Kirjoittaja Aihe: Ted Lasso: Alkuja ja loppuja, S, Trent & Rebecca, LW19  (Luettu 343 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 654
  • Lunnikuningatar
Nimi: Alkuja ja loppuja
Ikäraja: S
Fandom: Ted Lasso
Hahmot: Trent Crimm & Rebecca Welton
Tyylilaji: sentimentaalista löpinää
Vastuuvapautus: En omista Ted Lassoa, sarja kuuluu luojilleen ja AppleTV:lle. Lainaan vain hahmoja saamatta tästä mitään taloudellista hyötyä.
Yhteenveto: Vuosia, ihmisiä ja ihmeitä.
Haasteet: FF100 (1. Alku), Lyrics Wheel 19, Finfanfun1000 (188. Miten)

K/H: Sainpas tämän bonaribonarin kirjoitettua Lyrics Wheeliin. :D Tiukille meni, mutta se ei kyllä johtunut siitä, että lyriikat olisivat olleet epäinspiroivat - en vain meinannut keksiä fandomia, josta kirjoittaa. Mutta koska tavoitteenani on ilmeisesti kirjoittaa sata ficciä jostain Ted Lasso -sarjan sivuhahmosta, niin hei, täällä ollaan. :D Ja tästä on varmasti hyvä aloittaa! Lyriikat ja biisi löytyvät lopusta.



Alkuja ja loppuja


Ravintolan kristallikruunut hehkuvat lempeää, lämmintä valoa. Samettinen kokolattiamatto on verenpunainen, aterimet hopeisia, lasit kristallia. Trent tuntee olonsa vieraaksi kaiken loiston keskellä, vaikka tietää, että hänen olisi jo pitänyt tottua tällaiseen. Hän on vieraillut toimittajana lukemattomissa voitonjuhlissa ja varainkeruutilaisuuksissa.

Vaikka tällä kertaa kaikki on toisin: hän on kutsuvieras, eikä enää toimittaja. Ainakaan ison lehden palkkalistoilla.

Mutta mitä hän sitten on?

Trent pudistaa päätään ja karkottaa ajatuksen mielestään. Sen sijaan hän suuntaa katseensa Rebeccaan, joka seisoo lavalla valmiina pitämään puheen.

Rebecalla on yllään musta silkkileninki, jonka helmoja ja hihansuita koristavat kauniit, mutta maltilliset kultakirjailut. Hänen hiuksensa on koottu näyttävälle nutturalle, jota pitelevät kasassa kultamustat hiusneulat.

Rebecca näyttää itsevarmemmalta kuin aikoihin, eikä se ole mikään ihme. AFC Richmond on viikkoa aiemmin voittanut ratkaisevan pelin ja noussut jälleen liigaportaan ylöspäin. Se on hitonmoinen saavutus.

Mutta Rebecca on tehnyt vastaavia ihmeitä ennenkin.





Joskus muinoin, toisessa elämässä, he kävivät samaa yksityislyseota. Trentin isä toivoi pojastaan lääkäriä ja maksoi pitkän pennin tasokkaasta opetuksesta, jonka tarkoituksena oli taata Trentille korkea sivistys ja hyvät mahdollisuudet yliopiston pääsykokeissa pärjäämiseen. (Myöhemmin isä pettyi karvaasti, kun Trent haki ensin opiskelemaan kirjallisuutta ja jätti sitten nekin opinnot kesken ryhtyäkseen toimittajaksi.)

Rebecca oli aina oppilaskunnan puheenjohtaja, tanssituntien tavoitelluin pari ja koulumusikaalien pääosalaulaja. Trent tarkkaili mieluiten sivusta ja kirjoitti nasevia huomioita koulun lehteen - nimettömänä tietenkin. He eivät vaihtaneet opiskeluaikanaan montaakaan lausetta, ja Trent on melkein varma siitä, ettei Rebecca edes tiedä, että he olivat aikanaan koulutovereita.

Mutta Trent muistaa silti lyseon viimeisen illan, luokkansa kokkojuhlat rannalla ennen kesää, vapautta ja pääsykokeita.





Ajopuista koottu kokko, meren suolainen lemu, pilvisen kesäillan hämärä. Viskipullo kiersi kädestä käteen, muistoja jaettiin ja valoja vannottiin. Trent ei uskonut niihin edes silloin: kuka muka todella piti yhteyttä lukioaikaisiin ystäviin?

Rebecalla oli yllään punainen kesämekko ja samaa sävyä olevat avokkaat. Joku oli punonut hänelle kukkaseppeleen kanervista ja päivänkakkaroista, joskin se oli illan aikana keikahtanut vinoon. Mutta vaikka kruunu olikin vähän vinksallaan, se ei vähentänyt lainkaan Rebeccan ympärillä säkenöivää auraa: hän oli kuninkaallinen, oman tarinansa kiistaton sankaritar.

Trent istui joukkion ulkopuolella ja katseli kaikkea vaiteliaana. Mielessään hän kirjoitti edelleen lauseita, joilla kuvailisi kaikkea, vaikka tiesikin, ettei niille olisi enää käyttöä. Kuukauden päästä vuorossa olisivat lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeet, eikä aikaa tyhjänpäiväiseen raapustamiseen enää ollut.

Kun ilta himmeni ja taivas ja meri tummuivat, Trent käveli rantaan ja katseli ulapalle. Ohi lipui jatkuvasti laivoja matkalla Lontooseen ja sieltä pois: huvipursia ja rahtialuksia.

“Mitä sinä mietit?” Rebecan ääni yllätti Trentin. Hän vilkaisi olkansa yli.

“Sitä, että alusten virta on jatkuva, mutta jokaisella niistä on silti ihan oma, itsenäinen määränpäänsä”, Trent vastasi suoraan. Hän yllättyi itsekin sanoistaan. Se oli typerä vastaus: liian raskas.

“Vähän niin kuin meilläkin”, Rebecca virnisti. Hän oli riisunut avokkaansa ja käveli hiekalla paljain jaloin. “Minne sinä aiot lähteä?”

“Pian kotiin”, Trent vastasi, vaikka tiesi, ettei Rebecca tarkoittanut sitä.

“Ei vaan syksyllä”, Rebecca tuhahti. “Mitä aiot opiskella?”

“Lääketiedettä”, Trent sanoi ja kääntyi taas tuijottamaan merelle. Jokin asian lausumisessa ääneen ahdisti.

“Sääli”, Rebecca sanoi. “Minä ajattelin aina, että sinusta tulisi aika hyvä kirjailija. Ne kolumnit olivat hemmetin hyviä.”

Trent kääntyi vastatakseen, mutta joku viittoi jo Rebeccaa takaisin kokon hiipuvaan valopiiriin.





Rebeccan kasvoilla on uusia uurteita: otsan huoliryppyjä, silmäkulmiin piirtyneitä jälkiä naurusta, suupielten päättäväisiä viivoja. Joku toinen peittäisi ne paksulla kerroksella meikkivoidetta, ja niin Rebecallakin oli ollut tapana tehdä vielä jokin aika sitten, muttei enää. Trent pohtii, mikä on mahtanut muuttua, mutta vaikkei hän tiedäkään syytä, selvää on, että muutos on positiivinen. Rebecca näyttää elävämmältä, aidommalta.

Jos Trentillä olisi mukanaan kameransa, hän kuvaisi tämän hetken: lämpimän valon ja Rebecan itsevarmuutta hehkuvan olemuksen. Hän vertaisi kuvaa mielellään siihen vuosikirjan kuvaan, jossa nuori Rebecca nauraa - tai ehkä siihen The Independentin kuvaan, jossa Rebecca yrittää hymyillä sen jälkeen, kun AFC Richmond menetti liigapaikkansa vuosi sitten.

Molempien kuvien väliin mahtuu elämää ja ihmisiä. Ihmeitäkin, kai. Sellaisia ihmeitä kuin vaikkapa Ted Lasso tai Keeley Jones tai Sam Obisanya.

Mutta kameraa ei ole, joten Trent tyytyy seisomaan salin laitamilla ja painamaan kaiken mieleensä.

Ehkei hän enää kirjoita näkemästään lehteen, mutta toisaalta: niin hän ajatteli joskus ennenkin, kauan sitten - ja oli väärässä.




Lyriikat:
Spoiler: näytä


Adele: When We Were Young

Everybody loves the things you do
From the way you talk
To the way you move
Everybody here is watching you
'Cause you feel like home
You're like a dream come true

But if by chance you're here alone
Can I have a moment?
Before I go?
'Cause I've been by myself all night long
Hoping you're someone I used to know

You look like a movie
You sound like a song
My God this reminds me, of when we were young

Let me photograph you in this light
In case it is the last time
That we might be exactly like we were
Before we realized
We were scared of getting old
It made us restless
It was just like a movie
It was just like a song

I was so scared to face my fears
Nobody told me that you'd be here
And I'd swear you moved overseas
That's what you said, when you left me

You still look like a movie
You still sound like a song
My God, this reminds me, of when we were young

Let me photograph you in this light
In case it is the last time
That we might be exactly like we were
Before we realized

We were sad of getting old
It made us restless
It was just like a movie
It was just like a song

When we were young
(When we were young)
When we were young
(When we were young)

It's hard to win me back
Everything just takes me back
To when you were there
To when you were there

And a part of me keeps holding on
Just in case it hasn't gone
I guess I still care
Do you still care?

It was just like a movie
It was just like a song
My God, this reminds me
Of when we were young

When we were young
(When we were young)
When we were young
(When we were young)

Let me photograph you in this light
In case it is the last time
That we might be exactly like we were
Before we realized
We were sad of getting old

It made us restless
Oh I'm so mad I'm getting old
It makes me reckless

It was just like a movie
It was just like a song
When we were young

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 163
Vs: Ted Lasso: Alkuja ja loppuja, S, Trent & Rebecca, LW19
« Vastaus #1 : 02.02.2022 18:31:15 »
Jee, tästä se lähtee, Ted Lasson fininvalloitus. ♥ Ja olipa hauska, että se tapahtui näin yllättävällä parivaljakolla! :D Trent on toisaalta hahmona sellainen, että on mielenkiintoista miettiä, millainen hänen dynamiikkansa eri hahmojen kanssa olisi, etenkin kun sarjassa hänet on nähty etupäässä Tedin kanssa. Sekin on vain etu, ettei hänen taustastaan juuri tiedetä, sillä aivan hyvin sen voisi kuvitella tällaiseksi - ja ylipäätään minua ilahduttaa ajatus Trentistä ja Rebeccasta entisinä lyseotovereina. Trent kirjoittamassa nasevasti koulun lehteen ja Rebecca sekä oppilaskunnan puheenjohtajana että koulumusikaalien pääosalaulajana, näen sen erittäin selvästi. ♥

Lainaus
Trent istui joukkion ulkopuolella ja katseli kaikkea vaiteliaana. Mielessään hän kirjoitti edelleen lauseita, joilla kuvailisi kaikkea, vaikka tiesikin, ettei niille olisi enää käyttöä.
Tämä oli myös minusta hieno hahmokuvaus nuoresta Trentistä, tuo hiukan ulkopuolinen tarkkailu sekä kuvauksien kirjoittaminen pään sisällä, vaikka sille ei olisi tarvetta. Ja Rebecca hiukan vinksallaan oleva kukkaseppele päässään! Pidin paljon tuosta heidän sananvaihdostaan, sillä etenkin Rebeccan osalta siinä näkyy minusta hienosti, millainen nainen hänestä kasvaa: näyttämön kuninkaallinen tai ei, niin hän on myös rebeccamaisen suora ja näkee enemmän kuin ehkä voisi kuvitella. “Minä ajattelin aina, että sinusta tulisi aika hyvä kirjailija. Ne kolumnit olivat hemmetin hyviä.” Erinomainen, rebeccamainen repliikki, ja on minusta varsin hänenlaistaan, että hänen sanansa ovat kyenneet olemaan tarvittava sysäys Trentille tavoitella kirjoittajanhaaveitaan.

Lainaus
Rebeccan kasvoilla on uusia uurteita: otsan huoliryppyjä, silmäkulmiin piirtyneitä jälkiä naurusta, suupielten päättäväisiä viivoja. Joku toinen peittäisi ne paksulla kerroksella meikkivoidetta, ja niin Rebecallakin oli ollut tapana tehdä vielä jokin aika sitten, muttei enää. Trent pohtii, mikä on mahtanut muuttua, mutta vaikkei hän tiedäkään syytä, selvää on, että muutos on positiivinen. Rebecca näyttää elävämmältä, aidommalta.
Ja sitten nykyhetki menneisyyttä vasten ja miten he ovat molemmat muuttuneet tahollaan. Tykkäsin, että olit käsitellyt tässä yhteydessä Trentin toimittajan-uran loppumista ja sitä, että hän joutuu ikään kuin etsimään jälleen itsensä uudelleen; ja toisaalta millainen Rebecca juuri nyt on ja mitkä asiat siihen ovat vaikuttaneet. Myös sarjassa tuo Rebeccan positiivinen muutos ottaa aina sydämestä, ja niin tässäkin, etenkin tämä kohta: Molempien kuvien väliin mahtuu elämää ja ihmisiä. Ihmeitäkin, kai. Sellaisia ihmeitä kuin vaikkapa Ted Lasso tai Keeley Jones tai Sam Obisanya. 😭 ♥ Näinpä juuri. Tämä oli hieno tulkinta noista lyriikoista, ja minusta oli virkistävää, ettet käsitellyt niitä romanttisesta näkökulmasta. Kiitos paljon lukukokemuksesta, jään odottamaan seuraavia Trent-tekstejä (synttärjuhlia ja daimoneita, muun muassa  :D).

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © Maud