Nimi: Lehmuksen alla
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: maaseututarina pitämyspuista, puunhaltijoista ja inhimillisistä virheistä
Haasteet: Teelusikan tunneskaala tunteella
syyllisyys, Aistihaaste kuuloaistilla, OTS20 #2 aiheella
pitämyspuu, Originaalikiipeily sanalla
epätoivo ja Maijan aakkoset
Yhteenveto: Taloa siunataan terveellä vasikalla ja perheen esikoinen Vilho saa tehtäväkseen käydä uhraamassa ja kiittämässä puun haltijaa. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan kuin pitäisi.
K/H: Pitämyspuut, eli vanhan ajan pihapiirissä olleet uhripuut, innostivat kirjoittamaan tällaisen tarinan – ja kansanuskosta on aina hauskaa kirjoittaa lapsen näkökulmasta, koska he saattavat nähdä asiat toisin kuin aikuiset tai tietämättään värittää omaa todellisuuttaan. Tämä oli tarina, joka jostain syystä vaati saada tulla kirjoitetuksi – en vain saanut istutettua Maijan aakkosista saamaani runoa mihinkään toiseen tarinaan ja muutkin palaset asettuivat helposti paikoilleen. Toivottavasti viihdytte tämän parissa! Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita
Lehmuksen alla
Se oli sellainen päivä, kun tuuli unohti, miten liikutaan ja pilvet roikkuivat taivaalla niin kuin ne olisivat kannatelleet jotain itseään suurempaa. Linnutkaan eivät laulaneet, ainoastaan mehiläiset jaksoivat surista etsiessään kukista mettä.
Minä nojasin navetan ovenkarmiin ja katselin, kuinka isä upotti kätensä Orvokki-lehmän sisään. Käsi upposi sinne melkein kyynärpäätä myöten ja isä hikoili niin, että pisaroita valui kaulaa pitkin resuiselle paidalle. Orvokki ammui, se ei tykännyt isästä. Se olisi halunnut Kusti-rengin, mutta Kustin ranne oli venähtänyt peltotöissä eikä sellaista kättä voinut käyttää synnytyksessä. Sen sijaan Kusti piteli kiinni Orvokin hännästä ja yritti antaa ohjeita isälle.
”Tunnetko sorkkia?”
”Tunnen jotain”, isä ähkäisi samalla, kun Orvokki mylvähti. Sitten isä kiroilikin pitkään ja hartaasti, kunnes sai vedettyä kättään ulos.
Huomasin, kun äiti vilkaisi minua kulmat rypyssä. Tiesin, mitä se ajatteli. Se ajatteli, että minä en saisi kuulla kaikkia niitä pahoja sanoja, vaikka olin kuullut ne jo monta kertaa. Synnytys oli kestänyt jo monta tuntia, aurinko oli ehtinyt kivuta metsän takaa korkealle meidän yläpuolelle.
”Etu- vai takasorkat?” Kusti tiukkasi.
”Mistä helvetistä minä sen tietäisin”, isä ärähti ja väisti Orvokin takajalan potkaisua. ”Minkä päivän valitsitkaan synnytykselle…”
Nostin pudonneen henkselin takaisin olalle ja kurkistin syvemmälle navettaan. Muut lehmät olivat onneksi laitumella niin ne eivät olleet tuijottamassa Orvokkia. Se ei muutenkaan viihtynyt kauhean hyvin muiden kanssa, sillä oli erakon luonne. Isä oli ollut varma, että karhu olisi vienyt sen jo ensimmäisenä kesänä, mutta niin ei käynyt. Minusta Orvokki oli maailman rohkein lehmä ja sen lisäksi se oli uteliaskin vielä: ei pelännyt vaaraa tai laumasta eroon joutumista vaan kulki omia polkujaan.
”Ei kun tuossa!” isä huudahti yhtäkkiä. ”Vasikan turpa. Siinä se on. Vihdoin. Eli etuperin syntyy.”
Kusti ja äiti nyökkäilivät tyytyväisinä. Minä yritin astua vähän lähemmäs ja katsoa tarkemmin, miten syvälle isän käsi oikein upposi. En ollut koskaan nähnyt mitään samankaltaista. Erotin isän käsivarressa koholle nousseet verisuonet, ihoon tarttuneen liman ja veren. Orvokki heilautti päätään ja yritti kääntyä katsomaan minua, se kuuli minun askeleeni heinässä. Silloin äiti tarttui olkapäähän ja nykäisi kauemmas.
”Et mene Vilho nyt tielle. Kohta vasikka tulee.”
Jäin nojaamaan äidin esiliinaa vasten ja katsoin, kuinka isä Kustin ohjeiden avulla alkoi vetää vasikkaa hitaasti ulospäin. Isän kädestä näkyi vähän kerrallaan enemmän ja enemmän, minä näin jo vasikan pään. Sen ympärillä oli melkein läpinäkyvä kalvo, jonka Kusti repi rikki vapaalla kädellään.
Orvokki mylvi ja välillä ihan karjuikin ja minä luulen, että se ennen kaikkea pelkäsi sitä, mitä sille tapahtui. Se vierasti isän kättä sen sisällä, pelkäsi sitä, mikä siitä oli tulossa ulos eikä ymmärtänyt, miksi sitä sattui niin. Minua itketti vähän, kun Orvokin silmät pullistuivat niin. Mutta sitten Orvokki mylvähti vielä kerran, isä ähkäisi ja vasikka luiskahti ulos heinille. Sen mukana tuli lisää limaa ja verta, ja sen turkki oli märkä, mutta minua alkoi naurattaa, kun se oli niin söpö. Sen silmä oli auki, mutta se oli ihan kuin olisi juuri herännyt eikä yhtään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Se ei ymmärtänyt, että se oli syntynyt.
Kusti kumartui katsomaan vasikkaa, veti pois takajalkoja peittävän kalvon ja vei käden sen turvalle. ”Kaikki kunnossa.”
”Vihdoin”, äiti hengähti ja lähti talolle päin. Isä oli noussut lypsyjakkaralle istumaan ja nojasi navetan seinään kuin sillä ei olisi ollut enää yhtään voimia jäljellä.
Minä katsoin, kuinka Orvokki ponnistautui jaloilleen ja tuli nuolemaan vasikkaa. Pikkuinen nytkähteli ja sätkähteli eikä vieläkään ymmärtänyt, mitä tapahtui. Minusta se oli kauhean suloinen ja olisin halunnut silittää sitä, mutta tiesin, että oli tärkeää antaa Orvokin nuolla sen pieni lapsi ensin rauhassa. Pian kuulin äidin pitkän hameen helmojen kahahtelun, kun hän tuli takaisin. Hänellä oli kädessään pieni kulho. Isä nousi jakkaralta ja ojensi sen äidille, joka laski sen navetan lattialle niin, että istui aivan Orvokin utareiden edessä. Ne olivat kamalan punaiset ja turvonneet.
”Kusti, autatko.”
Kusti polvistui äidin vierelle ja piteli kulhoa, kun äiti tarttui utareihin ja alkoi lypsää. Maito purskahti ulos ja suihkusi kulhoon. Kun kulho oli puoliksi täynnä, äiti lopetti lypsämisen, taputti Orvokkia ja käski minua seuraamaan ulos. Jäimme seisomaan navetan ulkopuolelle. Aurinko paistoi suoraan silmiin ja liikahdin niin, että äidin pää osui auringon eteen ja pystyin katsomaan ylös sen silmiin. Äiti katseli minua hetken, laskeutui sitten kyykkyyn niin, että minä olin sitä pidempi.
”Sinä saat käydä viemässä tämän pitämyspuulle”, äiti sanoi ja ojensi kulhoa. Otin sen käsiini, mutta äiti ei irrottanut vielä otettaan vaan odotti, että katsoin sitä. ”Se on iso vastuu. Tiedät, miten tärkeää on pitää puunhaltija tyytyväisenä.”
Nyökkäsin ja yritin nykäistä kulhoa itselleni. Maito aaltoili laidalta toiselle, siinä oli keltaisia juovia. Se oli hyvää lehmänmaitoa, rasvaista ja makeaa. Äiti ei vieläkään irrottanut otettaan.
”Mitä sinun pitää tehdä?”
”Vien kulhon pitämyspuulle ja kaadan maidon sen juurelle”, sanoin. ”Sanon kiitoksen ja sitten palaan takaisin.”
Äiti katsoi minua vielä hetken ennen kuin nyökkäsi. ”Hyvä. Menehän sitten, niin ehdit takaisin myöhäiselle lounaalle.”
”Saanko minä antaa vasikalle nimen?” kysyin.
”Katsotaan sitä sitten, kun tulet takaisin”, äiti hymyili. Hymystä tiesin, että saisin päättää ja minunkin kasvoilleni nousi hymy.
Jalkani olisivat halunneet juosta, mutta kulhoa piti pidellä kaksin käsin, ettei maito läikähtäisi yli. Pidin kielen kiinni kitalaessa ja katseen kulhossa ja lähdin kävelemään kohti suurta puuta, joka oli meidän pihan pitämyspuu. Se oli valtavan kokoinen lehmus, jonka runko oli kuhmurainen kuin perunasäkki ja oksat täynnä suuria, vihreitä lehtiä. Sen pystyi näkemään jo kaukaa ennen kuin oli lähelläkään meidän pihaa ja meiltäkin sinne oli jonkin verran kävelymatkaa.
Pitämyspuu oli seissyt siinä aina tai ainakin siitä lähtien, kun isän isän isä tai ehkä vielä hänenkin isä oli päättänyt rakentaa tänne talon ja valinnut sen puun tilan pitämyspuuksi. Se oli tärkeä puu, ihan pyhä, ja sitä piti kunnioittaa, koska se suojeli meitä ukkoselta ja kaikelta muulta pahalta. Mutta puun haltija oli oikukas ja halusi lahjoja, jotta jatkaisi suojelua. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun äiti antoi minun viedä sille yhtään mitään. Olin kyllä ollut aiemmin mukana, kun puun haltijalle oli tuotu kekrinä uuden sadon jyviä ja uhrilampaan luut. Ja kuulemma olin ollut silloinkin mukana, kun olin juuri syntynyt ja haltijalle tuotiin äidinmaitoa kiitoksena siitä, että minä olin syntynyt terveenä.
Nyt minä sain kiittää haltijaa Orvokin vasikasta ja se tuntui hienolta.
Mitä lähemmäs puuta tulin, sitä enemmän tunsin selässä valuvat hikipisarat. Tuuli ei puhaltanut vieläkään ja pilvet näyttivät tummemmilta. Oli kuin aika minun ympärilläni olisi pysähtynyt. Käsiä alkoi tärisyttää, vaikka kulho ei painanut paljoakaan, mutta minun oli nälkä ja jano, ja ilma oli niin kuuma, että kun vihdoin pääsin lehmukselle, minun oli pakko istua hetkeksi sen varjoon lepäämään. Laskin kulhon vierelleni. En kaatanut ternimaitoa vielä lehmuksen juurelle, sillä samalla olisi pitänyt lausua pieni tervehdys ja minusta tuntui kuin kaikki voima olisi imetty minun jaloistani ja käsistäni. Päässäkään ei liikkunut mitään järkeviä ajatuksia.
Kellahdin pitkään ruohikkoon lehmuksen alle ja katsoin ylös sen oksiin. Se oli kuin toinen maailma korkeuksissa. Suuret lehdet täyttivät taivaan ja tekivät siitä vihreän. Oksat kurkottelivat sivuille ja haarautuivat kuin ne olisivat olleet ison kaupungin teitä. Seurasin niitä katseellani, kun pieni tuulenvire kulki niityn läpi ja tavoitti lehmuksen. Lehdet suhisivat ja kahisivat, ne heilahtelivat edestakaisin ja kuiskuttelivat keskenään. Minä suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka ne puhuivat toisilleen. Ehkä ne puhuivat Orvokin vasikasta, ehkä ne ihmettelivät, miten minä olin tullut yksin. Kuuntelin suhua, huiskivia oksia ja lehmuksen puhetta. Kuuntelin, kunnes koko minun kehoni rentoutui ja uppouduin ruohikon pehmeyteen.
Kun minä siitä heräsin, kaikki oli muuttunut: taivaan pilvet olivat kuin mustelmilla, niityllä kävi puhuri ja lehtien suhu olikin kahinaa, josta ei voinut seurata mitään hyvää. Katselin ympärilleni. Talolla oli hiljaista, pihalla ei näkynyt liikettä. Sitten käännyin katsomaan kulhoa ja suustani karkasi älähdys, kun näin navetan kollin, Ison Höpön, litkivän ternimaitoa.
”Pois! Mene pois!”
Yritin suhia Isoa Höpöä kauemmas, mutta ei sitä minun huutoni kiinnostanut. Ternimaito oli liian hyvää, että se olisi välittänyt edes vilkaista minuun. Nappasin vierestäni nyrkin kokoisen kiven ja heitin sitä Ison Höpön suuntaan. En aikount heittää kiveä sitä päin vaan vain riittävän lähelle pelästyttääkseni sen, mutta kivi kopsahtikin kulhoon ja kupsautti sen nurin. Silloin Iso Höpö naukaisi närkästyksestä ja hypähti sivuun. Kiepahdin polvilleni ja kurotin pelastaakseni edes osan kulhossa olleesta maidosta, mutta kun käänsin sen oikein päin, kaikki maito oli valunut maahan.
Silloin minusta tuntui kuin niskaan olisi heitetty saavillinen vettä. Kylmyys kulki päästä varpaisiin. Olin tehnyt kamalan väärin. Mitä äiti ja isä sanoisivat? Entä mitä puunhaltija sanoisi? Uskalsin tuskin kohottaa katsettani lehmuksen oksistoon, mutta katsoin kuitenkin ja yritin nähdä, jos haltija olisi katsellut minua sieltä. Olisin voinut pyytää anteeksi. Katsoin kulhoa uudelleen. Sen pohjalle oli jäänyt vain pieni läntti, ei edes kokonaista pisaraa. Yritin ravistaa sen pohjasta, valuttaa sen lehmuksen juurelle, mutta turhaan.
Itku kuristi kurkkua, kun tajusin, mitä olin tehnyt. Minun ei olisi pitänyt nukahtaa! Minun olisi pitänyt tehdä tehtäväni, kaataa maito juurakolle ja lausua kiitoksen sanat. Mitä minä nyt tekisin? Koskin kädelläni siihen kohtaan, mihin maito oli valunut kulhon kaatuessa. Ruoho oli vielä maidosta kosteaa. Pyyhin kättäni sitä vasten, kohotin sitten kämmenen lehmuksen runkoa vasten. Ehkä se oli parempi kuin ei mitään.
Silloin taivas repesi. Jyrähdys järisytti maata minun jalkojeni alla ja voimakas tuuli puhalsi lehmuksen oksat raivokkaaseen liikkeeseen. Minua pelotti ja painoin käteni kasvoilleni. Ne tuoksuivat maidolta. Kesti hetken, kuului vielä toinen jyrähdys, sitten raskas sade ropisi alas taivaalta. Minä kohotin katseeni ja katselin sadeverhoa, näin pihamaalla jonkun juoksevan navetasta talolle. Sitten kuulin oudon rapsahduksen. Ehdin juuri kohottaa katseeni, kun oksa tippui alas lehmuksesta. Kumarruin poimimaan sen. Oksa oli pieni, minun kämmeneni pituinen, ja siinä kasvoi vain yksi lehti. Sen näkeminen sai minut jäykistymään kauhusta. Muistin, mitä isä oli minulle kerran sanonut:
”Kun pitämyspuun oksa katkeaa, se ennustaa kuolemaa. Mitä isompi oksa sieltä putoaa, sitä vanhempi on se, joka seuraavaksi kuolee.”Oksa kädessäni oli niin pieni, ettei se voinut tarkoittaa isää, äitiä eikä ainakaan Kustin vanhaa äijää, joka asui Kustin pienessä torpassa. Katsoin oksaa ja itku kuristi taas kurkkuani: se saattoi tarkoittaa vain minua tai Orvokin pientä vasikkaa. Ja koska minä olin jo seitsemän ja vasikka vasta muutaman tunnin vanha, pitämyspuu ennusti varmasti Orvokin pikkuisen kuolevan ensin. Ehkä se oli jo tapahtunut?
Lähdin juoksemaan taloa kohti. Minun poskillani valuvat kyyneleet sekoittuivat vesipisaroihin. Jossain takanani välähti salama, jyrähdys kuului vain sekunteja sen jälkeen. En pysähtynyt vaan pingoin niityn poikki. Kengät kastuivat heinikossa, housuihin tarttui ruohonkorsia ja jyväsiä, mutta minä jatkoin juoksua sydän kurkussa pamppaillen. Kun pääsin navetan lähelle, hidastin askelissani. Pysähdyin oviaukolle huohottamaan, pelkäsin katsoa sisälle. Mitä jos vasikka oli jo kuollut, mitä jos puunhaltija oli toteuttanut tekonsa heti? Minä häpesin ja pelkäsin ja se sai minun vatsani kiertämään, vaikka en ollut syönyt mitään aamupuuron jälkeen.
Kun minua ei enää hengästyttänyt, otin lopulta askeleen lähemmäs karsinaa. Silloin näin pienen vasikan pään Orvokin utareilla. Minut valtasi helpotus. Vasikka oli elossa ja niin suloinen. Sen kiharainen karva oli kuivunut synnytyksen jälkeen ja isot korvat värähtelivät edestakaisin, kun se imi maitoa kuin se olisi ollut herkullisinta koko maailmassa. Pienet sorkat kahisivat heinässä, Orvokki puuskahteli tyytyväisenä. Se vilkaisi minua ja sen silmissä näkyi ylpeys. Minua kuitenkin painoi minun väärä tekoni.
Sade ropisi navetan kattoon ja ilma oli vihdoin viileämpi. Kun vasikka oli juonut tarpeeksi, se kävi makaamaan Orvokin vierelle ja huoahti. Minä astuin lähemmäs ja laskeuduin sen vierelle. Sen kostea turpa haisteli kättäni hetken, sitten painoin käteni sen pehmeään karvaan. Olisinpa minä voinut olla iloinen. Olisinpa tehnyt niin kuin olin luvannut äidille. Painoin pääni vasikan niskaan ja silitin sen pientä, laihaa kehoa. Vasikka tuhisi ja kuulin sen sydämen sykkeen korvaani vasten. Kunpa se eläisi. Kunpa oksa oli vain sattumaa, pelkkä varoitus. Toimisin aina oikein, kunhan puunhaltija pelastaisi tämän pienen vasikan, joka ei ollut eläessään tehnyt mitään väärin.
”Anteeksi”, kuiskasin sen karvaan ja nieleskelin kurkkuun noussutta palaa. ”Anteeksi, anteeksi, anteeksi.”
Vasikka ei sanonut mitään, tuhisi vain. Silittelin sitä pitkään ja lähetin mielessäni toivomuksen toisen perään, että kaikki kääntyisi hyväksi. Istuin sen vierellä, kunnes äiti tuli etsimään minua.
Kun isä myöhemmin kysyi minulta, mikä vasikan nimeksi tulisi, minä sanoin Toivokki.
