Kirjoittaja Aihe: Pajulintu | K-11 | fantasia, twisted romance  (Luettu 276 kertaa)

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 408
Pajulintu | K-11 | fantasia, twisted romance
« : 11.07.2022 10:11:44 »
Nimi: Pajulintu
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: K-11
Genre: fantasia, vääristynyt romanssi, hurt/comfort
Haasteet: FFF1000 sanalla valeteloitus, Aistihaasteeseen hajuaistilla, Lohtutekstihaasteeseen (inspiraatiomuruina tämä sitaatti (S) ja tämä kuva (S)), Originaalikiipeilyyn sanalla pajulintu, Teelusikan tunneskaalaan tunteella rakkaus, ja Klassinen kappale -haasteeseen Ennio Morriconen kappaleella Gabriel’s Oboe. Haastesoppaa on siis jälleen keitetty.
Yhteenveto: Toivon, että se on lupaus. Ehkä silloin sota olisi jo ohi ja voisit päästää minut tästä linnunhäkistä, joka suojelee minua maailmalta niin kauan kuin ihmisiä pidetään punkkeina muiden kansojen ihossa.

K/H: Tämän tekstin inspiraationa toimii etenkin tämä kuva (S). Kuva yhdistettynä Lohtutekstihaasteen inspiraatiomuruihin sekä kirjoituspiirissä annettuun haasteeseen kirjoittaa supervoimasta saivat aikaan tekstin, joka on (toivottavasti) lohduttomuudessaan lohdullinen ja kiehtovalla (kieroutuneella) tavalla romanttinen. En osaa oikein sanoa tästä mitään muuta kuin että lukuiloa :D Kaikenlaiset kommentit ja pohdinnat ovat tervetulleita ♥




Pajulintu

 
Haistan sinut jo ennen kuin astut telttaasi.
 
Haistan kynsiisi jähmettyneen ruosteisen veren, ihoosi tarttuneet kuolonkorahdukset, hengitykseesi pesiytyneen raadollisuuden.

Istun pimeydessä, kädet polvieni ympärille kiedottuina. Olen odottanut sinua kauan, sillä vain silloin, kun sinä olet täällä, voin nousta seisomaan ja kohottautua kohti valoa, joka on ainoa yhteyteni maailmaan. Se on vain aukko onkaloni katossa, enkä mahtuisi siitä ulos, vaikka muuttuisin omaksi varjokseni. Ja vaikka mahtuisinkin, vastassani olisivat hopeisen linnunhäkin kalterit. Vain pieni pajulintu voisi lentää tänne ja täältä ulos, mutta minulle tämä on vankila, turvapaikka ja koti.
 
Sinua sanotaan pedoksi ja se on totta. Sinussa tiivistyy kolmen mantereen sodan ydin. Sinä olet se vimma, joka johdattaa kansat kohtaamaan toisensa merellä, maalla ja vuoristoissa. Sinusta katsotaan mallia etkä pelkää ottaa johtajan roolia, vaikka sen alun perin vastahakoisesti itsellesi omaksuitkin.
 
Kuuntelen raskaita askeleitasi. Ne kulkevat pyöreän teltan ympäri, päälakesi hipaisee silloin tällöin teltan liian matalalla roikkuvaa kattoa. Yleensä käskyttäisit sotureitasi korjaamaan asian, mutta juuri nyt kaipaat jotain muuta. Kuulen sen hengityksessäsi, hiljaisuudessa ympärilläsi, kuinka lopulta rojahdat vuorikansan kutomalle tummalle matollesi. Nojaudut lähemmäs ja huokaiset kutsun.
 
”Pajulintuni.”
 
Nousen polviltani pienessä onkalossani ja kohottaudun kohti valoa. Kehoni säteilee, kun veri alkaa kiertää säärissä tuntien odotuksen jälkeen. Vien pitkäksi kasvaneet hiukseni olan taakse, niiden latvat hipovat jo lanteita. Kaipaan polkkatukkaani, tuulenvireen pyyhkäisyä niskassani, mutta en uskalla antaa sinun leikata hiuksiani, kun pedonkyntesi tuskin kykenevät syöttämään minua ilman, että nirhaiset poskeani. Tuulenvirekin jäisi kaipaukseksi: ulos minua ei voi päästää vielä pitkään aikaan.
 
Hartiani kohtaavat häkin pohjan reunat. Istut polvillasi pienen sohvapöytäsi edessä ja katsot kasvojani, jotka kohoavat täyttämään hopeaisen linnunhäkin tyhjän tilan.
 
”Pieni pajulintuni”, sanot ja tuot kättäsi lähemmäs häkin kaltereita.
 
Hengityksesi kasvoillani ja kynsiesi katku nenässäni saavat ihokarvani nousemaan. Vihaan kuolemaa, vihaan ajatusta siitä, kuinka kyntesi ovat jälleen sivaltaneet auki viattomia kauloja yksi toisensa jälkeen.
 
”Olen tässä”, sanon. Kurkkuni on kuiva pitkästä odotuksesta. Tämäkin taistelu on kestänyt kauan. Päivä päivältä ne kestävät yhä kauemmin enkä voi olla ajattelematta, oletko sinä häviämässä. Mitä minulle silloin tapahtuisi?
 
”Rakkaani”, sanot ja avaat häkin oven. Se on linnulle tehty luukku, pieni ja suorakulmainen. Siitä ei yksi nainen kiipeä, ei edes kättään ojenna. Sitä olen kerran kokeillut, enkä kokeile enää uudelleen: olin jäädä kiinni telttaan juuri sillä hetkellä kurkistaneelle korpraalille. Se olisi ollut minun loppuni.
 
Ojennat tinamaljaa minua kohti ja raotan suutani. Asetat maljan reunan alahuulelleni ja juon pitkään. Se on sitä samaa, kuplivaksi käynyttä hunajajuomaa, jota annoit minun maistaa sinä iltana, kun tapasimme.
 
”Oletko kunnossa?” kysyn, kun asetat tyhjän maljan takaisin sohvapöydälle. Nyökkäät. ”Haluatko puhua siitä?” Pudistat päätäsi.
 
Olemme hetken hiljaa. Ulkona kuuluu vain taistelujen jälkeinen hiljaisuus: linnutkin pidättelevät lauluaan kuin uutta ukonilmaa peläten. Vaikka seison jaloillani, tunnen oloni pieneksi sinun vieressäsi. Sijoittaisitpa minut kirjahyllylle tai ripustaisit minut kattoon, jotta olisimme tasavertaisia, kun puhumme. Nyt olen kuin pieni lapsi suuren miehen katseen alla.
 
Tunnen katseesi ihollani, mutta en vastaa siihen heti. Sen sijaan katselen piirteitäsi. Näen otsan ryppyihin tarttuneet veripisarat ja leuassa arpeutuvan haavan punerruksen. Lopulta kohtaan pihkankeltaisten silmiesi tiukan katseen ja näen uupumuksen.
 
”Sinun pitäisi nukkua.”
 
Tuot yhden sormistasi lähemmäs, ujutat sen häkkiin kellertävä, likainen pedonkynsi edellä ja kuljetat sitä pisamiani pitkin. Pidätän hengitystäni, jännitän kehoni äärimmilleen, kunnes sormesi on kulkenut jokaisen pisaman kautta ja vedät kätesi takaisin.
 
”Kerro minulle päivästä, kun tapasimme ensimmäisen kerran”, sanot.
 
Näitä sinun haikeita päiviäsi on yhä enemmän. Mitä kauemmas taistelut teidät vievät, mitä pidempään ne kestävät, sitä enemmän kaipaat valoon. Olen kertonut tämän tarinan jo niin monta kertaa, että tiedän, mistä yksityiskohdista pidät ja mitkä kohdat muistat toisin kuin minä.
 
”Oli aurinkoinen aamu”, aloitan. Ennen kertominen teki kipeää, nyt minusta tuntuu kuin siteeraisin vanhaa tarinaa. ”Minä ja Mai istuimme Kamomillakukkulalla ja katsoimme, kuinka purjehditte rannikkoa pitkin satamaa kohti. Minulla oli uusi mekkoni, punamullalla värjättyä pellavaa, jonka äiti oli ommellut keskikesän juhlaa varten. Hiuksiini Mai kiinnitti kamomillankukkia, punoi niistä minulle seppeleen.”
 
Suljet silmäsi, nojaat kädelläsi sohvapöytään, joka tuskin kestää painosi alla. Näen ihohuokosesi, niihin tarttuneen harmaan pölyn. Tummat kulmasi ovat raskaat, silmäsi liikkuvat luomien alla. Nojaan päätäni hopeakaltereihin ja jatkan.
 
”Minä ihailin purjealustanne, sen valkeita purjeita ja kuinka te kiipeilitte mastoihin vailla pelkoa. Näin sinut silloin ensimmäisen kerran: komentamassa miehistöä valmistautumaan maihinnousuun. Silloin en vielä nähnyt kynsiäsi, en ymmärtänyt voimaasi. Näin vain kurittoman, kärsimättömän nuoren miehen, jota ei pidätellyt mikään. Emmekä me teitä pelänneet vaan kohtasimme teidät uteliaina.”
 
Hymy kohoaa huulillesi ja minä jatkan kertomustani. Kerron, kuinka kylämme esiteltiin teille, saitte illastaa kylänvanhimman luona, jonka jälkeen kutsuimme teidät tulen äärelle. Olitte outo miehistö. Teissä oli mahtia, ennennäkemätöntä voimaa. Edustitte toista kansaa, joka syntyy ja kasvaa luolien sokkeloissa ja joka näkee päivänvalon vasta aikuisikään päästessään. Mutta meille te näyttäydyitte kaltaisinamme. Ystäväsi soitti luuttua, toinen huuliharppua. Kerroitte vitsejä ja tarinoita. Tarjositte meille lohikäärmehedelmiä, ohueksi leikattuja ja rapeiksi paahdettuja perunalastuja, kuplivaksi käynyttä hunajavettä. Lauloimme, tanssimme, nauroimme. Sinä istuit viereeni ja käskit sulkemaan silmäni. Minä luotin sinuun sokeasti ensi hetkestä lähtien ja maistoin kaikkea, mitä minulle tarjosit. Myöhemmin samana iltana maistoin huulillasi hunajan.
 
Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä rauhallisemmaksi hengityksesi muuttuu. Rypyt siliävät, suupielien jännite laukeaa eivätkä kyntesi enää koverru sohvapöydän tummaan puuhun.
 
Jätän kertomatta, kuinka te kaksi päivää myöhemmin käänsitte takkinne ja aloititte lahtauksen. Poltitte kylän, tapoitte naiset, miehet ja lapset sänkyihinsä. Vain minä jäin jäljelle, sillä minut sinä päätit piilottaa. Tämän viimeisen kohdan minä kerron, sillä se kuuluu tarinaan. Muistan hätäisen otteen vyötärölläni, kuinka kyntesi painautuivat ihooni, kun piilotit minut metsään, kunnes työnne oli tehty ja kaikkialla haisi kuolema ja pelko. Sidoit silmäni, sulloit minut säkkiin ja kannoit mukanasi laivaan. Piilotit minut hyttiisi ja pidit siellä.
 
Muutamaa päivää myöhemmin minut löysi yksi upseereista. Olin kai liikahtanut unissani ja havahduin, kun säkin suu avattiin ja joku veti minut ylös hiuksista tukistaen. Minut vietiin kannelle, ruoskittiin ja vasta sen jälkeen minulta kysyttiin, mitä tein hytissäsi. En osannut vastata. Sinä sanoit, että olin varmaankin tyhjentänyt yhden säkeistä ja piiloutunut sinne kesken lahtauksen. Minut löytänyt upseeri sähisi, että yksikään ihminen ei jää teidän käsissänne eloon. Muistan hänen sylkensä kasvoillani, kynnet niskassani, hampaisiin tarttuneen lian ja niistä erittyvän mädän löyhkän. Mies veti vyöltään pistoolin, kohotti sen ohimolleni ja viritti aseen. Minä suljin silmäni, valmistauduin kuolemaan.
 
”Sitten sinä pelastit minut”, sanon. Sinä avaat silmäsi ja kohtaat katseeni. Niistä välittyy niin vahva kiintymys, ettei sen pitäisi olla kaltaisellesi pedolle mahdollista. Mutta sen näkeminen pehmentää ääntäni.
 
”Sanoit, ettet halua ihmisverta kannellesi vaan viet minut tyrmiin ja hoitelet minut siellä. Muut nyökkäilivät hyväksyvästi, uskoivat sinun sanojasi. Retuutit minua, tai siltä se näytti, mutta kyntesi eivät edes uponneet ihooni. Sait sen vain näyttämään siltä.”
 
Veit minut veneen alimmalle tasolle. Ensimmäisenä näin lattian poikki juoksevan rotan, toisena kaltereiden takana seisovan miehen. Hän oli likainen ja laiha, kulkenut mukananne varmasti jo viikkoja, mutta tiesin siitä huolimatta hänen olevan maagismies. Toit minut hänen eteensä ja puhuit hänelle kielellä, jota en osannut. Vaadit jotain. Kävitte kauppaa monta minuuttia, sinä ärähtelit ja teroitit kynsiäsi kaltereita vasten, mutta maagismieheen ei tehonnut mikään muu kuin lopullinen lupaus, jonka arvelen olleen vapaus.
 
Kun olitte päässeet sopimukseen, veit minut syrjemmäs sinne, missä säilytitte perunasäkkejä. Käskit minut makaamaan niitä vasten ja minä tottelin. Luotin sinuun. En tiedä, olinko typerä, mutta minä luotin, vaikka otit aseen esiin ja osoitit sillä otsaani. Kätesi vapisi, pitkät kyntesi eivät kiertyneet luonnollisesti viileän metallin ympärille. Katsoit minua pitkään ennen kuin pyysit anteeksi ja laukaisit aseen.
 
”Olen pahoillani, että jouduit kokemaan sen”, sanot. Olet vetäytynyt sohvapöydältä kauemmas, istut risti-istunnassa pehmeällä villamatollasi, kädet ympärillesi kiertyneenä kuin pahalta suojautuen.
 
”Siitä on jo kuukausia. Sinä pelastit minut”, sanon. ”Minä vain pyörryin, kuula löysi kodin perunasäkistä.”
 
”Mutta sen jälkeen…”, aloitat ja tiedän, mitä tarkoitat, sillä puhumme tästä joka kerta, kun pyydät minua kertomaan tarinamme.
 
”Jonain päivänä en enää pelkää, kun kosket minuun.”
 
En tiedä, onko se lupaus vai tyhjiä sanoja. Toivon, että se on lupaus. Ehkä silloin sota olisi jo ohi ja voisit päästää minut tästä linnunhäkistä, joka suojelee minua maailmalta niin kauan kuin ihmisiä pidetään punkkeina muiden kansojen ihossa. Voisit pitää täällä oikeaa pajulintua muistona menneestä, vaikka varmaan minä silloin päästäisin sen vapaaksi. Kenenkään ei pidä elää niin kuin minä olen viime kuukaudet elänyt. Kenenkään ei pitäisi kokea valeteloitusta, ei menettää elämäänsä luotettuaan tuntemattomiin, ei paeta, piiloutua, kärsiä tai kuolla toisen elävän olennon pakottamana.
 
”Annatko minulle anteeksi?” kysyt. Kohottaudut polvillesi ja tuot jälleen kätesi lähemmäs minua. Koko kehoni jännittyy, mutta sinä näet vain kaulani jänteet, leukaluuni, kasvonpiirteeni, ja ne olen opetellut pitämään rentoina silloinkin, kun käteni puristuvat nyrkkiin ja varpaat kipristyvät kauhusta.
 
Kosketat kädelläsi huuliani, huokaiset niiden pehmeyttä. Onneksi kasvosi eivät mahdu häkin ovesta sisään. Suudelmaasi en kestäisi, vaikka ensimmäistä rakastinkin.
 
”Voitko antaa anteeksi kaiken tämän veren käsissäni?” kysyt. ”Nämä taistelut, nämä menetetyt elämät, tuhoutuneet metsät ja maat? Nämä käskyt, jotka minä päätän ja joiden pohjalta muut toimivat? Nämä kynnet, jotka raastavat rikki niin ihmisen kuin maagismiesten ihon, pienen sammalväen kaarnaiset riekaleiksi raavitut sydämet…”
 
”Älä piinaa itseäsi”, sanon.
 
Mietin, vaatiiko se sinulta paljonkin: todellisen luonteesi piilottaminen kansaltasi. Mitä he sanoisivat, jos tietäisivät johtavasi sotaa vain voidaksesi lopulta pyytää maagismieheltä häkkini avaavaa loitsua? Mitä he tekisivät, jos saisivat tietää rakkaudestasi arvotonta ihmistä kohtaan, halustasi pelastaa minut, kun tämä kaikki on ohi?
 
Sinä olet yhtä vangittu kuin minäkin. Minä olen pieni pajulintusi, mutta sinä olet näkymättömien seinien muodostamaan häkkiin teljetty tiikeri. Turhautunut, tuskastunut, vapauteen kaipaava.
 
”Jos sinä et anna anteeksi, kaikki on ollut turhaa.”
 
Ja niin kaikki valta on sinulla: jos minä en anna sinulle anteeksi, jokainen ihmishenki on menetetty turhaan. Jos minä en rakasta sinua, kun tämä kaikki on ohi ja seison jälleen omilla jaloillani maan päällä, voisit tehdä kaiken uudelleen etkä katuisi hetkeäkään.
 
On vain yksi vastaus – ja jollain kauhealla tavalla se on ainoa oikea. Minä annan sinulle anteeksi. Minä lupaan rakastaa, sillä sinä olet ainoa asia, mikä on kotikylästäni jäljellä. Äänesi on muisto nuotiopuiden räsähtelystä ja huuliharpun sävelistä pimenevässä yössä. Sinun kasvojasi katsoessani muistan ystävieni, serkkujeni ja vanhempieni naurun ja puheenporeen. Sinun kätesi ihollani, niin vaikea kuin se minulle nykyisin onkin, on muisto yhteisestä yöstämme, jolloin ajattelin tulevaisuuteni syleilevän minua.
 
”Minä olen täällä, kun kaipaat minua”, sanon ja sillä hetkellä se saa olla lupaukseni sinulle. Jonain päivänä saat ehkä kuulla ne sanat, joita eniten kaipaat, mutta vielä en siihen pysty.
 
Tulet jälleen lähemmäs, kasvosi painautuvat häkkiäni vasten. Välillämme on vain muutamia senttejä, mutta hopeakalterit pitävät meidät erillämme. Katsot minua silmiin, katseestasi kuultaa kaiken ristiriitaisuus. Haluaisit koskettaa minua, ujuttaa kätesi häkkiini vielä kerran, mutta silloin teltan oven takaa kuuluu askeleita. Nouset jaloillesi, pyyhkäiset tummat hiukset otsaltasi ja kohennat ryhtiäsi niin, että rintalihaksesi ojentautuvat eteen.
 
Minä laskeudun jälleen polvilleni turvapaikkaani ja piiloudun pahalta. Vielä syvällä onkalossanikin haistan hikesi ja kynsien alle pakkautuneen mullan ja veren.
 
Tiikeri jää kiertämään kehäänsä ja pajulintu löytää suojan varjosta.




K/H 2: Muutama huomio tekstistä.

Spoiler: näytä
Kertoja kärsii valeteloituksen seurauksista. Niistä kerrotaan Wikipediassa näin: "Menetelmää on kutsuttu erääksi julmimmaksi kidutuskeinoiksi, sillä ensimmäisen valeteloituksen jälkeen uhri on jatkuvasti epävarma kohtalostaan. Valeteloituksen katsotaan murentavan ihmisen persoonallisuuden."

Häkin ajattelin toimivan vähän samalla tavalla kuin Maija Poppasen matkalaukku (kamalaa verrata tarinan häkkiä lastenkirjan hahmoon, mutta minkäs teet :D). Eli sellainen, joka on ulkonäöltään tavallinen, mutta sisältä loputtoman tilava. Tässäkin linnunhäkki näyttää tavalliselta häkiltä, mutta sen pohja levittäytyy suhteellisen suureksi asuintilaksi.
« Viimeksi muokattu: 12.07.2022 11:26:08 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Linne

  • ***
  • Viestejä: 420
  • Hämmentynyt pesukarhu
Vs: Pajulintu | K-11 | fantasia, twisted romance
« Vastaus #1 : 20.07.2022 19:07:34 »
Kommenttikampanjasta päivää!

Anteeksi, että tässä kesti näin kauan! Yritin kirjoittaa kommenttia tietokoneella niin kuin järkevät ihmiset, mutta se ei suostunut finin kanssa yhteistyöhön. Niinpä kirjoitin kommentin docsiin ja siirsin puhelimelle, kätevää :)

Mutta sitten tekstiin! Luin tämän kerralla ja uppouduin mukaan tunnelmaan heti. Teksti herätti uteliaisuutta heti alusta alkaen, kun pohdin, kuka -tai mikä -tämä pajulintu on. Teksti ei paljastanut kovin paljon alkuun vaan avautui vähitellen, mikä piti mielenkiintoa yllä.

Hämmästyin tajutessani, ettei tarinan peto olekaan ihminen. Se loi tarinaan kuitenkin lisää syvyyttä ja näin fantasian rakastajana on tunnustettava, että pidin tästä lisämausteesta kovasti.

Tarinassa oli monia kauniita kohtia, mutta kenties suosikkini oli kuitenkin tuo, miten Pajulintu tajuaa, että kaikki on lopulta hänen käsissään. Jos hän ei anna anteeksi, kaikki ihmisveri on valutettu turhaan. Jos hän ei anna anteeksi, peto ei koskaan lopeta. Ja lopulta, miten Pajulintu antaa anteeksi vain siksi, että voisi pitää pienen palasen kotikyläänsä mukanaan. Surullista, mutta samaan aikaan kaunista.

Erikseen pitää mainita tuo yksityiskohta pienen sammalväen kaarnaiset riekaleiksi revityt sydämet. Se kiinnosti aivan erityisesti ja toi esiin mielikuvan pikkuisesta sammalväestä, joka oli suloinen ja samaan aikaan hirmuisen surullinen kun mietti, mikä olikaan sammalväen kohtalo.

Pitää vielä mainita, että käsittelet Pajulinnun traumaa kauniisti ja herkästi. Tuntuu usein, että traumaa käsitellään niin monin sanakääntein, ettei lukijalle oikein jää tilaa ymmärtää kertojan tuntoja. Tässä se kulki kyllä mukana, mutta Pajulinnun ajatukset tuntuivat todellisilta, ja alkoi oikein selkäpiitä karmia kun mietti, miten kauhea kokemuksen on pitänyt olla.


Kiitos tästä, nautin tekstistä todella paljon!
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 408
Vs: Pajulintu | K-11 | fantasia, twisted romance
« Vastaus #2 : 30.07.2022 12:05:49 »
Ihanaa, että poimit tämän itsellesi Kommenttikampanjasta, Linne! Kommenttisi ilahdutti kovasti, sillä pidän itsekin tämän tunnelmasta - ja oli myös kiva kuulla, että tuo tilanteen avautuminen vähitellen miellytti. Mietin ensin, pitäisikö ympäristöä ja hahmojen suhteita avata enemmän jo aiemmin, mutta hyvä, jos mielenkiinto pysyi yllä, vaikka vastauksia ei heti tullutkaan :) Oli myös hienoa kuulla, että Pajulinnun trauman käsittely oli onnistunut (vaikeaahan sitä on tehdä riittävästi tilaa antaen!) ja että tuo hänen oivalluksensa anteeksiannon merkityksestä jäivät mieleen. Se on kyllä todella ristiriitainen loppupäätelmä, jossa onnellista loppua ei oikein ole olemassa. Minuakin alkoi kiehtoa yhä enemmän tämä maailma, kun tätä kirjoitin ja tuo sammalväki jäi minunkin mieleeni lempeänä ja sympaattisena väkenä - vaikka tässä heidän kohtalonsa onkin surullinen. Oi että, kivaa, että löysit tästä näin paljon kaikkea, mikä miellytti! Kiitos kovasti, että luit ♥

between the sea
and the dream of the sea

Altais

  • ***
  • Viestejä: 514
Vs: Pajulintu | K-11 | fantasia, twisted romance
« Vastaus #3 : 06.08.2022 09:58:31 »
Kävipä hyvä tuuri, kun bongasin tämän Kommiksen kautta, koska olin aikonut joka tapauksessa tulla kommentoimaan, kunhan ehtisin. Tässä oli aivan mielettömän tiivis tunnelma, tosiaan hyvin ahdistava menneisyys ja siitä seurauksena kertojan ja rakastetun kohtalot kietoutuvat yhteen kauniilla mutta samaan aikaan karmivalla tavalla. Ihailen tosi paljon sitä, miten osaat tuoda teksteihisi tällaista meren, pienten kansojen ja yhteisöjen, sekä eri kansojen välisten jännitteiden teemoja. Tässä pieni sammalväen kansa, ja varsinkin Pajulintu suhtautuivat tulokkaisiin ihaillen, ja ensiaskelet yhdessä olivat miellyttäviä ja uteliaisuutta kutkuttavia, mutta sitten kaikki kääntyi joksikin ihan muuksi. Tämä eläinteema oli kiehtova, ja mietinkin, onko se enemmän symboliikkaa vai todellisuutta - kertoja ja rakastettu ovat lintu ja peto, ja sitten kuitenkin nuoria ihmisiä. Tämä teki lukemisesta jännittävää ja jätti tilaa omille tulkinnoille.

”Minä ihailin purjealustanne, sen valkeita purjeita ja kuinka te kiipeilitte mastoihin vailla pelkoa. Näin sinut silloin ensimmäisen kerran: komentamassa miehistöä valmistautumaan maihinnousuun. Silloin en vielä nähnyt kynsiäsi, en ymmärtänyt voimaasi. Näin vain kurittoman, kärsimättömän nuoren miehen, jota ei pidätellyt mikään. Emmekä me teitä pelänneet vaan kohtasimme teidät uteliaina.”

Todella kylmäävä ajatus, että Pajulintu todisti ensin koko kansansa lahtausta, sitten vielä joutui kokemaan tuon valeteloituksen (käsite ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta näin sitä aina oppii jotain uutta). Silti oli koskettavaa, miten hän tuli pelastetuksi, ja miten pedolla oli kuitenkin kyky tuntea kiintymystä, rakkautta ja suojelunhalua, vaikka koko miehistö olikin millainen oli, ja vaikka tappaminen vaikutti olevan heidän luontonsa.
Lainaus

”Sanoit, ettet halua ihmisverta kannellesi vaan viet minut tyrmiin ja hoitelet minut siellä. Muut nyökkäilivät hyväksyvästi, uskoivat sinun sanojasi. Retuutit minua, tai siltä se näytti, mutta kyntesi eivät edes uponneet ihooni. Sait sen vain näyttämään siltä.”


Ajatus anteeksiannosta tuntuu samalla mahdottomalta ajatellen, mitä Pajulinnulle on tapahtunut, ja sitten kuitenkin mahdolliselta, kun ajattelee sitä, miten hän pelastui. On jotenkin romanttista, koskettavaa ja kaameaa samaan aikaan, millainen hahmo tämä peto oikeastaan mahtaa olla, kun hänen tunteensa olivat selvästi aitoja jo yhden yhteisen yön jälkeen, muttei silti muuten ilmeisesti mahda luonnolleen mitään, tai sitten on osa jotain suurempaa, joka pakottaa toimimaan niin kuin toimii. Mietinkin tässä, mikä näiden kahden tulevaisuus mahtaa olla, ja onko sillä ikinä tarjota heille mitään terveempää ja vapaampaa tapaa rakastaa ja olla yhdessä, vai ovatko he aina tuomittuja rakastamaan piilossa, ja niin, että Pajulintu pelkää ja epäröi yhtä lailla kuin rakastaa.
Lainaus
On vain yksi vastaus – ja jollain kauhealla tavalla se on ainoa oikea. Minä annan sinulle anteeksi. Minä lupaan rakastaa, sillä sinä olet ainoa asia, mikä on kotikylästäni jäljellä. Äänesi on muisto nuotiopuiden räsähtelystä ja huuliharpun sävelistä pimenevässä yössä. Sinun kasvojasi katsoessani muistan ystävieni, serkkujeni ja vanhempieni naurun ja puheenporeen. Sinun kätesi ihollani, niin vaikea kuin se minulle nykyisin onkin, on muisto yhteisestä yöstämme, jolloin ajattelin tulevaisuuteni syleilevän minua.

Suuret kiitokset tästä todella paljon ajatuksia ja tunteita herättäneestä tarinasta! Ikuisena romantikkona kaikenlainen rakkaus aina vetoaa ja koskettaa, vaikka se sitten olisi hieman vähemmän terveellä pohjalla.  :)
Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa