Heijastuksia | S | surumielinen aavetarina

[hiddenben]

Nimi: Heijastuksia
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: surumielinen aavetarina
Haasteet: Talvietydejä, OTS20 #2 (suomalainen kansanusko), Originaalikiipeily sanalla sidos, FFF1000 sanalla yliajo.
Yhteenveto: “Vapaasielu saattoi elää ja liikkua maan päällä myös ilman ruumista. Jos ruumissielu kuoli ennen aikojaan, vapaasielu joka tapauksessa eli kohtalon määräämän elinaikansa loppuun ruumiittomana kummituksena.” - Risto Pulkkisen kirjasta Suomalainen kansanusko - samaaneista saunatonttuihin

K/H: Tämä teksti inspiroitui osittain Käärmeet ja tikapuut -lautapelistä, mutta myös Talvietydistä sekä suomalaisen kansanuskon käsityksestä vapaasielusta eli itsestä. Melkoinen keitos siis, mutta mitä pidemmälle tekstissä pääsin, sitä enemmän tähän tykästyin! Tekstin alkupuolella olevan laulun sanat ovat The Contoursin kappaleesta Do you love me. Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tekstiin enemmän kuin tervetulleita Spoilerin alla vielä Talvietydin inspiraatiomuruset:

Spoiler: näytä

tämä kuva &

Then she said, If someone killed you
would you want to come back for revenge?

No, I said, I’d rather come back to the people I loved.

What if you came back to someone and they’d forgotten you? she said.
I’d tell them I loved them anyway, I said.

— Marie Howe, from “Adaptation”

Heijastuksia

I

 
Kun ambulanssi ehtii Matilden luo, hän on jo kuollut. Punaista päin kaasuttanut auto on paennut paikalta, jäljellä on vain rikkonaista lasia ja asvaltilla alati laajeneva verilammikko.
 
Kun lehdet kirjoittavat tapauksesta, artikkeleihin tiivistyy sama ajatus: hän lähti liian pian.
 

*

Irene on lähimarketissa valitsemassa veriappelsiineja, kun hänen puhelimensa värisee. Näytöllä vilkkuu tuntematon numero.
 
”Sinä olet hänen ICE-kontaktinsa”, sairaalan työntekijä sanoo puhelimessa. ”Mutta ymmärränkö oikein, että ette ole sukua?”
 
Irene pudistaa päätään, kunnes muistaa puhuvansa puhelimeen.
 
”Ei”, hän sanoo. ”Hän on paras ystäväni, asumme yhdessä.”
 
”Pääsetkö tulemaan tänne?”
 
Ovet avautuvat, kaupan sininen muovikori jää veriappelsiinilaatikoiden viereen.
 
Irene kiirehtii, vaikka Matilde on jo poissa.
 

*

Irene johdatetaan päivystyksestä vuodeosastolle. Hänen kanssaan kulkeva sairaanhoitaja on nuori mies, joka puree huultaan eikä tiedä mitä sanoisi. Irenen vatsaa vääntää, aivan kuin kaikki hänen sisällään olisi jähmeää savea.

“Tässä”, sairaanhoitaja lopulta pysähtyy ja osoittaa ovea. “Voit olla siellä niin pitkään kuin haluat.”

Irene nyökkää ja työntää oven auki. Huone on pieni, mutta siellä on ikkuna ja ikkunan vierellä sänky.

Se on Matilde.
Se ei ole Matilde.

Irenen sydän särkyy ja pelon tukahduttamat kyyneleet työntyvät vihdoin esiin, ne valuvat poskille ja leukaa pitkin lattialle. Kukaan ei ole poimimassa niitä: Matilde ei ole enää täällä.

Kestää pitkään ennen kuin Irene uskaltaa kävellä Matilden vierelle. Hän koskettaa viileää ihoa, vie kätensä ruskeisiin kihariin ja äännähtää inhosta, kun tuntee jähmettyneen veren kättään vasten. Irenen sisintä polttelee: Matilden ei pitäisi olla kuollut. Heidän piti elää elämänsä ylä- ja alamäet ystävinä alusta loppuun saakka. He olivat luvanneet sen toisilleen viisivuotiaina päiväkodin pöydän alla istuessaan. Se oli ollut elämänmittainen lupaus.

Lopulta Irene pakottaa itsensä jättämään hyvästit.

*

Hautajaiset järjestetään, Irene on vastuussa musiikista. Hän istuu joka ilta olohuoneen vinyylilevyhyllyjen edessä ja poimii levyn toisen jälkeen, yrittäen löytää juuri sen oikean, matildemaisen kappaleen.
 
Kun oikea vinyyli lopulta löytyy, Irene alkaa itkeä. Hän poimii levyn paperisesta kotelosta sormenpäillään, nostaa sen levylautaselle ja painaa alareunassa olevaa nappia. Lautanen alkaa pyöriä, äänivarsi kohoaa ja asettuu levyn yläpuolelle. Neulan laskeutuessa aloitusuraan kaiuttimissa rahisee, kunnes musiikki alkaa.
 
You broke my heart
’Cause I couldn’t dance
You didn’t even want me around.
 
Irene laskee levysoitinta suojaavan muovisen kannen alas. Valon osuessa sen pintaan hän on huomaavinaan jotain: pienen vilahduksen kiharaa, kuin Matilden tummat hiukset. Sydän hypähtää, mutta yhtä nopeasti kuin se ilmestyi, heijastus on kadonnut.
 

*

And now I'm back
To let you know
I can really shake 'em down
 
Matilde hätkähtää hereille tutun kappaleen kutsumana. Mutta hän ei ole hereillä, ei niin kuin entisessä elämässään: hänellä ei ole kehoa, josta havahtua. Sen sijaan herääminen on siirtymistä tiedottomuuden tilasta tietoiseen.
 
Hän katselee ympärilleen, näkee tutun olohuoneen. Näkee Irenen lattialla haaleankeltaisella hapsumatolla asettamassa levyä levylautaselle, näkee vaaleat hiussuortuvat, jotka karkaavat päälaelle kierretystä nutturasta. Matilde tuntee surun, joka leijuu huoneessa, mutta ojentaessaan kätensä hän muistaa jälleen, ettei kehoa enää ole. On vain tämä: tietoisuus.
 
Hän kulkee lähemmäs, kumartuu Irenen ylle, joka laskee levysoittimen kannen alas.
 
Nähdessään itsensä – tai jonkinlaisen vääristyneen version siitä, kuka muistaa olevansa - Matilde sävähtää samaan aikaan kuin Irenekin ja kaikkoaa.
 

*

Kestää pitkään totutella elämään kuoleman jälkeen. Matilde kaipaa kehoaan, joka nyt makaa maan alla. Kävelemisen sijaan hän leijuu paikasta toiseen, antautuu tuulen vietäväksi tai vilahtaa raitiovaunun sulkeutuvien ovien välistä sisään ja matkustaa ympäri kaupunkia.
 
Hänestä on tullut aave.
 
Eräänä päivänä Irene käy hautausmaalla Matilden haudalla. Matilde seuraa hänen askelissaan ja katselee, kuinka kevättuuli tarttuu Irenen punasaven värisen hameen helmaan. On kaunis kevätpäivä, huhtikuun ensimmäisiä. Matilde katselee, kuinka Irene pysähtyy nauttimaan auringonsäteistä kasvoillaan, hengittää sisään kevään tuoksua ja kumartuu koskettamaan orvokkeja, jotka joku on istuttanut hautausmaan porttien pieleen.
 
Matildekin haluaa elää. Oman nimen näkeminen hautakivessä tuntuu nurinkuriselta – eihän hän ole kuollut. Kultaiset kirjaimet hehkuvat kuitenkin kirkkaina auringossa. Niiden viesti on ehdoton.
 

*

Irene puhuu haudalla pitkään. Hän kertoo päivistään, hän kertoo kaipauksesta, ja Matilde kuulee jokaisen sanan. Kun kyyneleet alkavat valua Irenen poskia pitkin, hän ojentaa kätensä pyyhkäistäkseen ne pois vain muistaakseen, ettei enää voi. Hän voi vain katsella, kuinka kyyneleet valuvat poskea pitkin leukaan ja tipahtavat hameen keveälle kankaalle.
 
Lopulta Irene nousee haudan viereltä ja kävelee hautariviä pitkin takaisin pääpolulle. Matilde kulkee hänen perässään, yrittää olla lähellä, kun ei muutakaan voi. Irene sujauttaa käden takkinsa taskuun ja ottaa esille pienen pyöreän käsipeilin (se oli Matilden, mutta nyt Irenen, sillä hän sai ottaa Matilden tavaroista mitä tahansa ennen kuin huone tyhjennettiin).
 
Irene katsoo peiliin, pyyhkäisee sormellaan silmäkulmaan valunutta ripsiväriä –
 
ja katsoo peilistä takanaan seisovaa Matildea suoraan silmiin.
 

*

Katsekontakti kestää vain sekunnin sadasosan, kun se jo rikkoutuu Irenen käännähtäessä katsomaan taakseen. Hänen takanaan ei ole ketään.
 
Irene on kuitenkin varma, että näki Matilden ruskeat silmät peilissään. Hän katsoo peiliin uudelleen, yrittää luoda saman hetken uudelleen, mutta näkee vain oman ripsiväristä tummuneen silmäkulmansa ja taustalla lämpimämpiä päiviä odottavat paljaat puut.
 
Hän on varma, että näki Matilden. Sydän ei lakkaa hakkaamasta. Kylmät väreet kulkevat Irenen kehon läpi ja saavat niskahiukset nousemaan pystyyn. Onko hän tulossa hulluksi?

II

Kun Matilden kuolemasta on kulunut viikkoja, Irene yrittää hitaasti palata takaisin arkeen. Hän kaipaa yhä Matilden naurua ja tapaa, jolla Matilde kaappasi hänet kainaloonsa. Joskus hän kierii aamuöisin lakanat irti sängystä tuntiessaan vihaa ja katkeruutta Matilden päälleajajaa kohtaan, mutta lopulta jäljellä on vain alati sydänalassa sykkivä suru, joka on läsnä hänen elämänsä jokaisessa hetkessä.
 
Irene alkaa käydä kuntosalilla. Kaupassa hän valitsee valmisruoan sijasta vihanneksia, linssejä ja pastaa valmistaakseen itse oman ruokansa. Töissä hän lähtee jälleen muiden mukana perjantai-iltapäivän after-workeille, jaksaa kuunnella ja hymyillä työkavereiden tarinoille, joissa elämä jatkuu kuin ennenkin.
 
Äiti kehuu Ireneä puhelimessa ja iloitsee pienistä arkisista edistysaskelista, joita hän tekee. Irene hymähtää puhelimeen. Jos äiti vain tietäisi, kuinka hän vilkuilee kaupan näyteikkunoita, heilauttaa puhelimen näyttöä valoa kohti, katsoo itseään pienestä pyöreästä käsipeilistä tai pysähtyy tuijottamaan pienen lammen vedenpintaa - vain nähdäkseen vilauksen Matildesta.
 
Sitä tuskin voi sanoa edistykseksi.
 

*

Siitä tulee leikki.
 
Matilde seuraa Ireneä kauppaan, kuntosalille, toimistolle, kylpyhuoneeseen, kävelyille, ja etsii pintoja, joista heijastua. Hänen suosikkejaan ovat lasipullojen pinnat, kuntosalin metalliset käsipainot, Irenen toimistotalon kahvion vitriini ja pieni käsipeili.
 
Hän rakastaa sitä, kuinka voi tarkkuudella valita ne hetket, jolloin vilahtaa Irenen elämässä. Hän katsoo tarkkaan, miten Irene reagoi. Usein hän ilahtuu, joskus säikähtää. Joskus Matilde on näkevinään ärtymyksen Irenen kulmissa. Silloin hän pysyttelee poissa hieman pidempään.
 
Kuolleilla on aikaa leikkiä.
 

*

Siitä tulee leikki. Teatteriesitys, jossa Irene näyttelee pääroolia.
 
Hän esittää, että kaikki on hyvin. Hän sanoo kaikille uteliaille, että kaipaa Matildea valtavasti, mutta onneksi elämä kantaa. Onneksi on tämä arki, joka tahdittaa hänen elämäänsä ja muistuttaa kaikesta, mikä rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen jatkuu.
 
Se on tarkkaan opeteltu repliikki.
 
Todellisuudessa Irenen elämää tahdittavat nuo vilahdukset, joissa näkyvät Matilden tummat kiharat, hiuksiin kiinnitetty punainen bandana-huivi, suorat hampaat paljastava hymy tai tummanruskeat silmät.
 
Sillä kun Irene näkee vilahduksen Matildesta, elämää ilman parasta ystävää on hetken verran helpompi elää.
 
Joskus Matilde pysyy poissa pidempään. Silloin Irene hermostuu. Hän alkaa etsiä heijastuksia joka puolelta nähdäkseen, onko Matilde edelleen täällä. Hänen on vaikea keskittyä, hän läikyttää kahvia paidalle kesken kokouksen, hän unohtaa avaimet toisen takin taskuun ja yrittää maksaa kaupassa kirjastokortilla.
 
Kun ruskeat kiharat lennähtävät jälleen metsäpolun lammen pinnassa, Irenen täyttää rauha.
 

*

Mutta joskus Matilden läsnäolo ahdistaa. Silloin, heijastuksen nähdessään, Irene kääntyy pois ja nieleskelee kyyneleitä.
 
Joinain päivinä hän vihaa sitä, että Matilde ei lähtenytkään. Matilde on se, joka pitelee häntä paikoillaan ja estää häntä pääsemästä eteenpäin. Matilde pilaa hänen elämänsä. Matilden piti olla kuollut. Miksei niin käynyt?
 
Kun viha lopulta hälvenee, Irene pyytää hiljaa anteeksi.
 
Matilde katsoo sitä etäältä ja suree.
 

*

matilde on aave
hän on täällä
joskus tuolla
junan ikkunalasissa,
käsipeilissä,
vesilasin pinnassa,
 
mutta tosiasiassa hän on
kuollut
 
miksi hän on edelleen täällä?
miksei hän pääse pois?
miten täältä pääsee pois
tästä maanpäällisestä elämästä,
joka ei ole enää hänen vaan vain Irenen?
 

*

Kun Matilden kuolemasta on kulunut vuosi, Irene tutustuu lähikahvilan pitkäksi venähtäneessä jonossa mieheen.
 
”Taisit tiputtaa tämän”, mies sanoo ja nostaa lattialta kuitin. Hän vilkaisee sitä ennen kuin ojentaa takaisin. Se on kuitti kirjoista, jotka Irene on juuri ostanut. ”Olen lukenut näistä muutaman. Hyviä valintoja.”
 
”Kiitos”, Irene sanoo ja hymyilee.
 
He käyvät muutaman kerran treffeillä ja lopulta Irene jää miehen luo yhdeksi yöksi, toiseksi, kolmanneksi.
 
Hän rakastuu.
 
Matilde seuraa kaikkea sitä etäältä, ja hänen sydämensä (jota ei ole) puristuu kateudesta, surusta ja kaipauksesta. Matilde olisi halunnut kaiken sen, minkä Irene nyt saa.
 
Mutta eniten häneen sattuu se, että ajan kuluessa ja rakkauden syventyessä Irene unohtaa etsiä heijastuksia, unohtaa etsiä hänet.
 

*

Matilde alkaa jättää Irenen rauhaan pitkiksi ajoiksi. Hän opettelee kuluttamaan aikaa niin kuin aaveet sitä kuluttavat: tekemällä mitä haluaa.
 
Hän sujahtaa pitkien jonojen ohitse elokuvateatteriin ja katsoo kaikki uudet ja vanhat elokuvat, mitä valkokankaalla näytetään. Hän istuu ensitreffeillä istuvien pariskuntien kanssa samaan pöytään ja kuuntelee heidän keskusteluaan, tarkkailee kehonkieltä ja miettii, kuinka kauan suhde ehkä kestää. Hän seuraa vierestä, kuinka arvostetun ravintolan kokki valmistaa kauniin aterian toisensa perään valtavalla vauhdilla ja rakkaudella ja juhlii muun henkilökunnan kanssa, kun ravintolalle annetaan Michelin-tähti. Hän kulkee kaduilla, käy ihmisten kodeissa ja miettii, miltä hänen elämänsä olisi voinut näyttää.
 
Sitten hän rakastuu, niin kuin aaveet rakastuvat: kuin altaan syvään päähän hypäten.
 
Miehen nimi on Kristoffer. Iltaisin hän on elokuvateatterin siivooja, päivisin hän istuu kahviloissa ja kirjoittaa romaania yliopiston salaseurasta.
 
Matilde tapaa hänet eräänä myöhäisenä iltana viimeisen elokuvan päätyttyä. Matilde lähtee vasta lopputekstien jälkeen ja käytävällä häntä vastaan tulee tumma, kiharapäinen Kristoffer. Hän jää katsomaan, kuinka Kristoffer kuuraa lattioita mopilla. Hänellä on kaunis, kirkas katse ja vahva leuka, mutta kaikkein eniten Matilde pitää voimakkaiden käsivarsien lihaksista, jotka erottuvat selkeinä elokuvateatterin pehmeässä valossa.
 
Matilde tuntee vetoa Kristofferiin ja seuraa häntä kotiin tämän pieneen kaksioon, jossa kaikelle on paikkansa ja jossa maustekaapin mausteet ovat siististi aakkosjärjestyksessä.
 
Päivisin Matilde seuraa vierestä, kuinka romaani rakentuu lause kerrallaan. Iltaisin elokuvateatterin lattioiden siivous herättää Kristofferissa uusia ajatuksia siitä, mihin tarinan pitäisi kulkea, ja seuraavana aamuna lauseet muuttavat muotoaan. Se on loputtoman kiinnostavaa ja kun kirja lopulta muutama vuosi myöhemmin julkaistaan, Matildesta tuntuu kuin hän olisi ollut osa prosessia.
 
Vihdoin Matilde tuntee olevansa hieman enemmän niin kuin Irene: hän on rakastunut, hänellä on joku toinen eikä vain Irene, joka on opetellut katsomaan pois, kun Matilde ilmestyy heijastuksiin.

III

Vuodet kuluvat.
 
Irene ja mies (hänen nimensä on Lukas) saavat kaksi lasta. Toisesta tulee lukio-opettaja, toinen innostuu maanviljelystä ja muuttaa kaupungin ulkopuolelle. Irene saa vihdoin maisterintutkielmansa valmiiksi ja kehystää tutkintotodistuksen työhuoneensa seinälle. Kun hän täyttää viisikymmentä, hänellä todetaan rintasyöpä.
 
Matilde seuraa sitä kaikkea läheltä. Hän osallistuu perhejuhliin, valmistujaisiin, sytostaattihoitoihin, hiljaisiin koti-iltoihin, ja lopulta Lukaksen hautajaisiin monta kymmentä vuotta myöhemmin. Hän elää mukana Irenen myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta aina etäällä, Irenen toivetta kunnioittaen.

(Kristofferin Matilde jättää vuosien saatossa, kun vihdoin ymmärtää, ettei rakkaus ole aaveita varten ja että yksipuolinen rakkaus on pahin kaikista. Se sattuu, mutta kun Lukas kuolee ja Irene jää yksin, Matilde tietää, että näin kaiken pitikin mennä.)

*

Kotitalo on vuosien perhe-elämän jälkeen tyhjillään, ja Irene tuntee olonsa yksinäiseksi. Tunteessa on jotain kotoisaa: se palauttaa mieleen ajan Matilden kuoleman jälkeen, jonka Irene muistaa sekä kivuliaana että leikkisänä ajanjaksona.

Vuosien etäisyyden jälkeen hän alkaa jälleen vilkuilla heijastuksia ja etsiä Matildea. Vaikka edellisestä kerrasta on kulunut pitkä aika, Irene löytää hänet helposti.
 

*

Irene on tottunut siihen, että Matilde on siellä, missä hänkin. Kun hän asettuu hoitokotiin asumaan, Matilde seuraa häntä sinnekin. Hän vilahtaa peileissä, vesilasien pinnoilla, uima-altaan klooriveden pinnalla, siinä pienessä pyöreässä käsipeilissä, jota Irene yhä kantaa mukanaan.
 
”Sinä ja minä, loppuun saakka”, Irene huokaisee usein iltaisin ennen kuin nukahtaa.
 
Matilde valvoo hänen untaan, pitää hänestä huolen eikä anna yksinäisyyden tunteen vallata Ireneä silloinkaan, kun perhe ei ehdi tulla tervehtimään häntä niin usein kuin hän haluaisi.
 
Siinä on jotain tavattoman turvallista, vaikka aavetta ei voi nähdä tai koskea. Sen läsnäolon voi vain tuntea, ja se riittää Irenelle.
 

*

Eräänä päivänä Matilde ei enää havahdu tähän maailmaan. Aaveillakin on aikansa.

*

Kun hoitajat ehtivät Irenen huoneeseen, hän on jo kuollut. Jäljellä on vain puoliksi luettu kirja, jääkaapissa syntymäpäiväkakun viimeinen pala ja pyöreä taskupeili, jota Irene pitelee kädessään.
 
Hänet haudataan sen kanssa.

[Angelina]

Siis wau! Wau wau wau. Tämäpäs oli. Wau. En ees tiedä mitä sanoa, muuta kuin että tää oli todella upea! Innostuin heti alusta alkaen tän ideasta ja ajatus vapaasieluista on todella mielenkiintoinen, en ollut aiemmin aiheeseen perehtynytkään.

Musta oli tosi ihanaa miten Irene alkuun löysi lohtua Matilden näkemisestä, vaikka hetket olivatkin lyhyitä. Siitä varmasti tuli sellainen turvallisuuden tunne, että paras ystävä seuraa vierellä ja on ikään kuin tukena, vaikkei samanlailla voikaan enää olla läsnä :'3 Ehdin tosin itsekin jo miettiä tuota, että mitä pidemmälle aika menee niin tekeekö Matilden näkeminen kuitenkin Irenen toipumiselle hallaa -

Joinain päivinä hän vihaa sitä, että Matilde ei lähtenytkään. Matilde on se, joka pitelee häntä paikoillaan ja estää häntä pääsemästä eteenpäin. Matilde pilaa hänen elämänsä. Matilden piti olla kuollut. Miksei niin käynyt?

ja tässä kuvasitkin tosi hienosti sitä!

Sääliksi kävi kyllä kuitenkin myös Matilde, joka joutui seuraamaan parhaan ystävänsä elämää vierestä ja vain miettimään sitä, millaista hänen oma elämänsä olisi saattanut olla.

Joka tapauksessa ajatus siitä, että parhaat ystävät olivat loppuun asti yhdessä edes jollain tapaa (kuten jo viisivuotiaina oltiin sovittu) oli mahdottoman kaunis ♥ Lopussa mulla oli jo melkein kyyneleet silmissä, varsinkin kun Irene vielä haudattiin Matilden taskupeilin kanssa. Toivottavasti he kuoleman jälkeen löysivät jälleen toisensa :'3

Kiitos, tää oli upea ♥

[hiddenben]

Oi että, Angie mikä kommentti! Ihan mielettömän kiva kuulla, että tykkäsit tästä tekstistä ♥ Ajattelen, että aaveet ovat juuri niin lohdullisia ja kamalia kuin ne tässä tarinassa ovat. Tavallaan he ovat lohdullisia muistutuksia menneistä ja samalla taas tuskallisia muistutuksia menneestä, mikä vaikeuttaa eteenpäin pääsemistä. Ja tosiaan, ei tässä voi oikein sanoa, että kumpi kärsii enemmän: Irene vai Matilde. Ihana kuulla, että tykkäsit myös lopusta! Kiitos vielä, että luit ja kommentoit - ilahduin kommentistasi kovasti

[Vendela]

Kommiksesta iltaa

Sun tekstejä on aina jotenkin niin ihana lukea, kun tietää että siellä on luvassa laatukamaa. Aivan niin kuin tämäkin taas! Todella hieno teksti mitä oli ilo lukea!

En tiedä mistä lähtisin purkamaan ajatuksiani, ehkä tämän ideasta. Koska siis wau! Aivan mielettömän hieno ajatus siitä että sielu voi jäädä elämään vaikka ruumis on kuollut. Tässä tuo näiden kahden naisen luja ja vahva ystävyys oli kyllä uskomattoman kaunista ja ymmärrän hyvin ettei Matilde voinut jatkaa eteenpäin ennen kuin Irene oli myös valmis lähtemään.

Tänä miten olit käsitellyt tätä aihetta oli kyllä myös hieno. Tykkäsin valtavasti siitä että tämä rakentui noiden lyhyiden ja välillä vuorottelevien hetkien ympärille. Se, että molemmat pääsivät ääneen oli toimivaa

Olisi kyllä todella hienoa jos jokaisella olisi elämässään tämmöinen ihmissuhde! Haluan uskoa ja luottaa että näin on sillä tämä esittelemäsi ajatus oli kyllä sellainen miten voisin itsekin asiat nähdä Se miten asiat tässä tekstissä tapahtuivat menivät juuri oikein. Oli kivaa että Matilde oli kaikki vuodet lähellä, mutta kuitenkin välimatkan päässä. Läsnä, mutta ei häiritsevästi. Se, että Irene muisti parhaan ystävänsä koko elämänsä ajan, aina loppuun asti, oli kyllä liikuttavaa ja täälläkin meinasi tulla tippa linssiin lopussa.

Tämä herätti paljon ajatuksia, kiitos siis siitä! Ja kiitos että kirjoitit tämän, tätä oli ilo lukea

Vendela

[hiddenben]

Oi, olipa ihana kommentti, Vendela! Olipa jotenkin hienoa kuulla, että tykkäsit tästä ja että ylipäätänsä teksteistäni ja niiden tasosta on jäänyt noin hyvä mielikuva - toivottavasti pystyn pitämään kiinni siitä myös jatkossa! Ilahduttaa myös valtavasti, että pidit tästä tekstistä ja että konsepti toimii. Periaatteessa ajatushan on todella karmiva, mutta samalla, kun sen laittaa ystävyyden kontekstiin, se luo mielikuvan jostain arvokkaasta ja hienosta Ja oli hurjan hienoa myös kuulla, että loppu onnistui herättämään tunteita. Ihan huippukiva kommentti, kiitos siitä ja että luit! ♥

[Fiorella]

Olipa tämä kaunis teksti, vaikkakin haikea. Minua ilahdutti jotenkin erityisen paljon, että nostit ystävyyden päällimmäiseksi teemaksi rakkauden tai muiden yli, koska se on oikeasti niin tärkeä ihmissuhde myös, parhaimmillaan koko elämän mittainen.

Tämä tuntui kovin elämänmakuiselta ja sujuvalta, minusta oli ihanaa se, että Matilde toi lohtua ja tietynlaista tukea Irenen elämään vielä poismentyäänkin. Samoin pidin siitä, että hän ei myöskään takertunut väkisin silloin, kun huomasi että se häiritsi Ireneä. Heidän ystävyytensä tosiaan kulki loppuun asti huomaavaiseen tapaan.

Oli kuitenkin lohdullista myös Matilden kannalta, että hänkin löysi sisältöä aaveena elämiseensä, eikä vain haahuillut tyhjyydessä yksinään, kun Irene eli ruuhkavuosiaan. Se olisi ollut liian surullista. Lopulta kuitenkin ystävien tiet taas ristesivät, ja minua alkoi jo loppua kohden jännittää, miten kävisi Matilden, kun Ireneä ei enää olisi. Oli jotenkin kovin kaunis lopetus tarinalle, että he ikään kuin astuivat lopullisen askeleen eteenpäin yhdessä. Toivoa sopii, että jossakin tuolla puolen ystävät kohtasivat jälleen toisensa.

[Linne]

Luin tämän jo heti maaliskuussa mutta kommentti on jäänyt kiireiden keskelle. Mutta nyt pääsiäisenä on kivasti aikaa perehtyä kommentoimista odottaviin tarinoihin!

Pidän kovasti sun tarinankerrontatyylistä, eikä tämäkään tarina ollut sen suhteen poikkeus. Taisit jossain mun tekstin kommenteissa sanoakin, että kirjoitat aina sen mitä pitää etkä yhtään enempää ja ehkä juuri siksi sun kirjoitustyyli viehättää mun rönsyilyyn taipuvaa persoonaani. Joka tapauksessa teksti pysyy aina mukavan ytimekkäänä pihistämättä kuitenkaan kuvailussa tai yksityiskohdissa mikä tekee siitä mukavan soljuvaa. Rönsyilevä teksti kun voi joskus tuntua raskaalta lukea.

Sitten itse tarinaan! Kummitustarinahan alkoi aika perinteisesti, mikä ei ollut ollenkaan huono asia. Oli mielenkiintoista lukea, miten monissa eri paikoissa Matilde saattoikin Irenelle näyttäytyä. Mielenkiintoisen tarinasta teki myös se, ettei Irene pitänyt Matilden paluuta alkuhelpotuksen jälkeen mitenkään mahtavana asiana: estihän se heitä molempia siirtymästä eteenpäin.

Perinteisen alun jälkeen tarina siirtyikin ihan uusille urille: ainakin useimmissa mun lukemissa kummitustarinoissa juonta kannattelee ajatus siitä, että yritetään yhdessä saada haamu siirtymään eteenpäin. Tällainen asetelma missä Matilde tavallaan hylkää Irenen seurailun ja alkaa elää omaa, Irenestä riippumatonta puolielämäänsä oli erittäin virkistävä ja kiinnostava juonenkäänne! Pidin siitä katkeransuloisuudesta huolimatta kovasti.

Myös loppu oli kaunis. Pidin myös siitä, ettei missään vaiheessa kerrottu, mikä Matildea täällä pidätteli. Ehkä se oli tuo lapsina tehty lupaus?

Kiitos tämän kirjoittamisesta! Tämä on ehdottomasti yksi parhaimpia tänä vuonna lukemiani tekstejä.

[sugared]

Oi, tämä oli upean kiehtova ja haikean leikkisä aavetarina, yhtä aikaa surumielinen ja elämäniloinen!

Ihastun aina uudelleen sun kirjoitustyyliin, joka tuntuu ilmavalta ja hiotulta, pelkistetyltä olematta karua, ja hyvin tunnistettavasti juuri sinulta! Tämä teksti on kokonaisuutenakin sellainen, ettei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Tunnistettavaa on sekin, että valitset aina kiinnostavia ja vähän erilaisia aiheita!

Mun lempikohtia oli se, kun Matilde(n vapaasielu?) ilmestyi Irenen elämään. Menetetyn läheisen ohikiitävä kuva olisi hyvin voinut olla täysin kuvitelmaakin, ja paljastus oli hieno käänne! Tykkäsin myös ihan hurjan paljon lopusta, joka jätti pohdittavaksi myös mielenkiintoisia kysymyksiä: pitivätkö Irenen rakkaus ja kaipaus Matilden muistoa hengissä? Pohdin jopa, oliko Matilden kuolemanjälkeinen elämä sittenkin vain Irenen mielikuvitusta. Musta on parasta, kun teksti herättää tällaisia kysymyksiä, joihin ei edes kaipaa vastausta!

Tykkäsin hurjasti tekstin tunnelmasta, tai ehkä paremmin voisi sanoa tunnelmista - siitä, miten ne vaihtelivat surullisesta leikilliseen, hetkeksi jopa vihamieliseen ja lopulta rauhalliseen. Kaunis ja oivaltava kuvaus siitä, miten suhde kuolemaan, suruun ja menetettyyn läheiseen ajan kanssa muuttuu. Oli Matilde tekstin maailmassa "todellinen" tai ei, on hänen poissaoleva läsnäolonsa Irenen elämän ylä- ja alamäissä hyvinkin todellista.

Kiitos paljon hienosta lukukokemuksesta!

[hiddenben]

Fio, ihanaa, että päädyit tämän pariin ja etenkin ilahduin siitä, että pidit ystävyyden teemasta! Se on minulle valtavan tärkeä teema, josta ajaudun kirjoittamaan usein ja yritänkin tutkailla sitä monenlaisista näkökulmista eri tarinoiden kautta. Olen myös iloinen siitä, että pidit tarinan kulusta ja kuinka Irenen ja Matilden ystävyys elää niin kuin tavanomainen, kahden ystävän suhdekin voisi elää: joskus ollaan hieman erossa toisista, toisina aikoina taas hyvin aktiivisesti yhdessä Minä haluan ainakin kovasti uskoa, että Irene ja Matilde tapaavat vanhoina rouvina kuoleman tuolla puolen ja pääsevät jälleen elämään yhdessä! Iso kiitos kommentista ja että luit ♥

Linne, olipa iso kohteliaisuus tuohon loppuun (ja koko kommentti noin muutenkin!) - kiitos siitä ♥ Heh, hauskaa, että tällainen yksinkertainen tyyli puhuttelee ja ehkä tässä tekstissä se toimi juurikin oikealla tavalla. Katsotaan, osuuko kohdalleni kirjoitettavaksi joskus teksti, joka vaatii enemmän rönsyilyä. Olisi hauska kuulla silloin, miten onnistun siinä - se on varsinainen terra incognita Mutta olenpa iloinen, että pidit tämän odotetuista ja odottamattomista käänteistä. Minusta on ehdottoman hauskaa pohtia, mitä kaikkea aaveet voivat keksiä, kun kyllästyvät seuraamaan tuttuja Kysymykseesi siitä, mikä Matildea pidätteli, on kaksi vastausta - joko juurikin tuo lupaus, jonka mainitset, tai sitten käsitys vapaasielusta, josta kirjoitin yhteenvedossa: jos ruumissielu kuoli ennen aikojaan, vapaasielu joka tapauksessa eli kohtalon määräämän elinaikansa loppuun ruumiittomana kummituksena. Suuren suuri kiitos, että palasit vielä kommentoimaan tätä tekstiä. Kommenttisi ilahdutti kovasti!

sugared, ilahduin valtavasti, että tulit lukemaan tämän! Olen ihan yhtä hymyä kehujesi jälkeen ja etenkin kirjoitustyylini kuvailusta. Se on sellainen asia, mitä mietin aina tasaisin välein, että onko minulle jo kehittynyt tunnistettava tyyli, ja siksi kuvauksesi oli erittäin tervetullut. Kiitos siitä ♥ On hauskaa lukea pohdintojasi tekstin varrelta ja on ihan totta, että ei ole mitään varmuutta siitä, että Matilde todella on aito aave ja olemassa muutenkin kuin vain Irenen mielessä - ja mikä pitää Matilden Irenen luona? Ihanaa ylipäätäänsä, että teksti herättää kysymyksiä! Kiitos itsellesi ihanasta kommentista, se oli kaikin puolin huippu ♥

[Larjus]

Voiii, tämäpä oli kaikessa surumielisyydessään kaunis tarina. Paljonhan ovat ihmiset miettineetkin vuosisatojen ja varmaan -tuhansienkin aikana, että pystyvätkö kuolleet tarkkailla maanpäällistä elämää ja onko mahdollista saada heihin edes jonkinlainen yhteys. Heijastavat pinnat ovat siinä kätevä keino. Lohduttava ajatus, että Matilde seuraa Ireneä vielä tuonpuolisestakin, vaikka onhan sekin omalla tavallaan myös surullista, vähän molempienkin puolesta. Kumpikin jää silloin vähän niin kuin kiinni toiseen eikä pääse eteenpäin Ihana kuitenkin, kun Matilde loppuun asti pysyy Irenen luona, vaikka välissä tekee muutakin. Pitää kiinni siitä yhteisestä lupauksesta ♥

Hienosti olit taas soveltanut vanhoja uskomuksia tarinan rakentamisessa! Todella toimiva teksti, jota oli miellyttävä lukea. Pakko kans vielä sanoa, että tykkäsin tosi paljon siitä, että Matilde ja Irene olivat tässä "vain" ystäviä, mutta se ei heidän läheisyyttään ja merkitystä toisilleen vähentänyt lainkaan. Ei sen aina tarvitse olla romanttinen kumppani, jonka kanssa on noin läheinen ja jakaa elämänsä.

[hiddenben]

Ihana kommentti, Larjus! Kiitos siitä Erityisesti ilahduin siitä, että sain sovellettua suomalaista kansanuskoa tarinan rakentamiseen. Tämä OTS20-haaste on kyllä siitä kiva, että voin kirjoittaa kansanuskosta niin vanhassa ajassa kuin modernissa! Ja kivaa, että tykkäsit myös ystävyys-teemasta, se on mulle tärkeä ja sellainen, mihin tunnun palaavan aina uudelleen ja uudelleen. On kyllä totta, että on jotenkin samanaikaisesti kamalaa ja lohdullista, että nämä kaksi pysyvät kiinni toisissaan ihan loppuun saakka - mutta onneksi kumpikin oppii elämään sen kanssa. Kiitos vielä kovasti, että luit ja kommentoit! ♥

[Kineza7]

Mä luin tämän eilen bussimatkalla ja tykkäsin tästä aivan valtavasti (melkein meinasin olla jäämättä oikealla pysäkillä), mutta sain kuin sainkin luettua tämän ennen sitä, mutta kommenttiin minulla ei kuitenkaan ollut aikaa, joten tulin tänne sen nyt sitten kommentoimaan. Pidin tästä aivan valtavasti. Aluksi luulin päähenkilöitä vanhemmiksi kuin mitä he ehkä tämän tekstin alussa olivatkaan, mutta tykkäsin, miten tämä läpileikkasi heidän koko elämänsä (tai no miten sen nyt muotoileekaan).

Mäkin tykkäsin ihan hirveästi, miten olit sitonut tähän ystävyyden teeman tämän ympärille. Ystävät ovat tärkeitä, vaikka olihan tässä tietynlaista surumielisyyttäkin mukana aivan valtavasti. Mustasukkaisuuttakin jopa. Mutta myös yksipuolista rakkautta! Se oli mielenkiintoisesti kirjoitettu myös. En nyt siis osaa kommentoida mitään suoraa, koska muistini on huono, vaikka ei siitä nyt niin kauan ole, kun luin tämän, mutta halusin vain tulla sanomaan, että pidin tästä hyvin paljon.

Taskupeili oli hieno yksityiskohta!

Matilde ainakin sai jatkettua matkaansa tai ainakin hänen aikansa aaveena oli ohitse, mutta jäin miettimään, että tulikohan Irenestä sitten aavetta vai miten...

Joka tapauksessa, kiitos tästä!