Kirjoittaja Aihe: Satu vedenalaisista | S | Regulus Musta/Charlie Weasley | mermaid!AU | ficletjatkis, osa 7/7  (Luettu 727 kertaa)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 646
Nimi: Satu vedenalaisista
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Genre: Romance, hurt/comfort, mermaid!AU, vapaa tulkinta satuklassiko(i)sta
Paritus: Regulus Musta/Charlie Weasley
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, Potter-maailmaa enkä mitään tunnistettavissa olevia satuklassikoita. Enkä saa tästä rahaa.
Haasteet: TROPES, FF100 (sana: vesi)

A/N: Lähdin kokeilemaan onneani TROPES-haasteessa, jossa kohdalleni osui mermaid!AU. No joo, enpä ole ikinä, milloinkaan kirjoitellut tai edes lukenut mitään siihen viittaavaakaan, mutta yrittäähän pitää silti. Nukuin yön yli ja muutamankin, ja lopputulos on nyt tässä. Tosi väljä mukaelma Pientä merenneitoa ja ehkä muitakin vahnoja satuja tässä, ja päähenkilönä kukas muukaan kuin Regulus Musta. Oikeasti, päätin etten tällä kertaa kirjoita ainakaan hänestä, mutta kun on vesi elementtinä, niin kukas muukaan siihen nyt sitten paremmin sopisi kuin hän. Melkein voisi sanoa, että Regulus valitsi tällä kertaa tulla kirjoitetuksi, eikä toisin päin.  ;D Kukapa muukaan hänelle sopisi tähän pariksi, kuin kaikenlaisista jännistä taikaolennoista innostunut reipas Charlie.  :)

Osia tulee seitsemän, mutta hyvin lyhyitä kaikki, joten päivityksiä tulee usein.



Satu vedenalaisista


~  1   ~

Elipä kerran kaukaisessa maassa kuningas ja kuningatar. Elipä kerran, ei niin kovinkaan kauan sitten eikä niin kovin kaukaisessa maassa, varakkaaseen ja perinteitään kunnioittavaan sukuun syntyneet velho ja noita, joilla oli kaksi kaunista poikaa. Vanhempi pojista oli etevä, voimakas ja ystäviensä keskuudessa rakastettu. Hän tunsi elämän kohisevan suonissaan, eikä malttanut mukautua suvun perinteisiin, jotka hän koki painavina kahleina, jotka yrittivät pitää kurissa hänen pitelemätöntä elinvoimaansa. Äiti ja isä rakastivat ja ihailivat upeaa lastaan suuresti, mutta vuosien varrella kiintymys vaihtui moitteiksi ja vastaväitteiksi, sitten vihaksi ja katkeruudeksi, kunnes eräänä päivänä vanhempi poika lähti jättäen taakseen vanhempiensa kodin.

Nuorempi veli oli kuuliainen, hyvätapainen ja aina ystävällinen kaikille, mutta myös hiljainen ja taipuvainen jäämään vaille muiden huomiota. Hän rakasti sekä vanhempiaan että veljeään yli kaiken, mutta hänelle muistettiin harvoin osoittaa vastarakkautta. Vanhemman veljen lähtö särki nuoremman sydämen, mutta hyvää tarkoittaen hän yritti kaikkensa paikatakseen vanhempiensa elämään esikoispojan jäljiltä jääneen ammottavan aukon. Hän ei koskaan jättänyt tekemättä mitään, mitä vanhemmat häneltä pyysivät, ja yrittipä hän lukea näiden toiveita rivienkin välistä.

Elipä niihin aikoihin myös muuan hyvin vaarallinen ja vallanhaluinen velho, jota kutsuttiin Pimeyden Lordiksi. Muut velhot ja noidat kumarsivat Pimeyden Lordia, sillä hän ei ollut tavallinen kuolevainen, kuten muut.  Velhomaailman sodan kynnyksellä hänen onnistui uskotella monille velhoille ja noidille, että hän oli pelastus heille ja heidän tuntemalleen elämäntavalle. Niin myös tarinamme velho ja noita näkivät Pimeyden Lordissa uuden toivonkipinän, mutta koska he olivat itse liian mukavuudenhaluisia lähtemään kodistaan ja osallistumaan taisteluun, he lähettivät matkaan nuoremman poikansa. Poika ei halunnut lähteä, sillä hän ei vihannut maailmassa mitään muuta niin suuresti kuin vihaa ja väkivaltaa. Vähänpä hän kuitenkaan vanhempiensa tahdolle mahtoi, ja sydän surusta pakahtuen hän liittyi Pimeyden Lordin kannattajiin.

Sodan keskellä poika näki asioita, joita hän ei koskaan olisi halunnut nähdä. Hän näki viattomien itkua, kärsimystä, puutetta ja pois kodeistaan ajettuja ihmisiä. Hän näki kipua, kärsimystä, rikottuja perheitä ja silmitöntä väkivaltaa vailla mitään syvempää tarkoitusta. Pian hän joutui myös itse tekemään asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt tehdä. Niitä samoja asioita, joiden pelkkä katseleminen oli saanut hänet voimaan liian pahoin pystyäkseen edes pysymään omilla jaloillaan. Pojan kerran niin rakastava, hyvää tahtoa täynnä ollut sydän oli muuttumassa harmaaksi tuhkaksi, joka pian hajoaisi palasiksi, maailman tuulien ympäriinsä heiteltäväksi, kunnes katoaisi ja lakkaisi olemasta kokonaan.

Poika tiesi, että saadakseen pitää sydämensä, hänen olisi tehtävä loppu tästä hulluudesta. Hän alkoi etsiä tietoa, jolla voisi jonain päivänä tuhota Pimeyden Lordin, sillä hän tiesi nyt, että tämä oli pysäytettävä. Poika tiesi, että Pimeyden Lordi halusi tuhota myös veljen, jota hän edelleen sydämestään rakasti, eikä hän voinut sallia sen tapahtuvan. Eräänä päivänä, tehtyään pitkään töitä yötä päivää, poika viimein keksi keinon. Hän kehitti vaikean ja vaarallisen suunnitelman: hänen täytyi varastaa Pimeyden Lordin medaljonki, joka sisälsi velhon kuolemattoman sielun. Tuhoamalla sen hän voisi tehdä Pimeyden Lordista jälleen kuolevaisen, jolloin hänen isoveljellään olisi todellinen mahdollisuus voittaa tämä kaksintaistelussa.

Mutta pojan suunnitelma meni vikaan. Hänen onnistui kuin onnistuikin saada medaljonki käsiinsä, mutta yrittäessään paeta, Pimeyden Lordin sille asettamat vartijajoukot, vedenpinnan alla lymyävät, kammottavat kuolleet ruumiit, kiskoivat hänet veden alle tarkoituksenaan tehdä hänetkin niiden kaltaiseksi.

Tapahtui kuitenkin jotain, jota Pimeyden Lordi ei ollut osannut ajatella. Meren jumala Ahti näki pojan kamppailun elämästään. Ensi näkemältä hän rakasti tuota kaunista poikaa kuin omaa lastaan, ja karkotti kammottavat, elottomat viholliset pois.

”Minä voin pelastaa sinut”, hän sanoi juuri ja juuri tajuissaan olevalle pojalle, jota piteli valtavilla käsivarsillaan. ”Minä voin antaa sinulle ikuisen elämän, mutta en ihmisenä enkä maan päällä. Voit jatkaa elämääsi, poika, mutta täällä minun valtakunnassani ja minun lapsenani.”

Se ei välttämättä ollut aivan koko totuus, mutta meren jumalalla ei ollut omaa perillistä, ja hän näki oman ja valtakuntansa toivon lepäävän tämän kauniin nuoren miehen harteilla. Poika harkitsi hetken ja harkitsi toisenkin, mutta ainoa, mitä hän jäisi maanpäällisestä elämästään kaipaamaan, olisi isoveli. Isoveli, jota hänen sydämensä rakastaisi aina, mutta joka ei rakastanut häntä. Niinpä hän lupautui jäämään Ahdin valtakuntaan ja tulemaan tämän kaltaiseksi, ottamaan myös valtakunnan aikanaan hallittavakseen, kun kuningasta ei enää olisi.



~  2   ~


Asuipa meren rannalla pienessä mökissään nuori mies, jota kutsuttiin Charlieksi. Hän oli lähtenyt kotoaan nuorena, koska perhe oli köyhä, ja vanhemmilla oli paljon suita ruokittavana. Perhe oli silti opettanut Charlielle rakkauden arvon, jota hän nyt ilmensi lohikäärmeille, joita työkseen kasvatti ja koulutti. Charliella oli auringon vaaleaksi polttamat, kuparinpunaiset hiukset, pisamainen iho, iloisen siniset silmät ja leveä hymy, ja jopa kärttyiset lohikäärmeet rakastivat häntä, kun hän kaiket päivät kuljeskeli pitkin metsäpolkuja ja merenrantoja lauleskellen ja vihellellen itsekseen. Mutta toisinaan Charlie tunsi itsensä hieman yksinäiseksi, vaikka lohikäärmeitään rakastikin. Eiväthän ne oikeasti kuuluneet hänelle, vaan omalle itselleen, ja luontoäiti antoi hänen vain lainata niitä hetkisen. Niille saattoi kyllä jutustella, mutta eivät ne koskaan vastanneet.

Eräänä hiukan liian tuulisena iltana Charlie oli lähtenyt merelle soutelemaan, sillä hän tarvitsi kalaa ilta-aterialleen. Hänen siellä ollessaan tuuli voimistui, aaltojen harjalle nousi vaahtopäitä, ja lopulta ne ylettyivät lyömään hänen pienen veneensä ylitse. Vene kaatui, ja Charlie sai airosta niin kovan iskun päähänsä, että vajosi veteen tiedottomana ja painui meren syvyyksiin.

Charlie heräsi siihen, että häntä kiskottiin hellästi mutta päättäväisesti rantakalliolle. Joku paineli hänen rintaansa niin kauan, kunnes häntä alkoi yskittää, ja pitkän ajan jälkeen hän sai kuin saikin kaiken veden yskityksi ulos keuhkoistaan. Kun hän viimein sai vedetyksi normaalisti henkeä, hän tunsi pehmeiden huulten kosketuksen omilla huulillaan. Hän avasi silmänsä, mutta ehti nähdä vain väläyksen helmiäisenvaaleaa ihoa, merivedenharmaita silmiä, sekä pitkiä mustia hiuksia. Sitten hän oli yksin. Mutta aina siitä lähtien hän istui kalliolla tai laiturilla tyyninä kesäiltoina, makasi vatsallaan, tuijotti veteen ja oli näkevinään pinnan alla pientä liikettä. Sillä hän ei voinut unohtaa pelastajaansa. Hän oli varma, että se oli ollut toinen nuori mies, samanlainen kuin hän itsekin, eikä sitten kuitenkaan. Hän tiesi vain, että hänen oli saatava kohdata tuo poika vielä uudestaan.

Hän odotti yhden kesän, odotti toisenkin, ja oli jo luopua toivosta, että mitään tapahtuisi. Eräänä iltana, kun hän leikki rantahietikossa uuden lohikäärmeenpoikasensa kanssa, hän havahtui tunteeseen, että joku katseli. Kun hän pysähtyi ja näki mustat hiukset ja harmaat silmät, hänen sydämensä hypähti. Hänet kerran pelastanut nuori mies nojasi käsivarsiaan rantakallioon ja katseli. Hänestä näkyi vain pää, hartiat ja käsivarret, muuten hän oli veden alla. Mutta kun Charlie näki tuon toisen nuoren miehen ja lähti kävelemään tätä kohti, tämä katosi näkyvistä. Veden pintaan jäi vain renkaita siihen kohtaan, jonne hän oli kadonnut.

”Hei, älä mene!” Charlie huudahti ja toivoi toisen kuulevan. ”Haluan puhua kanssasi! En ole vieläkään saanut tilaisuutta kiittää sinua.”

Hän kävi kalliolle vatsalleen ja odotti veden tyyntymistä. Kirkkaassa vedessä hän saattoi erottaa, että tuo toinen oli edelleen siinä, aivan lähellä pintaa, ja katseli häntä suurilla silmillään. Mies – tai oikeammin poika vasta – oli hyvin kaunis pitkine mustine hiuksineen, suloisine kasvonpiirteineen ja hoikkine vartaloineen. Mutta hänen jalkojensa tilalla olikin pyrstö, valtavan upea pyrstö, joka ilta-auringossa kimalsi kaikissa sateenkaaren väreissä. Charlien henki salpautui – ei hän ollut eläissään nähnyt mitään noin ihmeellistä, ei vaikka hän oli nähnyt lähes kaikki taikaeläimet ja -olennot, joita maa päällään kantoi. Entistä enemmän hän kaipasi saada puhua tuon olennon kanssa – hän muisti nyt tämän kädet vartalollaan, huulet omilla huulillaan sinä päivänä, kun tämä oli pelastanut hänet hukkumasta.

”Tule tänne”, Charlie sanoi ja hymyili toiselle rohkaisevasti. ”En minä tee sinulle mitään pahaa. Lupaan. Sinä olet auttanut minua, ja nyt minä haluan tietää, voinko tehdä puolestani jotain sinun hyväksesi.”

Kun Charlie puhui, hän näki tuon toisen pojan suurista silmistä, että tämä kuuli hänet kyllä. Hän ojensi kätensä tätä kohti, antoi sormenpäiden varovasti koskettaa viileää vettä kuin tuon pojan hohtavaa ihoa – ja silloin, silloin viimein käsi tarttui hänen käteensä. Iho oli viileä, sormet pitkät ja hoikat, mutta se oli silti ihmisen käsi, samanlainen kuin Charlien omakin. Hänen teki mielensä suudella sitä, mutta hän jäi tuijottamaan pintaan noussutta poikaa, joka jäi nojaamaan kallioon. Vesi valui hänen hiuksistaan harmaapilkulliselle kivelle, värjäsi sen tummaksi ja valui siitä takaisin mereen. Poika katsoi Charlieta, kuin hän olisi tässä ollut se ihmeellinen olento.

”Minä olen Charlie”, Charlie sanoi sanoakseen vain jotain, mitä tahansa.

”Nimi sopii sinulle”, toinen poika vastasi. Charlie hätkähti hänen äänensä kaunista sointia sekä sitä, että toinen tosiaan osasi puhua kuin ihmiset.

”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi, kun poika jäi vaiti ja nojaili leukaa käsiinsä häntä katsellen.

”Ei minulla ole nimeä”, poika sanoi mutta ei näyttänyt surulliselta. ”Kerran minulla oli nimi, mutta en enää voi muistaa sitä. Ehkä sillä ei ole väliä. Sinä olet ensimmäinen, joka on kysynyt sitä pitkään aikaan.”

”Sinä pelastit minut kauan sitten, kun putosin mereen. Olisin hukkunut, ellet olisi auttanut minua. Nyt haluaisin tehdä vastapalveluksen. Onko mitään, mitä voisin sinun hyväksesi tehdä?” Charlie kysyi ja kosketti varovasti pojan olkapään auringossa kimaltavaa ihoa.

Poika nojautui lähemmäs, kuin olisi janonnut toista suudelmaa. Sitten hän kuitenkin pysähtyi – kasvot vain pienen matkan päässä Charliesta – ja tarttui sormillaan medaljonkiin, joka riippui hänen kaulassaan. Charlie hätkähti sitä: se oli ilkeän näköinen, käärmeenkuvilla koristeltu ja painava. Siitä huokui jotain synkkää, ja se oli hiertänyt pojan kauniin niskan ja kaulan ihon kipeän näköisesti vereslihalle.

”Onhan minulla tämä”, poika sanoi mietteliäästi. ”Se on ollut minulla aina, enkä enää muista miksi. Muistan vain, että se täytyy tuhota – eikä mikään, mitä meren alla on, voi tuhota sitä. Isäni, meren kuningas sanoo, että vain tuli voi sen pahan taikuuden lopullisesti tuhota, eikä mikä tahansa tuli, sellainen, joka sinulla on nuotiossasi. Mutta lohikäärmeen tuli voi, ja sinähän taidat tietää niistä jotain.”

Charlie hymyili tajutessaan, että tuo kaunis olento oli tarkkaillut häntä katseilta suojassa, merenpinnan kätköistä jo pidemmän aikaa.

”Kyllä vain”, hän sanoi. ”Jos olet varma, voin ottaa korun vaikka heti mukaani ja heittää sen ilmaan isoimman norjalaisen röpelöniskan edessä. Sen jälkeen se on niin mennyttä, kuin vain voi olla.”

Pojan ilme kirkastui, ja hän ojensi korun epäröimättä Charlielle. Kun hänen otteensa kirposi siitä, ilme hänen kasvoillaan muuttui keventyneeksi, ja hänen kasvoilleen kohosi niin valloittava hymy, että Charlien sydän meni siitä aivan sykkyrälle, ja hän halusi jälleen suudella tuota poikaa. Pojan käsi viipyi hänen omassaan hieman kauemmin, kuin olisi ollut tarkoitus.

”Kiitos”, poika sanoi. ”Muistan tämän ikuisesti. Muistan sinut ikuisesti. Charlie.”

”Mutta koska näen sinut uudestaan?” Charlie huusi pojan perään, mutta tämä oli jo kadonnut.



... jatkuu...
« Viimeksi muokattu: 11.07.2022 11:29:54 kirjoittanut Altais »
Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 6 188
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Onpa mielenkiintoinen aloitus :) Tykkään tosi paljon tästä sadunomaisesta kerronnasta joka tuo tähän kivan säväyksen. Etenkin tuo ensimmäinen luku oli hyvä ja kerronta sopi siihen.

Ymmärrän hyvin miksi Regulus valikoitui tähän tekstiin päähenkilöiksi koska kyllähän tuo canonin mukainen medaljonki-hommeli on sellainen mistä saa helposti punottua tällaisen juonen :D Kivaa kuitenkin että tähän tuli tämä erilainen twisti Charlien kautta ja jännä nähdä kuinka tarina etenee. Charlien pelastaminen oli tietenkin välttämätöntä niin että nämä kaksi pääsevät tapaamaan, mutta yllätys oli että Reguluksella oli edelleen medaljonki. Mitenhän tässä käykään :D

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

valokki

  • ***
  • Viestejä: 527
Lukaisin tämän jo eilen illalla ja olipa todella kiehtova yhdistelmä Pientä merenneitoa ja HP-maailmaa! Eipä ole itsekään tullut koskaan luettua mermaid!AU:ta, vaikka välillä on kyllä tullut aiheeseen liittyvää fanartia vastaan. Toisekseen Regulus/Charlie on parituksena aivan uusi itselleni, mutta kuten itsekin sanoit, sopii Charlie erilaisista taikaolennoista kiinnostuneena hyvin tarinaan, kun taas tuo Regulus merenneitona on mielestäni todella oivaltava keksintö juurikin tuon medaljongin ansiosta! Muutenkin Regulus toimii tässä niin regulusmaisesti mennessään tuhoamaan medaljonkia ja ajatellessaan sitä, kuinka hän välittää veljestään, tai ainakin itse juuri sellaisena tykkään Reguluksen nähdä.

Lainaus
Meren jumala Ahti näki pojan kamppailun elämästään.
Ihan mahtavaa, että juuri Ahti on se, joka tulee Reguluksen apuun! :D Ja olipas mystinen tuo Ahdin tarjous, kun hän tarjosi ikuista elämää omana poikanaan ja jatkajanaan. Reguluksesta tulee vähän sellainen kuva, että tarjous sisälsi tässä tapauksessa myös muistinmenetyksen sekä ulkoisesti nuorena säilymisen, tai ainakin Charlien ajatuksista päätellen Regulus ei kuulostanut kovasti vanhentuneen näköiseltä. Onneksi Regulukselle oli sentään jäänyt mieleen, mitä medaljongille piti tehdä ja se on nyt turvallisesti pois päiväjärjestyksestä!

Lisäksi tykkään paljon tästä Charlien ja Reguluksen lähentymisestä, ja molemmista huomaa, että he ovat lumoutuneita toisistaan ja heidän välillään tuntuu olevan jopa taikaa. Regulus selvästi arastelee Charlieta hieman, mutta Charlie taas on onneksi sen verran lempeä ja rauhallinen, että hän osaa voittaa Reguluksen luottamuksen puolelleen. Vaikka Regulus lähtikin nyt ilman minkäänlaista lupausta palata takaisin, veikkaan, ettei Regulus osaa pysyä kauan pois Charlien luota. Tai ehkäpä Charlie keksiikin lähteä etsimään Regulusta! Saapa nähdä.

Kiitos näistä luvuista, näitä oli todella mielenkiintoista lukea! Todella vaikuttavaa, kuinka monipuolisesti osaat kirjoittaa erilaisista hahmoista ja maailmoista! :)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 646
A/N: Olipa hauskaa, että tämä merenneitosatu oli saanut kommentteja.  :) Tämän julkaiseminen hiukan jännitti, kun olin itselleni niin vierailla vesillä tämän suhteen. Mutta on se vaan hyvä, että on tällainen haaste, niin tulee lähdettyä kokeilemaan juttuja, joita ei muuten kokeilisi.

Vendela: Kiva, jos pidit sadunomaisesta kerronnasta. Oli myös jännä lähteä kirjoittamaan satua, tai jotain sen tapaista. Erilaisia kerrontatapoja on mukava testailla huvin ja harjoituksen vuoksi, kiva jos se tuntui toimivalta. Mikään hirmu pitkä tästä ei tule, mutta sen verran kuitenkin, että katsoin parhaaksi jakaa lyhyempiin osiin. Kiitos paljon kommentista!  :)

valokki: Näin juuri sen mielessäni kuvittelin, että Regulus olisi säilynyt suunnilleen sen ikäisenä, kuin oli "kuollessaan". Muistinsa hän on jokseenkin menettänyt myös, tai sitten menneillä ei ole ollut niin väliä. Tässä ei sitä kerrottu, mutta en ajatellut Ahdin erikseen vieneen hänen muistiaan, vaan ehkä se on voinut olla sen melkein-kuolemisen ikävä sivutuote. Mysteeri on myös, miksi Ahti olisi ottanut ihmispojan omakseen, mutta kai se pohjimmiltaan johtuu siitä, että minä aina haluan kirjoittaa tarinoita, joissa Regulus ei kuolekaan.  ;D Kiitos kovasti kommentistasi, ja kiva, jos tarinat tuntuvat monipuolisilta.  :) Kaiketi en ole lapsena leikkinyt tarpeeksi, ja nyt sitten leikin aikuisena näillä poloisilla hahmoilla.  ;D





~   3   ~


Tuo toinen poika – hän, joka ei enää muistanut omaa nimeään, mutta sen sijaan muistaisi Charlien nimen aina – ui nyt kiireesti isänsä Ahdin luo. Hänellä oli isälle tärkeä pyyntö, ja jos isä aidosti rakastaisi häntä, tämä myöntyisi siihen. Tähän asti hän oli ollut tyytyväinen saadessaan elää päivästä ja vuodesta toiseen rauhallista, turvattua elämäänsä veden pinnan alla. Isä sanoi, että siellä mikään ei voisi häntä vahingoittaa, ja yleensä hänellä oli ollut siellä hyvä olla.

Hänelle oli riittänyt ihailla tuota punatukkaista poikaa kaukaa, katsella salaa rantakallioiden kätköistä hänen jokapäiväisiä puuhiaan lohikäärmeiden parissa. Mutta nyt kun hän oli saanut oikeasti kohdata tuon pojan, Charlien, elämä meren pinnan alla alkoi tuntua hänestä lohduttoman yksinäiseltä. Hän tajusi, ettei hänellä ollut edes omaa nimeä. Ennen sillä ei ollut väliä, mutta nyt hän olisi halunnut voida kertoa Charlielle nimensä. Lisäksi hän muisti nyt muutakin.

”Isä”, hän sanoi. ”Minä haluan palata maan päälle. Olinhan kerran ihminen. Minä haluan tietää, kuka olin ja mistä tulin. Haluan jälleen muistaa oman nimeni. Haluan vielä kerran kohdata veljen, joka joskus oli minulle tärkeintä maailmassa. Lisäksi haluaisin, että Charlie rakastaisi minua.”

Ahti katsoi poikaansa pitkään ja murheellisesti. Olihan hän aavistanut, että tämä päivä joskus tulisi. Poika oli syntynyt ihmiseksi, ja osa hänen sydämestään kuuluisi aina ihmisten maailmaan. Ei edes mikään määrä isällistä rakkautta ja turvaa voisi muuttaa sitä, vaan tietenkin poika edelleen janosi saada kokea myös ihmisolennon rakkautta. Mutta vaikka ymmärsi kaiken tämän, Ahti ei ollut valmis antamaan poikaa takaisin ihmisten maailmalle kokonaan. Maailmalle, joka oli kohdellut niin kaltoin tuota kaunista ihmisolentoa kieltämällä häneltä rakkauden ja lämmön, ja ajamalla kohti ennenaikaista kuolemaa.

”Se on paljon toivottu, poika hyvä”, Ahti sanoi verkkaisen juhlalliseen tapaansa, peittäen syvimmät tunteensa. ”Pelkäänpä, että minun on hyvin vaikea antaa sinulle sitä, mitä minulta pyydät."

Kun Ahti näki kirvelevän pettymyksen poikansa silmissä, eikä tämä siitä huolimatta väittänyt isälleen vastaan, hänen sydämensä heltyi. Poika oli ihmisten maailmassa saanut osakseen jo riittävästi sitä, että toiset päättivät hänen elämänsä suunnasta. Se ei ollut oikeaa rakkautta, Ahti tiesi. Murheellisena poika oli jo kääntymässä pois, kun Ahti kutsui hänet takaisin.

"Voin kuitenkin järjestää sinulle tämän: saat kaksi päivää ja kaksi yötä aikaa etsiä veljesi, selvittää oman nimesi ja saada Charlie rakastumaan sinuun”, hän sanoi.

”Helppo juttu”, poika huudahti kasvot ilosta kirkastuen, mutta isä ei ollut lopettanut vielä.

”Ainoa ehto on, että koko sinä aikana et saa koskettaa ketään toista elävää olentoa. Et käsilläsi, et huulillasi, nenälläsi, et edes pikkusormen kynnen kärjellä. Et saa myöskään sanallakaan mainita näistä ehdoista kenellekään. Jos epäonnistuisit tehtävässäsi miltään osin, palaisit takaisin mereen, ja se sinun mielitiettysi joutuisi seuraamaan sinua tänne. Oletko ymmärtänyt?”

”Mutta sehän on ihan pähkähullu ajatus”, poika sanoi. ”Miten Charlie muka voisi rakastaa sellaista, joka ei voi edes –”

”Ota tai jätä”, Ahti sanoi ennen kuin hänen tarvitsisi kuulla enempää.

Eikä pojalla ollut muuta mahdollisuutta, kuin suostua. Muutakaan tilaisuutta hän ei saisi.



~   4   ~


Sinä aamuna Charlie hämmästyi suuresti, kun hän näki kauniin rakastettunsa nousevan ylös meren aalloista ja kävelevän rantahiekkaa pitkin häntä kohti ilman rihman kiertämääkään. Poika oli vielä kauniimpi kuin hän oli muistanut, tämä oli kuin veistosten nuori jumalolento. Juuri sellainen, kuin tulevan meren jumalan kuuluikin olla. Charlie meni hänen luokseen ja yritti syleillä, mutta poika nosti kätensä torjuvasti pystyyn hämmentäen Charlien.

”Minä haluaisin lähteä kaupunkiin”, poika sanoi Charlielle näyttäen anteeksipyytävältä. ”Tuletko mukaan?”

Tottahan Charlie tuli. Ennen lähtöä he valitsivat pojalle Charlien vaatekaapista asiallista päällepantavaa – Charlie valitsi siisteimmät mahdolliset vaatteensa ja tekaisi niistä nopeasti taikasauvallaan vielä tyylikkäämmät ja pojan hoikkaan varteen täydellisesti istuvat. Poika kuivasi ja kampasi pitkän tukkansa, ja he olivat valmiit lähtöön.

Kaupungin kaduilla ihmiset kääntyivät tuijottamaan, kun hauskannäköinen Charlie ja tämän häikäisevä seuralainen kävelivät rinta rinnan ja juttelivat luontevasti keskenään.

”Hei Charlie”, he sanoivat, sillä he kaikki tunsivat mukavan, punatukkaisen pojan ja rakastivat häntä. ”Kuka on komea seuralaisesi?”

”Hän on vain eräs hyvä ystävä”, Charlie vastasi silloin, sillä ei halunnut asettaa rakastettuaan vaikeaan tilanteeseen. Toisen pojan sydäntä kirveli salaa, kun hän kuuli Charlien sanovan häntä vain ystäväkseen. Mutta vielä olisi aikaa.

Ensimmäisen päivän iltana he sattumalta ohittivat talon, jonka portaille Charlien rakastettu pysähtyi. Talo oli valtavan suuri ja kaikesta näki, että se oli joskus ollut upea ilmestys. Lähes kuninkaallinen. Mutta nyt se oli seissyt siinä unohdettuna, sateen piiskattavana ja tuulen riepoteltavana ilman kenenkään huolenpitoa. Portaiden pieliä reunusti villiintynyt puutarha.

Mutta talo ei ollut asumaton. Sen ovi aukesi, ja ulos astui raskaiden vuosien, surun ja menetysten kumaraan painama mies ja nainen. Kun he näkivät Charlien ja tämän rinnalla kulkevan pojan, he tunnistivat omansa heti. He juoksivat pojan luo ja olisivat halunneet sulkea tämän syleilyynsä. Mutta taas poika astui kauemmas ja nosti kätensä torjuvasti.

”Regulus? Olethan se sinä, rakas Regulus?” kysyi nainen, jonka poika nyt tunnisti äidikseen. Hän katsoi naista ja maisteli tämän sanoja suussaan.

”Se oli tosiaan minun nimeni”, poika sanoi hitaasti. Hän katseli vanhempiaan, vanhaa kotitaloaan, ja muisti nyt, miten häntä oli siellä kohdeltu. Hän muisti, miten hän oli siellä ollut näkymätön, mitätön ja valmis tekemään mitä tahansa edes pienen rakkauden murusen eteen. Hän ymmärsi, että vasta nyt, kun hän nyt oli kaunis, voimakas ja huokui jumalallista voimaa, vanhemmat olivat valmiit rakastamaan häntä.

”Minä annan teille anteeksi sen, ettette osanneet rakastaa minua silloin, kun olisin eniten sitä tarvinnut”, hän sanoi. ”Mutta en aio enää koskaan palata tuohon taloon, jota joskus kutsuin kodiksi. Aion elää todelliselle rakkaudelle, ja toivon teidän yrittävän tehdä samoin.”

Niin sanoen tuo poika, Regulus, nyökkäsi Charlielle ja kehotti tätä jatkamaan matkaa kanssaan.
Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 327
Luin tämän hyvin hämmästyneenä ja ihastuneena eilen. :D Harmitti, kun en ehtinyt silloin millään kommentoida, ja nythän tähän onkin tullut jo jatkoa. Mutta yritän sanoa jotain, vaikka luultavasti toistankin vain sekä toisia kommentoijia että aikaisempia kommenttejani muihin tarinoihisi.

Enpä muista koskaan ennen, että olisi tullut luettua ficciä satumuodossa. Tätä voisikin varmaan sanoa jonkinlaiseksi cross-overiksi siinä mielessä. Noin pääsääntöisesti eri fandomien sekoitukset ja yhdistelmät eivät ole oikein minun juttuni, mutta tykkäsin tästä tosi paljon. Tämä oli kaunis, kiehtova, viihdyttävä ja herätti ihan samantien kiinnostuksen. Minusta tämä täytti tuon vaikean mermaid-tropeshaasteen todella hyvin. :)

Pakko lainata tuosta alusta heti kohta, koska tässä oli minusta vain niin mahdottoman hyvin kerrottu sadunomaisella tavalla sekä Siriuksen että Reguluksen luonteista ja elämästä muutamalla lausella kaikki oleellinen. Todella hienoa työtä! :D

Lainaus
Vanhempi pojista oli etevä, voimakas ja ystäviensä keskuudessa rakastettu. Hän tunsi elämän kohisevan suonissaan, eikä malttanut mukautua suvun perinteisiin, jotka hän koki painavina kahleina, jotka yrittivät pitää kurissa hänen pitelemätöntä elinvoimaansa. Äiti ja isä rakastivat ja ihailivat upeaa lastaan suuresti, mutta vuosien varrella kiintymys vaihtui moitteiksi ja vastaväitteiksi, sitten vihaksi ja katkeruudeksi, kunnes eräänä päivänä vanhempi poika lähti jättäen taakseen vanhempiensa kodin.

Nuorempi veli oli kuuliainen, hyvätapainen ja aina ystävällinen kaikille, mutta myös hiljainen ja taipuvainen jäämään vaille muiden huomiota. Hän rakasti sekä vanhempiaan että veljeään yli kaiken, mutta hänelle muistettiin harvoin osoittaa vastarakkautta. Vanhemman veljen lähtö särki nuoremman sydämen, mutta hyvää tarkoittaen hän yritti kaikkensa paikatakseen vanhempiensa elämään esikoispojan jäljiltä jääneen ammottavan aukon. Hän ei koskaan jättänyt tekemättä mitään, mitä vanhemmat häneltä pyysivät, ja yrittipä hän lukea näiden toiveita rivienkin välistä.

Tässä taas oli niin hyvin yhdistetty kirjojen canonia, kuitenkin yksinkertaistaen sitä sopivasti sadun muotoon. Vähän jännittää jo etukäteen, mitenhän tuo Voldemortin voittaminen oikein tulee menemään, tai ehditäänkö sadussa edes tähän asti. Oli miten oli, tämä oli ihana kohta:

Lainaus
Eräänä päivänä, tehtyään pitkään töitä yötä päivää, poika viimein keksi keinon. Hän kehitti vaikean ja vaarallisen suunnitelman: hänen täytyi varastaa Pimeyden Lordin medaljonki, joka sisälsi velhon kuolemattoman sielun. Tuhoamalla sen hän voisi tehdä Pimeyden Lordista jälleen kuolevaisen, jolloin hänen isoveljellään olisi todellinen mahdollisuus voittaa tämä kaksintaistelussa.

Reguluksen takia särki kyllä sydäntä tässäkin tarinassa, vaikka tässä hänellä on sentään mahdollisuus, toisin kuin kirjoissa. Mutta tuo vanhempien välinpitämättömyys, Pimeyden lordin joukkoihin liittyminen vasten tahtoa, veljen menettäminen ja lopussa lähes kuoleminen tuntuvat kyllä kamalilta. :( Tuli muuten taas kerran mieleeni, miten monet sadut ovat tämän tarinan tapaan hyvinkin synkkiä, koska ei tämä surullisuudessaan niistä niin paljon poikennut. Ymmärsin kuitenkin hyvin Ahtia, vaikka hänellä olikin itsekkäät vaikuttimet. Kuka nyt ei Regulusta haluaisi! :)

Se, että Regulus onnistui pelastamaan Charlien hengen, ja että nämä kaksi tapasivat sillä tavalla, oli ihana käänne, ja kyllä nämäkin miehet sopivat hyvin yhteen. Charlie jos kuka osaa arvostaa meren olentoa, kun on ollut aina taikamaailman olennoista kiinnostunut. Tämä toisen luvun loppu oli ihastuttava:

Lainaus
Pojan ilme kirkastui, ja hän ojensi korun epäröimättä Charlielle. Kun hänen otteensa kirposi siitä, ilme hänen kasvoillaan muuttui keventyneeksi, ja hänen kasvoilleen kohosi niin valloittava hymy, että Charlien sydän meni siitä aivan sykkyrälle, ja hän halusi jälleen suudella tuota poikaa. Pojan käsi viipyi hänen omassaan hieman kauemmin, kuin olisi ollut tarkoitus.

”Kiitos”, poika sanoi. ”Muistan tämän ikuisesti. Muistan sinut ikuisesti. Charlie.”

”Mutta koska näen sinut uudestaan?” Charlie huusi pojan perään, mutta tämä oli jo kadonnut.

Medaljonki saatiin llmeisesti tuhottua, ja sen puolesta kaikki oli hyvin. Mutta Charlien ja Reguluksen kannalta tuntuu ikävältä, ja muistelen, että siinä Andersenin Pieni merenneito -sadussa taisi olla onneton loppu. Uskon ja toivon kuitenkin, että olet keksinyt tähän jotain iloisempaa. :)

Vähän eikä ihan vähänkään jäi mietityttämään, pystyykö Ahti luopumaan Reguluksesta, ja onko se edes mahdollista? Tuo, ettei saa koskettaa ketään tuntui pahaenteiseltä ja siltä, että jotenkin tämä vielä tulee menemään pieleen ehkä juuri siksi. :( Ja onko Ahdilla jokin juoni mielessä? Joka tapauksessa ilahdutti kovasti se, että Regulus pääsi maan pinnalle järjestämään asioita ainakin jollain tavalla kuntoon. Ihanasti hänet oli kuvattu tässä, eikä ihme että Charlie on häneen heikkona. Ja toki yhtä lailla toisinpäin. :)

Lainaus
Kaupungin kaduilla ihmiset kääntyivät tuijottamaan, kun hauskannäköinen Charlie ja tämän häikäisevä seuralainen kävelivät rinta rinnan ja juttelivat luontevasti keskenään.

Jäin miettimään sitä, että vaikka Regulus saisikin Charlien rakastumaan itseensä ilman kosketusta. mahtaako se riittää lumouksen murtamiseen? Ja jotenkinkin tuntuu, että silloinhan kaikki muuttuu entistä raskaammaksi, jos ero on kuitenkin väistämätön. Joka tapauksessa jään suurella mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Miten sinä oikein teet tämän joka kerta, että saat eri hahmoista ja erilaisilla kirjoitustyyleillä luotua aina yhtä mielenkiintoisen ja jännittävän tarinan? Se on todella arvokasta ja kadehdittavaa. :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

valokki

  • ***
  • Viestejä: 527
Edelleen tosi hauska idea yhdistellä tällä tavalla Pientä merenneitoa ja HP-maailmaa! Lukijana väkisinkin lähtee tekemään arvailuja, mitä kaikkia tuttuja elementtejä tähän tarinaan tulee Pienestä merenneidosta, mutta on sitten eri asia, kuinka usein omat arvaukset osuvat oikeaan. :D

Lainaus
”Ainoa ehto on, että koko sinä aikana et saa koskettaa ketään toista elävää olentoa. Et käsilläsi, et huulillasi, nenälläsi, et edes pikkusormen kynnen kärjellä. Et saa myöskään sanallakaan mainita näistä ehdoista kenellekään. Jos epäonnistuisit tehtävässäsi miltään osin, palaisit takaisin mereen, ja se sinun mielitiettysi joutuisi seuraamaan sinua tänne. Oletko ymmärtänyt?”
Ajattelinkin, että Reguluksen on jotenkin päästävä takaisin Charlien luo, mutten arvannut, että tämä olisi mennyt näin! Mikä on siis vaan hyvä juttu, on kivaa, kun tarina pääsee yllättämään. Alkuun ajattelin, että kosketuksen rajoittaminen olisi helpompi juttu kuin äänen rajoittaminen, muttei se taida ihan niin mennä. Etenkin, kun Regulus ei saa edes puhua tilanteestaan. Toisaalta Ahti ei kuitenkaan rajoittanut muuta kuin ehdoista puhumisen kielletyiksi puheenaiheiksi, joten tunteistahan ilmeisesti saa puhua. Ja Charlie vaikuttaa olevan selvästi jo aivan lääpällään Regulukseen, vaikka tämä vähän mystisesti käyttäytyykin.
Hauska yksityiskohta tässä koko juonessa on myös se, ettei tässä ole varsinaista pahista, ellei Voldemortia lasketa. Saapa nähdä, tekeekö hän vielä jonkinlaisen esiintymisen tässä tarinassa jossain muodossa.

Lainaus
”Minä annan teille anteeksi sen, ettette osanneet rakastaa minua silloin, kun olisin eniten sitä tarvinnut”, hän sanoi. ”Mutta en aio enää koskaan palata tuohon taloon, jota joskus kutsuin kodiksi. Aion elää todelliselle rakkaudelle, ja toivon teidän yrittävän tehdä samoin.”
Nautin niin paljon näistä hetkistä, kun Regulus on saanut itsevarmuutta eikä ole enää riippuvainen vanhempiensa hyväksynnästä. Hän näkee vielä niin selkeästi vanhempiensa käytöksen läpi, eikä anna heille enää ollenkaan periksi. Olisikin tällaisessa tilanteessa hauska nähdä vanhempien ilme, kun he tajuavat, kuinka paljon heidän poikansa on muuttunut.

Kiitos taas näistä osista! Jännää nähdä, kuinka Reguluksen ja Charlien välit lämpenemään ja löytääkö Regulus Siriuksen.

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 6 188
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Ajattelin ihan samaa mitä valokki tuossa kommenttinsa alussa, että onpa hauskaa miten yhdistelet tuota tuttua satua ja HP-maailmaa :D Itsekin lähdin pohtimaan ja miettimään mihin suuntaan tarinaa viet, mutta parasta on tietenkin lukea ja yllättyä juonenkäänteistä jotka eivät ole itselle tullut mieleenkään!

Oih, voin vaan kuvitella minkälainen näky alaston Regulus on ollut Charlielle. Tuo, ettei saa koskettaa mutkistaa tilannetta, mutta eipä rakkauden olekaan tarkoitus olla helpooa :D Mielenkiintoista nähdä kuinka tilanne etenee.

Löytääköhän Regulus Siriuksen? Tuo nyt ainakin oli hyvä, ettei hän lämmennyt vanhemmilleen vaan muisti kuinka huonosti nämä olivat häntä kohdelleet.

Jatkoa jään odottamaan :)

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Altais

  • ***
  • Viestejä: 646
A/N: Kesäaikaan käy tuo kirjoittaminen vähän hitaammalla kuin ehkä muuten, mutta kyllä tämäkin tarina silti loppuun asti saadaan. Tässä taas pari uutta ficlet-lukua ennen loppuratkaisua.  :)

Pahatar: Voi että, kylläpä tuli hyvä mieli kauniista sanoistasi. Kiitos kovasti! :) Näistä haasteista saa tosissaan kirjoittamiselle joskus aika hauskoja lähtökohtia ja ideoita, joita ei muuten olisi tullut mieleenkään kokeilla. Enpä ole minäkään harrastanut crossovereita aiemmin, en kirjoittanut mitään satumuodossa, enkä varsinkaan merenneidoista.  ;D Siksi oli ihan erityisen hauska kuulla, että tykkäsit tästä. Reguluksen tarinasta saa kyllä halutessaan irti paljon erilaisia sävyjä, varsinkin noita surullisempia, mutta tarvittaessa voi onneksi aina kirjoittaa hänelle myös onnellisia käänteitä.  :) Siksi kai olen niin kiintynyt häneen hahmona. Charliesta en ole aiemmin kirjoittanut, mutta mielikuvissani hän on sellainen hyväntuulinen, luonnonläheinen ja rakastettava hahmo, josta on helppo tykätä.  :) Juu, ja tiedostin heti aloittaessani tätä, että Pienellä merenneidolla on se alkuperäinen, lohduton loppunsa, ja sitten se Disney-versio. Tämä ei varmaan tule ainakaan täysin menemään kummankaan niistä mukaan, mutta enempää en vielä paljasta.  ;D

valokki: Niinpä, tässä ei ole ihan samalla tavalla pahista ainakaan keskeisenä hahmona, kuin sekä Pottereissa että Pienessä merenneidossa. On vaan ihmisiä, joilla on enemmän tai vähemmän kyseenalaisia intressejä ja erilaisia puutteita, ja olet ihan oikeassa siinä, ettei Ahdin motiivitkaan ehkä ole ihan selvillä.  :) Hauskaa on kyllä sekoittaa keskenään Potter- ja satumaailmaa, ja näissä tulevissa luvuissa on varmaan joitain elementtejä muistakin vanhoista saduista. En edes osaa sanoa mistä, mutta varmaan on olemassa satuja, joissa etsitään kadonneita veljiä tai muita perheenjäseniä.  :) Hyvä huomio kyllä, että Charlie on jo ihan selvästi tosi ihastunut Regulukseen, joten sikäli Reguluksen tehtävä ei välttämättä olisi ihan mahdoton. Mutta saapa nähdä, miten heidän käy. Kiitos ihanasta kommentistasi jälleen!  :)

Vendela: Olen kyllä samaa mieltä, että Charlie on varmaan ollut tiputtaa silmänsä, kun alaston Regulus on yhtäkkiä noussut vedestä ja kävellyt muina miehinä häntä vastaan.  ;D Kuvittelen hänet tässä ihan erityisen hyvännäköiseksi, kun Ahdin tekosien myötä hän on saanut vielä tavanomaisen, hyvän ulkonäkönsä lisäksi jotain sellaista taianomaista hohtoa, jota satujen merenneidoissakin on. Seuraavaksi varmaan saadaan hiukan lisää selvyyttä tuohon, löytyykö se Sirius, ja mitä sitten tapahtuu. Kiva, jos tätä on ollut hauska lukea. Haasteena tämä TROPES on aivan loistava, ja täytyy ehkä ottaa vielä toinen kierros sitä, kunhan tämä on valmis. Kiitos kommentistasi, se ilahdutti kovasti!  :)




~   5   ~

Ensimmäisen yön he nukkuivat majatalossa jakaen huoneen, mutta vuodetta he eivät voineet jakaa. Regulus pysytteli koko ajan toisessa laidassa pientä huonetta, mikä suretti Charlieta vähän. Mutta heillä oli mukavaa, kun he aamuyön tunneille asti juttelivat kaikesta mieleen tulevasta. Regulus halusi kuulla kaiken Charlien vanhemmista, sisaruksista ja lapsuudenkodista, sekä kaikista maista, joissa tämä oli ehtinyt käydä. Itsestään hän kertoi vain, että hänellä oli kerran ollut rakas isoveli nimeltä Sirius, ja tämän veljen hän toivoisi kovasti näkevänsä vielä kerran. Vaikka veli oli jättänyt hänet jo vuosia sitten, hän ei ollut unohtanut tätä, ja halusi kertoa sen myös veljelleen.

”Sinä muistat veljesi nimen edelleen, vaikket vielä hetki sitten muistanut omaasi”, Charlie sanoi ja ihmetteli, miten suunnatonta olikaan tuon pojan rakkaus toisia kohtaan.

”Niin”, Regulus sanoi hiljaa. ”Aina minä sen olen muistanut. Niin kuin tulen muistamaan sinunkin nimesi, Charlie.”

Seuraavana päivänä he jälleen kulkivat ja kulkivat. He kävivät kaupungin jokaisella kadulla ja pikku kujalla, kolkuttivat jokaiselle ovelle, kunnes heidän oli pakko tunnustaa, ettei koko kaupungista löytynyt ketään Siriusta. Regulus vajosi maahan istumaan, nojasi selkänsä erään talon seinään ja purskahti lohduttomaan itkuun. Charlie olisi halunnut lohduttaa, mutta Regulus teki kaikin tavoin selväksi, ettei häneen saanut koskea, joten hän jäi vain avuttomana istumaan ja katselemaan toisen itkua miettien, mitä voisi tehdä.  Heidän huomaamattaan laiha, takkuinen kulkukoira oli seurannut heitä, ja kun se nyt kävi makaamaan maahan heitä katsellen, Charlien tuli sitä sääli. Hän kaivoi repustaan viimeiset eväsvoileivät ja ojensi niitä kohti nälkiintynyttä eläintä. Regulus katseli hiljaa ja mietteliäänä, kun koira söi eväät viimeistä murua myöten.

Mutta kun eläin kaiken syötyään muuttuikin heidän silmiensä edessä nuoreksi mieheksi, Charlie hätkähti suuresti, ja Regulus sen sijaan vain tuijotti. Mies oli liian laiha, vaatteet olivat likaiset ja pitkät hiukset aivan takussa, mutta hänellä oli silti samat harmaat silmät ja kauniit kasvonpiirteet kuin Reguluksella itsellään.

”Regulus”, mies sanoi, ja uskoessaan viimein sen olevan kadonnut veljensä Sirius, Regulus olisi enemmän kuin mitään halunnut syöksyä tämän kaulaan. Mutta hän pysytteli etäällä.

Sirius kertoi luulleensa veljensä kuolleen jo vuosia sitten vanhempien piittaamattomien tekojen seurauksena, ja Pimeyden Lordin uhrina. Hän kertoi, että kaupunki oli ajautunut kurjuuteen ja köyhyyteen Pimeyden Lordin otettua vallan, eikä kenelläkään ollut voimaa vastustaa häntä. Siriuksen Lordi oli muuttanut koiraksi, koska oli kokenut älykkään ja voimakkaan nuoren miehen liian suurena uhkana itselleen, eikä Siriuksella nälkiintyneenä ollut enää ollut voimia muuttaa itseään takaisin ihmiseksi. Nyt syötyään ensimmäisen kunnon ateriansa viikkokausiin, ja nähtyään viimein veljensä, hän oli löytänyt itsestään tämän voiman.

”Mene ja tee loppu Pimeyden Lordista”, Regulus sanoi veljelleen. ”Silloin sinusta tulee tämän kaupungin hallitsija, ja niin sen pitää ollakin.”

”Mutta ei häntä voi kukaan tuhota”, Sirius huokaisi raskaasti. ”Hänen synkkä sielunsa on jossakin tarkoin varjellussa paikassa, kätkettynä taikaesineeseen, jonka sijainnista tai ulkonäöstä ei ole kellään tietoa. Sen tuhoaminen olisi äärimmäisen vaikeaa ja vaarallista, mutta vain siten Lordi voisi olla jälleen kuolevainen.”

Silloin Regulus kertoi veljelleen, mitä hän oli tehnyt, miten hän oli pelastunut varmalta kuolemalta, ja miten Charlie lopulta oli auttanut häntä tuhoamaan medaljongin. Siriuksen ilme kirkastui, mutta synkkeni jälleen Reguluksen sanoessa, että heidän piti jo lähteä, sillä oli jo ilta ja aurinko laskemassa.

”Mutta et sinä voi lähteä nyt, kun olen viimein löytänyt sinut”, Sirius sanoi. ”Minä rakastan sinua, oma veljeni.”

”Minä rakastan sinua myös”, Regulus vastasi. ”Mutta suurin rakkauden teko minua kohtaan on, jos sinä tuhoat Pimeyden Lordin ja otat omaksesi sen, mikä sinulle kuuluu. Silloin kaikki minun kokemani ei ole mennyt hukkaan.”

Niin sanoen Regulus ja Charlie hyvästelivät Siriuksen ja lähtivät.



~   6   ~


Ääneti he kävelivät lämpimässä kesäillassa auringonlaskua vasten. Charlien käsi tavoitteli kuin huomaamatta Reguluksen kättä, mutta joka kerta poika kavahti kauemmas. Regulus ajatteli kahta kolmesta asiasta, joita hänen sydämensä oli eniten kaivannut, ja jotka hän oli jo saanut. Sitten hän ajatteli sitä yhtä, jolle olisi enää niin kovin vähän aikaa ja keinoja. Hän ei saanut koskettaa Charlieta, eikä selittää tälle mitään. Ei, vaikka hän kuinka näki mielipahan pojan sinisissä silmissä joka kerta, kun hän väisti tämän kosketusta. Kun hän näki, miten pojan aina hymyilevä suu vetäytyi murheelliseen mutruun, hän ei olisi halunnut mitään niin paljon kuin suudella hymyn takaisin Charlien kasvoille. Mutta kun ei voinut tehdä niin, Regulus yritti jutella. Jotain, mitä tahansa. Niin kauan, kun oli aikaa.

He tulivat rantaan, jossa olivat kohdanneet ensi kerran. Siihen rantaan, jossa Regulus oli rakastunut tuohon poikaan, joka oli kutsunut häntä veden pinnan yläpuolelle. Charlie haki mökistään pullon punaviiniä ja lasit, ja he istuivat yöksi kääntyneessä illassa, humaltuivat hitaasti viinistä ja toisistaan. Charlie sai Reguluksen milloin nauramaan katketakseen, milloin liikuttumaan kyyneliin. Pojalla oli hämmästyttävä kyky saada hänet tuntemaan asioita, joiden olemassaoloa hän oli aiemmin saattanut vain arvailla. He makasivat hienolla hiekalla, katsoivat tummuvaa yötaivasta ja toisiaan, ja Regulus tunsi sydämensä olevan täynnä samanaikaista rakkautta ja pelkoa. Olisi pakko yrittää viimeistä keinoa.

”Charlie”, hän sanoi rohkeammin, kuin koskaan olisi muuten uskaltanut. ”Minä olen – tämä kuulostaa sinusta varmaan aivan hullulta, mutta minä olen aivan valtavan rakastunut sinuun.”

Hän jäi paikoilleen ja olisi pidätellyt hengitystään, ellei se olisi käynyt niin kiivaaksi. Charlien siniset silmät tummuivat sointumaan yötaivaan sävyyn, kun hän kohtasi Reguluksen pelästyneentoiveikkaat silmät.

”Regulus…” poika huokasi, ja Regulus nipisti silmänsä kiinni täynnä odottavaa jännitystä. Jos Charlie nyt sanoisi sen, mitä hänen täytyi saada kuulla, hän kaiketi saisi jäädä tämän luokse. Jäädä ihmiseksi.

Mutta juuri silloin hän tunsi Charlien huulet omillaan. Hetkeäkään ajattelematta hän reagoi tarttumalla käsillään Charlien puuvillapuseron selkämykseen ja vastaamalla tämän suudelmaan samalla innolla – kunnes.

Kunnes hän tunsi jälleen tutun tunteen. Sen tunteen, että jalkojen tilalla oli jälleen se pyrstö, josta hän kaksi päivää sitten oli kipeästi halunnut eroon.

Hengittäminen tuntui heti raskaammalta – maan päällä he vedenalaiset voisivat pärjätä muutamia minuutteja, totuttelemalla pikkuhiljaa kauemminkin – mutta nyt olisi joka tapauksessa kiire veteen. Mutta Charlie oli yhä siinä, ja –

haukkoi henkeä, kuin kala kuivalla maalla.

Ensimmäinen kerta pinnan yläpuolella oli ollut vaikein, Regulus muisti. Hengittäminen oli polttanut keuhkoja, kuin olisi ollut kuolemassa.
Regulus katsoi kauhuissaan pyrstöä, jonka tilalla vielä hetki sitten olivat olleet Charlien jalat. Hän oli tehnyt tämän. Surkeassa rakkauden kaipuussaan hän oli tehnyt Charliesta itsensä kaltaisen.

Sitä hänen kuitenkin pitäisi miettiä myöhemmin. Sillä nyt oli jo kiire saada Charlie veteen niin kauan, kuin tämä vielä pystyi hengittämään.


Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 327
Olipa tämä jatko ihana, vaikka samaan aikaan niin surullinen. Todella ilkeä tuo Ahdin ehto, ettei Regulus saanut edes kertoa kenellekään, miksi ei voinut koskettaa, vaikka olisi halunnut. :(

Viidennessä luvussa sekoitettiin taas niin hienosti satua ja canonia, kun Sirius olikin koiran hahmossa. Onneksi veljekset saivat selvitettyä keskinäiset asiansa ja kerrottua toisilleen, että välittivät toisistaan, vaikka Reguluksen ihmishahmon ehdot rajoittivatkin sitä. Reguluksen ja Siriuksen keskinäinen suhde ja tunteet toisiaan kohtaan sulattavat ihan joka kerta, kun canonissa tuokin sivuutettiin kokonaan. :) Toivottavasti Sirius onnistui tehtävässään, mutta siitä ehkä kuullaan vielä lopussa? Tuntuu muuten aina yhtä hyvältä lukea siitä, että Mustan veljekset olivat komeita ja muistuttivat toisiaan, oli tarina sitten sadun tai tavallisen ficin muodossa:

Lainaus
Mutta kun eläin kaiken syötyään muuttuikin heidän silmiensä edessä nuoreksi mieheksi, Charlie hätkähti suuresti, ja Regulus sen sijaan vain tuijotti. Mies oli liian laiha, vaatteet olivat likaiset ja pitkät hiukset aivan takussa, mutta hänellä oli silti samat harmaat silmät ja kauniit kasvonpiirteet kuin Reguluksella itsellään.

Sitten tuo, miten Charlie ja Regulus viettivät viimeistä iltaa yhdessä, oli ihan sydämeen käyvää. Reguluksen rakkaudentunnustus oli suloinen, ja jotenkin arvasi, että näinhän tässä vielä tapahtuu, ettei noita ehtoja ole mahdollista noudattaa, kun kaipaus käy liian suureksi. Tämä lopun kohta kertoikin siitä niin hyvin, vaikka tuntui pahalta, että Regulus syytti siitä pelkästään itseään. Kuka nyt ei kaipaisi rakkautta? :(

Lainaus
Regulus katsoi kauhuissaan pyrstöä, jonka tilalla vielä hetki sitten olivat olleet Charlien jalat. Hän oli tehnyt tämän. Surkeassa rakkauden kaipuussaan hän oli tehnyt Charliesta itsensä kaltaisen.

Toivottavasti asiat saadaan vielä jotenkin kuntoon, ja että Ahti heltyy, että sadulle tulisi onnellinen loppu. Kiitos paljon näistä osista! :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

valokki

  • ***
  • Viestejä: 527
Olipa tässä taas mielenkiintoiset kaksi viimeisintä osaa! Pidän kovasti tästä, kuinka rakkaustarinan rinnalla Regulus saa tietää hiljalleen pieniä palasia itsestään, ja totuus hänestä itsestään ja hänen entisestä elämästään alkaa hiljalleen hahmottua hänelle itselleenkin. Lisäksi hän on selvästi tekemässä rauhaa menneisyytensä, kokemustensa ja menneisyyteensä liittyvien henkilöiden kanssa, eikä hän vaikuta kantavan kaunaa edes vanhempiaan kohtaan, vaikka he kohtelivat häntä todella huonosti. Oli myös todella ihanaa, että Regulus ja Sirius tunnistivat toisensa ja molemmilla oli edelleen tallella rakkaus toisiaan kohtaan! Lisäksi todella mielenkiintoinen yksityiskohta, että tässä tarinassa Sirius vaikuttaakin olevan avainasemassa Voldemortin tuhoamisen kanssa Harryn sijaan, vaikka Voldemort-kuvio tässä täysin sivujuonteena kulkeekin.

Lainaus
”Charlie”, hän sanoi rohkeammin, kuin koskaan olisi muuten uskaltanut. ”Minä olen – tämä kuulostaa sinusta varmaan aivan hullulta, mutta minä olen aivan valtavan rakastunut sinuun.”
Oikein hymyilytti, kuinka suoraan Regulus avautuu Charlielle tunteistaan! Voin vain kuvitella Charlien ajatukset, kun hän itse vaikuttaa umpirakastuneelta Regulukseen, kun taas Regulus vaikuttaa koko ajan olevan henkisellä tasolla läsnä mutta fyysisellä täysin tavoittamattomissa ennen tuota lopussa tapahtunutta suudelmaa.

Lainaus
Hengittäminen oli polttanut keuhkoja, kuin olisi ollut kuolemassa.
Regulus katsoi kauhuissaan pyrstöä, jonka tilalla vielä hetki sitten olivat olleet Charlien jalat. Hän oli tehnyt tämän. Surkeassa rakkauden kaipuussaan hän oli tehnyt Charliesta itsensä kaltaisen.
Olipas jännä käänne, että Ahtin taika muutti myös Charlien merenneidoksi! Oli myös mielenkiintoista lukea, millaisia ominaisuuksia merenneidoilla tässä todellisuudessa on, eikä esimerkiksi hengittäminen maan päällä sujunut ihan yhtä helposti kuin Pienessä merenneidossa. Nyt jäinkin jännittämään, mitä olet suunnitellut viimeiseen osaan! Jäi orastavasti kutkuttava tunne, että ehkäpä Charlie haluaakin jäädä Reguluksen ja muun merenväen joukkoon elelemään itsekin pinnan alle. ;D Tosin Charliella on perhettä veden päälläkin, ettei toteutus ehkä käytännössä olisi niin helppoa.

Kiitos jälleen uusista osista!

Altais

  • ***
  • Viestejä: 646
A/N: No niin, tulipa tällekin tarinalle nyt kirjoitettua loppuratkaisu! Charlie ja Regulus päätyivät veden alle, mutta mitähän siitä seurasi, ja mitä mieltä Charlie mahtoi olla uudesta pyrstöstään?  :) Kiitos vielä tästä haasteesta, sillä ilman sitä tuskin koskaan olisin päätynyt kirjoittamaan mitään tällaista, mutta tämähän olikin todella hauskaa. Suuret kiitokset myös kommenteistanne Pahatar ja valokki, ne ilahduttivat jälleen kerran todella paljon!

Pahatar: Olen täsmälleen samoilla linjoilla tuosta, että Mustan veljesten välinen rakkaus ja välittäminen on ajatuksena niin ihana, että sen pariin on vaan pakko aina palata jossain muodossa. Tällä kertaa se oli tällainen satumaailman AU-tulkinta, mutta siihen oli valtavan hauska yhdistellä asioita myös alkuperäisistä Pottereista, kuten tuo Siriuksen koirahahmo.  :) Minustakin on kamalaa, ettei canonissa heidän välillään vaikuttanut olevan, tai ainakaan tulevan mitään kautta esiin välittämistä, vaan Sirius tuntui lähinnä halveksivan pikkuveljeään, ja Reguluksen tunteista ei taidettu kertoa mitään. Siksi kai siihen onkin aina pakko palata, kun tykkään molemmista veljeksistä hahmoina niin paljon. Charlien ja Reguluksen välisestä yhteydestä oli myös kiva kirjoitella, ja vaikken ollut koskaan ennen edes miettinyt tällaista paritusta, siinä tuntui olevan paljon toimivia puolia, kuten jonkinlainen vastakohtaisuus, joka voi saada nämä kaksi täydentämään toisiaan.

valokki:Niinpä, minustakin oli hauska antaa Siriukselle tuollainen rooli tässä tarinassa, vaikka onkin totta, että Voldemort-juoni ei ole tässä missään ihan valtavan suuressa roolissa. Siriuksen hahmossa on niin tosi paljon potentiaalia kaikenlaiseen, ja minua aina surettaa, miten ankeasti hänelle canonissa kävi, kun pakeni vankilasta ja näki sen kaiken vaivan ihan vain viettääkseen viimeiset vuotensa vankina omassa vanhassa, inhoamassaan kodissa, ja sitten otti ja kuoli.  :'(  Niin, ja sitten Regulus, joka oli valmis kuolemaan voidakseen tehdä jotain Voldemortin tuhoamiseksi, eikä sitten edes koskaan ottanut kunniaa siitä itselleen, vaan halusi suojella perhettään ja siksi pimittää näiltä tiedon hänen karusta lopustaan. No joo, tämä surettaa minua aina, ja siksi haluan kirjoittaa näille onnellisempia tarinoita. Teoriasi Charliesta laittoi hymyilyttämään, koska minäkin näen hänet sellaisena ennakkoluulottomana ja kaikesta erikoisesta kiinnostuneena, jota uusi pyrstö olisi saattanut vaikka ilahduttaa.  ;D Mutta katsotaan, miten käy!





~   7   ~


Veden alla Regulus katsoi Charlieta, joka parhaillaan räpytteli silmiään ja katseli ympärilleen ällistyneenä. Hän heilautti muutaman kerran upouutta pyrstöään, pyörähteli ympäri ja ui sitten pari kierrosta Reguluksen ympäri kertakaikkisen hämmästyneenä. Hän katsoi Reguluksen pyrstöä, sitten omaansa, kohtasi sitten Reguluksen katseen. Mutta Regulus ei ollut hämmästynyt eikä täynnä iloista ihmetystä, kuten Charlie. Nähdessään hänen perin surkean ilmeensä Charlie ui lähemmäs ja tarttui häntä käsistä.

”Älä näytä noin murheelliselta”, hän sanoi. ”En minä oikein käsitä, mitä juuri tapahtui, mutta eiköhän tästäkin selvitä.”

Charlien huolettomat sanat itkettivät Regulusta. Charlie ei tainnut ymmärtää muutoksen peruuttamattomuutta, hän ajatteli. Kunhan Charlie vain kuulisi, että tämä oli kaikki Reguluksen aikaansaannosta, että hän oli muuttunut Reguluksen kaltaiseksi vain tämän itsekkään rakkaudennälän vuoksi, tuo riemastunut hymy pyyhkiytyisi hänen kasvoiltaan, eikä hän enää milloinkaan katsoisi Regulusta samalla lailla kuin tähän asti.

”Hei, mikä hätänä?” Charlie kysyi koskettaen kädellään Reguluksen murheellisia kasvoja, kun tämä vain räpytteli silmiään eikä saanut sanaa suustaan.

”Tämä –” Regulus aloitti ja pyyhkäisi kämmenellään Charlien pyrstön liukasta lantiota. ”Tämä on kaikki minun syytäni. Sinä varmaan vihaat minua, kun kuulet – ainakin sinun kuuluisi vihata, sillä –”

”Mitä?” Charlie kysyi nauraen. ”Minäkö muka voisin koskaan vihata sinua?”

”Et nyt ymmärrä”, Regulus sanoi ja painoi päänsä alas surkeana. ”Minä tein sinusta itseni kaltaisen, vein sinulta mahdollisuuden elää sitä elämää, johon kuulut ja jota rakastat, ja kaikki vain siksi, että minä halusin jotain niin kipeästi itselleni. Halusin sinut itselleni. Mutta en tällä tavalla… kerran minäkin olin ihminen, aivan kuin sinä, Charlie. Kuvittelin, että ehkä voisin jälleen palata ihmisten maailmaan.”

Niin Charlie sai lopultakin kuulla koko Reguluksen surullisen tarinan alkaen rakkaudettomasta lapsuudesta. Kuullessaan Reguluksen lähes kuolleen vain vanhempiensa piittaamattomuuden ja Pimeyden Lordin vallanhalun vuoksi hänkin itki, vaikkei Regulus koskaan olisi voinut kuvitella näkevän tuon aina elämäniloa täynnä olevan pojan itkevän. Niinpä Regulus päätti kertoa Charlielle loputkin. Hän kertoi, miten oli katsellut Charlieta pinnan alta jo kauan ennen kuin poika putosi veteen.

”Minä rakastuin sinuun jo kauan ennen kuin edes tiesit minun olevan olemassa”, Regulus sanoi haluten viimein olla aivan rehellinen. ”En koskaan kuvitellut voivani saada olla osa elämääsi, en ennen sitä päivää, jolloin putosit veteen ja olit hukkua. Mutta siitä sai alkunsa ajatus, hellittämätön toive oikeastaan… että jonain päivänä olisin jälleen ihminen, ja voisin tulla luoksesi pinnan yläpuolelle. Niinpä minä halusin selvittää kaiken… muistaa nimeni ja mistä tulin, kohdata jälleen veljeni, ja… saada sinut rakastumaan itseeni. Ahti antoi minulle mahdollisuuden, kaksi päivää aikaa ja muutaman ehdon.”

Charlie kuunteli keskeyttämättä, kun murtunut Regulus pakotti itsensä kertomaan hänelle ehdoista, joita tämän tehtävään oli liittynyt. Regulus ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan. Jos olisi uskaltanut, hän olisi ehkä nähnyt naurun leikkivän Charlien silmäkulmissa hänen kuunnellessaan, ja hennon punan nousevan hänen pisamaisille poskipäilleen.

”Joten silloin illalla rannalla minä toivoin, että olisin voinut saada sinut rakastumaan itseeni, mikä on ihan hullua, tiedän… Rakastua nyt toiseen ilman kosketusta, ilman että voi edes –”

Silloin viimein Charlie keskeytti kuin keskeyttikin Reguluksen pitkän kertomuksen. Hän kietoi molemmat käsivartensa tiukasti pojan hoikan vyötärön ympärille ja vangitsi tämän veden viilentämät huulet omillaan. Regulus jähmettyi ensin, mutta sitten hänen koko vartalonsa kuin suli Charlieta vasten, ja hän antoi itsensä uppoutua pojan suudelmaan ja unohtaa edes hetkeksi kaiken. Kaiken veden alla, kaiken sen yläpuolella. Hetken aikaa oli vain Charlie, ja hänen omat, pohjattoman nälkäiset huulensa ottamassa vastaan kaiken, mitä tuolla pojalla olisi hänelle antaa. Niin kauan, kuin tämä vielä olisi siinä.

Silloin Regulus huomasi Charlien hymyilevän hänen huuliaan vasten. Pian hymy vaihtui kuplivaksi nauruksi, joka lämmitti Regulusta ja sai hänen vatsanpohjassaan väreilemään miellyttävästi tavalla, jota hän ei ollut kuvitellut mahdolliseksi.

”Mikä on noin hauskaa?” Regulus kysyi, ja pieni hymy pyrki väkisin hänenkin suupieliinsä, vaikka hän kuinka yritti pitää sen poissa. Sillä Charlien ilo oli tarttuvaa lajia, Regulus huomasi.

Silloin joku selvitti kurkkuaan jossain pienen matkan päässä. Molemmat nuoret miehet kääntyivät katsomaan ja näkivät, miten meren kuningas katseli heitä ovelasti myhäillen.

”Ellen ole vallan väärässä, poikaa taitaa naurattaa se, miten sinä Regulus tulit valinneeksi itsellesi mahdottoman tehtävän. Eikö olekin näin, nuori mies?” Ahti kysyi ja hymyili paljonpuhuvasti Charlielle, joka nyökkäsi heti. Regulus painoi päänsä alas.

”Olisi kai pitänyt tietää, ettet sinä voisi koskaan rakastaa minua”, hän huokaisi ja oli aikeissa kääntyä pois, mutta silloin Charlie tarttui häntä ranteesta ja veti takaisin.

”Älä ole hölmö”, hän sanoi hellästi. ”Mahdoton tehtävä se oli siksi, että minä rakastin sinua jo valmiiksi, Regulus. Rakastin sinua jo kauan ennen kaikkea tätä. Miten silloin muka olisit voinut täyttää tehtäväsi ja saada minut rakastumaan itseesi? Ja isäsi meren kuningas taisi tietää tämän myös? Kiinnostaisi kyllä kuulla, kuinka hän sen saattoi tietää”, Charlie sanoi ja muisti vasta silloin ajatella, oliko puhunut turhan epäkunnioittavasti kuninkaan, meren jumalan kuullen. Mutta Ahti katsoi häntä myhäillen tyytyväisenä.

”Jumalana olemisessa on omat etunsa”, Ahti vastasi salaperäisesti, mutta sitä Regulus tuskin kuuli. Hän räpytteli silmiään epäuskoisena.

”Sinäkö… sinäkö rakastat minua?” hän kysyi katsoen nyt rohkeammin Charlien vilpittömiin, sinisiin silmiin.

”Rakastan kyllä”, poika vastasi hymyillen.

”Mutta… kukaan ei ole koskaan rakastanut minua ennen tätä… ja nytkö kaikista ihmisistä sinä…”

”Tuo ei taida olla aivan totta, Regulus. Sillä veljesi Sirius rakastaa sinua myös. Lisäksi luulen, että vanhempasikin rakastavat, vaikka heillä onkin kovin kummallinen tapa osoittaa sitä, eikä sellaista ehkä kuuluisikaan ymmärtää rakkaudeksi.”

”Lisäksi minäkin rakastan sinua, poikani”, Ahti puuttui puheeseen. ”Olen rakastanut siitä päivästä, jolloin otin sinut valtakuntaani asumaan, ja olin valmis antamaan sen sinulle omien päivieni päätteeksi. Mutta aivan rehellinen en ehkä sittenkään ollut, sillä…”

Regulus katsoi Ahtia, sitten Charlieta ja jälleen Ahtia, eikä hän voinut kuin räpytellä hämmästyneenä silmiään epäuskoisen onnen hiipiessä häneen ja vallatessa vähitellen koko kehon kuunvalossa kimaltelevaa pyrstöevää myöten.

”…asiahan on niin, että jumalat eivät kuole. Se tarkoittaa, että sinulla ei kruununperillisenä ole kovin sitovia velvollisuuksia minua eikä valtakuntaa kohtaan. Nyt kun tiedät, kuka olet ollut, ja millainen maailma on veden pinnan yläpuolella, voin antaa sinun tehdä valintasi itse… mutta olisi silti mukavaa, jos aina silloin tällöin pistäytyisit täällä ilahduttamassa vanhaa isääsi. Nuori ystäväsi on ilman muuta tervetullut myös, jos hän haluaa.”

”Valitse aivan kuten haluat”, Charlie sanoi ja katseli uutta pyrstöään ihaillen. ”Teit miten tahansa, minä haluan jäädä luoksesi. Sitä paitsi tämä pyrstö on upea, vaikka ei silti niin upea kuin sinun.”

Lopulta valinta ei ollut vaikea, sillä siitä lähtien Regulus ja Charlie saattoivat seikkailla kahden maailman välillä oman valintansa mukaan. Niinpä he asuivat Charlien pienessä mökissä huolehtien Charlielle rakkaista lohikäärmeenpoikasista, ja käyden välillä tapaamassa Reguluksen vanhan kotikaupungin tuoretta hallitsijaa Siriusta, joka tätä nykyä teki kovasti töitä palauttaakseen kaupungin elinvoimaiseksi ja onnelliseksi paikaksi sen asukkaille. Veljesten vanhemmat olivat viimein oppineet jotakin, ja he käyttivät nyt varallisuuttaan auttamalla muita asukkaita kunnostamaan alennustilaan päässeitä kotejaan ja viljelemään kasvimaitaan. Mutta kun ihmisten maailma alkoi käydä liian ahtaaksi, Regulus tarttui Charlien käteen ja vei rakastettunsa rantaan. Vain muutama lohikäärme näki, kun kaksi kaunista nuorta miestä sukelsi kalliolta nauraen veteen ja katosi pinnan alle. Hetken päästä veden pinta tasaantui, ja jäljelle jäi vain hiljainen ranta ja kahdet veden rajaan päättyvät jalanjäljet.


~   Loppu   ~


Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 327
Isot pahoittelut, kun pääsin vasta nyt kommentoimaan tämän tarinan  loppua. Luin tämän nyt uudelleen alusta asti, ja tämä oli kyllä itkettävän ihana. :) Todella hieno yhdistelmä satua ja ficciä.

Pelkäsin kyllä kuudennen luvun lopun perusteella, että näinköhän tässä luvussa olisi paljonkin angstia, vaikka toivoin ja uskoin, että loppu olisi silti onnellinen. Siitä huolimatta huolestutti ehkä eniten se, miten ankara Ahti tulee olemaan Regulukselle, kun hänen antamiaan ehtojaan rikottiin, ja pystyykö hän luopumaan tästä? Oli ihana juttu, kun pystyi, ja mieleen tuli, että tässä tarinassa Ahdin rakkaus Regulusta kohtaan oli todellista ja syvää, koska hän halusi Reguluksen olevan ennen kaikkea onnellinen.

Reguluksen ja Charlien vedenalaiset olemukset kuvattiin tässä niin viehättävästi, että ajattelin kaipuulla, miten hienoa olisi, jos osaisi piirtää. Silloin piirtäisin nämä kaksi veden alla pyrstöineen yhdessä. :) Tykkäsin tuosta tdela paljon, ja ehkä sekin huvitti tässä, että Charlie ei ollut moksiskaan tuosta muodonmuutoksesta, vaan koki sen lähinnä mielenkiintoisena. Sopii kovin hyvin hänen hahmoonsa ja tämän tarinan tyyliin. :)

Hämmästyin tuosta, että Regulus olikin katsellut ja ajatellut Charlieta jo kauan ennen heidän ensitapaamistaan. En osannut aavistaa sitä, mutta olisi ehkä pitänyt, ja se selitti sen, miksi Regulus oli niin sopivasti paikalla Charlien veneen kaatuessa. Tykkäsin todella paljon siitä, että Regulus halusi kertoa Charlielle kaiken, ja myös sen. Tämä oli aivan ihana kohta:

Lainaus
”Minä rakastuin sinuun jo kauan ennen kuin edes tiesit minun olevan olemassa”, Regulus sanoi haluten viimein olla aivan rehellinen. ”En koskaan kuvitellut voivani saada olla osa elämääsi, en ennen sitä päivää, jolloin putosit veteen ja olit hukkua. Mutta siitä sai alkunsa ajatus, hellittämätön toive oikeastaan… että jonain päivänä olisin jälleen ihminen, ja voisin tulla luoksesi pinnan yläpuolelle.

Voi miten ilahdutti tuo, että vaikka Regulus pääsikin takaisin ihmisten elämään, hän saattoi silti palata myös veden alle Charlien kanssa nauttimaan toisesta maailmasta ja tapaamaan Ahtia. Tämä loppu oli niin kaunis ja vetosi minuun, ja samalla jostain syystä liikuttikin:

Lainaus
Mutta kun ihmisten maailma alkoi käydä liian ahtaaksi, Regulus tarttui Charlien käteen ja vei rakastettunsa rantaan. Vain muutama lohikäärme näki, kun kaksi kaunista nuorta miestä sukelsi kalliolta nauraen veteen ja katosi pinnan alle. Hetken päästä veden pinta tasaantui, ja jäljelle jäi vain hiljainen ranta ja kahdet veden rajaan päättyvät jalanjäljet.

Tässä lopussa lisäksi vedettiin hyvin yhteen kaikki irtonaiset langanpäät, kun Siriuksesta tuli hallitsija, Voldemort oli kukistettu, ja Mustan vanhemmatkin olivat oppineet sentään jotain. Todella hyvin sopivasti satujen tapaan, ja hyvän ficin myös. Tästä tarinastasi jäi uskomattoman hyvä mieli. Kiitos paljon tästä elämyksestä! :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

valokki

  • ***
  • Viestejä: 527
Nyt viimein mäkin täällä kommentoimassa! Vaikka tämän luinkin jo heti kun tämän viimeisen osan julkaisit, on heinäkuu paljastunut sen verran kiireiseksi, että kommentointi on jäänyt harmillisen vähäiseksi. Mutta olen pitänyt tätä auki välilehdillä, jotta varmasti muistaa kommentoida kunhan kerkiää, koska kuten Pahatarkin sanoi, onhan tämä niin ihana ja oivaltava yhdistelmä satua ja fikkiä!

Tämä sun Charlie on kyllä niin ihana! Hän on heti alusta lähtien niin hellä ja rakastava Regulusta kohtaan, ja on selvästi kaikin puolin hyväksi tälle. Reguluksella tuntuu olevan melko paljon epävarmuuksia Charlien kiintymyksestä itseään kohtaan (ja miksei olisikaan, kun hän ei voinut kerta koskettaa toista tai kertoa tälle Ahdin kanssa tehdystä sopimuksesta), mihin Charlie osaa suhtautua suurella hellyydellä ja halulla tukea ja olla läsnä. Myös Charlien reaktio yllättävään pyrstöön oli aivan ihana. Hän ottaa asian niin rennosti ja sellaisella asenteella, että kyllä tästä selvitään. Eikä hän missään nimessä lähtenyt ainakaan Reguluksesta syyttelemään (ei sillä, että Charlie olisi muutenkaan tästä varmaan edes hoksannut syytellä ketään, niin innoissaan hän pyrstöstä oli):

Lainaus
Charlie kuunteli keskeyttämättä, kun murtunut Regulus pakotti itsensä kertomaan hänelle ehdoista, joita tämän tehtävään oli liittynyt. Regulus ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan. Jos olisi uskaltanut, hän olisi ehkä nähnyt naurun leikkivän Charlien silmäkulmissa hänen kuunnellessaan, ja hennon punan nousevan hänen pisamaisille poskipäilleen.

Loppu tässä olikin onnellinen ja olit kehitellyt tähän loistavan kompromissin! Ajattelin jo aiemmin vähän haikeana, kuinka kurjaa olisi, jos Regulus joutuisi lähtemään lopullisesti vedenalaisesta maailmasta saadakseen olla Charlien kanssa, mutta toisaalta Charliekin oli ollut koko elämänsä maan pinnalla, eikä vaihtoehto oikein siis olisi ollut sekään, että hän olisi muuttanut pysyvästi pinnan alle Reguluksen perässä (mitähän Mollykin olisi siihen sanonut :D). Olikin todella kiva ratkaisu, että nyt he molemmat voivat seikkailla molemmissa maailmoissa oman mielensä mukaan jättämättä toista maailmaa ja siihen kuuluvia rakkaita ihmisiä ja olentoja taakseen.

Lainaus
”Valitse aivan kuten haluat”, Charlie sanoi ja katseli uutta pyrstöään ihaillen. ”Teit miten tahansa, minä haluan jäädä luoksesi. Sitä paitsi tämä pyrstö on upea, vaikka ei silti niin upea kuin sinun.”
En yhtään myöskään ihmettele tätä Charlien intoa pyrstöstä, hän on varmaan ihan haltioissaan, kun pääsee tutustumaan kaikkiin uusiin vedenalaisiin lajeihin. :D

Tässäkin yhdyn taas Pahattaren sanoihin, tästä fikistä tuli kyllä hurjan hyvä mieli. Kaikki päättyi hyvin ja onnellisesti kaikkien taholta, jopa jossain määrin myös Siriuksen ja Reguluksen vanhempien. Eritoten tämä tuntui itsestäni kasvutarinalta, jossa Regulus oppi hiljalleen oman arvonsa eikä antanut muiden enää polkea itseään. Ahdilla oli tässä valtavan suuri rooli, ja tuntuikin, että hän tarjosi Regulukselle elintärkeän ja rakastavan suojapaikan siksi aikaa, kunnes Regulus olisi taas valmis astumaan omaan maailmaansa. Kiitos, tämä oli todella kaunis lukuelämys! :)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 646
Kiitos ihanista kommenteistanne Pahatar ja valokki! Tällainen tropes-haaste oli tosiaan aika hauska kokeilu, jota voin lämpimästi suositella, koska sillä lailla voi päätyä kirjoittamaan jotain, joka ei muuten olisi ehkä tullut ikinä pieneen mieleenkään. Tämä oli minulle juuri sellainen juttu, mutta sitäkin kiinnostavampi kokemus.  :) Pieni merenneito -satu on itselleni tuttu jostain kaukaa lapsuudesta, jolloin tuo Disney-versio taisi olla aika uusi juttu. Myös se alkuperäinen ja surullisempi versio on kyllä tuttu, mutta itse aina kaipaan niitä onnellisia loppuja, enkä osaa tai halua oikein muunlaisia kirjoittaakaan.  ;)

Pahatar: Olipa ihana ajatus tuo, että jos osaisi piirtää, Regulus ja Charlie vedenalaisina satuhahmoina olisivat silmää hivelevän kauniita. Itse en myöskään osaa piirtää ollenkaan, mutta jos osaisin, olisi tuosta varmaan kiva piirtää. Olen joskus selaillut netistä erilaista fanitaidetta Potter-hahmoista, ja kateeksi melkein käy se, miten hyvin jotkut osaavat piirtää. Mutta onneksi on tämä kirjoittaminen, kivaa on kyllä sekin.  :) Hyvä jos ei haitannut, että tästä lopusta tuli ainakin yhtä siirappinen kuin Disney-elokuvassa. Paitsi, että en koskaan oikein tykännyt sen lopusta niiltä osin, että Arielin piti jättää oma maailmansa ja muut rakkaansa ollakseen prinssinsä kanssa. Tässä vedenalainen maailma oli kuitenkin Regulukselle tarjonnut niin paljon turvaa ja rakkautta, että hänelle olisi tullut vähintään paha mieli, jos olisi joutunut jättämään sen kokonaan. Mutta tietysti hänen piti myös saada olla Charlien kanssa.  :)

valokki: Todella kiva kuulla, että pidit sadun ja ficin yhdistelmästä! Se oli ensimmäinen (ja ainoa) lähestymistapa, jonka keksin merenneitoaiheeseen, mutta kun sitä hetken mietti, sen toteuttaminen alkoikin kiehtoa.  :) Tämä oli ensimmäinen kokeiluni myös Charlien hahmon kanssa, mutta häntä voisi kyllä hyvin kirjoittaa joskus toistekin, sekä myös lukea Charlie-ficcejä. Minusta oli kiva ajatella, että hän olisi ottanut ihan rennosti ajatuksen siitä, että hänellä olikin jalkojen sijaan pyrstö (vaikka joku muu olisi voinut saada hirveän kohtauksen), ja ettei hän olisi ollut Regulukselle ollenkaan vihainen.  :) Regulus-paralle on varmaan kotipuolessa oltu vihaisia vähän kaikesta, joten hän ansaitsisi rinnalleen ihmisen, joka ei vähästä hermostu. Samoin, kuin Ahdin, joka osoittautui kuitenkin aika lempeäksi isähahmoksi. Ja saipa hän vielä veljensäkin osaksi elämäänsä. Niin että tästä(kin) tuli tällainen omanlaisensa fix it -tarina.  ;D
Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 6 188
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Nyt vasta taas tämän tarinan parissa hieman hektisen heinäkuun jälkeen :D Mutta kivaa, että nyt saan kerralla lukea koko tarinan lopun!

Oi, olipa ihanaa että Sirius oli tässä koirana :D Hauskaa kyllä miten olet tosiaan yhdistänyt Potter-canonia tähän maailmaan. Tuo oli oikein onnistunut, että Siriuksella ei ollut voimia mutta ruoka ja tieto siitä, että Regulus on elossa auttoivat muodonmuutoksessa :) Hienoa, että Regulus kannustaa Siriusta voittamaan Pimeyden Lordin!

Ah ja voih tuota kuudetta osaa! Luin sitä sydän pamppaillen ja sitten kun Charlie vain kävi suoraan toimintaan niin henkäisin kyllä yllättyneenä. Vielä isompi yllätys oli, että Charlie oli myös muuttunut! Hieno juonenkäänne :D

Olipas mainio loppuratkaisu tälle tarinalle! Voin hyvin uskoa, että Charlie on vain innoissaan uudesta pyrstöstään, sen verran utelias hän on kaikkeen mikä liittyy erikoisiin otuksiin :D Ja ihanaa kuinka hyvin kaikki sitten lopulta järjestyi. Ihana, suloinen päätös tälle pienelle sadulle. Kivaa myös kuulla, että tykkäsit tuosta tropes-haasteesta ja ilman sitä tämä tarina olisi jäänyt syntymättä! Joten olen iloinen, että osallistuit :)

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Altais

  • ***
  • Viestejä: 646
Kiitokset mieltä lämmittävästä kommentista Vendela, ja kiva jos tarinan loppu oli mukavaa luettavaa. Halusinkin kirjoittaa juuri sellaisen sadun, jossa kaikille käy lopulta hyvin, rakastavaiset saavat toisensa, sankari valtakuntansa ja pahiksetkin joutuvat vaan hiukan ajattelemaan asioita uudella tavalla ja parantamaan tapansa, mutta kukaan ei joudu perikatoon.  ;D Ehkä tämä on enemmän sarjassamme Disney-versiot tunnetuista satuklassikoista, mutta ei se mitään, en ole mikään lohduttomien loppujen ystävä oikein koskaan. Mustan veljesten välien korjaantumisesta en myöskään taida ikinä väsähtää kirjoittamaan, kun molemmat ovat niin parhaita. Charlieen oli hauska tällä lailla kirjoittamisen kautta tutustua, ja oikein kiva kuulla, jos hän toimi itselleen tyypilliseen tapaan, koska niin toivoinkin. Tropes-haaste on kyllä ollut ihan erinomainen, koska se on innostanut löytämään ihan uusia näkökulmia, joista kirjoittaa. Ehdottomasti kannatti lähteä siihen, ja suosittelen muillekin, niin kauan kuin osallistumisaikaa on jäljellä!  :)
Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa