Kirjoittaja Aihe: Yuri!!! on Ice: Yksi sinulta puuttuu K-11 (Viktor/Yuuri) 6/6 + epilogi  (Luettu 280 kertaa)

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Nimi: Yksi sinulta puuttuu
Fandom: Yuri!!! on Ice
Hahmot: Viktor Nikiforov/Yuuri Katsuki + muita
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, angst, sickfic, h/c, fluffy, kristillinen teema, ei kuvailtua seksiä
Varoitus: Herätyskristillinen ja karismaattisuutta sisältävä fikki, uskoontulotarina, päähenkilön kuolema – älä lue äläkä kommentoi jos aihe ei miellytä mutta suosittelen olemaan utelias ja lukemaan
Vastuuvapaus: Päähahmot kuuluvat Sayo Yamamotolle ja Mitsurō Kubolle. Minä en tee rahaa lainatessani heidän keksimiään hahmoja. Lainaan myös hahmoa Givenistä ja Kurokon koripallosta. Givenin hahmo kuuluu Natsuki Kizulle ja Kurokon koripallon hahmo kuuluu Tadatoshi Fujimakille.
Yhteenveto: Viktorilla ja Yuurilla on kaikkea, mitä vain ihminen voi elämältä toivoa. Mutta koko elämä voi muuttua vain sekunneissa. Viktor ja Yuuri tulevat tietämään, että yksi heiltä puuttuu ja sen mukana kaikki. (Luuk 18:22).
Kirjoittajalta: Ensijulkaisu AO3:ssa ja käännös myös englanniksi. Tämän kirjoittaminen oli henkilökohtaista pääsiäisajan terapiaa omalle mielelle.


Kaikki muuttuu

Kirsikkapuut kukkivat kauneimmillaan Viktorin ja Yuurin juhlistaessa 7-vuotis hääpäiväänsä eräässä Osakan idyllisimmistä pikkuravintoloista. Elämä oli antanut heille kaikkea, mitä pieni ihminen ikinä voisi toivoa. Onnea, menestystä, vaurautta ja perheen. He olivat ostaneet kauniin omakotitalon Osakan rauhalliselta alueelta. Heillä oli ihana puutarha, kaksi lasta ja kaksi kääpiöpuudelia. Yuuri oli muutama vuosi sitten päättänyt kilpauransa taitoluistelijana. Luistelemista pari jatkaisi vielä pitkään. He olivat jo olleet mukana Disney jääshow maailmankiertueella ja olivat lupautuneet myös seuraavaan.

He olivat suhteensa alusta alkaen haaveilleet omasta perheestä. Usean vuoden ajan he olivat lahjoittaneet varoja Japanin ja Venäjän järjestöille, jotka ylläpitivät vauvanjättölaatikoita. Viktor oli itkenyt nähdessään uutisen vauvaroskiksista, mutta Yuuri oli nähnyt asian valoisamman puolen. He voisivat auttaa. Ja kun he olivat olleet lahjoittajina useamman vuoden, oli Viktor kerran ehdottanut että he voisivat sitä kautta adoptoida lapsen itselleen. Mieluummin vaikka kaksi. Ensin heidän perheeseensä sai japanilaisen tytön Norikon ja seuraavana vuonna venäläisen pojan Nikitan.

Yuuri oli onnellinen. Hän oli löytänyt Viktorissa sielunkumppaninsa. Se ei tarkoittanut sitä, että he olisivat olleet täydellisiä, mutta he olivat toisilleen sopivat. He osasivat sopia riitansa ja erimielisyytensä, pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Heidän ei tarvinnut pelätä, että toinen yhtäkkiä pettäisi, jättäisi ja katoaisi kokonaan. He pitivät huolta toisistaan hyvinä ja pahoina päivinä. Heiltä ei puuttunut mitään. Kaikki oli hyvin.

*

Koko elämä voi kuitenkin muuttua pienessä hetkessä ja ottaa suunnan, joka muuttaisi kaiken. Aivan kaiken.

”Yuuri, mikä sinulle tuli?” Viktor kysyi huolissaan, kun Yuuri luisteli jääkaukalon reunalle huonovointisena ja kalpeana.
”Minua oksettaa ja väsyttää aivan tolkuttomasti”, Yuuri sanoi ja joi vettä juomapullostaan.
”Me lopetamme tältä päivältä. Et saa jatkaa kipeänä”, Viktor sanoi Yuurin nyökätessä. Yuurin jalat eivät kuitenkaan kantaneet kauemmas, vaan hän lyyhistyi niille sijoilleen.
”Viktor, en vain jaksa”, Yuuri sanoi. Viktor pelästyi todenteolla. Yuurin otsa tuntui tulikuumalta ja mies oli mennyt huonoksi aivan yhtäkkiä.

”Yuuri?”

”Yuuri!”

Kun Yuuri ei reagoinut, Viktorille tuli kiire kaivaa puhelimensa läheisellä penkillä olevan takkinsa taskusta. Hän soitti ambulanssin ja puhui puhelimeen hätääntynyttä englantia. Japanin kielen sanat katosivat kertaheitolla hänen mielestään. Hänen rakas Yuurinsa tarvitsi apua. Hän sai Yuurin pidettyä hädin tuskin tajuissaan siihen saakka, että ambulanssi saapui.

Kaksi viikkoa aikaisemmin

Ensin Yuuri ajatteli, että hän oli saamassa flunssan. Hänen olonsa oli hutera ja häntä väsytti, mutta flunssa ei lopulta tullutkaan. Sen sijaan väsymys ei kadonnut, vaikka hän oli nukkunut yönsä hyvin. Hän tunsi outoa särkyä raajoissaan ja hänen nenänsä vuosi herkästi verta. Hän pelästyi huomatessaan jaloissaan mustelmia. Hän oli toki kaatunut jäällä ollessaan, mutta se ei ollut koskaan aiheuttanut mitään vastaavaa. Hän juhlisi Viktorin kanssa muutaman päivän kuluttua hääpäiväänsä. Heidän vakituinen lastenhoitajansa olisi lasten kanssa koko päivän ja yönkin yli. Hän saisi olla Viktorin kanssa kahdestaan. Hän työnsi pelästyksensä syrjään ja päätti kertoa asiasta Viktorille vuosipäivän jälkeen.


*

Yuuri oli kuitenkin siirtänyt kertomista ja sitten olikin jo liian myöhäistä. Hänen jalkansa pettivät kesken luistelutreenien ja seuraavaksi hän käsitti olevansa ambulanssissa. Matkalla sairaalaan häneltä mitattiin verenpaine, annettiin lisähappea ja otettiin verikokeita. Hän oli sanonut Viktorille jotain, mutta ei saanut mieleensä mitä se oli ollut.

”Viktor, minua väsyttää kovin...”

Viktor eli silkkaa painaista seuraavan vuorokauden ajan. Yuurille tehtiin tutkimuksia, kun yritettiin selvittää mikä hänellä oli ja voitaisi aloittaa oikeanlainen hoito. Viktor yritti istua, mutta siitä ei tullut mitään. Hän käveli sairaalan kolkkoa käytävää edestakaisin. Hänen teki mieli itkeä, mutta hänen kehonsa oli liian adrenaliinin kyllästämä. Hän yritti selata puhelintaan. Hänelle ei tullut mieleen, että olisi voinut soittaa Yuurin vanhemmille. Hän ei käsittänyt sillä hetkellä yhtään mitään. Vasta kun hänen puhelimensa soi ja tajusi soittajaksi hänen ja Yuurin palkkaaman lastenhoitajan, Viktor tajusi kuinka paljon kello olikaan.

”Anteeksi Maiya. Yuuri on sairaalassa ja minä...” Viktor yritti sanoa.
”Yuuri sairaalassa? Viktor, mitä tapahtui?” vanha nainen kysyi puhelimessa.
Mutta Viktor itki. Viimein hänen kyyneltensä pato avautui ja hän itki. Maiya ei kysellyt häneltä enempää, vaan kuunteli ja yritti lohduttaa. Hän vakuutti olisi lasten kanssa koko yön, jotta Viktor voisi olla sairaalassa.
”Kiitos Maiya”, Viktor sai sanotuksi.

Aamuyön tunteina Viktor oli nukahtanut tuolille ja hoitaja tuli herättämään hänet.
”Anteeksi herra Nikiforov. Meillä on kerrottavaa”, hoitaja sanoi ja pyysi hänet Yuurin huoneeseen, jossa hän nukkui.
”Yuuri”, Viktor sanoi pää sumussa.
Lääkäri esitteli itsensä Viktorille ja pyysi hänet istumaan alas. Viktor istui ja kuunteli. Hänen sydämensä hakkasi, sillä hän pelkäsi mitä hän kuulisi.
”Olemme tehneet tutkimuksia ja kaikki näyttää viittaavan akuuttiin leukemiaan”, lääkäri sanoi.
”Le-leukemia”, Viktor sanoi ja peitti kasvonsa.

”Kyllä herra Nikiforov. Puolisollanne on verisyöpä ja jos hän olisi tullut muutamaa päivää myöhemmin, olisi saattanut olla liian myöhäistä. Nyt saimme aloitettua hänelle lääkityksen ja aivan välitöntä vaaraa ei ole. Mutta suurta toivoa emme voi kuitenkaan antaa ennen tarkempia tutkimuksia.”
”Olisiko hän voinut kuolla?” Viktor kysyi suoraan.
”Kyllä herra, juuri sitä tarkoitan. Eikä kuolemanvaara ole nytkään kokonaan ohitse. Pyydän varautumaan huonoihin uutisiin myös sen jälkeen kun olemme saaneet tehtyä enemmän tutkimuksia.”
Viktor kauhistui ja alkoi nyyhkyttää. Hän tunsi hoitajan käden kevyesti olallaan.

Lääkäri oli lähtenyt, mutta Viktorin rauhoituttua hoitaja osoitti hänelle varavuoteen Yuurin huoneen nurkassa, jossa hän voisi nukkua vähän. Sängyllä oli tyyny ja peitto. Kun Viktor oli ensin istunut pyörryksiin saakka Yuurin sängyn vierellä, hän siirtyi sängylle ja vajosi levottomaan uneen.

”Viktor?”

Viktor heräsi uuteen aamuun kuullessaan nimensä. Yuuri oli hereillä. Hän pomppasi ylös ja oli samassa Yuurin luona.
”Yuuri”, Viktor iloitsi ja itki samalla. Hän suuteli Yuurin otsaa.
”Kuinka voit?”
”En hyvin. Itseasiassa minua oksettaa”, Yuuri vastasi ja näyttikin pahoinvoivalta. Viktor ehti juuri sopivasti työntää kertakäyttöisen astian hänen alleen, kun hän oksensi siihen.
”Kutsun hoitajan”, Viktor sanoi ja painoi kädenulottuvilla olevaa nappia.
Hoitaja siivosi jäljet ja otti samalla Yuurin käsivarresta uusia verinäytteitä.
”Lääkäri tulee kohta käymään. Sen jälkeen saat aamiaista.”

Lääkäri kertoi sen vähän, mitä Viktor oli jo varhain aamulla kuullut ja kertoi tarkemmin testien tuloksista ja hoidoista, jotka oli aloitettu Yuurilla välittömästi.
”Olemme kahden päivän kuluttua paljon viisaampia, mitä tulee hoidon onnistumisen ennusteeseen”, lääkäri sanoi lopuksi. Yuuri laski katseensa käsiinsä. Hän näytti surulliselta ja vähän pelästyneeltä. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, kuinka vakava hänen tilanteensa oli ollut ja oli vieläkin. Kun hän jäi Viktorin kanssa kahdestaan, hän purskahti itkuun.
”Anteeksi Viktor”, Yuuri sopersi.
Viktor piti häntä lähellään ja itki myös.

”Entä lapset?” Yuuri kysyi äkkiä.
”Maiya on heidän kanssaan”, Viktor sanoi. Hänen mielessään oli ollut yksin Yuuri. Hän ei ollut pystynyt murehtimaan mistään muusta.
”Sinun täytyy mennä kotiin syömään ja nukkumaan. Näytät kauhealta”, Yuuri huolehti.
”Voi Yuuri sinua. Sinä huolehdit muista, kun sinun pitäisi nyt levätä ja antaa itsesi parantua”, Viktor sanoi. Sellainen hänen Yuurinsa oli aina ollut. Aina miettimässä ensin muita.
”Tule iltapäivällä uudelleen. Et voi tehdä mitään. Minä kuitenkin nukun täällä suurimmilta osin. Minua väsyttää koko ajan”, Yuuri sanoi.
”Hyvä on”, Viktor huokaisi. Hän lähti kun Yuurille tuotiin aamupala.

*

Viktorille ei maistunut ruoka. Hän kävi suihkussa ja yritti nukkua, mutta siitä ei tullut mitään. Hän soitti viimein Yuurin vanhemmille ja siskolle ja kertoi mitä oli tapahtunut. Kotona Maiya halasi Viktoria ja lupasi olla lasten kanssa ihan niin kauan, kuin Viktor hänen apuaan tarvitsi. Viktor yritti hetken leikkiä Norikon ja Nikitan kanssa, mutta siitäkään ei tullut mitään. Onneksi lapset olivat vielä niin pieniä, etteivät paljon leikkiseuraa kaivanneetkaan. Yksivuotias Nikita istui sitterissä purulelu käsissään ja suussaan. Kaksivuotias Noriko ei jaksanut kauaa keskittyä yhteen ja samaan leluun. Hän toi Viktorin käsiin kuvakirjan, jota he katselivat yhdessä ja siihen tyttö lopulta nukahti, isänsä syliin. Noriko osasi sanoa vasta muutaman yksittäisen sanan. Viktor puhui lapsilleen aina venäjää. Ja Yuuri puhui heille japania. Suru valtasi Viktorin, kun hän silitteli sylissään nukkuvan tytön hiuksia. Hän mietti miten kauheaa olisi jos lapsilta kuolisi toinen isä.

”Tulkaa syömään”, Maiya kutsui jonkin ajan kuluttua, mutta löysikin Viktorin nukkumasta lattialta Noriko rinnallaan ja Nikita tuhisi sitterissä.
”Viktor”, nainen kutsui kun nosti Nikitan syliinsä.
”Anteeksi”, Viktor pyysi. Noriko heräsi ja kutsui Maiyaa mummiksi. Sellainen Maiya lapsille olikin. Vaikka Yuurin vanhemmat olivat lapsille isovanhemmat, sitä oli myös Maiya.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi Viktor. Mehän olemme sopineet ja puhuneet tästä ennenkin. Minä autan enemmän silloin, kun tulee sellaisia päiviä ja viikkoja.”
Viktor syötti Nikitalle lihasosetta ja Maiya keskittyi Norikon syömiseen. Viktor sai itsekin syötyä vähän ja siitä tuli heti parempi olokin.

*

Viktorin mieliala oli yhtä vuoristorataa. Lääkäri oli keskustellut heidän kanssaan uudelleen ja kertoi, että Yuurilla oli tällä hetkellä noin 30% mahdollisuus parantua täysin. Se 70% tarkoitti sitä, että hoidot eivät auttaisi kunnolla vaan antaisivat Yuurille vain vähän lisäaikaa. Viktor murtui täysin. Hän oli murheellinen möykky Yuurin sängyn äärellä Yuurin silittäessä hänen hiuksiaan. Yuurin hiukset olivat jo lähteneet rajujen hoitojen myötä ja hänellä oli päässään ohut myssy.
”Vanhempani ja Mari tulevat käymään viikonloppuna”, Yuuri kertoi. ”Voithan majoittaa heidät kotiimme?”
”Tietysti”, Viktor sanoi. Tietysti he halusivat olla Yuurin kanssa ja nähdä myös lapsia. Viktor vain ei itse ollut parasta seuraa.

Sunnuntaina tapahtui jotain odottamatonta. Viktor käveli sairaalalta pois surullisena ja itkien. Hän oli ollut koko viikon aivan vereslihalla pelätessään sitä, miten Yuurin kävisi. Hän oli aivan lohduton. Koko elämä näytti synkältä ja mustalta, eikä millään tuntunut olevan merkitystä. Hänen pitäisi ryhdistäytyä Yuurin ja lasten tähden, mutta nyt hän ei vain jaksanut.
”Voinko auttaa jotenkin?” pieni pullea nainen pysähtyi kysymään. Hänellä oli mukanaan kolme pientä lasta.
”Kukaan ei voi auttaa minua”, Viktor vastasi.
”Jumalalla voi olla sinulle vastauksia. Tule jumalanpalvelukseen kuuntelemaan, jos Herra vaikka puhuisi sinulle”, nainen pyysi. Viktor kuivasi kyyneleensä hihaansa ja ihmetteli.
”Tule nyt”, nainen sanoi vielä.

Viktor ei sanonut mitään, mutta huomasi kävelevänsä naisen ja lasten perässä modernille kirkolle. Se oli kansainvälinen uuden toivon seurakunta, jossa kaikki tilaisuudet olivat japaniksi ja englanniksi. Ihmiset jättivät takkejaan ala-aulaan ja menivät saliin. Viktor riisui takkinsa mutta ei jättänyt sitä aulaan. Hän luikahti aivan varoen saliin ja jäi siellä aivan taakse penkille istumaan. Hän otti kuulokkeet, jotta voisi kuunnella tilaisuuden englanniksi. Japanin erikoissanasto ei vieläkään ollut hänen vahvimpia puoliaan. Pieni pullea nainen oli vienyt lapset pyhäkouluhuoneeseen ja jättäytyi hänkin takariville pienen matkan päähän Viktorista.

Kristilliset asiat eivät olleet Viktorille täysin vieraita. Hänen babuškansa oli vienyt häntä joitakin kertoja pyhäkouluun, jossa hän oli kuullut Jeesuksesta ja Jumalasta. Hän oli rukoillut myös iltarukouksen, mutta sitä oli kestänyt vain muutaman vuoden. Hän kasvoi ja kaikki se unohtui. Nyt hän istui pää painuksissa ja kuunteli lauluja ja päivän saarnaa. Se oli palmusunnuntain saarna. Seuraavalla viikolla vietettäisi hiljaista viikkoa ja pääsiäistä Se olikin venäläisen ortodoksisen kirkon suurin ja näyttävin juhla.

Kaikki uskovien kristittyjen tavat eivät suinkaan olleet Viktorille tuttuja. Hän katseli, kuinka monet nousivat seisomaan hänelle aivan vieraita lauluja laulaen niitä sydämensä pohjasta iloiten ja Jumalaansa palvoen ja käsiään kohottaen. Se oli hyvin outoa. Mutta samalla siinä oli jotain kaunista. Kun seurakunta rukoili, osa seisoi, mutta jotkut polvistuivat lattialle. Viktor katseli hämillään. Nämä ihmiset olivat tosissaan! Muutamat istuivat, kuten Viktorkin. Hän toivoi, ettei kukaan kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Hän oli vain pieni ihmisraunio, joka ei halunnut tulla häirityksi ja huomatuksi.

Pastorin saarnasta jäi Viktorin mieleen yksi kohta, joka nousi koko ajan uudelleen hänen mieleensä.
”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki”, pastori oli lainannut Luukkaan evankeliumia. ”Kun ihmiseltä puuttuu Jumalan pojan tunteminen, hän on vielä pimeydessä. Jeesuksen tuntemisen kautta astumme sisälle taivasten valtakuntaan ja valoon ja siitä elämämme vasta alkaa”, pastori saarnasi. Ihmisiä kehotettiin hakeutumaan pieniin ryhmiin rukoilemaan, mutta Viktor vain käpertyi nurkkaansa ja itki. Saarna oli jollain lailla koskettanut häntä. Sitten pieni pullea nainen, se pienten lasten mummo tuli hänen luokseen.
”Sinulla on murheita. Saanko rukoilla puolestasi?” hän kysyi ja Viktor vain nyökkäsi. Mummeli kosketti Viktorin käsivartta varoen ja rukoili pääasiassa japaniksi, mutta myös vähän englanniksi.

”Olenko oikeassa, että murehdit sairaan puolisosi tähden?” mummo kysyi kohta.
”Miten sinä sen tiedät?” Viktor ihmetteli.
”Jumala itse laski sellaisen ajatuksen minulle. Hän tietää kaikki asiasi.” Mummo jatkoi vielä rukoilemista Viktorin ihmetellessä miksi hän oli tullut tänne kirkolle ja tiesikö Jumala oikeasti hänen asioitaan.
”Mikä sinun nimesi on?” mummo kysyi vielä. Ja sen jälkeen mummo rukoili vielä vähän lisää ja käytti Viktorin nimeäkin. Kohta mummo palasi omalle istumapaikalleen ja takaovesta hänen vierelleen tulivat ne kolme lasta, jotka olivat tulleet hänen kanssaan.

Seurakunta lauloi vielä kiitoslauluja ja tilaisuus oli päättymässä. Viktor halusi pois ennen, kuin kaikki ihmiset vyöryisivät hänen ohitseen ja näkisivät hänen riutuneen olemuksensa. Aivan huomaamatta hän ei päässyt livahtamaan, sillä hänen käteensä annettiin hiljaisen viikon esite ja toivotettiin tervetulleeksi tulemaan uudelleenkin. Viktorilla oli paljon ajateltavaa. Tilaisuus oli koskettanut häntä ja Jumala näytti olevan ainakin olemassa, kun tiesi jotain hänen asioistaan. Ehkä hän menisi kirkolle vielä toisenkin kerran.
« Viimeksi muokattu: 09.06.2022 18:32:03 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Vs: Yksi sinulta puuttuu K-11 (Viktor/Yuuri) 6/6 + epilogi
« Vastaus #1 : 10.05.2022 20:25:53 »
Jumala kutsuu

Viikot kuluivat. Yuuri makasi sairaalassa ja ikävöi lapsiaan. Heitä ei voinut päästää sairaalaan, jos heillä oli vähänkin nuhaa tai korvatulehdusta tai vaikka yskää. Yuurin elimistö ei kestänyt vielä pienintäkään häiriötä. Viktor kävi niin usein kuin oli mahdollista, kertoen lasten ja koirien kuulumiset. Yuurista tuntui, kuin Viktoria vaivaisi jokin asia. Mies oli kauhean levoton ja huonosti nukkuneen näköinen. Ei hänellä enää ollut hätää, sillä vähin erin hoito alkoi vaikuttaa ja hänen olonsa koheni koko ajan.
”Viktor. Mikä sinun on?” Yuuri kysyi.
”Mitä sinä tarkoitat? Tarvitseeko siihen olla jokin selitys, että nukun huonosti enkä voi hyvin?” Viktor kysyi surullisena.

”Anteeksi Viktor. En tarvitse selitystä. Tämä on tarpeeksi rankkaa näinkin. Menee vielä pitkään ennen kuin pääsen kotiin”, Yuuri sanoi. Silloin Viktor purskahti itkemään. Yuurin ei ollut tarvinnut kuin mainita kotiin pääsy, niin Viktor oli jo aivan rikki reväisty.
”Olet oikeassa Yuuri. Minä käyn läpi asioita, enkä tiedä mitä kaikesta tulisi oikein ajatella”, hän kertoi ja katsoi Yuuriin. Sitten hän otti Yuurin käden omaansa.
”Olen käynyt muutaman kerran kristillisessä seurakunnassa”, hän sanoi. ”Minä pelkään Yuuri.”
”Mitä sinä pelkäät?” Yuuri kysyi.
”Pelkään kuolemaa ja mitä sen jälkeen on. Pelkään että sinä kuolet ja jään yksin. Ja pelkään myös, koska olen tajunnut että olen paha ja syntinen”, Viktor sanoi.

Yuuri kuunteli ja yritti ymmärtää.
”Tule lähemmäs”, Yuuri pyysi ja sulki Viktorin syliinsä. ”Minä rakastan sinua Viktor. Käyt sinä läpi mitä tahansa. En minä vielä kuole. Minä haluan parantua ja tulla kotiin.”

*

Viktorilla oli yhtäkkiä paljon aikaa. Hän ei käynyt enää usein luistelemassa, koska hän ja Yuuri eivät olisi mukana enää uudella Disney jääshowkiertueella. Hän käveli pitkiä lenkkejä työntäen samalla kaksosrattaita, jossa hänen lapsensa kulkivat sujuvasti mukana ja koirat kävelivät rattaiden vierellä. Hän meni usein koirapuistoon, jossa hän päästi koirat telmimään ja juoksemaan vapaasti. Toisinaan hän oli toiveikas, sillä kevät oli kaunis ja joka paikassa kukki ja linnut lauloivat. Toisinaan hänet valtasi tunne siitä, kuin hän jo eläisi yksin lasten kanssa, eikä Yuuri enää olisi heidän kanssaan.

Taas eräänä sunnuntaina Viktor meni kirkkoon ja jäi viimeiselle penkkiriville istumaan. Tuttu pieni pullea nainen kävi kättelemässä häntä ja istahti taas lähelle kuuntelemaan. Seurakunta lauloi aluksi monta Viktorille vierasta laulua. Niissä korotettiin Jumalaa ja kiitettiin Jeesusta pelastuksesta. Joillakin oli käsissään värillisiä lippuja, joita he heiluttivat samalla kun lauloivat. Viktor ei voinut laulaa mukana. Hän oli aivan liian paha ihminen, jotta voisi laulaa jostain niin pyhästä ja mahtavasta. Eikä päivän saarna saanut hänen oloaan paremmaksi. ”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme (Room. 6:23)” pastori lausui.

”Me emme ole itsessämme yhtään mitään. Emme saa unohtaa, että Jeesus tuli maan päälle syntisiä ja sairaita varten. Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat”, saarna jatkui. ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoisi, joutui kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän (Joh 3:16).”
Viktor tunsi, kuinka kaikki sanat porautuivat suoraan hänen sydämeensä. Jumala kutsui häntä ja odotti mitä Viktor vastaisi. Viktor oli käsittänyt jotain siitä ensimmäisestä saarnasta, jota hän oli ollut kuuntelemassa. ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki.” Hänen elämänsä oli ollut hirvittävän tyhjää, kun Yuuri oli sairaalassa. Viktor oli kirjoittanut paperille rukouspyynnönkin, jossa hän pyysi Jumalaa parantamaan Yuuri syövästä. Ja aina kun aiheen puolesta oli rukoiltu, oli seurakunta aina rukoillut myös Yuurin pelastumista.

Mitä tapahtuisi, jos hän vastaisi Jumalalle ja alkaisi uskoa Jeesukseen? Jättäisikö Yuuri hänet? Vai pitäisikö hänen jättää Yuuri? Mitä seurakuntalaiset sanoisivat kun kuulisivat että hänen puolisonsa onkin mies? Käskisikö Jumala hänen jättämään Yuurin? Miten heidän lastensa kävisi? Viktorin mielessä risteilivät kaikenlaiset kysymykset. Se kaikki oli pelottavaa ja ahdistavaa. Kuinka nämä seurakuntalaiset saattoivat iloita Jumalastaan, kun aina puhuttiin ihmisen syntisyydestä ja pahuudesta ja Jumala tuntui olevan kaikkivaltiudessaan niin ehdoton?
”Anteeksi saanko häiritä?” häntä vanhempi japanilaismies kysyi. Viktor nyökkäsi.
”Olen nähnyt sinut täällä muutaman kerran. Haluaisitko tulla mukaan keskiviikon pienryhmiin, joissa luetaan Raamattua?”

”Mutta ei minulla ole Raamattua”, Viktor vastasi hölmistyneenä.
”Eikö? Jos haluat, niin voin antaa sellaisen. Tule”, mies sanoi ja Viktor huomasi seuraavansa miestä toimistohuoneeseen, jossa oli hyllyt täynnä kaikenlaisia kirjoja. Mies etsi ja löysi japaninkielisiä ja koreankielisiä Raamattuja. Yhtään englanninkielistä ei ollutkaan jäljellä.
”Olen pahoillani, meiltä ovatkin englanninkieliset kaikki loppu.”
”Entä tuo?” Viktor kysyi nähdessään rivissä yhden venäjänkielisen.
”Se on venäjänkie...”, mies sanoi mutta keskeytti kun kuuli Viktorin sanovan jotain venäjäksi.
”Venäjä on äidinkieleni”, Viktor sanoi sitten.
”Kiitos Jeesukselle!” mies sanoi. ”Tämä taitaakin olla sinulle tarkoitettu”, hän sanoi ojentaessaan Raamatun Viktorille.

”Spasibo”, Viktor vastasi. ”Tämä on paksu kirja. Mistä tätä kuuluu aloittaa?”
Mies laittoi sivujen väliin muutaman kirjanmerkin. Toisen psalmien kohdalle ja toisen Johanneksen evankeliumin kohdalle.
”Ehkä tämäkin olisi sinulle sopivaa lukemista”, mies ehdotti ja antoi Viktorille vielä pienen kirjasen. ”Älä pelkää, Jumala ei tee ihmiselle mitään väkisin. Hän suostuttelee, kutsuu ja ohjaa. Hän on lempeä ja kärsivällinen.” Sitten mies meni omiin menoihinsa.
Viktor jäi ihmettelemään mitä tuo nyt taas oli? Jos kaikki olikin ollut kamalan painostavaa, hän oli taas saanut kevyemmän mielen. Jumala oli järjestänyt häntä varten Raamatun. Hassua.

*

Kesä koitti kauniina ja lämpimänä. Koska lapset olivat olleet täysin terveitä, Viktor otti heidät mukaansa sairaalaan Yuuria katsomaan. He viettivät koko perhe muutaman tunnin sairaalan leikkihuoneessa. Yuuri oli sidottuna tippaletkuunsa, mutta oli iloinen. Hän itki ilosta, kun koko perhe oli jälleen koolla. Hän halasi ja keinutti Nikitaa sylissään ja leikki pitkään Norikon kanssa. Noriko oli oppinut muutamia uusia sanoja ja nauroi paljon.
”Jos kaikki menee hyvin, pääsen kahden viikon päästä kotiin”, Yuuri kertoi. ”Minun täytyy kuitenkin pysytellä kotosalla, sillä suurissa ihmisjoukoissa on infektiovaara.”
”Voi Yuuri olen onnellinen. Voimme olla perheen kesken puutarhassa ja tehdä lähistöllä koiralenkkejä”, Viktor innostui.
”Mieleni tekisi kutsua Phichit käymään kesän aikana. Olemme puhuneet puhelimessa ja viime kerrasta jo yli vuosi, kun näimme”, Yuuri kertoi.

Ennen Yuurin kotiutumista Viktor ja Maiya siivosivat kodin. Maiya teki katsudonia, jota ilman Yuuri oli joutunut olemaan kokonaiset kolme kuukautta. Viktor siivosi makuuhuoneen ja olohuoneen. Hän somisti olohuoneen kesäisin tekstiilein. Puutarhalla oli työskennellyt kaksi palkattua työntekijää nyt viikon ajan ja saaneet sen näyttämään siistiltä ja kukkealta. Yuurin vanhemmilta ja siskolta oli tullut postilähetys.
”Tervetuloa kotiin Yuuri”, Maiya sanoi, kun Yuuri ja Viktor saapuivat taksilla kotiin.
”Maiya”, Yuuri sanoi ja halasi vanhaa lastenhoitajaa lämpimästi. ”Kiitos kaikesta. Viktor on kertonut kuinka paljon olet tehnyt.”
”Mitä minä nyt yksinäni kotona tekisin? Olen mielelläni täällä hyödyksi ja avuksi”, Maiya sanoi.
”Käykää syömään ja nauttikaa sillä aikaa kun minä käyn koirien kanssa lenkillä”, hän sanoi vielä.
”Sinä olet osa perhettämme. Syö toki kanssamme ja lenkitä koirat vasta sen jälkeen”, Viktor sanoi tarttuessaan naista kädestä.

Maiya liittyi heidän seuraansa. Oli mahtavaa katsoa, kuinka Yuuri nautti katsudonista.
”En ole saanut puoleen vuoteen mitään näin hyvää”, hän sanoi. Viktor ei voinut irrottaa katsettaan Yuurista. Siinä istui hänen elämäniloinen rakastettunsa ikionnellisena syömässä katsudonia. Samalla hän syötti Nikitaa, joka opetteli syömään uusia makuja ja sai maistaa katsudonia. Nikitan ilmeet olivat paljonpuhuvia. Noriko sen sijaan lusikoi halukkaasti, vaikka lusikka menikin välillä poskelle ja ruokaa oli pöydällä ja lattiallakin. Viktor huomasi kiittävänsä Jumalaa ihanasta perheestään, jonka hän oli saanut.

*

Pieni perhe vietti kesäpäivää puutarhalla kukkien keskellä. Noriko oli nopea jaloistaan ja koko ajan piti katsoa, ettei tyttö laittanut suuhunsa mitään epämääräistä. Nikitan meno oli vielä hitaampaa ja hän pyllähti välillä nurmikolle pepulleen ja nousi siitä taas jaloilleen. Yuuri ei pitänyt kotona myssyä ja hänelle oli kasvanut lyhyt siilitukka rajuimpien hoitojen jälkeen. Viktor ei voinut olla ihailematta miestä. Hän otti Yuurin kasvot käsiinsä, katsoi syvälle silmiin ja suuteli halukkaasti.
”Rakastan sinua Yuuri. Olet ihana”, Viktor sanoi ja olikin niin rakastuneen näköinen, että Yuuri oli aivan sulaa vahaa.
”Jos jonkun niin sinun hiuksesi ovat kasvaneet”, Yuuri sanoi. ”Kasvata vielä lisää, niin näytät samalta kuin 16-vuotiaana.”
”Äh, ei tämä ole lainkaan siisti. Olen unohtanut itseni ja ehkä olisi aika leikata se malliinsa takaisin.”

Niinpä Yuuri lupautui illalla leikkaamaan Viktorin hiukset siistimmiksi. Sen jälkeen Yuuri istahti hajareisin Viktorin syliin ja jäi siihen.
”Rakastele minua Viktor”, hän pyysi.
Molemmat olivat enemmän kuin halukkaita nauttimaan toisistaan, sillä viime kerrasta oli pitkä aika. He nukahtivat sylikkäin ja nukkuivat paremmin kuin pitkästä aikaa.

Siitä he myös heräsivät yhdessä ja nousivat vasta kun oli pakko. Koirat oli helppo päästää telmimään pihalle, sillä heillä oli korkeat aidat joka puolella. Lapset sen sijaan vaativat huomiota, vaipanvaihtoa, halauksia ja aamupalaa.
”Haluaisin mennä luistelemaan ja katsomaan vieläkö pysyn pystyssä luistimilla”, Yuuri sanoi.
”Kunhan et rehki etkä kaatuile”, Viktor huolehti.
He kävelivät rattaineen ja koirineen jäähallille. Yuuri laittoi luistimet jalkaansa ja meni jäälle. Hän viipyi siellä parikymmentä minuuttia. Sitten oli Viktorin vuoro.
”Voi kuinka olinkaan kaivannut tätä”, Yuuri huokaisi.
”Tullaan joku toinen päivä kahdestaan”, Viktor ehdotti.

Yuuri vahvistui ja ylläpitolääkitys piti hänet kunnossa. Lääkärit olivat kuitenkin huolissaan valkosolujen tilanteesta ja Yuurin piti elää varovaista ja eristettyä elämää. Yuuri joutui välttelemään ihmisjoukkoja. Se harmitti Viktoria vähän, sillä hän olisi halunnut esitellä Yuurin seurakunnalla muutamille ihmisille. Viktor oli käynyt siellä nyt vähemmän, kun Yuuri oli palannut kotiin.
”Yuuri, voinko pyytää sinulta jotakin?” Viktor kysyi.
”Ihan mitä tahansa”, Yuuri vastasi.
”Saisinko mennä tänään kirkolle?” Viktor pyysi.
Yuuri otti Viktorin kasvot käsiinsä ja suuteli Viktorin otsaa.
”Tietysti saat. Se on sinulle tärkeä juttu”, Yuuri vastasi.
”Haluaisitko sinä tulla joku kerta mukaani? Se olisi myös tärkeää”, Viktor kysyi. ”Siellä on pieniä ryhmiä, eikä sinun tarvitsisi olla suuressa joukossa.”
”Haluaisin ensin kuulla sinulta vähän enemmän millaista siellä on. En halua tulla... en vielä”, Yuuri vastasi.

Viktor meni yksin. Hän oli muutaman kerran ollut englanninkielisessä pienryhmässä. Ryhmässä luettiin pieni pätkä Raamatusta ja sitten keskusteltiin siitä. Siellä myös rukoiltiin. Viktor pyysi taas, että siellä rukoiltaisi hänen puolisonsa puolesta, että hän paranisi syövästä.
”Mikä sinun puolisosi nimi on?” joku kysyi. Viktor hätkähti. Nyt hän paljastuisi ja kohta koko seurakunta tietäisi minkälaisessa suhteessa hän eli.
”H... hän on Yuuri.”
”Viktor”, joku sanoi lempeästi. ”Oletko sinä itse vielä antanut elämääsi Jeesukselle?”
”En”, Viktor vastasi.
”Haluaisitko tehdä sen nyt?”
”Haluan”, Viktor vastasi. Muut kuusi ryhmän jäsentä olivat hänen ympärillään ja rukoilivat. Viktor ei ollut koskaan rukoillut ääneen, koska se tuntui kauhean intiimiltä. Nyt hän kuitenkin huomasi rukoilevansa venäjäksi. Hän pyysi syntejään anteeksi ja sanoi haluavansa olla Jeesuksen seuraaja. Hän pyysi että Jumala parantaisi ja pelastaisi myös Yuurin. Hän kuuli kuinka ryhmäläiset rukoilivat myös Yuurin puolesta. Hän kuivasi kyyneleitään hihaansa.

Ryhmässä rukoiltiin muidenkin puolesta.
”Mitä minun nyt kuuluu tehdä?” Viktor kysyi hämillään toisilta.
”Minä kuvailisin sinun elämääsi niin, että Jeesus on nyt elämäsi eteisessä. Hän siivoaa koko elämäsi taloa ja kaikkia huoneita sen mukaan, mitä annat hänelle luvan.”
”Rukoile ja pyydä viisautta itsellesi. Tilanteesi ei ole helppo.”
”Pitääkö minun erota Yuurista?” Viktor kysyi. Hän halusi kuulla mitä häneltä odotettiin.
”Kuten sanoin, tilanteesi ei ole helppo. Rukoile viisautta ja rukoillaan yhdessä että myös Yuuri tulee tuntemaan Jeesuksen.”
”Hän lupasi tulla käymään joku kerta. Hän ei voi tulla syövän takia suuriin ihmisjoukkoihin, ettei hän sairastu”, Viktor kertoi.

*

Kotimatkalla Viktor huomasi hyräilevänsä yhtä niistä hengellisistä lauluista, joista hän kovasti piti. Hänellä oli levollisempi ja turvallisempi olo, kuin pitkästä aikaa. Hän huomasi kuinka hänen sydämensä tulvi kiitosta, jonka hän osoitti Jumalalle. Nyt hän käsitti vähän paremmin niitä ihmisiä, jotka lauloivat sunnuntaisin tilaisuudessa kiitoslauluja. Hänen sydämelleen laskettiin myös huoli Yuurista, siitä kaikkein rakkaimmasta ihmisestä maan päällä. Ymmärtäisikö Yuuri lainkaan mitä hänelle oli tapahtunut?

”Yuuri, minulla on kerrottavaa”, Viktor sanoi kun hän tuli kotiin. Yuuri katsoi häneen ja näytti pelästyneeltä.
”Yuuri”, Viktor sanoi sulkiessaan Yuurin syliinsä. Viktor itki, mutta nyt hän itki ilosta. Yuuri värähti hänen sylissään.
”Viktor?” Yuuri kysyi ja näytti edelleen vähän pelästyneeltä. ”Sinulle on tapahtunut jotakin. Minä... minä aistin sen”, Yuuri sanoi.
Viktor istutti Yurin sohvalle ja istui hänen vierelleen.
”Minä kuulun nyt Jeesukselle”, Viktor kertoi. Yuuri katsoi häntä suoraan silmiin ja alkoi itkemään.
Tätä Viktor ei suinkaan ollut osannut arvata. Mitä ihmettä nyt tapahtuisi?
”Yuuri?”

”Yuuri?” Viktor sanoi ja halasi Yuuria uudelleen.
”Sinä kuulostat pelottavalta”, Yuuri sanoi. ”Sinussa on jotain uutta.”
”Sama Viktor minä olen. Jos minussa on jotain erilaista niin se, että sain jättää paljon murhetta ja taakkoja hartioiltani. Ja kirkolla ihmiset sanovat että kun ihminen kuuluu Jeesukselle, häneen tulee Pyhä Henki.”
”No tuliko sinuun sellainen?” Yuuri kysyi näyttäen vähän pelästyneeltä.
”Voi Yuuri. Ei se nyt niin kamala asia ole. Jumala ei halua ihmisille mitään pahaa.”
Yuuri huokaisi helpotuksesta. Hän oli Amerikassa asuessaan kuullut juttuja erilaisista uskovien ryhmistä. Hän ei oikeastaan tiennyt kristinuskosta mitään. Hän saattoi vain toivoa, ettei Viktor ollut joutunut jonkin kauhean lahkon kynsiin. Ja aivan kuin Viktor olisi lukenut hänen ajatuksensa, hän sanoi:
”Yuuri, en minä ole mukana missään salaseurassa tai lahkossa. Ne ihmiset ovat siellä ihan tavallisia ja mukavia. Usko on ihan arkipäiväinen asia ilman mitään taikaa.”

”Minä todella toivon, että voit hyväksyä minut tällaisena”, Viktor sanoi.
”Aina, Viktor. Minä lupasin olla rinnallasi kuolemaan saakka”, Yuuri sanoi.
Sinä iltana Viktor kävi lastenhuoneessa ja kiitti Jumalaa lapsistaan. Hän pyysi siunausta ja varjelusta lastensa elämän ylle. Tapahtuipa mitä tahansa.
« Viimeksi muokattu: 16.05.2022 13:07:55 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Vs: Yksi sinulta puuttuu K-11 (Viktor/Yuuri) 6/6 + epilogi
« Vastaus #2 : 10.05.2022 20:32:56 »
Elämän polulla

Yuuri oli aina rakastanut kaikkea, mitä Viktorissa oli. Mies oli herkkä tuntemaan asioita syvällä tavalla ja halusi olla lähellä ja halaili paljon. Viktor halusi aina myös selvittää asioita juurta jaksain. Hän oli aina ollut Viktorin jakamattoman rakkauden keskipiste. Nyt se oli muuttunut, sillä Viktor kulutti aikaansa myös lukien. Muutaman kerran hän oli nähnyt Viktorin rukoilemassa jotenkin surullisen näköisenä. Viktor otti uskomisen tosissaan ja se jollain lailla kosketti Yuuria. Mutta aina kun Viktor oli hänen kanssaan, hän pursui sitä samaa elämäniloa kuin aina.
”Hiuksesi ovat kasvaneet lisää”, Viktor sanoi työntäessään sormensa Yuurin hiuksiin. Sitten hän työnsi vielä nenänsäkin ja sai Yuurin nauramaan.

”Etkö aio mennä tänään kirkolle?” Yuuri kysyi kun kello tuli jo paljon.
”Ajattelin ehdottaa, että voisimme kuunnella tilaisuuden yhdessä kotoa käsin. Mitä sanot?” Viktor ehdotti. Ulkona satoi, eikä sinne tehnyt mieli mennä. Yuuri huomasi tulevansa vähän uteliaaksi.
”Sopii”, Yuuri sanoi. Niinpä sinä sunnuntaina heidän olohuoneestaan tuli hetkeksi kokoussali. Nikita oli päiväunilla, Noriko leikki hiljaa Viktorin ja Yuurin istuessa sohvalla seuraten striimattua tilaisuutta kotoa käsin. Yuuri oli hiirenhiljaa. Hän katseli silmät pyöreinä laulavia ihmisiä. Hän ei ollut ikinä nähnyt edes televisiossa mitään vastaavaa. Televisiossa kuvattiin aina jylhiä kirkkoja ja ihmiset seisoivat tai istuivat hiljaa paikallaan.

Yuuri oli aika hiljainen koko loppupäivän. Viktor halusi kovasti tietää mitä Yuuri mietti. Hän päätti kuitenkin antaa Yuurille tilaa, eikä sanonut mitään. Yuuri teki koiralenkinkin yksin. Sillä aikaa Viktor syötti ja kylvetti lapset hyräillen jotain kuulemaansa laulua. Noriko alkoi olla siinä iässä, että halusi hänelle luettavan iltasatuja. Viktor luki samalla kun he katselivat kirjassa olevia värikkäitä kuvia. Yuuri liittyi heidän seuraansa ja kuunteli pikkuoravan tarinan loppuun.
”Phichit tulee ensiviikolla”, Yuuri kertoi kun he söivät iltapalaa. ”Hän kertoi että Seung-gil on myös Japanissa. Ollut jossain työprojektissa jo muutaman kuukauden. Hän käy myös Tokiossa Seung-gilin luona.”

He juttelivat niitä näitä, mutta Yuuri ei sanonut mitään heidän aikaisemmin kuuntelemastaan jumalanpalveluksesta. Viktoria harmitti ja hän yritti peittää sitä. Sitten Yuuri kömpi hänen viereensä  peiton alle ja jäi lähelle. Hetken oli aivan hiljaista.
”Viktor?” Yuuri sanoi rikkoen hiljaisuuden.
”Mmmm?”
”Minulla on ollut paljon ajateltavaa”, hän sanoi.
”Minä kyllä huomasin sen”, Viktor vastasi.
”Minä haluaisin ymmärtää, mutta pääni ei toimi sillä tavalla. En voi käsittää Jumalaa ja uskoa”, Yuuri sanoi.
”Ei se sillä tavalla toimikaan”, Viktor totesi. ”Kaikki se touhu voi vierestä katsottuna näyttääkin tyhjäpäiseltä. Ei sitä tajua ennen kuin itse uskoo.”

”Miten sitä sitten voi alkaa uskomaan?” Yuuri ihmetteli.
”Usko tulee kuulemisesta. Kun kuuntelee Jumalan sanaa, niin se alkaa vaikuttaa ihmisessä uskomista”, Viktor selitti.
”Entä jos on kuuro?” Yuuri kysyi ja naurahti sitten, kun käsitti, että kuurojen kuuleminen tapahtui vain toisella tavalla.
”Tilaisuuksissa on toisinaan viittomakielen tulkkeja”, Viktor kertoi. ”Se on kansainvälinen seurakunta ja siellä on usein eri kielten tulkkeja.”

*

Phichitin vierailu piristi Yuuria ja Viktoria. Phichitin iloinen olemus oli tarttuvaa.
”Kävin teillä viimeksi, kun Noriko oli vasta ihan pieni ja nyt hän on jo yli kahden”, Phichit totesi yrittäessään pysyä vikkelän Norikon vauhdissa puutarhassa. Norikon saparot heiluivat ja hän halusi kovasti esitellä Phichitille kaikkea.
”Onnistuitte sitten löytämään vaaleatukkaisen pojan itsellenne?” hän sanoi nostaessaan Nikitan syliinsä.
”Se oli kyllä ihan sattumankauppaa”, Viktor sanoi. ”Suuri osa venäläisistä on vähän tummempia, mutta hän onkin Pietarista, jossa veri on voimakkaammin sekoittunut länsinaapureihin.”

Viktor antoi Yuurille ja Phichitille paljon kahdenkeskistä aikaa vaihtaa kuulumisia. Hän itse pakkasi sunnuntaina lapset rattaisiin ja lähti kävellen seurakunnalle. Hän oli päättänyt, että voisi istua sen kerran pyhäkouluhuoneessa lasten kanssa. Siellä saattaisi oppia jotain uutta.
”Minne Viktor lähti?” Phichit kysyi Yuurilta.
”Hän meni kirkolle”, Yuuri vastasi.
”Kirkolle?” Phichit ihmetteli. ”Onko Viktorista tullut uskovainen?”
”Itseasiassa kyllä.”
”Ihanko totta! Sitä on nyt liikkeellä. Tiesitkö että Seung-gil on uskovainen? Ollut jo aika kauan”, Phichit kertoi.
”Siis sillä samalla tavalla kuin Jean-Jacques?” Yuuri varmisti vielä.

”Juuri niin. Seung-gil kertoi, että hänen isoisänsä on salakuljettanut Raamattuja Pohjois-Koreaan ja jäi kerran kiinni. Hän oli siellä vankilassa melkein vuoden, mutta pääsi ihmeen kaupalla pois”, Phichit kertoi. Yuuri kuunteli silmät pyöreinä.
”Se olisikin jännittävä tarina kuultavaksi”, hän sanoi.
He puhelivat kaikenlaista ja Yuuri vakuutti olevansa kunnossa. Syöpäsolut oli saatu hyvään kuriin, joskin niitä oli vielä hänen kehossaan. He menivät kaupungille syömään ja kävivät luistelemassa. Oli mukavaa, että Phichit yöpyisi heillä vielä monta päivää.

Kun Viktor kuuli Seung-gilin isoisän operaatiosta salakuljettaa Raamattuja, häntä kiinnosti saada mies puhumaan Osakaan.
”Olisi mukava myös tavata Seung-giliä. En ole kuullut hänestä useaan vuoteen yhtään mitään. En The king and the skater musikaalin jälkeen mitään”, Viktor sanoi viitaten musikaaliin, jossa olivat kaikki Phichitin kutsumat luistelijat olleet mukana.
”Minä voin kysellä asiasta”, Phichit lupasi. ”Ja jos teistä jompikumpi henkilökohtaisesti pyytää hänet tulemaan tänne, niin hän voi vaikka tehdäkin sen. Seung-gil tulee mielellään, vaikka se ei siltä näyttäisikään”, Phichit sanoi.
Yuuri päätti soittaa Seung-gilille ja siitä tulikin yllättävän pitkä puhelu. Seung-gil kertoi että hänellä olisi vapaata kahden viikon jälkeen, jolloin hän voisi tulla käymään. Se oli sillä sovittu. Phichit menisi Tokioon ja palaisi sieltä yhdessä Seung-gilin kanssa.

*

Sitten koitti päivä, jolloin Viktorin maailma nyrjähti jälleen kerran. Viktor ja Yuuri heräsivät varhain uuteen aamuun ja viettivät hitaan ja ihanan aamun sängyssä. He rakastelivat ja nauttivat toisistaan ja elämästään. Kun he olivat lähekkäin, kaikki tuntui oikealta ja täydelliseltä.

Sen jälkeen Viktorin päälle laskeutui raskas taakka. Se oli niin yllättävä ja musertava, että Viktor pelästyi todenteolla. Yuuri oli noussut huolehtimaan lapsista Viktorin jäädessä vielä makuuhuoneeseen. Kukaan ei ollut seurakunnalla lausunut hänelle tuomiota hänen avioliitostaan Yuurin kanssa. Hän oli itse Raamatusta lukenut syntilistan, johon kuului myös makaaminen toisen miehen kanssa. Jumala itse oli tuominnut hänen tekonsa. Hän oli vasta aivan äsken lupautunut Herralle eikä hän ollut vielä harrastanut sen jälkeen seksiä Yuurin kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta sen jälkeen ja nyt Viktor tunsi tehneensä vähintään majesteettirikoksen Jumalaa vastaan. Hän tunsi olevansa syntisistä suurin ja kauhistui voisiko saada edes anteeksi.

Miksi hänen elämästään piti tulla näin monimutkaista? Eikö uskon pitänyt olla iloinen asia? Viktor polvistui sänkynsä äärelle ja itki lohduttomasti. Siitä Yuuri hänet viimein löysi, kun miestä ei kuulunut aamupalalle.
”Viktor? Mitä nyt on tapahtunut?” Yuuri kysyi laskeutuessaan Viktorin vierelle lattialle ja silitti miehen selkää. Viktor nyyhkytti ja tärisi, eikä pystynyt sanomaan pitkään aikaan yhtään mitään. Sitten keittiöstä kuului itkua ja Yuurin piti mennä lasten luokse. Viktor käsitti olevansa umpikujassa. Jos hän ei voinut hyvällä omallatunnolla olla Yuurin kanssa, pitikö heidän erota? Hänen sydämeensä sattui pelkkä ajatuskin. Hän ei voinut hylätä Yuuria ja pahimmassa tapauksessa kinata kumpi asuisi lasten kanssa. Mitä ihmeessä hänen tulisi tehdä?

Yuuri tuli kohta takaisin hänen luokseen.
”Viktor, kerro minulle mikä sinun on?” Yuuri pyysi.
”Et voi ymmärtää”, Viktor sanoi.
”Yritä edes. Voin ainakin yrittää ymmärtää”, Yuuri sanoi.
Viktor vuodatti sydämensä Yuurille ja Yuuri kuunteli.
”Minä en tiedä mitä minun pitäisi tehdä? Mikä olisi oikein? Minä olen sitoutunut sinuun vihkivalan kautta, mutta minä olen sitoutunut myös Jumalaan. Yuuri, olen niin pahoillani että aiheutan vain pahaa mieltä”, Viktor sanoi.
”Raamatun Jumalan silmissä meidän vihkivalamme on varmaan yhtä tyhjän kanssa. Siitä näkökulmasta katsottuna emme edes ole pätevässä avioliitossa”, Yuuri sanoi.
”Älä sano noin. Tuo kuulostaa hirveältä”, Viktor parahti.

”Eikö se sitten ole niin?” Yuuri kysyi.
”En minä tiedä”, Viktor vingahti.
”Viktor, kuinka minusta tuntuu että sinun on nyt paras tulla syömään ja mennä sitten keskustelemaan jonkun kanssa. Et voi kantaa tällaista taakkaa yksin”, Yuuri neuvoi.
Viktor ihmetteli kuinka viisaita sanoja Yuuri puhuikaan hänelle.
”Mitä jos minua neuvotaan ottamaan ero?” Viktor murehti.
”Minä rakastan sinua, Viktor. Aina. En halua että elät ristiriidassa oman itsesi kanssa tai Jumalasi kanssa. En väitä, etteikö sydämeni särkyisi jos eroamme, mutta minä haluan sinun parastasi. Minusta tuntuu pahalta kuulla, että tekosi tuntuvat majesteettirikokselta Jumalaa vastaan.”

Sen päivän jälkeen Viktor tunsi elävänsä jatkuvasti kuin veitsen terällä.
Kukaan ei osannut neuvoa häntä tai sanoa mikä olisi lopulta se oikea vastaus. Raamattu ei yksinkertaisesti neuvonut tällaiseen tilanteeseen yhtään mitään. Aivan kuin olisi oletettu, ettei näin olisi kuulunut koskaan päästä tapahtumaankaan. Seksuaalinen kanssakäyminen kahden miehen välillä oli selkeästi kielletty. Avioliitosta oli neuvoja vain miehen ja naisen väliselle liitolle. Ja samalla Jumala sanoi selkeästi, että vihasi hylkäämistä. Internet oli täynnä ristiriitaisia näkemyksiä Raamatun tulkinnoista, mutta Viktor tiesi sydämessään mikä oli oikein ja mikä oli väärin. Ei hän tehnyt tiliä ihmisille. Jumala yksin voisi neuvoa häntä toimimaan oikein.

Viktor huomasi, kuinka hänen ja Yuurin välit muuttuivat vähän. Heidän välillään oli selvästi kireyttä ja pelkoa, jota ei ennen ollut. Eräänä päivänä Viktorin teki mieli unohtaa koko usko ja palata entiseen. Kuinka paljon helpompaa hänellä oli silloin ollut? Ja kuinka paljon selkeämpää oli olla Yuurin kanssa. Jumala tuntui ilonpilaajalta ja haaveitten murskaajalta. Kaikkivaltiaalta, joka nipotti pikkuasioista. Mitä väliä sillä oli mitä hän teki Yuurin kanssa? He olivat uskollisia toisilleen ja solmineet avioliiton. Heidän ei ollut tarkoitus tehdä mitään väärää. Eivät he suunnitelleet pettävänsä. Viktor sai myös vastauksia ajatuksilleen. Raamatussa Jeesus kysyy seuraajiltaan puheensa jälkeen. ”Tahdotteko tekin mennä pois?” Ihmiset olivat pitäneet Jeesuksen puheita kovina ja ehdottomina, eivätkä olleet kestäneet. He lähtivät pois.

Seurakunnassa rukoiltiin jatkuvasti Viktorin ja Yuurin puolesta. Viktor turhautui, kun Yuuri ei rukouksista huolimatta tullut uskoon eikä edes parantunut missään vaiheessa kunnolla. Yuuri oli usein tutkimuksissa ja aina hän sai saman vastauksen. Hänen luuydinnäytteensä ei ollut täysin kunnossa. Syöpä kyti pienellä liekillä hänen elimistössään koko ajan, joskin näin voisi jatkua vaikka miten pitkään. Yuuri sai kesän jälkeen luvan liikkua vapaammin myös suuremmissa ihmisjoukoissa ja hän iloitsi siitä. Olisi mukava käydä konsertissa tai elokuvateatterissa. Yuuri oli myös utelias näkemään kirkon, jossa Viktor kävi.

”Seung-gilin isoisä on lupautunut puhumaan seurakunnalle”, Viktor kertoi eräänä päivänä Yuurille.
”Sen tarinan minäkin haluan kuulla”, Yuuri sanoi.
”Oletko varma? Hän puhuu varmasti enemmän Jeesuksesta, kuin jännittävästä salakuljetuksesta”, Viktor sanoi.
”Olen varma. Nyt saan liikkua missä haluan ja olen luvannut tulla kanssasi.”
Viktor oli siitä iloinen. He olivat puhuneet Yuurin kanssa paljon siitä, mitä heidän tulisi tehdä avioliittonsa kanssa. He olivat päättäneet keskittyä yhdessä tekemiseen ja perheenä yhdessä olemiseen. Kun Viktor ja Yuuri kävivät konsertissa ja elokuvissa oli Maiya lasten kanssa ja koirat juoksivat puutarhalla. He halailivat paljon, mutta välttelivät intiimimpää yhdessäoloa. Se tuntui jonkin aikaa toimivan ja kaikki oli taas hyvin.

*

Kun Yuuri tuli seurakunnalle, hän sai paljon huomiota osakseen ja hän punasteli kaikesta siitä huomiosta jota sai. Monet vaikuttivat tuntevan hänet, vaikka hän ei tuntenut ketään. Häntä käteltiin ja pieni pullea nainen halasi häntä ja kysyi hänen vointiaan. Yuuri oli hämillään, mutta samalla pienen mummon hänelle suoma huomio lämmitti hänen sydäntään. Viktor kertoi, että tämä nainen oli hänet kutsunut seurakunnalle silloin ensimmäisellä kerralla. Viktor ja Yuuri jäivät takapenkille istumaan. Jollain tavalla Yuurista tuntui jo tutulta, sillä hän oli katsellut Viktorin kanssa joitakin tilaisuuksia striimattuna. Yuurilla oli paljon katseltavaa ja sulateltavaa. Televisiosta tutut jäyhät tilaisuudet eivät olleet mitään sinne päinkään, mitä hän sai nähdä ja kuulla.

Tilaisuuden alussa oli paljon laulua ja lyhyt puhe ennen, kuin Seung-gilin isoisä tuli puhumaan. Tilaisuus käännettiin japaniksi ja englanniksi. Englanninkielinen tulkkaus vaati aina kuulokkeet, jotka Viktor laittoi tottuneesti korvilleen. Herra Yong Lee alkoi puhua ja siinä olikin yksi vauhdikkaimpia ja mielenkiintoisimpia puheita, mitä Viktor oli kuullut. Lee siteerasi paljon Raamattuaan mutta kertoi samalla uskomattoman jännittävää seikkailua johon oli joutunut salakuljettaessaan Raamattuja Pohjois-Koreaan.
”Niin kuin Herran enkeli avasi vankilan ovet Pietarille, niin hän avasi vankilan ovet minulle ja sain kävellä ulos vapauteen kenenkään estämättä”, herra Lee kertoi suuresta ihmeen päivästä, jonka oli kokenut useamman kuukauden vankilassaolon jälkeen.

”Jos yksi autolastillinen Raamattuja on poltettu ja hävitetty, niin voi kertoa että useampi autolastillinen on päässyt perille sitä kenenkään estämättä.”
Yleisö taputti.

”Otollisella ajalla minä olen sinua kuullut ja pelastuksen päivänä sinua auttanut. Katso nyt on otollinen aika, katso nyt on pelastuksen päivä (2 Kor 6:2)”
Herra Lee esitti ihmisille kutsun tulla eteen, jos he halusivat antaa elämänsä Jeesukselle aivan ensimmäistä kertaa. Muutamia meni eteen, mutta Yuuri istui Viktorin vierellä kuin liimattuna. Oliko puhe koskettanut Yuuria millään lailla? Eikö Yuuri vieläkään voinut tulla uskoon? Vaikka puhe oli ollut kaikella tavalla koskettava ja voimakas. Puhe oli koskettanut Yuuria. Hän oli saanut paljon ajateltavaa. Mutta hän ei halunnut mennä eteen. Se tuntui oudolta ja häntä ujostutti aivan liian paljon vieraassa paikassa.
Viktor kävi illan aikana kättelemässä herra Leetä ja kertoi heidän olevan Seung-gilin luistelupiirien tuttuja. Ja sitten Viktor huomasi lipsauttavansa Leelle kutsun tulla käymään heille kotiin. Yuuri kauhistui Viktorin röyhkeydestä, mutta herra Lee lupasi tulla heti seuraavana päivänä, kun vain ajasta sovittiin.

Seuraavana päivänä herra Lee saapui heidän kotiinsa. Yuuria jännitti niin että vatsaan koski. Viktorkin jännitti, mutta kaikki jännitys hävisi, kun herra Lee istui heidän sohvalleen ja alkoi jutella. Yuuri keskittyi olemaan lasten kanssa, mutta Viktor sai kuuntelijan, jota oli tarvinnut. Tässä hänen elämänsä ja kotinsa oli nyt avoinna ja nähtävillä ja jos tämä Jumalan palvelija voisi häntä jotenkin neuvoa, niin hän olisi kiitollinen. Herra Lee puhui pitkään Viktorin kanssa, mutta kääntyi sitten nurkassa lasten kanssa olevan Yuurin puoleen.
”Haluatko sinä Yuuri antaa elämäsi Jeesukselle?” hän kysyi.
Yuuri oli vähän vaivaantuneen oloinen, eikä sanonut mitään. Hän pudisti päätään ja mumisi anteeksipyynnön.

”Viktor, me jatkamme rukousta emmekä luovuta Yuurin suhteen”, mies sanoi. ”Tilanne on kaikella tavalla vaikea sinulle, mutta varmasti myös Yuurille.”
”Miksi kukaan ei suoraan neuvo meitä eroamaan?” Viktor ihmetteli.
”Tässä on nyt jotain Jumalan suurempaa viisautta ja ihmistä suurempia asioita liikkeellä, jota en minäkään täysin ymmärrä”, herra Lee sanoi. ”Tilanne voi muuttua, kun Yuuri tulemaan uskomaan Jumalaan.” Viktor nyökkäsi, vaikka ei täysin ymmärtänytkään.
”Luotatko sinä siihen, että kun me rukoilemme, niin tapahtui mitä tahansa, se koituu aina niiden parhaaksi, jotka uskovat?” Viktor nyökkäsi uudelleen.
Herra Lee rukoili pitkään Viktorin puolesta. Yuuri kuunteli ihmeissään, sillä yhtäkkiä Lee puhui jollakin oudolla kielellä ja näytti sen jälkeen ikään kuin tulkkaavan englanniksi sen, mitä oli sanonut.

”Pidä tiukasti kiinni Jeesuksesta. Herra ei lupaa sinulle helppoja päiviä, mutta saat olla turvallisella mielellä. Sinä kuulut Jeesukselle ja olet hänen omansa.”
”Oletko sinä täyttynyt Pyhällä Hengellä?” Lee kysyi vielä.
”Jos tarkoitat sillä tavalla että kaadutaan ja puhutaan kielillä, niin en ole”, Viktor selitti. Ei hän tiennyt sellaisesta paljon mitään.
”Jumala haluaa täyttää sinut Pyhällä Hengellä. Ota vastaan Hänen voimansa”, herra Lee sanoi ja jatkoi rukousta. ”Jos mieleesi nousee uusia sanoja, niin aukaise suusi ja anna tulla. Jumala voi antaa sinulle rukouskielen.”

Viktor alkoi yhtäkkiä puhua jotain, joka kuulosti muinaisnorjalta ja kohotti kätensä ylös. Yuurin teki lähinnä mieli rynnätä karkuun, mutta huomatessaan herra Leen lopettaneen ja antaessaan Viktorin rukoilla ja ylistää oudoin sanoin, hän rohkaisi mielensä kysyäkseen.
”Herra Lee, mitä tämä on?”
”Kysyit aivan samoin, kuin Jerusalemilaiset lähes 2000 vuotta sitten. Onko sinulla Raamattua, niin näytän mistä voimme saada vastauksen.”
”Ei minulla ole Raamattua”, Yuuri sanoi.
”Korjataanpa sellainen vahinko heti”, hän sanoi ja kaivoi laukustaan japaninkielisen Raamatun ja avasi sen Apostolien tekojen luvusta 2. ”Usein ihmiset täyttyessään Pyhällä Hengellä voivat puhua aivan vierailla kielillä”, Lee sanoi ja Yuuri luki.

*

Viktor oli seuraavina päivinä täynnä elämää ja hänen sydämensä lauloi kiitosta Jumalalle. Hän halasi Maiyaa tämän tullessa lapsia hoitamaan, hän toivotti postinjakajalle Jumalan siunausta ja muuta hassua. Yuuri katseli vierestä ja oli jopa vähän mustasukkainen Jeesukselle, joka oli niin tärkeä Viktorille. Mutta samalla hän kaipasi itsekin samaa, vaikka ei halunnutkaan muuttua ihan noin kummalliseksi kuin Viktor.
”Viktor, nyt jos koskaan sinä kyllä hihhuloit”, Yuuri sanoi.
”Jos hihhulointi on tällaista, niin sitten haluan aina hihhuloida”, Viktor totesi ja hyräili laulunpätkää.
Sitten Viktorille tuli puhelinsoitto yllättävältä henkilöltä. Se oli Jean-Jacques Leroy, hänen luisteluaikainen kilpailijansa ja ärsyttävä ihminen.
”Terve Viktor, ehditkö puhua?” JJ kysyi. Ehtihän Viktor, tottahan toki.
”Pikkulinnut lauloivat, että sinä olet nykyisin veljeni Herrassa”, hän aloitti. Soitto oli lopulta lämminhenkinen ja Viktor sai pyytää JJ:ltä anteeksi vanhoja kaunojaan.
”Mitä aiot tehdä Yuurin suhteen?” JJ rohkeni kysyä. Ja Viktor kertoi rehellisesti. JJ näytti ymmärtävän ja lupasi rukoilla heidän puolestaan.

Jos Viktor olikin pää pilvissä kokonaisen viikon, tavallinen arki odotti häntä kuten aina ennenkin.

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Vs: Yksi sinulta puuttuu K-11 (Viktor/Yuuri) 6/6 + epilogi
« Vastaus #3 : 10.05.2022 20:40:09 »
Elämän vuoristoradalla

Viktor ja Yuuri olivat jäähallilla luistelemassa. He luistelivat viimeisimmän pariluistelunumeronsa muutaman kerran läpi. He olivat madaltaneet vaikeimpien hyppyjen tasoa, jotta eivät loukkaisi itseään, sillä he eivät enää luistelleet ammatikseen ja taito ja notkeus olivat kadonneet. Luistelu oli kuitenkin edelleen yksi niistä asioista, joista he eniten pitivät ja nauttivat. Ja sillä tavoin sai pidettyä kuntoa yllä.
”Viktor, minä olen miettinyt”, Yuuri aloitti. ”Nyt kun emme ole mukana Disneyllä emmekä saa mistään tuloja, pitäisikö miettiä mitä teemme seuraavaksi”, Yuuri murehti. ”Sairaalamaksut, klinikkamaksut ja lääkkeet ovat syöneet säästöjämme. Emme voi olla jatkuvasti vain kotona.
”Olen miettinyt samaa ja minulla on jotain ideoitakin”, Viktor sanoi.
Yuuri kuvitteli Viktorin keksineen että hän menisi jonnekin Raamattuopistolle lukemaan saarnaajaksi tai lähetystyöntekijäksi. Mutta se oli vain hänen kauhukuvansa. Viktor oli ajatellut jotain paljon käytännöllisempää.

”Muistatko kun kerroin aloittaneeni Pietarissa fysioterapeutin opinnot?” Viktor kysyi.
”Aivan. Olethan sinä siitä kertonut, mutta olin aivan unohtanut”, Yuuri sanoi.
”Nyt osaan sen verran japania, että voisin rohjeta jatkamaan opintoja. Tai jos läheltä löytyy englanninkielistä koulua.”
”Sinä olet todella miettinyt. Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta”, Yuuri innostui.
”Mitä sinä olet miettinyt?” Viktor uteli.
”Lahjatavarakauppa tai kukkakauppa olisi kiva. Mutta en pystyisi pitämään sellaista yksin. Ehkä hakeutuisin jonnekin ensin osa-aikaiseksi työntekijäksi ja katson sitten aloitanko oman liikkeen”, Yuuri kertoi.

”Yuuri, ihana idea”, Viktor sanoi ja rutisti Yuurin ryttyyn. ”Mutta tiedätkö. On ollut kiva saada olla kotona sinun ja lasten kanssa. Lapset eivät ole pieniä kovin kauan. Eikä raha ihan heti lopu.”
”Oletko puhunut Maiyan kanssa? Voisiko hän olla joka päivä lasten kanssa?” Yuuri kysyi.
”Maiya rakastaa lapsiamme. Joskus hän sanoi, että tuntuu että melkein asuu meillä. Ainakin silloin kun olemme jossain muutaman päivän poissa.”

Illalla Viktor rakensi Norikon kanssa junarataa ja leikki junilla. Yuuri otti heistä valokuvan ja laittoi sen Instagramiin. Nikitalle puhkesi uusia hampaita ja oli vähän kuumeisen oloinen. Poika nukahti Yuurin syliin nojatuolille, jolla Yuuri istui puolinukuksissa. Nämä olivat niitä pieniä hetkiä, joita hän ei ikinä vaihtaisi pois. Hän ja Viktor perheensä kanssa viettämässä aivan tavallista torstai-iltaa. Viktor pesi Norikon hampaat, vaihtoi tytölle pyjaman ylle ja luki iltasatua. Tällä kerralla Viktor luki tarinan lastenraamatusta. Viktor oli kysynyt häneltä luvankin, saiko hän lukea lapsille sitä. Ei Yuurilla ollut mitään sitä vastaan. Yuuri kuunteli toisella korvalla kertomusta Sakkeuksesta, pienen kokoisesta miehestä, joka kiipesi puuhun jotta näkisi Jeesuksen.

Hän pesi Nikitan ja vaihtoi pojan vaipan ja peitteli nukkumaan. Nikita oli rauhallinen vauva, joka nukkui yönsä hyvin. Yuuri livahti vielä suihkuun, mutta ei ehtinyt sieltä pois kun Viktor tuli makuuhuoneeseen. Viktor katsoi häntä ihailevasti. Yuuri ei voinut kieltää, etteikö hän halunnut Viktoria, mutta hän ei halunnut kiusata miestä vaan pukeutui alushousuihinsa ja meni sänkyyn. Viktor meni suihkuun ja palasi pyyhe lanteillaan takaisin.
”Menen vielä hetkeksi olohuoneeseen lukemaan”, hän sanoi Yuurille ja suukotti hänen otsaansa. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä Viktor.”

Viktor luki pätkän Raamatusta ja rukoili hetken. Se ei kuitenkaan vaikuttanut niin tehokkaasti, kuin Viktor oli toivonut. Hänen oli pakko lähteä ulos kävelemään, sillä niin kauheasti hän kaipasi Yuuria. Yuuri oli siinä lähellä, mutta kiellettynä ja sopimattomana. Kuinka kauan hänen elämänsä jatkuisi näin? Viktor ei ollut siitä varma, että jaksaisi monta kymmentä vuotta. Se olisi kovin raskasta.

"Mutta jos sinun kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi; parempi on sinulle, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat kädet tai molemmat jalat tallella, heitetään iankaikkiseen tuleen. Jos sinun silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi; parempi on sinun silmäpuolena mennä elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvetin tuleen." (Matt 18:8-9.)
Hänelle oli opetettu, että ei ollut tarkoitus kirjaimellisesti alkaa repimään raajojaan irti tai silmäänsä irti, mutta juosta vaikka karkuun, jos sellainen tilanne tulisi eteen. Vaikeaksi asian teki hänen kohdallaan se, että Yuuri tulisi aina olemaan hänelle kiusaukseksi. Jumala voisi tosiaan tehdä asialle jotain, kaikkivaltias kun oli.

Samaan aikaan Yuuri hiippaili heidän asunnossaan. Hän tajusi Viktorin menneen ulos, vaikka oli jo myöhäinen. Yuuri kaipasi Viktoria. Hän aavisti Viktorin lähteneen karkuun ja se tuntui pahalta. Hän joi vielä vettä keittiöllä kun Viktor tulikin takaisin. Hän katsoi Yuuria, käveli hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. Hän kantoi Yuurin makuuhuoneeseen.
”Minä olen ikävöinyt sinua”, Viktor sanoi riisuutuessaan. ”Minä haluan sinua.”
”Viktor. Älä tee mitään, mistä pahoitat mielesi.”
Viktor keskeytti. Jos Yuuri ei haluaisi, hänen pitäisi kunnioittaa Yuuria.
”Etkö sinä halua?” Viktor kysyi.
”Minä haluan. Mutta en halua että sinä kiusaat itseäsi”, Yuuri sanoi.

Se päättyi siihen, että he rakastelivat äänekkäästi. He eivät voineet vastustaa toisiaan. Viktor oli torjunut mielitekojaan jo monta viikkoa, mutta nyt kaikki kävi ylivoimaiseksi.

*

Seuraava päivä kului siinä, kun Viktor rypi itsesäälissä ja pahassa olossa. Hän oli pettynyt itseensä ja siihen, ettei edes Jumalan voima voinut estää häntä tekemästä sellaista. Mitä hyötyä oli täyttyä Pyhällä Hengellä, jos sekään ei auttanut häntä vastustamaan syntiä? Viktor pelkäsi, että Jumala katuisi kohta, että oli huolinut Viktorin kaltaisen syntisen joukkoihinsa. Jos näin kävi kerran, näin voisi käydä toisenkin kerran. Sitten Yuuri tuli ja ehdotti jotakin.
”Viktor. Mitä sanot, jos menen käymään kahdeksi viikoksi vanhempieni luona? En ole nähnyt heitä kevään jälkeen. Sinä saisit samalla vähän omaa rauhaa”, Yuuri ehdotti.
Viktor pelästyi. Kaksi viikkoa oli kamalan pitkä aika.
”Anteeksi Yuuri”, Viktor pyysi. ”Minä aiheutin tämän ja nyt sinä haluat mennä pois etten minä sotkeudu sinuun uudelleen, niinkö?”
”Vähän niinkin”, Yuuri myönsi.

Viktor suuttui. Yuuri piti häntä säälittävänä tapauksena, jota piti suojella.
”Mene, kun kerran niin haluat, mutta älä sääli minua. Ehkä katsot paremmaksi vielä olla tulematta takaisin, ettei sinun surkea puolisosi vain lankea uudelleen”, hän ärähti.
”Viktor! En minä sitä noin tarkoittanut”, Yuuri puolustautui. He olivat molemmat pahalla päällä koko päivän. Yuuri ei lähtenyt mihinkään. Hän ei lähtisi vihaisena minnekään. Hän lähtisi vain, jos he sopisivat asiat Viktorin kanssa. Tai sitten he lähtisivät kaikki, koko perhe. Maisemanvaihdos voisi tehdä heille hyvää ja pitää ajatukset muualla.
”Viktor, sain paremman ajatuksen”, Yuuri sanoi. Viktor murjotti eikä vastannut. ”Ehkä on parempi että menemme koko perhe Hasetsuun. Siellä voisi olla vähän muuta ajateltavaa. Minä ikävöisin teitä kaikkia, jos menisin yksin.”

Viktor nosti päänsä, mutta ei sanonut mitään. Hän mietti. Puolen tunnin kuluttua hän vastasi.
”Yuuri, se on hyvä idea. Mennään koko perhe.”

*

Syksyinen ruska oli värikäs. Viktor ja Yuuri saivat muuta ajateltavaa ja tekemistä Yuurin vanhempien luona vieraillessaan. Siitä oli aikaa, kun Hasetsun hotspringissä oli viimeksi ollut puudeli. Nyt niitä oli siellä kaksin kappalein häntää heiluttaen. Viktor jäi lasten kanssa alakertaan, kun Yuuri nousi portaat ylös ja meni katsomaan vanhaa huonettaan. Siellä oli edelleen joitakin hänen vanhoja tavaroitaan. Huone oli vähän tunkkainen ja Yuuri avasi ikkunan ja tuuletti. Sitten hän meni katsomaan huonetta, johon he olivat aikanaan majoittaneet Viktorin. Oli kuin aikamatka taaksepäin päästä näkemään, että huone oli siinä kunnossa jollaisena Viktor ja Yuuri siellä olivat viimeksi ollessa majailleet.

Hasetsun reissu oli virkistävä ja he näkivät useita vanhoja ystäviään. Yuuko perheineen tuli käymään. Kaikki kyselivät Yuurin vointia ja Yuuri sai ilokseen kertoa, että hän voi hyvin. Hän oli voinut elää ihan tavallista elämää lääkityksen turvin. Yuurin äiti iloitsi lapsenlapsistaan eikä välittänyt pyörittää muutamana päivänä kylpylää lainkaan. Kylpylä pärjäsi hetken ilman häntäkin. Meri-ilma oli raikasta ja lokkien kirkuna täytti ilman. Yuuri keräsi Norikon kanssa simpukankuoria. Viktor talutti Nikitaa pehmeällä hiekalla. Koirat kirmasivat lähistöllä. He söivät yhdessä eväitä. Samaan aikaan kylpylällä kummasteltiin pöydälle jäänyttä venäjänkielistä Raamattua. Viktor otti palattuaan omansa talteen ja sai kertoa, että kuului Jeesukselle. Se ei sinänsä ollut kummallista, sillä olihan Viktor ollut aina ”kristitty” mutta tämä Jeesukselle kuuluminen kuulosti jo vähän vakavammalta.

Viimeisenä iltana ennen kotiin lähtöä Yuurin nenä vuosi pahasti verta. Hän tarkisti heti oliko hänellä uusia mustelmia, mutta hän näytti olevan päällisin puolin kunnossa. Hän ei viivytellyt vaan kertoi heti Viktorille.
”Sinun täytyy heti käydä lääkärillä, kun pääsemme kotiin. Jos se vaikka enteilee pahempaa”, Viktor sanoi ja Yuuri oli samaa mieltä. He pitivät asian omana tietonaan, eivätkä kertoneet muille siitä. Yhteisen aamupalan jälkeen he pakkasivat lapset, koirat ja tavaransa vuokra-autoon ja lähtivät ajamaan kotiin. Kun Yuuri alkoikin voida automatkan aikana huonosti, Viktor ajoi lopulta suoraan ensiapuun, jonne Yuuri jäi yön yli tarkkailuun. Viktor meni kotiin raskain mielin ja hoiti lapset ja koirat kuntoon. Yuurilta tuli myöhemmin viesti. Hän pääsisi huomenna kotiin, kun verikokeitten tulokset tulisivat.

Sinä iltana Viktor polvistui rukoilemaan ja hän rukoili pitempään ja hartaammin kuin pitkästä aikaa, että Yuuri viimein ottaisi pelastuksen vastaan, eikä Viktorin tarvitsisi enää pelätä.

*

Yuuri oli lopulta kolme päivää sairaalassa yhden yön sijaan. Veriarvoja tarkkailtiin ja lääkitystä säädettiin kohdalleen. Yuuri oli ollut voimakkaassa Jumalan kutsussa sairaalassa ollessaan. Hän tunsi pakottavaa tarvetta päästä Viktorin kanssa kirkolle. Hän voisi aloittaa uuden elämän, niin kuin Viktor. Sitten hän oli päässyt kotiin ja kaikki unohtui. Kaikki oli taas hyvin.

”Yuuri, kirkolla on elokuvailta. Tulethan mukaan?” Viktor pyysi. Ja Yuuri suostui.
Elokuva kertoi pääsiäisen ajan tapahtumista ja filmatisointi oli vaikuttava. Elokuva heijastettiin suurelle kankaalle salin etuosassa. Yuuri tarttui kauhuissaan Viktorin käsivarteen kun elokuvassa tuli kohta, jossa Jeesusta ruoskittiin. Yuuri ei ollut koskaan oikein ajatellut, mistä kristinuskossa oikein oli kysymys. Elokuva oli tehty sitä varten, että siinä näytettiin täysin kaunistelematta kaikki se kauheus, jonka Jeesus joutui kohtaamaan ihmisten syntien tähden. Katsojalle ei jäänyt epäselväksi se, että hänen itsensä kuuluisi olla siinä Jeesuksen paikalla. Yuuri alkoi itkeä. Viktor silitti hänen päätään. Yuuri katsoi kuinka kauheudet vain jatkuivat. Jeesus naulittiin ristille ja sitten tuli hirvittävä pimeys.
Yuuri oli aivan liian kauhuissaan, että hän olisi halunnut jäädä saliin elokuvan jälkeen. Hän ei halunnut ihmislaumaa ympärilleen rukoilemaan hänen puolestaan. Hän halusi kotiin. Kotona hän käpertyi kerälle sohvalle nyyhkyttämään. Viktor peitteli hänet ja jäi silittämään hänen selkäänsä. Ja koko ajan Viktor rukoili mielessään Yuurin puolesta. Viktor oli nähnyt selkeästi, että elokuva oli koskettanut Yuuria syvältä. Siinä oli avautunut kristinuskon ydinsanoma. Jeesus kantoi ihmisten synnit ja joutui Jumalankin hylkäämäksi. Mutta vain Jeesus saattoi nousta kuolleista eikä se tarina jättänyt katsojaansa epätoivoon, jos halusi ottaa pelastuksen vastaan. Mutta Yuuri ei ollut vieläkään päättänyt mitä tekisi.

”Yuuri, minä rakastan sinua”, Viktor sanoi.
Sen sanoessaan hän todella tarkoitti sitä sillä kaikkein syvällisimmällä ja puhtaimmalla tavalla, miten ihminen saattoi toista rakastaa. Hän halusi rakastaa Yuuria ilman vaatimuksia pyyteettömästi ja ilman mitään vastalahjoja. Hän halusi saattaa Yuurin Jumalan rakkauden alle. Ja mitä Viktor ei tiennyt, niin Yuuri rukoili sydämessään ja pyysi Jumalaa auttamaan häntä.

Jumala vastaa rukouksiin, mutta toisinaan niin kovin eri tavalla, mitä me ihmiset odotamme.

*

Kolmen viikon kuluttua Yuuri joutui uudelleen sairaalaan. Hän oli ollut koko päivän huonovointinen ja kun he olivat viimein Viktorin kanssa tarkistaneet missä kunnossa hänen käsivartensa ja jalkansa olivat, niissä oli mustelmia jotka olivat tulleet aivan lyhyen ajan sisään. Yuurin luita särki. Hänen tilansa oli pahentunut aivan yhtäkkiä ja varoittamatta. Viktor tärisi kauttaaltaan, sillä niin paljon hän pelästyi. Hän joutui uudelleen luopumaan Yuurista ja elämään yksin lasten kanssa. Kuinka kauan Yuuri olisi tällä kerralla sairaalassa? Voisiko Yuuri parantua kokonaan? Vaikka Viktor nyt olikin Jeesuksen oma, hän pelkäsi Yuurin tähden. Voisiko Jumala parantaa Yuurin täysin? Voisiko Jumala pelastaa Yuurin?

Yhtäkkiä suunnitelmat fysioterapeutin opintojen aloittamisesta tai Yuurin menosta työhön kukkakauppaan tuntuivat kovin kaukaisilta ja saavuttamattomilta. He olivat uudelleen lähtöpisteessä, josta he jo kerran nousivat. Viktor istui tunti toisensa jälkeen Yuurin sängyn äärellä. Hänelle oli määrätty suojapuku ja käsineet, sillä tälläkin kerralla Yuurin vastustuskyky olisi parin ensimmäisen viikon ajan aivan olematon. Muutaman päivän kuluttua he saivat kuulla, että syöpä oli muuttanut muotoaan ja oli nyt niin kutsuttu plasmasolusyöpä. Siitä paraneminen ei ollut niin selvää, mitä se oli leukemiassa, mutta ei täysin mahdotonta.

”Viktor, voisitko lukea minulle ääneen?” Yuuri pyysi niinä hetkinä, kun hän oli huonovointinen ja häneen sattui. Hän vain lepuutti silmiään ja Viktor luki hänelle lasten Raamattua. Yuuri oli kotona selannut sitä ja tajunnut, että lapsille kerrottuna asiat oli helpommin ymmärrettävissä, kuin oikea Raamattu jossa oli vaikeatajuisia ja kummallisia sanoja. Kerran Yuuri pyysi Viktoria lukemaan Norikon satukirjasta kertomuksen oravasta. Yuuri nukkui paljon ja käski usein Viktorinkin menemään kotiin lasten luokse ja nukkumaan.
”Viktor. Sinä olet jo rakentanut uutta elämää itsellesi. Ja lapsille. Tulet ottamaan heitä enemmän mukaan kirkolle ja löydät uusia ystäviä. Jatka elämääsi ja ole onnellinen”, Yuuri sanoi aivan, kuin häntä ei enää edes olisi.
”Yuuri älä sano noin. Sinä elät ja paranet. Sinulla on paikka kirkolla ja siellä on sinulle uusia ystäviä”, Viktor sanoi.

Kolmen viikon kuluttua, kun välitön infektiovaara oli ohitse, Yuuri pyysi jotakin, jota Viktor oli odottanut jo kauan.
”Voitko tuoda sieltä kirkolta jonkun mukanasi, joka voisi rukoilla ja jutella kanssani?”
Seuraavalla kerralla Viktorilla oli kaksi ihmistä mukanaan. Toinen oli kirkon pastori ja toinen oli pieni pullea nainen, jonka Yuuri oli kerran tavannutkin. Yuuri keskusteli pastorin kanssa ja kyseli kaikenlaista, joihin hän halusi vastauksia.
”Haluatko antaa elämäsi Jeesukselle tässä ja nyt?” pastori kysyi ja Yuuri nyökkäsi. Hän oli valmis.
”Voit rukoilla kanssani tai ihan omin sanoin”, pastori sanoi ja rukoili lyhyesti syntien tunnustuksen ja halun tulla Jumalan omaksi. Yuuri rukoili kömpelösti mukana. Sen jälkeen pastori pyysi että Viktor ja seurakunnan vanha nainen tulisivat vielä rukoilemaan ja siunaamaan Yuuria uuteen elämään.

Kun Viktor alkoi rukoilla, hän puhui muinaisnorjaa muistuttavaa kieltä. Pieni pullea nainen tulkkasi japaniksi sen mitä Viktor oli rukoillut. Ne olivat rohkaisun ja lohdutuksen sanoja Yuurille. ”Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun. Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi, jos virtojen läpi, eivät ne sinua upota; jos tulen läpi käyt, et sinä kärvenny, eikä liekki sinua polta. Sillä minä olen Herra sinun Jumalasi (Jes 43:1-3).” Lopuksi he lukivat vielä Herran siunauksen. Yuuria ei itkettänyt, eikä hänestä tuntunut mitenkään erilaiselta. Mutta hän oli levollinen ja kiitollisella mielellä. Kun Yuuri mietti oliko Pyhä Henki nyt hänessä vai ei, pullea nainen rohkaisi häntä vielä.
”Yuuri, Jumala on nyt painanut sinuun oman sinettinsä. Se on Pyhän Hengen sinetti ja merkki siitä että kuulut Jeesukselle. Pyhä Henki on se sama Henki, joka herätti Jeesuksen kuolleista. Hän on voimakas ja ylivertainen”, hän sanoi.

Sinä iltana Viktor meni sydän keventyneenä kotiinsa ja Yuuri soitti äidilleen ja kertoi mitä oli tapahtunut. Sitten hän laittoi Phichitille viestin ”Sitä on liikkeellä – osui ja upposi.”  Kohta Phichit vastasi ja kysyi voisiko hän soittaa Yuurille.
”Yuuri, nyt kerrot kaiken”, Phichit pyysi.
”Jouduin uudelleen sairaalaan. Jos kuolen tänään, menen Jeesuksen luo. Sitä tapahtui”, Yuuri sanoi.
”Yuuri. Kerro vähän pitkäsanaisemmin. Jouduit sairaalaan? Et kai sinä vielä kuole? Yuuri, et saa kuolla. Mitä Jeesus sanoi sinulle?” Phichit uteli.
Yuuri kertoi vähän pitkäsanaisemmin. Ja sitten hän kertoi kuinka Viktor rukoili muinaisnorjan kielellä ja että se oli outoa. Ja että seurakunnan nainen vastasi hänelle, vaikka hän ei ollut kysynyt mitään ääneen.
”Entä sinä Phichit?” Yuuri kysyi. ”Oletko sinä miettinyt hengellisiä asioita?”
”Seung-gil rukoilee puolestani. Jos sinäkin rukoilet, niin ehkä minäkin joskus uskon.”

*

Aivan pian oli Yuurin 33-vuotis syntymäpäivä, mutta hän joutui olemaan sairaalahoidossa. Viktor ja muutama hänen pienryhmästään tulivat käymään ja tervehtimään. Viktor oli ottanut lapset mukaansa. Nokiko oli piirtänyt jotain, joka muistutti kukkatarhaa. Ja koska Yuuri piti kaikenlaisista kukista, hän piti piirustuksesta kovasti. Se oli ensimmäisiä Norikon piirroksia, jotka esittivät jotakin.
Viktor oli ostanut hänelle jotakin. Hän avasi paketin ja sieltä tuli korurasia. Mitä ihmettä? He olivat kerran Viktorin kanssa puhuneet, että eivät tarvitsisi enää mitään koruja, joten mitä tämä nyt tarkoitti?
”Älä ole tuon näköinen. Tiedän kyllä että olemme käyneet sen korukeskustelun, mutta tämä on eri asia. Avaa ja katso”, Viktor kehotti. Rasiasta löytyi siro kultainen risti ja sen taakse oli kaiverrettu muutaman viikon takainen päivämäärä. Yuuri arvasi heti, mistä oli kyse.
”Ostin itselleni samanlaisen, mutta minun ristissäni on eri päivämäärä”, Viktor esitteli kaulallaan olevaa ristiä ja kiinnitti Yuurin kaulaketjun.

Yuuria hymyilytti. Tämä jos jokin oli kovin viktormainen syntymäpäivälahja.

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Vs: Yksi sinulta puuttuu K-11 (Viktor/Yuuri) 6/6 + epilogi
« Vastaus #4 : 10.05.2022 20:48:41 »
Taivaan kansalainen

Yuurin elimistö oli kovalla kuormituksella ja hän sai helposti tulehduksia. Kerran hänen korvansa olivat kipeät ja sen jälkeen hänen suunsa oli hirveän arka. Hän oli kovalla antibioottikuurilla ja näytti siltä, ettei hän pääsisi kotiin edes jouluksi. Vasta aivan ennen joulua hänelle luvattiin pääsy kotiin, mutta tippapullon kanssa. Viktorille ja Yuurille näytettiin, kuinka tippa irrotettiin ja kiinnitettiin. Sen sai irrottaa ainoastaan siksi ajaksi, kun Yuuri kävisi suihkussa. Heille annettiin täysi tippapussi heidän lähtiessään ja se riittäisi ne päivät, mitä Yuuri viettäisi kotona. Maiya ja Viktor olivat taas siivonneet kodin ja Viktor oli laittanut kaikkea jouluksi. Hän oli ostanut kuusen ja koristellut sen. Oli joulukukkia ja hyvää ruokaa. Ja joulupäiväksi oli tietysti mansikkakakku japanilaiseen tapaan.

Tämä oli heidän ensimmäinen joulunsa, jolloin he juhlisivat sitä Jeesuksen syntymäpäivänä sen lisäksi, että oli Viktorin syntymäpäivä. Yuuri oli tehnyt vähän järjestelyjä ja Maiya ja oli hankkinut kaiken mitä Yuuri oli pyytänyt. Yuuri oli myös kutsunut Maiyan heille, jos hänellä ei ollut muuta paikkaa viettää joulua. Maiya oli heidän luonaan joulupäivänä ja tapaninpäivänä auttaen ruoanlaitossa ja koirien ulkoiluttamisessa. Yuuri lepäsi paljon joko makuuhuoneessa tai olohuoneessa sohvalla.
”Haluan lukea jouluevankeliumin ennen kun syömme”, Viktor sanoi ja luki sen japanin kielellä vähän kömpelösti ääntäen. Viktor kiinnitti huomiota, että Yuuri söi kovin vähän. Se saattoi johtua siitä, että hänen suunsa limakalvot olivat tulehtuneet sairauden takia.
”Kuinka sinä voit?” Viktor kysyi kun he olivat syöneet.
”Minua väsyttää ja jalkoihin sattuu”, Yuuri sanoi.

Viktor pyysi Maiyaa olemaan lasten kanssa, kun hän vetäytyi Yuurin kanssa makuuhuoneeseen lepäämään. Tippateline kulki Yuuri mukana kaikkialle ja sitä joutui vähän väliä varomaan, ettei sitä tullut kaataneeksi kumoon. Viktor peitteli Yuurin ja kävi lepäämään hänen vierelleen. Hän luki hetken ääneen, mutta Yuuri nukahti pian. Illalla Yuuri oli taas virkeä ja tuli leikkimään lasten kanssa joululahjaksi saaduilla uusilla leluilla. Viktorille hän oli ostanut nettikaupasta Raamatun sanakirjan ja tunnetun japanilaisen viulistin* levyn, jossa oli hengellistä musiikkia. Yuuri oli saanut Viktorilta villaviltin, joka oli heti otettu käyttöön.  (*Ugetsu Muratan levy Given animesta).

Joulun jälkeen Yuuri palasi sairaalaan ja sai kohta huonoja uutisia. Hänen syöpänsä oli pahentunut hoidoista huolimatta. Yuuri tunsi sen kehossaan. Hän oli jatkuvasti huonovointinen ja väsynyt. Hänen luitaan särki kauttaaltaan. Rajuja hoitoja oli jatkettava, eikä Yuuri jaksanut sanoa vastaan. Hän olisi itse ollut valmis jo luovuttamaan, antamaan periksi. Olihan hän laittanut asiansa kuntoon Jumalankin kanssa. Mutta Viktorin ja lasten tähden hän päätti vielä suostua hoitoihin. Silloin, kun hän ei nukkunut, hänellä oli kuulokkeet, joiden kautta hän kuunteli musiikkia tai joskus jonkun puheen. Hän ei jaksanut itse lukea, kuin vähän kerrallaan.

*

Viktor jaksoi päivästä toiseen vain sen tähden, että päivällä hän sai olla lasten kanssa ja iltaisin hän kävi Yuurin luona. Hän odotti kovasti sitä päivää, kun Yuuri palaisi jälleen kotiin ja kaikki olisi hyvin. Tammikuun lopulla Viktor pelästyi vähän, kun Yuuri ei ollutkaan huoneessaan, vaan koko sänky oli poissa. Hoitaja tuli näyttämään Yuurin uuden huoneen. Huone oli kodikas ja iloisen värinen.
”Yuuri, mitä ihmettä. Mitä tämä tarkoittaa?” Viktor kysyi katsellessaan ympärilleen.
”Viktor, olen pahoillani, etten kertonut sinulle huoneen vaihdosta”, Yuuri sanoi. ”Minut siirrettiin tänne kun olin keskustellut lääkärin ja hoitajan kanssa. Tämä on saattohoitohuone.”
”Saattohoitohuone?” Viktor sanoi. ”Mutta Yuuri...”
”Minä en parane, Viktor. Voin päivä päivältä vain huonommin. Päätin tänään, että hoidot lopetetaan. En jaksa enää”, Yuuri kertoi.

Viktor oli tyrmistynyt.
”Minä luulin, että sinä tulet kohta kotiin minun ja lasten luokse.”
”Olen pahoillani. Sairaus ei ole minun vallassani. Minuun sattuu aina vain enemmän ja joudun turvautumaan suureen määrään kipulääkkeitä”, Yuuri sanoi.
Viktor lysähti lattialle istumaan, vaikka huoneessa oli mukava sohva ja tuolejakin.
”Monet rukoilevat sinun puolestasi”, Viktor sanoi.
”Minä tiedän sen. Jumala vastaa tällä kerralla näin ja päästää minut pois”, Yuuri sanoi. ”Viktor, minä olen valmis muuttamaan taivaan kotiin”, hän lisäsi ja purskahti sitten itkemään.

”Yuuri”, Viktor itki. ”En osaa olla ilman sinua.”
”Minä tiedän sen. Tiedän myös, että olen sinulle liian tärkeä. Sinun täytyy osata luopua minusta, Viktor. Ymmärrätkö mitä minä tarkoitan?” Yuuri kysyi.
”En ymmärrä.”
”Tule tänne Viktor”, Yuuri pyysi. Viktor tuli Yuurin sängyn reunalle istumaan ja Yuuri otti hänen kätensä omiinsa.
”Viktor, sinä sanoit että sinä kuulut Jeesukselle.” Viktor nyökkäsi.
”Minä kuulun myös Jeesukselle”, Yuuri jatkoi ja Viktor nyökkäsi jälleen. ”Sinun pitäisi olla valmis irrottamaan minusta otteesi. Nyt tänään.”
Yuuri kosketti Viktorin kädessä olevaa vihkisormusta ja siveli sitä.

”Luovutatko? Voisitko tehdä sen?” Yuuri kysyi. Viktor nielaisi ja nyökkäsi.
Yuuri otti Viktorin vihkisormuksen pois miehen oikeasta nimettömästä. Sen jälkeen hän ojensi kätensä Viktorille, joka otti Yuurilta hänen sormuksen. Yuuri otti molemmat sormukset itselleen ja otti jostain lankaa, joilla hän sitoi sormukset yhteen niin, että niistä muodostui numero kahdeksan. Sitten hän piti kallistettua kahdeksikkoa kämmenellään.
”Ikuisuuden symboli”, Yuuri sanoi. ”Me olemme yhdessä matkalla samaan iankaikkiseen kotiin. Minun matkani vain jäi kovin lyhyeksi.”
Viktor itki.

”Minulla on aikaa muutamia viikkoja tai pari kuukautta. Sinä ja lapset voitte tulla tänne seurakseni koko päiväksi ja vaikka yöksikin. Kaapeissa on patjoja, peittoja ja tyynyjä. Täällä on oma vessa ja lapset saavat tuoda omia leluja”, Yuuri kertoi.
Viktor ei saanut sanottua useaan minuuttiin yhtään mitään. Hänet oli tyrmätty perusteellisesti. Yuuri kuolisi ja jättäisi hänet kohta.
”Miksi sinä et tule kotiin loppuajaksi?” Viktor kysyi lopulta.
”Sinun täytyy irrottaa minusta. Ja minun täytyy luopua sinusta”, Yuuri sanoi ja avasi kämmenensä jossa kaksi sormusta olivat kauniina rinnakkain. ”En voisi enää tulla kotiin. Tarvitsen vahvoja kipulääkkeitä ja saatan oksentaa milloin tahansa ja vuodan herkästi verta.”

*

Viktorin oli vaikea hyväksyä, että hänen ihana, rakas Yuurinsa ei eläisi enää kauan. Hänen katseensa osui liian usein hänen tyhjään sormeensa, jossa sormus oli ollut. Hän itki kotona itsensä väsyksiin ja sen jälkeen hän meni aina Yuurin luo. Hänellä oli usein lapset mukanaan. Yuuri oli pyytänyt että he katselisivat yhdessä valokuvia. Oli samaan aikaan ihanaa ja raastavaa katsoa valokuvia menneiltä vuosilta. Hän oli asunut Yuurin kanssa vuoden Pietarissa. Yuuri oli oppinut vähän venäjää. Pietarin vuoden jälkeen he olivat saaneet Venäjän suvaitsemattomasta ilmapiiristä tarpeekseen ja he asettuivat Japaniin. Ensin he asuivat vähän aikaa Tokiossa, mutta päättivät sitten muuttaa pysyvästi Osakaan.

Viktor jätti kilpaluistelun Pietarin vuoden jälkeen ja valmensi Yuuria. Yuuri pääsi usein mitalisijoille. Heidät kutsuttiin mukaan uusimpaan The King and the skater jäämusikaaliin ja sen jälkeen he olivat mukana yhdellä Disneyn jääkiertueella. Heidän elämänsä pyöri paljon taitoluistelun ympärillä. Vapaa-aikaa he viettivätkin paljon kotona ja päättivät kerran hankkia kaksi kääpiöpuudelia. Silloin heidän piti järjestää koirien hoito jollekin, jolloin he olisivat itse poissa ja silloin he tutustuivat saman kadun varrella asuvaan Maiyaan. Kun Maiya osoittautui myös lapsirakkaaksi, heillä oli myös lastenhoitaja sitten, kun se oli ajankohtaista.

Valokuvissa oli kuvia luistelukilpailuista ja heidän ystävistään ympäri maailmaa. Sitten oli kokonainen albumillinen heidän hääkuviaan. He olivat menneet naimisiin Hasetsussa ja siellä upeasti koristellussa salissa. Ulkoa oli myös paljon kuvia, sillä kevät oli kaunis ja kirsikkapuut olivat silloin kukkineet. Sitten oli kuvia heidän koiristaan ja lopulta heidän lapsistaan. Norikon he olivat noutaneet Sapporosta tytön ollessa viikon ikäinen. Vuoden päästä he olivat matkustaneet Pietariin ja hakeneet Nikitan, joka oli myös noin viikon ikäinen. He olivat saaneet olla lastensa elämässä aivan ensimmäisistä päivistä alkaen.

Kuvia katsellessa unohtui hetkeksi se tosiasia, että seuraavat valokuvat olisivat Yuurin hautajaisista.
”En vaihtaisi näistä vuosista mitään pois”, Yuuri sanoi sitten. ”Olen kiitollinen niistä kaikista.”
”Niin minäkin. Olin niin kovin yksin ja sitten sinä olit siinä, tanssimassa humalaisena.”
”Älä muistuta. Se oli kauhean noloa”, Yuuri sanoi ja nauroi.
”Olit niin söpö. Varastit sydämestäni ensimmäisen palan.”
”Ja sitten sinä pöllähdit kotiini ilkialasti!”
”Hei, saat sen kuulostamaan siltä, kuin olisin pahakin viuhahtaja”, Viktor nauroi. ”Eikö kylpylässä sentään olla alasti?”

Eräänä toisena kertana Viktor toi mukanaan eväskorin. He levittivät huoneen lattialle huovan ja söivät koko perhe lattialla eväitä. Sitten he katsoivat televisiosta lastenohjelmaa. Yuuri makasi suurimmaksi osaksi sängyssään Viktorin antaman joululahjaviltin alla. Lapset nukkuivat päiväunia ja Viktor oli nukahtanut sohvalle. Yuuri katsoi jokaista vuorotellen haikeana. Heidät oli annettu hänelle vain lainaksi. Yuuri oli jo ymmärtänyt ja hyväksynyt Jumalan suuren viisauden kaiken tapahtuneen takana. Jos hän ei olisi sairastunut, ei Viktor ehkä olisi mennyt kirkolle eikä mitään muutakaan olisi sen jälkeen tapahtunut. Jos hän olisi terve, ehkä he jatkaisivat elämäänsä, mutta ilman Jumalaa. Se ei enää tuntunut sellaiselta vaihtoehdolta, joka olisi lopulta tyydyttänyt. Jumala olisi voinut parantaakin hänet, mutta elämä olisi sen jälkeen liian monimutkaista. Hän ei olisi voinut olla Viktorin kanssa enää samalla tavalla. Yhdessä jatkaminen olisi voinut koitua kohtalokkaaksi.

”Yuuri, minä rakastan sinua”, sohvalta kuului heräilevän Viktorin sanat.
”Ja minä rakastan sinua Viktor”, Yuuri vastasi hymyillen.

*

Viktor halusi viedä Yuurin ulos Sairaalan puistolle. Puut alkoivat jo kukkia ja pensaat vähän vihertää. Luonto oli tulvillaan uutta elämää. Yuuri istui pyörätuolissa ja oli puettu lämpimästi. Hänellä oli pipokin päässä. Kun hoidot oli lopetettu, oli Yuurille taas kasvanut siilitukka. Hän kaivoi taskustaan jotakin.
”Viktor, meillä olisi kahden viikon kuluttua kahdeksas hääpäivä. Vie silloin nämä sormukset meidän kotimme puutarhaan ja hautaa jonnekin kukkapenkkiin”, Yuuri pyysi antaessaan Viktorille heidän yhteen solmitut sormuksensa. Viktor otti sormukset itselleen.
”Minä lupaan”, hän sanoi vaikka hän jäikin miettimään Yuurin sanoja. Eikö Yuuri eläisi enää kahta viikkoa? Kuinka ironista oli, että heidän kahdeksas vuosi päättyi tähän, eikä yhdeksättä vuotta enää tulisi. Heidän sormuksensakin antoivat luvun kahdeksan. Ja samalla sormukset antoivat äärettömän luvun.

Se jäi Yuurin viimeiseksi käynniksi ulkona. Hän ei jaksanut syödä paljoa. Viktor oli tuonut Maiyan tekemää katsudonia, jota he söivät yhdessä samasta kulhosta. Vaikka Yuurin suu oli tulehduksen tähden kipeä, hän nautti hyvästä ruoasta vielä viimeisiä kertoja. Viktor luki hänelle Raamattua ja he rukoilivat vähän. Yuuri oli kertonut millaiset hautajaiset hän haluaisi. Vain vähän ihmisiä ja nyt kun heidän oma puutarhansa alkoi kukkia, hän halusi että tilaisuus pidettäisi siellä, heidän kotinsa pihalla. Pastori saisi pitää saarnan, joka koskettaisi kuulijoita.

”Viktor, lupaa minulle vielä jotakin”, Yuuri pyysi. Viktor nyökkäsi.
”Jatka elämääsi, äläkä murehdi liikaa. Nauti ja iloitse lasten kanssa ja ystävien kanssa. Ja jos löydät lapsille äidin, niin se olisi ihanaa”, Yuuri sanoi. Viktor melkein järkyttyi Yuurin sanoista. Ei hän voisi ikinä olla kenenkään toisen kanssa.
”En tiedä voinko luvata kaikkea tuota. Epäilen, voinko ikinä löytää ketään rinnalleni. Yritän pärjätä yksin.”

Viktor oli nyt yötä päivää Yuurin luona. Yuurin sänky oli laskettu öisin matalaksi ja Viktorin matkasänky patjoineen oli siinä vierellä. Viktor nukahti usein Yuurin käsi omassa kädessään.
”Hyvää yötä Viktor”, Yuuri sanoi.
”Hyvää yötä enkelini”, Viktor vastasi.

Siihen Yuuri nukahti viimeisen kerran.

Kun Viktor heräsi ja tajusi mitä oli tapahtunut, hänen sydäntään vihloi. Se tuntui fyysisesti kuin puukoniskulta. Sydämeen sattui ja hänen oli yhtäkkiä vaikea hengittää. Yuuri oli kuollut! Hän oli nyt yksin. Hän olisi tästä eteenpäin aina yksin. Viktor yritti saada henkeä ja odotti että kipu häviäisi, mutta se ei lähtenyt vaan tuntui koko rintakehässä. Ei hän voisi kuolla vielä. Lapset! Hänellä on lapset hoidettavanaan. Hänen oli pakko hälyttää hoitaja paikalle, joka löysikin Viktorin avun tarpeessa olevana.
”Yuuri... hän kuoli”, Viktor sanoi. ”Ja minun... sydämeeni sattuu”, hän yritti sanoa. Hoitaja keskittyi Viktoriin, kun käsitti että miehellä oli fyysisiä kipuja. Hoitaja hälytti nopeasti lisäapua ja kohta Viktoria vietiin ensiapuun.

Viktor kuuli, kuinka hoitajat ja lääkäri toistelivat sanaa takotsubon oireyhtymä.
Viktor sai lisähappea, häneltä otettiin sydänfilmi ja hänellä aloitettiin verisuonten liuotushoito kaiken varalta. Häntä pidettiin hoidossa kokonaisen viikon, jonka aikana hän sai myös keskusteluapua. Hänellä arvioitiin olevan särkyneen sydämen oireyhtymä, joka Japanissa tunnettiin takotsubon oireyhtymänä. Se tarkoittaa sitä, että voimakas tunneliikutus on aiheuttanut sydänkohtauksen ja ilman hoitoa johtaa jopa äkkikuolemaan. Tarkemmat tutkimukset kertovat, onko sydän muuten terve. Seurakunnalta tuli pastori ja eräs hänen pienryhmästään tervehtimään häntä sairaalaan, kun Viktor oli viestitellyt heille. Hän ei jaksaisi nyt mitään yksin. Yuurin kuolema oli koko ajan mielessä, eikä sängyssä makaaminen antanut vaihtoehtoja muulle tekemiselle.

”Sinun sydämesi on terve, eikä siinä näytä olevan mitään pysyvää vikaa”, lääkäri kertoi. ”Takotsubon oireyhtymä on sydänkohtaus, mutta se tapahtuu usein täysin terveelle henkilölle. Sen voi laukaista stressaava tilanne, kuten nyt sinun tapauksessasi. Sydämesi toimii nyt vajaalla, koska osa sydämestä on halvaantuneessa tilassa. Sydän palautuu yleensä 1-2 kuukauden aikana.”
Viktor pääsi kotiin ja alkoi järjestellä Yuurin hautajaisia. Se oli raskasta. Heidän hääpäivänään hän otti sormusrasian ja hautasi sen ja siellä olevat sormukset Yuurin lempikukkien sekaan. Kukat alkoivat vasta puskea mullasta ylös.

Hautajaiset olivat pienet ja ne pidettiin Yuurin toiveesta heidän kotinsa puutarhassa. Kevään kukat ja puut kukkivat jo ja monet kukat olivat nousemassa maasta. Päivä päättyi siihen, kun autosaattue vei Yuurin kotipihalta Osakan hautausmaalle. Yuurin vanhemmat ja sisko yöpyivät Viktorin luona muutaman päivän. Kun koti oli tyhjentynyt ihmisistä ja oli korvia huumaavan hiljaista, Viktor murtui täysin. Hän ei voinut katsoa Yuurin valokuvaa ilman, että häneen sattui. Kaunis kevät meni Viktorilta melkein ohitse. Noriko ja Nikita pitivät hänet kiinni todellisuudessa. Noriko löysi kastemadon ja näytti sitä isälleen. Nikita löysi leppäkertun ja toi isälleen kukkasen. Kastemato päätettiin jättää maahan linnulle ruoaksi. Pihassa pesi useita pikkulintuja ja niiden laulu täytti ilman.

*

Syksyn tullen Viktor väsyi. Hän ei jaksanut innostua fysioterapeutin opintojen aloittamisesta. Hän ei jaksanut käydä kirkolla. Häntä ei kiinnostanut yhtään mikään. Hän ei ollut tehnyt kotona mitään muutoksia, vaan kaikki Yuurin tavarat olivat edelleen siellä, missä ne olivat aina olleet. Yuurin vaatteet olivat hänen vaatteidensa rinnalla. Jopa Yuurin hammasharja oli edelleen kylpyhuoneessa. Hän nukkui paljon ja silti hän oli aina väsynyt. Maiya katseli murheellisena vierestä, mutta ei voinut tehdä asialle mitään. Viktor ei ollut koskaan sopinut olemaan yksin. Hän oli aina kärsinyt siitä. Tämä viimeisin yksin jääminen tuntui kaikkein pahimmalta, koska hän oli ollut niin onnellinen ja kokonainen Yuurin kanssa.

Viktor yritti lukea Raamattua ja rukoilla. Se ei auttanut häntä masentumasta. Kun Viktorin sydän ei näyttänytkään toipumista vajaatoiminnasta, oli lääkäri todennut, että hän saattoi kärsiä vaivasta koko loppuelämänsä ajan. Illat ja yöt olivat pahimpia. Kun hän oli saanut lapset nukkumaan ja koiratkin olivat omissa oloissaan, talo oli hiljainen. Viktor ikävöi Yuuria vierelleen. Välillä kaipaus kävi niin ylivoimaiseksi, että Viktor kosketti itseään tai käytti dildoaan. Yuuri oli ollut demiseksuaali, joka pystyi toisinaan olemaan pitkäänkin ilman seksiä eikä tarvinnut sitä. Viktor oli aivan toisenlainen. Hän halusi olla lähellä ja tarvitsi useammin seksiä, jotta pysyi tasapainoisena ja hyvinvoivana. Hän oli aina ollut kosketuksennälkäinen.

Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ”Miksi minusta tällaisen teit?” (Room. 9:20)
"Minä kurja ihminen! Kuka vapauttaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:24)

”Jumala, jos vielä kuulet minua niin auta minua”, Viktor rukoili. Jumala tuntui olevan hiljaa. Hän tarttui kirjaan, jonka hänen ystävänsä seurakunnasta olivat hänelle antaneet. Se käsitteli surua. Hän luki sitä vähän eteenpäin. Kukaan ei luvannut helppoa aikaa surun yli. Hänen piti vain elää ja antaa ajan kulua. Aika kului, mutta mikään ei käynyt sen helpommaksi. Viktorin elämä kuin mustassa tunnelissa kulkemista. Hän ei nähnyt valoa tunnelin päässä.

Ja eräänä iltana.
”Isi”, Noriko havahdutti Viktorin iltasatukirja kädessään. ”Tule lukemaan”, tyttö pyysi.
”Pestään ensin hampaat ja laitetaan pyjama ylle. Sitten luen”, Viktor sanoi. Noriko pesi omat hampaansa ja Viktor auttoi pienempää Nikitaa.

Noriko halusikin kuulla kertomuksen lasten Raamatusta. Se oli Lasaruksen tarina. Lasarus oli mies, jonka Jeesus herätti kuolleista. Viktor luki sadut ja kertomukset aina japaniksi ja lapset puhuivat nyt Maiyan kanssa Japania. Viktor puhui lapsille edelleen venäjää, vaikka välillä miettikin olisiko siitä joskus jotain hyötyä. Sitten he rukoilivat yhdessä iltarukouksen ja Viktor peitteli lapset peiton alle. Hän istui vuorotellen molempien sängyn äärellä ja silitteli heidän selkäänsä. Siihen he yleensä nukahtivat.
« Viimeksi muokattu: 13.05.2022 20:01:51 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Vs: Yksi sinulta puuttuu K-11 (Viktor/Yuuri) 6/6 + epilogi
« Vastaus #5 : 10.05.2022 20:56:43 »
Jumala luo uutta

Yuurin kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta. Viktor ei tuntenut elämäniloa ja hän kärsi kaikenlaisista fyysisistä vaivoista. Hänelle oli jäänyt pysyvä sydämen vajaatoiminta, joka vaikeutti hengittämistä selällään maatessa. Hän ei voisi koskaan enää harrastaa rajua liikuntaa, vaikka kaikenlainen tavallinen liikunta teki vain hyvää. Eikä hän jaksanut hoitaa itseään. Hän oli nyt 39-vuotias ja hänen hiuksensa olivat kasvaneet niin, että hän piti niitä ponihännällä. Ulkopuolinen katsoja olisi nähnyt Viktorissa kauniin, mutta surullisen miehen. Viisivuotias Noriko oli innostunut lasten luistelukerhosta, jonne Viktor vei tyttöä mielellään. Nelivuotias Nikita piti enemmän kaikenlaisista pallopeleistä. Poika kävi seurakunnan liikuntakerhossa, jossa pelattiin kaikenlaisia pelejä ja leikkejä.

Muutama Viktorin ystävä kävi välillä hänen kotonaan.
”Viktor, kuinka minusta tuntuu, että et ole vielä irrottanut otetta Yuurista. Kaksi vuotta on kulunut, mutta olet edelleen kovin syvissä vesissä ja surullinen”, hänen ystävänsä sanoi.
”Tiedän. En vain tiedä, miten voisin irrottaa hänestä. En halua unohtaa häntä”, Viktor vastasi.
”Irrottaminen ei tarkoita, että unohtaisit hänet. Saattaisit voida paremmin, jos irrotat otettasi.”
”En ole tehnyt hänen tavaroilleen mitään. En ole pystynyt. Hänen hammasharjansa on edelleen oman hammasharjani vieressä”, Viktor kertoi.
Hänen ystävänsä melkein kauhistuivat sen kuullessaan. Mies ei ollut osannut irrottaa ollenkaan, vaan eli vanhoissa muistoissaan.

”Voi Viktor, eikö Yuuri itse halunnut että irrottaisit hänestä ja jatkat elämääsi?” hänen ystävänsä kysyi. ”Vähintä mitä voit tehdä, on siirtää hänen vaatteitaan ja tavaroitaan vaikka varastoon tai antaa jollekin tarvitsevalle. Pidä esillä valokuvia, mutta ei kuulosta terveeltä pitää hänestä noin lujasti kiinni. Vaatteista ja tavaroista luopuminen voivat auttaa sinua pääsemään surussa eteenpäin”, toinen ystävä neuvoi.
”Me haluamme nähdä sinut taas iloisena ja nauravana.”
”Sellainen kuulostaa nykyään kovin vieraalta minulle”, Viktor myönsi. ”Rukoilkaa puolestani, että osaisin mennä eteenpäin. Haluaisin taas olla iloinen. Tämä on ollut kauhean raskasta.”
”Oletko käyttänyt rukouskieltäsi kun rukoilet?”
”En. Se on päässyt unohtumaan”, Viktor myönsi.
”Rukoile kielillä. Silloin rukoilet juuri niitä asioita, jotka ovat sinulle hyväksi. Saat vahvistua ja parantua monista kipupisteistä”, ystävä neuvoi.

*

Viktor vei lapsia pyhäkouluun ja kävi itse sunnuntain jumalanpalveluksissa. Hän alkoi taas rukoilla rukouskieltä käyttäen. Hän puhui muinaisnorjaa, mutta huomasi puhuvansa toisinaan myös jotain muuta kieltä, josta hän ei tiennyt mitä se oli. Hän sai päättäväisyyttä ja voimaa käydä Yuurin tavaroita läpi ja hän pakkasi kaiken joko laatikoihin tai lahjoitettaviin tavaroihin. Viktor muisti Yuurin pyynnön, jonka hän oli niin surkeasti työntänyt sivuun ja epäonnistunut.

Jatka elämääsi, äläkä murehdi liikaa. Nauti ja iloitse lasten kanssa ja ystävien kanssa. Ja jos löydät lapsille äidin, niin se olisi ihanaa.

Hän oli murehtinut aivan liikaa. Hän oli murehtinut ja saanut sillä itsensä sairaaksi. Hän oli saanut sydänsairauden ja masennuksen. Ehkä Jumala voisi parantaa hänet ja nostaa hänet masennuksen alhoista. Ehkä Jumala ottaisi pois tämän voimia nakertavan yksinäisyyden, joka oli vaivannut häntä jo teini-ikäisestä saakka. Vaikka hän oli uskossa Jeesukseen, silti hän oli niin vajavainen ja tarvitseva. Häneltä puuttui ilo ja levollisuus. Hän muistutti itseään siitä, että Jeesus vapauttaa myös omiaan monista taakoista ja vaivoista. Uskoon tuleminen oli vain kaiken alku.

"Sillä siksi näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten vapahtaja, varsinkin uskovien." (1 Tim. 4:10).
Viktor sai ajatuksen. Hän vaihtoi huonekalujen järjestystä ja osti muutamat uudet verhot kotiinsa. Lopulta hän osti itselleen uuden sängyn, joka oli nykyistä pienempi. Niin hän sai vähän lisätilaa vaikka työpöydälle, jota hän saattaisi kohta tarvita, mikäli hän aloittaisi opiskelun. Pitkän harkinnan jälkeen hän siirsi hääkuvan kaappiin ja jätti esille kuvan hymyilevästä Yuurista. Kesällä hän haki takapihalta aina tuoreita kukkia sisälle Yuurin valokuvan viereen.

*

Viktor aloitti viimein fysioterapeutin opinnot. Koska hänellä oli jo opintoja takana, usean kurssin uudelleen suorittaminen kävi nopeasti ja vaivattomasti asioitten ollessa hänelle ennestään tuttuja. Hänen kurssillaan oli monen ikäisiä opiskelijoita. Uusi vaihe elämässä auttoi Viktoria pysymässä kiinni arjessa ja uudenlaisessa työssä. Hän huomasi pitävänsä suuresti uuden oppimisesta. Hän aloitti myös uudelleen liikkumaan säännöllisemmin ja luistelu oli hänelle luonnollinen valinta. Hän totesi kadottaneensa paljon entistä notkeutta ja taitoja, mutta mieleen muistui paljon, kun hän kävi jäällä säännöllisesti.

”Viktor?” joku lähestyi häntä kun hän oli lopettamassa luistelua. ”Voinko pyytää sinulta palvelusta?”
”Jaa, mitenkähän minä voin olla avuksi?” hän kysyi ja huomasi kysyjän olevan Norikon luisteluseurasta.
”Lasten luisteluryhmän valmentaja mursi kätensä ja on monta viikkoa poissa. Pystyisitkö sinä olemaan sijaisena seuraavan kahden kuukauden ajan? Maksamme tunneista tietysti korvausta.”
Viktor mietti hetken. Hänellä oli opintonsa ja lapset hoidettavana. Mutta kyllä. Kyllä hän voisi sijaistaa kahden kuukauden ajan. Hän kuljetti joka tapauksessa Norikoa niille luistelutunneille. Ja Mayia oli niinä iltoina Nikitan kanssa.
”Kyllä minä voin sijaistaa”, hän lupautui.
”Tuhannet kiitokset. Olimme jo vaipua epätoivoon ja olisi ollut kurjaa peruuttaa kahden kuukauden luistelutunnit.”

Vähin erin Viktor sai otetta elämästä ja huomasi taas iloitsevansa monista asioista. Luistelutunnit olivat nyt hänen ja Norikon yhteinen juttu. Ryhmässä oli kaksitoista lasta ja kaikki viisivuotiaasta kahdeksaan vuotiaita. Jokainen heistä oli innokas oppimaan lisää. Oppiminen kävi paljon leikin ja hauskan tekemisen varjolla ja niin lapset saivat taitoa ja tasapainoa luisteluunsa. Kun luistelukoulun vetäjä palasi taas kentälle Viktoria pyydettiin vetämään seuraavien kuukausien ajan seuraavaa ikäryhmää ja hän suostui. Siinä oli lapsia yhdeksästä ikävuodesta kahteentoista ja he luistelivat kaksi kertaa viikossa. Mukana oli kaksi lasta, jotka luistelivat sen lisäksi vielä useamman kerran viikossa ja he olivat kiinnostuneita jatkamaan kilpaluistelijoiksi saakka. Viktor oli iloinen voidessaan rohkaista ja kannustaa kaikkia, halusivat he ammattilaisiksi tai ei.

”Sinä olit mukana siinä Disneyn jääshowssa”, yksi tytöistä sanoi. ”Miten sellaiseen voi joskus päästä mukaan?” Ja Viktor kertoi. Kaikkien ei tarvinnut olla kilpaluistelijoita, jotta voisi päästä sellaiseen mukaan, mutta piti silti olla hyvä ja harjoitella ahkerasti.
”Mitä jos ei ikinä pääse sellaiseen mukaan vaikka kovasti haluaa?” Toinen lapsista kysyi.
”Myös tanssi- ja teatteriharrastuksen parissa on paljon vastaavia näytöksiä ja kiertueita. Jos osaa tanssia paremmin kuin luistella, niin samalaista voi tehdä tanssien tai vaikka näytelmäkerhoissa”, Viktor kertoi ja lasten silmät loistivat.
”Kaikki eivät voi olla parhaita. Mutta jokainen on hyvä jossakin. Luistelu on hyvä harrastus ja pitää kuntoa yllä. Mutta niin myös tanssi.”

Oli päiviä, jolloin opistolla ei ollut oppitunteja. Silloin Viktor luki ja kirjoitti esseitä ja teki tehtäviä aamusta alkaen. Hän sai ensimmäisen ja toisen vuoden opinnot suoritettua yhdessä vuodessa. Se oli nopeammin, kuin hän oli ajatellut ja niin hänelle jäi hyvää aikaa työharjoitteluun. Hän hakeutui tutulle klinikalle, jossa hän ja muu perhe olivat käyneet lääkärillä. Hänelle maksettiin harjoitteluajalta pientä palkkaakin. Viktorista tuntui kummalliselta olla yhtäkkiä nelikymmenvuotiaana tavallisessa työssä. Hän oli siihen saakka saanut elantonsa luistellen ja viimeisinä vuosina myös luistelupukuja suunnitellen. Nyt hän harjoitteli uutta ammattia fysioterapeuttien tiimissä, jossa kukin oli erikoistunut vähän erilaisiin ihmisryhmiin ja erilaisiin vammoihin.

*

Kolmannen ja neljännen vuoden fysioterapeutin opinnot vaativat enemmän aikaa, sillä silloin opinnoissa tuli paljon uutta asiaa. Vastapainona myös työharjoittelua oli enemmän. Viktor työskenteli ahkerasti arkipäivinä ja kävi sunnuntaisin lasten kanssa kirkolla. Elämä oli löytänyt jonkinlaisen rytmin, vaikka välillä Viktorista kaikki tuntui kovin arkiselta ja vähäiseltä. Hän ei ollut käynyt useana vuonna enää paljon Osakan ulkopuolella. Toki hän oli käynyt lasten kanssa Hasetsussa ja lapset näkivät mielellään isovanhempiaan. Viktorille matka oli aina raskas, kun hän palasi mielessään hänen ja Yuurin ensimmäiseen vuoteen, aikaan jolloin he tutustuivat ja rakastuivat.

Sitten yhtäkkiä Viktor sai opintonsa päätökseen. Oli kulunut viisi vuotta Yuurin kuolemasta. Hän oli hukannut sen jälkeen kaksi mustaa ja raskasta vuotta masentuneena. Seuraavat kolme vuotta olivat olleet jo helpompia, mutta edelleen Viktorista tuntui, että häneltä puuttui jotakin. Välillä hänestä tuntui, että hän oli kuin sivustakatsoja omassa elämässään. Viikot ja kuukaudet vaihtuivat omalla painollaan. Tätäkö hänen elämänsä olisi? Jonkin tavoittelemista, mitä ei voinut saavuttaa? Jonkin odottamista, mutta ei ollut selvää mitä hän odotti? Hän oli kadottanut elämästä nauttimisen taidon eikä huomisella tuntunut olevan paljoa annettavaa.

”Iskä, iskä. Pääsenhän mukaan kesäleirille?” Nikita pyysi.
”Tietysti pääset”, Viktor lupasi. Kesäleiri oli lasten kesän yksi kohokohdista. Siellä oltiin paljon ulkona ja pelailtiin. Ja iltaisin oli Raamatun opetusta ja lauluja. Se kuulosti sellaiselta, jossa hän olisi itse tykännyt olla, mutta hänen elämänsä oli kulkenut aivan erilaisia polkuja.
”Meillä on aikuisillekin tarjolla seuraavan vuoden ajan jotain erilaista”, yksi hänen Raamatturyhmäläisistään tuli kertomaan. ”Aloitamme koko syksyn ja talven kestävän intensiivisen opetuslapseusryhmän, jossa käydään läpi paljon erilaisia aiheita ja asioita.”
Viktor tutustui esitteeseen ja päätti mennä mukaan.

Leirin jälkeen Nikita oli aivan innoissaan.
”Iskä, yksi leirin ohjaajista on pelannut ammatikseen koripalloa ja hän on tosi hyvä opettaja. Minä haluan pelata enemmän koripalloa”, hän kertoi innostuneena.
”Me etsimme sinulle koripalloseuran, että pääset pelaamaan. Mutta sillä ehdolla, että käyt myös seurakunnalla etkä unohda kavereita siellä”, Viktor sanoi.
”En unohda. Sitä paitsi, muutama kavereistani on jo joukkueessa ja voisin mennä samaan.”
”Kuulostaa hyvältä”, Viktor sanoi.
”Hän on yksi parhaita pelaajia tämän ikäisistä”, joku sanoi. ”Sinä olet Viktor Nikiforov, entinen taitoluistelija ja tunnettu sellainen. Minä tiedän sinut.”
 
Viktor kääntyi katsoakseen kuka hänelle jutteli.
”Hauska tutustua. Minä olen Alexandra Garcia* leirin koripallo-ohjaaja”, nainen esitteli itsensä.
”Hauska tutustua”, Viktor vastasi. ”Sinäkö olet se Nikitan mainitsema ammattikoripalloilija?”
”Minähän se. Hienoa kun annat Nikitalle tilaisuuden päästä pelaamaan enemmän. Hän on aivan innoissaan.” (*Alexandra Garcia on animehahmo Kurokon koripallosta).
”Liikunta on hyväksi, vaikka ei ammattilaiseksi aikoisikaan”, Viktor totesi.
”Ei sitä koskaan tiedä, kuka etenee ammattiuralle saakka”, Alexandra sanoi.
He juttelivat vielä tovin. Alexanda asui nykyään Tokiossa ja oli jo useamman vuoden ollut Tokion ja Osakan yhteisten lastenleirien vetäjänä.

Kumpikaan heistä ei silloin tiennyt, että he tulisivat pian tapaamaan uudelleen.

*

Viktor sai kasvaa uskossa käydessään uudessa opetuslapseusryhmässä.
”Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki,johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa.” (Joh.16:12-13)
Viktor palasi uudelleen perusasioitten äärelle, mutta oppi myös paljon uutta. Hänet houkuteltiin mukaan myös ylistysryhmään ja hän sai huomata kuinka kiittäminen, laulaminen ja ylistäminen kävivät aina vain helpommaksi. Hän sai täyttyä uudelleen Pyhällä Hengellä ja sai olla Jumalaa lähellä. Kun aikaa kului, Viktor käsitti kuinka Jumala oli parantanut hänen masennuksesta.

”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli minun huutoni. Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni. Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme.” (Ps. 40:2-4)
”Jumala on voimallinen parantamaan myös sinun sydämesi”, illan vetäjä sanoi Viktorille ja hänen puolestaan rukoiltiin. Yhden rukoilijan käsi oli hänen sydämensä päällä ja Viktor tunsi valtavaa kuumuutta rintakehällään, kun hänen puolestaan rukoiltiin.

Sen illan jälkeen hänen sydämensä parantui vajaatoiminnasta. Sen totesi myös lääkäri, kun Viktor kävi siellä myöhemmin. Hän saattoi taas liikkua hengästymättä. Hän pystyi taas luistelemaan Norikon kanssa kauemmin kuin viisitoista minuuttia, eikä hän hengästynyt. Hän saattoi heitellä Nikitan kanssa koreja ja kisailla pallosta vaikka kuinka pitkään. Hän saattoi taas nauttia liikunnasta ja juosta koirien kanssa. Koirat jäivät toiseksi, sillä ne alkoivat olla jo vanhoja, eivätkä niiden tassut nousseet enää niin kuin ennen.

*

Talvella Osakan seurakunnassa järjestettiin konsertti. Japanin tunnettu tähtiviulisti Ugetsu Murata* ja hänen mukanaan kulkeva ylitysryhmä tulivat vierailemaan Tokiosta. Viktorilla oli Yuurilta saatu musiikkilevy, joten hän oli kuullut ryhmän musiikkia ennenkin. Koko viikonlopun ajan seurakunnalla oli ohjelmaa aamusta iltaan ja konsertti oli lauantai-iltana. Viktorille tuli yllätyksenä, että ylitysryhmän vetäjänä ja yhtenä solistina toimi Alexandra Garcia* vaalea viehättävä amerikkalaisnainen ja he tervehtivät iloisesti toisiaan. Ennen konserttia oli opetusta Jumalan ylistämisestä ja palvonnasta. Viktor mietti millaista olisi osata soittaa jotain soitinta. Hän osasi kyllä laulaa, mutta ei ollut koskaan soittanut mitään. Yuuri oli osannut soittaa pianoa. (*Ugetsu Murata animehahmo Givenistä ja Alexandra Garcia animehahmo Kurokon koripallosta).

Viktor oppi, että kuten jotkut rukoilivat eri kielillä puhuen, jotkut saattoivat soittaa itselleen aivan vierasta kappaletta. Paljastui, että että hänen musiikkilevyllään on yksi kappale, jota Ugetsu soitti Pyhän Hengen vaikutuksesta aivan ensimmäistä kertaa ja se saatiin tallennettua levylle. Se oli upea kappale, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin. Se oli kaunis kappale ja nyt kun Viktor kuuli miten kappale oli syntynyt, se sai hänet tuntemaan itsensä pieneksi.
”Hyvä yleisö. Sen lisäksi että esitämme joitakin kappaleita, te pääsette osallistumaan. Laulakaa ja ylistäkää mukana. Pyydetään Jumalalta suuria tälle illalle. Ehkä Herra antaa meille uuden laulun. Voit laulaa uusin kielin, voit kuulla kappaleen, jonka Pyhä Henki säveltää tätä tilaisuutta varten”, Alexandra innosti salissa olevia.

Ilta aloitettiin kappaleella Hallelujah, joka on tunnettu ja paljon laulettu myös seurakuntien ulkopuolilla, monien tunnettujen artistien esittämänä. Ugetsun viulunsoitto oli taidokasta ja upeaa. Viktorin mielessä kävi kuinka Yuuri olisi pitänyt tästä konsertista. Alexandra lauloi. Sitä seurasi vielä muutama muu kappale, jonka ryhmä lauloi ja yleisö lämpeni.
”Kohottakaa riemuhuuto Herralle kaikki maa. Palvelkaa Herraa ilolla, tulkaa hänen kasvojensa eteen riemulla. Tietäkää, että Herra on Jumala. Hän on meidät tehnyt, ja hänen me olemme, hänen kansansa ja hänen laitumensa lampaat. Käykää hänen portteihinsa kiittäen, hänen esikartanoihinsa ylistystä veisaten. Ylistäkää häntä, kiittäkää hänen nimeänsä." (Ps. 100.)

Sali oli täynnä iloa ja Jumalan läsnäolon tuntua. Jotkut ylistivät tanssien, monilla oli värikkäitä ylistyslippuja. Melkein kaikki seisoivat ja käytävä täyttyi ketjussa tanssivista ihmisistä. Ugetsu lopetti hetkeksi soittonsa, laski viulunsa sivuun ja halusi ylistää mukana kohottaen kädet kohti taivasta. Hän oli pukeutunut tyypilliseen tapaansa mustiin suoriin housuihin ja valkoiseen kauluspaitaan, josta oli hihat käärittynä. Yksi ryhmän laulajista tuli rukoilemaan ja kiittämään mikrofoniin. Hän rukoili japanin kielellä. Musiikki taustalla jatkui hiljalleen. Sitä kesti tovin, kunnes Ugetsu otti viulunsa ja aloitti taas soittaa.

Viktor haki itselleen purppuranvärisen ylistyslipun. Hänen lävitseen valui ilo ja levollisuus. Hän rukoili jotain rukouskielellä ja alkoi nauraa. Kohta myös muutama muu hänen vierellään nauroi. Se oli iloa Pyhässä Hengessä. Viulu johdatti palvovan väen uuteen kappaleeseen.
Niin suuri hän on, laulakaa: niin suuri hän on. Pian kaikki nähdä saa, niin suuri hän on.
Kirkkaus kuninkaan puettu kunniaan. Maa nyt iloitkoon, maa nyt iloitkoon. Hän valoon kietoutuu ja pimeys piiloutuu. Se eessään pakenee, se eessään pakenee.
Niin suuri hän on, laulakaa: niin suuri hän on. Pian kaikki nähdä saa, niin suuri hän on.
Ikuinen hän on, on aika kädessään. Mun tulevaisuutein on hänen kädessään. Kolmiyhteinen Jumalamme on. Uhrikaritsa, urhrikaritsa.
Niin suuri hän on, laulakaa: niin suuri hän on. Pian kaikki nähdä saa, niin suuri hän on.

Siitä illasta alkoi Viktorin elämässä uusi ajanjakso. Hän tutustui paremmin Alexandraan ja alkoi pitää naiseen yhteyttä. Heidän välillään alkoi kaunis ystävyys.


Kirjoittajalta: Tässä vaiheessa Viktor on 43v, Noriko 9v ja Nikita 8v. Alexandra on Viktoria 2v ja 8kk vanhempi jos the last game käytiin vuonna 2017 josta olen hahmojen iät laskenut.

« Viimeksi muokattu: 10.05.2022 21:44:58 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Vs: Yksi sinulta puuttuu K-11 (Viktor/Yuuri) 6/6 + epilogi
« Vastaus #6 : 10.05.2022 20:59:00 »
Epilogi

Keväällä kahdeksan vuotta Yuurin kuoleman jälkeen Viktor ei enää itkenyt, kun hän muisteli Yuuria. Hän oli haikea ja saattoi vaipua muistoihin, mutta sen kaiken muisteleminen ei enää painanut häntä alas. Hän oli tarvinnut kahdeksan vuotta ollakseen viimein tässä hetkessä. Hän oli elänyt Yuurin kanssa kahdeksan vuotta ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin hän oli uudella tavalla onnellinen. Hän ja lapset asuivat edelleen samassa kodissa Osakassa. Moni asia oli toisin. Lapsilla oli nyt omat huoneet ja heillä oli kaksi kissaa. Puutarha rehotti mutta oli kotoisa. Maiya vieraili heillä edelleen ja oli paljon avuksi. Kun Alexandra Garcia alkoi olla heillä usein, oli Maiya tönäissyt Viktoria kylkeen.

”Viktor. Sinä pidät Alexista, se näkyy päälle”, Maiya sanoi hymyillen.
”Niin?” Viktor vastasi.
”Ja Alex pitää sinusta. Te nuoret viihdytte keskenänne. Mitä te vielä odotatte?” Maiya sanoi.
”Nuoret!” Viktor kähisi. Hän oli itse 45-vuotias ja Alex 47-vuotias. ”Emme me enää ole mitään nuoria. Älä yritä”, Viktor sanoi.
”Olette parhaassa iässä menemään naimisiin. Älä jahkaile Viktor.”
Viktorin poskia kuumotti. Alexista oli tullut lapsille jonkinlainen äitihahmo jo parin vuoden aikana. Kun Alex oli muuttanut Tokiosta Osakaan työn perässä, he olivat tapailleet usein. Pitkään se oli ystävien välistä, mutta Viktor oli tunnistanut miellyttävän jännitteen, joka heidän välillään oli kasvanut.

”Viktor. Luulen että Alex odottaa, että sinä kosit. Hän voisi tehdä sen itsekin, on hän sen verran kuumaverinen ja moderni nainen. Mutta ehkä hän haluaa antaa sinulle tilaa ja olla varma että sinä olet valmis. Kerron vain sen mitä olen pistänyt merkille”, Maiya kertoi.

*

Kesän tullen seurakunnalla vietettiin Viktorin ja Alexandran häitä. Jos Viktorilta olikin puuttunut vielä yksi asia - elämänkumppani, nyt hänellä oli Jumalan siunaus yllään eikä häneltä puuttunut mitään. Se oli asia joka meni yli hänen oman ymmärryksensä.

Tutkimattomat ovat Herran tiet.




Kirjoittajalta: Fikissä oleva teema ja asiat ovat olleet paljon pohdinnassani. Kaikki seurakunnat eivät ole edelleenkään valmiita ottamaan vastaan ketä tahansa ja mistä elämäntilanteesta tahansa. Sitten on seurakuntia, jotka silittävät päätä ja lässyttävät silloinkin, kun pitäisi toimia toisin. Jumala yksin on viisas ja tietää, miten missäkin tilanteessa on paras toimia. Uskon meidän elävän viimeisiä maailmanaikoja. Korona ja Ukrainan sota aloittivat jotain, josta ei ole paluuta vanhaan. Minulla on paljon fikki-ideoita, vanhoilla teemoilla, mutta myös uusilla. Katsotaan saanko toteutettua Japan sinks teemaista katastrofifikkiä jossa seikkailee tuttuja hahmoja eri animeista, kuten tässä.  :)
« Viimeksi muokattu: 10.05.2022 21:56:32 kirjoittanut Fairy tale »