Kirjoittaja Aihe: Takana rajan • S • Sirius Mustan elämä ja kuolema, jatkis 4/6  (Luettu 847 kertaa)

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 11 824
  • Broken rose
Ficin nimi: Takana rajan
Kirjoittaja: Odo
Hahmot: Sirius, ehkä kelmejä ja aineski Mustan sukua
Genre: draama, melankoliaakin ehkä
Ikäraja: Sallittu, ei pakollisia varoitettavia
Vastuunvapaus: J.K. Rowlingin maailma, minun mielikuvitus.
A/N: Olen pähkinöinyt Varjovuoden jäätyä kesken (aion sen kyllä aikanaan kirjoittaa loppuun!), että haluan uuden mahdollisuuden Kaamoksesta valoon. Nyt sitten osallistuin kuuden kuukauden versioon ja mietin kuumeisesti, mitä Potter-maailmassa on tapahtunut aikajanalla kesäkuusta marraskuuhun. Tajusin, että Sirius Musta kuoli kesäkuussa ja syntyi marraskuussa, joten tämä jatkis vie halki Siriuksen elämän takaperin. Tämä on ehkä yksi vaikeimpia ideoitani koskaan ja toteutus saattaa olla hieman "outo", mutta ehkä tästä silti voi nauttia!



Takana rajan
Sirius Mustan elämä ja kuolema



18. kesäkuuta 1996

Sirius katseli ensikertaa kesää vapaana miehenä. Nuoruutensa hän oli viettänyt Kalmanhanaukion vankina, äitinsä polttavan katseen alla. Sen jälkeen oli koittanut ensimmäinen velhosota, taistelut ja piiloutuminen. Oli koittanut Azkabanissa vietetyt vuodet, 12 pitkää vuotta ja sitä seurannut toisenlainen vankeus, kun hän viimein oli päässyt vapaaksi. Sirius ei ollut haamu. Sirius oli jotain muuta leijuessaan sisään viimeiseen vankilaansa, josta vain kuolema oli hänet vapauttanut. Ikkunoiden läpi kajasti keskikesän aurinko, mutta Mollyn siivouksen jäljiltä oli puhdasta. Tuuli sai ikkunoiden karmit natisemaan ja oli kuin tuuli olisi keinuttanut taloa, jonka aika oli kuluttanut. Ikkunoista viri kävi sisään asuntoon. Joskus jästeiltä piilossa oleva asunto oli ollut komea. Sen ainoa tahra oli ollut Sirius itse. Sirius kulki peremmälle. Näki hiljaisuuden ja kesäkuisen toimettomuuden. Dumbledore oli käskenyt odottaa. Odottaa mitä? Sirius ei enää muistanut.

Viimeisestä huoneesta Sirius löysi itsensä. Elävän itsensä. Kylmä kävi hänen ihollaan, vaikka hän ei tuntenut edes talon tukalaa kuumuutta aineettomassa kehossaan. Hän kuitenkin muisti. Kuumuuden ja kaipuun ulos. Elävä Sirius oli kuin kuollut. Kuolleena Sirius tunsi elävänsä. Hän voisi mennä ulos keskellä päivää ja nähdä kukkivat omenapuut, sinisen taivaan ja vehreyden, joka oli tullut kuin varkain. Harmaa kevät oli ohitse ja Sirius jätti taakseen elävän itsensä, miehen, joka oli vielä viimeisen kerran saanut taistella rakkaidensa puolesta. Hän arveli, että se oli juuri tämä ilta, kun hänen loppunsa oli koittanut.

Aineettomassa olomuodossaan Sirius ei hengittänyt samoin kuin elävät. Silti hän kuvitteli ilman virtaavan keuhkoihinsa hengittäessään syvään. Vuosia hän oli hengittänyt pinnallisesti ja pitkästä aikaa hän tunsi levollisuutta. Sirius oli jossain rajalla, ei elävä eikä kuollut, kuten kuolleiden kuuluisi olla. Sirius mietti, mikä piti hänet tässä ajassa rajan takana. Vaeltaen eteenpäin, Sirius kohtasi puiston, jossa oli lapsuudessa viettänyt aikaansa ilman äitinsä lupaa. Joskus jopa Reguluksen kanssa. Sirius mietti, kohtaisiko hän lopullisessa kuolemassaan Reguluksen. Tietenkin hän mietti myös Jamesia ja Lilyä. Kohtaamista, jota hän oli odottanut. Kaikkia menetettyjä sieluja. Sitähän hän itsekin nyt oli, menetetty. Poissa. Kuollut serkkunsa Bellatrix Lestrangen anteeksiantamattomasta kirouksesta.

Maassa lojuva päivän jästilehti varasti Siriuksen huomion. Sirius katsoi päiväystä ja huomasi, että se todella oli hänen kuolinpäivänsä 18. kesäkuuta 1996. Lehti oli kuiva, sillä viime aikoina ei ollut satanut. Sirius selasi sitä huolettomasti ja hänen mielensä oli kevyt ilman vankeuden tuomaa taakkaa. Jokin veti häntä ajassa taakse päin ja hän tiesi, että hänen aikansa lopulliseen kuolemaan ei ollut vielä. Se, miksi hän eli tässä hetkessä vielä kohdattuaan oman kuolemansa, hän ei tiennyt. Ajatukset karkasivat lehden sivuilta pian Harryyn, sillä elämästään hän kaipasi kummipoikaansa. Harry oli sitkeä ja Dumbledore löytäisi oikeat sanat silloin, kun Harry ei niitä omasta mielestään tavoittaisi. Sirius kaipasi, mutta tiesi viimein kohdanneensa loppunsa, jota hän oli odottanut. Taistellen Harryn puolesta, ainoan elävän, jota hän todella rakasti.

Sirius jatkoi matkaansa, käveli ja mietiskeli nauttien kesän merkeistä, sen läsnäolosta ja elinvoimaisuudesta. Vielä ei ollut sen aika, että hän surisi. Luonnon elo tarttui häneenkin. Sirius seisoi aurinkoisessa päivässä kenenkään huomaamatta tai tuomitsematta. Kesäkuu oli parhaimmillaan, mutta Sirius tiesi nyt, ettei voisi jäädä tähän aikaan. Hän valmistautui johonkin, tietämättä, mitä hänen edessään olisi. Viimeiseksi hän veti henkeä ja aineettomuudestaan huolimatta, tunsi kesän virtaavan sisäänsä. Hän loi katseen ympäristöönsä ja kuvitteli tuntevansa ruohon jalkojensa alla. Ensi kertaa hän huomasi olevansa ainoastaan valkoisessa kaavussa, ilman kenkiä tai mitään ylimääräistä. Kun odottamaton nykäisy viimein tapahtui, pimeni aurinko ja tuulenvire muuttui puuskiksi, jotka Siriuskin saattoi tuntea. Oli aika lähteä ja pian kesäkuinen päivä jäi hänen taaksensa.
« Viimeksi muokattu: 07.10.2022 01:15:39 kirjoittanut Odo »


Life is about getting knocked down over and over,
but still getting up each time.
If you keep getting up, you win.”

Altais

  • ***
  • Viestejä: 795
Minäpä tietty heti innokkaana olen täällä kommentoimassa, sillä ihan mahtavaa, että olet tarttunut juuri tällaiseen aiheeseen tuon haasteen muodossa, ja saadaan jatkis! Ihan mielettömän hieno aihe ja lähestymistapa siihen.

Siriuksen elämä ja kuolema canonin mukaisena on tosi riipaiseva, kaunis ja surullinen samaan aikaan. Mutta kun sitä katseltiin tällä lailla Siriuksen näkökulmasta, ja kuolemansa jälkeen hän oli edelleen läsnä ja katseli elämäänsä taaksepäin. Siitä tuli surullisuudesta huolimatta rauhallinen olo ja sellainen, että ehkä kaikki sitten Siriuksen mielestä meni kuten pitikin, ainakin omalla tavallaan. Lohdullista, ettei hän ollut katkera omasta kuolemastaan, vaan ehkä olikin valmis päästämään irti, ja ehkä kohtaamaan Reguluksen, Jamesin ja Lilyn uudelleen.

Tosi mielenkiintoinen tuo hetki elämän ja kuoleman välillä, eräänlainen välitila. Ja tuo, miten Sirius katseli elävää itseään viimeisenä päivänään, ja ajatteli elävän itsensä olleen enemmän kuollut, kuin mitä hän oli nyt kuolemansa jälkeen. Että kuolema oli ainoa asia, joka voi vapauttaa hänet siitä vankilasta, johon hän oli joutunut. Ehkä siinä kohtaa elämää oli jo niin moni asia mennyt väärin, että kaiken saaminen oikeille raiteille olisi ollut mahdotonta.

Tämä kosketti todella syvästi, ja ihana tietää, että tarina on saamassa jatkoa! Kiitos, olen iloinen, että kirjoitat juuri Siriuksesta!❤️☺️ Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaista jatkoa on luvassa!
« Viimeksi muokattu: 02.06.2022 15:10:44 kirjoittanut Altais »
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 11 824
  • Broken rose
Altais, kiitos ja ihanaa, että lähestymistapa innostaa! :) Olin oikein iloinen, että keksinpäs loistavan oivalluksen, kun tajusin Siriuksen elämän "takaperin" kesäkuusta marraskuuhun. Tykkään kirjoittaa canoniin sijoittuvia tai vähintään pohjautuvia ficcejä, vaikka aina en tavoita headcanoneiltani ehkä hahmojen IC-ydintä. Ihanaa, että kosketti ja toivotaan, että jatkoa riittää loppuun asti. Mulla on vahva visio, miten tämä menee, mutta tämä Kaamoksesta valoon -haaste on aikalailla vaikea, kun olen sellainen "rytinällä loppuun", enkä lukujen makustelija. Mutta uskon, että tälle tarinalle haaste parhaassa mahdollisessa tilassa antanee hyvinkin paljon. ♥ Kiitän kommentista, ihana, että seuraat! (Hitsit, mulla on vieläkin lukematta sinun Musta-ficcejäsi, mutta joku päivä! Kun nyt finittäminen jäänyt aikalailla monen muun varjoon, mutta kaikki aikanaan. :D)

Ps. Altaisille, että oot kyllä huikea, kun herätit taas kipinäni Mustiin. Mustat best.




Heinäkuu 1993

Sirius muistaa rankkasateet, hiostavan ilman ja sään jatkuvan epävakauden, joka kiersi Azkabania arvaamattomasti. Ilma oli ollut raskas ja nyt Sirius seisoi kivimuurilla katsellen kauheutta, jota ei ollut toivonut koskaan enää näkevänsä. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä sisälle vankilaan, vaikka ei ymmärtänytkään aineettoman kehonsa tahtoa. Tahto oli silti olemassa.

Oli yö, kun Sirius oli saapunut Azkabanin kolkkoon ja sydämen pysäyttävään pimeyden tyyssijaan. Azkaban oli pimeä sisältä ja kallioiden syvimpiä sopukoita myöten, mutta tämä oli luonnollista heinäkuista hämärää ja jopa pimeää, kun taivas tummui ja kesä kulki kohti loppuaan. Oli kai harvinaista, että heinäkuu oli näin väsynyt. Sirius ei muistanut, olivatko  heinäkuut olleet ennen Azkabania valoisampia vai eivät. Azkabanissa vietetyt kaksitoista vuotta olivat vieneet häneltä auringonvalon ja myrskyiset sateet ja ainoa, mitä hän muisti ajalta tyrmässä oli ankeuttajien aiheuttama ihon alle kiirivä kylmyys ja pimeä. Toisenlainen pimeä. Meren hajun hän muisti, mutta ei haistanut sitä nyt ainakaan niin voimakkaasti, kuten joskus. Haju oli häilyvä muisto, kuten hänen kehonsakin häälyi näkymättömänä ja vailla todellista ruumista.

Sydämessä velloi ahdistus, mutta samaan aikaan Sirius tunsi olevansa irrallaan Azkabanin kauhuista. Katsoi sitä vapaan miehen silmin, mutta pelkäsi, mitä näkisi kovien seinien sisäpuolella. Ankeuttajia ei näkynyt. Sirius oli siitä helpottunut, vaikkakin varuillaan, tulisivatko hirveät olennot etsimään häntä. Siitäkin huolimatta, ettei hän ollut enää osa tätä maailmaa. Jokin niissä olennoissa tuntui Siriuksesta siltä, että ne aistisivat hänen onnensa ja vapautensa, vaikka ei ollut oikeasti läsnä. Kaiken keskellä Siriuksessa kyti ilo. Hento iloisuus siitä, että tämäkin vankila oli nyt poissa. Lopullisesti. Kuin heinäkuu olisi aistinut Siriuksen tunteet kävi tuuli mereltä ja toi myrskypilvet hänen yläpuolelleen. Jossain  jyrähti ukkonen. Sitten tuli sade.

Sirius yritti muistaa, miltä se oli tuntunut. Kun sielua myöten kylmyys oli pesiytynyt häneen, mutta kiviseinät olivat lämmenneet auringosta ja sateiden saapuessa kosteus tunkeutunut sisään ja muodostanut kastehelmiä karkeille pinnoille ja kaltereille, joiden välistä Sirius oli paennut. Auringonvalo ei koskaan tullut sisään asti. Sirius muisti itsensä laihan ja riutuneen koiran hahmossa. Kun Sirius mietti pakoaan, hän ei kyennyt liikkumaan eikä osannut sanoa, oliko tämä yö se, jolloin hän oli paennut. Vai joku muu. Sisimmässään hän tiesi, että juuri tämä oli käänteen tekevä yö, mutta pelko jäyti jopa tätä varjomaista kehoa eikä hän siksi voinut olla varma.

Rohkeus oli aina ollut Siriuksen vahvuus ja heikkous. Heikkous, kun siihen lisättiin nuoruuden huolettomuutta ja jopa typeryyttä. Ehkä myös sellaista sankaruutta, mikä ei sopinut siihen ajankuvaan. Nyt hän keräsi rohkeutensa, sen kovan ja vahvan, joka oli pelastanut Harryn muutamaa vuotta tätä hetkeä myöhemmin. Kerätessään rohkeuttaa astua sisään Azkabaniin, kalvoi epätoivo ja vuosien taakan tuomat kauhut hänen mieltään.

Vaikka tämä ruumis oli kevyt kuin höyhen, ei Sirius meinannut saada sitä liikkumaan. Sade ja ukkonen tekivät yöstä meluisan, mutta jotenkin siinäkin hetkessä eli hiljaisuus. Sirius huomasi, että hiljaisuus tuli hänestä itsestään. Hän ei kuullut enää niitä varjoääniä, jotka olivat seuranneet häntä Azkabanista ja hiipineet painajaisiin. Äänet olivat olleet juuri ja juuri hengissä pysyvien ihmisten hengityksen rahinaa ja joidenkin hulluutta, kun he rikkoivat itseään yrittäessään ulos. Eikä enää kuulunut sitä luovuttaneiden äänetöntä vaikerrusta, joka oli enemmän aistittavissa kuin kuultavissa. Koirana Siriuksen kuulo oli ollut tarkempi. Hän tiesi, mitä meluisa hiljaisuus oli.

Siriuksen viimein lipuessa läpi porttien, josta hän oli kävellyt sisään tietäen itsensä syyttömäksi mieheksi, hän värähti. Sade rummutti ja pieksi rakennusta, joka oli kivinen loukku. Ankeuttajia ei näkynyt vieläkään ja Sirius tunsi helpotusta. Ne eivät olleet tässä unenkaltaisessa maailmassa, jossa hän kohtasi oman elämänsä uudestaan kuolemansa jälkeen. Ehkä hänen mielensä ei olisi kestänyt ankeuttajia, hän ajatteli. Ketään muutakaan ei näkynyt, ei ihmisiäkään. Jonkunlaisessa sumussa Sirius kulki samaa tietä takaisin, mitä hän oli käyttänyt pakoonsa. Muistaakseen, ehkä. Perillä Sirius kohtasi itsensä lukemasta.

Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Kasvot, jotka hän näki, myrskysivät kuin heinäkuun syksyä enteilevät sateet ja kalvenneista silmistä näki elon kipinää. Siriuksen ei tarvinnut katsoa lähempää Päivän Profeettaa, sillä tämän oli oltava vuosi 1993. Paon hetki oli lähellä. Kalman kalpeille kasvoille oli kihonnut hieman väriä, mutta lommot olivat  yhä hänen poskillaan, karkea parta ja takkuinen takku likainen ja hoitamaton. Vaatteet olivat kuluneet, riekaleina ja ne roikkuivat riutuneen kehon päällä. Tuo riutunut keho oli tarpeeksi, että hän pääsisi pakenemaan.  Liian heikko elämään enää Azkabanissa. Oli hänen pakonsa yö ja elämä, jonka Sirius näki elävän itsensä kasvoilla vahvisti muistoa palosta, jonka hän oli saanut sillä hetkellä. Palossa oli kytenyt vihaa Peter Piskuilania kohtaan ja voimakas tarve suojella Harrya. Elävä Sirius oli hullu.

Elävän Siriuksen heittäessä syrjään Päivän Profeetan, Siriuksen vatsaa kouraisi, kun se aukesi aukeamalle Weasleyn perheestä. Kuva muistutti häntä heistä, mutta hänen sisällään kuohahti, kun rotanhahmoinen Piskuilan sai kuvan irvistämään julmasti. Siriuksen mieleen palasi Piskuilan silloin, kun tämä oli tappanut ne kaikki jästit. Silloin talvi oli jo tehnyt tuloaan. Oli ollut kylmä. Nytkin elävän Siriuksen keho värisi ehkä kylmyyttä ja ehkä suuttumusta. Vihaa, jota Sirius ei enää viimeisellä matkallaan tuntenut. Kun hän ymmärsi, että viha oli poistunut hänestä hänen ruumiinsa jäädessä taakse, se huojensi häntä. Jostain syystä, vaikka hän tiesi elävän itsensä pääsevän pakoon, Sirius toivotti tälle kuin kuiskauksena onnea. Ei hän tiennyt, miksi. Sirius ei ollut saavuttanut onnea loppuelämänsä aikana, mutta joitain hetkiä hän muisteli.

Harrya. Sirius muisteli Harrya. Kun elävä Sirius alkoi kiertää kehää tyrmässään, Siriuksen aineettoman  kehon muoto alkoi haalistua. Tällä kertaa mikään ei nykäissyt häntä pois tästä ajasta ja paikasta, eikä Sirius ollut varma kohtaisiko jälleen toisen ajan ja paikan vai lopullisen kuolemansa. Azkabanin pienet ikkunat päästivät läpi kuunkajon. Sade oli lakannut.


Life is about getting knocked down over and over,
but still getting up each time.
If you keep getting up, you win.”

Altais

  • ***
  • Viestejä: 795
Viimeinkin pääsen kommentoimaan tätä ihanuutta! Odottelinkin jo kuukausihaasteelle jatkoa, itsekin kirjoittelen siihen yhtä originaalijatkista ja tunnistan hyvin tuon, että yhden luvun tahti kuukaudessa on tavallaan aika haastava, ja itsekin olisin enemmän sellainen hetkessä eläjä, joka haluaisi kirjoittaa äkkiä valmiiksi. Mutta joskus on kiva haastaa itsensä, ja minäkin kyllä tykkään tosi paljon tuosta ideastasi kirjoittaa Siriuksen elämästä käänteisessä järjestyksessä. Tämä toinen luku oli riipaiseva ja aika kylmäävä, kun aina tuntuu yhtä pahalta Siriuksen puolesta se, miten kauan hän viettikään Azkabanissa, ja miten ihmeessä pysyi järjissään siellä.

Tässä oli hienoa, miten aineeton Sirius suhtautui niin eri tavoin kuin elävä Sirius oli tehnyt, mutta aivan kaikki ei silti ollut eri tavalla elämässä ja kuolemassa. Se on varmaan ihan totta, että rohkeus oli hänelle heikkous ja vahvuus, ja paljon riippuvainen siitä, mitä muita tunteita tai ominaisuuksia siihen yhdistyi. Noinhan se varmaan oikeastikin menee. ☺️ Jotenkin oli lohdullista ajatella, ettei Sirius tässä enää tuntenut vihaa tai katkeruutta, vaikkei edes vankilan jälkeinen loppuelämä tarjonnut juurikaan onnen hetkiä. Kamalaa, että ankeuttajat voisivat ainakin hiukan vaikuttaa vielä kuolleiden sieluihin ja etsiä niitä, vaikkeivät ne olisikaan enää osa tätä maailmaa. Hirveimpiä otuksia tosiaan, mitä voi kuvitella.

Tosi kiinnostava jäädä taas odottamaan, mihin elämänsä kohtauksiin Sirius matkansa varrella vielä päätyy ennen kuin pääsee rauhaan. Onko ehkä tiettyjä asioita, joita hänen pitäisi vielä kerran kohdata ja hyväksyä ennen kuin voi saada rauhan, se ainakin selittäisi pakottavan tarpeen käydä vielä kerran tuossa paikassa, joka hänelle oli varmaan vielä Kalmanhanaukio kahtatoistakin pahempi. Mietin jo, mahtaako hän kohdata tässä matkan varrella vielä muita Mustan suvun jäseniä, ja jos niin keitä.

On kyllä erittäin upeaa löytää kanssafanittajia Mustan suvulle. Itse olen ihan rakastunut heihin kaikkiin, jopa vanhempaan polveen, joka näyttäytyy kirjojen perusteella vain joukkona ikäviä tyyppejä. Mutta oma tarinansahan se on heilläkin, ja aina on kiva kun voi spekuloida.😁

Kiitos tarinan jatkosta, Siriuksesta lukeminen on aina lempijuttujani maailmassa. ❤️
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 11 824
  • Broken rose
Vastaan pikapikaa, mutta sitäkin suuremmalla sydämellä sulle Altais. ♥ Olen pariin kertaan lukenut kommenttisi ja ihanaa, että olet menossa mukana kommentoimalla tätä. Oon kyllä samaa mieltä, että kanssamustafanittajat on ♥♥♥!! Mulla on haaveissa kirjoittaa mun Toujours pur "Trilogia" joskus, jossa on jatkiksii, shotteja ymym. Mustan suvun eri vaiheista aina kaaaukaisista ajoista näihin Siriuksen ja Reguluksen ajan hahmoihin. Ehkä joskus. Alunperin se alkoi Käytöstapaoppia Walburga Mustan tapaan jatkiksesta, mutta on sen suunnitelmia monenlaisia.. Ehkä innostat palaa siihen. ;)

Nyt se luku, jonka kirjoitin pikkuhiprukkaisessa elokuun viimeisenä iltana, kun väsy painoi ym. Mutta onneksi vähän sain viilata ja upea Juhos vilkaisi ja nosti hattua, että Finiin vaan. :D Vaikka itse olin jättämässä leikin kesken ja roskiin koko luvun. Tein pientä viilailua haasteen puitteissa ja nyt vikana dedisiltana eikun ulos. :P



Elokuu 1976

Sirius tunnisti päivän. Elokuun viimeinen oli kolea, mutta se lämmitti silti hänen sydäntään. Myös tätä aavemaista sydäntä, jos hänellä tässä hahmossa sellainen oli. Elokuun Sirius muisti kuumaksi, hiostavaksi ja ukkosta enteileväksi. Ukkoset tulivat, miten tulivat. James oli ollut ilman paitaa hellepäivät, Sirius nahkatakissaan, kun he haaveilivat erilaisesta tulevaisuudesta. Ilmassa oli silti ollut raskas tuntu.

Oli elokuun viimeinen päivä, kun Sirius muutti pois Pottereilta. Jamesin vanhemmat olivat vaatineet häntä jäämään, mutta Sirius oli pitänyt päänsä saatuaan Alphardin perinnön. Siriuksella oli silloin ollut varaa muuttaa omilleen. Aineettomassa kehossaan Sirius näki, miten Jamesin vanhemmat katselivat Siriuksen ja Jamesin halaamista, joka oli pitkä ja veljellinen. Sirius ei muistanut, vaihtoivatko he sanaakaan, eikä uskaltanut mennä kuuntelemaan. Jos olisi edes kuullut. Ympäristön äänet olivat kirkkaita, mutta puhe pysyi vaimeana, kuten myös rouva Potterin nyyhkytykset. Sirius ei ollut oppinut aineettoman kehonsa tai tämän maailman sääntöjä, miten asiat toimivat ja miksi. Tässä kehossa hänen sydäntään kivisti nähdä nuori James, joka olisi vain hetkeä myöhemmin edes mennyt, sillä he olivat tienneet jo silloin sodan olevan tulossa. Silti tähänkin muistoon sisältyi lämpöä.

Elokuun viimeisenä ilma oli kolea, tuulenpuuskat ravistelivat Siriuksen ja Jamesin mustia hiuksia ja rouva Potterin hameen helmoja. Ainoastaan herra Potter näytti siltä kuin olisi kallio tuulessa. Sirius näki, miten nuori Sirius katsoi itselleenkin kuin isää ja sai vastaukseksi nyökkäyksen. Se oli ollut merkki siitä, että Sirius oli vapaa menemään, mutta tervetullut aina palaamaan. Elävä Sirius painoi päänsä takaisin Jamesin olkaa vasten ja ensikertaa Sirius näki katsoessaan kohtausta sivusta, kuinka herra Potterkin pyyhkäisi silmänurkkiaan.

Sydäntä kivisti ja vaikka Sirius ei uskonut sitä mahdolliseksi, hänen aineeton kehonsa itki. Kyyneleet valuivat poskille ja hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt jäädä edes hieman pidemmäksi aikaa, kun se oli ollut mahdollista. Silmänräpäyksessä Sirius oivalsi, että heitä ei erottanut enää kuolema vaan tämä välitila, jossa Sirius oli huomannut kulkevan taakse päin elämässään. Tässä kohtauksessa hän oli seitsemäntoistavuotias, vasta keltanokka, mitä aikuisuuteen tuli vaikka silloin täysi-ikäistyminen tuntui suurelta.

Sirius näki viimeiseksi, kuinka Jamesin vanhemmat vilkuttivat hänelle, miten James hymyili ja sanoi jotain. Sirius ei saanut mieleensä, mitä James oli silloin sanonut, jos oli koskaan kuullut sitä. Samalla hetkellä, kun Jamesin huulet liikkuivat, Siriuksen keho katosi. Kaikkoontui kohti uutta kotia, elämää, jota oli odottanut. Mutta aaveenkaltainen Sirius tiesi, että enemmän kuin itsenäisyyttä nuori Sirius oli kaivannut perhettä. Sitä Potterit hänelle olivat, mutta hän ei ollut kyennyt asettumaan siihen kotiin.

Mikään paikka ei ollut hänelle koti. Ei elämässä eikä kuolemassa ja hetken Sirius kirosi kaipuutaan Jamesin, Lilyn ja muiden kaatuneiden luokse tästä kirotusta välitilasta, jossa oli. Kuin hänen toiveestaan maailma surkastui ja hetken Sirius pelkäsi loppua, sillä tämä kerta oli erilainen. Tietämättä, oliko hänen edessään loputonta pimeyttä vai valoa, ystäviä vai vihollisia, Sirius päätti ottaa vastaan mitä edessä olisi. Hän oli viimein vapaa mies, eikä kuolema häntä kahlitsisi. Ei välitilaan, eikä mihinkään vankilaan.

Maailman kadotessa, Sirius odotti, että seuraava ajanjakso aukeaisi. Olipa se lopullinen kuolema tai hetki hänen eletystä elämästään. Oli aika taas lähteä, mutta Sirius ei voinut ennustaa, miten tämä kuolleiden tie häntä kuljettaisi. Ainakin joka kerta hän oli kohdannut itsestään nuoremman version ja eri tavalla vangitun. Silti tämä lähes unohtunut vapaus tuntui kipeimmältä, sillä sieltäkin Sirius oli halunnut ulos. Miksi? Sirius ei ymmärtänyt enää, miksi ei ollut jäänyt. Siksi hän niin kipeästi olisi halunnut tarjota Harryllekin kodin. Kodin, joka häneltä itseltä oli puuttunut.


Life is about getting knocked down over and over,
but still getting up each time.
If you keep getting up, you win.”

Altais

  • ***
  • Viestejä: 795
Odottelinkin taas innolla jatkoa tälle, ja olen onnellinen, että ehdit jatkaa tarinaa haasteen puitteissa.  :) Tämä on ihan valtavan kiinnostava näkökulma, josta en muista ennen lukeneeni Siriuksen elämänvaiheista, samalla se on riipaisevan surullinen mutta myös kaunis ja lohdullinen. Ja samalla lailla ajattelen, että olen lukenut (ja joskus itsekin kirjoittanut) ficin siitä, miten Sirius muutti Pottereille tai oli siellä, mutten varmaan ikinä ennen tällaista, missä hän oli lähdössä sieltä. Voi Sirius parkaa, kun on hädin tuskin täysi-ikäisenä jo sitä mieltä, ettei osaa tai halua olla muille "vaivaksi", vaikka oikeasti nämä ovat ihan suruissaan hänen lähdöstään, ja pitäisivät hänet niin mielellään vielä luonaan.

Tuosta Siriuksen ja Jamesin halauksesta tuli samaan aikaan niin suloisen pehmoinen ja toisaalta lohduttoman murheellinen olo, kun mietti, mitä niillä ihanilla nuorilla miehillä oli edessään. Voi kun elämä olisi kohdellut niitä ihan toisin. En tiedä, olitkohan ajatellut ne vain toisiaan rakastaviksi ystäviksi, vai että niiden välillä olisi muitakin tunteita. Kumpikin tulkinta on hyvä, mutta itse tulen nykyään tosi herkästi nähneeksi niiden välillä myös muitakin tunteita kuin sellaisia, joita tunnetaan ystävien kesken.  :) Mutta voi Siriusta, joka vielä aineettomassa hahmossaankin herkistyi tuolle jäähyväisten hetkelle, en ihmettele kyllä yhtään. Ja toivon, että hän pian pääsee Jamesin ja muiden rakkaiden luokse.

Tuo mahtaa olla erikoinen kokemus seikkailla menneen elämänsä hetkissä tuolla lailla tietämättä, mihin seuraavaksi päätyy. Kuka sitä tietenkään oikeastikaan tietää, mitä kuoleman jälkeen vastassa on, ja ehkä se silmien edessä vilistävä oman elämän pikakelaus voisi olla jotain tällaistakin, kuka tietää, ja ainakin sitä on kiintoisaa ajatella. Kiitos kovasti jälleen uudesta luvusta ja koko tarinasta, tämä on todella mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää tekstiä!  :)
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 11 824
  • Broken rose
Altais, onpa sulla upea ava! ♥ Kiva, että seuraat tätä ja odottelet uusia lukuja. :) Ehkä ajattelin Jamesin ja Siriuksen ystäviksi, mutta kun täällä Finissä ollaan, shippilasit on aina mahdolliset ja sallittuja. ;) Kiva kuulla, että tykkäsit tästäkin luvusta ja että oot menossa mukana. Haastekin lähenee loppuaan, saa nähdä, miten Siriuksen käy...! Ehkä jo arvasit, mihin syyskuu vie...



1. syyskuuta 1971

Järvi oli tyyni, vaikka ilma oli kylmä. Laskeva aurinko ei ollut myrskypilvien peittämä eikä kukaan tipahtanut järveen. Yksitoistavuotias Sirius oli kaikesta seesteisyydestä pettynyt, vaikka jännityksen saattoi siitä huolimatta nähdä. Sirius näki itsensä lapsena ja lopulta saman pojan ratkeavan riemusta, kun Tylypahka tuli viimein näkyviin. Sirius yllättyi, miten vuodet olivat kuluttaneet muiston hänestä jo lähes kokonaan. Sen innon, toiveikkuuden ja kapinan kipinän, joka yksitoistavuotiaan Siriuksen koko olemuksesta pystyi aistimaan.

Sirius muisti, miksi oli odottanut myrskypilviä, vaahtopäitä ja mustaa yötä. Sellaisia tarinoita Bellatrix-serkku oli kertonut, sillä tämä oli jo aloittanut Tylypahkassa. Joku oli kuulemma tipahtanut järveen. Sitä Sirius ei ollut täysin uskonut. Nykyhetkessä Sirius leijui järven pinnan yläpuolella ja mietti, miten oli saattanut unohtaa. Sen toivon, joka hänessä oli herännyt, kun Tylypahkan portit ensikertaa aukesivat hänelle.

Toivoa oli yhä olemassa. Sirius haki katseellaan myös muita. Pientä Jamesia ja Remusta. Lilyäkin. Hän näki Peter Piskuilanin kyyristelevänä myttynä, jonka suupielissä kareili kuitenkin naurua, vaikka poika oli epävarma uudesta alustaan. Sitähän se oli ollut. Uusi alku.

Vasta seremoniassa Siriuksen mieli rauhoittui, kun Peter katosi väkijoukkoon ja hän kuuli tutun ja kutsuvan huudon: "Rohkelikko!", kun ensimmäinen oppilas lajiteltiin hänen tulevaan tupaansa.

Hän ei ollut huomannut, että jopa hänen aavemainen kehonsa oli ollut jännittynyt. Yksitoistavuotiaan Siriuksen pelko oli hiipinyt myös aikuisen, jo kuolleenkin, Siriuksen mieleen. Ensimmäinen rohkelikko oli palauttanut Siriuksen takaisin niihin voimavaroihin, jotka hänellä oli Tylypahkassa ollut. Hän ei ollut luihuinen.

"Remus Lupin! — Rohkelikko!" Lajitteluhattu oli miettinyt hetken ennen valintaansa. Silloin 25 vuotta sitten Sirius ei ollut välittänyt paljoakaan pojasta, joka käveli tutisevin askelin rohkelikkopöytään, joka hurrasi. Sirius taputti, vaikka Remus ei kuullut sitä. Sirius, joka katseli omaa seremoniaansa täysin uusin silmin. Katse seurasi Remusta tupapöytään asti, kunnes kajahti toinen tuttu nimi. Hänen omansa.

"Sirius Musta" nimenä sai salin kohahtamaan ja odottamaan. Bellatrix ja Narcissa hakivat Siriuksen katsetta, mutta jo yksitoistavuotiaana Sirius oli päättänyt, että hänellä oli oma polkunsa kuljettavana. Se ei ollut luihuinen.

"Rohkelikko!" Molemmat Siriukset, sekä nuori ja edesmennyt, kuulivat huudon kaikuvan suuressa salissa. Molemmat ihmettelivät hetken Lajitteluhatun päätöstä, mutta lopulta Sirius näki kuinka hän nuoruuden vimmalla juoksi rohkelikkopöytään. Aluksi rohkelikot tekivät hänelle vain tilaa, eikä Sirius löytänyt omaa paikkaansa. Hän jäi istumaan paikalleen ja tervehti valvojaoppilasta, mutta ei muita. Lajitteluseremonia jatkui.



"Peter Piskuilan! — Rohkelikko", kajahti Lajitteluhatun suusta niin, että koko sali kuuli sen. Siriusta puistatti ja hetken hänessä kyti piilevää raivoa, sillä Peter oli ollut pelkuri, eikä Sirius voinut antaa sitä anteeksi. Ei edes kuoltuaan. Vasta seuraavan nimen kohdalla Sirius palasi takaisin hetkeen. Hetkeen, jolloin rohkelikoksi julistettiin James Potter. James, rakas James, joka tuli ensimmäisenä Siriuksen luokse ja taputti tätä olkapäähän. Haroi mustaa takkuista takkuunsa ja virnisti.

"Hauska tutustua, Musta", poika sanoi ja vaikka Sirius ei kuullut, hän muisti. Hän näki, miten toisistaan erossa kasvaneet puhdasveristen sukujen vesat löivät kättä. Hauska tutustua, Potter. Ja niin Sirius katseli lajitteluseremonian loppuun, miten ruuat ilmestyivät pöytiin ja kuinka hän ensihetkestä alkaen tiesi James Potterin olevan hänen paras ystävänsä. Muisto kivisti häntä ja kalvava pelko siitä, että pian Piskuilan liittyisi heidän seuraansa.

Remus vasta vähän myöhemmin, Sirius muisteli ja mietti, miten hiljainen ja oppimisen haluinen Remus oli lyöttäytynyt heidän rämäpäiden joukkoon. Siriusta hymyilytti, kun hän katseli, miten James virnisteli ja Sirius nauroi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vapautuneesti. Ensikertaa ulkopuolisena sukunsa taakasta. Se taakka oli kalvanut häntä koko lapsuuden ja pitkään sen jälkeen.

Vaikka täydet ruokapöydät eivät varsinaisesti tuoksuneet miltään Siriuksen omituisessa kehossa, silti, Sirius maistoi huulillaan kurpitsamehun ja se palautti hänen mieleensä muiston, joka vei hänen rajan takaisen kehonsa eteenpäin...

Ikkunoiden takana syysyö pimeni, mutta se ei ollut lainkaan myrskyisä.
« Viimeksi muokattu: 07.10.2022 01:17:15 kirjoittanut Odo »


Life is about getting knocked down over and over,
but still getting up each time.
If you keep getting up, you win.”

Altais

  • ***
  • Viestejä: 795
Voi miten haikea ja suloinen tämä luku olikaan! Olen pahasti myöhässä kommenttini kanssa, mutta luin tämän innolla hetl kun se ilmestyi, koska näin kanssamustan roolissa on tietenkin aina niin kiva fanittaa yhdessä Mustia. ❤️ Ai niin, ja kiitos, tuo ava on myös osa Mustien fanitusta, taitaapa olla jostain löytämääni, Regulusta esittävää fanitaidetta.❤️

Siriuksen ensimmäinen koulupäivä ja lajitteluseremonia herättää hurjasti tunteita, ja varmaan häntä on täytynyt jännittää hirveästi ja tuntua ristiriitaiseltakin, kun on kai se voinut tulla hänelle itselleenkin aika puskista tulla lajitelluksi eri tupaan kuin kukaan suvun edustajista ennen. Mutta sitten on helppo olla niin onnellinen hänen puolestaan, kun oli löytänyt Jamesin ja Remuksen, ja sai nauraa kunnolla ekan kerran varmaan tyyliin koskaan tai pitkään aikaan. ❤️ (Toisaalta sitten, voi pientä Regulusta, joka tuohon samaan aikaan odottaa yksinään kotona eikä vielä tiedä, miten pahan kerran elämä tulee ajamaan veljen erilleen hänestä, se aina hiukan itkettää, koska Regulus on ihana ja sen pitäisi saada olla onnellinen ❤️.) Joo mutta tämä on taas niitä aiheita, joista voisin jauhaa loputtomiin. 😅

Voi, miltä mahtaakaan tuntua tuosta toisesta Siriuksesta katsellessaan kaikkea tuota vierestä ja tietäessään, mihin hänen omansa ja noiden kaikkien muiden pienten, innokkaiden ihmisten elämä sitten meni. Ja Peterin katseleminen nyt ainakin on varmaan aika hankalaa, vaikka ehkä hän ikuisuudessa saa rauhan siltäkin asialta.

Jännityksellä jään odottamaan, mihin hän seuraavaksi päätyy, mutta jos hän aina päätyy ajassa taaksepäin, seuraavana ehkä päästäisiin kurkkaamaan jotain hetkeä veljesten elämästä lapsina... mutta se jää tietty nähtäväksi! ☺️  Ja ehkä lopulta Sirius pääsee vielä kerran tapaamaan rakkaat, kertaalleen menetetyt ihmiset. Kiitos taas, tämä vetoaa hurjasti tunteisiin, itkettääkin hiukan, mutta hyvällä tavalla. ❤️
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does