Kirjoittajalta: Tätä tarinaa on ollut hämmästyttävän helppo lähteä kirjoittamaan, ja sitä onkin jo useampia lukuja varastossa. Laitan niitä tänne silti vähän kerrallaan. Juttelin tässä hiljattain tätini kanssa kirjoitusprojektista, ja hän oli tosi mielissään, kertoi vieläpä, että häneltä löytyisi joitain ikivanhoja kirjeitä jostain vähintään sadan vuoden takaa, ja joita voin mielihyvin käyttää inspiraation lähteenä. (
Vähänkö siistiä, olen aina haaveillut löytäväni vanhoja kirjeitä tai päiväkirjoja!) Vielä en ole kuitenkaan päässyt inspiroitumaan niistä, mutta toivottavasti vielä tarinan edetessä.
hiddenben: Voi, ihanaa jos juhannustaika ilahdutti! Huomasin aika jännittäväksi lähteä sellaista toteuttamaan, koska mitäs, jos se ei olisikaan ollenkaan sitä, mitä toinen on toivonut?

Hyvä kuitenkin, jos alku vaikuttaa lupaavalta. Tapahtumapaikan kuvailu käy tässä kohtaa aika helposti, koska otan aika paljon vaikutteita eräästä olemassa olevasta paikasta. Tuo oli aika hyvä arvaus, että suvussa kulkee tietty taipumus nähdä aaveita, joillain se ehkä on ja joillain ei, ja myös henkilön oma suhtautuminen siihen saattaa merkitä paljon. Mutta enempää en voi vielä paljastaa, ettei mene spoilaamisen puolelle. Lisäksi minua kiinnostaa valtavasti kaikenlaiset suvun salaisuudet, vaietut asiat ja se, miten edellisten sukupolvien traumat ehkä heijastuvat myös heihin, jotka itse eivät ole olleet missään kosketuksissa varsinaisiin tapahtumiin. Olen lueskellut sellaisesta paljon, ja aihe tuntuu ihanan pahaenteiseltä fiktiota ajatellen (vaikka ei olekaan kiva niille, jotka elävät sellaista todeksi). Kiitos paljon kommentistasi, ja toivon kovasti, että tarinan jatkokin olisi mieleinen.
Kaarne: Ihan mahtavaa, että löysit tämän pariin, ja olen aika vaikuttunut siitä, että juuri sinä oletkin grimhygge-käsitteen takana!

En tätä tiennytkään, mutta arvelin kuitenkin, että se saattaisi olla täällä kehitetty määritelmä, koska en ole siihen törmännyt muualla kuin täällä. Toivottavasti ei mitenkään haittaa, että päädyin käyttämään sitä tässä, ja toivottavasti olen ymmärtänyt sen sisällön oikein? (
Pieniä paineita tulee tässä, mutta ei se haittaa, joskus ne on vain hyväksi).

Tämä ei tule varmaankaan olemaan kauhua siinä mielessä, kuin pahimmissa kauhuleffoissa, joissa hiippailee murhanhimoinen pahis ja lahtaa porukkaa minkä ehtii. Tässä on tarkoitus olla enemmänkin sellainen surumielinen mutta pahaenteinen pohjavire, ja kaikki mahdollinen kamaluus perustuu jollekin muulle kuin sille, että olisi joku yksittäinen, äärimmäisen paha hahmo. Enempää en voi (enkä oikein vielä osaisikaan) paljastaa, koska tarina on vielä vaiheessa.

Olen muuten ihan samaa mieltä, että pimeneviin iltoihin sopivat hyvin hiukan synkemmät sävyt luettavaksi ja kirjoitettavaksi. Iso kiitos kommentistasi!
3. Muistoja menneistäVatsanpohjassani oli epämiellyttävä tunne, kun käänsin vanhanaikaista avainta ruostuneessa lukossa. Melkein toivoin, ettei se suostuisi aukeamaan, mutta niin vain avain napsahti lukossa, ja sitten vanha pariovi aukesi saranat valittaen. Ensimmäisenä vastassa oli jonkinlainen porstua, jonka nurkassa oli pari likaista muovituolia. Naulassa roikkui työtakkeja ja lippiksiä, kuin joku olisi vain hetkeksi laskenut ne siihen käydäkseen sisällä syömässä. Tosiasiassa niiden täytyi olla kymmeniä vuosia vanhoja, ajattelin ja olin tyytyväinen, että olin pakannut teltan mukaan.
Epämiellyttävä tunne vain kasvoi, kun avasin seuraavan oven, joka oli vanhanaikainen, oranssi väliovi. Siitä pääsisi isoon tupaan, jossa mammalla aina oli tapana häärätä valtavan puuhellan ääressä laittamassa ruokaa, ja minä sain auttaa sytyttämään pesän, vaikka se lähinnä tarkoittikin sanomalehtitollojen heittelyä liekkeihin. Olisi kamala ajatus nähdä tupa rähjäisenä, täynnä vanhoja pulloja ja tuhkakuppeja jonkun juomaporukan jäljiltä.
Mutta kun seisoin hiljaa ovella, kaikki oli melkein kuin olin muistanut. Ilma oli viileän ummehtunut, kuten asumattomissa taloissa yleensä. Ikkunaverhojen valkoinen pitsi oli kellastunut, räsymatot lattioilla haalistuneet, mutta mamman puuhella, leivinuuni ja jopa valkoiseksi maalattu puulaatikko olivat paikoillaan. Avasin kannen ja huomasin, että pohjalla oli jonkin verran halkoja sekä sanomalehtiä. Kun nappasin yhden käsiini, huomasin sen olevan vuodelta 1994. Siinä puhuttiin Esko Ahosta, markan kellumisesta ja roskapankeista, jotka muistin lapsuudestani täysin merkityksettöminä sanoina, joita kuuli siihen aikaan isän katsoessa iltauutisia.
Tuvassa oli myös se vanha tuttu pirttikalusto, jonka toisen penkin kulmaa mamman silloinen kissa oli käyttänyt raapimispuunaan, sekä sininen puusohva, jolla Atso aikanaan mielellään otti päivätorkkuja ruoan päälle sanomalehti naamallaan. Epävarmoin jaloin lähestyin ovea, joka johti mamman ja papan makuuhuoneeseen. Yllätys oli suuri, kun sielläkin kaikki oli ennallaan viininpunaisia täkkejä ja vihreää 70-luvun sängynpäätyä myöten. Tuossa olin pienenä nukkunut mamman ja papan välissä.
Kiersin ympäri myös pari muuta huonetta, kunnes tulin sellaiseen pimeähköön ja kolkkoon huoneeseen, jota kutsuttiin saliksi, ja jossa en ollut koskaan lapsena viihtynyt. Se ei ollut kodikas paikka, kuten tupa tai makuuhuone. Siellä oli tumma sohvaryhmä, joka ei houkutellut istumaan, sekä samanhenkinen ruokapöytä tuoleineen. Seinustalla oli antiikkisen näköinen tv, joka tuskin toimisi, toisella seinustalla iso, tumma lipasto.
Seiniltä minua tuijottivat vanhojen sukulaisten muotokuvat, joista suurin esitti ilmeisesti papan puolen isoisovanhempiani. Hyvin vakavailmeisinä ja tummissa vaatteissaan he olivat katselleet ja pelottaneet minua jo pienenä, sillä vanhojen kuvien ihmiset eivät melkein koskaan näyttäneet ihan samoilta kuin nykyihmiset, minä ajattelin. Viereisessä, pienemmässä kuvassa samaa pariskuntaa ympäröi kaksi pitkää, hoikkaa, arviolta teini-ikäistä poikaa sekä yksi polvihousuinen pikkupoika, joka oletettavasti oli pappa lapsena. Seuraava kuva oli kotoisampi, vaikkei sekään vielä ollut väreissä. Se esitti nuorempaa mammaa ja pappaa sekä isää, Atsoa ja Helenaa lapsina. Atso oli ollut lapsikatraan vanhin. Hän oli ollut hauskannäköinen jo sellaisena hiukan toisella kymmenellä olevana poikana, ajattelin. Sääli, että hänen oli käynyt niin murheellisesti. Isä ja Helena seisoivat totisina mamman helmoissa, pappa katseli haaveellisena kaukaisuuteen.
Jatkoin matkaani salin takana olevaan pieneen kulmahuoneeseen, jossa ilmeisesti papan vanhemmat joskus olivat viettäneet vanhoja päiviään. Niistä muistona huoneessa oli edelleen pieni puuhella, mutta kaikesta päätellen sitä ei ollut käytetty vuosikymmeniin, vaan sen päälle oli kasaantunut röykkiöittäin sekalaista tavaraa. Vanhan pariskunnan jälkeen tämä huone oli ollut Atson valtakuntaa. Yhdellä seinustalla oli nojallaan se hieno fillari, jonka muistin lapsuudesta ja jossa oli yli kaksikymmentä ketjuvaihdetta. Puuhellan kulmalla oli haalistunut viilipurkki, joka oli täynnä vanhoja markan ja pennin kolikoita. Pienenä olin aina sanonut, että Atso oli varmaan rikas, kun hänellä oli noin paljon rahaa. Nyt tiesin paremmin, ja minua nolotti. Oli kai ollut inhottavaa kuulla ärsyttävän pikkutytön sanovan sellaista samalla, kun paini talousvaikeuksien kanssa. Huoneen verraton sekamelska sai minut miettimään, oliko Atso itse koskaan harkinnut siivoamista, tai oliko kukaan käynyt huoneessa hänen kuolemansa jälkeen. Minuakaan ei huvittanut viipyä pidempään, joten jatkoin matkaani pitkään ja kapeaan eteiskäytävään, josta päätyisin takaisin porstuaan ja sen kautta tupaan.
Mutta ennen kuin palasin sinne, katseeni osui jyrkkiin ja kapeisiin portaisiin, melkein kuin hiukan tavallista jykevämpiin tikkaisiin, jotka päättyivät pieneen luukkuun. Tuolta pääsisi ullakolle, joka oli lapsena ollut minulta ankarasti kiellettyä valtakuntaa. Ei saa mennä sinne, mamma oli hokenut. Olin halunnut tietää miksei, ja mamma oli selittänyt epämääräisesti, että lattia oli vähän huonoa tekoa. Nyt mietin hetken, olisiko pitänyt käydä kurkkaamassa. Ullakon portaista olin lapsena onnistunut näkemään, että paikka oli täynnä jännittävän näköisiä laatikoita, kirjapinoja ja rekeissä roikkuvia, ikivanhan näköisiä vaatteita. Houkutus oli suuri, mutta pettävä lattia hirvitti minua sen verran, että suuntasin ulos etsimään sopivaa paikkaa teltalle.
4. EsterIllalla vetäydyin telttaani lukemaan kirjaa. Ilma oli lämpimäntyyni, ja alkuun olin yrittänyt istua makuualustani päällä ulkona nurmikolla lukemassa, mutta lopulta hyttysten ininä oli käynyt ylivoimaisen ärsyttäväksi ja saanut minut kömpimään telttaani. Kirjaan keskittyminen oli kuitenkin vaikeaa, koska vaikka ilta oli hiljainen, eikä kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kuulua kuin puiden huminaa ja linnunlaulua, havahduin vähän väliä johonkin, joka oli kuin hiljainen oven kolahdus. Tai sitten kuulin nurmikolta kevyitä, kipittäviä askelia, tai kaukaisia lapsen lauleskelun ääniä. Pari kertaa kurkkasin telttani ovelta, mutten tietenkään nähnyt ketään. Selitin itselleni, että äänet tulivat varmaan naapurista. Selitys oli kuitenkin kehno, sillä eihän täällä ollut lähimaillakaan muita naapureita kuin Peltoset, eikä sielläkään enää tainnut olla muita elossa, kuin vanha Markku-isäntä. Markulla ja Leenalla oli kyllä ollut joskus ikäiseni poika, Antti, mutta hän oli tietenkin aikuistunut ja muuttanut kaupunkiin jo aikaa sitten. Kaiketi Antilla olisi voinut olla nykyisin perhe, ja hän olisi saattanut tuoda sen juhannukseksi maalle.
Antti oli minua kolme viikkoa nuorempi, ja häneen liittyi eräs mamman kertoma juttu, jota hän oli väsymättä toistellut sekä minulle että kaikille muillekin, jotka jaksoivat kuunnella. Sillä vaikka minä olin syntynyt ensin, oli Antti-vauvan onnistunut saavuttaa viiden kilon maaginen paino ennen minua, sillä minä olin hentoinen pikku tirppana ja huono syömään. Äiti oli vielä minun kouluiässänikin ollut niin kyllästynyt kuulemaan tuota tarinaa, että oli aina poistunut huoneesta vessaan tai jonnekin vain päästäkseen kuuntelemasta. Kaiketi mamma oli osunut hieman arkaan paikkaan, oli se sitten ollut tarkoituksella tai ilman. Oli miten oli, muutakaan selitystä en äänille keksinyt, kuin että Antin lapset olivat käymässä, ja tyynessä illassa äänet kantautuivat kauas.
Lopulta luovutin kirjan lukemisen suhteen, avasin teltan vetoketjun ja vedin kangastossut jalkaani. Ehkä olisi ihan kiva käydä pienellä kävelyllä kauniissa illassa, sillä kotona kaupungissa ei milloinkaan olisi voinut olla näin hiljaista, ja samalla voisin verestää lapsuusmuistojani. Kävelin vanhan maakellarin ohi, jota aina lapsena pelkäsin, ja jatkoin pitkin lähes umpeen kasvanutta pihatietä, jonka varrella kasvavat vaahterat olivat vielä suurempia, kuin olin muistanut. Pihatie päättyi ikivanhaan myllynkiveen, joka oli sama kuin lapsuudessakin, ja siitä matka jatkui pitkin hiukan isompaa hiekkatietä läheiselle pikku joelle, joka muodosti pienen, ennen vanhaan uimalampena käytetyn poukaman. Sen, josta Atso-setä oli vuosia sitten löydetty, ajattelin, ja minua hiukan värisytti.
En halunnut jäädä katselemaan lampea pidemmäksi aikaa kuin oli välttämätöntä. Pienen mäen päällä oli toinenkin, kauan sitten autioitunut talo, pienempi vain kuin minun isältä perimäni. Kuten vanhastaan muistin, sitä seurasi pieni silta, jolta minulla oli aina lapsena tapana heitellä jokeen käpyjä ja keppejä, ja juosta sitten toiselle puolelle katsomaan, tulivatko ne sieltä esiin. Yleensä ne tulivat.
Mutta kun näin sillan, pelästyin niin, että jäädyin hetkeksi niille sijoilleni. Sillä sillalla oli joku. Joku sellainen, jonka varmastikaan ei olisi pitänyt olla siellä, ei ainakaan yksin. Se oli vain pieni tyttö, tuskin vanhempi kuin kolmen vanha. Hän makasi vatsallaan sillalla, kurkki reunan yli sinne, mistä käpyjen olisi pitänyt ilmestyä esiin. Kaiketi hänkin oli juuri heittänyt veteen jotain.
Minun pitäisi järjestää tyttö pois sieltä ja äkkiä, ennen kuin hän putoaisi veteen tai jäisi vaikka auton alle. Mutta se piti tehdä varovasti, ettei tyttö säikähtäisi. Astelin hitaasti lähemmäs ja katselin lasta. Hän muistutti yllättävän paljon minua vanhoissa lapsuuskuvissa, joita olin nähnyt. Vaalea polkkatukka, ylipitkäksi kasvanut otsatukka, punaiset posket. Vain vaatteet olivat eri maata: pinkin väristen college-pukujen tai Disney-hahmojen kuvilla koristettujen t-paitojen sijaan tytöllä oli yllään kotikutoisen näköinen, vanhanaikainen valkoinen liivihame, jonka alta pilkottivat ruskettuneet, paljasjalkaiset sääret. Päässään hänellä oli tyyliin sopiva, valkoinen silkkinauha, joka oli solmittu rusetille. Minulla ei olisi ikinä voinut olla tuollaisia vaatteita, mutta kukaties naapurin Antin vaimo harrasti retrovaatteiden ompelua lapsilleen. Yhtä kaikki, olisi paras saatella lapsi kotiin.
”Hei”, sanoin pehmeällä, mahdollisimman lempeällä äänellä. ”Oletko heittelemässä käpyjä?”
Tyttö ei vaikuttanut pelästyvän tai edes suuresti hämmästyvän kuullessaan ääneni. Hän käänsi tyytyväiset, pyöreät lapsenkasvonsa minuun ja loi minuun sellaisen uteliaan tarkkaavaisen katseen, kuin vain pikkulapset osaavat. Silmät olivat samaa vihreänharmaata kuin itsellänikin, huomasin. Hän ei vastannut, mutta nyökkäsi. Nappasin maasta pari isoa kuusenkäpyä ja viskasin ne sillan toiselta puolelta veteen. Tyttö kipitti innoissaan katsomaan, ja säntäsi sitten jälleen toiselle laidalle juuri sopivasti nähdäkseen, kun ne ilmestyivät esiin ja jatkoivat matkaansa, kunnes kauempana näkyvä pieni koski nappasi ne pyörteisiinsä.
”Minäkin tykkäsin tehdä näin, kun olin sinun ikäisesi”, sanoin ystävällisesti. ”Mutta kuule. Sinua varmaan odotetaan jo kotona. Eikö niin?”
Tyttö meni aika nolon näköiseksi ja nyökkäsi taas. Arvasin, että hän oli täysin tietoinen siitä, että oli luvattomilla teillä. Kenties hän oli livahtanut karkuun nukkumaanmenon jälkeen vanhempien huomaamatta, eikä kotiväki ollut edes vielä tajunnut hänen puuttuvan.
”Kuka tietää, ehkä me voimme heitellä lisää käpyjä joku toinen päivä. Mutta sinun ikäisesi ei varmaan pitäisi olla yksin täällä, eikö totta? Vai onko sinulla lupa olla täällä? Tiedetäänkö kotona siitä?”
Tyttö pudisti päätään, mutta suupieliin pyrki ilkikurinen pikku hymy.
”Missä päin sinä asut? Minä voin saattaa sinut kotiin.”
Tyttö kääntyi nenä kohti sitä suuntaa, josta olin äsken tullut, ja lähdin seuraamaan hänen vikkelien askeltensa kintereillä. Kävelimme mäkeä alas, uimalammen ohi, ja sitten hiekkatietä myllynkiven kohdalle. Tajusin meidän jo ohittaneen sen kohdan, josta olisi pitänyt kääntyä naapuriin menevään pihaan. Mutta lapsi jatkoi määrätietoisesti matkaansa isän lapsuudenkodin pihatielle. Hän kulki ohi vaahteroiden ja maakellarin, kuin olisi aina tottunut kulkemaan siellä. Ohittaessaan telttani hän katsoi sitä hyvin uteliaasti, mutta juoksi sitten talon ovelle ja avasi sen.
Sisällä porstuassa tyttöä oli vastassa joku. Joku, joka oli kenties odottanut häntä saapuvaksi pitkään. Tämä joku kaappasi tytön kiireesti syliinsä suoraan oviaukosta.
”Ester, montako kertaa minä olen sinulle sanonut, ettet saa lähteä yksin ulos! Arvaa, olinko taas huolissani!”