Nimi: Kemiaa ja homopropagandaa
Kirjoittaja: Sisilja
Ikäraja: K-11
Fandom: Sherlock (BBC)
Paritus: Sherlock/John
Tyylilaji: Dramaattinen, romanttinen ja paatoksellinen college!AU
Vastuuvapaus: Sherlockin oikeudet kuuluvat muille tahoille kuin minulle. En saa tästä fikistä rahaa tai muutakaan korvausta.
Yhteenveto: Toukokuussa 1988 homoseksuaaleille koittavat Iso-Britanniassa yhä synkemmät ajat. Kuinka ollakaan, myös Watsonin perheen päivällispöydässä tunnelma on kaukana hilpeästä.
Alkusanat: Internetissä kiersi aikoinaan vakava vitsi, että Sherlockin suurin pahis on John Watsonin isä – vaikka häntä ei ole koskaan nähty eikä hänestä ole edes puhuttu koko sarjassa. Sain TROPES-haasteessa kirjoitettavakseni high school/college!AU:n ja näin tilaisuuden päästä tarkastelemaan tätä fandomin kenties inhotuinta (fanon)hahmoa. Samalla tuli tutkittua muutakin, kuten seksuaalivähemmistöjen kipeää lähihistoriaa. Innostuin lueskelemaan enemmän Margaret Thatcherista ja Section 28:sta kuin Iso-Britannian koulujärjestelmästä, joten kouluosuus tässä AU-fikissä näkyy eniten hahmojen nuoressa iässä. (Tämän piti ensin olla high school!AU, mutta sitten sain vahvistuksen
Hallalta, että seitsemäntoistavuotiaat voivat käydä Englannissa eräänlaista "collegea" eli sixth form collegea, joten haluan kutsua tätä ennemmin college!AU-fikiksi. Suomeksi tämä on joka tapauksessa lukiofikki.) Sherlockin aikajanahan on jännä enkä ole vieläkään varma, minkä ikäisiä Sherlock ja John sarjassa tarkalleen ovat. Ikäeroa on joka tapauksessa jonkin verran (näyttelijöillä sitä on viisi vuotta). Koska tämä fikki on AU, heivasin ikäeron hiiteen, ja tämän fikin todellisuudessa Sherlock ja John ovat samanikäisiä, molemmat ovat syntyneet 1971 (samana vuonna kuin Martin Freeman, joten tässähän ollaan melkein autenttisia!).
Pohjimmiltaan tämä fikki lähti halusta kirjoittaa modernin ajan rohkean häpeämätön ja häpeämättömän homoseksuaali Sherlock Holmes haistattamaan homofoobikoille pitkät. Ideasta on kiittäminen
wishbonen loistavaa Holmes-fikkiä
Tärkeintä on olla aito (K-11) ja sen kommenttiosiota. (: Nykyajan sijaan päädyin kuitenkin heittäytymään ei-niin-kultaiselle 80-luvulle, minä masokisti!
Lisätietoa Section 28:sta voi halutessaan lukea alta (tilan säästämiseksi spoileritägin alla, ei siis spoilaa fikkiä):
Spoiler: Section 28 eli 28 § • näytä Kyseessä oli sikäläiseen kuntalakiin lisätty pykälä, joka tuli voimaan Englannissa, Walesissa ja Skotlannissa vuonna 1988 ja jolla kiellettiin kunnallisia viranomaisia tukemasta homoseksuaalisuutta (prohibition on promoting homosexuality). Kielto koski nimenomaan opetuksessa ja materiaalin julkaisemisen kautta tapahtuvaa homoseksuaalisuuden tukemista/edistämistä/mainostamista, joten käytännössä pykälällä kiellettiin koulujen opettajia ja muuta opetushenkilökuntaa jakamasta asiallista tietoa homoseksuaalisuudesta (ja sitä kautta esimerkiksi turvaseksistä). Samalla kiellettiin homoseksuaalisen suhteen esittäminen hyväksyttävänä perhemuotona. Pykälä oli voimassa Englannissa ja Walesissa aina vuoteen 2003 saakka (Skotlannissa se kumottiin muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 2000). Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomen rikoslaissa oli vuodesta 1971 vuoteen 1999 asti voimassa kehotuskielto-nimellä kulkenut säännös, jolla kiellettiin julkinen kehottaminen haureuteen samaa sukupuolta olevan kanssa. Homoseksuaalinen kanssakäyminen ei siis ollut täällä(kään) lailla kiellettyä enää vuoden 1971 jälkeen, mutta homoseksuaalisuutta ei saanut mainostaa.
Kemiaa ja homopropagandaa"Jassoo", herra Watson virkkoi ja avasi oluen. Ikävän oloinen mies. Ei se mitään. Monien isät olivat ikäviä. Ei Johnin yksin sen takia olisi tarvinnut imeskellä anteeksipyytävästi huuliaan.
"Holmesko sinun nimesi oli."
Sherlock nyökäytti hitaasti päätään. Herra Watson oli muotoillut sanansa kysymykseksi, mutta lauseen perästä uupui kysyvä sävy. Hän puhui karskilla äänellä, joka ei ollut varsinaisesti uhkaava, mutta ei myöskään miellyttävä.
"Tunnen yhden Holmesin", herra Watson sanoi. "Sama etunimi kuin minun pojallani."
Mieleen pulpahti ensimmäisenä se amerikkalainen pornonäyttelijä. Hyvä tavaton. Sherlock räpäytti silmiään ja laski haarukkansa lautaselle. Nyt jos koskaan oli totaalisen väärä hetki miettiä pornoa. Saati punastua. Nyt,
nyt ei missään nimessä saanut saada ainakaan mitään vahinko-
Tosin, tarkemmin ajateltuna, aivan hiljattain AIDSiin kuolleen John Holmesin miettiminen hillitsi kiihottumista aika tehokkaasti.
"Armeijan miehiä", herra Watson jatkoi ja joi pitkän kulauksen. "Hyvä mies. Päällystöä. Olettekohan sukua."
"En usko", Sherlock vastasi ja vilkaisi Johnia. John hymyili hänelle ohuesti ja ohikiitävästi, ilme ei kestänyt Johnin kasvoilla kuin neljäsosasekunnin. John oli ristinyt kätensä syliinsä. Rystyset olivat valkeat. Tavattoman jännittynyt, mutta koetti piilottaa sen.
"Onko sinulla sukua", herra Watson tivasi. Erikoinen tyyli. Pyrki pelottamaan, selvästikin, vaikka pelottelulle ei ollut niin mitään tarvetta. Herra Watson oli roteva ja miehen mittainen – tai ainakin Johnia paljon pidempi. Siihen ei toisaalta vaadittu kauheasti. Ennen kaikkea herra Watson oli vankasti yli viidenkymmenen, kun taas Sherlock oli seitsemäntoistavuotias ja osasi kyllä esittää kunnioittavansa vanhempiaan vähemmälläkin teatterilla.
"On", hän vastasi.
"Millaista. Mistä tulette."
"Englantilaisia olemme kaikki. Paitsi isoäitini. Hän oli Ranskasta."
Herra Watson tuhahti. "Onko sisaruksia." Herran skottiaksentti oli syventynyt merkillepantavasti.
"On minulla veli."
"Ei muita. Ei siskoja."
"Öööö, ei", Sherlock sanoi ja suki hiuksiaan korvansa taakse. Hänen tukkansa oli päässyt hieman pitkäksi ja kihartui kurittomasti. Sebastian oli kaksi päivää sitten väittänyt kovaan ääneen, että se sai hänet näyttämään ihan – mutta Sebastian Wilkes olikin pelkkä epävarma taulapää. Epävarma oli ollut koulun biologianopettajakin, kun oli kulkenut käytävällä heidän ohitseen. Suu visusti suljettuna. Sanaakaan sanomatta.
Herra Watson seurasi hänen kätensä liikettä ja siristi silmiään.
Sherlockin kauluspaita tuntui hiostavan tiukalta. Oli vaikeaa istua niin jäykän suorassa. Hän oli mitä ilmeisimmin aivan väärä ihminen istumaan siinä pöydässä ja vastaamaan herra Watsonin tönkköihin kysymyksiin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö Sherlockilla olisi ollut vaihtoehtoja ja etteikö hän olisi halunnut olla juuri siinä. Tai no, ei hän tosiaankaan halunnut olla juuri siinä, hän olisi huomattavasti mieluummin ollut vaikka missä, kirjastossa vaikkapa, mutta hän ei voinut, koska John oli kutsunut hänet kotiinsa päivälliselle. Tai hyvä on, ehkä Sherlock oli kutsunut itse itsensä, mutta täysin varmaa oli, että John tarvitsi häntä. Ei ollut siis puhettakaan, että Sherlock olisi voinut olla sinä iltana missään muualla.
Herra Watson katsoi häntä kulmat kurtussa kuin olisi ollut sitä mieltä, että hän olisi sangen mainiosti voinut olla missä tahansa muualla. Herra Watsonin olemus vahvisti Sherlockin päättäväisyyttä entisestään.
"Tai mistäpä sitä varmasti tietää", hän jatkoi taipuessaan uskomaan, ettei jähmeä jutustelu ollut saavuttanut vielä päätepistettään.
"Tietäähän sen", herra Watson vastasi ja kuulosti hyvin likelle kysyvältä.
Sherlockin teki mieli todeta, että tilastollisesti ajatellen olisi tietysti melko tavatonta pysyä vuosikaudet tietämättömänä oman sisaruksensa olemassaolosta, mutta ei sellainen sentään
mahdotonta ollut, eihän, ja eikö vain olisikin kätevää, jos törmäisi sisareensa vaikka vasta aikuisiällä, sitähän voisi sysätä ties mitä tukahdutettuja lapsuudentraumojaan tämän kauan kadoksissa olleen sisaren syyksi.
Sherlock avasi suunsa ja sanoi: "Siis… mmmm."
Ajatusketju oli tuntunut hauskalta ja järkeenkäyvältä, kunnes sen yritti lausua ääneen. Vaikutti lisäksi siltä, ettei herra Watson ollut mustan huumorin ystävä. Ei oikeastaan niin minkäänlaisen tunnelmaa keventävän komiikan. Oli siksi parempi pidättäytyä letkauttelemasta. Sääli sinänsä. John olisi arvostanut hänen vitsejään. Tai siis arvosti. Johnhan oli paikalla ja Johnilla oli mitä parhain huumorintaju. Mutta silti. Tilanne. Tilanne vaati nyt keskittymistä ja minimaalista huulenheittoa.
"Mistä tunnet poikani."
John säpsähti ja täräytti kädellään lautastaan. Lautanen kalahti karmeasti vasten pöytää. Ruskeaa kastiketta roiskahti Johnin rinnuksille.
"Tuutoroin Johnia kemiassa", Sherlock vastasi. Hän pakotti ääntään olemaan värisemättä. Hänen äänensä totteli kuin vieraan virittämä viulu.
"Vai sellaista. Vai tarvitsee John tuutoria", herra Watson sanoi. John yski ja tuijotti paitaansa. "
Kemiassa."
"Käyhän vaihtamassa paita, John", rouva Watson sanoi. Hän oli mukavamman oloinen kuin miehensä, jos mukavammaksi teki sulautuminen osaksi tapettia. Ja tekihän se. "Sano samalla Harrietille, että ruoka on valmista. Ehkä hän ei kuullut."
John karaisi kurkkuaan. "Ei Harry ole ko-"
"Sitä likkaa ei Harryksi kutsuta!" herra Watson ärähti.
John ponkaisi pöydästä äkisti kuin vieteriukko. Sherlock nousi hänen perässään. "Ei sinun –" John sanoi ja huitaisi hätäisesti kädellään. "Menee vain hetki. Anteeksi."
Sherlock ei ollut aivan varma, mitä John pyysi anteeksi ja keneltä. Hän istui takaisin alas vaikka ei olisi tahtonut. John riensi portaisiin ja rynnisti huoneeseensa.
Herra Watson ryysti oluttaan ja tuijotti häntä. "Mitä varten John tarvitsee tukea. Sinulta."
"Ei John oikeastaan
tarvitse tukea", Sherlock vastasi ja tuijotti takaisin herra Watsonia. Herralla oli mahdottoman rumat viikset, niitä ei mielellään tuijotellut, mutta kuten todettua, Sherlock oli päättänyt valita kaikista mahdollisista vaihtoehdoista istua juuri siinä ja tuijottaa herra Watsonin rumia viiksiä. "Ennemminkin John haluaa kehittyä."
"Kehittyä."
"Niin. Etevämmäksi."
"Kemiassa."
"Niiiiin."
"Onko kemia jokin kiertoilmaisu."
"Anteeksi?"
"Onko sinulla harrastuksia", herra Watson tokaisi jatkamatta järjetöntä jutunjuurtaan.
"On", Sherlock sanoi ja siemaisi vettä. Kurkun kuivuus ei hellittänyt.
"Mitä harrastat."
"Nyrkkeilyä." Viulunsoiton hän jätti taktisesti mainitsematta.
Herra Watson päästi äänen, joka oli kaiketi hörähdys. Tai kärinää. "Eikä kukkakaalikorvia. Nenäsikään ei ole murtunut."
"Kiitos."
"Ei se ollut mikään kohteliaisuus", herra Watson totesi ilahtuneesti irvistäen. "Näytät enempi balettitanssijalta kuin kunnon urheilijalta."
"Hamish", rouva Watson sanoi arasti.
"Mitä kemia meinaa", herra Watson tiukkasi. "Sano vain suoraan."
"Kemia on oppiaine", Sherlock vastasi. "Tieteenala. Aion opiskella sitä yliopistossa."
"Jaa. Vai aiot. Miksi."
"Pidän kemiasta. Olen hyvä siinä", Sherlock vastasi ja vannotti itseään, että aivan kohta hän lopettaisi tämän jankutuksen, nousisi ylös, kävisi hakemassa Johnin ja lähtisi. Hän ei ollut syönyt vielä haarukallistakaan, ei liioin ollut kukaan mukaan, etenkään herra Watson, joka taisi käydä silkalla ohrapirtelöllä. Vastenmielinen ukko. Ja silti Johnin isä.
"Tiedätkös Holmes", herra Watson sanoi ja osoitti Sherlockia puolityhjällä olutpullolla, "tiedätkös kuka muu aikoinaan opiskeli kemiaa."
Sherlock päätti olla vastaamatta herra Watsonin kysymykseen. Hyvin moni ihminen ennen häntä oli opiskellut kemiaa. Oli turha ruveta arvailemaan, ketä vanhaa armeijakaveriaan herra Watson mahtoi tällä kertaa tarkoittaa.
"Margaret Thatcher", herra Watson paljasti ja teki pullollaan kunniaa. "Arvon pääministerimme."
"Aa", Sherlock vastasi toivon mukaan neutraalisti.
"Entä tiedätkös mitä hän ja muut poliitikot ovat vastikään päättäneet. Suuressa viisaudessaan."
"En seuraa politiikkaa."
"Kannattaisi seurata. Vanha kunnon Maggie on nimittäin päättänyt pakottaa sinunlaisesi
tuutorit", herra Watson painotti sanaa kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti, "pitämään turpansa kiinni. Niin kuin kuuluukin. Sinusta näkee sekunnissa sokea eukkokin, millainen balettipoju olet, ja sanonpahan vain, että tanssisi on nyt tanssittu,
poikaseni."
"Hamish –" rouva Watson kuiskasi taas.
"Enää ette tanssahtele ympäriinsä ja viekoittele viattomia mukaan vinoon vaakamamboiluunne. Ette tanssi tai auo suutanne enää
missään, ehhei, te pysytte tästedes aivan hiljaa ja matalana, ilman rietastelunne räävitöntä rummuttamista."
Rouva Watson pudotti veitsen pöydän alle. Painava kolahdus oli musertava.
Sherlock tärisi, vapisi ja painoi päänsä, porasi katseensa pöydänpintaan. "Minä ihan totta autan Johnia kemiassa, jotta hän saa siitä parhaan mahdollisen arvosanan ja voi ryhtyä lääkäriksi."
"Minun pojastani ei tule mitään
lääkäriä", herra Watson ärisi. "John kuuluu armeijaan. Sinunlaisesi taas kuuluvat linnaan. Siinä ei kuule kiertoilmaisut auta. Pysy erossa jälkikasvustani. Senkin friikkihintti. Helvetin homopoika."
Sherlock kohotti katseensa ja kohtasi Johnin. John katsoi häntä ovensuusta, isänsä selän takaa, rävähtämättä, hievahtamatta, ääntä päästämättä. John näki hänet ja hän näki Johnin, ja se riitti.
"Suosin itse sanaa queer", Sherlock ilmoitti ja hypähti jaloilleen. "Lyhyt ja kattava. Eikä 28 § koske opiskelijoita. Tietäisitte jos ymmärtäisitte mitään laista."
"Minun päivällispöydässäni ei saastaista homopropagandaa levitetä!"
"Kiitos tosiaan päivällisestä, rouva Watson."
Rouva Watson ei katsonut häntä silmiin. Herra Watson tapitti häntä murhanhimoisesti ja toivotti hänet vielä kerran hornantuuttiin.
Sherlock veti henkeä, pysähtyi hymyilemään koko hammasrivillään, tähtäsi katseellaan herra Watsonia suoraan silmien väliin ja lausahti: "Painukaa itse perseeseenne, hyvä herra."
Herra Watsonin kaljapullo iskeytyi häntä kasvoihin. Sherlock älähti ja rouva Watson parkaisi: "HAMISH!"
"On neiti nyrkkeilijällä otsaa!" herra Watson raivosi. "Mitäs jos sieppaisit kiinni siitä sievästä sodomiittirutosta ja ku–"
John syöksähti tarttumaan Sherlockia ranteesta.
"Ei perkele", kärisi herra Watson. Oma poika pitelemässä toista poikaa kädestä, aivan, kyllähän moisen todistamisesta omin silmin saattoi hyvinkin saada, jos nyt ei sentään HIViä, niin takuulla kupan tai tippurin. Ja genitaaliherpeksen!
John riuhtaisi Sherlockin eteiseen, paukautti keittiön oven kiinni ja tyrkki hänet päistikkaa ulos, eikä Sherlock ehtinyt tuoda sukupuolitautituumiaan julki. John nappasi nahkarotsinsa, heitti hänelle hänen takkinsa ja käski juosta.
Sherlock sujahti takkiinsa, pyyhkäisi verta nenänsä alta ja koetti puistella päätään, mutta puistelu sattui nenään eikä John hyväksynyt vastaväitteitä. John tarrasi hänen käteensä uudemman kerran ja pani hänet kirmaamaan kiireen vilkkaa perässään. He juoksivat kadun päähän ja kulman taakse ja siitä vielä seuraavan kadun päähän ja sivukadulle, ennen kuin John suostui pysähtymään ja päästämään irti hänen kädestään. Ei niin että Sherlock olisi halunnut Johnin päästävän irti. Juokseminen vain tuntui vähän liioittelulta.
"Anteeksi. En, en tiennyt. Anteeksi. Sattuuko?" John huohotti.
"Mitä?" Sherlock kysyi henkeään haukkoen.
"Kysyin sattuuko."
"Ei kun… mitä et tiennyt?"
"Että isä olisi kotona", John sanoi ja painoi nyrkin suulleen. "Hänen piti olla poissa. Merillä. Hänen piti, hän..." John taipui kumaraan, tuki kädet polviinsa ja puhalsi pitkään. "Hän on ihan perseestä."
"Niin arvelinkin", Sherlock sanoi tukkoisesti. Ai hyvät Jupiterin kuut sentään, hänen nenäänsä sattui. "Siksi käskin hänen painua sinne takaisin."
John naurahti. Kipu ei tuntunutkaan pahalta. Kipu oli kaiken arvoista.
"Anteeksi", John sanoi jälleen ja veti selkänsä suoraksi. "Hän… hän ei… olen niin pahoillani."
"Ei se mitään", Sherlock väitti. "Olen kuullut pahempaakin."
John ravisti päätään. "Etkä ole."
"En niin", Sherlock myönsi. "Mutta ei se silti. Ei se ollut sinun vikasi."
John jatkoi päänsä pyörittämistä. Kulmat murheellisessa kurtussa, suu kireänä kaarena. "Isä tappaa minut", John kuiskasi. "Oikeasti tappaa minut kun menen takaisin."
"Älä mene takaisin", Sherlock sanoi ripeästi. "Muuta pois."
"En… kokeet."
Sherlock huiskautti kädellään. "Muuta meille kokeiden ajaksi. Tai ainakin siksi kunnes isäsi painuu taas merille. Ensi vuonna mennään samaan yliopistoon ja muutetaan yhteen. Sinä opiskelet lääkäriksi,
kuten sinun kuuluukin, ja minä opiskelen kemiaa."
"Kemiaa", John toisti kuin tukea hakien.
"Niin. Kemiaa. Mutta ei ehkä työksi asti. Ihmisten auttaminen tuntuu nyt tärkeämmältä. Siitä voisin tehdä ammatin, ihmisten auttamisesta."
John huokaisi ja astahti lähemmäs. "Ai sinäkin?"
"Etenkin huono-osaisten ja syrjään jääneiden. Voisin auttaa niitä joita laki ja poliisi eivät auta. Eikö se olisi hienoa?"
John katsoi häntä tavattoman surullisesti. Johnin ilme oli hirveä. "Sinut pitäisi viedä ensiapuun."
"Eikä pidä", Sherlock sanoi ja heilautti päätään. Verta taisi tipahtaa hänen leualleen.
"Sinun nenäsi on murtunut."
"Eikä ole", Sherlock vastasi. "
Tohtori on hyvä ja tarkistaa vaikka."
Johnin ilme muuttui aavistuksen vähemmän hirveäksi.
"Minulla saattaa olla nenäliinoja", Sherlock lisäsi veren valuessa hänen huulilleen ja leualleen.
"Missä?"
"Taskussa."
John tunki kätensä hänen takkinsa taskuun. Siellä oli kuin olikin nenäliinoja. John pyyhki hänen kasvonsa hellästi ja tarkkaan ja repi nenäliinasta palan, teki siitä tupon ja asetteli sen hänen sieraimeensa. Hän tarttui Johnin käteen, painoi sen poskelleen. Johnin sormenpäät olivat kylmät.
John nielaisi mutta ei siirtänyt kättään. Ei liioin katsettaan, ei pälyillyt ympärilleen, vaikka Sherlock huomasi että Johnin olisi tehnyt mieli tarkistaa, näkikö joku. Totta kai näki. Ainahan joku näki. Oli eri asia,
mitä joku näki ja ymmärsikö tämä näkemäänsä.
"Emme me ole yksin", Sherlock totesi. Johnin silmät tekivät tahattoman sivuttaisliikkeen. "Sitä lakimuutosta vastaan kapinoidaan edelleen."
"Mitä auttaa että joukko julkkiksia vetää vihaisen performanssin?" John kysyi. "Että joku Ian McKellen huutaa ja vitun Pet Shop Boys hakkaa syntikkaa?"
"Et viime viikolla edes tiennyt, kuka Ian McKellen on."
"No en kai. En minä käy teatterissa", John puuskahti.
"Sinun pitäisi."
"Mitä väliä –"
"Myös muut protestoivat. Muutkin kuin julkimot."
"Mitä väliä!" John intti ja pudotti kätensä hänen kasvoiltaan, puristi sormensa nyrkkiin. "Mikään ei kuitenkaan muutu. Ihan turhaa. Kaikki."
"John."
Lähimmän talon yläkerran ikkunaan syttyi heikko valo. Sherlock katsahti taloa, sen suljetuin verhoin peitettyjä ikkunoita. Avonaisin verhoin keinovaloa ei olisi edes tarvittu. Sherlock kurtisti kulmiaan ja käänsi katseensa takaisin Johniin. "Vääryyden vastustaminen ei ole koskaan turhaa."
John pudisti ja riiputti päätään. Sherlockin silmiä alkoi pistellä. Hän koetti pitää ilmeensä kurissa. Keskittyi kurtistamaan kulmiaan syvemmin.
"Olet ihan…" John sanoi ja nieleskeli, "olet ihan."
"Tiedän", Sherlock vastasi vaikka ei taatusti tiennytkään, mutta toivoi senkin edestä.
"Olet ihan hirveän rohkea", John hengähti ja puhkesi varovaiseen hymyyn. "Paras ja fiksuin tyyppi jonka tunnen. Ja hölmöin. Miksi ihmeessä menit sanomaan… minun
isälleni. Olet ihan hullu."
"Ehkä", Sherlock vastasi. Hänen rinnassaan tärähteli nytkien. "Saatan ollakin. Entä sitten."
John nauroi ilahtuneesti ja painoi kämmenensä hänen olkapäälleen. Sherlockin silmiin kihosi vesi. Hän tahtoi suudella Johnia niin. Siinä ja silloin. Ulkona, keskellä katua, epätoivoisen toiveikkaassa kevätillassa. Ja John… John saattoi tuntea samoin. Mahdollisesti, jopa todennäköisesti. Johnin ilme oli häkellyttävä, yhtä aikaa määrätietoinen ja hämillinen. John, John.
Mutta eiväthän he –
Joku näki aina.
Sherlock veti vapisten henkeä. Suudelman aie oli tarpeeksi. Hänellä oli mielikuvitusta. Hän pystyi kuvittelemaan juuri nytkin, kuinka John nojautui häneen ja nousi varpailleen, kurkotti hänen kasvojaan kohti.
"John –"
"Sherlock", John vastasi, puristi hänen olkaansa. Nojautui häneen.
"John!" joku tyttö kiljaisi. John loikkasi kiireesti ja kauhuissaan kauemmas. "John, mitä persettä."
"Harry, hei", John kähähti, vei Sherlockin olkaan painuneet sormensa rapsuttamaan takaraivoaan. "Miten, tuota… mistä tulet?"
Harry.
Aa, Harry."Ei kuulu sinulle", Harry vastasi ja harppoi lähemmäs. "Kuka tämä on?"
"Tämä, tämä on Sherlock", John sanoi ja viittasi Sherlockin suuntaan.
"Hei", Sherlock sanoi.
"Terve", Harry vastasi ja ojensi sutjakkaasti kätensä. "Harry. Johnin sisko."
Sisaruus oli helppo huomata. Vaikka yksikään toinen ei tietenkään näyttänyt aivan Johnilta, Harryakin oli siunattu Johnin suuren suloisella nenällä.
"Sinä siis olet Johnin poikakaveri", Harry tokaisi.
Sherlock ei saanut tartuttua Harryn käteen, ei sen paremmin sanaa suustaan.
"Arvasin!" Harry kihersi pää kenossa. "John puhuu sinusta alinomaa."
"Enkä puhu", John kiisti. Poikaystävyyttä John ei ollut kiistänyt, Sherlock tajusi etäisesti, kuin oivallus olisi tavoittanut hänet veden alta tai lasin läpi.
"On kirjoitellut päiväkirjaansakin kaikenlaista."
"Enkä ole!" John kiljahti ja iski Harrya käsivarteen. Harry ähkäisi ja pamautti takaisin. Harryn nyrkkeilyote oli väärä ja vaarallinen, peukalo piilossa nyrkissä.
"Ei minulla ole päiväkirjaa", John väitti Sherlockille, täysin turhaan. Näkihän totuuden vaikka mistä. Sherlockin ei tarvinnut edes etsiä painaumaa Johnin vasemmasta nimettömästä.
"Eipä", Harry hähätti ja hieraisi käsivarttaan. "Aijai, Johnny, tuo kyllä sattui."
"Kohta sattuu enemmän jos et tuki suutasi."
"Hyi helvetti, hirveää kieltä. Näin vaikeina aikoina vielä", Harry torui. "Clara kertoi, että heidän luokallaan oli yksi ääliö jo kysynyt, mitä kirjoja ryhdytään viskaamaan roviolle, että lähteekö ensimmäisenä
Dorian Gray vai kuitenkin se lastenkirja, se
Jenny asuu Ericin ja Martinin kanssa." Harry pyöräytti suurieleisesti silmiään. "Ja niiden opettajanperkele oli vain änkyttänyt, ettei koulun kirjastosta tietenkään löydy kumpaakaan ja että tästä asiasta ei ole tarvetta puhua enempää!"
Tietämättömyys johtaa ylireagointiin ja ylireagointi lietsoo paniikkia, olisi Sherlock halunnut kertoa mutta ei saanut tilaisuutta, kun Harry jo ulvahti, nykäisi tukkaansa niin dramaattisesti että pää retkahti taakse ja jatkoi paasausta: "Voi jumalauta ja herraisän tissit, tekisi niin mieli vetää turpaan koko maailmaa. Kukas muuten on jo mennyt mottaamaan sinua?"
Harry oli siirtynyt sulavasti tarkastelemaan Sherlockin nenää, ilmeisen kiinnostuneesti.
"Ahh", Sherlock äännähti elegantisti.
"Ei kuulu sinulle", John tokaisi.
"Ei toki", Harry myönteli ja vakavoitui. "Mottaamisesta tuli kuitenkin mieleen, Sherlock, että olet vaarallisen lähellä meidän mestoja. Isäukko on palannut meriltä. Hän ei siedä Dorothyn ystäviä, jos ymmärrät mitä tarkoitan."
"Päättelin", Sherlock lipsautti. "Siksi päätinkin käydä teillä juuri tänään."
"
Päätit vai?" John äimistyi. "Mi-"
"Uskaliasta", Harry kehaisi. "Ja ihan saatanan typerää."
"Ei yhtä typerää kuin turha koodikieli", Sherlock vastasi. "Ei sellaiselle ole enää tarvetta. Nykypäivänä."
Harry virnisti leveästi. "Sinähän olet ihana. Tajuan miksi John tykkää sinusta."
"Harry", John mutisi ja niiskaisi vihaisesti. "Nyt
vittu –"
"Ei kai sentään meidän isukki leiponut sinua naamaan?" Harry uteli.
"Hänen olutpullonsa pikemminkin, mutta pullo eittämättä lähti hänen kädestään", Sherlock vastasi vaikka olisi luultavasti voinut pysytellä vaiti.
"Eikääh", Harry parahti. "Että se paskiainen on herttainen. Ja varmaan jo änkyräkännissä. Okei, en menekään kotiin. En tosiaan. Pitää rynniä takaisin ja toivoa että Clara on yhä hereillä. Oli hei tosi kiva tutustua, Sherlock. Pidä Johnin puolia jatkossakin."
"Tietysti", Sherlock sanoi ajatusta nopeammin. "Niinhän poikaystävät tekevät."
"En minä tar-" John aloitti ja jäi tuijottamaan häntä suu hienoisesti auki.
Sherlock olisi kovasti toivonut, että punastuminen olisi ollut tahdonalaista. Tai että olisi ollut edes hieman hämärämpää. Harry vilkuili hänestä Johniin ja takaisin ja virnisteli aikamoisen hullunkurisesti.
Neljässä ja puolessa sekunnissa John sai puhekykynsä takaisin, luojan kiitos. Sherlock oli ehtinyt nolostumisen lisäksi jo huolestua. "Ajattelin muuttaa Sherlockin luo", John ilmoitti. "Joksikin aikaa."
"Loistoidea", Harry kannusti. "Olisitpa lakannut alistumasta siittäjäsi tahtoon jo vuosia sitten, veliseni."
John nyrpisti nenäänsä Harryn sanavalinnalle. "Älä viitsi." Huvittunut äänensävy ei aivan kohdannut sanojen kanssa.
"Siinä vasta vittumainen tyranni. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!" Harry jatkoi. "Ja ehdottomasti parempi tuon sanavalmiin söpöliinin luona kuin taivasalla. Että sikäli hyvä ajoitus." Harry kehtasi vinkata silmää.
"Öhhh", Sherlock äännähti hillittömän älykkäästi. John nauroi korkealta, kimakasti ja melkoisen ihanasti.
"Vieläkö isäukko pakotti sitä inttipaskaa?" Harry kysyi.
John imaisi huuliaan. "Hän, tuota –"
"Yhdentekevää", Sherlock töksäytti. "John, John ei todellakaan mene armeijaan vaan –"
"Lääkikseen", John päätti hänen lauseensa, nyökkäsi painokkaasti ja nosti leukaansa.
"Mahtavaa!" Harry hihkaisi ja syöksyi suutelemaan Johnia poskelle. Molemmille poskille. Äänekkäästi. Sherlock kadehti Harryn vapautta tehdä niin.
"Meistä kaikista tulee varmasti vielä kuvottavan onnellisia", Harry totesi ja ravisti Sherlockin kättä, jota Sherlock ei ollut tajunnut ojentaneensa. "Nähdään taas. Vaikka teidän häissä jos ei aiemmin."
"Eiköhän me törmäillä koulussa", John sanoi.
"Eiköhän. Pidetään lippu korkealla!"
"Joo", John sanoi, lähinnä kai itselleen, sillä Harryn hahmo loittoni jo juoksujalkaa. Sherlock kuunteli tennarien hakkaavaa läiskettä vasten asfalttia ja mietti Harryn sanoja. Häitä, pääasiassa.
Heidän häitään.
Johnin ja hänen.
Johnin vasenta nimetöntä, jossa olisi paitsi kynän puristama painauma myös Sherlockin valitsema sormus.
Jestas.
"Sanoit…" John aloitti, toivottavasti vasta ensimmäistä kertaa. Sherlock rykäisi ja kääntyi Johniin päin. John räpytteli vaaleita ripsiään, hitaasti ja hypnotisoivasti. "Sanoit että, että olet… ja että mennään ensi vuonna samaan yliopistoon ja muutetaan yhteen."
"Niin", Sherlock vastasi, pyyhkäisi hämmentävät ja hurjat hääajatukset takaraivonsa taaimmaiseen nurkkaan. Sammutti nurkassa päälle räpsähtäneen spottivalon. Ravisteli ajatuksiaan raivokkaasti. "Äitini tuntee erään, tuota, miellyttävän rouvan, jolla on asunto Lontoon keskustassa", hän kertoi. "Useampikin asunto itse asiassa. Baker Streetillä. Sinä ja minä saisimme sieltä hyvän kimppakämpän. Tai siis." Sherlock ei äkkiarvaamatta tohtinutkaan katsoa Johnia ja vilkaisi kiireesti katulamppua. Virhe. "Tai siis. Yhteisen kodin." Silmissä alkoi välkkyä valopalloja.
"Olet sitten suunnitellut kaiken valmiiksi", John sanoi, ja Sherlockin sisuksissakin alkoi väristä valopalloja. Valo oli muodoltaan oikeastaan kaikkea pallojen ja juovien väliltä ja hyvin, hyvin kuumaa.
"Niin olen", Sherlock vastasi, haki katseensa kiinnittymään Johnin kyljellä roikkuvaan käteen. Johnilla todella oli mitä jännittävimmät sormet. "Yksi asunto on tavallaan jo luvattu minulle, ja se on oikeasti paljon parempi kuin yliopiston jaetut huoneet. Siellä on kaksi makuuhuonettakin. Siis, siis jos me edes –"
"Haluat siis…"
"Mmmm."
"Haluat siis, kaikesta tästä hirveästä paskasta huolimatta…" John hiljeni, painoi päänsä, katseli kenkiään, potkiskeli pikkukiviä jaloissaan ja jatkoi ääni matalana: "Haluat silti...
oikeasti..."
Sherlock nyökäytti päätään, mutta John ei katsonut häneen päinkään, joten John ei tietenkään nähnyt vaikka Sherlock nyökäytti uudemman kerran. "John", Sherlock mumisi ja hipaisi varovasti Johnin kättä. "Olisin ihan hukassa ilman sinua."
John nykäisi päänsä pystyyn ja katsoi häntä kuin hän olisi ollut ihmeellinen.
Sherlock etsi sopivia seuraavia sanoja ja niitä löytämättä viittasi kohti bussipysäkkiä. John nyökkäsi ja lähti hänen mukaansa. Sherlockin askel tuntui kevyemmältä, maa pehmeämmältä hänen jalkojensa alla, vaikka eihän se, eihän maa ollut miksikään muuttunut. Sherlock puhalsi ulos, pitkään.
Hänen isänsä olisi varmastikin vielä hereillä. Lukisi kirjaa olohuoneessa. Kotiovi ei olisi lukossa, se ei ikinä ollut. Sherlock viittoisi Johnin tulemaan rohkeasti peremmälle, John tulisi, ja Sherlockin isä nostaisi katseensa heihin, laskisi kirjan syliinsä.
"Tässä on John", Sherlock esittelisi. "Minun Johnini."
Isä nousisi ylös ja tarjoaisi kättään. John tarttuisi tarjottuun käteen varmalla ja reippaalla otteella. Isä kysyisi Johnilta mitä kuuluu, niin kuin isät kysyivät, niin kuin isien kuului kysyä. John vastaisi ihailtavan ja luontevan mutkattomasti: "Pian parempaa." Ja isä ymmärtäisi.
Sherlock hymyilisi, John hymyilisi, ja he menisivät hänen huoneeseensa, he mahtuisivat vieri viereen hänen sänkyynsä. Sherlock suutelisi Johnin ohimoa, jos hänen nenäänsä ei siis sattuisi suuteleminen liikaa. Isä ei tosiaan olisi kysynyt hänen nenästään mitään, isä osasi olla hienotunteinen. John taas voisi olla vielä huolissaan, ihan vähän, sängyssäkin, mutta Sherlock ei välittäisi, hän suutelisi hellästi Johnin leukaa, korvaa, kaulaa, ja jos John antaisi, hän pitäisi Johnia hyvänä, niin hyvänä kuin osaisi. John hymisisi ihanasti, sanoisi hänen nimensä hiljaa mutta merkitsevästi, äänellä jolla sängyssä puhuttiin, John painaisi kätensä hänen rintaansa ja sanoisi –
"Sherlock."
Sherlock ynähti tahattomasti ja epäilemättä omituisesti.
"Bussi, Sherlock", John sanoi ja viittoi linja-autoa pysähtymään.
Sherlock räpytteli silmiään, katsoi Johnin kasvoja ja kosketti poissaolevasti rintaansa. Dim sum, hän ajatteli ja astahti kohti Johnia. Dim sum. "Onko nälkä?"
John käänsi kasvonsa häneen, taisi vilkaista hänen suutaan ja naurahti. "Kysytkin. Karmea."
"Tiedän yhden hyvän paikan", Sherlock sanoi ja mietti, kertoisiko heti kättelyssä ovenkahvakikasta. "Voin tarjota."
"Ei tarvitse."
"Mutta minä voin."
"Okei. Sopii."
"Tällä vuorolla ei vielä pääse perille."
"Ei haittaa. Kaikki käy", John vakuutti ja nuolaisi huuliaan.
"Pitää kulkea kiertoreittiä. Menee aikaa. Ehkä pitkäänkin. Mutta se on sen arvoista", Sherlock vannoi yhtä vahvasti.
John kallisti päätään ja vastasi erehtymättömällä äänenvärillä: "Näytä tietä. Tulen minne vain."
Bussin huojuvassa kyydissä Sherlock ryhtyi selittämään, kuinka varteenotettavan ravintolan saattoi tunnistaa jo pelkästä ovenkahvasta. John kuunteli hymyssä suin, kehaisi häntä aika hiton ällistyttäväksi ja, pannakseen Sherlockin sisäelimet vielä vähän enemmän sekaisin, painoi ensimmäisessä jyrkässä kurvissa reitensä kiinni hänen reiteensä, kätensä hänen sormiensa päälle. Piti uhmakkaasti päänsä pystyssä. John. John!
John oli ainoa varmuus hänen elämässään, selkeä kiintopiste kovakouraisesti tärisyttävän kuohunnan keskellä. Ja sillä itsepintaisen horjumattomuuden hetkellä Sherlock toivoi, että edes joku olisi nähnyt heidät ja
ymmärtänyt.
