Kirjoittaja Aihe: Mustan kesän värit (S), Sirius ja Regulus, kidfic, ficlet-sarja 5/5  (Luettu 1074 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 596
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vaihdokkaista heipä hei! :) Tämä ficlet-sarja osoittautuikin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi, koska tosi vähän on minun tullut lapsihahmoista luettua. Enpä muista juuri lukeneeni myöskään Siriuksen ja Reguluksen lapsuudesta, mutta aihe on kyllä ehdottomasti tosi kiinnostava, ja siitä riittää ammennettavaa. Olikin antoisaa sukeltaa tämän kokonaisuuden myötä siihen ja syventää erityisesti Reguluksen hahmoa, sillä hän on aina jäänyt minulle vähän etäisemmäksi ja vieraammaksi. Ilahduinkin kovasti siitä, miten hienosti tämä teksti on punottu ikään kuin syventämään ja täydentämään kaanonia ja sitä, mitä esimerkiksi Siriukselle perintönsä jättäneestä Alphard-enosta tiedetään. Samoin olen fiiliksissä ylipäätään ideasta, jossa jokainen ficlet keskittyy johonkin veljesten elämässä olennaiseen ja merkitykselliseen väriin. Tulee sellainen fiilis, että värien ja niihin liittyvien muistojen ja käännekohtien avulla avautuu luontevasti kokonainen ajanjakso ja veljesten välisen suhteen kehittyminen, ja kokonaisuus tuntuu eheältä - ja värikylläiseltä! Rakastan värjä, ja minulle on luontevaa assosioida sävyjä esimerkiksi erilaisiin tilanteisiin ja kokemuksiin, joten tämä sarja tuntui kertakaikkisen sopivalta luettavalta.

Ehkä yksi syy siihen, miksen ole aktiivisesti etsinyt luettavaa tästä sinänsä hyvin kiinnostavasta ajanjaksosta Siriuksen ja Reguluksen elämässä, on juuri kasvuympäristön ilmeinen ankaruus ja kapeakatseisuus ja perhetaustan rankkuus. Etenkin Walburgasta saa kirjojen perusteella aika kauhean kuvan, ja kyseenalaisista kasvatus- ja kuritusmetodeista lukeminen voi olla tosi ahdistavaa. Samalla niistä lukeminen (ja kirjoittaminen - hatunnosto sinulle!) on kuitenkin tosi tärkeää, koska tässä todellisuudessakin moni lapsi ja nuori joutuu varttumaan tiukassa, joustamattomassa ja turvattomassa kodissa. Olenkin hyvilläni siitä, että löysin tämän tekstin pariin näin kommenttivaihdon tiimoilta, koska tämä osoittautui monin tavoin koskettavasi ja silmiä avaavaksi lukukokemukseksi.

Erityisesti veljesten varhaislapsuudesta maalautuu tämän tekstin myötä melkoisen synkkä kuva niin kuin kaanoniin sopiikin. Huomasin surun ja inhonkin kasvavan sisälläni, mitä enemmän luin siitä, kuinka Walburga laiminlyö lapsiaan, kovistelee ja kiristää näitä eikä tarjoa näille riittävää henkistä tukea. :-\ Tekstin edetessä aloin ajatella, ettei ole mikään ihme, ettei pieni Regulus suostu "oppimaan" puhumaan äitinsä kuullen eikä vähän vanhempi Sirius edes kerro äidilleen osaavansa lukea - taito, josta normaalitilanteessa lapsi olisi varmasti pikemminkin ylpeä. Harmillisesti isäkään ei oikein ole läsnä veljesten arjessa ja pojat joutuvat pitkälti tukeutumaan toisiinsa herkissäkin kasvunvaiheissa.

Onkin sydäntä lämmittävää lukea siitä, miten Alphard-enon ja Ginan luona veljekset saavat ikään kuin vapaammin olla lapsia, leikkiä ja hullutellakin ja toteuttaa itseään, ilman alituista pelkoa väärin toimimisesta. ♥ Alphardin ja Ginan koti vaikuttaa aika vapaamieliseltä ja heidän arkensa boheemilta, kun istutaan päivät pitkät terassilla kuuntelemassa musiikkia ja juomassa drinkkejä, ja joku voisi väittää, ettei sellainenkaan ole otollisin ympäristö lapsille, mutta toisaalta se on kyllä varmasti monin verroin parempi kuin Kalmanhanaukion koti. Esimerkiksi se, miten Gina huomioi Reguluksen halun syödä pelkkiä keltaisia asioita (niin ihanan persoonallinen ja pienelle lapselle sopiva päähänpinttymä, aww, ja minusta on ihanaa miten Regulus uskaltaa pienenä ilmaista itseään muun muassa tällä tavoin - hänestä saa herkän ja intuitiivisen kuvan, joka kantaa ja vahvistuu läpi tekstin :-*) eikä Alphard ole moksiskaan, kun Regulus sotkee maalilla vajassa. On niin ihanaa, miten pojat saavat kokea myös huolettomia hetkiä, ja samalla sydäntä pistää se, miten yllättyneiltä ja hämmentyneiltäkin he vaikuttavat, kun heille ei suututakaan joka käänteessä. Esimerkiksi tämä:
Kun Regulus itki, Gina saattoi ottaa sen syliin ja keinuttaa hellästi. Silloin Regulus jäi tuijottamaan sitä suurin, hämmästynein silmin, niin kuin vain oikein pienet ihmiset osasivat. Itkukin lakkasi kuin puhtaasta yllätyksestä. Että aikuinen ihminen voi käyttäytyä noinkin.
On niin väärin ja lohdutonta, ettei Regulus omassa kodissaan saa tällaista huomiota keneltäkään muulta kuin Siriukselta. Pystyn hyvin kuvittelemaan tuon häkeltyneen reaktion, sillä eihän Regulus ole aiemmin osannut yhdistää aikuisiin juuri muuta kuin välinpitämättömyyttä ja vähättelyä. :-\

Regulus pelkäsi äitiä, tämän läpitunkevaa katsetta ja teräviä sanoja. Ilman Siriusta hän pelkäsi vielä enemmän. Polvet tutisivat joka kerta, kun äiti edes katsoi häntä. Kun äiti puhutteli, sanat eivät ottaneet tullakseen. Äiti inhosi sellaista, sanoi Reguluksen olevan heikko pikku rääpäle. Ihan toista maata kuin Sirius, äiti sanoi. Vaikka juuri joululomalla äiti oli sanonut Siriukselle, että tämä oli häpeäpilkku, täydellinen pettymys. Ihan toista maata kuin Regulus.
Tällainen manipuloiva käytös on myös jotain, mikä tuntuu tosi inhottavalta, erityisesti kun se kohdistuu omiin lapsiin. Tämä on oiva esimerkki siitä, miten Walburga käyttää tilanteet ja tilaisuudet hyödyksi ja lyttää vertaamalla toiseen veljeen, vaikka tekee takuulla samaa toisinkin päin eikä hyväksy kumpaakaan pojista sellaisenaan. Toki täytyy ymmärtää, ettei Walburgalla itselläänkään ole varmaan helppoa ollut, mutta mielestäni mikään määrä vaikeuksia ei kyllä oikeuta tällaista käytöstä, huhhuh.

On helppo ymmärtää, miten Sirius ja Regulus tukeutuvat toisiinsa ja hakevat turvaa toisistaan. Se korostuu luonnollisesti erityisesti Reguluksen tapauksessa, hän kun on nuorempi ja herkempi ja ehkä sen myötä ikään kuin miellyttämisenhaluisempi ja mukautuvaisempi, kun taas Sirius on rohkea ja voimakastahtoinen ja etenkin vanhemmiten haastaa vanhempiensa näkemyksiä ja tahtoa yhä lujemmin ja kiihkeämmin. Siriuksen voimakas suojelunhalu pikkuveljeä kohtaan on hyvin ymmärrettävää, ja toisaalta on helppo ymmärtää myös se, miten Regulus puolestaan alkaa ajan kanssa suhtautua Siriukseen kovin omistushaluisesti, mikä ilmenee hienosti Reguluksen kokemista tunteista junalaiturilla Siriuksen saapuessa Jamesin kanssa - onhan Sirius ollut jo pitkään käytännössä Reguluksen ainoa tuki ja turva, jonka menettäminen ei olisi pelkästään kurjaa, vaan mahdollisesti jopa tuhoisaa. Tuntuu luonnolliselta, miten veljesten tiivis suhde saa pikkuhiljaa tarinan edetessä synkempiäkin sävyjä ja jopa rosoja, kun Regulus lajitellaankin Luihuiseen (käy kyllä muuten sydämeen tuo Reguluksen lajitteluhatun kanssa käymä keskustelu, huh - Regulus osoittaa tosiaankin aikamoista rohkeutta halutakseen suojella vuorostaan Siriusta jopa siinä määrin, että on valmis seuraamaan muun sukunsa jalanjälkiä).

”Sinä saat luvan tehdä perheesi ylpeäksi, toisin kuin veljesi”, se sanoi. ”Katsokin, että niin tapahtuu. Muussa tapauksessa minä ja isäsi maksatamme piittaamattomuutesi seuraukset Siriuksella. Luota minuun, sitä sinä et halua.”
Tämä on ihan kamalaa kiristämistä, mutta ymmärrettävästi tehokasta sellaista, ja se selittää Reguluksen toimintaa tosi, tosi hyvin. Tuntuu myös luontevalta, miten Siriuskin lopulta näkee kaiken läpi ja tietää, että Reguluksen pyrkimyksenä on ollut vain suojella Siriusta. Siitä tulee sellainen luonteva fiilis, että Sirius tuntee veljensä syvimmän ja todellisimman olemuksen paremmin kuin kukaan.

Samaten on kamalaa kiristämistä ja kontrollointia, että Alphard-enosta on tehty varoittava esimerkki siitä, miten käy jästiin sekaantujalle. Pidän valtavasti siitä tarinasta, jonka olet rakentanut Alphardin ympärille - siitä, että hänen kumppaninsa on jästi ja se vaikuttaa siihen, miksi hänet poltetaan sukupuusta ja miksi lopulta hänen testamenttinsa kohdistuu Siriukselle (ihanaa, miten testamenttikin saa tämän tekstin myötä luontevan selityksen ja taustatarinan). Se tuntuu tosi loogiselta ja luonnolliselta ja kaanoniin sopivalta, mutta samalla se on tietenkin traagista. Tykästyin Ginan hahmoon kovasti, ja on kamalaa ajatella, millaisen kohtalon hän saa kokea - vain siksi, että Alphardin suku ja kuolonsyöjät ovat sekopäitä.

Tarinan loppua kohden minussa voimistui paha aavistus, että Sirius lähtee ja Regulus jää, mutta viimeinen käänne vetikin maton jalkojeni alta! Tuntuu toisaalta luonnolliselta, että veljesrakkaus on ja pysyy ja voittaa kaikki vastoinkäymiset, ja tulee huojentunut ja helpottunut olo, kun miettii Regulusta pakenemassa yhdessä Siriuksen kanssa. Reguluksen sisäinen rohkeus pannaan lopussa koetukselle, ja minulla on sellainen kutina, että Siriuksen paljastus Ginasta vaikuttaa Reguluksen päätökseen seurata Siriusta, sillä Siriuksen ohella Gina on ollut yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ovat pyyteettömästi ja vilpittömästi välittäneet Reguluksesta. Ja tosiaan, veljesrakkaus - sen voimaa ei sovi väheksyä! On kaunista, miten pitkin tarinaa esiintyvä ajatus ikuisesta yhdessäolosta mahdollistuu, kun nuorukaiset karkaavat yhdessä. Helppo tie ei heillä varmastikaan ole tiedossa, mutta jäämisen seuraukset olisivat takuulla paljon kauheammat. Tämä tarina tarjoaakin ikään kuin sellaisen lohdullisen fix-it-asetelman, kun loppua peilaa kaanoniin.

Yleisesti nautin tässä tarinassa tosi paljon siitä, miten sekä Siriuksen että Reguluksen näkökulma valottuu ja kumpikin täydentää toista. Minusta on hienoa esimerkiksi se, miten molempien ensimmäistä muistoa käsitellään: ensin Siriuksen varhaisinta muistoa ihan konkreettisesti, ja myöhemmin sitten Regulus mainitsee omansa, jota on aiemmin käsitelty Siriuksen näkökulmaan painottuen. Näkökulmat vuorottelevat ja kietoutuvat toisiinsa saumattomasti, ja se luo täyteläisen lukukokemuksen. Toinen ihana esimerkki on minusta se, miten molemmilla hahmoilla on pinttynyt tapa, joka tuo lohtua ja turvaa: Regulus hypistelee Siriuksen puseroa, ja Sirius taas nuuhkii Reguluksen hiuksia.

Kiitokset tästä vaikuttavasta, tunteikkaasta lukukokemuksesta, pidin kovasti! :-* Ja pahoittelut, jos tämä kommentti on vähän sillisalaatti. Olen ihan tosi huono vetämään yhteen ja kommentoimaan useamman osan kokonaisuuksia kerralla, mutta yritin parhaani! -Walle


Are you down to believe intenser?

Altais

  • ***
  • Viestejä: 506
Olipa kerrassaan ihana, sydäntä lämmittävä ja ajatuksella kirjoitettu kommentti, suurkiitos siitä sinulle Waulish! Kommenttejasi on kyllä aina valtava ilo lukea.  :) Olin tosi mielissäni, että tämä lapsuuden kesien kuvaus tuntui koskettavalta ja aidolta, sitä tavoittelinkin, kun alun perin sain inspiraationi tähän tuolta Aistihaasteesta. Valitsin kantavaksi teemaksi värit, koska omatkin varhaiset vaiheet ovat jääneet mieleen tosi pitkälti erilaisten aistimusten kautta, oli ne sitten miellyttäviä tai ei niinkään mukavia. Etenkin tuohon ihan pienen Reguluksen hahmoon kirjoitin paljon omakohtaisuutta (vaikkei mulla ollutkaan tuollaiset kamalat kotiolot kuin näillä poikaparoilla), sillä muistan olleeni sellainen pikkulapsi, jonka oli hankala uskaltaa puhua, jos vähänkin oli turvaton olo. Siksi ajattelenkin juuri noin, ettei pikkuinen Regulus uskaltanut tai pystynyt kotonaan puhumaan, vaikka olisi osannutkin ihan hyvin. Tuon, että hän suostui syömään vain tietyn värisiä ruokia, olen myös lainannut yhdeltä pikkuiselta ihmiseltä, jonka joskus olen tuntenut, ja joka aikanaan suostui syömään vain punaisia juttuja. Tämä piti huomioida, kun hän tuli käymään. ;D

Vaikka tässä poikien koti onkin aivan jäätävä, halusin tuoda myös esiin sitä, miten aika pienetkin jutut voi joskus toimia lapselle korjaavina kokemuksina, kuten kesät Alphardin ja Ginan luona tekivät, vaikkei sekään tosiaan ainakaan nykymittapuun mukaan ihan ihanteellinen paikka olisi lapsen elää ja olla. Ajattelen ehkä, että nykymaailma on mennyt hiukan liiankin pitkälle siinä, mikä katsotaan lapselle turvalliseksi, ja kun varjellaan liikaa, ei enää anneta tehdä omia virheitä (kuten sotkea maalilla autotallissa ihan silkkaa uteliaisuuttaan).  ;D Tosin, niin kuin aiemmissa kommenteissakin on mainittu, ennen vanhaan sattui tietysti lapsille myös paljon enemmän kaikkia kauheita onnettomuuksia juuri siksi, kun ei niin valvottu. Ehkä jonkunlainen kultainen keskitie vaan olisi paras tuossa(kin) asiassa.  :)

Siriusta oli todella ihana kirjoittaa isoveljenä, joka jo aivan pikkupoikana ymmärtää vastuunsa pikkuveljestä, jota muuten ei kukaan oikein rakastaisi. Ajattelen hänet vahvasti oikeudentajuisena hahmona (paitsi nyt tietty Severuksen koulukiusaamisen osalta), ja siksi haluaisin ajatella, että veljesten välillä olisi ollut tällaista vahvaa luottamusta, rakkautta ja toinen toistensa puolien pitämistä ankaraa kotikasvatusta vastaan. Oikeasti sisarukset varmaan useammin kinaavat ja kilpailevat keskenään, ja tuollainen vertaileva kotikasvatus voisi myös lietsoa siihen. Mutta mielestäni nämä pojat tarvitsevat rakkautta, ja nimenomaan toisiltaan, joten siksi näin. Walburga saa kyllä tarinoissani liiankin usein yksipuolisen, kamalan ihmisen roolin, ja tässä se oli tarinan kannalta välttämätöntä. Oikeasti haluaisin kirjoittaa hänestäkin hiukan ymmärrettävämmän ihmisen, vaikkei hänestä mitään hyvistä ehkä koskaan saisikaan.

Loppuratkaisusta olisi ihan helposti voinut kirjoittaa sellaisen, että Sirius lähtee ja Regulus jää. Mietinkin sitä tuossa viimeisen luvun loppua kirjoittaessani, mutta ratkaisin asian sitten onnellisen lopun eduksi, koska sellainen nyt vaan olen. Rakastan melkein kaikkia kirjoittamiani hahmoja, enkä halua heille tapahtuvan mitään kovin pahaa ainakaan lopulta, ja tämä on varmaankin omituista, mutta ei voi mitään.  ;D Hauskaa, että ratkaisu oli kuitenkin mieleinen ja toiveikas, ehkä poikien asiat olisivat voineet mennä tuollaisen käänteen jälkeen toisin, vaikkei heille varmaan helppoa elämää ollut silti luvassa. Kiitos ihan todella paljon sinulle, olipa hieno juttu tällainen Vaihdokkaat-kampanja, lähden ehdottomasti sellaiseen joskus uudelleenkin mukaan, jos niitä tulee.  :)
Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa