhtäkkiä oli noin hienotunteinen, vaikka äsken oli kommentoinut suorasukaisesti fyysistä olemustani ymmärtämättä, että se olisi voinut olla loukkaavaa. ”Haluatko ne? Minä en takuulla aio ryhtyä viljelemään, en nyt enkä myöhemmin.”

”Minä tarkoitin kyllä vuokraamista…” Antti mutisi ja katsoi minua, kuin päässäni olisi ollut jokin pahasti vialla.

”Ihan miten vaan”, vastasin. ”Mutta eiköhän se sovi. Ei minulla sellaisesta kokemusta ole, mutta koska sinulla selvästikin on, osaat kai ehdottaa sopivaa hintaa?”

Antti katseli minua pitkään ja miettivän näköisenä, sitten hän vilkaisi pihatien suuntaan ja uudelleen minuun. Ajattelin, että oli oikeastaan harmi, että mies halusi puhua vain maatilabisneksestä, sillä jollain erikoisella tavalla tunsin pitäväni hänen seurastaan, ja harmaiden silmien katseeseen kätkeytyvästä vilpittömyydestä. Jokin kertoi minulle, että tuo tyyppi ei olisi osannut teeskennellä muuta kuin oli, vaikka olisi yrittänytkin, ja sellainen oli silmissäni sekä harvinainen että viehättävä piirre ihmisessä.

”Taitaa olla paras, että menen nyt kotiin ja keskustelen tästä hiukan isän kanssa. Tämä oli, hmm… miten sen nyt sanoisi, hieman yllättävää. Mutta sopiiko, jos palaan takaisin huomenna samoihin aikoihin, niin jutellaan käytännön asioista hiukan tarkemmin?”

”Tottahan toki”, vastasin yksinomaan tyytyväisenä siitä, jos joku näki jotain rahan arvoista perinnössä, jonka olin arvellut olevan pelkkä ylimääräinen rahareikä eikä sitten muuta.

”Hyvä. Ja kuule Maria, jos tarvitset mitään, niin olet aina tervetullut käymään tuolla meillä. Jos siis haluat vaikka suihkuun, tai hakea juomavettä, vaikka tuossa teidän kaivossanne on kylläkin kuulemani mukaan edelleen varsin juomakelpoinen vesi… Tai jos haluat kupposen teetä, tai vaikka vain… juttuseuraa.”

Antti kuulosti siltä, ettei hän ollut tottunut viljelemään naisille kohteliaisuuksia eikä treffikutsuja, vaikka maanvuokrauksesta ja traktorikaupoista keskustelu kävikin asiantuntijan ottein. Se oli hieman ihmeellistä, sillä nopean arvioni mukaan hän oli ihan mukavan näköinen, ja pieniä kummallisuuksiaan lukuun ottamatta todella hyväntahtoisen oloinen nuori mies.  Minua kuitenkin alkoi naurattaa muistaessani, että viime yönä minulla oli ollut juttuseuraa enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi. Siitä tulikin mieleeni eräs asia viime yöltä, jonka olin ehtinyt jo unohtaa.

”Katsotaan. Mutta kuule Antti, piti kysyä vielä… Et sinä sattumalta liikuskellut täällä viime yönä? Minä nimittäin heräsin joskus aamuyön tunteina siihen, että oli kuin joku olisi liikkunut täällä.” Jätin mainitsematta, että liikkuja oli myös puhutellut minua, sillä se kuulosti omaankin korvaani liian omituiselta sanottavaksi ääneen. Antti näytti nyt vuorostaan hieman pahastuneelta, ja hän kurtisti kulmiaan puhuessaan.

”Ei ole tapana hiiviskellä muiden pihoilla öiseen aikaan”, hän tuhahti, ja sitten hän lähti lampsimaan pihatietä alas kohti vanhoja vilja-aittoja. Jäin miettimään, olinko loukannut häntä, ja huomasin toivovani, että hän palaisi vielä huomenna. Peltojen vuokraamisen ja traktorikauppojen vuoksi ainakin, jos ei muuten.

[hiddenben]

Olen ollut lokakuun kovin epäaktiivinen Finissä ja pitänyt pientä taukoakin, kun työt ovat tunkeutuneet täyttämään arjen, mutta oli kiva päästä lukemaan tälle tarinalle jatkoa! Hauskaa muutenkin saada lukea tekstiä, joka sijoittuu kesään ja juhannukseen, kun oma mieli alkaa kääntyä talveen

Tykkäsin kovasti siitä, että tässä palattiin takaisin ns. nykyhetkeen ja Maria sai tavata ihan oikean, elävän ihmisen Tekee hyvää saada hieman kosketusta oikeaan maailmaan ja ehkä Maria saisi kysymyksiinsä vastauksia, kunhan rauhoittuisi uudesta tuttavuudesta eikä analysoisi keskustelua niin paljon Maria oli jotenkin kovin poukkoileva ja nopeasti reagoiva, ja keskustelusta tuli aika lennokas alun viisikiloinen-kommentista alkaen maatilan hoitoon ja traktoreihin Vaikka tykkäsin kyllä siitä, että hän rehellisesti sanoi Antille keskustelun olevan matkalla epämukavalle alueelle. Ja Antti vaikutti lempeältä tyypiltä! Sellaiselta, joka voisi auttaa Mariaa selvittämään asioita. Pidin etenkin tästä kuvauksesta:

jollain erikoisella tavalla tunsin pitäväni hänen seurastaan, ja harmaiden silmien katseeseen kätkeytyvästä vilpittömyydestä. Jokin kertoi minulle, että tuo tyyppi ei olisi osannut teeskennellä muuta kuin oli, vaikka olisi yrittänytkin, ja sellainen oli silmissäni sekä harvinainen että viehättävä piirre ihmisessä.

Odotan kovasti, että Maria lähtee mahdollisesti käymään heidän tilallaan. Samalla oli jännittävää saada mysteeriin uusi palanen, kun Maria tajusi Esterin puuttuvan kuvasta ja siitä herääkin kysymyksiä, mitä on tapahtunut. Väinö ja Esteri voivat tuskin vastata kysymyksiin, joten Marian on alettava etsiä niitä muualta. Mielessä pyörii myös edelleen kysymys siitä, kuka kävi Marian teltalla yöllä. Sitä ajatellessa tulee kylmänväreet Kiitos uusista osista!