Kirjoittaja Aihe: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 14/14  (Luettu 3258 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 837
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Voi että, tämän osan aloittaminen tuntui taas heti siltä kuin kotiin palaisi. ♥ Vaikka välissä ehtisikin tovi vierähtää, kaikki tuntuu silti aina jotenkin tutulta ja lämpimältä, ja tarinaan on vaivatonta sujahtaa kerta toisensa jälkeen uudelleen. :) Minusta tässä tarinassa on onnistunut rytmi, jota on helppo seurata, ja tulee sellainen fiilis, että tässä viivähdetään juuri sopivissa tapahtumissa juuri sopivan aikaa.

Huvilasta paljastuukin koko ajan jänniä uusia ulottuvuuksia! En olisi yhtään osannut odottaa yhteistä makuuhuonetta, mutta toisaalta sehän on vain järkevää, koska kukapa pitäisi vierashuonetta erikseen lämpimänä yllätysvieraiden varalta, plus sellaisen lämmittäminen keskellä yötä ei varmasti kävisi ihan kädenkäänteessä. Olen aina tykännyt nukkuma-alkoveista ja niiden suojaisista sopukoista, joten ihastuin oitis Veikan makuuhuoneeseen. Kaari-ikkuna on helppo nähdä yhtä seinustaa somistamassa (sijoitin sellaisen nyt myös mielikuviini huvilan ulkokuoresta, ja se sopii vanhaan, kaksikerroksiseen taloon tosi ihanasti), ja rokokoo-tyylinen sohva on sekin luonteva ja viehättävä yksityiskohta.

Norsupussilakana taas on herttainen yksityiskohta ja tarjoaa tosi luontevan väylän Veikan perhesuhteisiin kurkistamiselle ja ylipäätään molemminpuoliselle tutustumiselle. Adoptionorsu on ihana joululahja, ja sellaisen hoidon ja pidon avustaminen siskontyttöä varten tuntuu myös kertovan jotain Veikasta ja siitä, miten hän välittää Vilmasta ja tämän norsuinnostuksesta muulloinkin kuin vain jouluisen "muistamisvelvollisuuden" aikaan; onhan adoptionorsusta varmasti iloa pitkin vuotta, ja ilmeisesti iloa on kestänyt jo useammankin vuoden. :) Ihana pieni taustatieto, joka valottaa kivasti Veikan perhepiiriä. Samalla Eemeli pääsee luontevasti raottamaan omaakin taustaansa, vaikka hänen selvästi (ja ymmärrettävästi) on vähän vaikea puhua ystävyyssuhteista ja niiden puutteesta. Sydäntäni lämmittää kuitenkin kovasti se, miten luontevasti Veikka vaikuttaa kaikkeen suhtautuvan, ja erityisesti tämä:
”Minusta sinä vaikutat hyvältä ja mukavalta ihmiseltä. Olen iloinen, että olet täällä.”
Miten kauniisti ja huojentavasti sanottu! Tulee myös sellainen fiilis, että Veikka ihan vilpittömästi tarkoittaa sanojaan, eikä puhu tällä tavoin pelkästään Eemeliä rohkaistakseen tai lohduttaakseen.

Ystävistä puheen ollen muuten - ilahduin taas kovasti Ilonan intoiluviesteistä ja siitä, miten hän elää mukana Eemelin tilanteessa ja hihkuu estoitta. ;D Esimerkiksi tämä kommentti tuntuu heijastavan sympaattisesti sitä, miten hyvin Ilona Eemelin tuntee:
Veikan on oltava aivan todella hyvä tyyppi, et sinä muuten olisi jäänyt!

”Ei minulla ole…”, Eemeli aloitti, mutta korjasi sitten suuntaa posket punertuen. ”Tai siis, se on luultavasti ystäväni Ilona. Hänellä on tapana lähettää monta viestiä peräjälkeen. Hän… ei hallitse pitkiä lauseita.”
Tämä Eemelin reaktio Veikan kommenttiin viesteistä on myöskin ihana, vähän kiusallinen (heti kumppaniasiat mielessä, ja niin olisi kyllä varmasti itsellänikin, jos Veikan kaltainen ihanuus tuolla tavalla vaivihkaa tiedustelisi kotirintamasta! :-*) ja samalla herttainen. Minua hymyilyttää Eemelin luonnehdinta Ilonan viestintätavasta, koska joillain ihmisillä on tosiaan hauskasti tuollainen tyyli, että tykitetään useita lyhyitä viestejä yhden pidemmän sijaan.

Minusta tuntuu hyvin luonnolliselta, että Eemeliä vähän jännittää konkreettisesti samassa huoneessa Veikan kanssa majoittuminen. Vaikka takana onkin kokemuksia muiden kanssa punkkaamisesta, on ihan eri juttu jakaa huone sellaisen ihmisen kanssa, jonka läsnäolo on aiheuttanut pieniä väristyksiä ja kutkutusta ja josta ei ole vielä oikein varma, mitä ajattelee ja tuntee. Pystyn myös samaistumaan Eemelin heräämistunnelmiin, kun ei oikein tiedä, mitä uusi päivä tuo mukanaan ja onko edellisiltana saavutettu rentous ja luontevuus yhtäkkiä poissa. Sellaista se usein on uuden tai vielä vähän vieraan ihmisen kanssa, pientä tunnustelua ja hapuilua - mutta ihanaa kuitenkin, että lopulta aamupalalla kemiat vaikuttavat edelleen kohtaavan ja keskustelu sujuu. :) Vaikka aamun ensikohtaaminen onkin kieltämättä aika dramaattinen!

Voi surku tuota paran ärhäkkää reaktiota ja Veikan käsitapaturmaa. :-\ Eipä taida tosiaankaan olla korujen takaisin saaminen ihan yksinkertaista. Mieleeni juolahti, voisikohan paralle yrittää tarjota jonkinlaista vaihtokauppaa. Jos kerran imartelu saattaa tuottaa tulosta, voisi ehkä toimia myös jonkinlainen vaihtokauppa, jossa paralle annetaan jotain, mitä se pitää arvossa. Hmm. Jännä nähdä, mitä tuleman pitää ja mitä Veikka seuraavaksi keksii kokeilla. Toivottavasti hän vain tosiaan on varovainen, jottei seuraavaksi menetä niitä sormiaan kokonaan! :-X

Tapaturmalla on kyllä yksi suloinenkin seuraus, nimittäin Eemeli hoitamassa Veikan haavaa. Minusta sopii Eemelin hahmoon hyvin, että käytännönläheisen ensiapukurssin opit ovat jääneet hänen mieleensä, ja lisäksi tosiaan kiipeily on kyllä sellainen harrastus, jonka parissa käsihaaverit ovat arkipäivää. Tämä kohtaus on niin kaunis, melkein kuin aika pysähtyisi läheisyyden korostuessa ja ilmentyessä:
Siteen loppupään hän sujautti laskoksen alle ja sitten, asiaa sen erityisemmin ajattelematta, painoi kätensä Veikan kättä vasten.

”Noin”, hän hymyili. Veikka näytti hieman kalpealta, mutta hänen silmissään tuikki jokin, minkä Eemeli tulkitsi tilanteesta huolimatta iloksi. Hän tajusi yhtäkkiä, kuinka lähekkäin he olivat kapeassa kylpyhuoneessa. Veikan hengitys tuntui hänen ihollaan kevyenä vireenä ja kasvoilla näkyi aamun karhea sänki.
Samalla tämä jättää kutkuttavasti janoamaan lisää. ♥

Pikkuruinen painovirhepaholainen, jos haluat sen napsia pois:
Spoiler: näytä
”Sitä se tulee kyllä nyt samaan, usko pois.”


Kiitoksia taas kovasti kivasta luettavasta, jään innolla ja ihastuksella oottelemaan jatkoa ja seuraavia käänteitä! :-* -Walle




deep inside I think I might deserve it

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 534
Altais, ihana kuulla, että yhdeksäs luku herätti sekä sympatiaa että samaistumisen tunteita Eemeliä kohtaan! Välillä kirjoittaessa tuntuu, että päädyn vääntämään jotain juttuja rautalangasta, mutta yritän tuoda niitä luonnollisesti esiin, joten kiva kuulla, että se toimii :) Minua ilahduttaa myös kovin, että pidät Veikan ja Eemelin välille syttyneestä yhteydestä! Sitä on kiva kirjoittaa ja rakentaa luku ja kohtaus kerrallaan. Eiköhän tässä vielä ehdi tapahtua vaikka mitä! Kiitos kovasti kommentistasi ♥

Walle, ihanaa, että sinustakin tuntuu tuolta! Minäkin tunnen samoin, kun palaan pienen tauon jälkeen tekstitiedoston pariin ja alan kirjoittaa uutta. Tämän pariin on jotenkin niin lämminhenkistä palata, eli ihanaa, että tuo tunne on muillakin ♥ Kivaa kuulla myös, että rytmitys toimii! Yritän joka luvussa edistää juonta, jotta mihinkään ei jämähdetä liian pitkäksi aikaa. Oli hauskaa saada lukea ajatuksiasi huvilasta ja sen yksityiskohdista. Tuollaiset talot alkoveineen ja erkkereineen ovat niin tunnelmallisia ja täynnä sellaisia yksityiskohtia, mitä ei nykyisin taloista tahdo löytyä! Kivaa, että pidit myös tuosta norsulakana-kohdasta. Haluaisin syventää Veikan hahmoa vielä enemmän kuin mitä tarina nyt antaa periksi, mutta vähän pystyn onneksi ujuttamaan juonen sekaan jo nyt :) Heh, hauskaa, että tuo Ilonan viestirykelmä ilahdutti! Hän on kyllä Eemelin tunne-elämän vuoristoradassa täysillä mukana :D

Ah, on edelleen yhtä kutkuttavaa saada lukea pohdintojasi siitä, miten paran mysteerin voisi selvittää! Tekisi mieli ohjailla ja vihjailla, mutta aion pysyä hiljaa ja antaa tarinan kertoa ratkaisu ;) Hauskaa kuitenkin, että tilanteen ratkaisemisen pohtiminen edelleen kutkuttaa! Para tosiaan on ärhäkkä, mutta edellisessä luvussa voi ajatella olleen pientä onnea onnettomuudessa, kun se johtaa tuollaiseen yhtäkkiseen läheisyyteen. Ihana kuulla, että pidit luvusta! Ja kiitos jälleen kirjoitusvirheen huomaamisesta, pahoin pelkään, että sellainen on eksynyt tähän uusimpaan lukuun :D Kiitos, että luet ja jaksat kommentoida! ♥

K/H: Vietin eilisen käymällä tämän tarinan läpi juonipiste kerrallaan ja ilahduin kovasti, että moni käänne ja muistutus on löytänyt oikean paikkansa tarinasta ihan itsestään :D Se motivoi vihdoin kirjoittamaan uuden luvun ja nyt minulla onkin enää yksi luku + epilogi kirjoittamatta. Minulla on siis aina kahden luvun bufferi tässä tarinassa ja julkaisen uuden luvun, kun olen saanut kirjoitettua uutta "varastoon". Nyt kuitenkin huomaan, että tarinan lähestyessä loppua myös panokset kasvavat ja se on asettanut paineita hyvän, kaikki langat sitovan lopun kirjoittamiseen, mikä puolestaan on saanut vähän välttelemään kirjoittamista. Mutta juonipisteiden löytäminen rohkaisi ja ehkä tästä tulee vielä hyvä! Minua motivoi valtavasti se, että näen kuinka tätä luetaan ja tänne tulevat kommentit valavat minuun valtavasti uskoa siitä, että tämä tarina on tuonut iloa :) Joten kiitos! Nyt aion aloittaa loppukirin - ja sillä välin te saatte lukea tarinan kymmenennen luvun. Iloista viikkoa!




Kymmenes osa


Eemeli istui Ilonan ja Antonin kolmion lattialla ja katsoi, kuinka Ilona heilutteli mustaa lahjanauhaa Kepposen edessä. Kissat olivat juuri niin suloisia tapauksia kuin kaikissa niissä kuvissa ja videoissa, joita Ilona oli lähettänyt Eemelille. Molemmilla oli samanlainen kirjava, oranssien ja mustien väriläiskien sekoittama turkki, joka toi mieleen halloweenin ja oli luultavasti inspiroinut löytötalon työntekijöitä antamaan kissasisaruksille niiden nimet.

Ilona laittoi Kepposen jahtaamaan lahjanarua edestakaisin matolla. Se seurasi sitä ensin etäisyydeltä katseellaan, valmistautui sitten hyökkäykseen takapuoltaan heiluttaen ja korvansa luimuun painaen ja nappasi lopulta lahjanarun taidokkaasti tassujensa väliin. Eemeliä nauratti, kun Kepponen seurasi tuohtuneena liukkaan lahjanarun liukumista tassujensa välistä ja jälleen pois sen ulottuvilta.

”Kotitekoinen ja edullinen, mutta yksinkertaisuudessaan tehokas lelu”, hän kommentoi Kepposen alkaessa jälleen vaania lahjanarua.

”Vähän niin kuin parakin”, Ilona vastasi, ja sai Eemelin äännähtämään tuskastumisesta.

”Vieläkö sinä haluat puhua siitä?”

”Vieläkö?” Ilona huudahti. ”Me emme ole puhuneet siitä melkein laisinkaan! Minä tiedän, ettet ole kertonut kaikkea.”

Eemeli puuskahti. Ilona oli oikeassa: hän oli kertonut edellispäivien tapahtumista vain suurpiirteisesti. Hän ei ollut maininnut mitään paran luomisprosessista, mikä itsessään oli hieman hyytävä, tai siitä, miten sen voisi saada lopettamaan varastamisen. Mutta hän ei halunnut puhua siitä vielä. Ei ennen kuin Veikka olisi päättänyt, mitä tekisi.

Kun Eemeli oli edellispäivänä lähtenyt Veikan luota, he olivat sopineet Veikan miettivän asiaa ja eri vaihtoehtoja ennen kuin he näkisivät jälleen ja voisivat tehdä suunnitelman. Veikka oli myös luvannut yrittää taivutella paraa luovuttamaan korut, mutta tällä kertaa paksut työhanskat kädessä.

Muisto keskustelusta ja pikaisesta halauksesta, jonka Eemeli oli saanut Veikalta lähtiessään, sai hymyn kohoamaan hänen huulilleen. Mutta sitten Eemeli vilkaisi Ilonaa, näki hänen kasvoilleen kohonneen tietäväisen ilmeen ja pudisti päätään.

”Sinä haluat vain puhua Veikasta.”

”No, hänestäkin”, Ilona sanoi. ”Mutta para on se, joka saattoi teidät yhteen, joten haluan tietää siitäkin.”

Saattoi yhteen”, Eemeli mutisi ja pudisti jälleen päätään. Kepponen valmistautui uuteen hyökkäykseen ja saatuaan lahjanarun jälleen tassuihinsa, se kellahti kyljelleen ja alkoi pureskella sitä.

”Et voi sanoa, etteikö tässä olisi jotain poikkeavaa meneillään”, Ilona sanoi virnistäen. ”Jäit sinne yöksi, Emppu. Ja nyt te olette vaihtaneet numeroita.”

”Jäin yöksi, koska ulkona oli kamala ilma ja numeroita vaihdoimme vain siksi, että Veikka saisi minuun yhteyden, kun on saanut korut itselleen.”

”Miksei hän vain tulisi korujen kanssa liikkeeseen? Aiemmin hän etsi sinua kolmesta eri liikkeestä. Emppu!” Ilona huudahti, kun Eemeli ei suostunut ottamaan hänen kanssaan katsekontaktia. ”Miksi sinä panet niin paljon vastaan? Mikset vain voi hyväksyä, että teistä on tullut vähintäänkin ystäviä?”

”Koska sinä haluat tehdä siitä jotain suurta ja romanttista!” Eemeli huudahti. Lattialla makaava Kepponen kierähti takaisin vatsalleen ja katsoi Eemeliä epäluuloisesti. Ilona rapsutti kissaa korvien välistä, mutta tuijotti itsekin Eemeliä.

”Mitä sitten?”

”Miten niin ’mitä sitten’?”

”Olisiko se niin paha, jos siitä kehittyisi jotain?”

Eemeli huokaisi ja nousi lattialta. Hän käveli ikkunalle ja katsoi ulos, vaikka ulkona oli jo ehtinyt tulla pimeä eikä ikkunassa näkynyt muuta kuin Ilonan ja Antonin asunnon valot ja hänen oma heijastuksensa. Eemelin oli vaikea kestää Ilonan katseen alla, sillä hän tiesi tämän olevan jälleen kerran oikeassa. Suurin ongelma parhaiden ystävien kanssa on se, että he tuntevat ystävänsä niin hyvin, että ovat oikeassa niissäkin asioissa, joissa eivät saisi olla sitä. Sillä jos Eemeli oikein antoi itsensä miettiä ja antoi ajatustensa kulkea niille poluille, joille ne jatkuvasti hiippailivat itsenäisestikin… Hänen ja Veikan välillä oli jotain erilaista. Veikka oli kiinnostava ja hauska ihminen, joka sai Eemelin sekä nauramaan että rentoutumaan. Kaikki se ahdistus ja epämukavuus, jota Eemeli usein tunsi puolituttujen seurassa, oli poissa. Veikan seurassa hän saattoi olla yhtä paljon oma itsensä kuin Ilonan tai Ollin seurassa. Mutta siitä huolimatta hänen mieltään kalvoi epävarmuus.

”En edes tiedä, haluaako hän olla ystäväni”, Eemeli sanoi lopulta ja kääntyi kohtaamaan Ilonan, joka istui edelleen lattialla Kepposta silittäen. Ilonan kasvoille kohosi lempeä hymy.

”Ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla. Ystäviä halataan. Rakkaita ihmisiä halataan.”

”Mutta miten hän voisi… En minä ole poikaystävämateriaalia.”

”Oletpas”, Ilona sanoi ja nousi seisomaan, jättäen Kepposen riehaantumaan yksin lahjanarun kanssa. ”Ja sinun ja Joonan erosta on jo useampi vuosi.”

”Hän jätti minut. Minä en ollut riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostava kumppani hänelle.”

Sanojen sanominen teki edelleen kipeää. Muistot eron jälkeisestä ajasta olivat hatarat, mutta Eemeli muisti miettineensä viikkoja, mitä oli tehnyt väärin ja miten olisi voinut pelastaa suhteen. Syyllisyyden ja itseinhon tunne oli synkistänyt silloin kaiken. Hän ei halunnut joutua siihen tilanteeseen uudelleen.

”Emppu”, Ilona sanoi ja pakotti Eemeliä kohtaamaan katseensa. ”Se ei ollut sinun vikasi. Tiedän, että tiedät sen. Jälkikäteen - ja tämän sinä olet sanonut minulle monta kertaa - ymmärsit, että suhteen päättyminen oli ihan hyvä asia, että teissä molemmissa oli vikoja, jotka olivat este suhteen jatkumiselle. Muistatko, kun seurustelin Aapon kanssa?”

”Muistan.”

”Entä Eliaksen?”

”Muistan senkin.”

”Minä olin molempien suhteiden päättymisestä aivan rikki.”

”Niin olit, ja -”

”Ja se kuuluu asiaan”, Ilona keskeytti. ”Sehän kertoo vain siitä, että olet ollut suhteessa tosissasi, olet investoinut siihen tunteita. Tietenkin sen päättyminen sattuu. Mutta kun kohdalle osuu joku oikein hyvä ihminen, rakkauden ylä- ja alamäet ovat sen arvoisia. Alamäet ovat yhtäkkiä osa kokonaisuutta. Mikään suhde ei ole vapaa konflikteista, mutta se ei silti tarkoita, että suhde ei olisi hyvä, antoisa ja täynnä rakkautta. Minä esimerkiksi inhoan sitä, että Anton voi antaa omien pyykkiensä kuivua pyykkinarulla viikkoja ja me riitelemme asiasta ainakin kerran kuukaudessa. Mutta se osa kokonaisuutta ja ennen kaikkea osa Antonia, jota rakastan.”

Eemeli antoi Ilonan sanojen löytää tien mieleensä. Hän pelkäsi konflikteja eikä halunnut olla kenellekään pettymys. Hänelle tärkeintä oli olla lojaali, mutta ehkä se ei tarkoittanut sitä, että piti olla täydellisen luotettava. Että oikea ihminen osaisi antaa sen anteeksi.

”Joten”, Ilona sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Kertoisitko nyt lisää siitä parasta ja mitä seuraavaksi tapahtuu?”

Eemeli huokaisi ja risti kädet rinnalleen. Ilonan vaativan katseen alla hän tiesi, ettei vastausvaihtoehtoja ollut kuin yksi.

”Hyvä on.”

Ilona hymyili. ”Jes! Minä käyn tekemässä popcornia, sitten saat kertoa kaiken. Ja…” - hänen kasvoilleen kohosi varovainen pyyntö - ”voidaanko sitten puhua myös Veikasta?”

Eemeli pyöräytti silmiään, mutta nyökkäsi lopulta.

*

Kun Eemeli saapui seuraavana aamuna Sihvosen kelloliikkeeseen, hän oli hyvällä tuulella. Vaikka hän ei olisi mielellään myöntänyt mitään Ilonan kuullen, eilinen myöhäiseen iltaan asti kestänyt keskustelu parasta ja ennen kaikkea Veikasta oli tehnyt Eemelille hyvää. Ei ollut tietenkään mikään yllätys, että Ilona oli illan lopuksi ennustanut hänelle ja Veikalle valoisaa tulevaisuutta, mutta oli silti mukavaa huomata, että Ilona vaikutti kuulemansa perusteella pitävän Veikasta. Lisäksi Eemeliä piristi aamulla Veikalta tullut viesti. Siinä oli kuva kääritystä kädestä, joka näytti peukaloa.

Sain vaihdettua siteen itse! Kaikki sormet vielä tallella. Hyvää työpäivää!

Oli pelottavaa antaa itsensä uskoa jonkin uuden olevan alkamassa eikä Eemeli vieläkään antanut itsensä heittäytyä täysin tunteiden pastelliseen hattaraan. Kaikki oli edelleen uutta ja kosketusherkkää. Yöllä ennen nukahtamista hän oli kuitenkin palannut mielessään edelliseen aamuun, jolloin oli sitonut Veikan verta vuotavan käden. Muistiin painuneet yksityiskohdat Veikan käsistä ja hiuksista, hänen tuoksunsa ja hengähdyksen tunne iholla saivat Eemelin ihon kananlihalle.

Hän tiesi tämän tunteen ja tunnisti sen monen vuoden jälkeen, vaikkakin vastahakoisesti. Hän oli alkanut pitää Veikasta.

Hymy pysytteli hänen kasvoillaan koko matkan myyntitilasta paperihuoneeseen, mutta päästessään oviaukolle hänen hymynsä hyytyi. Olli istui työpöydän ääressä ja näytti siltä kuin olisi istunut siinä koko yön. Hänen harmaat hiuksensa olivat sekaisin, kasvot olivat huolesta raskaat ja hän näytti sitä kuin kantaisi koko maailman painoa harteillaan. Eemeli koputti ovenkarmiin varovasti. Olli kohotti katseensa pöydällä olevasta paksusta kansiosta ja nähdessään Eemelin hän nyökkäsi. Se sai Eemelin huolestumaan toden teolla. Hän laski reppunsa nojaamaan seinää vasten ja riisui ulkovaatteet oven vieressä olevaan naulakkoon. Sitten hän käveli Ollin luokse ja istui hänen vierellään olevalle tuolille.

”Mitä on tapahtunut?”

”Sain tämän eilen”, Olli sanoi ja osoitti puoliksi kansion alla olevaa kirjekuorta. ”En pystynyt menemään kotiin. Olen miettinyt ratkaisua koko yön.”

Olli hieroi silmiään ja huokaisi toivottoman pitkän huokauksen. Eemeli ojentautui ottamaan kuoren pöydältä ja tunnisti kirjeikkunassa olevan logon. Se oli vakuutusyhtiöltä. Hän otti kirjeen kuoresta ja alkoi lukea. Silmät hyppivät riviltä toiselle, pysähtyen tärkeimpien sanojen kohdalle.

Puutteellinen kirjanpito… kadonneet arvoesineet, joista ei rikosilmoitusta… liikkeen vakuutuksen keskeyttäminen, kunnes tilanne selviää.

Kirjeen lukeminen sai Eemelinkin tuntemaan olonsa kamalaksi. Hän otti kirjeen mukaansa kävellessään kahvinkeittimen luo ja luki sen läpi vielä kerran ladatessaan kahvinkeittimen. Hän vilkaisi Ollia, joka ei vieläkään kohottanut katsettaan kansiosta.

”Oletko syönyt mitään?” Eemeli kysyi. Olli katsoi häntä hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, kunnes pudisti päätään. Eemeli napsautti kahvinkeittimen käyntiin ja nappasi takkinsa naulakosta. ”Minä käyn hakemassa meille croissantit lähikahvilasta. Älä… lähde minnekään. Selvitetään tämä asia yhdessä”

Kävellessään korttelin kulmassa olevaan kahvioon Eemeli mietti kirjeen sisältöä. Vakuutuksen menettäminen ei ollut suoranainen maailmanloppu, mutta siitä aiheutui valtavasti ongelmia, joiden seuraukset saattoivat kantaa kauas. Eemeli tiesi liiketilan vuokrasopimuksen edellyttävän laajoja vakuutuksia. Jos vuokranantaja saisi tietää heidän ongelmistaan… Eemeli pudisti päätään. Hän ei halunnut ajatella asiaa niin pitkälle. Hän keskittyisi ratkaisuihin.

Kun Eemeli palasi takaisin kelloliikkeeseen Olli oli tuskin liikahtanut paikoiltaan. Kahvi oli ehtinyt tippua ja Eemeli kaatoi heille molemmille kupilliset, asetti croissantit ja hetken mielijohteesta ostamansa bebe-leivokset lautasille ja vei kattauksen työpöydälle. Kahvin tuoksu sai Ollin kohottamaan katseensa käsien suojasta, ja Eemelin kurkkua kuristi, kun hän näki kasvoille jähmettyneet huolen uurteet.

”Pidä pieni hengähdystauko”, Eemeli sanoi ja työnsi lautasta Ollia kohti. ”Mietitään tätä yhdessä.”

”Mitä mietittävää tässä enää on”, Olli mutisi, mutta otti bebe-leivoksen käteensä ja katseli sen vaaleanpunaista kuorrutetta. ”Jos en mene poliisin puheille ja saa tätä selvitettyä, minun kelloliikkeeni tarina päättyy tähän. En olisi uskonut, että kolmenkymmenen vuoden työ päättyisi tällä tavoin ja jonkin tällaisen takia. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin korut ja kellot katoavat. Millainen varas ei jää kiinni valvontakameran nauhalle?”

Eemeliä särki sydämestä niin, että hän olisi halunnut kertoa kaiken. Olli oli kuluttanut voimansa loppuun pitkään jatkuvien varkauksien takia - ja nyt hän joutui kärsimään vielä lisää. Se ei ollut oikein. Eemeli tiesi, missä korut olivat. Hän tiesi, miten tilanne selviäisi, miten voisi selittää kaiken. Hän voisi marssia huvilalle ja käskeä Veikkaa antamaan korut. Hän palauttaisi ne Ollille ja kaikki korjaantuisi. Niin helppoa se oli. Paitsi että… Eemeli muisti Veikan käden. Korujen hakeminen oli kaukana yksinkertaisesta teosta. Eikä se sitä paitsi ratkaissut mitään: para vain jatkaisi varkauksia. Siitä tulisi loputon kierre, joka veisi Ollilta viimeisetkin voimat.

Kaiken lisäksi Eemeli oli luvannut Veikalle aikaa selvittää asioita. Katsoessaan Ollin epätoivoa lupaus tuntui typerältä viivyttelyltä, mutta Eemeli halusi antaa Veikalle mahdollisuuden löytää ratkaisu tilanteeseen.

”Minä yritän vielä selvittää asioita”, Eemeli sanoi lopulta. ”Vakuutus on ehkä lakkautettu, mutta voimme silti jatkaa niin kuin ennenkin. Anna minulle muutama päivä aikaa.”

Olli katsoi Eemeliä hetken ennen kuin nyökkäsi. ”Hyvä on. Mutta sitten meidän on mentävä poliisin puheille.”




K/H 2: On myönnettävä, että en ole tehnyt tarkempaa taustatyötä tuon vakuutusyhtiöongelman kanssa ja voikin olla, että tuollainen ongelma ei ole mahdollinen. Pyydän siis lukijoilta tässä tilanteessa armoa kyseisen asian suhteen :D En tunne ketään, joka olisi ollut vakuutusyhtiössä töissä, joten en pystynyt pallottelemaan ideaa - joten jos joku muu tietää paremmin, minulle saa toki kertoa! Pohjimmainen ajatus on kuitenkin siis se, että kelloliikkeen kirjanpidossa on ongelmia eikä niitä ole selitetty tyydyttävällä tavalla, minkä takia vakuutukset on keskeytetty siihen asti, että asiasta tehdään selvitys.
« Viimeksi muokattu: 18.07.2022 14:20:36 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 837
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Iiks, ihanaa kissakuvausta! :-* Luvun alku saa minut hymyilemään ihan hölmönä, koska se on niin eläväinen ja samaistuttava - kissat ovat aivan juuri tuollaisia leikkiessään! Ja halpa, yksinkertainen lelu on nimenomaan usein se paras mahdollinen. Muistan kun joku oli joskus tuonut löytöeläintalolle tuiki tavallisia pajunoksia, ja ne kiinnostivat kissa-asukkeja paljon enemmän kuin mitkään kauppojen fiinit höyhenviritykset. Ihanaa saada seurata Kepposen päättäväistä lahjanarunmetsästystä ja ärtymystä, kun se taas karkaakin otteesta, voi että. Kissat. ♥

Pidän ihan hirveästi tällaisesta kerronnallisesta ratkaisusta, että hahmot käyvät olennaista keskustelua jonkin tekemisen lomassa, sillä konkreettinen taustatekeminen tarjoaa usein luontevan kehyksen juttutuokiolle ja tekee siitä myös mielenkiintoisempaa seurattavaa, kun ei pelkästään puhuta, vaan taustalla myös tapahtuu jotain. Tässä luvussa se toteutuu mainiosti, kun saa samanaikaisesti seurata sekä kissan leikitystä että Eemelin ja Ilonan keskustelua. Kaiken pystyy näkemään jotenkin tosi elävänä ja aitona, esimerkiksi sen miten Eemeli tuijottaa ikkunaan ja näkee sieltä vain valot ja oman heijastuksensa - ah, rakastan kaikenlaista yksinäistä ikkunaan tuijottelua, sillä se kertoo usein niin paljon hahmon mielentilasta ja esimerkiksi pohdiskelun ja itsereflektion tarpeesta.

Parhailla ystävillä on kyllä viheliäinen kyky olla oikeassa silloinkin, kun itse ei haluaisi sitä myöntää tai kohdata. Eemelin ja Ilonan keskustelu käy kyllä suoraan sydämeen, etenkin tämä Eemelin sanoma:
”Hän jätti minut. Minä en ollut riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostava kumppani hänelle.”
Tämä kipristää ja kivistää, koska on niin surullista, että Eemeli ajattelee näin edes osittain tai hetkittäin. Samalla se on kuitenkin tosi samaistuttavaa ja ymmärrettävää. Kun on välittänyt jostakusta kovasti ja se joku onkin se, joka päättää suhteen, ei ole ihme eikä mikään, että vikoja ja virheitä alkaa etsiä itsestään. Tämä avaa ja valottaa kyllä jälleen hyvin sitä, miksi Eemeli ei oikein haluaisi (tai uskaltaisi) edes ajatella sitä mahdollisuutta, että hänestä ja Veikasta voisi tulla jotain. Onneksi Ilonalla on kuitenkin vankkaa järkipuhetta valmiina, ja onneksi Eemelikin alkaa hiljalleen ja pienin askelin hyväksyä ja myöntää itselleen sen, että hän on alkanut pitää Veikasta. :-* Täytyy vain toivoa, että Veikkakin vastaa orastaviin tunteisiin. Uskon kyllä, että vastaa, koska Ilonan sanoin - ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla! ;D

Ilona hymyili. ”Jes! Minä käyn tekemässä popcornia, sitten saat kertoa kaiken. Ja…” - hänen kasvoilleen kohosi varovainen pyyntö - ”voidaanko sitten puhua myös Veikasta?”
Ilona on kyllä todellinen piristysruiske! Pidän hänestä kovasti, ja minusta on tosi ihanaa, että Eemelillä on Ilonan kaltainen ystävä, joka saa häntä vähän kuorestaan ja rentoutumaan (niin kuin Veikkakin saa, eli Veikassakin on todistettavasti tosiystäväainesta ja toivottavasti mahdollisesti vähän muutakin ♥).

Tuntuu niin hyvältä lukea Eemelin hyvästä tuulesta ja hymystä, sillä hän on sen todellakin kaiken jälkeen ansainnut. Hän vaikuttaa niin myötätuntoiselta, harkitsevaiselta ja vastuuntuntoiselta ihmiseltä, että hän tulee herkästi kantaneeksi huolia ja murheita muidenkin ihmisten puolesta. Ollin ja vakuutusyhtiökirjeen kohtaaminen onkin pudotus, joka muistuttaa hyvin siitä, että tässä on edelleen käsillä vakava tilanne ja kelloliikkeen tulevaisuus. Ollin epätoivo ja lannistuneisuus on minusta kuvattu tosi hienosti - huolesta raskaat kasvot, maailman paino harteilla, jähmettyneet huolen uurteet... Voi että, sydämestä ottaa - myös Eemelin vuoksi, sillä hänkin ottaa raskaasti Ollin toivottomuuden ja neuvottomuuden. Eemelin ratkaisukeskeisyys pääsee kyllä ihanasti oikeuksiinsa, kun hän ensitöikseen keittää kahvit ja käy hakemassa syötävää. Tämä on niin hieno kohta:
”Oletko syönyt mitään?” Eemeli kysyi. Olli katsoi häntä hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, kunnes pudisti päätään.
Tästä ilmenee upeasti paitsi Ollin poissa tolaltaan oleminen, myös Eemelin huolehtivaisuus ja kyky nähdä akuutin ongelman taakse.

Yllätyin aluksi siitä, ettei Eemeli vieläkään kerro Ollille mitään, ei edes olevansa jäljillä, koska tieto voisi toisaalta helpottaa Ollin tilannetta ja antaa tälle syyn uskoa, että jotain voisi todella vielä selvitä ennen viranomaisten pakeille menoa. Toisaalta kertomattomuus on linjassa Eemelin aiemman toiminnan kanssa, vaikka se voikin olla jopa petollisen päättäväistä, ja Ollin reaktio Eemelin pyyntöön kertoo siitä, miten vakaasti Olli Eemeliin luottaa. Plus ei kai mitään hävittävääkään ole tilanteessa, jossa vakuutusyhtiö on päättänyt keskeyttää vakuutuksen ja liiketilan vuokrasopimuskin on pian vaakalaudalla. Minä ainakin muuten ostan ihan täysin kaiken, mitä vakuutus- ja vuokra-asioista tässä luvussa kerrotaan, ja itse asiassa lukiessani hihkuinkin, miten mahtavaa on, kun olet niin perillä tällaisista asioista! :D Se ei tosiaankaan vaadi sitä, että olisi oikeasti perillä, vaan sitä, että osaa esittää ja perustella asian uskottavasti, ja sinä kyllä todella osaat, ei mitään huolta. :) Nuo kirjeen katkelmat toimivat minusta tosi hyvin.

Haha, en tällä kertaa bongannut painovirhepaholaisia! :D Nostan tähän kuitenkin pari ihan pikkiriikkistä kielivirhettä tai epäselvyyttä (sano vain, jos et halua tällaisia huomioita - olen sinulle typoja nostanut siksi, että olet vaikuttanut ilahtuneen niiden bongaamisesta, mutta ymmärrän ihan täysin, jos et kaipaa niitä tai tällaista "betausta", koska olen kuitenkin pelkkä lukija ja nämä ovat oikeasti ihan pikkuruisia juttuja - sinun tekstisi on pääsääntöisesti tosi sujuvaa ja selkeää ♥):
Spoiler: näytä
Lainaus
Muisto keskustelusta ja pikaisesta halauksesta, jonka Eemeli oli saanut Veikalta lähtiessään saivat hymyn kohoamaan hänen huulilleen.
Tästä rakenteesta saa sen käsityksen, että muisto on se, mikä saa Eemelin hymyilemään, eli silloin pitäisi olla "sai hymyn kohomaan - -", koska muisto on yksikössä. Tai sitten pitäisi olla "muistot" tai jotenkin esimerkiksi "keskustelu ja pikainen halaus - - saivat hymyn kohoamaan - -".
Lainaus
Palatessaan takaisin kelloliikkeeseen Olli oli tuskin liikahtanut paikoiltaan.
Tästä lauseenvastikkeesta ei ilmene se, että tekijänä on Eemeli, vaan nyt se vaikuttaa viittaavan suoraan Olliin, joka kuitenkaan ei ole poistunut kelloliikkeestä mihinkään. Selkeämpää olisi mielestäni siis kirjoittaa auki "Kun Eemeli palasi kelloliikkeeseen - - / Eemelin palatessa kelloliikkeeseen - -" tms.


Kiitos jälleen ihanasta luvusta, ja kovasti tsemppiä tarinan lopun työstämiseen! :-* On ymmärrettävää, että panokset ovat lopun lähestyessä kasvaneet ja se on luonut paineita, ja haluankin rohkaista ja kertoa, että minusta tämä tarina on ollut tähän saakka aivan loistava ja tosi valmiilta tuntuva paketti! En ihmettele, että juonipisteet ovat löytyneet, koska sellainen fiilis näin lukijanakin on - sellainen, että muodostumassa on kokonaisuus, jota jokainen kohtaus ja osa omalla tavallaan rakentaa. Hienoa työtä, ja olen niin onnellinen siitä, että olen saanut seurata tämän tarinan ja Eemelin matkassa osa kerrallaan. Tämä on ollut ihan lempparilukemisiani tänä vuonna! :-* -Walle
« Viimeksi muokattu: 17.07.2022 14:38:49 kirjoittanut Waulish »




deep inside I think I might deserve it

Altais

  • ***
  • Viestejä: 799
Luin tämän uusimman luvun ensimmäisen kerran jo ihan tuoreeltaan, mutta kesälomareissujen vuoksi pääsen kommentoimaan vasta näin viiveellä. Tykkäsin jälleen tarinan saamasta jatkosta todella paljon, ja oli kiinnostavaa lukea myös siitä, mitä olit kertonut kirjoitusprosessin etenemisestä, juonipisteistä ja siitä, miten kokonaisuutta rakentaessa panokset ja paineet kasvaa loppua kohden. Mutta ainakin tähän mennessä tämä on minunkin mielestäni sekä juonen kuljettamisen osalta että kerronnaltaan niin eheä ja toimiva kokonaisuus, että sitä on ollut todella suuri ilo lukea ja seurata. Tässä on ainakin minun makuuni juuri sopivassa suhteessa hahmoihin tutustumista, juonen eteenpäin kuljetusta ja tunnelman tiivistymistä, sekä romanttista pohjavirettä tai vähintään sen odotusta.  :) En ole itse tainnut ennen edes kuulla juonipisteen käsitteestä, mutta jäi kyllä kiinnostamaan, ja ehkä pitäisi itsekin yrittää jonkun oman tekstin kanssa miettiä sellaiselta pohjalta.

Mutta sitten uusimpaan lukuun. Ilonan ja Eemelin ystävyys on koko ajan kuvautunut tosi sydämellisenä ja läheisenä, ja olen iloinen, että Eemelillä on elämässään sellainen, aidosti hänen parastaan haluava ystävä, vaikkei hänen ilmeisesti olekaan ihan helppo päästää ihmisiä lähelle. Ilonan innostuminen Veikasta kertoo paljon, sillä hän taitaa olla herkkä huomaamaan sellaista, mitä Eemeli ei itse myöntäisi ääneen, eikä ehkä edes oikein itselleenkään.

”Et voi sanoa, etteikö tässä olisi jotain poikkeavaa meneillään”, Ilona sanoi virnistäen. ”Jäit sinne yöksi, Emppu. Ja nyt te olette vaihtaneet numeroita.”

”Jäin yöksi, koska ulkona oli kamala ilma ja numeroita vaihdoimme vain siksi, että Veikka saisi minuun yhteyden, kun on saanut korut itselleen.”

Tässä Eemelin ajatukset Veikasta olivat samaan aikaan ihanan lämpöisiä ja riipaisevan epävarmoja. Ymmärrettävästi Eemelin on vaikea heittäytyä uuteen ihmissuhteeseen ja uskoa, että toinen oikeasti haluaisi tutustua juuri häneen paremmin ja viettää aikaa juuri hänen kanssaan, jos ei olisi paran mysteeriä ratkottavana. Hän on varmaan lähtökohtaisesti luonteeltaan herkkä satutetuksi tulemiselle ja sille, että tärkeä ihminen hylkää, ja huonot kokemukset ovat vielä vahvistaneet sitä. Siksi hänen on varmaan vaikea myöntää edes itselleen, että toivoisi hänen ja Veikan välille kehittyvän jotain romanttista. Onhan se helpompaa ikään kuin varautua siihen, ettei näin olisikaan, ja esittää, ettei asia ole edes käynyt omassa mielessä. Mutta kyllä minäkin toivoisin kovasti Veikan ja Eemelin yhteyden säilyvän senkin jälkeen, jos (kun) he saavat selvitettyä, mitä paran kanssa tulisi tehdä.  :) Voi, kyllä Eemeli varmasti on poikaystävämateriaalia, vaikkei itse siihen tällä hetkellä uskoisikaan.  :)


Lainaus
Veikan seurassa hän saattoi olla yhtä paljon oma itsensä kuin Ilonan tai Ollin seurassa. Mutta siitä huolimatta hänen mieltään kalvoi epävarmuus.

”En edes tiedä, haluaako hän olla ystäväni”, Eemeli sanoi lopulta ja kääntyi kohtaamaan Ilonan, joka istui edelleen lattialla Kepposta silittäen. Ilonan kasvoille kohosi lempeä hymy.

”Ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla. Ystäviä halataan. Rakkaita ihmisiä halataan.”


No mutta niinpä! Minustakin tämä Veikan käden laastaroiminen oli ihana kohtaus, ja oli kiva, kun Veikan viesti muistutti Eemeliä siitä ja ehkä kertoi Veikankin edelleen ajattelevan sitä, ja Eemeliä noin ylipäätään. Eemelin ajatuksia tässä oli myös erityisenihana lukea, sillä juuri tuollaisena mielessäni kuvittelin sen hetken silloin edellistä lukua lukiessani.  :)
Lainaus
Yöllä ennen nukahtamista hän oli kuitenkin palannut mielessään edelliseen aamuun, jolloin oli sitonut Veikan verta vuotavan käden. Muistiin painuneet yksityiskohdat Veikan käsistä ja hiuksista, hänen tuoksunsa ja hengähdyksen tunne iholla saivat Eemelin ihon kananlihalle.

Hän tiesi tämän tunteen ja tunnisti sen monen vuoden jälkeen, vaikkakin vastahakoisesti. Hän oli alkanut pitää Veikasta.

Mutta voi, tässä alkaakin varmaan Eemelillä paineet kasvaa ongelman ratkaisemisen suhteen, kun hän kuitenkin nyt tietää, mitä varkauksien takana on. Eihän sellaista voisi tietenkään uskottavasti kertoa kenellekään kuulostamatta sekopäältä, eikä hän voi myöskään oikein kiirehtiä asian ratkaisemista, kun tietää, ettei ole ihan yksinkertaista saada paraa palauttamaan viemiään esineitä eikä lopettamaan puuhiaan. Mutta Ollin puolestakin tulee tässä kurja olo, todella pahaenteisiltä kuulostavat nuo vakuutusyhtiön kanssa ilmaantuneet ongelmat.

Lainaus
Puutteellinen kirjanpito… kadonneet arvoesineet, joista ei rikosilmoitusta… liikkeen vakuutuksen keskeyttäminen, kunnes tilanne selviää.

Jännityksellä jään taas odottamaan jatkoa, Eemeli jäi kyllä varsin haastavaan tilanteeseen miettiessään mitä tehdä, kun panokset kasvavat ja aika tuntuu käyvän vähiin. Samalla odotan tietysti myös innolla, miten Eemelin ja Veikan suhde kehittyy, ja onko heidän välillään myös Veikan puolelta jotain romanttista.  :) Se piti vielä sanoa, että kaikki henkilöhahmot ovat tässä kovin tykättäviä, Veikan ja Eemelin lisäksi Ilona ja Olli ovat tosi sympaattisia myös, ja toivon myös Ollin vuoksi, että asiat järjestyisivät. Kiitokset jälleen tästä hienosta tarinasta ja sen jatkosta!  :)
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 534
Walle, kiitos jälleen ihanasta kommentista! ♥ Meille tuli oma kissa muutama kuukausi sitten ja sen leikkiä seuratessani ajattelin, että tällainen kohtaus on ehdottomasti saatava mukaan tähänkin tarinaan! Hauskaa siis, että tykkäsit alun kohtauksesta - ja että se toimi kerronnallisesti! Dialogin ja tekemisen yhdistäminen kerronnassa on kyllä haastavaa, sillä molempien pitää tuntua luonnolliselta ja niiden pitää vähän kuin täydentää toisiaan (muistan yhdestä dekkarista kohtauksen, jossa paistettiin paistinpannulla makkaraa samalla, kun puhuttiin jostain murhan selvittelyyn liittyvästä asiasta ja siinä dialogi ja toiminta eivät kyllä millään tavalla toimineet yhdessä ;D), joten kivaa, että onnistuin siinä. Hyvällä tuurilla siihen saa mukaan paljon hahmojen välistä suhdetta ja heidän tunteitaan! Oli myös ilahduttavaa kuulla, että Ilonan pirteys välittyy ja että saan tuotua esille tuon Eemelin tunnollisuuden ja huolehtivaisuuden (vaikka se onkin etenkin tässä tilanteessa sekä hyvä että huono luonteenpiirre, kuten itsekin kirjoitit, ja se tulee esille hieman enemmän tässä luvussa). Mahtavaa myös, jos tuo vakuutusongelma kuulosti loogiselta! Huokaisin kyllä helpotuksesta, kun luin kommenttisi :D

Otan kyllä todella mielelläni vastaan kaikki bongaukset niin kirjoitusvirheiden kuin outojen lauseiden suhteen! Yritän kyllä aina oikolukea tekstin mahdollisimman hitaasti, mutta siitä huolimatta silmät hyppivät tuttujen lauseiden yli tai luulevat, että kaikki on kunnossa :P Eli kiitos huomautuksista! Tekstistä tulee muille sujuvampi luettava, kun saan ne korjattua, eli arvostan kovasti sitä, että kerrot niistä :) Ja huippua, jos tarinan tahti ja juonen edistyminen on tuntunut luonnolliselta! Siihen olenkin tähdännyt, mutta ehkä enemmän tosissani näin tarinan jälkipuoliskolla. Kiitos vielä kerran kommentista ja siitä että luet, se on nimittäin motivoinut valtavasti tämän kirjoittamista koko vuoden. Ihanaa, että olet viihtynyt tämän parissa niin hyvin ♥

Altais, kivaa kuulla, että sinäkin koet tarinan juonen kulun luonnollisena ja että kokonaisuus on eheä! Huippua, kiitos ♥ Olen ollut jossain määrin tietoinen juonipisteistä jo aiemmin (ehkä enemmänkin hero's journey -tyyppisenä kokonaisuutena), mutta nyt löysin yhdestä kirjoitusoppaasta hyvän kokonaisuuden, jota voi hyödyntää monenlaisiin teksteihin. Liika juonipisteiden noudattaminen voi varmasti viedä lukemisesta vähän iloa, jos oppii odottamaan tiettyjä käänteitä, mutta niistä on myös apua kokonaisuuden hahmottamisessa ja jännitteen ylläpitämisessä! Jos siis kirjoittamisen ns. teoria kiinnostaa, tuo on ainakin tutustumisen arvoinen asia :)

Ihanaa kuulla, että hahmot miellyttävät! Tämä on tosi feelgood-tarina eikä pahiksia oikeastaan ole (paitsi ehkä para, vaikka sekin on vain luonteeltaan varas), joten kivaa, jos hahmojen hyvyys ei tunnu tylsältä. Oli hauska lukea tuo ajatuksesi siitä, että Ilona on herkkä huomaamaan asioita, joita Eemeli ei ole vielä itse ihan sisäistänyt. Se on nimittäin juuri se, mitä vähän haenkin. Eemeli tarvitsee elämäänsä vähän sellaisia sysääjiä, jotka puskevat häntä oikeaan suuntaan :P Silti Eemelillä on paljon selvitettävää omien ajatustensa kanssa. Juurikin tuo hylkäämisen pelko jyrää monen muun asian yli ja hämärtää ajattelun, mutta oikeiden ihmisten ja hyvien kokemuksien kautta nuo traumat voisivat hiljalleen jäädä taakse. On kiva kuulla, että tuo tilanteen vakavoituminen Ollin ja vakuutusyhtiön suhteen toimii! Tässä panokset alkavat tosiaan kasvaa ja Eemeli joutuu vaikeaan tilanteeseen. Nyt on aika alkaa toimia ja katsoa, mitä tapahtuu. Iso kiitos kommentista! Olen tosi iloinen, että luet tätä ♥

K/H: Huiui, yhdestoista osa! Olen nyt saanut kirjoitettua tarinan loppuun ja kaiken kaikkiaan lukuja on 13 + epilogi. Loppu tosiaan lähestyy ja odotankin pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia tarinan viimeiset luvut herättävät :D Tämä on ollut huikea matka ja onneksi sitä onkin vielä jäljellä julkaistavien lukujen muodossa. Tässä siis uusi luku, jonka kanssa painin hieman, koska tässä panokset kasvavat jälleen. Toivottavasti viihdytte tämän parissa!




Yhdestoista osa


Muutama päivä myöhemmin Eemeli siivosi paperihuonetta, kun kelloliikkeen puhelin soi. Oli vielä aikaista eivätkä asiakkaat yleensä soittaneet liikkeen aukioloaikojen ulkopuolella, mutta Eemeli kiirehti vastaamaan puhelimeen.

”Täällä on Siiri”, puhelimesta kuului. Ääni oli huolen ja itkun värittämä, ja Eemeli tunnisti sen muutaman sekunnin mietittyään: soittaja oli Ollin pitkäaikainen naisystävä. Hän oli tavannut naisen muutaman kerran, mutta siitä oli jo useampi vuosi.

”Hei?”

”Olli…”, Siiri aloitti, mutta joutui keräämään sanoja. ”Olli on joutunut päivystykseen. Hänellä on todennäköisesti keuhkokuume.”

Eemelin kuullessa sanat hänen sydämensä alkoi hakata. Hän nojautui ovenkarmia vasten.

”Päivystyksessä? Keuhkokuumeen takia?”

”Sinä olet kai se, joka ottaa vastuun liikkeestä Ollin ollessa poissa?” Siiri kysyi. ”E-en tiedä näistä asioista paljoakaan, mutta Ollin puheista olen ymmärtänyt, että sinä olet seuraava vastuussa.”

”Niin se taitaa olla”, Eemeli vastasi hitaasti, yrittäen ottaa uutiset vastaan. Huoli hänen sisällään alkoi kasvaa. ”Miten Olli voi?”

”Häneltä otetaan nyt keuhkokuva ja verikokeet ja sitten lääkäri arvioi tilanteen”, Siiri sanoi. Eemeli kuuli jälleen itkun hänen äänessään. ”Mutta ei se ole mikään pieni pöhö. Eivät he voi häntä kotiin lähettää.”

Ajatus sairaasta ja heikosta Ollista sai palan nousemaan Eemelin kurkkuun. Hän selvitti kurkkuaan ja vakuutti Siirille, että pitäisi asioista huolta kelloliikkeessä niin kauan kuin sille vain olisi tarve.

“Tärkeintä on, että Olli paranee”, Eemeli sanoi. Siiri kiitti häntä ja hetken hiljaisuuden jälkeen he päättivät puhelun.

Eemeli laski puhelimen takaisin pöydälle. Hän mietti muutama päivä sitten työpöydän takana istunutta, vastoinkäymisiin väsynyttä Ollia, jonka huolet kelloliikkeen suhteen vain kasvoivat. Ja nyt Olli oli joutumassa sairaalaan. Ei ollut vaikea yhdistää keuhkokuumetta stressiin ja kylmiin helmikuun päiviin. Sen lisäksi Olli oli jo 70-vuotias, mikä toi omat riskinsä sairastumiseen. Syyllisyys poltteli rintakehässä. Olisiko Eemeli voinut vaikuttaa tapahtuneeseen kertomalla parasta? Mitä jos totuuden kertominen olisi sittenkin helpottanut Ollin oloa, rauhoittanut stressiä ja siten estänyt sairastumisen?

Eemeli palasi paperihuoneeseen ja istui kahvipöydän ääreen. Hän painoi päänsä käsiinsä ja yritti miettiä. Vastuu kelloliikkeen hoitamisesta oli nyt hänellä ainakin viikon, luultavasti useammankin. Hänen piti saada asiat pyörimään, hoitaa vastuunsa ja varmistaa, että Olli voisi palata hyvin hoidettuun liikkeeseen, kunhan paranisi. Se oli vähin, mitä hän saattoi tehdä.

Seinällä olevan kellon tikitykset tunkeutuivat Eemelin tajuntaan. Se oli Ollin tekemä. Hän oli valinnut kellotaulun koivupuun huolella ja käyttänyt päiviä sen kaiverrusten suunnitteluun ja toteutukseen. Taulussa oli pieni mökki keskellä metsää. Eemeli katsoi kelloa ja muisti, miten ylpeä Olli oli ollut siitä. Muisto sai pienen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.

Hän otti puhelimen taskustaan ja etsi sieltä Minean numeron.

*

Päästessään illalla kotiin Eemeli jaksoi tuskin lämmittää eineksiä mikrossa ennen kuin romahti sohvalle ja päätti jäädä loppuillaksi siihen. Vaikka työpäivä oli lopulta sujunut hyvin, aamun uutiset Ollista ja koko päivän jatkunut päätösten tekeminen ja ratkaisujen keksiminen oli vienyt häneltä voimat. Onneksi Minea oli lukulomalla valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin ja pääsi auttamaan muutaman tunnin varoitusajalla. Eemeli oli pahoitellut odottamatonta pyyntöä useaan otteeseen, mutta Minea oli vain todennut työn tekevän hyvää lukemisen vastapainoksi. Matias puolestaan oli raivannut työlistaltaan tilaa hoitaakseen Ollin vastuulla olleet korjaukset, ja Sihvosen kelloliike oli palvellut asiakkaitaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eemeli etsi suoratoistopalvelusta hömppäohjelman, jonka päähenkilöt olivat matkalla Italiassa ja ihastuivat matkan edetessä toisiinsa hitaasti, mutta ennalta-arvattavasti. Aurinko, jäätelö ja hahmojen kepeä dialogi saivat hänen ajatuksensa irtautumaan päivän tapahtumista ja saatuaan päivällisensä, pakasteesta napatun thairuokakuution, syötyä, keho alkoi vihdoin rentoutua pitkän päivän jälkeen. Jakson loputtua ajatukset alkoivat kuitenkin jälleen juosta. Samat soimaavat ajatukset, jotka Eemelin mieleen olivat nousseet heti Siirin puhelun jälkeen, palasivat entistä voimakkaampina. Olisiko parasta kertominen muuttanut asioita? Vaikka Olli ei olisi uskonut häntä, Eemeli olisi ainakin yrittänyt kertoa. Mutta mikä oli estänyt häntä? Yrittikö hän suojella Veikkaa? Vai suojeliko Eemeli vain omaa onneaan?

Miten hän oli voinut olla niin itsekäs?

Puhelin värähti viestin merkiksi ja Eemeli kurottautui ottamaan sen sohvapöydältä. Viesti oli Siiriltä.

Löysin numerosi Ollin puhelimesta. Hän on nyt osastolla ja kuume on kova, mutta antibioottien pitäisi kuulemma alkaa auttaa muutamassa päivässä.

Eemeli lähetti kiitosviestin ja pyysi mahdollisuuksien mukaan uusia päivityksiä sitä mukaa, kun Ollin olossa tapahtuisi muutoksia. Lähetettyään viestin hän jäi tuijottamaan televisiota, jonka ruudulle lopputekstit olivat jähmettyneet. Huono omatunto soimasi ja Eemeli pyöritteli vaihtoehtojaan mielessään. Lopulta hän avasi puhelimensa ja etsi hänen ja Veikan lyhyen viestiketjun. Hän mietti hetken ennen kuin kirjoitti viestin.

Hei! Haluaisitko tulla huomenna kävelylle, joskus kuuden jälkeen?

Vastauksessa ei kestänyt kauaa.

Totta kai! Tulenko kelloliikkeeseen ja lähdetään siitä?

Vaikka Veikan vastaus sai Eemelin hymyilemään, iloa varjosti syyllisyyden tunne. Veikka ehkä odotti mukavaa tapaamista, mutta Eemelin oli vaadittava häneltä ratkaisua tilanteeseen ja nopeasti. Ollin terveys ja elämäntyö olivat vaakalaudalla.

*

Toinen päivä ilman Ollia sujui rauhallisemmin. Minea omaksui nopeasti vastuullisemman roolin myyntiliikkeen puolella, ja Eemeli saattoi käyttää hetken tilikirjojen katseluun. Para oli jälleen käynyt yön aikana liikkeessä ja vienyt hopeisen rannekorun mennessään. Varkaus vahvisti Eemelin päätöstä vaatia Veikalta nopeampaa toimintaa. Laskiessaan menetettyjen tulojen summaa hän yritti miettiä, miten esittäisi asian Veikalle. Hän ei halunnut tehdä tilanteesta epämukavaa, mutta ei myöskään antaa periksi. Se tulisi olemaan vaikeaa, mutta joka kerta Eemelin ajatusten alkaessa jänistää tehtävästä, hän palautti mieleensä Ollin kasvot tämän kertoessa vakuutuksen kirjeestä.

Kun kello näytti puoli kuutta, vatsanpohjaa alkoi värisyttää ja tilikirjoihin keskittyminen muuttui mahdottomaksi. Eemeli kävi vessassa ja katseli itseään peilistä. Poskipäillä näkyi rivi pisamia, jotka haalistuivat aina talveksi, mutta eivät koskaan kadonneet kokonaan. Eemeli pyyhkäisi hiuksiaan, jotka olivat ehtineet venähtää pitkäksi, ja yritti asetella suortuvia järjestykseen, kunnes muisti sitten laittavansa pipon päähän. Hän lähti vessasta päätään pudistellen. Oli mahdotonta olla jännittämättä Veikan näkemistä.

Saadakseen ajan kulumaan Eemeli kävi Minean kanssa läpi liikkeen sulkemiseen liittyviä tehtäviä. Asiakkaita kävi tuskin koskaan viimeisen vartin aikana, joten he laskivat kassan yhdessä, tarkistivat sitten seuraavan päivän asiakastyöt ja lukitsivat myyntitilan hyllyt ja kaapit.

Kello kuudelta liike oli valmis suljettavaksi. Eemeli ja Minea hakivat yhdessä ulkovaatteet paperihuoneesta, pukivat päälleen ja astuivat ulos. Veikka odotti näyteikkunan edessä, kasvoillaan tuttu hymy ja ruskeita suortuvia punaisen pipon alta pilkistäen.

”Hei”, Veikka sanoi.

”Hei”, Eemeli sanoi ja huomasi Minean katsovan vuoroin häntä, vuoroin Veikkaa, pieni hymy huulillaan. ”Tässä on Minea, meidän työntekijämme. Minea, tässä on Veikka.”

Minea ja Veikka tervehtivät toisiaan. Sillä välin Eemeli lukitsi liikkeen oven ja vilkaisi vielä postiluukkua, joka sekin olisi kaivannut oman lukkonsa pitääkseen paran ulkopuolella. Kun Minea lähti kävelemään kauppatoria kohti, Eemeli ja Veikka jäivät kahden kelloliikkeen eteen. He seisoivat hetken hiljaisina. Ilta oli kylmä, pakkasasteita vähintään viisitoista, mutta tuulta ei ollut. Eemeli ei tiennyt, mitä sanoa. Häntä jännitti sekä Veikan seurassa oleminen että tulevan keskustelun aloittaminen.

”No, minne haluat kävellä?” Veikka rikkoi lopulta hiljaisuuden.

”Kävellään vaikka jokirantaa pitkin?”

He suuntasivat keskustasta kaupungin läpi kulkevalle joelle ja lähtivät kävelemään sataman suuntaan. Eemeli yritti yhä uudelleen miettiä, miten saisi kerrottua syyn tapaamiseen. Hän tunsi vierellään kävelevän Veikan ihmettelevän hiljaisuuden, mutta ei halunnut vilkaista Veikkaa ennen kuin oli päättänyt, mitä sanoisi. Horisontissa näkyi vielä laskevan auringon kajo, mutta illan pimeys oli laskeutunut kaupunkiin. Heitä vastaan tuli pareittain lenkkeileviä ihmisiä, puhelimeen puhuvia koiranulkoiluttajia ja kotiin käveleviä työntekijöitä. Lähellä olevalla autotiellä oli ruuhkaa ja moottorien ärinä kantautui Eemelin korviin. Häntä ahdisti käsillä oleva tilanne. Jos jotain, hän olisi kaivannut hiljaisuutta. Joko oman kodin tai Veikan talon rauhallisuutta. Mutta siellä oli para ja Veikan läheisyys sai hänen ajatuksensa muuttumaan siirapiksi eikä…

”Emppu?”

Veikan ääni sai Eemelin irtautumaan ajatuksistaan. Hän huomasi puristaneensa lapasten peittämät kätensä nyrkkiin. Veikka katsoi häntä kulmat rypyssä, mutta Eemeli ei kyennyt pitämään hänen katseestaan kiinni vaan katseli edessään olevaa lumista kävelykatua.

”Mikä on vialla?”

Eemeli äännähti tietämättä ensin, miten sanoittaa tilanteen. Sitten hän päätti aloittaa kertomalla Siirin puhelusta. Veikka kuunteli, kun hän kertoi Ollin keuhkokuumeesta ja kuinka ajatteli kelloliikkeen tilanteen aiheuttaneen sen. Hän kertoi kirjanpidosta, vakuutusyhtiön uhkaavasta kirjeestä ja Ollin epäröinnistä rikosilmoituksen suhteen.

Eemelin olo ei keventynyt kertomisesta, mutta Veikasta huokuva myötätunto valoi häneen hieman uskoa siitä, että kaikki kyllä järjestyisi.

”Oletko kertonut hänelle parasta?” Veikka kysyi, kun Eemeli oli saanut kerrottua viime päivistä kelloliikkeessä ja huolestaan työntekijöiden riittävyyden suhteen. Minea ei kuitenkaan voisi olla heillä muutamaa viikkoa pidempään, mutta mitä jos Ollin parantumisessa kestäisi kuukausia?

Eemeli pudisti päätään. ”En tiennyt, miten kertoisin siitä. Nyt minua kaduttaa, etten sanonut mitään. Ehkä se olisi helpottanut Ollin stressiä ja hän ei olisi sairastunut. Jos olisin kertonut, mitään tällaista ei olisi tapahtunut.”

Veikka pysähtyi ja kääntyi katsomaan Eemeliä. Eemeli kohtasi hänen katseensa. Se oli illan pimeydessä tumma, mutta silmissä oli lämpöä.

”Parasta kertominen olisi tuskin ratkaissut asioita. Ehkä se olisi vienyt Ollin ajatukset hetkellisesti muualle, mutta vakuutuskirje on silti tosi ja rikosilmoituksen tekeminen olisi johtanut jatkokysymyksiin, joihin teillä ei olisi ollut tarjottavana järkeviä vastauksia”, Veikka sanoi ja odotti hetken ennen kuin jatkoi. ”Tämä ei ole sinun vikasi.”

”Mutta onhan se”, Eemeli sanoi. ”Ja se on myös syy siihen, että halusin nähdä sinut. Meidän on pakko korjata tilanne nyt. Oletko sinä saanut korut jo takaisin?”

Veikka katsoi häntä ja puri huultaan. Sitten hän pudisti päätään. ”Olen yrittänyt maanitella sitä, mutta -”

”Se ei riitä”, Eemeli keskeytti. Hän näki hämmennyksen Veikan kasvoilla, mutta pakotti itsensä jatkamaan. ”Meidän pitää tehdä enemmän. Sinun pitää tehdä enemmän. Minä tarvitsen ne korut ja kellot takaisin, jotta kirjanpito voidaan päivittää ja saamme liikkeen vakuutukset takaisin kuntoon. Vain siten Olli paranee.”

”Minä yritän kyllä, mutta -”

”Se ei riitä. En voi enää odottaa.”

Tuntui pahalta puhua Veikalle niin tiukasti ja asettaa vaatimuksia, jotka pakottivat Veikankin epämukavuusalueelleen. Mutta Eemelin piti yrittää auttaa Ollia ja kelloliikettä, joka oli Ollin elämäntyö ja josta oli tullut tärkeä turvapaikka ja ylpeyden aihe myös Eemelille. Sihvosen kelloliike ei voinut joutua taloudellisiin vaikeuksiin myyttisen, kotitekoisen varkaan takia. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Veikka katsoi joelle ja sen toisella puolella tuikkivia valoja. Eemeli vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti aistia Veikan tunnetilaa, mutta tämä seisoi niin tyynenä, että oli vaikea arvata hänen ajatuksiaan. Jokivarressa kävelevät ihmiset kiersivät heidät, vilkaisivat ehkä kahteen kertaan huomatessaan heidän välillään olevan kipeän jännitteen. Eemeli olisi halunnut tarttua Veikan käteen. Hän mietti paran aiheuttamaa haavaa ja oliko side vielä käden ympärillä. Mutta samalla hän halusi pysyä tiukkana ja osoittaa, että oli tosissaan. Kiertelyn aika oli ohi. Veikan oli otettava paran aiheuttamat ongelmat vakavasti.

”On olemassa vielä yksi keino”, Veikka sanoi lopulta, lausuen sanat hitaasti kuin ei olisi halunnut lausua niitä lainkaan. ”Jos maanittelu tai uhkailu ei auta.”

Eemeli katsoi Veikkaa, joka ei vieläkään kohdannut hänen katsettaan vaan tuijotti joen jäätynyttä pintaa.

”Mikä?” Eemeli kysyi. Hänellä oli huono aavistus ja hermostuneisuus levisi hänen kehoonsa. Veikka huokaisi ja katsoi lopulta Eemeliä silmiin.

”Minun pitäisi ottaa para hengiltä.”

Eemelin vatsanpohjaan ilmestyi ontto kolo.

”Sinähän sanoit, että jos para kuolee, sen omistajalle käy samoin.”

Veikka nyökkäsi. ”Mummi on kirjoittanut siitä. Hän oli kuullut sen omalta mummultaan, jonka kylässä oli useampikin para.”

”Sinä siis löysit hänen päiväkirjansa?”

”Löysin ne vasta toissapäivänä. Sen takia et ole kuullut minusta, sillä olen vasta päässyt alkuun. Olin ajatellut odottaa, että minulla olisi kerrottavana jokin järkevä ratkaisu, mutta parasta ei ole kauhean usein merkintöjä”, Veikka sanoi ja huokaisi. Ilma heidän välillään täyttyi höyrystä. ”Ymmärrän, että haluat korjata tilanteen mahdollisimman nopeasti. Sinulla on siihen täysi oikeus ja Ollin tilanne vain vauhdittaa asioita. Mutta ajatteletko… aiotko mennä…”

”Poliisille?” Eemeli kysyi. Sanoessaan sanan ääneen hän tajusi, ettei voisi tehdä niin Veikalle. Se tuntui liian kamalalta. Mutta Veikan esittelemä vaihtoehto oli paljon huonompi. Se ei edes ollut vaihtoehto, ei voinut olla. Eemeli pudisti päätään. ”Yritetään keksiä jotain. Mitä tahansa muuta.”

Veikan kasvoille kohosi helpotus ja hän tarttui Eemelin kintaan peittämään käteen. ”Voitko antaa minulle vielä muutaman päivän aikaa? Tiedän, että pyysin sitä jo aiemmin, mutta… Voin laittaa kaiken muun sivuun ja keskittyä selaamaan mummin kirjoja. Hyvällä tuurilla löydän jonkin ratkaisun.”

Eemeli katsoi Veikkaa, rohkaistui tarttumaan häntä kädestä ja nyökkäsi. Veikan lapanen kiertyi hänen omansa ympärille ja Eemeli antoi itsensä varovaisesti uskoa, että asiat selviäisivät.
« Viimeksi muokattu: 20.08.2022 09:47:34 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 837
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Ensinnäkin isot onnittelut ja halaukset tarinan loppuun kirjoittamisesta! ♥ Se on upea saavutus, ja on varmasti palkitsevaa saada tällainen pitkä projekti päätökseensä. Näin lukijan näkökulmasta täytyy todeta, että onneksi vielä on kuitenkin muutama osa julkaistavana, koska on kyllä takuulla haikeaa laskea irti tästä tarinasta sitten kun sen aika koittaa. Tätä on ollut ihana seurata ja elää mukana tässä vuoden mittaan. :) Toisekseen - onnea myös tuoreesta kissaperheenlisäyksestä, onpa ihanaa että teille on muuttanut kissa! :-* En ihmettele, että se oli inspiroimassa tuota kissanleikityskohtausta, koska kissat ovat kyllä niin eläväisiä ja veikeitä otuksia. Omasta aina haaveilen, mutta valitettavasti turhaan, kun puoliso on niin pahasti allerginen... :-X

Voi miten sydäntä pudottavasti tämä osa alkaa! Heti itkuisesta äänestä langan toisessa päässä tulee pahaenteinen fiilis, jonka sinetöi uutinen Ollin sairastumisesta. Eemelin huoli niin Ollin terveydentilasta kuin kelloliikkeen hoitamiseen liittyvistä käytännön asioista välittyy todella hyvin ja riipaisevasti. Eemelin itsesyytöksistä ja jossittelusta ilmenee jälleen kerran hienosti se, miten syvän myötätuntoinen ja välittävä ihminen hän on, niin hyvässä kuin vähän pahassakin - ei välttämättä ole kovin rakentavaa potea syyllisyyttä jostain, mihin ei ole suoraan pystynyt vaikuttamaan, mutta samalla se on niin inhimillistä ja ymmärrettävää. Voi että, tekisi mieli osaksi halata ja osaksi ravistaa Eemeliä ja kertoa oikein painokkaasti, ettei hän todellakaan ole itsekäs, pikemminkin päinvastoin! Ei hän pahuuttaan jättänyt kertomatta parasta, vaan se oli senhetkisen harkinnan tulos, ja vahvasti veikkaan, ettei kertominen olisi lopulta ehkäissyt keuhkokuumeen puhkeamista, vaikka se olisikin osaa stressistä helpottanut.

Oikeuksiinsa pääsee onneksi kuitenkin myös Eemelin ratkaisukeskeisyys. Tätä osaa lukiessa minulle tuli jotenkin tosi luottavainen fiilis, että kelloliike on kyllä parhaissa mahdollisissa käsissä Ollin sairastaessa ja (toivottavasti!) toipuessa. :) Onneksi on lisäksi vielä auttaviakin käsiä, kun Minea pääsee lukulomaltaan auttamaan liikkeessä (onpa muuten kivaa, ettei hän jäänyt pelkkien mainintojen varaan tarinan alussa, vaan hänen kanssaan tehty nollasoppari pääsee nyt enemmänkin käyttöön). En kyllä ihmettele yhtään, että Eemeli on joka tapauksessa kaiken härdellin ja muuttuneiden tilanteiden jäljiltä päivän päätteeksi aivan puhki ja rojahtaa vain sohvalle katsomaan hömppää. Koen myötätuntoa häntä kohtaan, sillä hän vaikuttaa jotenkin niin syvästi tuntevalta ja asioihin koko sydämellään investoituvalta ihmiseltä - joskus huolet ja murheet kuluttavat aika paljon ja ovat raskaita kantaa, kun niitä kantaa muidenkin puolesta.

Tuntuu luontevalta, että koko ajan kasvavat paineet ja huoli Ollista saavat Eemelin lopulta tarttumaan härkää sarvista ja ottamaan Veikkaan yhteyttä. Nautin miesten kävelyretken kuvauksesta ja heidän välisestään vuorovaikutuksesta ja etenkin siitä, miten ilma tuntuu tavallaan puhdistuvan, kun Eemeli saa lopulta esitettyä asiansa - hänelle ehkä epäluonteenomaisen tiukasti, mutta jotenkin tulee sellainen fiilis, että tiukkuus on tässä vaiheessa tarpeen ja heijastaa tilanteen vakavuutta. Sydämeni sulaa sille, miten ymmärtäväinen Veikka lopulta on ja miten myös Eemeli suhtautuu ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti esimerkiksi ajatellessaan, ettei Veikan tähden voisi mennä poliisin pakeille. Lopun kädestä pitäminen luo sellaista luottavaista fiilistä, että tässä ollaan kaikesta huolimatta yhtä rintamaa ja yritetään selvittää ongelma yhteistyössä. ♥ Saapa nähdä, mitä isoäidin päiväkirjat vielä paljastavat ja mitä miehet keksivät kokeilla! Mietin vain edelleen jonkinlaista vaihtokauppaa, jotain millä saada para tyytyväiseksi niin ettei se kokisi enää tarvetta varastella. Tai siihen juurisyyhyn pureutumista, miksi para ylipäätään on nyt aktivoitunut ja voisiko sen vakuuttaa siitä, ettei tilanne vaadi varastelua. Varminta varmaan olisi, jos Veikan osuuden saisi jotenkin kokonaan irrotettua parasta, mutta toivottavasti se ei tosiaan tapahdu paraa tappamalla ainakaan niin kauan kuin on olemassa se riski että Veikallekin sattuu jotain. :-X

Horisontissa näkyi vielä laskevan auringon kajo, mutta illan pimeys oli laskeutunut kaupunkiin. Heitä vastaan tuli pareittain lenkkeileviä ihmisiä, puhelimeen puhuvia koiranulkoiluttajia ja kotiin käveleviä työntekijöitä. Lähellä olevalla autotiellä oli ruuhkaa ja moottorien ärinä kantautui Eemelin korviin.
Nautin kävelykohtauksessa miesten välisen vuorovaikutuksen lisäksi kovasti myös talvisen jokirannan kuvauksesta. Tämä kohta maalaa niin tunnelmallisen ja eläytymään houkuttelevan kuvan ympäristöstä, että tuntuu kuin olisi itsekin paikan päällä - eikä haittaa yhtään, että täällä on hurja helleaalto meneillään!

Sihvosen kelloliike ei voinut joutua taloudellisiin vaikeuksiin myyttisen, kotitekoisen varkaan takia. Siinä ei ollut mitään järkeä.
Tämä ajatuskulku hymyilyttää minua, vaikka tilanne vakava onkin. :D Tuntuu luontevalta, että tietynlainen maanläheinen epäusko pilkahtelee silloin tällöin vieläkin, koska onhan se aikamoinen henkilökohtainen mullistus, että myyttinen olento paljastuukin totisimmaksi todeksi.

Mietinkin muuten joskus aikaisemmin sitä, auttaisiko postiluukun lukitseminen tai muilla tavoin yön ajaksi sinetöiminen pitämään paran poissa. Voi kyllä olla, että se keksisi vain uuden sisäänpääsyreitin - tai vaihtaisi paikkaa, minkä seurauksena se sitten olisi jonkun muun riesana, mikä ei sekään varmasti olisi tavoiteltavaa. Ei sitä varmaan oikein voi lukita majapaikkaansakaan, koska varmaan se neuvokkaana otuksena keksisi pakokeinon.

Pari pienenpientä juttua taas spoiler-tagin takana:
Spoiler: näytä
Lainaus
Sanat kuullessaan Eemelin sydän alkoi hakata.
Tässä muotoilussa "sanat kuullessaan" viittaa sydämeen, joka on virkkeen subjekti, eli siis sydän kuulee sanat ja alkaa sen seurauksena hakata. Jos tarkoituksena on ilmaista Eemelin kuulevan sanat, kohta tulisi muotoilla esimerkiksi "Eemelin kuullessa sanat hänen sydämensä alkoi hakata" / "Eemelin sydän alkoi hakata hänen kuullessaan sanat". Mutta voihan tietysti olla, että tarkoituksena on ollut kuvainnollisesti ilmaista, että sydän on se, joka sanat kuulee!
Lainaus
Seinällä oleva kellon tikitykset tunkeutuivat Eemelin tajuntaan.


Kiitos taas kovasti ihanasta luettavasta, viihdyin mainiosti tämänkin osan parissa! :-* -Walle




deep inside I think I might deserve it

Altais

  • ***
  • Viestejä: 799
Ihan huikeaa, että olet jo kirjoittanut tarinan valmiiksi asti, onnittelut! Samalla kuitenkin tuntuu hiukan haikealtakin, koska tätä on ollut niin kiva seurata sekä hahmojen vuoksi, jotka on jo tulleet tutuiksi, että juonen takia, kun tunnelma koko ajan tiivistyy, ongelmat käyvät piinallisemmiksi, eikä silti olla yhtään lähempänä niiden ratkaisemista (tai ehkä sittenkin ollaan).  :) Tässä luvussa tosiaan panokset kasvoivat aika lailla, ja itselläkin kyllä sydän särkyi sympaattisen Ollin vuoksi, joka kaiken paineen alla sairastui vakavan kuuloisesti. Eemelin syyllisyyden tunnetta on helppo ymmärtää, kuten myös tarvetta ratkaista ongelmat pian, mutta toisessa vaakakupissa on yhtä lailla vaikeita asioita. Eihän paraa nyt voi päiviltäkään päästää, jos se voisi tarkoittaa, että myös Veikalle käy huonosti, mutta voi vilpitöntä Veikkaa, joka kuitenkin ajatteli, että niin juuri pitäisi tehdä, ettei toisilla olisi vaikeaa. Ymmärrän kyllä Veikkaakin, ei varmaan ole helppo kestää, kun kokee varmaan olevansa ainakin osin vastuussa toisten ongelmista, vaikkei se hänen vikansa olekaan.

Sydän suli kyllä sille, kun kävelyn ja raskaan keskustelun päätteeksi Veikka ja Eemeli tarttuivat toisiaan kädestä. Ihan varmasti kummallakin on tässä tunteet pelissä, ja toivottavasti jompikumpi uskaltaa myös avata suunsa niistä ja tehdä aloitteen. Itse mietin, että ehkä Veikan pitää se tehdä, kun Eemeli on niin varautunut ja peloissaan omasta kelpaamisestaan. Mutta toisaalta voihan hänkin voittaa pelkonsa, jos tilanne on oikeanlainen, tai voihan sitten sattua vielä jotain niin yllättävää, että se saa kummankin pasmat sekaisin. Tämä nyt on taas tätä omaa spekulointiani, jota tykkään lukiessa harrastaa, ja tiedän hyvin, ettet voi ottaa siihen kantaa.  ;)

Ja voi, Aurajoen ranta! Ihanaa, kun teksteissä tulee vastaan tuttuja paikkoja, silloin pystyy näkemään ihan sielunsa silmin tilanteen ja kohtauksen, kun miettii, missä henkilöt tarkalleen ottaen ovat. Ihan parasta, kun tämä teksti sijoittuu omaan kotikaupunkiini. Kiitos jälleen upeasta luvusta, ja jatkoa odotellessa! :)
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 534
Walle, odotan aina innolla kommenttejasi, koska on ihanaa päästä eläytymään tunnetiloihisi uusimman luvun lukemisesta! Kiitos kovasti onnitteluista, olen kyllä itsekin hyvin ylpeä siitä, että olen saanut tämän valmiiksi :) Ja kissa on kyllä ihana! Se on löytänyt paikkansa sydämessäni enkä enää voisi kuvitella aamuja ilman vieressä kehräävää kissaa :-* Allergiat ovat kyllä tosi harmillisia. Itsekin olin pitkään allerginen kissoille, mutta viime vuosina vanhat allergiat ovat kadonneet ja sen mukana myös kissa-allergia! Tapahtuisipa sama hevosten kohdalla niin voisin palata ratsastusharrastuksen pariin... Kivaa kuitenkin, että olet ainakin aiemmin saanut olla eläinten kanssa löytöeläintalon toiminnan kautta. Toivottavasti löytäisit samanlaista toimintaa myös uudesta kotikaupungista!

Ilahduin kovasti siitä, että 11. luku vahvisti sekin käsitystä Eemelin luonteesta. Olet oikeassa, että Veikan kohtaaminen noinkin jyrkästi on Eemelille epätyypillistä ja kohtauksen kirjoittaminen sai minut kiemurtelemaan, mutta ajattelen, että painostavan stressin alla ihmisen käyttäytyminenkin voi muuttua ja silloin voi toimia toisin kuin yleensä. Minuakin ilahdutti, että Minea pääsi takaisin tapahtumiin! Se tapahtui melkeinpä vahingossa ja hihkuin ilosta, kun tajusin, että hän pääsee jälleen tarinaan :D Ihana kuulla, että tykkäsit kävelystä jokirannassa ja että se jätti toiveikkaan olon. Pian ollaan jo ratkaisun äärellä! Hauskaa silti edelleen saada lukea, millaisia vaihtoehtoja tilanteessa näet ja mikä voisi olla kaikkien eduksi. Ja olet oikeassa siinä, että para on edelleen Eemelille vähän vaikeasti hyväksyttävä asia - ja siksi se tuo oman outoutensa kaikkeen :D Kiitos jälleen typojen huomauttamisesta ja että luet tätä näin aktiivisesti. Minua ilahduttaa valtavasti se, miten olen onnistunut luomaan sinun hahmostasi tarinan, joka viehättää myös sinua! ♥

Altais, minullakin on vähän haikea olo, kun tämä tarina lähestyy loppuaan! Mutta on vain nautittava siitä, mikä on jäljellä ja tietenkin kaikesta siitä, mitä on tähän asti saatu lukea :D Veikan vilpittömyys on kyllä ehkä jopa hieman epäterveellistä, mutta luulen, että Eemelistä on tullut hänelle kovin tärkeä ja hän haluaa pitää kiinni siitä hyvästä, mitä elämä on hänen eteensä tuonut. Jos tarina olisi vielä pidempi ja olisin lihavoittanut keskiosaa enemmän, Veikkaankin olisi tullut enemmän syvyyttä ja ehkä ymmärtäisimme silloin hänen motiivejaan vielä paremmin :P Joitain ajatuksia hänen taustastaan minulla kyllä on, mutta ne eivät tähän tarinaan ole oikein mahtuneet. Ihana kuulla, että tykkäsit tuosta jokirantakävelystä, sen tunnelmasta ja lopun toiveikkuudesta! Eemeli on tosiaan aika lukossa, mutta tukea suhteelle ainakin riittää ja hyvällä tuurilla se potkii häntä avaamaan suunsa ;) Kiitos kovasti kommentista! ♥

K/H: Luvun editoimisessa on kestänyt, kun työt jälleen alkoivat, mutta ai että, miten tätä olikin kiva editoida! Tätä lukua oli hauska kirjoittaa ja on ihanaa saada jakaa tämä teidän kanssanne! Tarina alkaa kovasti lähestyä loppuaan ja sehän tarkoittaa tilanteen ja tapahtumien tiivistymistä. Toivottavasti pysytte mukana! Lempeää elokuuta :)



Kahdestoista luku


Ollin vointi alkoi kohentua muutaman päivän antibioottikuurin jälkeen. Eemeli ei ehtinyt kelloliikkeestä vierailulle sairaalaan, mutta Siiri lähetti hänelle päivittäin viestejä tilanteesta. Tieto siitä, että keuhkokuume ei ollut verottanut Ollia pahemmin ilahdutti kaikkia kelloliikkeen työntekijöitä. Eemeliä uutinen helpotti tosin vain hetkellisesti. Para, sen tekemät varkaudet ja kelloliikettä uhkaava tilanne painoivat taakkana hänen rintakehällään ja päätyivät jo hänen uniinsa. Vakuutusyhtiöstä oli tullut jälleen uusi kirje, ja liikkeen kohtalo tuntui lepäävän Eemelin harteilla. Siitä huolimatta hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa viestiä Veikalta.

Saadakseen hermostuksensa ja ajatuksensa kuriin Eemeli kävi iltaisin kiipeilyhallissa. Konkreettiset nousut, käsilihaksissa tuntuva rasitus ja selkää pitkin valuva hiki auttoivat häntä irtautumaan ahdistuksesta, ja mieleen nousi jälleen toive kiipeilyreissusta jonnekin päin Norjaa. Tuntui vieraalta ajatella jotain niin rentoa ja keveää usean synkän päivän jälkeen eikä Eemeli uskaltanut vielä uskoa asioiden selviävän parhain päin, mutta jokainen valloitettu seinä etäännytti häntä paran aiheuttamista ongelmista.

Kolmantena päivänä jokirannassa käydyn keskustelun jälkeen jälkeen Eemeli sai vihdoin Veikalta viestin. Hän oli juuri käynyt suihkussa kiipeilyn jälkeen ja etsi pyykkikorista treenivaatteita pyykkikoneeseen laitettavaksi.

Löysin vihdoin jotain. Katso tätä.

Viestin mukana oli kaksi kuvaa, joiden Eemeli päätteli olevan sivuja Veikan mummin päiväkirjasta. Muistikirjan kellertävä sivu oli kirjoitettu täyteen kaunista kaunokirjoitusta tummalla, kapeakärkisellä mustekynällä. Kirjan sivut olivat käpertyneet toisesta kulmasta, mutta muuten tekstiä pystyi lukemaan ongelmitta. Eemeli istui kylpyhuoneen lattialle ja zoomasi lähemmäs tekstiä.

12.08.1997

Äiti alkaa olla vanha. En usko, että hänellä on enää montakaan vuotta jäljellä, ja harva asia saa hänen silmänsä syttymään. Hänen elämänsä on pelkkää rutiinia: aamukahvia, uutisia ja Suomi-filmejä televisiosta, kävelyjä lähikorttelien ympäri ja illalla iltarukous taivaan isälle. Toivottavasti minun elämästäni ei tule vanhana samanlaista loputonta kierrettä. Minä haluan vielä vanhanakin tanssia Bee Geesin tahtiin ja ottaa huikan konjakkia ennen nukkumaanmenoa.

Mutta pientä Veikkaa äiti katselee mielellään ja loistaa ylpeydestä, kun kaikki neljä sukupolvea ovat koolla samassa huoneessa. Minäkin pidän Veikasta. Hän on yhdeksänvuotiaaksi loputtoman kekseliäs ja älykäs ja pitää meidät aikuiset jatkuvasti varpaillaan. Äiti sanookin usein Veikan olevan kuin minä pienenä.

Toinen asia, mikä tuottaa äidille edelleen iloa, on vanhojen aikojen muisteleminen. Muutama päivä sitten keitin meille iltapäiväkahvit, ja kesken tassilta ryystämisen äiti alkoi muistella ystävänsä Inkerin paraa. Se oli äidin sanojen mukaan mitä kiltein pieni olento: kuulias ja lempeä, avulias ja loputtoman lojaali. Saattoi jopa istua iltaa perheensä kanssa, kun sille päälle sattui. Sillä oli sydänkin silkistä, vaikka mietinkin, mistä lienevät sen pula-aikana repineet.

Äiti kertoi Inkerin paran tulleen perintönä tämän isoäidiltä, Marjatalta. Marjatta oli tehnyt paran aikoinaan itselleen, muttei ollut halunnut sen kuolevan silloin kun tiesi oman tiensä olevan päättymässä. Inkeri oli silloin suostunut ottamaan sen ennakkoperintönä. Paraan oli kiedottu hänen hiussuortuvansa ja sen sydämelle tiputettu pisara hänen vertaan samalla, kun he olivat hokeneet “siirry para, siirry para”. Sitä oli jatkunut, kunnes para käänsi katseensa Inkeriin ja kujersi kuin omistajalleen.

En ole koskaan kuullut sellaisesta aiemmin: että paran voisi siirtää sukupolvelta toiselle. En ole voinut olla ajattelematta asiaa sen jälkeen. Veikka ihailee paraa ja jaksaa katsella sen puuhailua tuntikausia. Eilenkin hän oli täällä yötä ja istui puuvajassa iltamyöhäiseen tarkkailemassa, kuinka para järjesteli naapurin Mikalta varastamiaan nauloja. Parakin pitää Veikasta, ja olen alkanut miettiä, jos antaisin paran Veikalle ennakkoperintönä niin kuin Marjatta antoi omansa Inkerille.


Eemeli kohotti katseensa kylpyhuoneen kaakeleihin ja mietti hetken ennen kuin kirjoitti Veikalle vastauksen.

Muistatko itse tuon siirtoriitin?

                        
Hyvin etäisesti. Se taisi olla kokemuksensa aika erikoinen, kun asiaan kuului veren vuodatusta. Tuon siirry para -hokeman muistan.

En ihmettele, että olet unohtanut osan. Mutta entä yhteyden rikkominen? Löydätkö jotain siitä?

Veikka luki viestin melkein heti. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, ja odottaessaan Eemeli etsi viimeisetkin vaatteet pyykkikoneeseen, lisäsi pesuainetta ja laittoi koneen käyntiin. Hän käveli keittiöön ja teki itselleen muutaman voileivän. Kun ne olivat valmiita, puhelin värisi uuden viestin merkiksi. Liitteenä oli jälleen kuva päiväkirjasta.

23.01.1998

Kyselin äidiltä taas Inkerin parasta. Hänen muistinsa reistailee eikä sanoista tahdo enää saada kunnolla selvää. Voiko hänen muistoihinsa edes luottaa? Vain silloin, kun hänen katseensa kirkastuu, olen melko varma, että muistot ovat aitoja eivätkä hänen muistisairautensa vääristämiä.

Kysyin, oliko para Inkerille uskollinen, vaikka oli alun perin Marjatan. Näin äiti vastasi (noin suurin piirtein, kirjoitan ulkomuistista):

“Olihan se uskollinen. Se oli niin kiltti, että olisi tehnyt Inkerin puolesta vaikka mitä. Mutta aivan kaikkeen se ei suostunut. Sillä oli joitain periaatteita, asioita, joita Inkerin äiti ei olisi ikimaailmassa sallinut sen varastaa. Minä pidin Inkeristä, hän oli hauska ystävä, mutta minun on sanottava, että hän oli kamalan turhamainen. Marjatta puolestaan oli nuuka nainen eikä koskaan pyytänyt enempää kuin tarvitsi. Joten kun Inkeri pyysi siltä jotain erikoista, kerran esimerkiksi varastamaan kangaspakan naapurikaupungin räätäliltä, para ei suostunut. Se piti kiinni Marjatan periaatteista eikä taipunut Inkerin hullutteluihin.”

Para muotoutuu siis omistajansa mukaiseksi. Sen ei pitäisi olla ongelma Veikan kanssa: joskus minusta tuntuu, että olemme kuin samasta puusta veistetyt. Mitä enemmän mietin paraa perintönä, sitä paremmalta idealta se tuntuu. Ehkä Veikan kymmenvuotispäivä olisi hyvä mahdollisuus jakaa para hänen kanssaan.


Merkinnän viimeiset lauseet saivat Eemelin hymähtämään. Hän kirjoitti vastauksen suupielet hymyyn kohonneina.

“Para muotoutuu omistajansa mukaiseksi.” Sinun ja isoäitisi tilanne taitaa olla käänteinen Marjatan ja Inkerin paraa ajatellen.

Heh, mietin aivan samaa. Mutta tämä selittää paljon. Voisi siis ajatella, että yhteys ei ole yhtä vahva perijän ja paran välillä kuin alkuperäisen omistajan kanssa. Maalaisjärjellä ajateltuna silloin kohtalotkaan eivät olisi yhtä sidotut. Tuntuu, että olen lähellä vastauksen löytämistä. Katson vielä, jos löytäisin jotain tästä päiväkirjasta.

Kuinka monta olet ehtinyt selata?

Ainakin viisitoista…

Eemeli naurahti saadessaan viestin mukana kuvan Veikasta, joka esitti nukahtaneensa päiväkirjapinon päälle. Veikalla oli päällään harmaa villapaita ja hiukset olivat entistä enemmän sekaisin. Hän oli kaunis väsyneenäkin. Eemeli näpytteli vastauksen:

Onnea ja voimia viimeisille sivuille! Kerro, jos löydät jotain.

*

Lupaavien löytöjen herättämä ilo vaimeni kituvaksi toivonkipinäksi, kun Eemeli seuraavana päivänä heräsi eikä ollut vieläkään saanut uutta viestiä Veikalta. Oli sunnuntai ja kelloliike oli kiinni, mikä tarkoitti vapaapäivää raskaan viikon jälkeen. Eemeli keitti itselleen aamukahvit, ripusti edellisillan pyykit kuivumaan ja selaili puhelimeltaan päivän uutisia syödessään aamupalaa. Mitä pidempään Veikan hiljaisuutta kesti, sitä lähemmäs Eemeli tunsi huolen ja ahdistuksen jälleen hiipivän kehoonsa.

Aamupäivä kului eikä Eemeli malttanut keskittyä tekemään mitään niistä kotitöistä, joita oli ajatellut ehtivänsä hoitaa ennen uuden työviikon alkua. Ajatukset pyörivät jatkuvasti parassa, päiväkirjateksteissä ja mietteissä siitä, mitä tapahtuisi, jos he eivät saisi paraa kuriin. Lopulta hänen oma levottomuutensa turhautti häntä niin, että hän lähetti Ollille viestin ja kysyi, jos voisi tulla käymään hänen luonaan. Iloinen "Tervetuloa!" tuli muutamassa minuutissa. Eemeli puki talvivaatteet päälleen ja lähti pyörällä kohti sairaalaa. Hän osti alakerran kahviosta piispanmunkit ja lähti sitten etsimään tietään sokkeloisia käytäviä pitkin kohti vuodeosastoa, jolla Olli oli viestittänyt olevansa.

Sairaalan käytävillä liikkui useampikin vierailija ja erilaiset parfyymit ja muut tuoksut sekoittuivat vahvaan desinfiointiaineen hajuun. Tunnelma oli kuitenkin rauhallinen: tällä osastolla oli lähinnä toipilaita. Hetken etsittyään Eemeli löysi oikean oven ja koputti ennen kuin astui sisään.

Sairaalasängyssä istuvan Ollin kasvoille levisi hymy, kun hän näki Eemelin. Hän jakoi huoneen vain yhden toisen potilaan kanssa, jonka sängyn ympärille oli vedetty verhot.

"Emppu, tule peremmälle! Täällä on sinulle tuoli. Istu alas."

Eemeli käveli Ollin luo ja tarkkaili hänen olemustaan. Siiri oli ehtinyt varoittaa, että raju keuhkokuume oli verottanut Ollia, mutta siitä huolimatta Eemeliä ahdisti nähdä Ollin kalpeat kasvot, ja harmaa, yleensä tuuhea tukka näytti sekin väsähtäneeltä ja lattealta. Nenän alla olevien happiviiksien näkeminen oli kuitenkin vaikeinta. Ne korostivat Ollin tilan haurautta ja kuinka vaaralliseksi keuhkokuume oli ehtinyt äityä. Syyllisyys pisteli Eemelin kehoa, mutta hän muistutti itseään Veikan sanoista. Ollin keuhkokuume ei ollut hänen vikansa.

"Miten voit?" hän kysyi, yrittäen pitää äänensä keveänä.

"Paljon paremmin kuin muutama päivä sitten", Olli sanoi ja hymy hänen kasvoillaan himmeni hieman. "Taisi olla aika tiukka tilanne. En muista paljoakaan."

Eemeli kohotti kädessään olevaa pussia. "Toin piispanmunkkeja, jos maistuu."

"Maistuisipa hyvinkin, mutta saan hoitajilta sapiskaa, jos syön jotain, mikä ei ole tullut tämän paikan keittiöstä. Kiitos kuitenkin."

Eemeli nyökkäsi ja istui tuolille, joka oli asetettu Ollin sängyn viereen. Hän katseli ihoon pistettyä kanyylia ja sairaalapyjaman pesussa haalentunutta vihreää väriä. Vatsaa väänsi.

"No, miten kelloliikkeessä sujuu?" Olli kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Eemeli yritti parhaansa mukaan kertoa kuluneiden päivien tapahtumista: miten myynnit olivat edistyneet, millaisen käkikellon eräs asiakas oli tuonut korjattavaksi ja miten hyvin Minea pärjäsi. Vastaukset jäivät kuitenkin vaimeiksi, vaikka Eemeli yritti löytää niihin pirteyttä ja energiaa. Sitten Olli kysyi vaikeimman kysymyksen:

"Entä varkaudet? Onko niistä selvinnyt jotain?"

Eemeli veti keuhkot täyteen happea, päästi ilman hitaasti ulos ja nyökkäsi.

"On?" Olli yllättyi ja kohottautui parempaan istuma-asentoon. "Mitä olet saanut tietää?"

"Minä…", Eemeli aloitti ja joutui pakottamaan loput sanat ulos. "Minä tiedän varkaan."

Ollin kulmat kohosivat niin, että otsan rypyt muuttuivat syvemmiksi. "Mitä? Miten?"

Eemeli huomasi puristavansa piispanmunkkipussia sylissään ja laski pussin reppunsa viereen lattialle. Hän mietti sanojaan hetken, katsoi Ollia ja keräsi rohkeutta. Oli aika puhua asioista rehellisesti.

"Haluan aloittaa pyytämällä anteeksi."

"Miksi ihmeessä?"

"Koska olen tiennyt varkaan jo jonkin aikaa. Itse asiassa jo kuukauden päivät."

Ollin ilme muuttui yhä yllättyneemmäksi.

"Emppu, mitä ihmettä?"

"Olen pahoillani. Minusta tuntuu, että…", Eemeli sanoi, mutta joutui nielaisemaan ahdistuksen takaisin alas ennen kuin pystyi jatkamaan. Hänen oli vaikea ylläpitää katsekontaktia Ollin kanssa. "Minusta tuntuu, että olen pettänyt luottamuksesi."

Olli nojautui eteenpäin ja laski kätensä Eemelin olkapäälle. "Kerro kaikki alusta alkaen. Katsotaan sitten, onko minulla jotain anteeksiannettavaa."

Lempeys Ollin äänessä sai Eemelin hengähtämään helpotuksesta. Hän aloitti alusta, eli päivästä, kun oli katsonut videokameran nauhaa ja huomannut siinä vilahtaneen oudon varjon. Hän selitti, mitä kelloliikkeessä vietetyn yön aikana todella oli tapahtunut ja kuinka oli seurannut olentoa huvilalle saakka. Pieni hymy eksyi karehtimaan Ollin huulille siinä kohtaa, kun hän kertoi Veikan pyytäneen häntä uudelleen huvilalle kertoakseen totuuden. Onneksi hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan antoi Eemelin jatkaa kertomista.

"Sitten Veikka paljasti, että sukkapuikko-olento on para. En tiedä, oletko kuullut niistä, mutta -"

"Para!" Olli huudahti ja joutui saman tien yskänpuuskan kouriin. Eemeli ojensi hänelle vesimukia, josta Olli sai pian juotua pienen siemauksen ja jatkoi sitten innoissaan: "Mitä pidemmälle tarinasi eteni, sitä varmempi olin, että se oli para!"

"Sinä… tiedät niistä?"

"Tiedänkö? Olen nähnyt sellaisen!"

Eemeli tuijotti Ollia. Hänen oli vaikea uskoa kuulleensa oikein.

"Tietävätkö kaikki muut paitsi minä, mikä para on?"

Ollia Eemelin kysymys nauratti, mutta nauru muuttui uudeksi yskänpuuskaksi. Huoneen ovi avautui ja sairaanhoitaja vilkaisi sisään, mutta Olli heilautti kättään vakuuttaen hyvinvointiaan yskän seasta. Kun ovi jälleen sulkeutui ja yskä rauhoittui, Eemeli pyysi Ollia kertomaan lisää.

"Olin silloin vain pieni pojankloppi enkä voi vannoa, että näin yön hämärässä oikein. Mutta meidän lasten keskuudessa kulki tieto siitä, että minun kotikuntani vanhimmalla asukkaalla, 98-vuotiaalla Saaralla, oli para. Sanottiin, että se hankki hänelle viimeisinä vuosina kaiken ruoan, mitä Saara tarvitsi. Häntä ei nimittäin koskaan nähty käyvän edes lähi-Siwassa. Joten kerran, kun olin myöhään syysiltana liikkeellä, näin yhdellä jalalla hyppivän pienen olennon kulkevan Saaran kotikadulla. Olen melko varma, että se oli hänen paransa. Olennot kiinnostivat minua melkoisesti muutaman vuoden ajan, mutta kun perheeni muutti maalta kaupunkiin, ne unohtuivat. En ole miettinyt niitä sen jälkeen, en ennen tätä päivää."

Ollin silmät tuikkivat, kun hän kertoi tarinaa. Eemeli kuunteli epäuskoisena ja samalla helpottuneena: Olli uskoi häntä. Sitä hän ei ollut osannut odottaa.

"Mutta mikä Veikan paran ongelmana on?" Olli kysyi. "Eikö hän voi käskeä sitä lopettamaan varastamista?"

"Se ei tunnu olevan vaihtoehto", Eemeli sanoi ja jatkoi tarinaa kertomalla edellisillan tekstiviesteistä, perinnöstä ja kuinka he arvelivat sen vaikuttavan Veikan vaikutusvaltaan. "Para aiheuttaa nyt enemmän huolta kuin iloa ja sitä on vaikea kontrolloida. Veikka on miettinyt, pitäisikö se ottaa hengiltä. Heikompi yhteys voisi kumota sen, että paran hengen vieminen -"

"Vie myös omistajansa hengen", Olli päätti Eemelin lauseen ja nyökkäsi vakavana. "Ymmärrän, että tilanne on hänelle vaikea. Parat ovat siitä hankalia otuksia, että ne ovat kovin ehdottomia. Niille varastaminen on elämän ydin, eikä niille kelpaa mikään muu työ. Sillä tavalla ne ovat oikeastaan aika hyödyttömiä, sillä jos omistaja ei halua varasta, parasta ei ole mitään hyötyä. Sen tappaminen on kuitenkin iso riski ja päätös pitää harkita tarkkaan."

"Luuletko, että teoria voisi toimia?"

Olli hiljentyi hetkeksi, mutta piti katseensa Eemelissä. Eemeli toivoi koko sydämestään saavansa myöntävän vastauksen. Lopulta Olli rikkoi hiljaisuuden syvällä huokauksella.

"Minun sanaani ei voi luottaa, enkä haluakaan ottaa vastuuta tällaisesta päätöksestä. Tietoni paroista perustuvat osittain pelkälle kuulopuheelle, isältä pojalle kulkeneiden tarinoiden pohjalle, mutta sen perusteella, mitä muistan lukeneeni ja kuulleeni lapsena… Sanoisin, että Veikalla on mahdollisuus selvitä."

Helpotus tulvahti Eemelin läpi.

"Tarkoitatko sitä todella?"

"Mutta jos Veikka päättää yrittää tuhota paran, hän ei tule selviämään siitä vahingoitta", Olli jatkoi. "Kun se tapahtuu, sinun pitää olla siellä valmiina auttamaan."

Eemeli nyökkäsi. Ajatus paran tappamisen seurauksista kylmäsi häntä, mutta samalla helpotuksen tunnetta oli vaikea tukahduttaa. Hänen päällimmäisenä ajatuksenaan oli lähettää Veikalle viesti ja kertoa uudesta tiedosta heti. Olli katsoi häntä huvittuneena.

"Hänestä on tainnut tulla sinulle tärkeä?"

Puna kohosi Eemelin kasvoille. Hän hymähti ja nyökkäsi.

"Se on hyvä", Olli sanoi. "Se on oikein hyvä. On jo aikakin, että löydät elämääsi jonkun."

"Entä kelloliike?" Eemeli kysyi yrittäen olla välittämättä punasta, joka kohosi hänen poskilleen. Olli rypisti otsaansa ja mietti hetken.

"Nyt, kun tiedän, mistä varkauksissa on kyse, ajattelen, että meidän on parempi odottaa. Annetaan Veikan tehdä päätös parasta rauhassa ja katsotaan sitten, mitä jatkotoimenpiteitä se meiltä vaatii."
« Viimeksi muokattu: 26.08.2022 09:34:22 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Violetu

  • Charmed one
  • ***
  • Viestejä: 5 268
  • Aikamatkalla
Tervehdys,  kyllä,  edelleen mukana, kommentoinnin harvuudesta huolimatta o/

Ah,  miten helpottavaa,  että Olli oli myös tietoinen parojen olemassaolosta,  eikä Eemelin tarvinnut siinä suhteessa  enempää kärsiä. ☺️
Lukijana ja katsojana olen aina pitänyt materiaalissa esiintyvää "tällainen yliluonnollinen juttu tekee pahuuksia,  mutta siitä ei voi kertoa kenellekään,  koska kukaan ei usko,  ja päädyt itse syytetyksi"  aika turhauttavana,  hyvä siis,  ettei siihen jouduttu🤭
Hiiii,  tämä pisti kyllä jännityksellä odottamaan,  mitä seuraavaksi,  kuinka Veikan käy,  jos yrittävät ottaa paran hengiltä🙈🤩

~Violet kiittää

We want the power,
give us the power

Altais

  • ***
  • Viestejä: 799
Voi mitkä ristiriitaiset fiilikset mulla on nyt tuon paran tuhoamisen suhteen! Kun tavallaan Veikka ja Eemeli tuntuvat miettivän sitä jo ihan vakavissaan, ja Ollikin vielä tiesi aiheesta hämmästyttävän paljon (mikä oli suloinen ja ihana yllätys), ja se tuntuisi ratkaisulta ongelmaan, mutta toisaalta Veikan kohtalo on silloin enemmän kuin kysymysmerkki. Tavallaan noista päiväkirjamerkinnöistä tuli sellainenkin olo, että parat ovat joskus olleet hirmu lämminhenkinen osa perhettä, ja pieni Veikkakin on tykännyt parasta. Niin, että olisi hienoa, jos tässä keksittäisiinkin jokin keino säilyttää paran henki, jos vaikka tuo siirtäminen onnistuisi siten kuin tuolla päiväkirjamerkinnöissä kerrottiin. Jos se kuuluisi kokonaan Veikalle, se varmaan lakkaisi varastelemasta kelloliikkeestä Veikalle tarpeettomia, kalliita juttuja, ja kaikkien elämä voisi jatkua.  :)

Mutta tällainen toiveajattelu heräsi lukijalle, kun tällainen onnellisten, pehmoisten loppujen ystävä tuppaan olemaan. Ja kun kaikki ovat tässä tarinassa niin tykättäviä hahmoja, niin kellekään ei toivoisi mitään ikävää. Veikka on ihana, ja Eemelillekin olisi varmaan hirveä juttu, jos hänelle kävisi tässä huonosti, ja voi sitä syyllisyyden määrää, mitä siitä seuraisi Eemelille.  :'( Mutta toisaalta Olli on myös ihana, ja erityisesti tässä luvussa hän suhtautui niin rauhallisesti Eemelin uutiseen, ja oli valmis antamaan asian Veikan ratkaistavaksi. Hänen takiaan toivoisi kyllä, että kelloliikkeen tarina saisi jatkua, eikä vakuutusyhtiöiden ja sen sellaisten kanssa tulisi enää ongelmia.

Joten nyt ihan todella jännityksellä jään tulevaa odottamaan! Kiitos tästä, on todella ihana tarina, kun on samaan aikaan jännittävä mutta kuitenkin niin lämminhenkinen ja tunnelmallinen.  :)
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 837
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tämän osan alku herättää minussa taas kovasti myötätuntoa Eemeliä kohtaan, kun huoli vain kasvaa, vakuutusyhtiö ei jätä rauhaan ja tilanne hiipii jo uniinkin. :-\ Eemelillä on onneksi kuitenkin selviytymismekanismeja, jotka vievät ajatukset edes toviksi toisaalle. Minua ilostuttaa kovasti se, miten Eemelin kiipeilyharrastus on kulkenut matkassa mukana läpi tarinan, vaikkakin ymmärrettävästi taustalla ja sivuosassa. Tämä kuvaus on jotenkin tosi samaistuttava:
Saadakseen hermostuksensa ja ajatuksensa kuriin Eemeli kävi iltaisin kiipeilyhallissa. Konkreettiset nousut, käsilihaksissa tuntuva rasitus ja selkää pitkin valuva hiki auttoivat häntä irtautumaan ahdistuksesta, ja mieleen nousi jälleen toive kiipeilyreissusta jonnekin päin Norjaa. Tuntui vieraalta ajatella jotain niin rentoa ja keveää usean synkän päivän jälkeen eikä Eemeli uskaltanut vielä uskoa asioiden selviävän parhain päin, mutta jokainen valloitettu seinä oli etäännytti häntä paran aiheuttamista ongelmista.
On ihanaa, kun voi hukuttaa huolet hetkeksi vaikkapa johonkin fyysiseen tekemiseen ja rasitukseen. ♥ Etenkin tuo viimeinen virke on minusta tosi kauniisti ja eläväisesti ilmaistu. Siinä lukee muuten "oli etäännytti", pitäisi varmaan olla vain "etäännytti" tai "oli etäännyttänyt".

Nautin kovasti myös siitä, miten tässä tarinassa on harrastusten ohella läsnä muutakin tavallista arkea ja kotiaskareitakin. Esimerkiksi Eemelin pyykinpesupuuhat toimivat luontevana taustakehyksenä hänen ja Veikan viestittelylle (ja sydämeni sulaa sille, miten Eemeli istahtaa muitta mutkitta kylpyhuoneen lattialle syventyäkseen päiväkirjamerkintöihin!). Koko ajan on ihanasti läsnä sellainen slice of life -meininki, jollaisesta viehätyn aina kovasti. Se muodostaa miellyttävän kokonaisuuden varasmysteerin kanssa ja tasapainottaa toiminnallisempia kohtauksia tosi hyvin.

Lisäksi nautin tässä osassa noista päiväkirjamerkinnöistä - ai että miten sinulla onkin taito herättää kirjoitettu kieli henkiin niin, että siitä välittyy elävä kuva ja käsitys sen takana olevasta ihmisestä ja persoonasta! :-* Itse merkinnät tuntuvat tosi luontevilta ja luontaista ajatuksenjuoksua seuraavilta, esimerkiksi se miten Veikan isoäiti aloittaa avautumalla omasta äidistään ja tämän hiipuvasta elämänilosta ja päätyykin sitten loogisesti siihen, mikä tälle vielä aiheuttaa iloa, ja sitä kautta paraan. Lisäksi kirjoituksissa on minusta havaittavissa selkeä kertojaääni, joka maalaa entistä eläväisempiä mielikuvia Veikan isoäidistä ja siitä, että hän tosiaankin taisi olla aika värikäs tapaus. Tämä kohta hymyilyttää minua kovasti:
Minä haluan vielä vanhanakin tanssia Bee Geesin tahtiin ja ottaa huikan konjakkia ennen nukkumaanmenoa.
Bee Geesin tahtiin, parasta! :D Sympaattista on myös se, miten Veikan isoäiti pohdiskelee, että hän ja Veikka ovat kuin samasta puusta veistetyt eikä paran perimisestä siksi koituisi ongelmia. Ihan ymmärrettävää - vaikkakin nykytilanteen valossa harmillista -, ettei sitä välttämättä tule ajatelleeksi niin kauaskantoisesti, että se lumoutuneena paran touhuja seuraava pikkulapsi onkin joskus itse aikuinen omanlaisine ajan saatossa kypsyneine elämänarvoineen ja näkemyksineen. Epäilemättä Veikassa on vieläkin jotain samaa kuin isoäidissään, ja he vaikuttavat jossain määrin hengenheimolaisilta (ihanaa sukupolvien välistä yhteyttä!) mutta paran varasteluista on silti aiheutunut ennalta-arvaamattoman paljon murhetta ja tunnontuskiakin Veikalle - jotain, mitä isoäiti ei selvästikään osannut ennakoida. Nämä päiväkirjamerkinnät avaavat kyllä hyvin isoäidin päätöksentekoprosessia ja sitä, miksi paran antaminen perinnöksi vaikutti hänestä hyvältä idealta.

Ihanasti toivo vähän pilkahtelee päiväkirjamerkintöjen myötä, mukavana vastapainona luvun alun huolestuneille tunnelmille, ja vähän lisää toivoa (tai ainakin lohtua) valaa Eemelin sairaalavierailu ja keskustelu Ollin kanssa. Tuntuu luontevalta, että Eemeli kokee tarvetta mennä käymään ja jutella vihdoin avoimesti, ja sydämeni sulaa sille, miten hän haluaa pyytää anteeksi ennen parasta kertomista - taas yksi kaunis osoitus Eemelin suoraselkäisyydestä, vastuuntuntoisuudesta ja empaattisuudesta. Tuntuu siltä, että Eemelille on tavallaan tosi tärkeää saada paitsi kerrottua Ollille, myös pyydettyä anteeksi, ja näin lukijanakin tulee hyvä ja levollinen fiilis siitä, että Eemeli ja Olli ovat nyt samalla sivulla ja molemmat ajan tasalla. Enpä olisi osannut odottaa, että Olli tietääkin parojen olemassaolosta, joten koin lukiessa Eemelin mukana aikamoisen yllätyksen - mutta silti tosi luontevalta ja loogiselta tuntuvan yllätyksen! Olli on kuitenkin jo vanhempaa sukupolvea, joten on helppo uskoa, että maaseudulla lapsuuttaan viettäneenä hän on kuullut paroista ja nähnytkin sellaisen. On oikeastaan aika helpottavaakin, että Olli tietää ja uskoo, eikä Eemelin tarvitse enää murehtia siitä, miten saada Olli vakuuttumaan näinkin hullusta asiasta. Levollista fiilistä vahvistaa myös se, miten Olli haluaa odottaa ja antaa Veikan tehdä päätöksensä rauhassa. Kyseessä on kuitenkin iso päätös, ja lisäksi minulle tulee sellainen kutina, että Olli on valmis luottamaan Veikkaan ja tämän harkintakykyyn näin vahvasti siksi, että hän vaistoaa Veikan olevan Eemelille todella tärkeä - ja koska hän luottaa Eemeliin, on hänellä syy luottaa myös Veikkaan. Tämä on niin ihanasti sanottu, että sydämeni kipristyy:
“Se on hyvä”, Olli sanoi. “Se on oikein hyvä. On jo aikakin, että löydät elämääsi jonkun.”

Toivon kyllä todella, että päiväkirjamerkinnöistä tai jostain muualta löytyisi vielä jotain, mikä auttaisi päätöksenteossa tai tarjoaisi vaihtoehtoisen keinon varkauksien lopettamiseksi. Vaikkei Veikka henkeään menettäisikään, on sekin aika huolestuttavaa, että hän melko varmasti vahingoittuisi prosessissa kuitenkin jotenkin. :-\ No, ei auta kuin odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää! Isojen asioiden äärellä ollaan joka tapauksessa, jännitys tiivistyy ja tätä osaa lukiessa tuli sellainen kutkuttava fiilis, että loppuratkaisu lähestyy...

Pakko muuten hihkua vielä sitä, miten piispanmunkki on Turkuun sopivasti piispanmunkki eikä berliinimunkki! :D Ja sitä, miten eläväinen on kuvaus sairaalasta desinfiointiaineen tuoksuineen ja haalistuneine potilasvaatteineen. Rupesin oikein miettimään sitä, miten aina sairaalassa vieraillessa siihen hajuun ja muutenkin kaikkiin yksityiskohtiin kiinnittää ihan eri tavalla huomiota kuin silloin, kun on siellä töissä. Töissä ollessa sitä vähän inhottavaa ominaishajua ei edes huomaa missään vaiheessa, kun se on niin luontainen osa toimintaympäristöä heti töihintulosta lähtien, mutta heti kun käy sairaalassa töiden ulkopuolella, siinä on ihan erilainen tuntuma. Ja tämä teksti kuvaa sitä tuntumaa tosi osuvasti ja samaistuttavasti! Onneksi vierailukohteena on kuitenkin rauhallinen vuodeosasto suht hyväkuntoisine toipilaineen, ja onneksi Olli vaikuttaa jo paremmalta, vaikka takana on rankka sairastaminen ja edessäkin varmasti vielä kuntoutumista.

Spoiler: näytä
Lainaus
Saadessaan ne valmiiksi puhelin värisi uuden viestin merkiksi.
Tässä on taas pieni lauseenvastike- ja viittaussuhdeongelma, eli tämä muotoilu antaa ymmärtää, että puhelin saa voileivät valmiiksi. Pitäisi siis olla esimerkiksi "Hänen saadessaan ne valmiiksi - - / Kun hän sai ne valmiiksi, - -".
Lainaus
Lupaavien löytöjen herättänyt ilo vaimeni
Lisäksi huomasin, että tässä osassa on repliikkien lainausmerkit samoin kuin englannissa eli “lainausmerkit”, vaikka suomessa käytetään ”-merkkiä niin replan alussa kuin lopussakin. Aiemmissa luvuissa (paitsi vissiin seiskaosan lopussa) on tuo tuttu suomityyli, joten ehkä olet kirjoittanut tämän luvun eri ohjelmalla tai asetuksilla. Ei siis vaikuta luettavuuteen yhtikäs mitenkään, mutta mietin, onko tyylinvaihdos tarkoituksellinen!


Suuret kiitokset taas ihanasta uudesta osasta, joka vei tarinaa taas kovasti eteenpäin. Jään jännityksellä odottamaan jatkoa! :-* -Walle




deep inside I think I might deserve it

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 534
Violetu, hauskaa, että olet edelleen mukana! Kivaa saada sinulta kommentti ja kuulla, mitä tykkäät :) Olen samaa mieltä siitä, että on turhauttavaa, jos yliluonnolliset elementit jäävät piiloon ja syyt vieritetään viattomien niskaan! Kyllä tämä näin on paljon hauskempaa. Toivottavasti tykkäät näistä vikoista osista, kiitos lukemisesta ♥

Altais, oi voi, ymmärrän niin hyvin ristiriitaisen fiiliksen! On ihan totta, että päiväkirjamerkinnät antavat lempeän kuvan parasta osana perhettä, mikä tekee paran tuhoutumisen hyväksymisestä vaikeaa. Paran siirtäminen Veikalle kokonaan ei onnistuisi (tämän itse kehittelemäni teorian mukaan), sillä osa siitä on aina kytköksissä alkuperäiseen omistajaansa eli tässä tapauksessa Veikan isoäitiin. Vain, jos Veikka loisi kokonaan uuden paran, se voisi olla hänen. Mutta en paljasta, mitä tässä luvussa tapahtuu vaan saat lukea sen itse! Kivaa kuitenkin saada lukea mietteitäsi ja ihanaa kuulla, että hahmoista on helppo tykätä. Vaikka se toki johtaakin siihen, että sitä stressaa Veikan ja Eemelin ja vähän kaikkien puolesta. Kiitos ihanasta kommentista, olen tosi iloinen siitä, että viihdyt tämän parissa! ♥

Walle, kiitos ja anteeksi tunteiden vuoristoradasta tässä luvussa :D Onneksi pystyn tasapainottamaan jännitystä ja kiperää tilannetta arkisuudella ja kotoisilla yksityiskohdilla. Kivaa, että huomaat ne lukemisen aikana ja etteivät ne jää vain niin sanotusti pakolliseksi sivutekemiseksi dialogin tai juonen ohella :) Ilahduin valtavasti siitä, että päiväkirjamerkintöjen henki välittyi tekstistä! Yritin miettiä Veikan isoäidin luonnetta ja saada sitä mukaan merkintöjen tyyliin, joten huippua, jos hänestä muodostui mielikuva sen pohjalta. Olet ihan oikeassa siinä, että isoäidin teko oli ehkä silloin aikanaan vilpitön, mutta kauaskantoisuus unohtuu. Elämä muokkaa meitä kuitenkin jatkuvasti ja vuodessakin ehtii tapahtua paljon esimerkiksi arvojen ja ajatustapojen suhteen.

Hyvä, jos Ollin tietämys ei tuntunut käänteenä liian hyvältä ollakseen totta :D Ajattelen, että aika usein ihminen välttelee joidenkin asioiden kertomista ystäville tai perheenjäsenille, koska ajattelee, että he eivät ymmärrä tai välitä tai eivät uskoisi asiaa tai huolta. Ja kun asiasta sitten vihdoin kertoo, sitä tajuaa stressanneensa ihan turhaan, koska yllättäen voikin löytyä samankaltainen kokemus tai ajatus ja tajuaa, että olisi vain pitänyt kertoa eikä jäädä taistelemaan taakan alla. Joten... Toivottavasti Eemeli ottaa tästä opikseen! Oli ihana lukea mietteitäsi siitä, mikä saa Ollin luottamaan Veikkaan Eemelin kautta. Mutta tunnelmahan tässä tiivistyy, sitä ei voida välttää! Odotan hieman pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia tämä viimeinen luku sinussa herättää :D

Ah, ja tottakai piispanmunkki on piispanmunkki, kun kerta Turussa ollaan! Myönnän, että valitsin tietoisesti juuri ne, jotta saisin kirjoittaa piispanmunkeista ;D Ilahduttavaa myös, että sain sairaalatunnelmaa kuvailtua - voin kuvitella, että tuollaiset yksityiskohdat unohtuvat, kun sairaalasta tulee työympäristö ja siellä viettää paljon aikaa. Kiitos kirjoitusvirheiden huomauttamisesta ja etenkin tuosta eriskummallisesta repliikkilainausmerkki-jutusta! En osaa yhtään sanoa, mitä siinä on tapahtunut. Käytin Scrivenerin englanninkielistä versiota, ehkä se vaikutti asiaan? Korjasin kuitenkin merkit tuosta luvusta, eli kiitos, kun huomasit! Ja kiitos jälleen ihanasta kommentista ♥

K/H: No niin. Arvatkaapas mitä! Aion julkaista tarinan kaksi viimeistä osaa nyt. Yhdellä kerralla. Jep, on sen aika. Tämä tarina on kulkenut mukanani aina viime vuoden marraskuusta lähtien ja nyt on aika kertoa, miten tämä päättyy :D Loppuratkaisu on ollut mukana alusta asti ja vaikka moni asia on matkan varrella muotoutunut ja syventynyt, loppuratkaisua en ole muuttanut. Siksi odotankin nyt pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia ja tunteita tarinan viimeiset käänteet teissä herättävät! Julkaisen tässä viestissä tarinan viimeisen eli 13. luvun ja seuraavassa viestissä vielä epilogin. Saatte sitten halutessanne jakaa lukuhetken kahteen osaan tai lukea kaiken kerralla. Julkaisen ne kerralla, koska ne muodostavat mielestäni yhdessä paremman kokonaisuuden kuin jos julkaisisin ne viikon päässä toisistaan. Aika harvoinhan sitä malttaa pitää tauon kirjan lukemisesta viimeisen luvun ja epilogin välillä :P Kirjoitan vielä pidemmän viestin tuonne epilogin yhteyteen, mutta nyt päästän teidät lukemaan!



Kolmastoista luku


“Nyt se sitten tapahtuu”, Ilona sanoi.

Eemeli nyökkäsi ja vilkaisi uudelleen puhelintaan, jonka aloitusnäytöllä näkyi edelleen Veikan tunti sitten lähettämä viesti.

Aion tehdä sen.

Kolme yksinkertaista sanaa, jotka olivat saapuessaan lamaannuttaneet Eemelin täysin. Hän oli ollut juuri lähdössä kiipeilyhalliin, kun puhelin oli värähtänyt viestin merkiksi. Yhtäkkiä päätöksen merkitys oli avautunut hänelle uudella, raa’alla tavalla. Veikka aikoi ottaa paran hengiltä. Se tarkoitti sitä, että Veikallekin tulisi tapahtumaan jotain - ja se tapahtuisi Eemelin takia.

Tähän asti ajatus paran tappamisesta ja sen aiheuttamista seurauksista oli ollut etäinen. Teko oli näyttäytynyt ratkaisuna kelloliikkeen kasvaviin ongelmiin, mutta nyt Eemeli tajusi ratkaisun muuttuneen ongelmaksi. Mitä paran hengen ottaminen oikeastaan tarkoittaisi Veikalle? Entä mitä se tarkoittaisi Veikalle ja Eemelille? Vasta viestin saatuaan hän ymmärsi, miten paljon oli vaatimassa Veikalta. Tuntui naurettavalta, ettei hän ollut sisäistänyt sitä aiemmin. Hän ei halunnut menettää Veikkaa ja sitä hyvää, mikä heidän välilleen oli viime viikkojen aikana syntynyt. Mutta miten Veikka voisi haluta viettää aikaa hänen kanssaan sellaisen vaatimuksen ja etenkin sen seurausten jälkeen?

Eemeli oli vasta ehtinyt alkaa miettiä ongelmaa mielessään, kun Veikalta oli jo tullut uusi viesti.

Voisitko tulla silloin tänne?

Viestin luettuaan Eemeli oli soittanut Ilonalle ja pyytänyt pikaista kriisiapua, ja sitä Ilona olikin onneksi pystynyt tarjoamaan heti. Viisitoista minuuttia puhelusta ja Eemelin ovikello oli soinut. Nyt he istuivat olohuoneen sohvalla. Eemeli oli keittänyt heille teetä ja kaatanut suuren kulhon täyteen sipsejä. Teen he olivat ehtineet juoda sillä välin, kun Eemeli oli päivittänyt Ilonan ajan tasalle Ollin, Veikan ja paran suhteen, ja nyt he olivat nostaneet sipsikulhon sohvalle väliinsä.

"Olli oli sitä mieltä, että Veikka selviäisi ehjin nahoin?" Ilona varmisti.

"Se on hänen arvauksensa", Eemeli sanoi. "Mutta ei se ole varmaa. Mikään ei ole varmaa. Mitä jos Veikka loukkaantuu oikein pahasti? Se on minun syytäni."

"Ei se ole sinun syytäsi, jos se on Veikan oma päätös", Ilona sanoi. "Hän on aikuinen ihminen, joka ottaa vastuun paran teoista."

Tavallaan Eemeli tiesi Ilonan olevan oikeassa. Para oli Veikan ja paran teoilla oli jo pitkään ollut haitallinen vaikutus. Ei ollut kyse pelkästään kelloliikkeestä vaan myös kaikesta muusta, mitä para saattaisi alkaa keksiä jatkossa. Syyllisyys painoi häntä siitä huolimatta ja nyt sen rinnalle oli noussut kuristava pelko siitä, miten tulevat tapahtumat vaikuttaisivat hänen ja Veikan väleihin.

"Sitä paitsi", Ilona jatkoi napaten kulhosta sipsin. "Ei mikään ihme, ettei paroja enää ole. Ne aiheuttavat lähinnä ongelmia ja niiden teot ovat suoraan Suomen lakia vastaan. Veikan on aika päivittää itsensä tälle vuosituhannelle."

Eemeli pyöräytti silmiään Ilonan leikkisälle äänensävylle. "Se on perintöpara. Veikka oli kymmenen, kun sai sen. Hän oli tuskin tietoinen siitä, mihin suostui."

Ilona katseli häntä silmät tuikkien.

"Mitä?" Eemeli ärähti.

"Olet söpö, kun puolustat Veikkaa."

Eemeli puuskahti niin, että sohvapöydälle sytytetyn kynttilän liekki oli sammua. Ilona ei välittänyt hänen mielenosoituksestaan vaan hymyili edelleen.

"Minusta sinun pitäisi kertoa Veikalle, mitä tunnet häntä kohtaan."

"Ennen vai jälkeen paran tappamisen?" Eemeli kysyi tympeästi.

"Ennen, tietenkin! Paljon romanttisempaa sitten, kun Veikka voi hengen viemisen seurauksista kärsiessään lohduttautua sanoistasi."

"Mutta etkö sinä vihaisi sellaista henkilöä, joka pakottaa sinut kärsimään? Mikä saa sinut uskomaan, että Veikka haluaa vielä nähdä minut?"

"Minusta hänen toinen viestinsä kertoi jo paljon. Jos hän haluaa sinun olevan tukenaan, kun para kuolee, hän ei voi olla kauhean vihainen", Ilona sanoi. "Mutta sinun pitää kysyä asiaa häneltä itseltään. Minä arvaan, että Veikka tekee tämän ennen kaikkea sinun vuoksesi."

Eemeli otti ison kourallisen sipsejä ja keskittyi syömään niitä vastaamista vältelläkseen.

*

Eemeli katseli jo tutuksi tullutta pihatietä ja pihalla seisovia vänkyräisiä omenapuita. Oli kirkas lauantaiaamu ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Vaikka pakkasasteita olikin kymmenen, ilmassa oli kevään tuntua. Kaksi talitinttiä istui lintulaudalla syömässä siemeniä, ja Eemeli jäi hetkeksi seuraamaan niiden puuhastelua. Hän tiesi vitkuttelevansa. Vaikka Veikan kotiin liittyi vain hyviä muistoja, nyt Eemeli pelkäsi olevansa jonkin kurjan edessä. Ajatuskin sisällä odottavasta Veikasta sai hänet vatsansa kiertymään solmulle.

Ilonan kanssa vietetyllä illalla oli kuitenkin ollut rauhoittava vaikutus. Ehkä hän todella ylianalysoi tilanteen ja pelko paran tappamisen seurauksista ja Veikan torjunnasta kumpusi selkäytimestä ja menneisyydestä, ei niinkään järkisyistä. Aamulla lähtöä jännittäessään Eemeli oli muistuttanut itseään siitä, ettei saisi vastauksia kysymyksiinsä ellei kysyisi niitä Veikalta itseltään. Siinä hän ei häviäisi mitään.

Eemeli kääntyi kohtaamaan ulkorappuset ja käveli ne ylös ovelle, painoi ovikelloa ja astui sitten askeleen taaksepäin. Kului hetki ennen kuin hän kuuli Veikan askeleet toisella puolen ja pian ovi avautui. Eemeli hämmentyi näkemästään: Veikalla oli päällään ohut, harmaa pitkähihainen täynnä maaliläiskiä ja jalassaan vanhat, reikäiset farmarit, joihin oli tarttunut valkoista väriä.

"Emppu! Tule sisälle", Veikka kehotti ja antoi Eemelille tilaa astua eteiseen.

"Keskeytinkö jotain?" Eemeli kysyi riisuessaan takkinsa naulaan. Veikka naurahti ja pudisteli päätään. Eemeli kuuli hermostuneisuuden Veikan äänestä: vaikka hän yrittikin naamioida sitä hymyn taakse, tuttu rentous oli tiessään.

"Et keskeyttänyt. Tämä on osa kokonaisuutta. Tule peremmälle niin selitän."

Kun Eemeli sai riisuttua kengät, hän otti vastaan Veikan tarjoamat villasukat. Ne olivat samat revontulisukat, joita hän oli käyttänyt edelliselläkin kerralla.

"Sinulla on poskessakin maalia", Eemeli sanoi. Veikka virnisti.

"Näyttääkö se siltä kuin se olisi tullut vahingossa?"

"Näyttää."

"Hyvä!" Veikka naurahti ja otti Eemelin kädestä kiinni. Se tapahtui niin luonnollisesti, että Eemeli ei edes ehtinyt reagoida, kun jo seurasi Veikkaa rappusten luo. "Tule katsomaan."

Yläkertaan vievät portaat näyttivät erilaisilta kuin viimeksi Eemelin ollessa käymässä. Askelmat oli päällystetty paksulla pahvilla ja seinää vasten kulki teline, jota pitkin saattoi kävellä. Aiemmin repsottava tapetti oli tiessään. Sen sijaan puolet seinästä oli maalattu valkoisella maalilla, ja maalipurkki pensseleineen odotti telineen vieressä rappusilla.

"Sinulla on pitänyt kiirettä", Eemeli sanoi.

"Syystäkin. Tämä on minun alibini."

Eemeli tyrskähti hermostuneesta naurusta ennen kuin sai estettyään itseään. "Alibisi… murhasta?"

Veikka naurahti.

"Niin. Toivon mukaan saan vain sellaisia vammoja, jotka täsmäävät laadultaan putoamisen seurauksiin. Pieniä murtumia ja nyrjähdyksiä. Kun soitat hätänumeroon, voit kertoa minun seisseen telineellä maalauspuuhissa, kun menetin tasapainoni ja tipuin alas."

Eemeli katseli telinettä ja näki mielessään Veikan kuvaileman tilanteen. Ajatus kylmäsi häntä niin, että hymy haihtui hänen huuliltaan. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Tilanne alkoi muuttua liian todeksi ja riskit tulivat yhtäkkiä iholle. Hänen oli saatava itselleen enemmän aikaa.

"Voisimmeko keittää kahvit?" Eemeli kysyi. Veikka, joka oli katsellut telinettä, kääntyi katsomaan häntä. Eemeli ei tiennyt, mitä Veikka luki hänen kasvoiltaan, mutta niille nousi niin pehmeä ja lempeä ilme, että rintaa puristava tunne helpotti.

"Tietenkin voimme."

Hetkeä myöhemmin he istuivat tutun erkkeripöydän ääressä. Eemeli piteli sormenpäitään kahvimukiaan vasten. Kuuma posliini poltteli ihoa, mutta sillä hetkellä tuntui hyvältä piinata itseään hieman. Veikka tulisi kärsimään pian jostain paljon pahemmasta, eikä se tuntunut reilulta.

"Mitä ajattelet?" Veikka kysyi.

"Mietin, oletko aivan varma tästä kaikesta", Eemeli sanoi hetken mietittyään. "Tämä on iso päätös. Oikeastaan mielipuolinen, täysin järjetön. On kuin pelaisit uhkapeliä. Miten voit olla varma, että haluat tehdä tämän?"

Veikka hymähti ja joi siemauksen kupistaan. Hän vei sormensa sen reunalle ja pyyhkäisi pois sille jääneen kahvipisaran. "Minulla on kolme syytä. Haluatko kuulla ne?"

"Haluan."

"Ensinnäkin", Veikka aloitti ja nojasi taaksepäin tuolissaan. "Para on aiheuttanut minulle muutamassa viikossa enemmän päänvaivaa kuin kaikki muut elämäni osa-alueet yhteensä. Se on osoittautunut itsepäiseksi maanvaivaksi ja olen melkein menettänyt käteni yrittäessäni käsitellä sitä."

Eemeli vilkaisi Veikan kättä, jota tämä heilautti. Side oli poissa, mutta hampaanjäljet näkyivät vielä selkeästi punoittavina kohtina kämmenen ihossa.

"Toiseksi, Ollin odottamaton tuki teorialleni minun ja paran yhteydestä valoi minuun uskoa siitä, että olen oikeilla jäljillä. Sen lisäksi löysin netistä vielä erään, joka oli sanojensa mukaan kokenut saman oman perintöparansa kanssa."

"Mistä sinä sellaisen tyypin löysit?"

"Joltain hämärältä keskustelufoorumilta", Veikka sanoi ja pudisti päätään huvittuneena. “Se oli todella outo sivusto ja keskustelukin oli ainakin viisitoista vuotta vanha, mutta on sekin jo jotain.”

Veikka hiljeni hetkeksi ja joi lisää kahvia. Eemelikin siemaisi omaansa ja laskiessaan mukin takaisin pöydälle hän kysyi:

"Entä kolmas syy?"

Hiljaisuus heidän välillään tuntui muuttuvan. Veikka näytti siltä kuin olisi etsinyt oikeita sanoja. Hänen kulmiensa väliin ilmestyi kaksi aaltoilevaa ryppyä ja huulet puristuivat hetkeksi yhteen. Sitten Veikka kohotti katseensa Eemeliin.

"Kolmas syy olet sinä."

Eemelin vatsa heitti täysvoltin.

"Minä?"

"Siitä aamusta lähtien, kun löysin sinut hiipimästä pihaltani pelkkä pyjama ja talvitakki päälläsi, olen ajatellut, etten ole koskaan tavannut ketään kaltaistasi", Veikka sanoi muistolle hymyillen. “Sinä olet huomaavainen ja melkein liiankin lojaali. Sen lisäksi sinulla on hyvä huumorintaju. Sen jälkeen, kun olimme kävelleet jokirantaa pitkin ja sinä asetit minun selkäni seinää vasten ja pyysit auttamaan, että voisit vuorollasi auttaa Ollia… Tajusin, että haluaisin olla osa sinun elämääsi."

Eemeli istui tuolillaan ja katseli pöytäliinaa, jäljittäen sormellaan siihen kirjottua kukkaköynnöstä. Hän kuuli Veikan jokaisen sanan eikä voinut olla hymyilemättä, mutta Veikan katseen kohtaaminen tuntui mahdottomalta. Hän pelkäsi sanovansa jotain hölmöä tai vielä pahempaa, vain kiittävänsä, vaikka olisi halunnut sanoa enemmän.

"Minusta tuntuu, että olen oppinut tuntemaan vain pienen murto-osan Eemeli Mustosesta ja haluaisin oppia vielä paljon lisää", Veikka sanoi. "Mutta tietenkin vain, jos sinäkin haluat."

Eemeli oli edelleen hiljaa, mutta sai itsensä kohottamaan katseensa Veikkaan. Hänen kasvoillaan oli niin kaunis hymy, että se sulatti Eemelin. Hänet valtasi halu tarttua Veikan käteen.

"Tarkoitatko, että haluaisit meidän olevan ystäviä?" hän kysyi. Veikan kasvoille kohosi kevyt puna.

"Olisin kiinnostunut enemmästäkin, jos… sinuakin kiinnostaa."

Eemelin sydämen syke kiihtyi. Hän saattoi tuskin uskoa elävänsä tätä hetkeä juuri nyt – että Veikka oli lausunut sanat. Vastausta ei tarvinnut miettiä vaan hän nyökkäsi, jolloin Veikka tarttui hänen käteensä ja hymyili yhä leveämmin.

"Se siis on kolmas syyni."

He istuivat hetken hölmösti toisilleen hymyillen, kunnes Veikka sanoi:

"Mutta jotta pääsemme sinne asti, meidän pitäisi ensin päästää hengiltä yksi para. Joten ehdotan, että käymme läpi suunnitelmani ja sitten hoidamme asian pois päiväjärjestyksestä. Mitä sanot?"

Eemeli tunki ihastumisen keveän kuplivan tunteen taka-alalle ja pakotti itsensä keskittymään olennaiseen. Hän puristi Veikan kättä.

"Tehdään niin."

*

Veikka oli aiemmin aamulla houkutellut paran sisätiloihin ja lukinnut sen kylpyhuoneeseen. Se oli riittävän lähellä rappusia, jotta Veikan tehtailema onnettomuus näyttäisi aidolta. Paran hengiltä vieminen ei vaatinut paljon vaan pelkkä ovenrakoon liiskautuminen saattoi viedä siltä hengen, mutta Eemeli ja Veikka päättivät pelata varman päälle. Heidän suunnitelmansa oli yksinkertainen: Eemeli päästäisi paran ulos kylpyhuoneesta, jolloin Veikka yrittäisi murskata sen. Heillä molemmilla oli kädessään paistinpannu, toinen teflonia ja toinen valurautaa.

He seisoivat kylpyhuoneen ovella, Veikka suoraan oviaukkoa vastapäätä ja Eemeli oven vieressä. Eemeli kuuli paran keskittyneen pulinan oven takaa, kuinka se tarkasti kylpyhuoneen kaappeja ja laatikoita ja välillä rapisi ovea vasten. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että hän tunsi käsiensä vapisevan. Kaikista tapahtumista huolimatta Eemeli tajusi muodostaneensa tunnesiteen paraan. Pelkkä ajatus sen hengen viemisestä sai koko kehon panemaan vastaan, aivan kuin se olisi ollut lemmikkieläin, vaikka se ei ollut edes elävä olento. Paralla oli kuitenkin merkitystä: ilman sitä Eemeli ei olisi ikinä tavannut Veikkaa.

Mutta heillä ei ollut vaihtoehtoja. Veikka oli tehnyt päätöksensä ja nyt he toteuttaisivat sen. Eemeli yritti olla ajattelematta, miten paran tuhoutuminen vaikuttaisi Veikkaan. Hän puristi kylpyhuoneen oven kahvaa ja yritti rauhoittaa hengitystään. Veikka huomasi hänen jännityksensä.

"Helpottaako sinun oloasi, jos kerron, että minuakin pelottaa?" hän kysyi.

Eemeli katsoi Veikkaa ja pudisti päätään. "Oikeastaan se saa minut pelkäämään vain enemmän. Että kaikki ei suju niin kuin olemme ajatelleet. Pelkään, että tapahtuu jotain pahempaa."

Veikka nyökkäsi. "Minäkin mietin sitä. Mutta emme voi tehdä muuta kuin yrittää."

Veikka sanoissa oli päättäväisyyttä, jota Eemeli samanaikaisesti ihaili ja ihmetteli. Millainen ihminen uskalsi leikitellä kohtalollaan? Oli niin paljon, mitä Eemeli ei vielä Veikasta tiennyt. Hänelläkin oli varmasti salaisuutensa ja kipukohtansa niin kuin kenellä tahansa toisella ihmisellä. Eemeli toivoi koko sydämestään, että saisi oppia tuntemaan nekin ja ymmärtäisi, mikä teki Veikasta Veikan.

Eemeli tiukensi otettaan teflonpannusta ja nyökkäsi.

"Onnea matkaan", hän sanoi, ja Veikka hymähti.

"Kiitos. Ja kiitos, että olet täällä."

"Tietenkin", Eemeli sanoi ja sai kohotettua kasvoilleen jonkinlaisen hymyn.

Hän katsoi Veikkaa vielä hetken ennen kuin kohotti kätensä kylpyhuoneen ovenkahvalle ja painoi sen alas.

Oven avautuessa para oli juuri lavuaarissa. Se oli kumartunut viemäriin vievän reiän yläpuolelle ja katseli sen syvyyksiin. Havahtuessaan Veikan läsnäoloon se hypähti lavuaarista ensin vessan suljetun kannen päälle ja sieltä lattialle ja alkoi porista kiihtyneellä äänellä. Eemeli arveli sen olevan tuohtunut kylpyhuoneeseen lukitsemisesta. Veikka ei vastannut paralle mitään vaan odotti, että se hypähteli sukkapuikkojensa varassa ulos kylpyhuoneesta. Hän piteli valurautapannua selkänsä takana ja Eemeli näki, kuinka hän tiukensi otettaan paran lähestyessä häntä.

Hetkeksi huvilan laskeutui hiljaisuus. Sitten tapahtumat alkoivat.

"Kiitos kuluneista vuosista ja anteeksi", Veikka sanoi ja kohotti paistinpannun päänsä yläpuolelle. Silloin para kirkaisi korvia särkevästi ja otti nopeita sivuaskeleita pois Veikan läheltä ensimmäisen lyönnin lähestyessä.

Lyönti meni ohi. Veikka ähkäisi epäonnistunutta yritystä ja kohotti valurautapannun uudelleen ilmaan. Hän otti muutaman askeleen kohti paraa, mutta se juoksi kauemmas ja piiloutui sohvapöydän alle. Se oli heidän suunnitelmansa kannalta hyvä paikka, sillä se oli lähellä rappusia. Eemeli osoitti paran piilopaikkaa Veikalle, joka nyökkäsi ja alkoi hiipiä sitä kohti. Para päästi pieniä kirkaisuja kuin se olisi tajunnut, mitä tapahtui. Eemeli sulki äänen herättämän ahdistuksen pois mielestään ja alkoi lähestyä paran piilopaikkaa siitä suunnasta, jonne para todennäköisesti yrittäisi paeta.

Kun Veikka oli vain askeleen päässä, hän tarttui sohvapöytään ja vetäisi sen sivuun voimakkaalla otteella. Jäädessään tulilinjalle para kirkaisi jälleen ja lähti juoksemaan suoraan kohti Eemeliä. Veikka ehti kuitenkin iskeä sitä pannulla niin, että se kaatui rähmälleen lattialle. Samalla Veikka huudahti kivusta ja romahti paran viereen. Eemeli ryntäsi heidän luokseen ja oli jo viemässä kätensä Veikan keholle, kun tämä älähti.

"Para. Ota para!"

Para oli edelleen maassa. Sen sukkapuikkojalat heilahtelivat edestakaisin sen yrittäessä löytää takaisin jaloilleen, ja Eemelin koko keho pani vastaan, kun hän valmistautui lyömään. Kohottaessaan paistinpannun ilmaan hän toivoi koko sydämestään, että viimeinen lyönti riittäisi. Hän ei kestänyt enempää.

Lyönti jäi kaikumaan huoneen kulmissa. Eemeli oli sulkenut silmänsä lyödessään, mutta avasi ne nyt hitaasti. Veikka hänen vierellään oli kääntynyt kyljelleen sikiöasentoon ja hengitti raskaasti, pidellen kättään toisella kyljellään. Ulkoisia vammoja ei näkynyt ja Veikka oli tajuissaan, mutta Eemeli pelkäsi sisäisten vammojen olevan vakavampia.

"Veikka?" hän kysyi. Itku ja ahdistus tapahtuneesta kuristi kurkkua. Veikka oli puristanut silmänsä kiinni, mutta Eemelin äänen kuullessaan hän avasi silmänsä ja kohotti katseensa.

"Olen elossa", hän sai sanottua. "Mutta sattuu aika helvetisti."

"Minä soitan apua", Eemeli sanoi nielaisten itkun pois ja otti puhelimensa esiin. He olivat sopineet tästä: kun kaikki olisi ohi, Eemeli soittaisi hätänumeroon ja pyytäisi ambulanssin.

"Odota", Veikka sanoi. "Para. Onko se varmasti…?"

Eemeli nielaisi ja pakotti itsensä nostamaan paistinpannun paran päältä. Sen simpukkasydän oli haljennut kahtia ja toinen sukkapuikoista oli irronnut. Eemeli tarkkaili sitä, mutta ei nähnyt mitään elonmerkkejä.

"Vaikuttaa siltä, että onnistuimme. Para on mennyttä."

"Siltä se tuntuukin", Veikka ähkäisi. "Soittaisitko nyt sen ambulanssin?"

Eemeli tarttui Veikan vaivoin ojentamaan käteen ja puristi sitä niin kovaa kuin uskalsi. Veikka vastasi hänen kädenpuristukseensa. Se valoi Eemeliin rohkeutta ja voimaa. Hän valitsi puhelimestaan hätänumeron ja soitti.

between the sea
and the dream of the sea

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 534
K/H: Viimeisen kirjoittajan huomautuksen aika. Tämän tarinan kirjoittaminen muodostui näiden viimeisten 8-9 kuukauden aikana paljon tärkeämmäksi kuin olisin osannut odottaa ja on ollut mieletöntä huomata, miten kotoisalta oma oloni tuntuu, kun työstän tätä tekstiä. Ihanaa, jos se tunne on välittynyt myös lukijoille :) Olen joka luvun julkaisun myötä seurannut innoissani, miten moni on käynyt lukemassa tätä. Kiitos siis jokaiselle haamulukijalle ja erityisen paljon tarinaa kommentoineille, sillä teidän kommenteistanne sain lisää energiaa ja motivaatiota puskea tämän tarinan kunnialla loppuun. Ja erityisen suuri kiitos kuuluu Wallelle, jonka hahmo Eemeli alunperin oli - ilman Eemeliä ei tätä tarinaa olisi syntynyt. Kiitos siis hänestä ja jokaisesta kommentista, jonka olet ajan ja ajatuksen kanssa tänne kirjoittanut ♥

Vähän haikein mielin julkaisen vielä tämän epilogin luettavaksenne. Toivottavasti se jättää teidät sopivan lempeisiin tunnelmiin. Tämä oli hieno projekti, josta olen valtavan ylpeä, ja on ollut ilo saada jakaa se Finissä! ♥



Epilogi


Eemeli käveli sairaalan käytävää pitkin ja etsi oikeaa huonetta. Hän oli eksynyt jo kahteen kertaan, mutta ystävällinen sairaanhoitaja oli ohjannut hänet lopulta oikeaan paikkaan. Hänellä oli mukanaan keskustan konditoriosta ostettuja macarons-leivoksia ja hetken mielijohteesta ostettu ystävänpäiväkortti, jonka takapuolelle hän oli kirjoittanut Kiitos ja anteeksi viime viikkojen jännityksestä ja piirtänyt nauravan hymiön.

Oli tiistai ja paran kuolemasta oli kulunut kolme päivää. Kun ambulanssi oli lauantaina ajanut Veikan pihaan ja ensihoitajat olivat nostaneet Veikan paareille, Eemeli oli alkanut täristä ja kyyneleitä oli valunut poskille. Adrenaliinisyöksyn jälkeinen shokki oli todellinen, ja Eemeli otettiin mukaan ambulanssiin. Veikan jäädessä osastolle Ilona oli tullut hakemaan Eemelin sairaalasta ja tuonut hänet heidän luokseen yöksi.

Sulateltuaan tapahtumia muutaman päivän Eemeli oli vihdoin alkanut tuntea olonsa paremmaksi. Ilonan, Antonin ja kissojen seura auttoi pitämään ajatukset ojennuksessa ja hyvät uutiset Ollin kohenevasta tilasta sekä iloiset viestit Veikalta saivat Eemelin tajuamaan, että koko alkuvuotta varjostanut ongelma oli vihdoin ratkaistu. Paraa ei enää ollut, varkaudet olivat loppuneet ja ennen pitkää varastetut korut ja kellot palautettaisiin ja Olli voisi korjata kirjanpidon ajan tasalle.

Sen lisäksi Eemeli oli löytänyt rohkeuden ihastua. Para oli tuonut Veikan hänen elämäänsä ja kuin varkain Veikka oli ujuttautunut Eemelin suojamuurien läpi ja löytänyt tien hänen sydämeensä. Mutta kävellessään sairaalan käytävää pitkin kohti sen päässä olevaa ovea, Eemeliä jännitti kaikesta huolimatta. Veikan luona käyty keskustelu oli edelleen kirkkaana hänen mielessään, mutta hän pelkäsi Veikan unohtaneen tai jopa muuttaneen mielensä. Jollain tasolla Eemeli tajusi maalaavansa kauhukuvia tahallaan, mutta samalla pelko oli tosi. Pelko torjutuksi tulemisesta sai kädet puristamaan leivoslaatikkoa tiukemmin.

Saapuessaan oikealle ovelle Eemeli rohkaisi mielensä ja koputti ennen kuin astui sisään. Veikka oli puoli-istuvassa asennossa heti ensimmäisessä sängyssä hänen oikealla puolellaan ja kohotti kipsattua kättään tervehdykseksi.

"Tervetuloa", Veikka virnisti. Hänen kasvojensa vasemmalla puolella oli iso mustelma ja Eemeli epäili niitä löytyvän enemmänkin sairaalapyjaman alta.

Veikalla oli todettu vasemman käsivarren murtuma, kaksi murtunutta kylkiluuta ja lukuisia pienempiä vammoja, joiden turvotusta ja kipua hoidettiin lähinnä lääkkeillä. Vaikka hänet oli otettu osastolle, Eemelille oli vakuutettu useat kerrat, ettei Veikalle ollut käynyt liian pahasti - tosin hänen mielestään sairaalasängyssä makaava Veikka näytti siltä kuin olisi joutunut nyrkkeilysäkiksi jollain syrjäkujalla.

Eemeli käveli Veikan sängylle, mutta jäi seisomaan sen jalkopäähän.

"Miten voit?"

"Hyvin", Veikka sanoi. "Kipulääkettä on jo vähennetty ja pääsen kuulemma huomenna kotiin. Pahin turvotus on rauhoittunut ja alan muutenkin olla hyvässä kunnossa. Murtumien parantumisessa kestää tietenkin aikansa, mutta olen jo valmis lähtemään kotiin."

Eemeli hymyili ja nyökkäsi. Hänen oli vaikea pitää Veikan katseesta kiinni eikä hän tiennyt, miten saisi sanoitettua ajatuksensa. Onneksi Veikka otti tilanteen haltuunsa osoittamalla vieressään olevaa tuolia.

"Tulisitko istumaan?"

Eemeli totteli pyyntöä ja istui Veikan oikealle puolelle. Tältä puolelta ei nähnyt kasvojen vasempaa puolta koristavaa mustelmaa ja Veikka näytti enemmän omalta itseltään.

"Nyt se on sitten tehty", Veikka sanoi. "Teoria piti paikkaansa."

Eemeli hymähti ja nyökkäsi. Oli yhä vaikea vastata.

"Oletko iloinen?" Veikka kysyi kulmiaan kohottaen. "Vai miksi olet niin hiljainen?"

"Tietenkin olen iloinen", Eemeli sanoi. "Minä vain… en tiedä, mitä sanoisin."

"Sanoisit mistä?"

"Mietin sitä, mitä sanoit juuri ennen kuin kävimme paran kimppuun", Eemeli sanoi ja tunsi punan kohoavan poskilleen. "Mietin, ajatteletko edelleen samoin."

Veikka katsoi häntä hetken kuin miettien, mistä Eemeli puhui, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän naurahti.

"Jos mietit, olenko muuttanut mieleni, koska sinä todennäköisesti mursit kylkiluuni niin ei, en ole muuttanut mieltäni. Minä haluan edelleen oppia tuntemaan sinut ja viettää aikaa kanssasi."

Helpotuksen keveys pyyhkäisi Eemelin yli ja sydän täyttyi toivosta. Hymy kohosi huulille ja hän rohkaistui tarttumaan Veikan käteen. Iho oli sairaalan ilmasta kuiva, mutta pehmeä, ja Veikan sormet kiertyivät hänen kätensä ympärille.

"Hyvä", Eemeli sanoi. "Minäkin haluan oppia tuntemaan sinut."

Vastapäisessä sängyssä nukkuva potilas käänsi unissaan kylkeä. Eemeli ja Veikka vilkaisivat toisiaan: ei olisi ollut kovinkaan hyvä, jos joku olisi luullut Veikan kylkiluiden murtajan vierailevan uhrinsa luona. Samalla molempien kasvoille kohosi virne. Heitä yhdisti nyt suurempi, yhteinen kokemus, jota harva todennäköisesti uskoisi, vaikka he kertoisivat koko tarinan alusta loppuun saakka.

Eemeli avasi leivoslaatikon ja tarjosi Veikalle ensin macaronsin ja ojensi sitten ystävänpäiväkortin. Ystävänpäivä oli ollut jo sunnuntaina, mutta Eemeli oli halunnut ostaa kortin siitä huolimatta. Veikka katsoi hymyillen kortin kuvaa, jossa oli kaksi ikkunalaudalla istuvaa kissa, joiden hännät olivat kiertyneet toistensa ympärille. Kääntäessään kortin hän naurahti tekstille.

"Kiitos itsellesi ja anteeksi myös, että jouduit tähän soppaan."

Eemeli hymähti. "Miltä sinusta nyt tuntuu, kun paraa ei enää ole?"

Veikka mietti vastaustaan hetken ennen kuin kohautti olkiaan. "Ei kovin erityiseltä. Ehkä hieman oudolta ja ontoltakin, mutta se voi myös johtua kipulääkkeistä tai vammoista. Yhteys ei tosiaankaan tainnut enää olla kovin vahva."

"Mutta pala isoäitisi muistoa katosi paran mukana."

"Niin katosi, mutta kokonainen talo on vielä jäljellä. Ja koko puutarha. Siinä on ihan riittävästi. En koe, että tein väärin paran suhteen. Oli jo aika päästä siitä eroon. Sitä paitsi" - Veikka puristi hänen kättään - "sain jotain paljon parempaa sen tilalle."

"Se on hyvä kuulla", Eemeli hymyili. "Olen iloinen, ettei sinulle käynyt tämän pahemmin."

Veikka puristi Eemelin kättä. "Mitä sanot, haluaisitko tehdä kanssani jotain normaalia sitten, kun pääsen täältä ja pystyn kävelemään kylkeäni arastelematta?"

"Jotain normaalimpaa kuin myyttisten olentojen jahtaamista?" Eemeli naurahti.

"Olen saanut tarpeekseni niistä, ainakin hetkeksi", Veikka sanoi. "Voisimme mennä katsomaan jotain hyvää elokuvaa. Ja sitten, jos vain haluat, olisin kiinnostunut kokeilemaan kiipeilyä. Sehän on parilaji?"

"Tavallaan", Eemeli nyökkäsi, vaikka innostus kupli hänen sisällään ja hän olisi halunnut hihkaista ilosta.

"Ne ovat sitten treffit, jotka pidetään heti, kun olen kunnossa."

Eemeli katsoi Veikkaa ja tunnisti hänen ruskeissa silmissään saman onnen tunteen, joka sykki hänen sydämessään. Oliko mahdollista, että tämä kaikki todella tapahtui hänelle? Hän puristi Veikan kättä ja virnisti.

"Sovittu."

between the sea
and the dream of the sea

Altais

  • ***
  • Viestejä: 799
Luin viimeisen luvun ja epilogin heti tuoreeltaan puhelimelta hiukan kiireessä, ja ajattelin, että haluan kirjoittaa kommentin kaikessa rauhassa koneella, koska tämä herätti tietenkin niin paljon ajatuksia. Olipa todella tunnepitoinen, jännittävä ja ahdistavakin tilanne tuossa vikassa luvussa, mutta kaikessa oli myös ehdottomasti ihana, romanttinen pohjavire ja jännite Veikan ja Eemelin välillä. Ymmärsin niin hyvin Eemelin tuntemaa epäröintiä ja syyllisyyttä, ja huolta siitä miten Veikalle käy. Se olisi ollut ymmärrettävää ihan kenen tahansa kohdalla, saati sitten varsinkin kun hänelle oli kehittynyt matkan varrella tunteita Veikkaa kohtaan. Toisaalta Ilonakin oli oikeassa, ja ihana kun hän tuolla lailla valoi Eemeliin rohkeutta.

Hirveä tilanne kyllä omistaa tuollainen perintöpara, johon on sitoutunut joskus niin nuorena, ettei mitenkään ole voinut ymmärtää kaikkea, mitä para voi saada aikaan. Lapsena sitä varmaan vaan ajattelisi, että para on hauska ja suloinen otus, mutta sitten aikuisessa elämässä olisikin kamala seurata vierestä kaikkia noita laittomuuksia, mitä se tekee, ja Veikan asemassa kokisin itsekin olevani niistä vastuussa. Sekä Eemelin että Veikan tuntemuksiin oli siksi todella helppo samastua, ja onneksi Veikka oli noin suoraselkäinen eikä lähtenyt yhtään marttyyrina syyllistämään Eemeliä siitä, mikä häntä odotti.

Tykkäsin todella siitä, miten Veikka sai suunsa auki myös tunteistaan Eemeliä kohtaan, ja ilmaisi myös suoran toiveen, että heistä tulisi jotain enemmän kuin ystäviä. Ja Eemeli sai ainakin nyökättyä takaisin, joten kumpikin tiesi, miten maailma makaa, ennen kuin ryhtyivät paran hävitykseen. Se olikin kieltämättä hirveän ahdistavaa luettavaa, ja Eemelin järkytystä oli niin helppo ymmärtää. Hienon alibin Veikka oli kyllä kehittänyt tulevaa ajatellen, voi miten hän oli ajattelevainen, niin ettei Eemeliä ainakaan syytettäisi hänen pahoinpitelystään tai mitään. Onneksi hänen vammansa eivät olleet kuolemaksi, vaikka ihan varmasti kivuliaita, ja toipuminen kesti pitkään.

Mutta olipa sitten lopultakin varasmysteeri pois päiväjärjestyksestä, para hävitetty ja kelloliikkeen kirjanpitokin palaamassa normaaliin. Nyt on sitten Veikalla ja Eemelilläkin aikaa ja tilaa keskittyä muihin asioihin, kuten ihan vaikka tutustumaan toisiinsa paremmin ja viettämään aikaa yhdessä ilman paran antamaa tekosyytä. Onneksi he eivät sellaista enää tarvitsekaan, kun tarvittavat asiat on sanottu ääneen, vaikka vieläkin Eemeliä hiukan jaksoi epäilyttää, mitä jos Veikka olisi kuitenkin muuttanut mieltään. Voi kun heille toivoisi onnellista, yhteistä elämää ja sellaista parisuhdetta, jossa kummallakin on hyvä olla, ja Eemelikin uskaltautuisi viimein ihan kokonaan luottamaan siihen, että hän on kaiken rakkauden arvoinen. Näistä hahmoista olisin kyllä jaksanut lukea vielä paljon pidempäänkin, mutta tarina tuli nyt kyllä oikein hienolla ja toimivalla tavalla päätökseensä, niin että ehkä silloin on parempi jättää heidät tuohon hetkeen ja kuvitella itse loput.  :)

Kiitos aivan huikeasta loppuhuipennuksesta ja koko tästä tarinasta, jota on ollut ilo seurata mukana!  :)
I am human and I need to be loved
Just like everybody else does

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Heihoi, hiddenben! Korkkaan Ihailijakaartin kommentoimalla ensialkuun tätä tekstiä, jota on tullut seurattua myös matkan varrella, vaikka useamman kuukauden tauko tulikin. Vähän kyllä harmittaa, että en näemmä ole foorumin puolella ehtinyt jättää kommenttiakaan, mutta sellaista se tuppaa välillä olemaan.

Minusta tuskailit loppua turhaan! Onhan se surullinen, mutta toisaalta paran toiminnan seurauksia kuvattiin matkan varrella tosi hyvin ja toisaalta käsiteltiin myös sen olemassaolon varjopuolia muiltakin kanteilta, ja tää oli jotenkin luontevin ja järkevin lopetus. Miten para olisi voinut jäädä eloon siten, että siitä ei olisi ollut harmia ja haittaa? Ja entäs jos joskus vaikka talo olisi sortunut sen päälle tai palanut vahingossa, ja para olisi kuollut, ja sitten Veikalle olisi käynyt odottamatta huonosti? :o

Veikka ja Eemeli olivat molemmat hahmoina tosi sympaattisia, ja Veikka erityisen ihana lempeydessään ja kärsivällisyydessään! Mutta oli Eemelinkin tuskailua kyllä hauska (tai "hauska", kiinnostava pikemminkin!) seurata sivusta, ja heidänkin suhteensa kehittyi luontevasti. Pidin myös paljon tuosta Ilonan ja Ollin roolista: hienoa, että Eemelillä oli tukenaan ystävä, ja että esimieskin oli kerrankin ymmärtäväinen ja sympaattinen. Tosi usein heillä on tarinoissa sellainen ikävän tyypin rooli, mutta tässä se paine ja jännite oli saatu luotua sen kautta, että Olli selvästi kärsi tilanteesta, ja se oli minusta tuore ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan jatkis oli kutkuttava, tuo slice of life -genre mysteerin parina ihana kombo ja tätä oli ilo lukea! Kiitos kun kirjoitit. :)

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart