Kirjoittaja Aihe: Ihoni alla | K-11 | grimhyggeä ja noituuksia | 12/12  (Luettu 10795 kertaa)

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Nimi: Ihoni alla
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: K-11
Genre: grimhyggeä, fantasiaa, noituutta ja elämän kiemuroita
Haasteet: Spotify Wrapped (Grandbrothers - Honey), Anne Michaels -sitaattihaaste, Kuukaudesta kuudenteen, kaamoksesta valoon, OTS20 #2, FFF1000 sanalla lumivyöry ja Originaalikiipeily sanalla lempeys.
Yhteenveto: Sirka, Viena, Vanamo ja Oili ovat noitia, jotka asuvat Myrttimökissä Ylisniemen kylän laitamilla. Vuosi alkaa rajusti, kun Ylisniemen kylää koettelee lumivyöry. Se vavisuttaa niin kylän kuin noitanelikon elämää monenlaisin seurauksin.

K/H: Kyllä nyt on sanottava, että vähän jännittää julkaista tämä ensimmäinen luku! Olen tästä jotenkin tosi innoissani, koska lempeistä noidista kirjoittaminen on ihanaa, mutta samalla mietin, millainen tästä tarinasta mahtaa tulla. Tämä on jatkotarina, joka jatkuu Kuukaudesta kuudenteen, kaamoksesta valoon -haasteen mukaisesti kerran kuukaudessa. Luvassa on siis kaksitoista lukua enkä itsekään tiedä kaikkea, mitä tarina tuo mukanaan :D Voinen luvata kuitenkin hyggeä, noitajuttuja, suhdekiemuroita ja vielä vähän lisää hyggeä. Toivottavasti hyppäät mukaan seuraamaan, tervetuloa! Kaarneelle kiitos tässä ensimmäisessä luvussa esiintyvistä vuoren ja paikkojen nimistä.

Tämä on suora jatko-osa mikroficci-tarinalle nimeltä Myrrysmieli (S). Suosittelen lukemaan sen ennen tätä (vaikka ilmankin toki pärjää), sillä tämän ja Myrrysmielen välillä on tarinassa kulunut vain muutama kuukausi ja tässä tekstissä tullaan viittaamaan kyseisen tekstin tapahtumiin. Teksti on inspiroitunut monista eri asioista ja tulen luultavasti jakamaan niiden lähteitä (etenkin haasteisiin liittyviä) matkan varrella. Tämä ensimmäinen luku inspiroitui Gösta Diehlin upeasta taideteoksesta Pommitettu kylä (S).

Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tekstiin tervetulleita ja olisikin ihana kuulla, mitä ajatuksia tarina ja sen hahmot teissä herättävät! ♥




Ihoni alla


Ensimmäinen luku


Viena oli vihdoin uskaltautunut pihatielle hakemaan postia. Hän oli kääriytynyt kolmeen huiviin ja siristeli silmiään sankassa lumisateessa kävellessään postilaatikolle.

Lumimyrsky oli jatkunut jo monta päivää. Kinokset ylettyivät melkein alakerran räystäille ja kaakeliuunissa pidettiin tulta vuorokauden ympäri. Vain Sirka uskaltautui ulos uhmaamaan myrskyä, mutta he muut olivat pysytelleet neljän seinän sisässä ja odottivat sään kirkastumista.

Viena puristi saapuneita kirjeitä käsissään ja oli juuri kääntynyt kiirehtiäkseen takaisin mökin lämpöön, kun nuoren pojan kirkas ääni kantautui hänen korviinsa.

”Anteeksi! Neiti noita, neiti noita!”

Viena kääntyi katsomaan metsätielle. Lumisade peitti alleen kavioiden kopseen: kaupungintalon juoksupoika Eino hiljensi tammallaan raviin ja pysähtyi lopulta Myrttimäen pihanportille. Sekä Eino että tamma tasasivat huuruavaa hengitystään. Einon posket olivat pakkasen puremat ja tumma takki oli suurten lumihiutaleiden peitossa.

Viena rypisti otsaansa. ”Onko kaikki hyvin?”

”Ryytilänvuori…”, Eino aloitti. ”Lumivyöry… kylässä. Tarvitsemme apua.”

Vienan sydän hypähti säikähdyksestä. He olivat puhuneet lumivyöryn mahdollisuudesta iltateen äärellä useastikin viime päivinä, mutta Sirka oli arvellut, ettei vaaraa ollut. Hänen mielestään Ryytilänvuori ei ollut tarpeeksi kalteva. Nyt pahin oli kuitenkin tapahtunut.

”Me tulemme heti”, Viena lupasi. Einon kasvoja painava huoli keveni hieman. ”Sirka on ulkona, mutta me muut tulemme. Missä kunnossa tie on?”

”Lunta tulee jatkuvasti, mutta tie aurattiin aamulla, joten pääsette kyllä kylään”, Eino sanoi ja veti ohjaksista kääntäkseen hevosen takaisin päätielle. ”Minun pitää viedä sana vielä muihin alueen koteihin. Tarvitsemme kaiken avun.”

Viena katsoi, kuinka Eino kiihdytti tamman rivakkaan raviin kohti Kiilan taloa, joka sijaitsi kolmen kilometrin päässä Myrttimäestä. Sitten hän kääntyi takaisin mökille ja juoksi sisälle hälyttämään sisarensa lähtöön. Kirjeet jäivät keittiönpöydälle odottamaan paluuta.

Puoli tuntia myöhemmin Viena, Vanamo ja Oili astuivat ulos mökistä ja hakivat pihavarastosta yhden potkukelkan ja parin suksia. Vanamo laittoi sukset jalkaan, kun taas Oili istui kelkan istuimelle ja Viena lykkäsi heille vauhtia. Hepuli-kissa jäi katsomaan ikkunasta, kun he ottivat suunnan kohti Ylisniemen kylää.

Onneksi tuuli oli heille myötäinen ja matka kävi rivakasti lumisateesta huolimatta. Tie oli hyvässä kunnossa ja monen päivän mökissä värjöttelyn jälkeen liikkeen tuoma vauhti tuntui juuri siltä, mitä Vienan keho kaipasi. Mieltä varjosti kuitenkin huoli lumivyöryn aiheuttamasta tuhosta: Ylisniemi oli rakennettu Ryytilänvuoren juurelle.

Puolivälissä Viena ja Oili vaihtoivat paikkaa. Vanamo oli jo ehtinyt hiihtää heidän edelleen. Viena yritti olla miettimättä kyläläisiä, mutta mitä lähemmäs kylää he saapuivat, sitä useammat kasvot vilisivät hänen mielessään ja sitä tiukemmaksi puristui huolen solmu hänen rinnassaan. He olivat asuneet Myrttimäen mökissä pian viisi vuotta. Sinä aikana he olivat oppineet tuntemaan monet kyläläisistä ja löytäneet paikkansa Ylisniemen yhteisön jäseninä. Oili työskenteli pääasiassa valmistamalla lääkitseviä yrttejä, kun taas Vanamo auttoi kyläläisiä maanviljelyyn liittyvissä asioissa. Viena viihtyi Ylisniemen kuntoutushoitolassa, Koivulassa, jossa hän auttoi vanhuksia ja pahasti loukkaantuneita tai pitkäaikaisesta sairaudesta toipuvia ihmisiä.

Jokainen heistä teki omansa yhteisön hyväksi, niin kuin olivat noidanlupauksessaan vannoneet. Ainoastaan Sirka pysytteli kauempana kylästä. Kolme vuotta tietäjän opinnoissa Viimavirrassa olivat kuljettaneet Sirkan kauemmas kaikista ja kaikesta eikä hän vieläkään viihtynyt kylässä niin kuin sisarensa. Tietenkin hän auttoi, kun tilanne sitä vaati, mutta tietäjän rooli oli tehnyt hänestä etäisen. Viena tiesi, että Vanamo ei hyväksynyt Sirkan etäisyyttä, mutta se oli riita, johon hän ei aikonut puuttua. Vanamo ja Sirka olivat olleet nenät vastakkain siitä päivästä lähtien, kun olivat tutustuneet noitakoulussa. Erimielisyydet eivät olleet vielä koskaan päättäneet heidän ystävyyttään, mutta koetukselle ne sen laittoivat.

Kun kylään johdattavien ensimmäisten talojen piirteet alkoivat erottua, lumisade rauhoittui vihdoin eikä tuulikaan jaksanut enää vikuroida. Oilin vauhti hiipui.

”Jaksatko kylään asti?” Viena kysyi rikkoen hiljaisuuden, joka oli kestänyt koko matkan ajan.

Oili potkaisi vielä muutaman kerran, mutta pysähtyi sitten. Viena nousi jaloilleen ja kääntyi. Oilin posket punersivat ja silmissä oli talvipäivän kirkkautta. Polkkatukkaa peittävä pipo oli lumihiutaleiden peitossa, huuruava hengitys karkasi raottuneiden huulien välistä.

Viena toivoi, että tämä olisi kuin mikä tahansa tavallinen päivä heidän elämässään. He olisivat huomanneet lumisateen rauhoittuvan ja päättäneen lähteä Ylisniemen kahvitupaan kaakaolle, käyneet ehkä tapaamassa vanhaa Kaisa-mummoa ja vain viettäneet päivän yhdessä. Viena ja Oili. Tiivis kaksikko, niin kuin he olivat lapsesta saakka olleet.

”Viena.”

Viena säpsähti ajatuksistaan. Oilin kasvoille oli noussut huoli, ja silloin Vienakin kuuli sen: huutaen annetut ohjeet, ihmisjoukon hälinän ja koirien haukunnan. Pelko kouraisi Vienan koko kehoa ja hän katsoi Oilia.

”Minä jaksan loppumatkan”, hän sanoi.

Jossain alkoi kuulua pienen lapsen itku.

✷✷✷

Sirka oli aistinut vaaran jo aamulla herätessään aamuyön läpitunkevaan pimeyteen eikä ollut pystynyt nukahtamaan enää uudelleen. Pikaisen aamiaisen jälkeen hän puki lämpimästi päälleen ja suuntasi lumimyrskyn läpi metsään kävelläkseen pois levottomuuden. Tie vei hänet kiemurtelevia polkuja pitkin kohti Ylisniemen kylän laitamia, jonne saapuessaan hän tunsi maan vavahtelevan ja tärisevän vain sekunteja ennen kuin lumi alkoi vyöryä alas Ryytilänvuoren seinää pitkin.

Sirka näki sen kaiken etäältä, metsän rajalta. Ensin hän seurasi lumivyöryä hämmentyneenä ja epäuskoisena, mutta havahtui sitten ja nosti kätensä kutsuakseen myrskytuulta, jolla painaa lunta kauemmas Ylisniemen kylästä. Hän tiesi jo silloin, ettei ollut riittävän vahva, ettei yksikään tietäjä voinut sysätä pois kokonaista lumivyöryä, mutta hän keskitti voimansa ja yritti silti puskea lumen pohjoisemmaksi, pois kylän keskustasta.

Lumivyöry keräsi voimaa ja rymisi alas niin, että maa vavahteli Sirkan jalkojen alla. Kaikki tuntui tapahtuvan hitaasti. Silti kyläläiset ehtivät tuskin reagoida tapahtuneeseen. Vyöryvän lumen läpi Sirka kuuli yksittäiset varoitushuudot ja kauhun kirkaisut, mutta hän painoi ne sivuun ja keskittyi käskyttämään puhuria. Lumivyöryn aiheuttama lumimyräkkä iski Sirkaa vasten täysin voimin, mutta syvä hanki piti hänet paikoillaan.

Lopulta kylään laskeutui hiljaisuus. Sirka avasi silmänsä ja näki ensin pelkkää valkoista tomua, ilmassa leijuvaa lunta. Hän pyöräytti kättään ja pyysi tuulta kirkastamaan maiseman. Keveä, pehmeämpi tuuli puhalsi kylän yli.

Hitaasti Ylisniemi avautui hänen edessään.

Kaaos oli mittava. Lumi oli kerääntynyt valtaviksi, talojen korkuisiksi kasoiksi Ryytilänvuoren juurelta kauas metsään. Ensinäkemältä Sirka arvioi, että se oli jättänyt alleen ainakin Ylisniemen kylpylän ja rivillisen taloja, jotka oli typerästi rakennettu aivan vuoren juurelle luonnon vaaroista välittämättä. Alle oli hautautunut myös yksi joen yli vievistä silloista, jota etenkin hevoskärryillä kulkevat kauppiaat käyttivät. Aivan täysin ei Ylisniemen kylä kuitenkaan ollut tuhoutunut: kylän keskusta torikojuineen, postitaloineen ja myyntiliikkeineen oli säästynyt vahingoilta.

Lumivyöryn jälkeinen hiljaisuus tuntui kestävän pitkään. Pian kaduilla alkoi kuitenkin juosta ihmisiä ja ensimmäiset huudot halkoivat ilmaa. Ihmisiä oli yhtäkkiä valtavasti: heitä astui ulos taloista ja juoksi joen rannalta lähemmäs lumivyöryn luomia kinoksia. He alkoivat huutaa toisilleen käskyjä, hakivat lapioita ja kelkkoja, valjastivat hevosia ja valmistautuivat auttamaan lumen alle jääneitä.

Sirka seurasi sitä kaikkea metsän rajalta ja saattoi tuskin uskoa, että oli onnistunut pelastamaan suurimman osan kylästä. Hän katsoi, kuinka ihmiset jakaantuivat pieniin ryhmiin ja alkoivat kauhoa ja lapioida lunta, ja mietti, että kaikki nuo olivat vielä elossa. Koko Ylisniemen kylä olisi voinut hautautua lumen alle, mutta Sirka oli kutsunut tuulen ja onnistunut siinä.

Yhtäkkinen voimattomuuden tunne sai hänen polvensa nytkähtämään ja hän vajosi lumihankeen.

✷✷✷

Myöhemmin Vanamo muisti vain välähdyksiä päivästä, jota alettiin pian kutsua Ryytilän onnettomuudeksi.

Hän muisti loputtoman lumen ja sen valkeuden, joka alkoi särkeä silmissä, kun aurinko kehtasi pilkistää esiin pilvien takaa ennen kuin laskeutui iltapäivällä horisontin taakse. Hän muisti Kairan perheen nuorimman lapsen nyyhkytyksen, kun hänet oli vihdoin kaivettu esiin yhdestä kylpylän työläisten mökeistä, ja kuinka he olivat sen jälkeen löytäneet myös loput perheestä, joille ei ollut riittänyt happea heidän odottaessa pelastusta.

Hän muisti, kuinka hänen mielensä muuttui sakeaksi kaikesta taikuudesta, jota hän valutti lumeen tehdäkseen siitä keveämmän ja siirtääkseen sitä sivuun. Sitä hän teki koko päivän: siirteli lumimassoja ja kaipasi Sirkaa, joka olisi voinut tuulellaan helpottaa hänen työtään. Hän kaipasi, kunnes Oili juoksi hänen luokseen kesken työn ja kertoi itkien, kuinka kaksi metsästämässä ollutta kyläläistä olivat löytäneet Sirkan kylmettyneenä hangesta metsän reunalta.

Lumivyöryä seuranneet päivät olivat pitkiä. Raivaustöitä jatkettiin vuoroissa, jotta jokainen sai riittävästi lepoa. Koivula oli täynnä lumen alta löytyneitä toipilaita tai raivauksesta uupuneita ihmisiä. Postitoimiston Albert ja hänen vaimonsa Lilli saivat lopulta vahvistettua kyläläisten lukumäärän ja pystyivät todentamaan, että katastrofin uhreiksi jäivät vain Kairan perhe. Ainoa eloonjäänyt, perheen kuusivuotias Soile, makasi sairaalassa syvässä unessa, jota ylläpitivät Vienan taiat.

Samassa huoneessa makasi myös Sirka, joka oli hypotermian jäljiltä heikossa kunnossa.

Vanamolle tuli nopeasti tavaksi viettää pidemmät lepotaukonsa siinä huoneessa. Hän katseli pientä Soilea, jonka pitkäksi kasvanut otsatukka oli pyyhkäisty pois silmien edestä. Sitten hän katsoi Sirkaa, jonka kasvoilla pysyi jatkuvasti vakava ilme kuin hän olisi yrittänyt ratkoa jotain tärkeää ongelmaa unissaankin. Heistä kahdesta tuli nopeasti Ryytilän onnettomuuden sankarit. Soile, koska jäi eloon, ja Sirka, koska hän oli hyvin todennäköisesti tehnyt jotain ratkaisevaa metsän reunalla.

Ryytilän onnettomuuden jälkeen moni ihmetteli, miten lumi oli vyörynyt vain kylän pohjoisimpien talojen päälle. Oli kuin lumi olisi kulkenut vinoon eikä suoraan alas niin kuin olisi voinut odottaa. Ainoa selitys tapahtuneelle oli Sirka. Kukaan ei ollut nähnyt häntä ennen lumivyöryä, mutta Viena kertoi, että kun Sirkaa kannettiin sisään, hänen yllään oli leijunut vahva taikuuden haju. Se oli muistuttanut palaneen katkua.

”Hurmoksen jälkiseurauksia?” Vanamo ehdotti.

”Sitten sen on täytynyt olla vielä vahvempaa kuin mitä olemme Sirkan seurassa koskaan nähneet”, Viena vastasi. ”Luuletko, että hän teki sen?”

Vanamo kääntyi katsomaan Sirkaa, joka nukkui syvää unta. Hän oli ollut hereillä vain muutaman kerran onnettomuuden jälkeen ja silloinkin vain hetken. Jos Vanamon ja Vienan arvaukset pitivät paikkaansa, Sirkan kehon piti palautua sekä hypotermiasta että taikuudesta.

”Jos teki, hän saa kertoa siitä itse”, Vanamo sanoi lopulta. Sitten pieni hymy kohosi hänen kasvoilleen. ”Lupaan, että Sirka tulee inhoamaan sitä.”

”Mitä tarkoitat?”

”Ylisniemen kiitosta.”

Hymy kohosi Vienan huulille.

”Olet oikeassa”, hän naurahti. Hymy kirkasti hänen työstä väsyneet kasvonsa, minkä näkeminen miellytti Vanamoa.

Hän kaipasi jo takaisin Myrttimökkiin ja heidän tavalliseen elämäänsä. Talvi oli noitienkin elämässä tavanomaisesti lepoa varten. Kunhan Sirka saisi voimansa takaisin, he palaisivat arkeen.
« Viimeksi muokattu: 06.01.2023 13:35:43 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Hozier

  • ***
  • Viestejä: 15
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 1. luku 28.1.
« Vastaus #1 : 28.01.2022 18:09:39 »
Kaipasin jotakin jatkotarinaa seurattavaksi, ja kun tässä luvattiin otsikossa houkuttelevasti noituuksia, päätin tulla katsastamaan tekstin. Aiempi Myrrysmieli ei minulle tuttu ollutkaan, mutta lukaisin senkin nyt alkuun taustaksi, ja se oli oikein hyvä! Kommentoin sitä toivottavasti joku päivä myös, mutta koska olen ollut viimeiset kolme viikkoa koronassa ja tauti jatkuu edelleen, väsymys ei nyt oikein salli kuin yhden kommentin kirjoittamisen kerrallaan. Aloitetaan siis tästä.

Pidin paljon noidistasi! Sirka on ehkä oma suosikkini, sillä hän on luonnollisesti hyvin mielenkiintoinen, ja toivon että tässäkin tekstissä nähdään sitä samaa omapäisyyttä ja voimien kanssa kamppailua kuin Myrrysmielessä, koska en jotenkin usko, että kaikki Sirkan ongelmat ovat vielä ratkenneet. Siihen suuntaan kyllä vihjaa myös tuo hänen toimintansa lumivyöryn kanssa! Olen myös pitänyt kovasti noitanelikon välisistä suhteista, ne ovat kodinomaisia ja lämpimiä, mutta eivät kuitenkaan vailla jännitettä. Toistaiseksi ehkä Oili tuntuu etäisimmältä, mutta kaksitoistaosaisessa tekstissä ehtii varmasti antaa tilaa kaikille noidille.

Olit saanut tähän hienosti mukaan talven tunnelmaa ja taikuuskin tuntui aidolta ja omanlaiseltaan, mutta kuitenkin niin, että se linkittyi hienosti suomalaiseen kansanperinteeseen. Vaikka täytyy ehkä myöntää, että suomalainen kansanperinne ei sinällään ole minulle kauhean tuttua, mutta ainakin siihen, mitä siitä nyt tiedän. Aiemmasta tekstistä opinkin paljon tuosta myrryksestä, ja se oli mielenkiintoinen juttu!

Jään odottelemaan tekstin myöhempiä osia ja palaan varmasti kommentoimaan niitä jatkossakin. Mukava tietää, että tätä tekstiä saa seurata vuoden ympäri!
what's in the darkest water?

Linne

  • ***
  • Viestejä: 696
  • Hämmentynyt pesukarhu
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 1. luku 28.1.
« Vastaus #2 : 04.02.2022 20:09:59 »
Luin tämän jo siinä viikko sitten hammaslääkäriä odotellessani ja tämä vei sopivasti ajatuksia muualle :D Vasta nyt ehdin kuitenkin kommentoimaan, mutta onneksi tämä ei ole mihinkään hävinnyt!

Tykästyin noitanelikkoon jo Myrrysmielessä ja oli hirmuisen kiva päästä lukemaan heistä lisää! Vaikka Myrrysmielikin on ihan kokonainen tarina, nämä hahmot sopivat jatkikseenkin erinomaisesti.

Niin kuin olen aikaisemminkin sanonut jossain sun teksteissä, luen tosi harvoin Suomeen sijoittuvia tekstejä (mitä lie eskapismia sekin, heh). Yhdistelet tässä kuitenkin niin kivasti tuota noitateemaa ja perinteisiä suomalaisia elementtejä, että kiinnostukseni pysyi yllä koko tekstin ajan.

Oli mielenkiintoista, ettei Sirka ole enää niin läheinen muiden noitien kanssa kuin aikaisemmin. On kuitenkin ihan luonnollista, että kolmessa vuodessa kolme muuta ovat hitsautuneet tiukemmin yhteen kun taas neljäs on kasvanut erilleen erilaisessa ympäristössä. Ja eihän se haittaa, eihän se tarkoita ettei hän edelleen rakastaisi muita noitia samalla tavalla kuin aikaisemminkin.

Tämä oli erinomainen ensimmäinen luku! Näin pohjustuksen vihaajana (hah) tykkäsin siitä että mentiin suoraan asiaan ja tunnelmaan tempautui heti.

Kylpylän mainitseminen oli yllätys! Jotenkin olin aikaisemmin ajatellut että tämä sijoittuisi sellaiseen aikaan jona Suomessa ei juuri kylpylöitä ollut, eikä mistään Holiday Clubista taida nytkään olla kysymys :D Kuitenkin tekstissä mainitaan myös hevoskärryt, joten jäin miettimään, missä ajassa nyt liikutaankaan.

Lainaus
Sirka seurasi sitä kaikkea metsän rajalta ja saattoi tuskin uskoa, että oli onnistunut pelastamaan suurimman osan kylästä. Hän katsoi, kuinka ihmiset jakaantuivat pieniin ryhmiin ja alkoivat kauhoa ja lapioida lunta, ja mietti, että kaikki nuo olivat vielä elossa. Koko Ylisniemen kylä olisi voinut hautautua lumen alle, mutta Sirka oli kutsunut tuulen ja onnistunut siinä.

Yhtäkkinen voimattomuuden tunne sai hänen polvensa nytkähtämään ja hän vajosi lumihankeen.

Tämä oli suosikkikohtani. Sirkan reaktio tuntuu hyvin realistiselta, ensin epäusko ja sitten yhtäkkinen heikotus joka johtuu valtavasta voimanponnistuksesta. Hyvä että hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, olin jo vähän huolissani :D

Voi Soile parkaa! Tuleekohan tästä nyt noitamökin viides asukas?

Kiitos tästä ja odotan innolla lisää!

Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 437
  • ava by Rosmariini
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 1. luku 28.1.
« Vastaus #3 : 11.02.2022 09:58:08 »
Kommenttikampanjasta hei!

Tykkäsin kovasti tästä ensimmäisestä luvusta. Ihanaa hyggeilyä: hahmojen kauniit nimet, mukava vanhanaikaisuus, potkurit, sukset jaloissa jne. Sirka vaikuttaa vetäytyvältä tyypiltä, mutta luen rivien välistä myös, että se ehkä kuuluu tietäjäopintoihin ja tietäjyyteen, että vetäydytään luontoon ja yksinäisyyteen. Kivasti tässä tulivat esiin myös tyttöjen suhteet: millaiset ne olivat olleet koulussa tai jo lapsena. Tykkäsin, että tämä tuntui sijoittuvan vanhaa Suomeen ja että ihmiset suhtautuivat noitiin positiivisesti.

Kiitos, kun kirjoitit! :-*

-Kel
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 1. luku 28.1.
« Vastaus #4 : 27.02.2022 19:21:09 »
Hozier, kivaa, että hyppäsit tähän tarinaan mukaan! Toivottavasti olet taltuttanut koronan ja pääset nauttimaan hiljalleen alkavasta keväästä :) Sirka on kyllä nelikosta ehkä se mielenkiintoisin, sillä hänellä on suurimmat voimat, mutta samalla se tosiaan tuo mukanaan vastuuta. Katsotaan, mitä kaikkea Myrttimökin vuoden aikana ehtii tapahtua! Oilista pääset lukemaan hieman lisää tästä ja toivottavasti hän alkaa hiljalleen tuntua tutummalta :) Kiitos kommentista ja että luet!

Linne, ihana kuulla, että tämä auttoi ennen hammaslääkärikäyntiä! Ja että luet mielelläsi lisää näistä neljästä, sillä heistä on ollut kiva kirjoittaa :) Sirka jää kyllä selkeästi kolmikon ulkopuolelle sekä siksi, että vietti monta vuotta opiskelemassa, mutta myös, koska omaa nelikosta vahvimmat voimat, joka automaattisesti asettaa hänet hieman eri tilanteeseen. Kivaa siis, että nelikon väliset suhteet kiinnostavat ja että ainakin ensimmäinen luku tempaisi mukaansa! Heh, naureskelin tuolle kylpyläkommentille, koska Ylisniemessä ei kyllä ole mitään Holiday Clubin kaltaista vesipuisto-poreallas-kokonaisuutta :D Enemmänkin mietin sellaista roomalaista kylpylää (mutta pienikokoista, ehkä sittenkin vähän enemmän sellainen japanilainen onsen!), eli rakennusta, jossa on muutama pieni allas kylpemiselle. Pitää yrittää sisällyttää jokin kohtaus kylpylään, niin voin kertoa siitä enemmän! Kiitos hurjan kivasta kommentista ja että olet mukana seuraamassa! ♥

Kelsier, kivaa, että nappasit tämän Kommenttikampanjasta! Hyvä, että hyggeily tulee esiin, sillä haluan tämän olevan tällainen semi-kotoisa teksti, jossa on vähän synkempiä sävyjä, mutta jossa elämä silti kantaa vaikeuksien läpi :) Olet kyllä oikeassa siinä, että tietäjän rooli vie Sirkaa kauemmas muista. Noitanelikon menneisyys ja nykyisyys tekevät suhteista monimuotoiset ja tuntuu, että niistä riittää kirjoitettavaa. Kiitos kovasti kommentistasi!

K/H: Vedetään helmikuun viimeisiä ja tässä seuraakin kaamoshaasteen kuukauden luku! Kuukausi on ollut hektinen ja täynnä niin töitä kuin maailman menoa, mutta tuntuu ihanalta voida hiljentyä erilaisten tekstien äärelle ja nauttia pienestä pakomatkasta toisiin maisemiin. Toivottavasti viihdytte tämän uuden luvun parissa! Kiitos ihanista kommenteista, ne ovat innostaneet ja kannustaneet tämän kirjoittamista :)




Toinen luku


Eräänä helmikuun aamuna luonto puki paljaat puunrungot valkeaan huurrepeittoon. Pakkasta oli vain muutama aste ja maisemaa peitti unenomainen sumu. Oilista tuntui kuin hän olisi kulkenut lumikuningattaren valtakunnassa kävellessään Myrttimökiltä järvelle. Huurrekiteet kimaltelivat puiden oksissa jalokivien tavoin ja metsässä vallitseva hiljaisuus tuntui arvokkaalta.

Oili olisi nauttinut talvimetsän ylhäisyydestä mielellään, mutta hänen takanaan kulkevan Sirkan puuskahdukset muistuttivat häntä siitä, ettei hän ollut yksin. Toisaalta hän olisi pystynyt aistimaan Sirkan koko synkeän olemuksen, vaikka ei olisi kuullut pihaustakaan. Sirka oli ollut yhtä myrskypilveä siitä lähtien, kun hänet oli päästetty kotiin Koivulasta sillä ehdolla, ettei hän yrittäisi taikoa arkitaikoja enempää ennen kuin kuu on kiertänyt kokonaisen kierroksen. Sirkan kaltaiselle myrrysmielelle sellainen ei sopinut, mutta hampaitaan kirskutellen ja sisartensa valvovan silmän alla hän selvisi päivä kerrallaan. Saadakseen ajan kulumaan Sirka kävi pitkillä kävelyillä ja, ollessaan turhautumisen huipulla, hän liittyi ärähdellen muiden seuraan, yrittäen saada itselleen tekemistä.

Tänään oli Oilin vuoro viihdyttää toipilasta.

Onneksi he eivät olleet aivan kahden. Hepuli-kissa seurasi heidän jalanjäljissään järvipolkua pitkin kirsu taivaisiin kohotettuna ja silmät tyytyväisesti puoliummessa. Kylmimpinä pakkaspäivinä se jäi mieluummin sisälle lämmittelemään olohuoneen kakluunin ääreen, mutta nyt sää salli sen lähteä mukaan heidän seurakseen avantouinnille.

”Kaunista”, Oili yritti sanoa Sirkalle, joka kulki hänen takanaan. Sirka vilkaisi häntä.

”Niin kai.”

Oilin kulmat rypistyivät hänen katsellessaan Sirkaa, jonka noidanhatun lierille oli varissut lunta. Sirkaa häiritsi jokin muukin kuin pelkkä toipilaisuus. Sen pystyi tuntemaan, jos vain oli halukas havaitsemaan sen. Oili ei osannut sanoa, mikä Sirkan mieltä painoi, eikä hän uskaltanut kysyä. Vaikka Sirka ei saanut käyttää myrrystä ja hurmaantua, Oili pelkäsi häntä hieman siitä huolimatta. Sirkan vuodet Viimavirrassa olivat tehneet hänestä hallitumman ja hillitymmän, mutta joskus hänen verensä kuohahti niin, että Oilista tuntui paremmalta pitää etäisyyttä. Se oli kamalaa, sillä he olivat olleet ennen kaiken alkamista läheisiä, mutta yhteyden uudelleen löytäminen oli ollut vaikeaa.

Kun he saapuivat järvelle, Hepuli juoksi heidän edelleen laiturille ja jäi sen reunalle odottamaan. Oili sulatti keveällä kädenliikkeellä laiturin penkille kasautuneen lumen ja istui alas. Sirka istui hänen viereensä. Molempien katseet kiersivät utuisen järven rantaa pitkin. Oili ihaili valkeaan pukuun pukeutuneita puita ja pensaita, jotka erottuivat sumun keskeltä. Avannon vesi seisoi paikoillaan. Oli täydellinen päivä.

Hepuli maukaisi Oilille ja katsoi häntä niin kuin sillä oli tapana halutessaan jotain: keltaisenruskeat silmät täydellisen pyöreinä.

”Oletpa sinä kärsimätön”, Oili hymyili sille ja nousi seisomaan. Hän riisui yltään huopakangasviitan, housut ja paidan ja viikkasi ne penkille odottamaan. Vilunväreet kulkivat jalkapohjista pohkeisiin ja ylös reisiin, kun villasukat jäivät kenkiin ja noidanhattu Sirkan syliin.

”Oletko varma, ettet halua kastautua?” Oili kysyi, ja hetken Sirka näytti empivän jo huulilleen muodostunutta kieltävää vastausta. Sitten hän pudisti päätään, ja Oili kohautti olkiaan.

Hän käveli laiturin puisille portaille ja laskeutui ensimmäisen rappusen. Vesi ei yltänyt sille, mutta askelma oli jäästä kylmä. Oili sulki silmänsä ja lausui hiljaa mielessään luulet sen olevan pahempaa kuin se oikeasti on. Sitten hän astui toisen, kolmannen ja neljännen askeleen, kunnes vesi ylettyi hänen reisiinsä. Hengähdys karkasi hänen huuliltaan: kylmä vesi yllätti kehon joka kerta. Oili avasi silmänsä ja naurahti nähdessään Hepulin aivan kasvojensa edessä, viiksikarvat melkein hänen poskeaan kutittaen.

”Kyllä minä pärjään”, hän kuiskasi kissalle, ja astui viimeiselle askelmalle ennen kuin kyykistyi ja upotti koko kehonsa veteen.

Alkushokin jälkeen vesi tuntui enää viileältä ja hyväili Oilin kehoa hän uidessa muutaman vedon kohti avannon reunaa ja takaisin laiturille. Kun hän nousi ylös, Sirka ojensi hänen pyyhkeensä. Oilia hymyilytti, kun huomasi sen olevan Sirkan omalla taialla lämmitetty.

”Oletko varma, ettet halua kokeilla?”

”Näytti kylmältä”, Sirka sanoi. Hänen ruskeat silmänsä saivat pähkinäisen vaalean sävyn lumimaisemassa.

”Näytti, mutta ei tuntunut. Se on virkistävää ja rentouttavaa”, Oili sanoi ja lisäsi sitten hetken mielijohteesta: ”Se auttaa minun taikaani vahvistumaan.”

Sirkan kasvoille jähmettynyt ryppy katosi, kun hän vilkaisi avantoa uusin silmin. Hepuli haisteli Oilin paljaita jalkoja ja nuolaisi muutaman pisaran hänen pohkeestaan.

”Minäkin tulen, jos tulet. Mennään yhdessä”, Oili ehdotti. Sirka vilkaisi häntä, puristi huulensa yhteen ja nyökkäsi.

”Hyvä on.”

Kun he hetkeä myöhemmin lähtivät kävelemään takaisin Myrttimökille, Oilista tuntui kuin pieni säie heidän ystävyyttään oli vahvistunut. Vaikka Sirka ei vieläkään puhunut yhtä vapautuneesti kuin Oili olisi toivonut, hän vastaili kysymyksiin yrteistä ja salvoista kokonaisilla lauseilla nyökkäysten tai yksittäisten sanojen sijaan. Oli ihmeellistä, miten paljon Sirka osasi: vuodet Viimavirrassa olivat tehneet hänestä todellisen tietäjän.

”Oletko menossa kylälle tänään?” Sirka kysyi, kun he lähestyivät kotia. Oili nyökkäsi.

”Viena pyysi, että toisin jälleen uusia salvoja Koivulaan.”

Oili ei erityisemmin välittänyt Ylisniemessä käymisestä. Hän kyllä rakasti itse kylää: pienen kirjakaupan tiiviit hyllyvälit kutsuivat hänet selailemaan satojen kirjojen sivuja, kahvilanpitäjä Luukas tiesi täsmälleen, miten paljon kanelia kaakaon päälle kannatti ripotella, ja iltaisin kylän kaduilla oli ihana kävellä, kun ikkunoista välkkyivät kynttilöiden lempeät valot.

Ylisniemi oli täynnä tunnelmaa, mutta oli harvinaista, että Oili tai kukaan heistä neljästä sai kulkea siellä rauhassa. Se oli noidanlupauksen huono puoli: lupaus auttaa aina, kun se oli noidalle mahdollista. Kun Vanamo kulki Ylisniemessä, maataan viljelevät tai takapihallaan puutarhaansa hoitavat keksivät häneltä kysyttävää, Vienaa pyydettiin auttamaan eläinten tai lasten kanssa, Oilia taas parantamaan kivut ja säryt. Sirka oli heistä ainoa, joka sai useimmiten kulkea rauhassa. Tietäjää pyydettiin apuun vain silloin, kun oli tosi kyseessä.

Siksi Oili vältteli usein kylään lähtemistä. Hänen oli vaikea kestää ihmisten huolet ja kivut, ja hän tekikin yleensä salvat ja yrttisekoitukset kotona ja pyysi sisariaan viemään ne kylään.

”Haluatko, että vien ne puolestasi?” Sirka kysyi. He astuivat juuri portin läpi pihapolulle. Avonaisesta keittiönikkunasta välittyi koko aamupäivän hautuneen kasvispadan tuoksu ja Hepuli juoksi heidän edellään ovelle.

”Tekisitkö sen?” Oili ilahtui, ja sai Sirkalta nyökkäyksen. ”Kiitos!”

”Olen menossa sinne joka tapauksessa. Menen valmistelemaan Kairan perheen hiiteen laskemista varten”, hän sanoi kasvot synkistyen.

”Onko jo aika?”

”Routa alkaa hellittää tulevina päivinä, ja se riittää Vanamolle”, Sirka sanoi. ”On aika päästää heidät viimeiselle matkalle. Levoton kuolema ei ole koskaan helppo.”

Oili värisi, vaikka lämpö tulvahti heidän kasvojaan vasten Sirkan avatessa mökin oven. Hepuli asteli heidän ohitseen eteiseen ja viiletti suoraan keittiöön, jossa Vanamo tervehti kissaa kujerrellen. Oili tunsi samanaikaisesti helpotusta ja ahdistusta Sirkan sanoista. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta Kairan perheen kohtaloa ja matkaa hiiteen. Pakkanen oli ollut viime viikot niin kova, että ruumiit oli päätetty säilyttää metsän reunalla olevassa riihessä, mutta jos ilma oli lämpenemässä, oli aika laskea heidät hautaan.

Heidän kaikkien piti osallistua hautajaisiin. Tässäkin asiassa noidanlupaus oli läsnä. Sirka osasi lausua oikeat sanat ja tehdä tarvittavat riitit, jotta kuolleet lähtisivät Tuonelaan eivätkä jäisi kummittelemaan Ylisniemeen, Vanamo puolestaan auttoi hautauksen valmisteluissa ja arkkupaikkojen kaivamisessa. Viena tekisi ruoan, joka hiidessä nautittiin, ja Oilin tehtävä oli luoda yrttien ja tuoksujen avulla levollinen tunnelma. Heillä oli omat roolinsa, oma vastuunsa kannettavana.

Oili hätkähti, kun Vanamo ilmestyi keittiön ovenpieleen. Hän oli unohtunut seisomaan paikoilleen, kengät vielä jalassa ja kaulahuivi kaulassa.

”Haluatteko teetä?” Vanamo kysyi.

”Mieluummin kahvia”, Sirka vastasi peilatessaan itseään eteiseen ripustetusta puukehysteisestä peilistä.

”Kävitkö sinäkin avannossa?” Vanamo kysyi huomatessaan Sirkan kosteat latvat. Sirka kohautti olkiaan ja käveli hänen ohitseen olohuoneeseen.

Vanamo käänsi katseensa Oiliin ja kohotti yllättyneenä kulmiaan.

Hyvin tehty”, hän kuiskasi hymyillen.

✷✷✷

Ylisniemen metsän rajalla sijaitseva riihi oli hämärä, vaikka ulkona sumu oli jo hajonnut ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Ennen siellä oli kuivattu ja puitu viljaa, mutta nykyisin Ylisniemen viljelysmaat sijaitsivat kauempana ja riihi oli saanut toisenlaisen tehtävän. Nyt siellä makasi kolme, kylmästä ja kuolemasta kohmeaa ruumista.

Sirka katseli Kairan perhettä muutaman askeleen päästä. Kaikki kolme olivat jo saaneet oman puisen arkkunsa, heidät oli pesty ja puettu hienoimpiin vaatteisiin, mitä mökistä oli onnistuttu löytämään. Ruumiiden kasvot oli kääritty vaaleisiin liinoihin. Se oli helpotus. Kaikista tietäjän töistä Sirka nautti ruumiiden valmistelusta ja niiden hiiteen viemisestä vähiten. Joitakin Viimavirran oppilaita kuolema, alinen ja kaikki kuolleiden sielunelämään liittyvä oli kiehtonut loputtomasti, mutta Sirka ei mielellään ajatellut kuolemaa. Hän piti elämästä ja keskittyi mieluummin oppimaan yrteistä, metsänhaltijoiden ja muiden olentojen tunnistamisesta ja kohtaamisesta ja etenkin siitä, miten vaalia hänen omia voimiaan. Lumivyöryn jälkeen hän oli ollut puolikas entisestä itsestään, ja sitä oli vaikea sietää.

Oikeastaan ruumiille ei tarvinnut tehdä enää mitään. Tietäjän tärkein työ tapahtui hiidessä, mutta Sirka oli tarvinnut syyn tulla käymään Ylisniemessä ja riihessä. Oli inhottavaa valehdella Oilille, joka oli sydämeltään niin puhdas ja luonteeltaan lempeä, mutta Sirka tiesi, että se, mitä hän aikoi seuraavaksi tehdä… Oili tuskin kestäisi ajatusta.

Sirka otti takintaskustaan puukon ja lähestyi Kairan perheen äitiä. Tietäjän työhön liittyi paljon asioita, joita ei olisi uskonut päällepäin. Ne oppi vasta Viimavirrassa koulun kellarikerroksessa suljettujen ovien takana.

”Olen pahoillani”, Sirka sanoi seisoessaan äidin ruumiin vierellä. ”Kiitoksena tästä lupaan pitää huolta nuorimmastasi.”

Hän tarttui ruumiin vasempaan käteen ja piteli kiinni pikkusormesta samalla, kun asetti veitsen terän keskimmäisen nivelen alapuolelle. Tuntui väärältä painaa puukon terä ihoa vasten ja inhon ja anteeksipyynnön väreet kulkivat Sirkan läpi. Hän valoi taikaa terän ja ihon väliin ja keskitti ajatuksensa puhtaaseen leikkaukseen. Sitten hän painoi terää keveästi alaspäin ja se luiskahti kuoleman kovettaman sormen läpi kuin se olisi ollut huoneenlämpöistä voita.

Yrittäen olla ajattelematta asiaa, Sirka avasi vyöllään olevan tietäjänpussin ja pudotti kylmän, kovettuneen sormen sen sisään. Teko sai vatsan vääntämään ja Sirka nielaisi, yritti pitää oksennuksen poissa. Oli monenlaisia keinoja vahvistaa omaa väkeään, sitä taikuutta, joka värisi noitien ihon alla ja nostatti mielen hurmoksen kaltaiseen tilaan. He saattoivat ottaa talteen tiettyjen eläinten luurangon osia tai kuolleiden lintujen jalkoja, joissa virtasi väkeä. Jos sattui olemaan seurueessa, joka kaatoi karhun, sai noita itselleen karhunhampaan, jossa väki oli valtavan vahvaa. Sellaisia esineitä hänen sisarensa keräsivät mahdollisuuksien mukaan vahvistaakseen taikuuttaan, mutta Sirka tarvitsi enemmän - ja kuolleiden väki oli vahvinta.

Moni leikkasi itselleen vain palan kuolleen sormenkynttä tai tukon hiuksia. Ehkä, jos Ryytilän onnettomuutta ei olisi tapahtunut, se olisi riittänyt Sirkallekin. Mutta hän ei ollut tuntenut oloaan omakseen melkein kuukauteen ja hän kaipasi sitä voiman tunnetta, joka ihon alla virtaava hurmos hänelle antoi. Kuolleen sormi oli kynttä ja hiuksia vahvempaa, eikä hän voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Ei, vaikka teko sai hänet yökkäämään inhosta ja katumuksesta; vaikka hän tiesi sisartensa tuomitsevan hänet teosta, jos joskus saisivat tietää hänen tehneen niin.

Mutta kukaan heistä ei ollut tietäjä. Ei niin kuin Sirka.

Hän lausui hiljaa muutamat kuolleita kunnioittavat sanat ja poistui sitten riihestä. Helmikuun aurinko paistoi kirkkaana hänen kasvoilleen ja hämärän jälkeen silmiä sai siristellä hetken ennen kuin ne tottuivat valoon. Sirka lähti kävelemään kohti Koivulaa. Nyt, kun pahin oli ohitse, olo tuntui hieman keveämmältä. Auringon orastava lämpö kasvojen ihoa vasten tuntui ihanan pehmeältä ja jos oikein etsi, ilmassa saattoi aistia varhaisen kevään läsnäolon.

between the sea
and the dream of the sea

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 2. luku 27.2.
« Vastaus #5 : 30.03.2022 06:41:54 »
K/H: Maaliskuun säävaihteluista inspiroitunut luku saapuu tässä! Kuukausi on ollut raskas ja se on näkynyt kirjoittamisessa. Tämäkin luku olisi ansainnut mielestäni enemmän, mutta lopulta päädyin olemaan hiomatta enempää. Maaliskuu lähestyy loppuaan ja seuraavaksi pääsen kirjoittamaan huhtikuun lukua, joten toivon sitä varten hieman enemmän aurinkoista energiaa :) Toivottavasti viihdytte tämän luvun parissa!




Kolmas luku


Viena naksautti kieltään ja hoputti hevosparia vetämään rekeä rivakammin. Hän istui ajajanpenkillä matkalla Koivulasta kohti kylpylää, joka oli jälleen päästy avaamaan lumivyöryn aiheuttamien tuhojen jälkeen.

Kylän polkuja peittävä lumikerros oli sulanut lämpimien päivien auringossa niin, että reki kulki totuttua vaivalloisemmin. Reen kyydissä istuvia vanhuksia verkkaan kulkeva matka ei kuitenkaan haitannut: kaikki neljää rouvaa istuivat reessä villatäkkien alla hymyilevät kasvot aurinkoon suunnattuna. He jutustelivat Koivulan tapahtumista ja ihmettelivät sivulauseissa, kuinka kevät ja valo olivat jälleen saapuneet pitkän talven jälkeen.

”Ei meillä Viena kiire ole”, yksi vanhuksista sanoi kuullessaan Vienan antavan jälleen uuden hoputtavan kielennaksautuksen.

”Ei, mutta ei reen vetäminen ohuella lumipeitteellä hidastellen helpompaa ole.”

Kauempana tiellä näkyi lumesta paljas kohta. Viena keskitti ajatuksensa suurempaan lumipenkkaan, johon oli talven mittaan lapioitu pois lunta polkuja peittämästä. Maansiirtoloitsut olivat Vanamon erikoisalaa, mutta osasi Vienakin: hän kanavoi taikuutensa lumeen ja siirsi sohjoa lumipenkasta tielle. Vaikka sohjo levittyi epätasaisina kokkareina, reki pääsi kulkemaan sen yli ilman, että sora rahisi jalaksia vasten.

”Taitaa olla kevään viimeinen rekiajelu”, Viena huikkasi taakseen ja sai vanhuksilta hymähdyksiä vastaukseksi.

Hetkeä myöhemmin he saapuivat kylpylään. Sen savupiipusta kohosi savu, minkä näkeminen lämmitti Vienan sydäntä. Ylisniemi oli kaivannut kyläläisten yhteistä kylpy- ja tapaamispaikkaa. Samalla oli outoa, kuinka samanlaiselta kylpylä näytti, vaikka takana oli valtava katastrofi ja menetettyjä ihmishenkiä.

Lumivyöryn jälkeisiä kinoksia oli yhä kaikkialla, mutta kylpylän ympäriltä oli raivattu tilaa saapuville asiakkaille. Viena ohjasi hevoset vapaalle paikalle ja hyppäsi kuljettajan paikalta maahan. Hän auttoi vanhuksia laskeutumaan reestä, josta he oma-aloitteisesti kävelivät kohti kylpylän ovea. Siellä heidät ottivat vastaan Olavi ja Riikka, sisarukset, jotka olivat ottaneet vastuun kylpylän hoidosta Kairan perheen maanpanijaisten jälkeen.

Viena kiinnitti hevosten ohjakset poikkipuuhun ja antoi molemmille tammoille taskustaan kourallisen kauraa. Sitten hän painoi otsansa ensin Riian ja sitten Raijan otsaa vasten ja kuiskasi pienen, lihaksia rentouttavan ja voimistavan loitsun. Kiitokseksi hän sai hörähdyksiä ja Riialta yhden kokeilevan, kaurataskua hamuilevan turvan tönäisyn.

”Olkaa kiltisti. Rouvat kylpevät varmaankin muutaman tunnin”, Viena sanoi ennen kuin lähti itsekin kohti kylpylän ovea.

Lämmin höyry tulvahti kasvoille Vienan astuessa sisään. Hän riisui huopakangasviittaansa ja kaulaa peittäneen villahuivin, ripusti ne naulaan ja jätti kenkänsä muiden kenkien viereen. Sitten hän istui aulassa olevalle ruskealle sohvalle ja otti esiin pienen muistikirjan, jota kantoi aina mukanaan kangaslaukussaan. Se oli kirja sekalaisille ajatuksille: piirroksille, resepti-ideoille, aktiviteeteille Koivulassa, sekä pienille loitsunaluille, joita hän pyöritteli usein mielessään.

Noitakoulussa heille oli opetettu, mistä osista taiat koostuivat ja mitä uusien luomiseen tarvittiin. Uusien loitsujen luominen oli osa noitien työtä ja osa noidanlupausta, halu kehittää taikuuden maailmaa eteenpäin loitsu kerrallaan. Uuden luominen oli loputtoman kiinnostavaa, mutta vaikka Viena oli kuunnellut tunneilla tarkkaan ja kirjoittanut yksityiskohtaiset muistiinpanot, hän ei taitanut uusien loitsujen tekoa niin hyvin kuin Vanamo ja Oili. Se ei silti estänyt häntä miettimästä uusia loitsuja arjen eri tilanteisiin, ja vanhusten rennon puheensorinan kuuluessa lämpöaltaalta aulaan, hän uppoutui muistiinpanoihinsa.

Puolisen tuntia myöhemmin vaatehuoneen ovi avautui. Viena kohotti katseensa muistikirjasta ja hymyili nähdessään Soilen, jonka vaaleanruskea tukka oli kylpylän vesihöyrystä laineilla ja otsatukka oli liimautunut otsaan.

”Viena!” Soile hihkaisi juostessaan hänen luokseen. Viena ehti siirtää muistikirjansa sivuun juuri ajoissa ennen kuin tytön kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja puristivat lujaan halaukseen.

”Hei Soile! Mitä kuuluu?”

”Hyvää”, Soile vastasi ja istui hänen vierelleen sohvalle. ”Mitä sinä teet?”

”Suunnittelen uutta loitsua”, Viena vastasi ja oli hyvillään nähdessään Soilen silmien pyöristyvän ihmetyksestä.

”Näytä”, Soile käskytti, jolloin Viena torui häntä päätään pudistaen. Uusi pyyntö oli pehmeämpi. ”Voisitko näyttää?”

Viena hymähti. Lumivyöryn jälkeen Soile oli ollut pitkään itkuinen ja kaivannut perhettään, mutta hiljalleen hän oli alkanut saada takaisin uteliaisuuttaan ja iloaan. Siinä oli varmasti auttanut se, että Koivulassa, jossa Soile pääsääntöisesti asui, ei ollut pulaa vanhusten avoimista syleistä tai aktiviteeteista. Soilesta oli lyhyessä ajassa tullut yksi Koivulan ilopilkuista. Nykyisin hän oli alkanut uskaltautua takaisin myös kylpylään, jossa oli leikkinyt paljon silloin, kun hänen vanhempansa tekivät töitä.

Soile kuunteli tarkkaavaisesti Vienan selostusta loitsun osista ja seurasi hänen sormeaan muistikirjan sivulla. Se oli lihasten vetreytysloitsu, jonka tarkoitus oli auttaa erityisesti niitä, jotka olivat maanneet pitkään aloillaan. Osasiin kuului mesiangervon lehtiä ja puna-apilaa, pala nuoren koivun tuohta sekä oravan tyhjäksi syömä käpy.

”Luulen, että minulla on tarvittavat osaset, mutta tarvitaan vielä loitsu”, Viena sanoi. ”Niissä minä olen aika toivoton, kun taas Vanamo osaa riimitellä vaikka unissaan.”

”Entä Sirka?” Soile kysyi silmät tuikkien. Viena naurahti. Soile palvoi Sirkaa ja seurasi häntä aina kylällä milloin minnekin. Sirka ei erityisemmin pitänyt siitä, mutta sieti sitä silti: ehkä aika Koivulassa oli luonut heidän välilleen jonkinlaisen yhteyden.

”Sirkan taikuus on vähän toisenlaista”, Viena sanoi hetken mietittyään. ”Hän ei tarvitse loitsuja. Hänen sisällään oleva taikuus riittää.”

”Mitä taikuus on?”

Lapset ja heidän kymmenen kysymystään. Viena tukahdutti hymyn, sillä ilme Soilen kasvoilla oli hyvin vakava.

”Se elää ihomme alla”, Viena sanoi. ”Sitä on vaikea selittää, mutta se… kiertää meissä niin kuin verikin.”

Soile nyökkäsi kuin olisi ymmärtänyt. Ehkä hän ymmärsikin, eihän Viena tiennyt, mitä hän ajatteli. He olivat pohtineet Myrttimökissä muutaman kerran iltateen äärellä, voisiko Soilessa virrata väki, mutta toistaiseksi siitä ei vielä ollut todisteita. Aika saisi näyttää, mistä pieni ja pippurinen Soile oli tehty.

✷✷✷

Vanamo pyyhkäisi kasvoilleen valahtaneen kiharaisen suortuvan takaisin korvan taakse ja pyöräytti sitten sormiaan kevyesti ilmassa. Multaan kaivettu matala kuoppa mukautti itsensä loitsun ohjeistamana narsisseille sopivan kokoiseksi. Vanamo laski kasvihuoneessa kasvattamansa kukan kuoppaan ja lapioi sen täyteen tuoretta multaa. Se oli loitsujen rikastuttamaa, ravinteikasta maata, joka auttaisi narssissit hallaöiden läpi kevääseen.

Hepuli seurasi sitä kaikkea tarkkaavaisesti kukkarivistön vierellä istuen. Aina loitsun kuullessaan sen viiksikarvat ja korvat värähtelivät kuin se olisi tuntenut loitsun vaikutukset itsessään. Se oli loputtoman utelias olento ja taikuus veti sitä puoleensa kuin kissanminttu tavallista kissaa. Kun Vanamo, Viena, Sirka ja Oili olivat muutama vuosi sitten noidanlupauksen annettuaan muuttaneet Ylisniemen laitamille, Hepuli oli ilmestynyt heidän ovelleen vain päiviä myöhemmin. Tai oikeastaan he löysivät sen eräänä aamuna kanalasta, jossa se juoksi kanojen perässä villisti edestakaisin loikkien, minkä perusteella he myös nimesivät sen Hepuliksi. Kun kissa huomasi heidät, se juoksi kiltisti heidän luokseen, kiehmäsi kaikkien jalkoja vasten ja heittäytyi sitten aurinkoiselle nurmelle hellittäväksi. He olivat kuitenkin ottaneet Hepulin ilomielin vastaan - ja pystyttäneet samalla kanalan ympärille vahvat suojataiat. Nyt Hepulista oli tullut erottamaton osa heidän elämäänsä Myrttimökissä eikä Vanamo voinut kuvitella päivääkään ilman sen seuraa ja vaativia maukaisuja.

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Sen lämpö tuntui ihanalta Vanamon paksumpaa, vaaleanruskeaa kevätviittaa vasten. Tuntui hyvältä saada työskennellä jälleen raikkaassa ulkoilmassa ja upottaa kädet multaan. Narsissien ja orvokkien istuttaminen Myrttimökin edustalle oli Vanamolle kevään ensimmäinen merkki. Hän rakasti kevättä ja sen mukanaan tuomaa uutta alkua: se täytti niin maailman kuin Vanamonkin energialla, joka oli tervetullut pitkän talven jälkeen.

Samassa hänen selkänsä takaa kuului sadattelua. Vanamo kääntyi katsomaan ja näki Sirkan polkemassa pyörällä sohjoista tietä pitkin. Sirkan toinen käsi oli ojennettuna eteen, kun hän yritti sulattaa tai siirtää edestään kaiken irtonaisen lumen voidakseen pyöräillä kuivalla tiellä. Sitä peitti epätasainen jääkerros, joka ei lämpimistä päivistä huolimatta suostunut vieläkään sulamaan ja jokaisen epätasaisen jääkourun ja huonosti ajoitetun lumensulatusloitsun kohdalla Sirka päästi pahastuneen kirosanan.

Vanamo tukahdutti huokauksen. Ei ollut mikään yllätys, että Sirka oli jälleen pahalla päällä. Hän ei muistanut, milloin Sirka olisi ollut kokonaisen päivän ajan iloinen: hänen mieltään painoi jatkuvasti jokin ja se purkautui ärtyneinä sanoina, tuhahduksina ja pahimpina päivinä kiroiluna. Kukaan heistä ei oikein halunnut enää olla Sirkan ympärillä, sillä hänen huonotuulisuutensa käsittely vei heiltä kaikilta liikaa energiaa. Heidän sietokykynsä oli loppumaisillaan, mutta Viena ja Oili välttelivät Sirkan suoranaista haastamista, jättäen työn Vanamon hoidettavaksi.

Vanamo nousi seisomaan ja risti kädet rinnalleen kuullessaan uusia kirosanoja toisensa perään. Toisenlaisessa elämässä - siinä, jossa Sirka ei ollut tietäjä - ylenpalttinen kiroilu olisi saattanut huvittaa Vanamoa. Hän oli itsekin paha suustaan ja joskus nuorempina he olivat Sirkan kanssa kilpailleet siitä, kuka osasi kamalimmat kiroukset ja pahimmat sanat. Mutta tässä elämässä, jossa Sirkan sisällä virtasi myrrys, ilmassa kihisevät kirosanat saivat Vanamon vakavoitumaan.

Tietäjä oli yksi arvostetuimmista ammateista: Ylisniemeen tultiin lähikylistä tapaamaan Sirkaa ja tarina hänen uroteostaan Ryytilänvuoren onnettomuudessa oli kiirinyt kauas. Se oli hieno asia, sillä se toi Myrttimökkiin tarvittavia tuloja ja antoi myös hyvän kuvan heistä noitaneuvostolle. Sirka oli kuitenkin hyvää vauhtia pilaamassa kasvavan maineensa. Oli kestänyt hetken huomata, että kyläläiset olivat alkaneet Vienaa, Oilia ja Vanamoa ratkaisemaan niitä ongelmia, jotka saattoi korjata vain tietäjä. Kyläläiset olivat alkaneet vältellä Sirkaa, mikä ei tiennyt hyvää. Jos noitaneuvosto saisi tietää Sirkan laiminlyövän velvollisuuksiaan, he saattaisivat joutua lähtemään Myrttimökistä ja mikä kurjinta, eroon toisistaan. Oli vaatinut paljon työtä ja suostuttelua saada noitaneuvosto hyväksymään neljän noidan yhteiselo pienessä Ylisniemen kylässä. Vanamo ei halunnut rikkoa kaikkea sitä hyvää, minkä he olivat viime vuosien aikana itselleen rakentaneet, mutta jos Sirka ei saanut luontoaan kuriin, he saattaisivat olla ongelmissa. Pahat päivät olivat sallittuja, mutta Sirkan lähellä oleminen oli kuin olisi elänyt samassa mökissä pyörremyrskyn kanssa.

Sirka ei huomioinut Vanamoa ennen kuin oli aivan hänen kohdallaan. Hänen katseensa kävi narsissien ja orvokkien rivistössä ennen kuin se kiinnittyi Vanamoon.

”Mitä?” hän ärähti pysäyttäessään pyörän jarrut kirskahtaen ja laski jalkansa maahan. Vanamon sisällä kuohahti ja sanat purkautuivat hänen suustaan kovempina kuin hän oli tarkoittanut:

”Tarvitsen apuasi. Kivikosken navetassa on jotain outoa, ehkä jokin paha henki, joka saa lehmät tolaltaan.”

”Vai niin”, Sirka vastasi.

Vanamo kiristeli leukapieliään hetken ennen kuin kysyi: ”Sopiiko sinulle huomenna?”

Sirka vastasi kohauttamalla olkiaan ja lähti taluttamaan pyöräänsä kohti pihaporttia. Vanamo pudisti päätään.

”Sinulle tuli kirje”, hän sanoi, sillä tiesi juuri sen saavan Sirkan yhä huonommalle tuulelle. Oli lapsellista yrittää haastaa vielä enemmän riitaa ja selviytyä sanaharkasta voittajana, mutta Vanamo ei voinut estää itseään. Kirjeet olivat myös yksi Sirkan salaisuuksista, jota hän ei halunnut jakaa muiden kanssa. Ne tulivat jostain suuresta kaupungista, mutta Sirkaa ne eivät koskaan ilahduttaneet. Uutinen laskeutui tälläkin kertaa Sirkan kasvoille kuin luminen, harmaa pilvikerros.

”Jaha.”

”Mistä ne kirjeet oikein tulevat?” Vanamo haastoi vielä.  ”Ne on kirjoittanut sama henkilö.”

”Ei kuulu sinulle!”

Myrttimökin pihaportti heilahti loitsun voimasta auki niin, että saranat kirskahtivat, ja paukahti saman tien takaisin kiinni. Sirka talutti pyöränsä terävin kanta-askelin talon taakse olevaan pyörävarastoon vilkaisematta Vanamoon enää kertaakaan. Hepuli juoksi Sirkan perään, kun Vanamo jäi tienvarteen istutuslapio kädessään. Häntä sapetti Sirkan käytös niin, että taikuus vavahteli hänen sisällään, mutta hän hillitsi sen ennen kuin väki alkoi tulvia ulos. Hänen ärtymyksensä saattaisi tappaa juuri istutetut kukat hetkessä.

Jotain hänen oli kuitenkin tehtävä. Elämä Myrttimökissä ei voinut jatkua näin.
« Viimeksi muokattu: 24.04.2022 09:19:54 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 3. luku 30.3.
« Vastaus #6 : 01.05.2022 10:18:45 »
K/H: Huhtikuun luku saapuu tässä. Tällaisessa tarinassa, joka inspiroituu kuukausista ja joka saa jatkoa kerran kuussa on vaikeaa kirjoittaa, sillä yhtenäisen, suuren juonen kuljettaminen kuukausien mukana on haastavaa. En koe olevani täysin harhateillä, mutta nyt huomaan joutuvani miettimään yhä enemmän, miten paljon lukujen välissä ehtii tapahtua ja mitä se tarkoittaa hahmoille. Kaikin puolin hauska haaste! Tässä luvussa yritän kuitenkin sysiä juonta jälleen hieman eteenpäin. Toivottavasti viihdytte tämän luvun parissa :)




Neljäs luku



Oili istui huoneessaan ja viimeisteli päivän työtä. Pöydällä seisoi rivi pieniä tummia lasipurkkeja, joihin hän kiinnitti etikettejä kuvaamaan niiden sisällä olevia salvoja.

Helgelle, kyynärpäiden itsepäiseen oireiluun
Talvikille, raskauden jälkeiseen palautumiseen
Liialle, kevätauringolta suojautumiseen


Huoneen ikkuna oli raollaan ja huhtikuisen illan viileä tuulenvire tuoksui uudelta alulta. Oili piti keväästä, valon alati kasvavasta määrästä ja kuinka orastava lämpö toi mukanaan terveyttä, iloa ja lempeyttä pitkän talven jälkeen. Ylisniemessäkin oli kevään tunnelmaa. Vanamolla riitti kiirettä kyläläisten valmistautuessa kevätkylvöä varten ja Viena puolestaan vietti päivät Koivulassa kärräten asukkaita ulos nauttimaan kevätauringosta ja etsimään kevään ensimmäisiä muuttolintuja tai koteloistaan kuoriutuvia perhosia. Oilikin oli käynyt kylässä edellisenä päivänä ja yllättynyt, kuinka hyväntuulisina kaikki olivat tervehtineet häntä. Menneen talven kiukut ja kivut olivat unohtuneet ensimmäisten kevättähtien ja krookusten puskiessa mullasta kohti aurinkoa talojen edustoilla.

Saatuaan viimeisenkin etiketin kiinnitettyä (Albertille, kiukutteleville nivelille), Oili siirsi salvapurkit pieneen koriin ja nousi pöydän ääreltä viedäkseen korin alakerran eteisen piirongille odottamaan. Silloin hän huomasi ikkunassa liikettä: Sirka oli palannut metsäretkeltään ja seisoi takapihalla katsellen vihannesmaata, jota Vanamo oli juuri edellispäivänä alkanut herätellä talven jäljiltä. Hetken Oili ajatteli Sirkan olevan lempeämmällä tuulella, että hän vihdoin nautti kevään auringosta niin kuin muutkin, kunnes näki Sirkan kohottavan käsiään. Tuulenpuuska kohosi silmänräpäyksessä ja pyyhkäisi pihan läpi, leväyttäen edellissyksyltä keräämättä jääneet lehdet ilmaan. Navetan ovi rävähti auki, sisällä olevat kanat alkoivat kotkottaa hätääntyneenä, ja Hepuli-kissa ryntäsi navetasta suoraa päätä kohti Myrttimökin takaovea tuulen alta pakoon.

Kun Oilin ikkuna pamahti kiinni lasi helähtäen, Oili otti askeleen kohti ikkunaa. Silloin Sirka kääntyi ja kuin tietäen Oilin katsovan häntä, kohotti katseensa ylös hänen ikkunaansa. He katsoivat toisiaan hetken, kunnes Sirka, tumma polkkatukka tuulesta sekaisin, marssi Myrttimökin takaovesta sisään. Oven pamahdus kaikui seinissä ja ikkunoissa.

”Oili”, hiljainen kutsu kuului ovelta. Oili säpsähti ja kääntyi katsomaan Vienaa, joka nojasi ovenkarmiin päällään jauhotahroin koristeltu kukallinen essu. ”Olisi aika.”

Oili nyökkäsi, vaikka ahdistuksen väreet kulkivatkin hänen käsivarsiaan pitkin. Hän inhosi konflikteja ja vältteli niitä mahdollisuuksien mukaan. Nyt edessä oli kuitenkin hyvin todennäköisesti suurempi riita, johon hänen oli pakko osallistua. Vanamo oli saanut edellispäivänä valituksen kylän neuvostolta Sirkan käytöksestä ja oli vaatinut Myrttimökin asukkaiden kokoontumista heti seuraavalle illalle. Sirka, joka oli viime viikkoina lumen sulaessa viettänyt yhä enemmän aikaa metsässä ja tuskin näyttäytynyt kotona, suostui Vanamon vaatimukseen hampaitaan kirskuttaen.

Oili vilkaisi vielä kerran ulos, mutta tuuli oli laantunut ja hetkellisesti auringon eteen karanneet pilvet olivat kadonneet. Myrrysmieli oli siirtynyt sisätiloihin: Sirkan ihon alla virtaavan tuohtumuksen pystyi aistimaan ilmassa.

”En minäkään tästä pidä”, Viena kuiskasi kulkiessaan Oilin edellä rappusia alas olohuoneeseen. ”Mutta yritetään kuitenkin.”

Viena puristi Oilia vielä kädestä ennen kuin käveli keittiöön hakemaan iltateetä. Oili viipyili vielä hetken portaissa yrittäen venyttää aikaa pidemmäksi, mutta kun hän kuuli Vanamo laskeutuvan alas rappusia hänen takanaan, hän pakotti itsensä astumaan olohuoneeseen.

Sirka istui jo haaleanpunaisessa nojatuolissa kädet puuskassa ja jalat risti-istunnassa. Tuplalukossa, niin oppikoulun opettaja olisi heille sanonut ja muistuttanut, että sellaisessa asennossa ei toiminut mieli eikä sydän. Oili vilkaisi Sirkaa sivusilmällä ennen kuin istui alas nojatuolia vastapäätä olevalle sohvalle ja vei kätensä hajanaiselle otsatukalle, harjaten sitä sormillaan. Vanamo istui toiseen nojatuoliin ja kun Viena lopulta tuli keittiöstä mukanaan tarjottimella teekupit, hiljalleen höyryävä teepannu ja lautasellinen keltaisia aleksanterinleivoksia, hän löysi itselleen paikan Oilin vierestä.

Olohuonetta hallitseva hiljaisuus oli pingottunut ja ahdistava. Sirkan katse oli jähmettynyt olohuoneen vanhaan, tummanvihreään mattoon, ja Viena puolestaan piti itsensä kiireisenä kaatamalla kaikille teetä. Vanamo tuijotti Sirkaa, ja Oili tunsi huoneessa kytevän ärtymyksen, ehkä jopa vihan. Sirka oli mennyt liian pitkälle.

”Aleksanterinleivoksia”, Viena sanoi yrittäen kuulostaa tutulta, reippaalta itseltään. Kuin mikään ei olisi vialla, kuin he viettäisivät mitä tahansa iltaa yhdessä. ”Kokeilin keltaista kuorrutetta ja sitruunankuorta makua tuomaan. Noitasapatin kunniaksi.”

Vanamo irrotti katseensa Sirkasta vilkaistakseen teetarjotinta ja yritti hymyillä. Hymy ei kuitenkaan saavuttanut silmiä, ei edes silloin, kun hän otti vastaan Vienan tarjoaman teemukin ja leivoslautasen.

”Toivottavasti ne maistuvat”, Viena yritti vielä, kun kaikki olivat saaneet teetä ja leivoksen.

Olohuoneen hiljaisuus sai Oilin kurkun kuristumaan eikä hän saanut sanottua sanaakaan. Hän ei edes halunnut maistaa aleksanterinleivosta. Se olisi todennäköisesti maistunut juuri nyt tuhkalta hänen suussaan.

Sirka vältteli edelleen katsekontaktia kaikkien kanssa, mutta kun Vanamo otti kaapunsa taskusta kirjeen, hän keskitti katseensa siihen. Oili yritti lukea Sirkan kasvoilta mitä tahansa tunnetta, joka olisi selittänyt, mitä Sirka tästä kaikesta ajatteli. Valitus oli vakava asia. Sellaisen tekemiseen oli Ylisniemen kaltaisessa pienessä kylässä valtava kynnys, mutta nyt se oli selkeästi ylitetty.

”Minä luen tämän ensin ääneen, sitten voimme keskustella”, Vanamo sanoi avaten kirjeen. Hänen äänensä oli vailla sävyjä. Siinä ei ollut syytöstä, ei pelkoa, ei vihaa. Vain äärimmäistä vakavuutta.

Hyvä Vanamo-noita,

otamme teihin yhteyttä huolestunein ja ennen kaikkea hämmentynein mielin. Te, Oili-noita, Viena-noita ja Sirka-tietäjä, olette olleet jo useita vuosia osa Ylisniemen yhteisöä ja olette tehneet paljon kylämme hyväksi. Siitä olemme kiitollisia. Nyt olemme kuitenkin joutuneet haasteen eteen, sillä yksi teistä on alkanut vältellä vastuutaan.

Tarkoitamme tietäjää Sirka Jalantia, joka on laiminlyönyt tehtäväänsä jo useita kuukausia. Tiedämme hänen lieventäneen suuresti Ryytilän onnettomuuden seurauksia, mutta sen jälkeen hänen käytöksensä on ollut epäystävällistä ja välttelevää. Hänen myrryspuuskansa ovat aiheuttaneet vahinkoja metsätyöläisille ja puutarhanhoitajille ja kyläkoulun rehtori Kannus on esittänyt epäilyksensä siitä, että Sirka-tietäjällä oli osuutensa erään luokkaretken epäonnistumisessa.


Sirka älähti epäuskoisena, mutta ei sanonut mitään. Vanamo vilkaisi häntä kirjeen yli ennen kuin jatkoi.

Mikäli tilanne jatkuu tällaisena, emme voi muuta kuin tehdä valituksen Vanhimmille ja pyytää vaihtoa. Sen olisi ennaltaehkäisevä keino, jolla turvattaisiin Ylisniemen kyläläisten elämä ja varmistaisimme site , että kyliin sijoittuvat noidat todella tekevät työnsä.

Pyytäisimme vaihtoa todennäköisesti vain Sirka-tietäjälle, mutta on myös mahdollista, että vaihto koskee teitä kaikkia. Jos tilanne ei muutu parempaan suuntaan, emme voi tehdä muuta kuin ottaa yhteyttä Vanhimpiin. Liitämme mukaan noidanlupauksen ja sen pohjalta säädetyn sopimuksen noitien ja asutusten välillä.

Ystävällisin terveisin,
Ylisniemen kylän ylin neuvosto


Kirjeen lukemisen aikana Hepuli oli etsiytynyt Oilin syliin ja asettunut hänen noidankaavun peittämille reisilleen pienelle kerälle. Oili piilotti tärisevät kätensä kissan pehmeään turkkiin ja antoi Hepulin hyrräävän kehräyksen rauhoittaa itseään. Vanamo, Viena ja Oili katsoivat kaikki Sirkaa, odottivat selitystä kasvavassa hiljaisuudessa. Sirkan kasvoilla oli osittain uhmaava, mutta myös pelokas ilme.

”Olet mennyt liian pitkälle”, Vanamo sanoi lopulta. ”Tämä on erittäin huono asia.”

”Vaihto voisi koskea meitä kaikkia, niinkö siinä luki?” Viena kysyi otsa rypyssä. Vanamo nyökkäsi, ojensi kirjeen Vienalle luettavaksi ja joi sitten teemukistaan siemauksen. Oilikin kurotti kohti omaansa ja joi hieman. Piparmintun tuoksu lohdutti häntä hieman.

Luettuaan kirjeen Viena pudisti päätään. ”Minä en haluaisi lähteä.”

”Ei kai meistä kukaan”, Vanamo vastasi ja vilkaisi sitten Sirkaa. ”Vai mitä sinä haluat, Sirka?”

Sirka katsoi heitä vuoron perään ja puri hetken huultaan. Oili tunsi tärisyttävää huolta: miten heidän elämänsä olikin voinut muutamissa kuukausissa eskaloitua tähän tilanteeseen? Mutta vähintään yhtä paljon häntä huolestutti Sirkan vointi. Hän ei ollut oma itsensä, ei ollut ollut enää kuukausiin. Pahantuulisuutta ei voinut enää laskea Ryytilän onnettomuuden jälkiseurauksiin: nykyisin Sirkan väki oli aivan yhtä vahvaa kuin ennenkin. Ihon alla virtaava väki ei siis ollut ongelma. Sirkaa vaivasi jokin muu.

”Voisitko vain… kertoa kaiken”, Oili pyysi lopulta. Viena yhtyi hänen pyyntöönsä. Vain Vanamo pysytteli hiljaa, mutta hänkin katsoi Sirkaa odottaen. Sirka katsoi heitä jälleen vuoron perään ja empi.

”Meidän pitää tietää, että voimme ymmärtää”, Viena sanoi mahdollisimman pehmeästi. Lopulta Sirka nyökkäsi. Hän nousi seisomaan, jolloin Vanamo äännähti. Se sai Sirkan pyöräyttämään silmiään.

”Pidä noidanhattu päässäsi, Vanamo. Minä käyn vain hakemassa jotain.”

Vanamo rypisti otsaansa, mutta ei sanonut enempää. Kun Sirka palasi olohuoneeseen, hänellä oli mukanaan nippu kirjeitä. Oili yritti tunnistaa käsialan, mutta ei ehtinyt nähdä kuin vilauksen, kun Sirka jo istuutui nojatuoliin ja laski kirjeet syliinsä. Oili ei ollut nähnyt kirjeitä aiemmin, mutta vilkaistessaan Vanamoa oli selvää, että tämä tiesi kirjeistä jotain.

”Minä… olen saanut kirjeitä”, Sirka aloitti hitaasti, kunnes hiljeni jälleen. Oilin sylissä makaava Hepuli puuskahti uneliaasti.

”Keneltä?” Viena kysyi.

”Ne ovat eräältä perheeltä ja muutamilta muilta. Ja he… pyytävät apuani.”

”Mutta sinä et ole halunnut auttaa”, Viena sanoi ja Sirkan rypistäessä otsaansa hän jatkoi: ”Kirjeitä on monta. Et selvästikään ole vastannut heille.”

”En olekaan”, Sirka sanoi terävästi, myrrys hieman kuohahtaen. ”Mutta asia on monimutkainen. He eivät halua apuani tietäjänä vaan… todistajana.”

Sirkan sanat yllättivät jokaisen.

”Todistajana?” Vanamo kysyi. Sirka nyökkäsi.

”Viimavirtaan, erästä opettajaa vastaan.”

”Mitä on oikein tapahtunut?”

”Minä…”, Sirka aloitti, mutta ei saanut jatkettua lausetta.

Oili hämmentyi. Sirka, jonka hän oli tottunut näkemään lapsesta saakka sanavalmiina ja ärhäkkänä noitana, tuntui nyt uppoavan kysymys kysymykseltä syvemmälle nojatuolin turvalliseen pehmeyteen. Aihe oli hänelle selvästi kaikin puolin ahdistava, sen tietämiseen ei tarvinnut tunnustella väen liikahtelua Sirkan ihon alla. Kirjeiden sisällön täytyi olla painavia.

Viena kohottautui jaloilleen ja käveli Sirkan luo. Sirka ei vastustellut, kun Viena ojensi kätensä, vaan antoi hänen vetää itsensä ylös ja johdattaa sohvalle Oilin viereen. Viena istui Sirkan toiselle puolelle, kiersi kätensä hänen hartioittensa ympärille ja puristi hänet itseään vasten. Oili laski kätensä Sirkan kädelle, joka piteli kirjeitä.

”En ajatellut, että siitä tulisi enää jälkiseurauksia”, Sirka aloitti, mutta tajusi itsekin aloittavansa keskeltä tarinaa ja pudisti päätään. ”Muistatte kai, kun kerroin paluuni jälkeen Viimavirrasta ja kuinka jotkut oppilaat eivät kyenneet hallitsemaan myrrystään vaan kuolivat?”

Oili upotti toisen kätensä syvemmälle Hepulin turkkiin. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin hänen muistaessaan Sirkan kertomat tarinat. Silloin Sirka oli tosin kertonut kuolemista vain muutamalla lyhyellä lauseella eikä Oili ollut jäänyt miettimään asiaa enempää, mutta nyt hän ymmärsi, kuinka vakavasta asiasta oli kyse. Noitien oppikoulussa niin vaaralliset tilanteet eivät olisi tulleet kuuloonkaan ja opettajat olivat aina tarkkaavaisina ennaltaehkäisemässä vastuutonta taiankäyttöä. Viimavirrassa asioiden oli selkeästi oltava toisin.

”Nämä -”, Sirka sanoi ja kohotti kirjeitä sylissään. ”- ovat kirjeitä erään kuolleen oppilaan vanhemmilta ja muilta, jotka ovat sekaantuneet asiaan. Lähinnä oppilaan ystäviä, jotka aikovat todistaa.”

”Todistaa mitä?” Oili kysyi.

”Ei ole mitenkään tavatonta, että Viimavirrassa kuolee oppilaita. Joskus myrrys on heille vain liikaa, se ottaa heistä vallan ja vie heiltä kaiken”, Sirka sanoi. Hänen katseensa oli lasittunut ja keskittynyt jonnekin kauemmas. ”Altille kävi niin. Toisen vuoden alkaessa jotain tapahtui. Hän alkoi menettää myrryksen hallinnan yhä useammin ja lopulta yksi metsässä tehty harjoitus meni liian pitkälle. Hän kuoli.”

”Entä nyt?” Viena kysyi.

”Nyt Altin vanhemmat epäilevät, että oppituntia ohjannut opettaja on tehnyt väärin. Että on hänen vikansa, että Altti kuoli. He kaikki kirjoittavat sitä samaa -” Sirka kohotti jälleen kirjeitä ”-, että Runar ei tehnyt velvollisuuttaan opettajana. Että hän tietoisesti katsoi muualle, antoi myrryksen viedä Altin mukanaan. Antoi hänen suistua rotkoon ja kuolla. Ja että Runar pitäisi nyt asettaa vastuuseen teostaan.”

”Näitkö sinä sen?” Viena kysyi. Sirka ote kirjeistä puristui, kun hän nyökkäsi.

Oilin katse sumentui kyynelistä. Hän tunsi sen ahdingon, joka virtasi Sirkan kehossa, ja hän tunsi surun, joka välittyi kirjeistä. Hän yritti estää mielikuvitustaan juoksemasta, mutta oli jo myöhäistä: hän näki mielessään Myrrysmökin läheisyydessä olevan rotkon, Sirkan seisomassa sen juurella keräämässä tuulta ja kaatamassa puita. Ajatuskin Sirkasta ottamassa harha-askelta ja menettämässä tasapainoaan sai Oilin värisemään. Hän puristi Sirkan kättä lujempaa.

”Mitä aiot tehdä?” Vanamo kysyi. Sirka pudisti päätään ja kohautti olkiaan.

”Oletko samaa mieltä kirjeiden lähettäjien kanssa? Uskotko, että Runar teki väärin?” Viena kysyi.

”En tiedä”, Sirka vastasi. ”Tai tiedän, että Runar oli vastuuton opettaja, joka hyödynsi pelkoa opettaessaan myrryksen käyttöä. Rehellisesti sanottuna hän oli sadisti, joka rakasti meidän kaikkien, mutta etenkin Altin kaltaisten oppilaiden piinaamista. En ihmettele, jos hän olisi koetellut Alttia, mennyt yli sallittujen rajojen, mutta…”

”Mitä?” Oili kysyi tuskin ääneen, kun hiljaisuus venyi jälleen liian pitkäksi.

Sirka pudisti päätään ja kohotti kirjeitä. ”He ovat hulluja asettuessaan Runaria vastaan. Miten he aikovat voittaa sellaisen kiistan, josta ei ole todisteita?”

”Paitsi sinä ja kaikki muut, jotka näitte sen tapahtuvan”, Vanamo sanoi. ”Te voisitte korjata vääryyden yhdessä.”

Sirka ei vastannut siihen enää mitään. Oili tunnusteli ilmaa hänen ympärillään ja aisti vain loppumattomalta tuntuvaa raskasta väsymystä. Viha, ärtymys ja pelko oli väistynyt ja jäljellä oli vain voimattomuus. Hän kävi hakemassa Sirkan leivoksen nojatuolin viereltä ja toi sen hänelle, tarttuen sitten omaan lautaseensa.

”Maistetaan”, hän sanoi ja katsoi Vanamoa ja Vienaa. Kukaan heistä ei tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, joten he tarttuivat kukin leivoslautaseensa ja maistoivat lusikalla palan aleksanterinleivosta.

Oili sulki silmänsä ja keskittyi maistamaan kielellään sitruksen keväisen maun.
« Viimeksi muokattu: 05.06.2022 10:58:19 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 4. luku 1.5.
« Vastaus #7 : 05.06.2022 10:47:54 »
K/H: Toukokuun luku, kas näin :)




Viides luku


Myrttimökki tuntui tyhjältä ilman Sirkaa. Vaikka Viena oli tuskin nähnyt häntä viime kuukausina, sillä Sirka oli mieluummin viettänyt päivänsä metsässä kuin kenenkään seurassa, Viena oli silti tuntenut Sirkan läsnäolon mökissä ja Ylisniemen mailla. Nyt hänestä tuntui kuin jokin tärkeä osa puuttui.

Viena nosti suuren kulhon keittiön nurkasta työtasolle ja kohotti sen suojana ollut liinaa: pullataikina oli kohonnut yön aikana hänen toiveidensa mukaan. Hän levitti jauhoja työtasolle ja kumosi taikinan niiden päälle. Taikina jaettiin kahteen osaan, toinen palasi kulhoon odottamaan vuoroaan ja toista Viena alkoi kaulia leveäksi levyksi. Tuntui hyvältä työskennellä käsillä. Taikina kaulimen alla jousti ja leveni hiljalleen, kaulimen kahvat olivat sileät käsiä vasten. Ajatukset saivat kulkea, kun kädet työstivät taikinaa.

Oli kulunut kaksi päivää Sirkan lähdöstä. Sulateltuaan Sirkan kertomusta  Viena, Oili ja Vanamo olivat olleet yksimielisiä siitä, että Sirkan oli lähdettävä Viimavirtaan puhumaan Altin ja hänen perheensä puolesta. Jopa Sirka kallistui hiljalleen sitä kohti, vaikka hänen jokainen solunsa tuntui taistelevan sitä vastaan. Hän oli kuitenkin lopulta kirjoittanut kirjeen Altin vanhemmille ja luvannut tulla. Sitten hän oli kävellyt Ylisniemen kylään ja varannut itselleen paikan seuraavalta postivaunulta, joka lähti kaksi päivää myöhemmin. Viimeisenä iltana ennen lähtöä he olivat istuneet yhdessä Myrttimökin takapihalle kannetuissa puutarhatuoleissa ja kuunnelleet kevään lintuja, juoneet teetä ja arvostaneet viimeistä yhteistä hetkeä ennen pitkää taukoa.

”Milloin tulet takaisin?” Oili oli kysynyt, kun Sirka oli noussut lähteäkseen sisälle.

”Vaikea sanoa. Ehkä muutaman viikon, ehkä kuukauden. Miten pitkään tällaiset asiat yleensä kestävät?”

Kukaan ei ollut osannut vastata siihen. Sirka oli toivottanut hyvää yötä ja vetäytynyt huoneeseensa. Seuraavana aamuna hän oli ehtinyt lähteä ennen kuin kukaan heistä oli herännyt. Ainoastaan Hepulista huomasi, että joku oli poissa: kissa oli jäänyt istumaan ulko-oven eteen ja odotti ovenkahvaa taipuvaksi. Viena oli napannut sen syliinsä ja painanut kasvonsa sen pehmeää turkkia vasten, halannut, kunnes Hepuli oli kiemurrellut itsensä vapaaksi.

Nyt heitä oli vain kolme. Jälleen kolme. Viena levitti taikinalevylle aiemmin sekoittamansa kanelivoikreemin, kieritti taikinan rullalle ja leikkasi sen veitsellä pienempiin osiin. Keittiön puuhella hohkasi lämpöä Myrttimökin viileässä aamussa, Hepuli istui keittiönpöydällä katsellen ulkona edestakaisin lehahtelevia, kesän pesää rakentelevia lintuja. Oli kaunis aamu, mutta vaillinainen. Ei ollut leikittelevää tuulenvirettä, ei yllättäviä puuskia eikä yläkerrasta kuuluvia teräviä kanta-askeleita. Oli vain Vanamon ja Oilin unelias hiljaisuus ja ulkoa kantautuva lintujen aamulaulu, kanelin tuoksu ja Vienan kädet muokkaamassa taikinasta sopivan näköisiä ja kokoisia korvapuusteja. Mutta hän tottuisi uuteen arkeen jälleen. Viimeksikin oli ollut vaikeaa, mutta he olivat tottuneet siihen. Ja tällä kertaa Sirka oli sentään lähtenyt omasta tahdostaan.

”Kaikki on hyvin”, Viena sanoi ääneen. Tuntui hyvältä sanoa se, vaikka se ei täysin onnistunut poistamaan vatsanpohjaa kalvavaa tunnetta.

Kun korvapuustit olivat valmiita ja niiden huumaava, mausteinen tuoksu täytti Myrttimökin, Viena pakkasi suurimman osan pullista koriin ja lausui pienen lämpöloitsun pitääkseen ne uuninlämpiminä aina Koivulaan saakka. Loput pullat hän asetti koriin keittiönpöydälle ja jätti niiden viereen lapun kertoen Oilille ja Vanamolle päivän suunnitelmista.

Pyörän selässä matka Ylisniemeen taittui nopeasti. Toukokuinen aamu oli viileän raikas ja tie oli autio. Viena nautti rauhastaan niin pitkään kuin saattoi. Kylällä ei vielä tiedetty Sirkan lähteneen, eikä hän tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Ennen Viena olisi tuskin ajatellut asiaa, mutta Ylisniemen ylimmän neuvoston kirjeen sisällön kuultuaan hän oli alkanut huomata kyläläisten katseet, kuullut selän takana kuiskatut sanat. Hän epäili kuvittelevansa kaiken, mutta siitä huolimatta se tuntui inhottavalta. Sirka oli tehnyt väärin, ja Vienan, Vanamon ja Oilin olisi pitänyt huomata hänen vastuun välttelynsä jo aiemmin. Samalla Sirkan tekojen ei olisi pitänyt vaikuttaa siihen, miten ylisniemeläiset näkivät muut Myrttimökin noidat. He hoitivat edelleen velvollisuutensa ilolla, ja Sirka oli korjaamassa omaa tilannettaan. Miksei kyläläisten ymmärrys riittänyt?

Onneksi Koivulassa asiat olivat ennallaan. Viena pyöräili hiljaisen kylän läpi kohdaten vain muutamat tutut kasvot ja hiljensi vauhtia Koivulan pihaan saapuessaan. Suuri, punainen puutalo seisoi jykevänä orastavan vihreyden keskellä ja ikkunoista näki monien asukkaiden olevan jo hereillä. Viena oli ajoittanut lähtönsä hyvin: hänen korvapuustinsa saapuisivat juuri ajoissa aamiaiselle. Hän suuntasi suoraan Koivulan ruokasaliin, jossa jo kymmenkunta asukkaita istui syömässä aamupuuroaan.

”Huomenta!” Viena toivotti ja sai iloisia tervehdyksiä vastaukseksi.

Hän asetti korvapuustit kahvipannun viereen ja nosti liinaa sopivasti niin, että niiden tuoksu pääsi täyttämään ruokasalin. Ihastuneet huokaukset ja muutama huudahdus kevensivät Vienan oloa: ei ollut mitään parempaa kuin muiden ihmisten piristäminen. Hän kiersi pöydissä, kyseli kuulumisia ja tarkkaili sitä, mikä jäi rivien väliin. Kaikki oli kuitenkin hyvin, joten Viena meni ruokasalin keittiöön tervehtimään Ottoa, joka oli juuri kuuraamassa suurta puurokattilaa.

”Huomenta”, Viena hymyili.

”Ai, huomenta. Tulit jo”, Otto sanoi ja rypisti sitten otsaansa. ”Onnistuin jälleen polttamaan puuron pohjaan.”

Viena naksautti kieltään, mutta vain leikkisästi toruen. ”Haluatko, että katson kattilaa?”

”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa.”

Otto oli Koivulan nuorin ja uusin työntekijä, joka tavoitteli usein täydellisyyttä. Hän saattoi hioa täydellistä suutuntumaa, mausteisuutta tai ruoan ulkonäköä aina viime sekunneille asti ennen kuin ruoka oli pakko kattaa ruokasaliin. Joissain työntekijöissä se herätti ärtymystä, mutta Vienaa Oton tarkkuus ilahdutti. Eikä siinäkään mitään vikaa ollut, että Koivulan ruoan taso ja maku olivat parantuneet huomattavasti Oton palkkaamisen jälkeen.

Viena tarttui kattilan kahvoihin ja katsoi pohjaa. Siellä oli kuunsirpin muotoinen, palaneen maidon muodostama musta kaari.

”Minä syytän kattilaa”, Otto sanoi.

”Etkä lainkaan ajatuksiasi, jotka kai harhautuivat jälleen miettimään Orvokkia?” Viena kysyi katsettaan kohottamatta. Hän virnisti kuullessaan Oton hermostuneen naurahduksen ja epämääräisen muminan. Ei ollut suurikaan salaisuus, että Otto oli ihastunut yhteen Koivulan toipilaista.

Viena vei kätensä palaneen kohdan yläpuolelle ja lausui:

"Lakkaa lika juurtumasta
pieni palo pinttymästä
irrota ottees tämän kerran
ja pian uuden auvon löydät.
"

Sitten hän tarttui palaneen kuunsirpin kaareen ja veti sen irti kokonaisena kaistaleena kuin olisi irrottanut teipin seinästä. Otto katsoi palanutta likaa ja Vienaa vuorotellen ihmetyksen vallassa. Vienaa nauratti.

”Sanovat ne kylällä mitä tahansa, minusta sinä olet taitava”, Otto sanoi.

Viena tiputti irrottamansa lian ruokajäteämpäriin ja kääntyi katsomaan Ottoa. ”Mitä kylällä puhutaan?”

”No, tiedäthän”, Otto sanoi eikä yhtäkkiä enää uskaltanutkaan kohdata Vienan katsetta. Sen sijaan hän siirtyi jälleen kattilan ääreen ja laski sinne lämmintä vettä, kuuraten pohjan vielä kertaalleen harjalla.

”En tiedä, Otto. Kertoisitko minulle?”

”No… Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että te ette oikein ole Ylisniemelle enää eduksi. Että… aiheutatte enemmän… ongelmia kuin ratkaisette niitä”, Otto sanoi, mutta kääntyi sitten katsomaan jälleen Vienaa. ”Mutta minä en ole sanonut mitään sellaista! Minusta sinä ja Oili-noita ja Vanamo-noita olette hyviä ihmisiä ja teistä on paljon apua. Ilman teitä monella olisi asiat paljon huonommin.”

Viena hymyili ja yritti pehmentää kasvoillensa jähmettynyttä ilmettä. ”Entä Sirka-tietäjä?”

Otto mietti sanojaan ennen kuin vastasi. ”Hän pelottaa minua hieman.”

”Miksi?”

”Hän on niin tuima. Häntä ei voi lähestyä, vaikka mieltä painaisi polttava kysymys. Ja hänestä puhutaan paljon kaikenlaista. Että jos asettuu häntä vastaan, hän voi silmätä sinut ja siitä ei sitten olekaan paluuta.”

Viena sai hädin tuskin nyökättyä. Hän tajusi yhtäkkiä, ettei halunnut kuulla enempää. Olo oli voimaton: hänen kylällä aistimansa katseet ja kuiskaukset olivat ehkä sittenkin totta eivätkä vain hänen kuvitelmaansa.

”Sirka ei ole sellainen”, hän sanoi. ”Sirka ei halua kenellekään pahaa. Hänellä on vain vaikeaa. Asia kyllä korjaantuu.”

Otto nyökkäsi ja nosti puhtaan kattilan puuhellalle. Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, ja Viena palasi saliin, missä oli helpompi hengittää.

✷✷✷

Kolmantena päivänä Sirka haistoi meren suolaisen tuoksun. Hän kohottautui parempaan asentoon postivaunujen istuimella ja yritti nähdä Levokan kaupungin rantaviivaa, mutta sankka havumetsä esti näkyvyyden. Hevosetkin tuntuivat piristyvän: ne aistivat pitkän matkan olevan tulossa päätökseensä ja tiesivät, että Levokan pääpostissa niitä odotti iso kasa herkullista rehua, ehkä muutama omenakin.

”Odota tunti niin näet meren”, postivaunuja ajava Sulo sanoi.

Hän oli jo vanha mies ja puhui lähinnä ärähdellen ja mutisten, mutta Sirkasta hän oli mukavaa matkaseuraa. Sopivan hiljainen, mutta puhuessaan puhui asiaa. Iltaisin Sirka oli auttanut häntä lausumalla loitsuja nivelvaivojen helpottamiseksi ja unen laadun parantamiseksi. Ylisniemessä kyläläisten auttaminen oli muuttunut raskaaksi, vastenmieliseksi tehtäväksi, mutta Sulon auttaminen oli helppoa. Ehkä se johtui siitä, että Sulo ei kertaakaan pyytänyt apua vaan auttamisen halu kumpusi Sirkan itsensä sisältä. Se tuntui vieraalta: mahdollisuus päättää itse.

Sirka nojautui jälleen postivaunujen istuimen selkänojaa vasten. Meren tuoksu oli tuttu ja rakas ja hän hengitti suolan ja levän tuoksua silmät suljettuina. Samalla tuoksu teki todeksi syyn, miksi hän oli jälleen matkalla Viimavirtaan.

Seitsemän kuukautta sitten sieltä lähtiessään hän oli ajatellut, ettei koskaan palaisi, mutta tässä hän nyt oli. Ajatus tiukkakatseisesta ja harvasanaisesta Runarista sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Sirkan selkärankaa. Hän ei mielellään muistanut miehen halveksuntaa ja keho sävähti muistaessaan epätoivotun kosketuksen käsivarrella. Runar osasi piinata oppilaitaan monella tavalla. Hetkeksi Sirkan keho jännittyi ja hän puristi huulensa yhteen. Päätös lähteä puolustamaan Alttia piti edelleen: Runarin oli aika ottaa vastuu teoistaan ja oli olennaista, että hän saisi lähtöpassit. Yhdenkään oppilaan ei pitäisi kestää samaa kuin Sirka, Altti ja kaikki muut tietäjäoppilaat.

Ja kunhan kaikki olisi ohi, Sirka voisi viettää päiviä Viimavirrassa ja syventää oppimaansa, ehkä käydä jonkin kurssin, puhua Viimavirran taitavien tietäjä-opettajien kanssa. Ajatus muiden tietäjien tapaamisesta tuntui mukavalta. Oilille, Vienalle ja Vanamolle Sirka oli sanonut viipyvänsä muutaman viikon, ehkä kuukauden. Mutta meren lähestyessä ja lokkien huudot kuullessaan Sirka tunsi rentoutuvansa ensimmäistä kertaa kuukausiin ja hän lupasi itselleen, että viipyisi juuri niin pitkään kuin hänen mielensä sitä kaipasi.

between the sea
and the dream of the sea

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 5. luku 5.6.
« Vastaus #8 : 05.07.2022 10:33:45 »
K/H: Halusin kokeilla tässä luvussa hieman toisenlaista kerrontaa, kun Sirka on Viimavirrassa ja muut noidat Ylisniemessä. Myös oikeudenkäynti tapahtuu tämän luvun taustalla eikä sitä päästä seuraamaan niin sanotusti paikan päältä - näyttääkin siltä, että konfliktit tapahtuvat taustalla ja valoon nousevat arjen askareet ja yhdessäolo. Toivottavasti se ei kuitenkaan tee tekstistä tylsää vaan onnistuu nostamaan esiin niitä asioita, jotka kannattelevat vaikeissa tilanteissa! Lempeää heinäkuuta :)




Kuudes luku


Rakas Sirka,

terveisiä kesäisen Myrttimökin takapihalta. Täällä viihtyy hyvin, vaikka on ilta ja hyttyset ovat metsästysretkellä. Olen kuitenkin vihdoin löytänyt oikeanlaisen yhdistelmän salvalle, joka pitää itikat loitolla. Erityisesti Vanamo on siitä kiitollinen - tiedät, kuinka sääsket rakastavat häntä.

Täällä elämä jatkuu kuten ennenkin. Kesä verottaa huonokuntoisia vähemmän, joten olen nauttinut lukuisista vapaapäivistä. Vihdoin aikani riittää uusien yrttiyhdistelmien ja loitsujen miettimiseen. Käyn nyt päivittäin lammella uimassa. Sen toiselle laidalle on muuttanut majavapariskunta, joiden puuhastelua on hauska seurata. Minuunkin ne ovat jo tottuneet.

Kirjoitathan pian Viimavirrasta. Toivon, että kaikki on hyvin. Laitan mukaan sitä teetä, josta pidät. Pihlajanmarjat ovat viime vuodelta, mutta kuusenkerkkä ja mustaherukan lehdet ovat tämän kesän satoa.

Voi hyvin.

Oili


✷✷✷

Sirka,

aloitan heti huonoilla uutisilla. Tai uutiset ovat sekä hyviä että huonoja, riippuen kai, miten asian haluaa nähdä.

Tajusimme muutama viikko sitten, että Hepuli odottaa kissanpentuja ja synnytys käynnistyi eilen. Emme kuitenkaan huomanneet sitä kuin vasta sitten, kun Oili löysi Hepulin sinun vaatekomerostasi. Se oli tehnyt pesän juhlaviittasi pehmeälle sametille, joten… se taitaa olla käyttökelvoton. Yritin puhdistaa sitä loitsuin, mutta tuloksetta. Olen pahoillani.

Se oli se huono uutinen. Mutta hyvä uutinen on se, että meillä on nyt neljä pikkuista kissanpentua! Totesimme, että siinä on jokaiselle yksi. Kuuluhan se asiaan, että noidalla on oma kissa. Sitähän koulussakin aina riimiteltiin: noidanviitta, kissa ja hattu, siinä on noidan ilme taattu (runo itsessään on hölmö ja sisällöltään riittämätön, noidan ilme on paljon enemmän kuin vain ulkonäöllisiä asioita, mutta on siinä hiven totuuttakin). Sinulle olemme ajatelleet antaa sen, joka on kaikkein salaperäisin: siitä ei tiedä lainkaan, mitä se ajattelee, ja Hepulikin tuntuu pitävän sitä erityisen paljon silmällä. Pääset tapaamaan sen, jahka pääset kotiin.

Miten Viimavirrassa sujuu? Kaipaamme sinua.

Terveisin,
Viena

P.S. Ai niin! Terveisiä myös Soilelta. Hän on alkanut viettää enemmän aikaa Myrttimökissä, odottaa sinua palaavaksi. Liitteenä kuva, jonka hän piirsi sinusta ja Mysteeristä (eli sinun kissastasi).

✷✷✷

Sirka,

emme ole kuulleet sinusta lähtösi jälkeen. Onhan kaikki hyvin?

Vanamo on käynyt useita kertoja ylimmän neuvoston puheilla ja tulee joka kerta turhautuneena takaisin. Onko hän kirjoittanut sinulle? Meille hän ei halua puhua mieltään painavista asioista. Siinä mielessä olette samanlaisia. Siksi kai te olette aina olleetkin joko ylimpiä ystäviä tai napit vastakkain, tilanteesta riippuen.

Kaipaan sinua. Kaipaan meitä kaikkia yhdessä. Hepuli kävi puraisemassa kirjepaperia. Sekin taitaa kaivata sinua.

Kirjoitathan pian,
Oili


✷✷✷

Vanamo,

mitä neuvostossa puhutaan? Älä yritä pehmentää totuutta kiertelyllä ja kaartelulla vaan kerro.

Oilille ja Vienalle voit sanoa, että kaikki on hyvin. Tapauksen käsittely on aivan kesken, Runar pistää vastaan koko häijyn luonteensa voimalla, mutta meitä todistajia on monta ja Viimavirran opettajatkin taitavat taipua meidän puolellemme. Tapausta käsittelee kuitenkin Noitaneuvoston sovittelija, joka on outo ja ajatuksissaan epämääräinen. Hänen vakuuttamisensa vie aikansa.

Muuten viihdyn täällä hyvin. Merta huomaa kaivanneensa vasta sitten, kun sen näkee pitkän tauon jälkeen. Kiitä Oilia teestä, se on yhtä hyvää kuin aina.

Sirka


✷✷✷

Sirka,

toivoit pehmentämätöntä totuutta. Sitä on vaikea kirjoittaa. Joko sanoja on vaikea asetella paikoilleen tai sitten niiden kirjoittaminen tekee minut niin vihaiseksi, että on pakko pitää tauko ja käydä vilkaisemassa, miten Hepuli opettaa pennuilleen elämän tosiasioita. Ne ovat jo kolmeviikkoisia ja ihania. Sinun Mysteerisi rakastaa tutkia huoneesi tavaroita, kun taas muut keskittyvät jahtaamaan toistensa häntiä.

(Olisitpa pyytänyt minua kirjoittamaan kissanpennuista)

Kun lähdit, kävin Ylisniemen ylimmän neuvoston kokouksessa keskustelemassa heidän lähettämästään kirjeestä. Halusin selittää käytöstäsi ja kertoa, että viimeisin vuosi on ollut sinulle raskas, mutta että olemme pahoillamme muutoksista. Tiedän, että aiheettomat anteeksipyynnöt ovat mielestäsi heikkoutta, mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin neuvoston pinnan alla läikehtivän itserakkauden. He rakastavat olla oikeassa. Ja on heidän joukossa järkeviäkin ihmisiä, kuten Koivulan johtaja.

Ajattelin, että riittävän inhimillinen, jossain määrin jopa empatiaa herättävä kertomus auttaisi jäseniä hyväksymään anteeksipyynnön, jonka esitin. Valitettavasti siitä ei ollut hyötyä ja pahat puheet jatkuvat. Olen käynyt jo kolmessa kokouksessa, nehän ovat yleisölle avoimia, ja joudun joka kerta kuuntelemaan niitä naurettavia syytöksiä, joita meidän päällemme langetetaan. Voitko kuvitella, että Oilia syytetään vesirokon leviämisestä Ylisniemen alakoulussa?! Sekatavarakaupan Mikael oli puolestaan sitä mieltä, että hänen vaimonsa noidannuoli on sinun iskemäsi, minua puolestaan syytetään Nikanderin tilan kuolleena syntyneestä vasikasta. Voit kuvitella raivoni, kun Ylisniemen ylimmän neuvoston puheenjohtaja nousi seisomaan ja syytti sinua silmäämisestä.

Silmäämisestä! Voitko kuvitella? Aivan kuin olisimme palanneet keskiajalle ja joku kokoaisi jo kokkoa polttaakseen meidät roviolla!

(Pidin pienen tauon kissanpentujen luona, niiden seura rauhoittaa)

Kuten huomaat, tilanne on paha. Se on pahempi kuin kukaan meistä olisi osannut kuvitella ja mitä enemmän neuvostossa puhutaan, sitä laajemmalle paha veri leviää. Tilanne ei ole vielä sietämätön, mutta tällä hetkellä minun on vaikea nähdä tilanteen ratkeavan eduksemme. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Onneksi emme alussa asettuneet taloksi Ylisniemen keskustassa meille tarjottuun taloon. En olisi kestänyt nykyistä tilannetta siellä. Myrttimökissä on sentään vielä rauhallista ja turvallista.

Ja tasoittaakseni rosoisia kulmia: moni Ylisniemessä pitää meistä edelleen. Soile rakastaa sinua lapsenomaisella, ehdottomalla tavallaan, Koivula pitää Vienan ja Oilin riittävän kiireisinä ja minullakin riittää tehtävää. Ehkä noitien elämä näyttää juuri tällaiselta muissa kaupungeissa: emme voi olettaa, että kaikki rakastaisivat meitä. Voisitko kysellä Viimavirrassa ollessasi, millaisia ennakkoluuloja muut kohtaavat?

Tämä kirje on jo loputtoman pitkä, mutta loppuun haluan sanoa vielä tämän: ylimmän neuvoston viha ei enää johdu sinusta, ei ole johtunut pitkään aikaan. Pikemminkin he ovat muuttaneet vihan poliittiseksi välineeksi, käyttävät sitä hyväkseen saadakseen tahtonsa läpi. Mutta mitä he tahtovat? Noidista vapaan kylän?

Lienee turhaa sanoa, että Ryytilän onnettomuutta ei ole mainittu sanallakaan kokouksissa. Tekomme siellä ovat unohtuneet neuvoston mielistä.

Toivottavasti tämä kirje antoi sinulle riittävän kuvan tilanteesta. Välitän terveisesi Oilille ja Vienalle.

Ystäväsi,
Vanamo


✷✷✷

Vanamo,

olisihan se pitänyt arvata, että neuvosto on vain niin järkevä kuin heidän typerin jäsenensä. En yllättynyt laisinkaan, että itse herra puheenjohtaja Eivor syytti minua silmäämisestä. Myönnetään, että olen katsonut häntä tietoisesti pahantuulisesti ja ehkä ilmeitäni hieman liitoitellen, mutta silmääminen… Hullunkurista, että joku niin älykkääksi kuvailtu mies ei osaa erottaa faktaa kyläakkojen tarinoista.

Kiitos joka tapauksessa selonteostasi. Se sai minutkin kiehumaan. Oletan, että jätit mainitsematta kaikki ne muut syytökset, joita neuvosto kierittää minun niskaani, vaikka en edes ole siellä?

Kiitos myös, että pidät puoliani.

Pidä minut ajan tasalla neuvoston älyttömyyksistä. Onneksi heidän kesätaukonsa alkaa pian, ehkä se hillitsee heidän agitointiaan. Yritän keksiä, miten voisimme korjata tilanteen. Kirjastosta löytyy varmasti paljon konfliktinhallinnasta, eiväthän ihmisten ja noitien väliset yhteenotot ole mikään myytti, mutta nykymaailmassa se on harvinaisempaa.

Kiitä Vienaa Mysteerin luonnoksesta. Se todella näyttää minulta tai ainakin tunsin heti yhteenkuuluvuuden tunnetta siihen. Mysteeri on hieman liian pitkä kissan nimeksi. Taidan kutsua sitä Mystiksi.

Sirka


✷✷✷

Sirka,

Myrttimökin kesäkuu on kaunis. Niittykukat kukoistavat ja mehiläisten hyvinvointia parantaaksemme olemme ottaneet tavaksi lukea pieniä loitsuja muutaman päivän välein. Lammen majavapariskunta on osoittanut orastavaa kiinnostusta tulla lähemmäs ja muutaman kerran olemme jo uineet lammessa samaan aikaan. Eilen Viena opetti Soilea leipomaan korvapuusteja ja vaikka se päättyikin niin, että osa taikinasta tippui Hepuli-raukan niskaan, saimme pienen korillisen herkkuja iltapalaksi.

Kiitos kirjeestäsi. Oli ihanaa saada lukea Viimavirran pitkistä käytävistä, kirjastosalista ja yrtti- ja kasvipuutarhasta. Kirjeesi sai minut ymmärtämään, miten pieni meidän maailmamme täällä Myrttimökissä ja Ylisniemessä on. Haluaisin nähdä meren. Rakastan lampeani, sen rauhaa ja hiljaisuutta, mutta ehkä arvostaisin sitä vielä enemmän kun olen nähnyt villin ja levottoman rannikon.

Sallitaanko Viimavirrassa vieraita?

Oili


✷✷✷

Sirka,

ylin neuvosto on vihdoin jäänyt tauolle ja Vanamo on rennompi kuin päiväkausiin. Me kaikki taidamme tarvita pienen tauon.

Ymmärsinkö oikein Oililta, että Viimavirtaan saa tulla vierailulle? Tulisimme kaikki kovin mielellämme vierailulle, ehkä jo heinäkuun alussa? Vastaa mahdollisimman pian!

Viena

✷✷✷

Hyvät Ylisniemen noidat Viena, Vanamo ja Oili,

tietäjä Sirka Jalantin ehdotuksesta olemme iloisia voidessamme kutsua teidät Viimavirran tietäjäkouluun. Toivotamme teidät tervetulleeksi heinäkuun toisella viikolla. Valitettavasti opetus on silloin jo tauolla, mutta osa opettajista on edelleen paikalla ja Viimavirran monet tilat ovat teidän käytettävissänne. Majoitus ja muu ylläpito toteutuu koulun kautta.

Varmistattehan saapumisenne vastaamalla tähän kirjeeseen mahdollisimman pian.

Ystävällisin terveisin,
Matilda Rieken
Viimavirran tietäjäkoulun sihteeri
« Viimeksi muokattu: 20.07.2022 13:44:48 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 346
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 6. luku 5.7.
« Vastaus #9 : 06.07.2022 20:12:34 »
Hyppään mukaan seuraamaan myös tätä jatkistasi, jonka pariin löysin kuukausihaasteen kautta (ja vähän siksikin, kun seurailen toista jatkistasi Kahdenlaisia varkaita, josta myös tosi paljon tykkään).  :) En ole vielä lukenut tämän edeltäjää Myrrysmieltä, mutta täytyypä etsiä se käsiini taustaksi. Kiehtova yhdistelmä tuo hygge ja noituudet, se heti myös herätti kiinnostuksen. Hahmoissa on heti alkuun paljon kiehtovaa: nimet, erilaiset luonteenpiirteet ja taikuuden käytön tavat, sekä myös heidän välistensä suhteiden vähittäinen avautuminen tarinan mittaan.

Kuukausihaaste tuo kyllä omanlaisiaan mietinnän paikkoja juonen kuljettamiseen, sen olen huomannut, vaikka vasta aloittelen omaa kuukausitarinaani.  ;D Tunnistan hyvin tuon, että pitää erikseen miettiä, minkä verran hahmoille on tapahtunut lukujen välillä sellaista, mistä ei tarinassa suoraan kerrota. Mutta tässä sinun tarinassasi juoni etenee kyllä oikein sujuvasti ja taitavasti, ja sitä tuntuu kivalta seurata. Tällainen rakenne toimii hyvin, että luvut ovat ikään kuin kurkistuksia hahmojen elämään eri hetkinä.  :)

Tarina alkoi dramaattisesti lumivyöryllä, jossa onneksi noidat pystyivät estämään koko kylää kohtaavan katastrofin. Silti ihan hirveän surullista ja koskettavaa, että pienen lapsen kokonainen perhe menetti henkensä sillä lailla, mutta onneksi tytöllä oli sitten noidat ja muita huolehtivia ihmisiä ympärillään. Tässä tarinan mittaan oli hienoa, miten myös kuoleman teema oli läsnä, ja miten Sirkan kautta saatiin tietää siitä, miten vainajien ruumiinosat saattoivat vaikuttaa noitien taikavoimiin (karmivaa kyllä, mutta myös erittäin uskottavaa, ja ymmärrettävää, ettei Sirka halunnut muiden tietävän siitä).

Vaikka kevään tulo ja kissanpentujen syntymä toi tarinaan iloa ja keveyttä, oli mukana myös koko ajan kasvava huolen ja uhkan ilmapiiri: mitä on Sirkan synkentyneen olemuksen takana, ajautuuko hän kokonaan erilleen muista kolmesta, ja joutuvatko peräti kaikki jättämään Myrttimökin ja kylän? Murheellista mutta myös niin uskottavaa, että kyläläisiin olisi helppo valaa tuollaista epäluottamusta noitia kohtaan, niin avuliaita kuin he olisivatkin kylälle. Toivon kovasti, että Sirkaa painavat asiat ja Runarin oikeuden eteen saattaminen sujuisivat parhain päin, ja että noidat saisivat jäädä kotiinsa ja toistensa luo.

Suuret kiitokset tarinasta ja tähänastisista luvuista, oli todella ilo tutustua noitiin ja heidän kotikyläänsä!  :) Tämä oli nyt hiukan tällainen maailmoja syleilevä tägikommentti, mutta jatkossa pääsen mitä luultavimmin kommentoimaan luku kerrallaan, mikä on minulle paljon helpompaa. Jään odottamaan jatkoa ja heinäkuun lukua.  :)


hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 6. luku 5.7.
« Vastaus #10 : 31.07.2022 11:23:52 »
Altais, on pakko myöntää, että vähän kauhistuin, kun huomasin saaneeni kommentin tähän tekstiin :D Tuntuu, että olen kirjoittanut tätä pitkään vain itsekseni ja yhtäkkiä saankin palautetta - mutta onneksi kommenttisi oli ihana ja ilahdutti kovasti! Suosittelen lukemaan Myrrysmielen, se avaa nimittäin hieman noitanelikon taustoja, mutta kivaa silti, jos tämän mukaan hyppääminen on ollut helppoa ja mukavaa :) Kiva myös kuulla, että tällainen tapahtumien poimiminen kaiken muun keskeltä -taktiikka toimii! Tämänkin kuun luvussa käy niin, että taustalla on tapahtunut vaikka mitä, mutta keskityn vain muutamaan pieneen hetkeen. Tavallaan tuon sitä kautta mukaan juurikin hyggeä ja hetkeen rauhoittumista. Ilahduin myös kovasti siitä, että tuo synkän ja keveän tasapainottelu toimii! Panokset kasvavat, mitä pidemmälle tarina etenee ja hiljalleen onkin noitien aika alkaa toimia. Kiitos siis kovin kivasta kommentista, se oli rohkaiseva ja kivaa kuulla, millaisia ajatuksia luvuista herää! :)

K/H: Tässä luvussa tuli vihdoin sellainen olo, että alan rakentaa tätä maailmaa hieman enemmän. Harmillisesti Kaamoksesta kuudenteen -haaste ei ihan anna periksi suuremmalle maailmanrakennukselle, mutta ujutin tähän lukuun pieniä yksityiskohtia, jotka miellyttivät ja avartavat tavallaan noitien maailmaa - samalla, kun juonikin hieman etenee :) Lempeää heinäkuun viimeistä!



Seitsemäs luku


Viimavirrassa lämpötilat eivät yltäneet hellelukemiin edes heinäkuussa ja mereltä puhaltava tuuli sai Sirkan kietomaan tummanvihreän noidanviitan tiukemmin ylleen. Hän istui Viimavirran piha-aukiolla olevan suihkulähteen reunalla ja yritti kerätä ajatuksiaan.

Myrrys hänen ihonsa alla kupli ja kiehui. Sirka yritti hillitä itseään, yritti hillitä myrrystä purkautumasta holtittomasti, mutta se oli vaikeaa. Hän olisi halunnut saada piha-aukion vaahterat taipumaan puhurinsa alla, hän olisi halunnut nostattaa pyörremyrskyn kuultuaan noitaneuvoston sovittelijan päättäneen Runarin olevan syytön Altin kuolemaan. Se tarkoitti, että Runar sai pitää tietäjäopettajan virkansa ja jatkaisi oppilaiden pelottelua, terrorisointia ja vahingoittamista.

Tavallaan Sirka oli osannut arvata sen. Vaikka viikkoja kestäneet kuulustelut ja selvitykset olivat antaneet ymmärtää, ettei Runarilla ollut yhtäkään tukijaa koko Viimavirrassa, hän oli onnistunut kiertämään sovittelijan pikkusormensa ympärille jo aivan kuulustelujen alkupuolella. Silti Sirka oli toivonut kaiken kääntyvän heidän edukseen, jotta Altin vanhemmat saisivat varmistuksen epäilylleen ja voisivat jatkaa elämäänsä. Sovittelija oli kuitenkin yhtä mätä kuin Runar itse. Ainoa hyvä asia, mikä tapauksesta oli seurannut, oli Runarin oma päätös irtisanoutua Viimavirrasta ja löytää omien sanojensa mukaan “suopeamman ja vähemmän epäluuloisen yliopiston, jossa jatkaa arvokasta tutkimus- ja opetustyötä”.

“Siinähän menet”, Sirka mutisi suihkulähteen veistokselle, joka esitti Eleaanaa, yhtä kolmesta noitien esiäidistä. “Kukaan täällä ei jää kaipaamaan sinua.”

“Sirka?”

Leinon ääni sai Sirkan pitämään katseensa yhä tiukemmin Eleaanan terävissä kasvonpiirteissä ja huulten vakavassa kaaressa. Hän tunsi yhä myrryksen sisällään. Se vaati irti päästämistä ja halusi näyttää voimansa. Sirka puristi silmänsä kiinni ja puski myrrystä takaisin sinne, mistä ikinä se liikkeelle aina lähtikin. Hän ei halunnut Leinon näkevän heikkoa itsekuriaan.

“Onko kaikki hyvin?”

“On.”

Sirka kuuli Leinon askeleet, jotka pysähtyivät hänen kohdalleen, ja tunsi pian Leinon lämpimän käden omallaan. Aistiharhautus sai myrryksen hetkeksi vetäytymään, ja Sirka avasi silmänsä.

Leino katsoi häntä kasvoillaan sama katkera pettymys, jonka Sirka tunsi sisällään. Leino, kuten Sirka, oli saapunut Viimavirtaan kuukausi sitten puhumaan Altin puolesta.

Tietäjänopintojen alussa Sirka oli inhonnut Leinoa ja hänen taitoaan hallita myrrystä. Hän olisi halunnut olla yhtä hyvä kuin Leino tai edes silloin tällöin pyyhkiä virneen tämän kasvoilta onnistuessaan tehtävissä paremmin. Kuluneet viikot olivat kuitenkin tuoneet heidät lähemmäs toisiaan, ja nyt Sirka näki heidät liittolaisina kilpailijoiden sijaan.

 Leinon myrskynharmaa myrrys ja hänen taitonsa kiehtoivat Sirkaa. Leino ei ujostellut myrrystään, ei piilotellut sitä, vaan antoi voimansa näkyä ulospäin. Hänen käsivarsiaan kiertävät tietäjänmerkinnät ulottuivat rintakehälle asti ja silmissä oli myrryksen tuoma punertava hehku. Leino hallitsi myrrystään täydellisesti toisin kuin Sirka, joka taisteli sen yliotetta vastaan aina voimakkaiden tunnevyöryjen vallitessa.

“En ymmärrä, miten tässä kävi näin”, Sirka sanoi lopulta. Kädet puristuivat samalla hetkellä nyrkkiin: hän yritti olla ajattelematta Runaria, mutta tietäjän katse ja hänen pitkien sormiensa ikuinen naputus pöydänpintaa vasten kohosivat hänen mieleensä heti, kun hän antoi ajatustensa vaeltaa.

Leino puristi hänen kättään.

“Pääasia on se, että asialle yritettiin tehdä jotain. Puhuin Altin vanhempien kanssa hetki sitten ja he vaikuttivat yllättävän rauhallisilta. Uskon, että he arvostavat kaikkia niitä, joka saapuivat puhumaan Altin puolesta. Runarin lähtö oli pieni voitto meille kaikille.”

Sirka huokaisi ja kohotti katseensa siniselle taivaalle, jonka poikki poutapilvet kiisivät. Tämänkin Leino osasi: nähdä asioiden valoisan puolen silloinkin, kun tilanne oli synkkä.

“Miten pitkään aiot vielä olla täällä?” Sirka kysyi.

“En enää kauaa, muutaman päivän korkeintaan. Entä sinä?”

“En tiedä.”

“Eivätkö sisaresi ole täällä käymässä?”

“Eivät he ole sisariani, eivät oikeasti”, Sirka sanoi ja laski katseensa piha-aukion kivetykselle. “Mutta olemme aina olleet yhdessä, lapsista saakka. He ovat ainoa perheeni.”

“Miten he ovat viihtyneet Viimavirrassa?”

“En tiedä.”

Leino naurahti. “Miten niin et tiedä?”

“En ole puhunut heidän kanssaan erityisemmin sen jälkeen, kun he saapuivat.”

Sirka tunsi Leinon odottavan katseen itsessään. Myrrys hänen sisällään oli viimein rauhoittunut. Leinolla oli sellainen vaikutus häneen.

“En ole halunnut puhua heidän kanssaan, koska tiedän heidän kysyvän, milloin palaan Ylisniemeen heidän kanssaan. En haluaisi palata. Sielläkään asiat eivät ole hyvin.”

“Mitä siellä on tapahtunut?”

“En ole ollut erityisen hyvä noita yhteisölleni”, Sirka sanoi, uskaltamatta kohottaa katsettaan. “Ja nyt kyläläiset ovat kääntäneet sen meitä vastaan.”

Leino ei vastannut hänelle mitään, mutta se ei haitannut Sirkaa. Oili ja Viena olisivat yrittäneet lohduttaa häntä, Vanamo puolestaan olisi yrittänyt hioa jonkinlaisen suunnitelman asioiden suunnan kääntämiseksi. Sirka ei kuitenkaan kaivannut mitään niistä. Riitti, että hän tunsi tulevansa kuulluksi.

“Millaista sinun kaupungissasi on?” hän kysyi, kohottaen katseensa viimein Leinoon. Hänen silmiensä punertava hehku säväytti häntä joka kerta.  “Miten siellä suhtaudutaan noitiin?”

Leino kohautti olkiaan ja vei kädellään pitkäksi venähtäneitä vaaleita hiuksiaan pois kasvoiltaan.

“Meitä inhotaan ja rakastetaan. Jokaisella noidalla on omat vakituiset asiakkaansa, joiden luottamuksesta he nauttivat, mutta on myös monia ihmisiä, jotka mielellään vierittävät syyn niskoillemme milloin mistäkin.”

“Miten te siedätte sellaista?”

“Se kuuluu asiaan. Niin kauan kuin noidilla on riittävästi tukijoita ja uskollisia asiakkaita, vihankylväjät jäävät hiljaisiksi yksinhuutelijoiksi.”

“Entä jos vastassa on koko kylän neuvosto?”

“Ovatko he suurin ongelmatekijä kylässäsi?”

Sirka nyökkäsi. “Ylisniemi on pieni paikka, pelkkä kylä keskellä metsää. Ihmiset uskovat herkästi sitä, mitä vaikutusvaltaisimmat sanovat. On monia, jotka pitävät meistä ja luottavat meihin, mutta ylin neuvosto on syyttänyt minua silmäämisestä, monien muiden asioiden joukossa.”

Se sai Leinon naurahtamaan. “En olekaan hetkeen kuullut ketään syytettävän silmäämisestä. Siinäpä vasta… vanhanaikainen uskomus.”

“Eikö vain”, Sirka tuhahti.

Hän vei kätensä tietäjänpussille, joka roikkui viitan alla olevassa vyössä. Hän mietti siellä olevaa sormea, jonka oli leikannut irti Soilen äidin kädestä. Hän ei ollut kertonut siitä kenellekään.

“Mitä sinä pelkäät?” Leino kysyi. Sirka vilkaisi häntä ja näki Leinon huomanneen hänen kätensä liikkeen. Hän vei kätensä syliinsä ja puristi ne yhteen.

“Vuoden alussa Ylisniemessä oli suuri lumivyöry. Minä onnistuin puskemaan lunta pois kylän päältä, vain reuna-alueet jäivät sen alle. Tavallaan minä pelastin kylän. Se oli samanaikaisesti pelottava ja upea kokemus”, Sirka sanoi ja hiljentyi hetkeksi ennen kuin jatkoi. “Sellaisia ajattelin tekeväni enemmänkin, silloin kun palasin Viimavirrasta Ylisniemeen viime vuonna. Mutta sinä päivänä, kun Ryytilän onnettomuus tapahtui, käytin voimani melkein loppuun. Kesti kauan palautua ja sen jälkeen olen yrittänyt vahvistaa myrrystäni, mutta… Pelkään, ettei se enää palaudu, etten tule enää olemaan yhtä vahva kuin ennen Ryytilän onnettomuutta.”

Leino kuunteli häntä tarkkaavaisesti, ja Sirka tunsi padon sisällään purkautuvan. Hän oli pidätellyt salaisuutta sisällään koko vuoden. Se oli saanut hänet ottamaan etäisyyttä kaikkeen ja kaikkiin, mutta Leinolle kertominen tuntui helpolta.

“En ole halunnut käyttää voimaani mihinkään turhanpäiväiseen. Kylässä minua pyydetään karkottamaan lapsia piinaavia itkettäjiä, läksyttämään kratteja luvattomien aarteiden haalimisesta ja suojaamaan taloja kekriyössä vaeltavilta hengiltä. Minun pitäisi auttaa, mutta olen vältellyt velvollisuuksiani kylätietäjänä, jotta myrrys sisälläni ei kuihtuisi olemattomiin. Haluan kasvattaa sitä, en kuluttaa.”

“Mitä varten sinä myrrystäsi säästät?”

“En tiedä”, Sirka sanoi. “En edes tiedä, mitä haluan. Haluanko tehdä suuria asioita vai tyydynkö auttamaan kyläläisiä heidän arkisissa ongelmissaan? Entä Runarin kaltaiset öykkärit?  Kuka heitä vastaan taistelee? Entä kyliä ja kaupunkeja kohtaavat kriisit ja katastrofit? Entä kaikki ne uroteot, joista tietäjät ovat tunnettuja? Keiden harteille ne jäävät, jos me tyydymme auttamaan pieniä yhteisöjä?”

Leino mietti sanojaan hetken ennen kuin katsoi Sirkaa lempeä hehku silmissään.

“Jokainen valitsee omat taistelunsa. Tekojen arvo saattaa olla yhtä suuri, vaikka se tapahtuisi pienessä kylässä tai suurkaupungissa. Se, mitä voit tehdä Ylisniemessä, voi saada aikaan paljon enemmän hyvää kuin arvaatkaan.”

Sirka katsoi Leinoa otsa rypyssä ja puuskahti. “Haluaisin inhota sinua.”

“Et sinä osaa”, Leino naurahti ja pyöräytti silmiään.

Sitten hän veti Sirkan sivuhalaukseen eikä Sirka osannut vastustella. Harteita painanut taakka tuntui vihdoin hieman keveämmältä.

✷✷✷

Vanamo katseli Sirkaa päivällispöydän toiselta puolelta. Sirkalla oli päällään yksi hienommista kaavuistaan, tummanpunaista silkkikangasta kultakirjailuilla, ja hän oli uppoutunut selittämään jotain yhdelle opettajistaan elehtien samalla käsillään kuin hankalaa loitsua kuvaillen. Aika Viimavirrassa oli tehnyt hänelle hyvää. Hän oli saanut kasvoilleen väriä ja ne olivat pyöristyneet kuin Sirka olisi saanut kadoksissa ollutta ruokahaluaan takaisin. Ja tänä iltana hänen olemuksensa oli keveämpi kuin aikoihin, vaikka Viimavirran opettaja oli päästetty kuin koira veräjästä.

He istuivat aivan pöydän vastakkaisilla puolilla. Vanamo ja Viena oli ohjattu istumaan yhdessä viljelyyn ja metsänhoitoon erikoistuneiden noitien kanssa, kun taas Oilin ja Sirkan pöytäseurueeseen kuului useampi myrryksen opettaja ja oppilaita, jotka olivat olleet todistajina Altin tapauksessa. Oili näytti hieman eksyneeltä kaikkien tietäjien keskellä, mutta Vanamon iloksi etenkin Sirkan vieressä istuva nuori miesnoita osasi ottaa Oilin mukaan keskusteluihin.

He olivat viettäneet Viimavirrassa jo kaksi viikkoa ja kulunut aika oli ollut hauska ja täynnä elämyksiä. Vanamo oli tutustunut useaan Viimavirran opettajaan, jotka olivat erikoistuneet puutarhan- ja maanhoitoon, ja oli oppinut muutamia tehokkaita taikoja kasvihuonekasvatuksen tehostamiseksi. Sen lisäksi he olivat saaneet tutustua Levokan kaupunkiin, joka oli Ylisniemeen verrattuna suuri ja täynnä elämää. He olivat käyneet muutamassakin eri noidan omistamassa liikkeessä ja tutustuneet paikalliseen noitakulttuuriin, jossa oli tavanomaista kokoontua meren läheisyyteen nuotion ääreen ja vaihtaa kuulumisia tai tehdä luontoa avustavia taikoja.

Ainoa asia, mitä he eivät Viimavirrassa olleet ehtineet tehdä, oli viettää aikaa Sirkan kanssa. Aivan kuin Sirka olisi vältellyt heitä, ja niin Vanamo uskoi sisarensa tekevän. He olivat nähneet toisiaan lounaalla ja toisinaan Sirka oli tullut mukaan Levokan noitanuotioille, mutta yhteistä aikaa heillä ei ollut ollut. Sirkalla oli aina kiire jonnekin muualle ja heidän kanssaan oleminen oli saanut hänet lähinnä kiemurtelemaan epämukavuudesta. Tänä iltana Sirka oli kuitenkin kuin toinen ihminen. Viena näytti huomanneen saman.

“En edes muista, milloin olen nähnyt Sirkan hymyilevän viimeksi”, hän sanoi. Vanamo nyökkäsi.

“Luuletko, että hän aikoo palata Ylisniemeen?” Viena kysyi.

Siihen Vanamo ei osannut vastata. Hän ei ollut halunnut ajatella Ylisniemeen paluuta. Oli ollut virkistävää päästä pois kylästä ja sen painostavasta ilmapiiristä.

Ajatukset heidän tilanteensa suhteen eivät tosin olleet kadonneet mihinkään. Hän oli keskustellut Ylisniemen kyläläisten asenteen muuttumisesta joidenkin Viimavirran noitien kanssa ja miettinyt ratkaisua huonon kehityksen katkaisemiseksi. Toistaiseksi hän oli saanut vain neuvoksi yrittää kestää ja osoittaa neuvoston sanat vääriksi konkreettisilla teoilla. Mutta miten tarjota avuliaita loitsuja, jos ihmiset eivät enää uskaltaneet ottaa niitä vastaan?

“Meillä on enää muutama päivä jäljellä”, Viena jatkoi, kun ei saanut Vanamolta vastausta. “Lähteekö Sirka mukaamme vai aikooko hän jäädä tänne?”

“Se on hänen päätöksensä”, Vanamo sanoi. Pelkkä Ylisniemen ajattelu sai hänet tuntemaan olonsa raskaaksi ja rintakehässä oleva solmu tiukentui. “Mutta toivon, että hän päättäisi lähteä mukaamme. Siitä voisi olla apua.”

“Tai sitten se lisää kierroksia neuvoston myllyyn.”

“Ehkä se on se, mitä tarvitsemme”, Vanamo vastasi ja otti viinilasin käteensä. “Ehkä meidän pitää osoittaa, mistä Myrrysmökin noidat on tehty.”

between the sea
and the dream of the sea

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ihoni alla | K-11 | hyggeä ja noituuksia | 7. luku 31.7.
« Vastaus #11 : 02.08.2022 14:11:37 »
No niin, täällä viimein! Olen tosiaan lukenut uudet osat aina parin päivän sisällä niiden ilmestymisestä, mutta kuten tiedätkin, viimeisen vuoden ajan olen ollut niin hautautuneena työnteon kaninkoloon, ettei kommentoinnista (ja välillä kirjoittamisestakaan) ole tullut yhtään mitään. Onneksi nyt päästään ehkä siinä suhteessa eteenpäin! Kommentoin nyt alkuun tässä kahta ensimmäistä lukua, koska en halua kuitata kaikkia osia yhdellä (sekavalla) höpinäkommentilla, ja palaan loppuihin sitten paloissa vähitellen. :)

Ensinnäkin: Oli kivaa päästä palaamaan Myrrysmielen ja tutun noitajoukon seuraan! Tässä tarinassa grimhygge toimii minusta tyylilajina oivallisesti, koska vaikka mukana on paljon lempeää(kin) arjen kuvausta, nuo skismat ja haasteet ja epäluulot tuovat mukaan synkkää sävyä, ja sitten toisaalta noitien keskinäinen lämpö ja rakkaus sitä toiveikkuutta, mikä kuuluu genreen. Eli hyvin onnistuttu siinä!

Tuo kohtaus, jossa Sirka varastaa vainajan sormeen, on jäänyt myös mieleen hienon pahaenteisenä ja hyytävänä. Tsehovin sormi, varmasti! :D Samoin kirjeet ja kaikki taustalla olevat juonikuviot, jotka hiljalleen keriytyvät auki, ovat tosi kiinnostavaa luettavaa! Vaikka Sirkan hahmoon keskitytäänkin tässä tietyllä tapaa eniten - ja se on ihan ymmärrettävää, kun on myrrystä ja tietäjyyttä ja muuta -, pidän siitä, että jokaisella muistakin noidista on tärkeä rooli ja omanlaisensa suhde taikuuteen. Ylipäätään uskon, että tästä hahmokaartista saisi kelpo romaaninkin aikaiseksi, jos siitä innostuisit! (Vaikka tiedänkin, että sinulla on Liekon pohdinta ja ehkä jo uudelleenkirjoituskin kesken, mutta kunhan tulevaa varten vähän vihjailen. ;) )

Myös taikuuden kansantaikamaisuus on ollut jees ja siitä olen tykännyt monessa muussakin OTS-haasteeseen menneessä tekstissäsi. On kivaa lukea tällaisista pohjoismaisista miljöistä ja myyteistä, jotka liittyvät myös tavallaan omiin juuriin ja kulttuuriperintöön. :) Kiitos siis paljon tarinasta, palaan piakkoin kommentoimaan lukuja maaliskuusta eteenpäin, mutta tässä nyt joitain alkumietteitä.


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Linne

  • ***
  • Viestejä: 696
  • Hämmentynyt pesukarhu
Täytyy tunnustaa, että minäkin olen innoissani lukenut aina uuden luvun, mutta en kertaakaan ole ehtinyt jättää kommenttia. Korjaanpa nyt siis asian!

Olet taas saanut minut viehättymään suomalaisesta kansanuskosta ja se sopiikin tähän tarinaan erinomaisesti. Nautin noitanelikon erilaisuudesta ja heidän taikuutensa kuvailusta. Tämä teksti, kuten kaikki muutkin tekstisi, on kauniin kuvailevaa olematta kuitenkaan liian rönsyilevää tai raskasta.

Suosikkini noidista on edelleen Vanamo,  hänen maanläheisyytensä viehättää kovasti! Sen sijaan Sirka ei minua hahmona viehätä, mutta se ei toki johdu huonosta kirjoittamisesta. Toivoisin vain, että hän ymmärtäisi, millainen vaikutus hänen käyttäytymisellään on muihin, ja että se että hän etääntyy muista ilman selitystä, ei ole muita kohtaan reilua. En ole vielä lukenut viimeistä lukua kokonaan, mutta ehkäpä Sirkan olisi tosiaan parasta jättää Ylisniemi taakseen ja etsiä uusia seikkailuja.

Kaiken kaikkiaan, nautin näiden noitien seikkailuista kovasti ja luen mielelläni kaiken mitä heistä kirjoitat, oli se sitten lyhyempiä novelleja tai jatkiksia! Kaarneen tavoin olen sitä mieltä että heistä olisi kyllä aineksia romaaniksikin :)
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Kiitos molemmille kommenteista! Lupaan pistää romaani-idean korvan taakse ja antaa sen muhia sillä välin, kun työstän tämänhetkistä projektia. Ainakin nämä myrrysmieliset luvut pitävät hahmot tuoreina mielessä ja on kivaa kuulla, että heistä löytyy potentiaalia johonkin suurempaan :-*

Kaarne, kivaa, kun tulit kommentoimaan tätä! Ja on aina suuri kunnia kuulla grimhygge-mestarilta, että tekstin grimhyggeys toimii. Se, kuinka yhteneväinen juoni on ja kuinka kaikki juonenlangat kerätään loppua kohden yhteen... No, en tiedä siitä :D Katsotaan sitä sitten joulukuussa! Mutta kivaa, että tuo vainajan sormi jäi mieleen, sillä se on ehkä yksi tarinan hyytävimmistä kohtauksista ja jäänyt myös minun mieleeni yhtenä vaikuttavimmista hetkistä. Ilahduin myös siitä, että olen onnistunut antamaan jokseenkin tasapuolisesti huomiota myös tarinan muille, vähemmän dramaattisille noidille :P Sirka voisi helposti valloittaa koko teatterilavan, mutta hän on vain yksi neljästä päähenkilöstä eikä olisi välttämättä yhtä mielenkiintoinen, jos olisi tarinan ainoa sankaritar. Kiitos kovasti, että tulit lukemaan ja kommentoimaan. Oli kiva lukea mietteitäsi ♥

Linne, kivaa saada myös sinulta pitkästä aikaa kommentti! Ja myös: lempeää ja mukavaa syntymäpäivää! ♥ Tässä luvussa on vähän sellaisia elementtejä kuin syntymäpäiväficcitoiveessasi, joten vaikka en ihan itsenäistä tekstiä tälle päivälle ehtinyt kirjoittaa, toivottavasti tämä ilahduttaa :) Ja kiitos kovasti kehuista! Etenkin kuvaus kirjoitustyylistäni ilahdutti, sitä kun ei aina itse tajua. Heh, hauskaa kuulla myös mielipiteesi hahmoista. Sirka on tosiaankin monimutkainen ja luonteeltaan vaikea. En tiedä, tulisinko itse toimeen hänen kanssaan :D Vanamon päättäväisyys ja maanläheisyys puolestaan ovat ihanan turvallisia piirteitä! Se, mitä Sirka tulevaisuudessa tekee, on hyvä kysymys. Vanamo, Viena ja Oili tosiaan sietävät häneltä todella paljon ja raja tulee varmasti jossain vaiheessa vastaan ellei muutosta tapahdu. Ihan loputonta heidänkään lojaaliuutensa ei ole. Katsotaan siis, mitä kaikkea vielä ehtii loppuvuoden aikana tapahtua! Kiitos kovasti kommentista ja kehuista :)

K/H: Grimhyggelinja jatkuu, tässä luvussa siis jälleen luonnonläheistä oleskelua, aamupalaa, kissoja ja synkkiä varjoja :D Mutta ehkä tässä päästään myös lähemmäs sitä päättäväisyyttä, mitä vaaditaan tilanteen korjaamiseksi! Lempeää syyskuun ensimmäistä :)



Kahdeksas luku

Iho otti vastaan metsälammen hyväilyn. Vesi oli yhä kesäisistä päivistä lämmin ja pinnan alle uppoutuminen herätti koko kehon levottoman yön jälkeen. Lampi oli heinäkuun aikana ehtinyt rehevöityä, ja lumpeenkukat olivat kukintonsa jo tehneet, mutta niiden lehtien vihreä väri lammen ruskeaa vasten muistutti kesän vielä viipyvän hetken ennen kuin se antaisi myötä ruskalle.

Oili ui lammen keskellä olevalle kivelle ja jäi kellumaan sen vierelle. Aamu oli aikainen ja auringon valo siivilöityi metsän läpi, värjäten mäntypuiden rungot hohtavan oransseiksi. Lammen toiselta reunalta kuului rapinaa ja narskutusta, ja kurkistaessaan kiven takaa Oili näki majavapariskunnan uiskentelevan pesänsä ympärillä. Hän oli lähtiessään lausunut muutaman lammen ympäristöä rikastuttavaa loitsua ja ravintorikasta ruokaa oli riittänyt kesän helteisille viikoille. Nyt majavat olivat pyöreitä ja pulleita ja niiden ruskean turkin väri hohti auringon valossa.  Vaikka vierailu Viimavirrassa oli ollut pitkä, majavat eivät vierastaneet Oilia edes tauon jälkeen vaan jatkoivat aamutoimiaan hänen katsellessa kauempaa.

Oili ui kiven ja laiturin väliä muutaman kerran ennen kuin nousi vedestä. Hän jäi istumaan laiturin penkille ja nautti hiljalleen lämpenevästä aamusta, antoi auringon kuivata olalle ylettyviä hiuksiaan ja kuunteli metsän ääniä. Tavallisesti hän olisi jo lähtenyt takaisin kohti Myrttimökkiä, sillä hän tiesi Vienan ajoittavan puuron- ja kahvinkeiton hänen rutiineihinsa, mutta Viimavirrasta palaamisen jälkeen Oili oli jäänyt viipyilemään ja pysytellyt siellä, missä elämä tuntui vielä samanlaiselta kuin ennen.

Koettuaan Viimavirran ja Levokan kaupungin lämpimän tunnelman sekä ihmisten lempeämielisen suhtautumisen noitiin, Ylisniemeen palaaminen oli ollut kuin isku kasvoja vasten. Kun hevoskärry oli pysähtynyt postitoimiston eteen ja Viena, Vanamo, Oili ja Sirka olivat hypänneet maahan, vain muutama kyläläinen oli tullut tervehtimään heitä. Toiset olivat vain vilkaisseet heidän suuntaansa, kasvoja oli vilahdellut ikkunoissa, mutta hymyjä ei suotu. Vastaanotto oli surkea. Iloa oli tuonut vain Soilen innostuneet huudahdukset heti paluuta seuraavana aamuna, kun hän oli tullut pyörällä Myrttimökkiin aamupalalle, mutta muuten tilanne oli yhtä huono kuin heidän lähtiessään.

Lopulta Oili nousi penkiltä ja puki haaleankeltaisen noidankaavun päälleen. Kuivattuaan pyyhkeen kädenheilautuksella hän pakkasi sen laukkuunsa, jonne oli lammelle kävellessään poiminut vadelmanlehtiä ja apilankukkia tien varrelta. Hän oli menettänyt useamman tärkeän keräilyviikon Viimavirrassa ollessaan ja nyt  villiyrttejä ja muita tärkeitä lääkekasveja pitäisi keräillä ahkerasti ennen kuin viilenevät yöt veisivät ne mennessään.  Kävellessään metsäpolkua kotia kohti Oili päätti pyytää Sirkaa avukseen. Hän tunsi Ylisniemen metsät paremmin kuin moni muu.

Oli ollut helpotus, kun Sirka oli päättänyt lähteä heidän kanssaan yhtä matkaa takaisin Ylisniemeen. Sirkan ystävällä Leinolla oli luultavasti osuutta asiaan, mistä Oili oli kiitollinen. Tuntui hyvältä, että kaikki neljä noitaa olivat jälleen yhdessä Myrttimökin sammaleisen katon alla. Sen lisäksi Oili oli Vanamon ja Vienan kanssa samaa mieltä siitä, että ainoa tapa saada kyläläiset hellittämään vihastaan ja pelostaan oli kohdata heidät ja osoittaa, ettei pelkoon ollut syytä.

Ei kuitenkaan ollut kyse enää vain Sirkasta vaan Ylisniemen tilanne vaikutti heihin kaikkiin. Käynnit kylässä toivat joka kerta mukanaan uusia tietoja siitä, mitä Myrttimökin noidista puhuttiin ja kuinka Ylisniemen neuvosto kehotti kyläläisiä välttämään avun pyytämistä noidilta. Pieniin vilustumisiin ja vatsan vaivoihin ohjeistettiin valmistamaan omatoimisesti yrttisekoituksia, mutta Oili epäili, osasivatko kyläläiset hyödyntää niitä oikein. Sen lisäksi pahimpiin tauteihin melkein vaadittiin väen vahvistamia rohtoja eikä niitä saanut mistään muualta kuin häneltä. Taiatonta lääketiedettä hyödyntävät lääkitsijät asuivat vain kaupungeissa eikä sellaista pahan tilanteen tullen ehdittäisi hakemaan, saati sitten osaisivatko nämä parantaa potilaitaan. Ylisniemen neuvoston jäsenet vaikuttivat sokaistuneen omista uskomuksistaan niin, että heidän ohjeensa voisivat käydä kyläläisten terveyden kohtaloksi.

Eikä Oili epäillyt hetkeäkään, kenen niskoille syy silloin kieritettäisiin.

Kun hän kääntyi metsäpolulta päätielle, joka oikealle kääntyessä vei Myrttimökille ja vasemmalle Ylisniemeen, hän yllättyi nähdessään Sirkan. Hän seisoi tietä reunustavassa ojassa päällään ruskea työkaapu ja kädessään vaalea pellavaliina.

”Huomenta”, Oili sanoi ja sai nostettua hymyn huulilleen, vaikka hänen huolestuneet ajatuksensa kiersivät edelleen kyläläisissä. Sirka kiipesi ylös ojasta ja kohotti liinasta tekemäänsä nyyttiä.

”Kävin poimimassa kanervankukkia. Ja tuolla ojassa kasvaa villivadelmaa.”

Oili äännähti ilahtuneena. ”Minä luulin, että kanervat olivat ehtineet kukkia. Tienpintareilla olevat ovat jo näivettyneet.”

”Syvemmällä metsässä niitä on vielä runsaasti”, Sirka sanoi. ”Voin hakea niitä vielä lisää, jos tahdot.”

”Voimme tehdä sen yhdessä”, Oili ehdotti. ”Olin ajatellut pyytää sinua mukaan illalla. Haluaisin löytää lisää apilankukkia ja muita kasveja syksyn vilustumiskierrettä varten.”

Sirka nyökkäsi ja ojensi pellavaliinaa Oilille. Se paljasti vasempaan ranteeseen ilmestyneen tietäjän merkin, jonka tumma muste hehkui vaaleaa ihoa vasten. Sirka oli käynyt ottamassa sen ennen Viimavirrasta lähtöään. Kun he olivat kysyneet merkin merkityksestä, Sirka oli tuhahtanut ja todennut sen olevan pelkkä merkintä tietäjäkoulutuksesta. Oli kuitenkin helppo huomata, että Sirka oli merkistä varovaisen ylpeä. Vaikka Oili vierasti kuviota, hän otti sen merkkinä siitä, että Sirka tunsi olonsa mukavammaksi tietäjän roolissa kuin ennen Viimavirtaan lähtöä.

”Etkö tule aamupalalle?” Oili kysyi ottaessaan pellavaliinan vastaan. ”Kahvi on varmasti jo valmista.”

Sirka jähmettyi paikoilleen ja empi. Hänen katseensa kulki Oilista tiehen, pellavaliinaan, metsikköön ja takaisin. Oili arvasi, että Sirka halusi sanoa ei ja paeta takaisin metsän varjoihin yksinäisyytensä suojiin, mutta kun Sirka hengähti syvään ja nyökkäsi, helpotuksen hyöky nostatti uuden, kevyemmän hymyn huulille.

✷✷✷

”Sirka tulee! Sirka tulee!”

Soilen ääni kaikui kirkkaana keittiössä ja Viena kääntyi juuri sopivasti katsomaan ikkunasta nähdäkseen, kuinka Sirka ja Oili kävelivät pihapolkua pitkin. Hepuli juoksi kaksikkoa vastaan kulman takaa, perässään Mysti ja Oilin ja Vanamon kissanpennut. Vienan oma Alli-pentu istui keittiön ikkunalaudalla ja tarkkaili pihan tapahtumia raidallinen häntä laiskasti edestakaisin heilahdellen.

”Sirka tulee, Sirka tulee”, Soile rallatti juostessaan eteiseen ja avasi oven. Soile oli yksi niistä harvoista ihmisistä, joiden näkemisestä Sirka Ylisniemessä nautti ja oven avautuessa Viena kuulikin ilon Sirkan äänestä.

”Olet aikaisessa.”

”Minä heräsin Koivulan kukon lauluun ja tulin heti tänne, että ehtisin nähdä sinut. Mutta sinä olit jo lähtenyt.”

Soilen syyttävä äänensävy peitti huonosti alleen ilon jälleennäkemisestä, ja Viena virnisti katsellessaan Sirkan, Oilin ja Soilen kävellessä keittiöön kissat vanavedessä. Muiden istuutuessa pöydän ääreen hän nosti puurokattilan ja kulhollisen marjoja pöytään ja kävi koputtamassa Vanamon huoneen ovelle. Kun tämäkin löysi pöydän ääreen kiharaiset hiukset sotkuisena pilvenä pään päällä ja silmät unesta siristyneinä, aamupala saattoi alkaa.

Puuroa syödessään keskustelunaiheet olivat keveitä. Oili kertoi majavapariskunnasta ja Vanamo puhui kasvihuoneessa menestyvistä tomaateista, kurkuista ja paprikoista, joiden säilömisen hän aikoi aloittaa pian. Viena puolestaan kertoi Soilen säestyksellä Koivulan kesänpäätösriehasta, jonne kaikki ylisniemeläiset - noidat mukaan lukien - oli kutsuttu.

Mutta kun pannusta kaadettiin toiset kupilliset kahvia, Soile kysyi, oliko totta, että Sirka puhui vainajien kanssa.

Hiljaisuus laskeutui keittiöön. Viena vei kahvipannun puuhellalle ja laski sen varovasti alas. Kiristynyt tunnelma sai leukapielet ja hartiat jännittymään. Hän kääntyi katsomaan pöydässä istuvia ja odotti Sirkan vastausta miettien, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Sirkan ilmestyminen aamupalalle oli ollut mieluisa yllätys, mutta kehitys tuntui lasinhauraalta ja saattoi koska tahansa vaihtaa suuntaa. Myrrys ei ollut enää yhtä kiihtynyttä kuin ennen, mutta Sirka oli edelleen arvaamaton.

”Mistä sinä sellaista olet kuullut?” Vanamo kysyi, yrittäen pitää äänensä kevyenä, vaikka Soile tajusi jo kysyneensä jotain vakavaa.

”Minä… Valtteri sanoi niin.”

”Valtteri”, Vanamo toisti. ”Suutarin poika?”

Soile nyökkäsi katse tyhjään puurolautaseen kiinnittyneenä. ”Me oltiin eilen kaivamassa matoja yhdestä ojasta ja Valtteri sanoi, että tietäjä puhuu vainajien kanssa ja yllyttää niitä pahantekoon.”

Vanamon, Oilin ja Vienan kulmat kohosivat samaan aikaan ja katseet kääntyivät Sirkaan. Tämän ilme ei värähtänytkään vaan hän katsoi vieressään istuvaa Soilea tyynesti.

”Vai niin.”

Soile katsoi Sirkaa ja nosti kätensä hänen hihalleen, nipisti kangasta sormiensa väliin.

”Minä sanoin, että jos sinä puhutkin kuolleille, niin puhut niin jänniä, että ne eivät saa unta ja siksi ne ovat vielä täällä sen sijaan, että jatkaisivat aliseen.”

Hymynkare nousi Sirkan vasempaan suupieleen ja hän kohotti kahvikupin huulilleen. Hän ei kuitenkaan vastannut mitään, vaikka Soile katsoi häntä vielä pitkään. Muutkin tuijottivat Sirkaa.

”Pitääkö se paikkaansa?” Vanamo kysyi, kun Alli-kissan naukaisu rikkoi hiljaisuuden sen hypähtäessä ikkunalaudalta lattialle. ”Että olet…”

Sirkan tyyneys sai särön ja oli kuin huoneeseen olisi laskeutunut uhkaava hämärä ja hiljaisuus. Edes puuhellassa kytevä tuli ei räsähdellyt eikä olohuoneen kaappikellon tikitys kantautunut korviin.

”En tietenkään”, Sirka sähähti, saaden Soilen hätkähtämään ja irrottamaan otteensa Sirkan hihasta. Hänen silmiinsä syttyi tuttu, viimainen sävy, jota Viena oli oppinut pelkäämään. ”Puheyhteys kuolleisiin avautuu vain kekrinä tai jos myrrysmieli tekee matkan aliseen. Sinunkin pitäisi se tietää, vaikka et olekaan tietäjä.”

Sirka tiesi täsmälleen, mikä sai Vanamon kiihtymään ja sanojen sisältämä myrkky sai Vanamon sävähtämään. Hän ei kuitenkaan vastannut haasteeseen, minkä Viena tiesi vaativan häneltä paljon itsehillintää.

”Ehkä meidän olisi siinä tapauksessa aika alkaa tehdä jotain juorujen korjaamiseksi”, Vanamo sanoi.

Sirkan hartiat rentoutuivat ja huonetta painostava tunne katosi. Hänen katseensa kulkeutui Vienan ja Oilin kautta takaisin Vanamoon.

”Olet oikeassa. Anteeksi.”

”Oletko kuullut muita samanlaisia tarinoita?” Vanamo kysyi Soilelta, joka pudisti päätään niin, että tummat hiukset heilahtivat puolelta toiselle. ”Saat mielellään kertoa, jos kuulet. Meidän olisi hyvä tietää, mitä kaikkea kylillä puhutaan.”

”Minä haluaisin tietää, ketkä vielä uskovat, että meihin voi luottaa”, Oili sanoi.

Hänen äänensä oli heiveröinen ja Viena vei kätensä hänen kädelleen. Vaikka Oili vietti vähiten aikaa kasvokkain Ylisniemen kyläläisten kanssa, hänellä oli alusta asti ollut tärkeä rooli heidän elämässään. Nyt Oilin rohtoja tarvittiin vain Koivulassa ja muutamassa muussa kodissa, muualla hänet torjuttiin. Sen täytyi tuntua pahalta.

”Koivulassa moni ajattelee meistä yhä hyvää”, Viena sanoi. ”Ja kylpylän Olavi ja  Riikka perheineen myös.”

”Minä luulen, että suurin osa ei tiedä, mitä mieltä he ovat ja siksi he taipuvat vahvempien tahtoon”, Vanamon totesi. ”Neuvostolla on valta ohjata ihmisten mielipiteitä näkymättömällä kädellä.”

”Olen miettinyt”, Sirka aloitti, mutta hiljeni sitten. Kaikkien katseet kääntyivät jälleen häneen ja he odottivat, että Sirka sai muotoiltua sanansa. Yrittäessään uudelleen Sirka piti katseensa kahvikupissaan. ”Olisi varmaankin parasta, että alkaisin kiertää perheiden luona ja tehdä auttavia ja suojaavia taikoja. Moni kaipaa kesän lopussa tilojaan tai karjaansa suojaavia taikoja. Kekri taas saa henget levottomiksi. Ehkä sellaiset teot auttavat heitä valitsemaan puolensa.”

Vanamo nyökkäsi. ”Se on hyvä idea. Voisit lähteä mukaani huomenna, kun lähden kiertämään maatiloja. Mutta varoitan sinua jo nyt: kaikki eivät ole kovin mukavia.”

”Sehän nyt on selvää”, Sirka hymähti. ”Mutta ehkä juorut silmäämisestä pitävät heidät aisoissa.”

Vitsiksi tarkoitettu ei saanut ketään hymyilemään. Viena oli kuitenkin iloinen: vihdoin he yrittäisivät tehdä jotain. Ehkä kyläläisten voittaminen heidän puolelleen kääntäisi lopulta neuvostonkin pään.

between the sea
and the dream of the sea

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
K/H: Syyskuu on kovin kaunis ja ihana, aistirikas kuukausi. Tästä luvusta tuli kuitenkin synkkä, kunnon grimhygge-menoa. Anteeksi siitä! Mutta hyggeä tässä kaikesta huolimatta on, tai jos ei muuten, niin lupaus lohdusta ja toivosta nyt ainakin.



Yhdeksäs luku

Saapuva syksy oli kauniimpi kuin moneen vuoteen, mutta Ylisniemessä harva ehti nauttia sen väriloistosta. Kesän loppupuolella kylän lasten keskuudessa levisi outo ihotauti, joka alkoi kutinana ja punoituksena ja muuttui sitten rakkuloiksi. Pian koko kylän pohjoispuolen lapsilla oli suupielissä ja nenän pielessä kellertävää karstaa, jota pienet sormet syyhysivät raapimaan ja repimään - eikä kestänyt kauaa, kun ihotauti alkoi tarttua aikuisiin.

Nyt Ylisniemessä jylläsi tartunta-aalto. Kukaan ei tiennyt täsmälleen, mistä oli kyse, mutta samankaltaisia tauteja oli kuulemma ollut liikkeellä joskus aiemminkin. Lähikaupungin lääkärin ohjeistamana neuvosto käski ihmisiä välttämään ihokosketusta ja pitämään huolta siitä, että käsiä pestiin saippualla aina, kun mahdollista. Tartunnan saaneita ohjeistettiin tekemään yrttihauteita, joilla pehmentää ihoon muodostuvaa, märkivää rupea, ja odottamaan kärsivällisesti taudin päättymistä. Ylisniemen kadut hiljenivät ja vain ne, joita sadonkorjuu tai muut työt vaativat astumaan ulos ja tekemään töitä, olivat liikkeellä.

Vanamo istui kotimökin ulkorappusilla ja piteli käsissään teekupillista. Nokkosenlehtitee oli Oilin luottotee aina syksyisin, kun erilaiset kulkutaudit vilustumisista pahempiin vatsa- ja kuumetauteihin alkoivat kiertää kylässä. Tänä syksynä hän oli osoittanut erikoista päättäväisyyttä käskiessään myös sisarensa juomaan kupillisen joka päivä, mutta Vanamolla ei ollut mitään sitä vastaan. Tee tuoksui ja maistui raikkaalta ja maanläheiseltä, melkein kuin olisi upottanut kädet multaan ja haistanut sen ravinteikkaan rikkauden.

Oli jo myöhäinen ilta ja pilvinen taivas peitti laskevan auringon säteet taakseen. Takana oli pitkä päivä ja Vanamo toivotti illan hämärän ja rauhan tervetulleeksi. Ilmassa leijui syksyisen makea ja samaan aikaan kirpeä tuoksu. Puut pitelivät vielä kiinni lehtikruunuistaan, mutta pian maa täyttyisi väreistä, jotka hiljalleen muuttuisivat ruskeiksi ja lopulta hautautuisivat ensilumen alle. Mutta vielä Vanamo ehti nauttia. Syksy oli aina ollut hänen lempivuodenaikansa ennen kaikkea siksi, että se toi mukanaan kekrin, vuoden juhlista parhaimman. Vaikka sadon korjaaminen vaati paljon työtä lyhyessä ajassa, siinä oli aistittavissa Ylisniemen yhteishenki, kun kyläläiset auttoivat toisiaan korjaamaan sadon ennen ensimmäisiä hallaöitä. Kun sadosta sitten vihdoin nautittiin kekriä juhlien, ilmassa oli useimmiten iloa, helpotusta ja luottavaisuutta siitä, että seuraavastakin talvesta selvittäisiin. Kekri muistutti ihmisiä niin luonnon kuin yhteisönkin tärkeydestä.

Tänä syksynä sadonkorjuuta varjosti kuitenkin jatkuva työpula, kun yhä useammat joutuivat jäämään kotiin joko kulkutaudin saaneena tai välttääkseen tartuttamasta muita. Moni oli huolissaan siitä, etteivät he ehtisi korjata satoa ennen kuin ensimmäiset hallayöt saapuisivat. Vanamon päivät täyttyivät Ylisniemen mantuja ja maita pitkin pyöräillen, kun hän kulki maatilkulta toiselle suojaamassa satoa hallalta ja muilta tuhotekijöiltä. Väkeä kului enemmän kuin mihin Vanamo oli tottunut, mutta vaikka väsymys valloitti hänen kehonsa hyökyaallon kaltaisena, kokonaisvaltaisena voimattomuutena, hän jatkoi työtä kärsivällisesti yhden maanviljelijän luota toiselle. Hän yritti olla ajattelematta, että kaikesta huolimatta loitsut olivat vain loitsuja: ne suojasivat satoa jossain määrin, mutta eivät pelastaisi sitä kokonaan, jos omapäinen halla saapuisi ja veisi omansa. Tärkeintä oli ylläpitää toivoa siitä, että kaikki selviäisi lopulta parhain päin.

Eikä Vanamo ollut Myrttimökin noidista ainoa, jolla piti kiirettä. Oili ja Viena tekivät parhaansa auttaakseen sairastuneita yrttihauteilla ja ihoa tyynnyttävillä loitsuilla. Oili istui huoneessaan pitkät päivät yrttejä kuivaten ja niiden sekoituksia valmistaen, poistuen työpöydän ääreltä vain syödäkseen. Huoneessa pyörivä vesihöyry sai hänen hiuksensa loiville kiharoille ja yrttien täyteläinen, kirpeä tuoksu sai kyyneleet kihoamaan huoneen ohi kulkevan silmiin. Jopa Sievi, Oilin kissanpentu, pitäytyi huoneen ulkopuolella, yrttien saadessa sen silmät sikkaralle. Viena puolestaan piti itsensä kiireisenä Koivulassa, suojaten vanhuksia parhaansa mukaan mahdolliselta tartunnalta sen jälkeen, kun vanhainkodin keittiössä työskentelevä Otto oli kertonut altistuneensa vietettyään aikaa ystävänsä Orvokin kanssa. Sirkakin oli ottanut noidanvastuun tosissaan ja tutki jokaisen potilaan, joka vain uskaltautui pyytämään hänen apuaan. Toistaiseksi hän ei ollut osannut auttaa, mutta Vanamo tiesi, että Sirkan hiljaisuus oli merkki ahkerasta ajatustyöstä. Tietäjän voimilla kulkutaudin voisi ehkä parantaa, jos oikea loitsu löytyisi.

Huokaus purkautui Vanamon huulilta hiljaiseen iltaan. Vuosi tuntui olleen täynnä vastoinkäymisiä, sekä Ylisniemelle että heille. Se huoleton elämä, jota he olivat vuosia sitten viettäneet koulua käydessään ja sieltä juuri valmistuttuaan tuntui unelta tai mielen kehittämältä valemuistolta. Tätäkö oli olla aikuinen noita? Noidanvastuun kantamista ja auttamisen velvollisuutta, jatkuvia haasteita ja vastoinkäymisiä. Onneksi - ja sitä Vanamo ei olisi uskonut voivansa sanoa vielä muutama kuukausi sitten - hänellä oli Sirka. Oili ja Viena olivat hänelle yhtä tärkeitä, mutta Sirka oli Vanamon tuki ja turva, kallio, johon tukeutua myrskyssä. Siksi juuri Sirkan halu auttaa valoi Vanamoon toivoa: heillä oli mahdollisuus selättää kulkutauti ja ehkä satokin vielä pelastuisi, jos tilanne saataisiin hallintaan ennen kuin oli liian myöhäistä.

Vanamo sulki silmänsä ja kuunteli metsää ympärillään. Hän hymisi hetken vanhaa sävelmää ennen kuin antoi väen purkautua sisältään.

Hellitä haittaa vähäsen
Pidättele piinaa piirun verran
Anna aamun valjetessa
Rauhaa rajuihin ruhjeisiin


Hän yritti kuunnella, olisiko tuuli poiminut hänen pienen loitsunsa ja johdattanut sen kylään, mutta metsä hänen ympärillään oli hiljainen. Vaikka kulkutauti ei ollut tappava, se oli kivulias ja kurja ja oli osunut paikalle ennen kaikkea huonoon aikaan. Vanamo toivoi kaikkea hyvää Ylisniemelle. Jopa niille, jotka heidän avunannostaan huolimatta pitivät selkänsä käännettyinä.

Hämärä muuttui hiljalleen pimeydeksi ja metsän linnut Myrttimökin ympärillä kävivät nukkumaan. Vanamo istui portailla vielä hetken ja pyöritteli tyhjää mukia käsissään. Sitten hän nousi ja astui takaisin kotimökin väsyneeseen hiljaisuuteen.

✷✷✷

Sirka katseli omaa kuvajaistaan ikkunan heijastuksesta kuunnellessaan Vanamon hiljaisia askeleita, jotka nousivat portaita pitkin yläkertaan. Ulkona vallitseva pimeys tuntui uhkaavammalta kuin yleensä, vaikka syksy oli vasta alkamassa. Yleensä pimenevät illat tuntuivat tähän aikaan vuodesta vielä lempeiltä, kutsuen heidät lämmittelemään takkatulen ääreen ja juomaan kamomillateetä. Nyt pimeydessä oli uutta uhmaa ja se sai Sirkan miettimään, mitä pahuuksia kulkutauti tulisi tänä yönä tekemään. Jokainen aamu alkoi tätä nykyä synkillä uutisilla, kun Soile pyöräili heidän pihaansa aamupalalle mukanaan uusimmat tiedot Ylisniemen yöstä. Jotkut heräsivät huomatakseen saaneensa tartunnan, toiset taas aloittivat jälleen uuden, pitkän päivän hauteita valmistaen ja niillä rupista ihoa pehmentäen. Kolmannet yrittivät pitää Ylisniemeä pystyssä ja valmistautua hiljalleen saapuvaan talveen.

Kun Vanamon ovi sulkeutui huokauksen ja hänen Kaneli-kissansa pienen maukauksen saattelemana, Sirkan katse palasi kirjeeseen, jota hän oli yrittänyt aloittaa jo teekupillisen verran. Se oli Leinolle ja vaikka hänelle osoitetut lauseet soljuivat paperille yleensä vaivatta, nyt Sirka joutui miettimään jokaista sanaa erikseen. Hän pyöräytti hartioitaan muutaman kerran ja kallisti päätään ensin oikealle ja sitten vasemmalle ennen kuin palasi tuijottamaan valkeaa paperia edessään.

Rakas Leino, siinä luki. Muuta hän ei ollut onnistunut kirjoittamaan. Hän kohotti teekupin huulilleen vain muistaakseen, että tee oli loppu. Huulilta pääsi pieni kirosana ennen kuin hän ehti estää itseään. Ikkunalaudalla pitkin pituuttaan makaava Mysti vilkaisi häntä silmäkulmiensa alta.

”Käyn hakemassa lisää teetä, sitten kirjoitan”, Sirka lupasi kissalle ja nousi kirjoituspöydän ääreltä.

Hän käveli alakertaan, varoen portaikon juurella toisiaan peseviä Höpinää ja Alli-pentua, ja astuessaan keittiöön silmät olivat jo tottuneet hämärään. Hän etsi tiskialtaan reunalta teesiivilän ja mittasi siihen nokkosteetä, jonka Oili oli jättänyt esiin. Vesipannussa olevan veden Sirka kuumensi loitsulla, vaikka se saikin teen maistumaan hieman ummehtuneelta. Nokkosteen multaiseen makuun se kuitenkin sopi kuin kirsikka kakun päälle, ja veden kaadettuaan Sirka pääsi palaamaan huoneeseensa.

Kirjepaperi odotti häntä edelleen yhtä valkeana kuin hetki sitten. Huokaisten Sirka käveli sen ohi, istui ikkunalaudalle ja vei kätensä Mystin silkkiselle, tummalle turkille. Pieni kissa kierähti selälleen, tarjoten vatsaansa rapsutettavaksi. Sirka katseli sen vatsan pehmeää karvoitusta ja pakotti hymyn huulilleen. Sanottiin, että pelkällä hymyllä, oli se sitten aito tai ei, oli myönteinen vaikutus omaan oloon. Sirka yritti uskoa yrityksellä olevan merkitystä. Leino arvostaisi sitä, niin kuin myös Oili ja Viena. Vanamo saattaisi pyöritellä silmiään, mutta se olikin hänelle tyypillistä.

Sirka joi siemauksen teestä, irvisti sen maulle ja kurottautui nappaamaan Leinon kirjeen pöydältä, lukien sen jälleen läpi.

Rakas Sirka,

olen pahoillani kulkutaudista. Niitä näkee tuon tuosta Viimavirrassa ja muissa suuremmissa kaupungeissa, mutta täällä on paljon parantajia ja noitia, joten tilanne saadaan usein melko nopeasti hallintaan. Karmeita esimerkkejäkin kyllä löytyy, mutta täällä ollaan totuttu siihen, että kulkutauti on säännöllinen vieras. Ylisniemen pienessä kylässä sen sijaan tällaiset taudit saavat monet polvilleen, ja tuo tauti tuntuu ärhäkältä. Melkein kuin kostolta jostain?

Kirjoitat, että uskot taudin olevan yksi yhdeksästä. Oireiden perusteella se saattaisi olla märkärupi, kuten arveletkin, mutta yhdeksän taudin manaaminen on aina riski, jos et ole oikeassa. Turha kai minun on siitä sanoa sinulle, mutta sanon silti: jos olet väärässä, Ylisniemen painajainen on vasta alkamassa. Olen lukevinani rivien välistä, että aiot pelata varman päälle - mutta miten? Sinun pitää pystyä tekemään se ilman, että suututat yhdeksän taudin äitiä.

Kuljet hatarilla jäillä, Sirka. Voinko tehdä jotain puolestasi?

Sinun,
Leino


Kirjeestä huokui huoli ja myötätunto, ja se sai Sirkan lämpenemään sisältä päin. Leinon halu auttaa helpotti vastuuntunnon ahdistusta, jota hän tunsi tilanteesta. Jos hän onnistuisi parantamaan kyläläiset kulkutaudista ja karkottamaan sen takaisin manan maille, hän saattaisi pystyä pelastamaan Myrttimökin noitien maineen. Jos hän saisi kyläläiset ymmärtämään, että noidista oli hyötyä yhteisölle ja että he halusivat Ylisniemelle vain hyvää, ehkä nekin kyläläiset, jotka edelleen välttelivät heitä, luopuisivat peloistaan ja ennakkoluuloistaan.

Sirkalla oli suunnitelma, mutta sen auki kirjoittaminen edes toiselle tietäjälle tuntui vaikeammalta kuin monen muun salaisuuden kertominen. Mutta jos Sirka ei voinut kertoa ideaansa Leinolle, hän ei voisi kertoa sitä kenellekään ja silloin heidän mahdollisuutensa auttaa Ylisniemeä selviämään vähin vahingoin olisi pieni.

Mystin kehrätessä hänen kätensä alla Sirka tuijotti kirjettä vielä hetken ennen kuin palasi työpöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa ennen kuin hänen ajatuksensa ehtivät hänen edelle.

Rakas Leino,

hautasin vuoden alussa Ryytilän onnettomuudessa kuolleen perheen. Kun kävin valmistelemassa heidät riiheen, tein jotain, mitä en ole kertonut kenellekään muulle.

(Heiltä jäi eloon vain yksi lapsi, Soile, josta olen kertonut sinulle aiemmin. Hän ei ole saanut tartuntaa, vaikka on lapsi ”oikeassa iässä” ja seurassa. Onko mahdollista, että hänessä virtaisi myrrys? Miten sellaisen voi saada selville?)

Otin Soilen äidiltä sormen. Ehkä, jos Ryytilän onnettomuutta ei olisi tapahtunut, en olisi tehnyt niin, mutta minä en tuntenut myrrystä ihoni alla, en niin kuin yleensä. Halusin voimani takaisin, halusin hurmokseni, joten pyysin häneltä sormen sitä vastaan, että pitäisin Soilesta huolta. Olen kantanut sormea mukanani koko vuoden ja tunnen sen voiman. Se on juuri niin väekäs kuin koulussa aina kerrottiin. Vaalin sitä kuin suurta aarretta, vaikka samalla mietin… Niin,  en osaa arvata, mitä ajattelet teostani. Sisareni inhoaisivat minua, pitäisivät minua suuruudenhulluna ja ajattelisivat, että olen laskenut toisen jalkani jo hautaan. Mutta muistatko, mitä Viimavirrassa opetettiin, kun makasimme Piirunvirrassa taistelemassa hypotermian ensioireita vastaan? Että väki on väkeä, se on samanaikaisesti hyvää ja pahaa - merkitystä on vain sillä, mihin sitä käyttää.

Sanoit lukevasi rivien välistä, että aion pelata varman päälle. Olet oikeassa. Aion käydä manan mailla puhuttelemassa yhtä yhdeksästä. Varmistan, että se on todella sieltä kotoisin ja jos voin sitä lepytellä (tai sen äitiä), teen sen.

Tiedän, että tämä on pähkähullu idea. On olemassa se riski, etten löydä takaisin. On olemassa riski, että teen Ylisniemelle teollani hallaa. Mutta tämä kulkutauti verottaa ihmisiä kahdella tavalla. Se ei vain tee ihmisiä sairaaksi ulkoapäin vaan myös sisältä. Se, miten kyläläiset ovat päättäneet hoitaa itseään, jakaa heidät kahteen leiriin: niihin, jotka luottavat meihin ja niihin, jotka uskovat meidän sairastuttaneen heidät. He ovat kasvattamassa kuilua välilleen ja siitä ei seuraa mitään hyvää. Minä haluan pelastaa tilanteen.

Ylisniemi on pieni kylä ja joku voisi kysyä, mitä väliä tällä kaikella on. Miksi emme vain lähde? Mutta noidanvastuu pitää minunkin jalkani täällä ja olen tämän kaiken velkaa ennen kaikkea sisarilleni. Haluan korjata virheeni.

Tulisitko Voisitko Haluaisitko liittyä seuraani manan maille? Kaksin on aina parempi.

Sinun, Sirka


Laskiessaan mustekynän pöydälle Sirka tunsi sydämensä hakkaavan. Pyyntö tuntui liian suurelta: suostuessaan Leino ottaisi valtavan riskin. Mutta Sirka ei voinut myöskään olla pyytämättä sitä. Manan maille kulkeminen oli aina uhkapeliä omalla hengellä, mutta jos kaksi tietäjää kulkisi matkan yhdessä, he saattaisivat selvitä sinne ja takaisin.

Vaivautumatta lukemaan kirjoittamaansa läpi Sirka sujautti kirjepaperit kuoreen, nuolaisi sen kiinni ja kirjoitti Leinon nimen ja osoitteen. Hän veisi kirjeen heti aamulla postitoimistoon, ja ehkä jo muutaman päivän kuluttua he tapaisivat jälleen.
« Viimeksi muokattu: 04.10.2022 09:20:35 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
K/H: Kuukaudesta kuudenteen, kaamoksesta valoon on kyllä oikea haaste. Meinasin jo jättää leikin kesken, mutta sain kuin sainkin kirjoitettua tämän lyhyen luvun, jonka kohtaus on pyörinyt mielessäni.



Kymmenes luku

Lokakuun pimeys tuntui kaiken jälkeen turvalliselta pimeältä. Silmät erottivat varjoissa kirjahyllyn tutun muodon, Levakon merenrannalta löydetyn simpukan ääriviivat ja ikkunalaudalla istui Mysti, pihan tapahtumia tarkkaillen.

Sirka ja Leino makasivat Sirkan huoneen sängyllä, molempien kehot manan maille tehdyn matkan jälkeen heikkoina ja näivettyneinä. He olivat olleet hereillä vain muutaman tunnin ja molempien mielet olivat edelleen jossain alisen ja oman maailman välitilassa. Yöpöydällä värisevä kynttilä karkotti kuitenkin hiljalleen alisen maailman harmautta Sirkan ajatuksista ja Oilin tuoma vahvistava yrttijuoma herätteli aisteja pitkään jatkuneen uupumuksen jälkeen.

”Miten sinä voit?” Sirka kysyi Leinolta.

Hänen hiljainen kysymyksensä tuntui kaikuvan huoneessa. Alisissa heidän lyhyet keskustelunsa  olivat olleet vaimeita, heitä ympäröivän paineen tukahduttamia, ja huudot eivät olleet kantaneet muutamaa metriä kauemmas. Sirka oli tuntenut olonsa jatkuvasti ahtaaksi, kuin alisen voimat olisivat halunneet tukahduttaa hänen elämänilonsa ja pakottaa hänet vaipumaan ikuiseen unettomaan uneen. Sitä vastaan taisteleminen oli vaatinut häneltä enemmän kuin hän olisi arvannut. Maan päällä jo pelkkä hengittämisen keveys tuntui vieraalta. Tältäkö tuntui olla elossa?

”Hyvin, olosuhteisiin nähden.”

Sirka etsi Leinon käden peiton alla ja puristi sitä tiukasti. Hän ei olisi selvinnyt matkasta ilman Leinoa, mutta pelkäsi vaatineensa häneltä liikaa. Matka oli vienyt heiltä molemmilta valtavasti voimia ja vaikka Sirkaa oli vahvistanut Soilen äidiltä otettu sormi, ja Leinolla oli hänen lukuisat tietäjäntatuointinsa, he olivat kuluttaneet enemmän väkeä kuin olisivat arvanneet.

Yhdeksän taudin äitiä ei ollut helppo taivuttaa tahtoonsa ja se oli vaatinut heiltä molemmilta uhrauksia, mutta he olivat selvinneet. Sirka tunnusteli sormellaan Leinon ranteessa olevaa haavaa. Hänellä oli itsellään samanlainen oikeassa ranteessaan. Mitäköhän yhdeksän taudin äiti aikoi tehdä tietäjänverellä? Aiheuttaa lisää hankaluuksia?

Ahdistus alkoi kiertää rintakehää ja puristaa sydäntä nyrkkiinsä. Sirka nielaisi ja katsoi Leinon ohi kynttilän liekkiä, keskittyi sen valoon ja lämpöön.

”Luuletko, että he pitävät lupauksensa?”

”Vaikea sanoa. Voimme vain toivoa parasta.”

”Mitä jos tekomme kääntyy meitä vastaan?”

”Sirka”, Leino sanoi ja käänsi hitaasti kasvonsa häntä kohti. ”Yhdeksän taudin äiti yksin tietää, mitä aikoo tehdä tai jättää tekemättä. Me voimme vain jatkaa elämäämme ja katsoa, mitä tapahtuu.”

Sirkan kurkkua kuristi itku. Leino ei tuntunut samalta, lempeältä itseltään kuin oli ollut saapuessaan Myrttimökkiin Sirkan kirjeen saatuaan. Hänessä ei ollut jäljellä sitä rohkeaa Leinoa, joka oli puskenut Sirkaa eteenpäin manan harmaudessa, eikä Leino ollut koskenut häneen heräämisen jälkeen, vaikka alisissa he olivat nukahtaneet useana iltana sylikkäin. Hänen äänessään oli kulunut, vanhan miehen sävy ja silmät olivat väsyneet, voimattomat. Sirka piinaisi itseään loppuelämän, jos oli pyynnöllään tukahduttanut Leinon elämänilon ja karkottanut hänet kauemmas.

Hän puristi Leinon kättä yhä lujempaa ja nielaisi itkua pois, puristi silmänsä kiinni ja taisteli kyyneliä vastaan.

”Vereni lakkaa kiertämästä, jos et hellitä otettasi”, Leinon ääni kuului kuiskauksena hänen korvassaan. Hänen huulensa hipaisivat Sirkan poskea. ”Miksi sinä itket?”

Sirka kohotti kättään poskelleen ja pyyhkäisi pois sille karanneen kyyneleen.

”Olen kiitollinen siitä, että olit mukanani”, hän sanoi, silmät edelleen suljettuna. ”Mutta pelkään, että vaadin sinulta liikaa.”

”Mikä saa sinut ajattelemaan niin?”

Sirka ei uskaltanut asettaa sanoja järjestykseen ja lausua niitä ääneen. Sen sijaan hän pinnisti voimansa äärimmilleen, otti tukea ihonsa alla virtaavasta väestä ja hivuttautui Leinon kehon viereen, painautui sitä vasten. Leinon keho jännittyi hetkeksi, mutta rentoutui sitten ja keveä hengähdys purkautui hänen huuliltaan.

”Olen yhä tässä, enkö olekin?” hän kysyi naurahtaen. ”Ja sinä olet yhä vierelläni.”

”Eli mitä manan mailla tapahtui, voi siis jatkua täällä?”

”Jos haluat niin.”

Jos keho ei olisi ollut manan maiden näivettämä, se olisi reagoinut Leinon äänen pehmeyteen ja syvyyteen. Nyt Sirka tunsi kuitenkin vain väsymyksen raukean painon yllään ja kiristävä tunne rintakehässä helpotti.

”Näemme varmasti jo huomenna, kuunteli yhdeksän taudin äiti meitä”, Leino sanoi, kohottaen kätensä Sirkan hiuksiin. ”Ollaan vain ja levätään nyt. Huominen tuo tullessaan mitä on tuodakseen.”

Sirka nyökkäsi Leinon rintakehää vasten ja sulki silmänsä. Hän ehti vielä huomata Mystin hyppäävän sängylle ja asettuvan hänen jalkojensa päälle tyytyväisyyttään kehräten, sen jälkeen uni otti vallan.

between the sea
and the dream of the sea

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Yhdestoista luku

Marraskuu veti viimeisiä hengenvetojaan ennen kuin antoi sijaa joulukuun kylmeneviin päiviin. Ulkona raivoava tuuli rätisytti ikkunalaseja, mutta Myrttimökin keittiön puuhellaan sytytetty tuli rätisi lempeästi ja karkotti vilunväreet tiehensä.

Vanamo, Viena, Oili, Sirka ja Leino istuivat keittiönpöydän ääressä edessään höyryävä kupillinen kamomillateetä ja käden ulottuvilla pieni korillinen aamulla leivottuja korvapuusteja. Herkut ja teemukit pysyivät kuitenkin koskemattomina. Sen sijaan he kaikki katsoivat Vanamoa, joka piteli kädessään juuri saapunutta kirjettä. Se oli viimeisin viidestä.

Ensimmäinen kirje oli saapunut kaksi viikkoa sitten.

Myrttimökin noidat Vanamo, Viena ja Oili sekä Sirka-tietäjä,

Ylisniemen neuvosto on perjantai-iltana pidetyn hätäkokouksen aikana päättänyt, että Ylisniemi irtisanoo sopimuksensa noitaneuvoston kanssa. Olemme todenneet, että noidanlupauksesta huolimatta teidän läsnäolonne on aiheuttanut enemmän hallaa kuin hyvää viimeisen vuoden aikana. Kulkutaudin aiheuttamien menetysten lisäksi olemme huolestuneita Ylisniemen kylän jakautumisesta, jonka takana te eittämättä olette.

Etenkin Ryytilän onnettomuus ja viime kuukauden kylässä raivonnut kulkutauti on saanut meidän yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että Ylisniemen kylä pärjää paremmin ilman noitia ja luotamme jatkossa lähikylien luonnonlääkkeitä hyödyntäviin ammattilaisiin. Näin ollen Myrttimökin tulee seistä tyhjänä kahden viikon kuluttua tämän kirjeen saapumisesta.

Kiitämme teitä pitkästä yhteistyöstä ja toivotamme onnea tulevaan.

Ylisniemen neuvosto


Viesti oli saanut Oilin itkemään lohduttomasti, Viena oli purkanut kurjaa oloaan leivontaan ja Vanamo oli menettänyt malttinsa täysin. Hän oli marssinut lähimetsään ja pian Myrttimökin keittiön teekupit olivat kilisseet vaimeasti pienten maanjäristysten voimasta. Heistä neljästä Sirka oli pysynyt kaikkein tyyneimpänä. Hän oli yllättänyt itsensäkin mielenrauhallaan, mutta ehkä siitä oli kiittäminen Leinoa, joka oli jäänyt Myrttimökkiin aliseen tehdyn matkan jälkeen.

Sirka tiesi tehneensä kaikkensa eikä neuvoston päätös siinä kohtaa enää tuntunut muulta kuin typeryydeltä, neuvoston omalta onnettomuudelta. Muut eivät sitä kuitenkaan vielä tajunneet.

”Eikö neuvoston päätä käännä mikään?” Viena oli puhissut Sirkalle vispatessaan sokerivoiseosta kahvikakkua varten. ”Sinä teet matkan alisiin lepyttelemään yhtä yhdeksästä ja selviät hädin tuskin hengissä takaisin, mutta neuvosto tulkitsee tekosi tietenkin päinvastaisesti. Kaikki hyvät tekomme tulkitaan meitä vastaan.”

”Ei se yllätät. Kulkutaudin pahin vaihe iski kylään heti, kun olin palannut. Käy järkeen, että he syyttävät minua siitä”, Sirka oli sanonut. ”Jos neuvosto suostuisi kuulemaan meitä, he ehkä ymmärtäisivät, että onnistuin taittamaan pahimman vaiheen terän. Kärsiviä olisi ollut muuten paljon enemmän. Ongelma on siinä, että he eivät halua uskoa eivätkä ymmärtää. Sellaisten ihmisten kanssa on mahdotonta yrittää neuvotella.”

Seuraava kirje oli saapunut vain päiviä päätöksen jälkeen. Siinä vaiheessa Oili oli kuivannut kyyneleensä ja alkanut suunnitella, miten saisi kuljetettua kuivatut yrtit, valmiit salvat ja muut rohtotarvikkeet mahdollisimman vähin vahingoin uuteen kotiin, jonka he kaikki toivoivat löytyvän jostain ystävällisestä kylästä lähipäivinä. Viena kävi läpi keittiön kuivaruokakaappeja, Vanamo kitki kasvihuoneessa rikkaruohoja ja korjasi viimeistä satoa, ja Sirka vaelsi metsässä, kintereillään Mysti-kissa, joka oli syksyn aikana kasvanut röyhkeän rohkeaksi seikkailijaksi.

Hyvät Vanamo, Viena, Sirka ja Oili,

älkää tehkö mitään hätiköityä vaan odottakaa. Ylisniemen neuvoston tekemä päätös on laiton ja ennen kaikkea älytön. Selvitämme asiaa ja pyrimme kumoamaan päätöksen.

Matilda Rieken,
Viimavirran tietäjäkoulun sihteeri


Kirjeen jälkeen tuntui kuin aika Myrttimökissä olisi pysähtynyt. Muuttolaatikoita löytyi nojatuoleilta, pöydän päältä ja kirjahyllyjen ääreltä, mutta ne pysyivät tyhjillään, kun noidat odottivat uutta tietoa. Kaikki yrittivät löytää oman tapansa saada aika kulumaan. Viena jatkoi käyntejään Koivulassa ja Sirka pysytteli Leinon kanssa huoneessaan tai teki pitkiä kävelyitä metsässä. Vanamo alkoi säilöä satoa, kun ei muutakaan keksinyt, ja Oili vietti päivänsä ikkunalaudalla ajatuksiinsa uppoutuneena ja Sievi-kissansa pehmeää karvaa silittäen.

”Ylisniemi ei tunnu enää samalla tavalla kodilta kuin ennen”, Oili oli sanonut Vanamolle eräänä iltana, kun he istuivat olohuoneen lattialla puhdistamassa Sirkan ja Leinon keräämiä puolukoita.

Vanamo vilkaisi Oilia ja surullinen hymy kohosi hänen kasvoilleen.

”Tiedän, mitä tarkoitat. Myrttimökki on edelleen yhtä kuin me neljä, mutta minäkin vierastan Ylisniemessä käymistä.”

”Olen miettinyt…”, Oili sanoi ennen kuin puri huultaan ja kurtisti kulmiaan kuin miettien sanojaan uudelleen ennen kuin jatkoi. ”Pelkään, että en halua jäädä tänne, vaikka neuvosto peruisikin päätöksensä. Heidän inhonsa on niin raskasta eikä kyläläisten parissa ole samanlaista lämpöä kuin ennen. Miten voimme kuvitella löytävämme paikkamme uudelleen tässä yhteisössä tämän kaiken jälkeen?”

Oilin huoli tuntui puristuksena Vanamon rintakehässä. Hänen ajatuksensa olivat kulkeneet samoja polkuja. Miten he voisivat jäädä Ylisniemeen ja jatkaa työtään, kun menneisyyden painolasti kasvoi kasvamistaan? He saivat jatkuvasti puolustaa itseään milloin mistäkin eikä syyttä syntipukkina olemista jaksanut kukaan. Vaikka heille annettiinkin anteeksi, pystyisivätkö he enää luottamaan kyläläisiin kuten ennen?

”Odotetaan ja katsotaan, mitä tapahtuu”, oli ainoa, mitä Vanamo pystyi Oilille vastaamaan.

Kolmas kirje saapui melkein viikkoa myöhemmin rankkasateen saattelemana. Kirjeen sisältö sai kaikkien Myrttimökin asukkaiden silmät pyöristymään.

Hyvät Myrttimökin noidat,

olemme seuranneet Ylisniemen neuvoston toimia sivusta liian pitkään. Viimeisin päätös sai kuitenkin meidätkin liikkelle ja olemme pahoillamme, että olemme pysyneet vaiti niin kauan. Karkotuspäätöksen tultua aloimme kerätä nimiä sen puolesta, että saisitte jäädä tänne. Olette korvaamaton osa Ylisniemen kylää eikä kukaan meistä tule unohtamaan, mitä olette tehneet hyväksemme Ryytilän onnettomuuden ja kulkutaudin aiheuttamien vahinkojen vähentämiseksi. Moni allekirjoittanut (me mukaan lukien) haluaakin pyytää anteeksi etenkin Sirka-tietäjältä, joka on joutunut useiden epäilyjen kohteeksi, ja toivomme, ettette luovu toivosta vaan jäätte luoksemme.

Kopio vetoomuksen allekirjoittaneista löytyy kirjeen liitteenä.

Ystävällisin terveisin,
Albert ja Lilli Tilhi sekä muut ylisniemeläiset


Kirjeeseen oli liitetty useampi sivu täynnä kyläläisten nimikirjoituksia. Ensimmäisenä nimenä heti postitoimiston Albertin ja Lillin jälkeen oli Soilen nimi hänen itsensä kirjoittamana. Sen näkeminen oli saanut Sirkankin herkistymään. He olivat istuneet takkatulen ääressä, kun Vanamo oli lukenut jokaisen paperilla olleen nimen, äänessään hämmentynyttä iloa. Leino oli seurannut tilannetta leveä hymy kasvoillaan ja puristanut Sirkan kättä tiukasti koko nimien luvun ajan.

Neljäs kirje oli noitaneuvoston Vanhimmalta. Se oli lyhyt, mutta ytimekäs.

Hyvät noidat,

Noitaneuvosto on tehnyt työnsä ja takonut Ylisniemen neuvoston päihin järkeä. Päätös on kumottu, te saatte jäädä Ylisniemeen ja ehdotankin, että lopetatte tavaroiden pakkaamisen heti. Keskittykää nyt rakentamaan suhdettanne kylään uudelleen ja muistakaa, että kaikki (Ylisniemen vallasta hullaantuneita lukuun ottamatta) ovat teidän puolellanne. Ylisniemen kyläläisten kokoama nimilista ja vetoomus kertonee jo paljon siitä, kuinka tärkeää työtä te olette.

Älkää antako neuvoston taukkien sumentaa hyvää harkintakykyänne.

Vanhin


Viimeisin kirje oli sinetöinyt heidän kohtalonsa. Se oli saapunut vain muutama minuutti sitten myrskyä uhmanneen juoksupojan Einon mukana ja kuori oli vielä sateesta kostea. Vanamo avasi kirjeen kädet täristen ja luki viestin ääneen pöydän ääressä, jossa kynttilänvalo loi varjoja sen kermanvalkealle paperille.

Hyvät Myrttimökin noidat,

Ylisniemen neuvosto on kyläläisten painostuksen alla päättänyt irtisanoutua ja uusi neuvosto valitaan lähipäivinä. Haluamme pyytää anteeksi edellisen neuvoston toimintaa ja uuden, toivottavasti lempeämmän ajan alkamisen kunniaksi ehdotamme, että yksi teistä asettuisi ehdolle neuvostoon. On ehdottoman tärkeää, että teidän äänenne tulee kuuluviin Ylisniemeä koskevissa asioissa.

Toivomme myös näkevämme teidät kylätalolla uuden neuvoston valintapäivänä. Sen jälkeen nautimme kakkukahvit ja olette mitä lämpimimmin tervetulleita liittymään seuraamme.

Ystävällisin terveisin,
Lennart Piikivi


Hiljaisuus Myrttimökin keittiössä oli hämmentynyt. Viena pyysi saada nähdä kirjeen ja luki sen uudelleen, mutisten sanoja hiljaa itsekseen. Oilin katse oli kiinnittynyt jonnekin kauas, yön pimeyden toiselle puolen.

Vanamo kietoi kätensä ympärilleen ja halasi itseään, tietämättä, mitä ajatella. Ikuisuudelta kestänyt piinako oli loppunut? Viikkojen jännitys, vaikeat valinnat, ahdistavat hetket ja kuukausia kestänyt konflikti vihdoin ohi? Sirka ei hiljaisuudesta välittänyt vaan joi pitkän siemauksen kamomillateestään ja kurottautui ottamaan korvapuustin.

”No, kuka teistä aikoo asettua ehdolle?” Leino kysyi hiljaisuuden rikkoen ja hymyään pidätellen.

”Vanamo tietenkin”, Sirka sanoi ja vilkaisi siskoaan, joka pyöräytti silmiään.

”Miten niin tietenkin?”

”Sinä jos joku osaat pitää puoliamme.”

”Niin osaat sinäkin”, Viena hymähti ja kohautti kulmiaan Sirkalle.

”Minulla ei ole samaa kärsivällisyyttä tai taitoa neuvotella kuin Vanamolla”, Sirka sanoi. ”Ja samalla uskallat sanoa mielipiteesi rehellisesti ja rohkeasti. Sinä pystyt parhaiten edustamaan meitä kaikkia.”

Puna kohosi Vanamon poskille ja hän katsoi Sirkaa hieman epäuskoisena ennen kuin käänsi katseensa Oiliin ja kysyi hänen mielipidettään.

”Olen samaa mieltä muiden kanssa”, Oili sanoi. ”Sinä jos joku hoidat vastuun kunnialla.

Vanamo hymyili Oilille, joka näytti väsyneeltä, mutta vihdoin raukealla tavalla kuin viikkokausien painolasti olisi vihdoin hellittänyt. Vanamo kurottautui ottamaan korvapuustin.

”Hyvä on, asetun ehdolle.”

between the sea
and the dream of the sea

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
K/H: No, nyt on tämä työmaa tullut valmiiksi. On sanottava, että raskasta oli ja melkein koko vuosi tuli viivyteltyä viimeiseen asti ennen kuin sain kuukauden luvun kirjoitettua ja julkaistua :D Oppitunti onkin se, että pitkät kirjoitusprosessit vaativat kuukausittaisen kirjoittamisen sijaan päivittäistä tai vähintään viikottaista kirjoittamista. Kuukauden välein saman tekstin pariin palaaminen on haastavaa ja motivaatiota on vaikea pitää yllä. Monta kertaa teki mieli luovuttaa, mutta taidan olla liian itsepäinen siihen.

Samalla olen kuitenkin kokenut monta mukavaa hetkeä tämän tarinan parissa. Tykkään edelleen kovasti hahmoistani ja etenkin Leinon mukaan tuominen sekä Viimavirran ja Levokan kaupungin ideointi olivat hauskoja hetkiä, joihin olen tyytyväinen. Noitanelikosta muodostui myös vahvempi mielikuva ja ehkä joskus kirjoitan heistä ja Myrttimökistä vielä grimhyggeä tai cottagecorea. Kiitos, jos olet seurannut tätä tarinaa ja toivottavasti olet viihtynyt, vaikka tarinan juoni ja kirjoittamisen taso on vaihdellut vuoden mittaan kovasti enkä ole ihan joka jutusta ylpeä.

No, nyt on kuitenkin tämä haaste taputeltu ja tämä teksti valmis! Ja siitä aion olla - kaikesta huolimatta - ylpeä :) Lempeää uutta vuotta ja toivottavasti viihdytte viimeisen luvun parissa, jossa tuodaankin esiin aivan uusi näkökulma!



Kahdestoista luku

Vuoden pimeimpänä päivänä hämärää metsää ja tienraittia valaisivat Koivulan ikkunoista tulviva valo. Koko joulukuun tuiskuttanut lumi oli kohonnut suuriksi hangiksi talon ympärille, mutta vaikka metsä Ylisniemen kylän ympärillä oli hiljainen, Koivulasta kantautui iloinen puheensorina ja viuluduon kepeät sävelet.

Soile hiipi talon kulman ympäri yrittäen löytää sopivaa pölkkyä, jonka kierittää keittiön ikkunan alle. Hän oli nähnyt hetkeä aiemmin Sirkan sulkeutuvan sinne yhdessä Leinon kanssa eikä lukkoreiästä nähnyt edes hiirenkarvan vertaa, mitä sisällä tapahtui. Juhlasaliksi muutettu ruokailusali oli myös kuhissut puhetta niin, ettei Soile ollut pystynyt salakuuntelemaan. Hetken hän oli harkinnut auttavansa Vanamoa asettelemaan pieniä pöytäkoristeita kuusenhavuista ja puolukanvarvuista niin kuin oli luvannut, mutta uteliaisuus vei voiton ja valppaiden silmien välttäessä hän vilahti ulos.

Hengitys huurusi talviyössä, mutta juhlamekon ylle kiireessä vedetyt villavaatteet ja lämmin huopaviitta pitivät kylmän loitolla. Saappaat tosin upposivat syvään hankeen ja puuterilumi pääsi sujahtamaan sulamaan villasukan ja kengän väliin, mutta se harmitti Soilea vähemmän kuin jos häneltä jäisi väliin Sirkan ja Leinon salainen keskustelu keittiössä. Hän rakasti salaisuuksia, etenkin sellaisia, joita Sirka ja Leino yhdessä pitivät.

Hän harppoi takapihalla olevalle puuvajalle ja kaatoi kumoon pölkyn, jota käytettiin puiden hakkaamiseen. Se oli suuri ja painava ja kumartuessaan tuupatakseen sen vauhtiin kohti keittiön ikkunaa Soile joutui käyttämään kaiken voimansa saadakseen sen edes liikahtamaan. Turhautuminen kierähti hänen sisällään sellaiseksi kiehkuraksi, jota veistettiin puuklapeihin ja jotka syttyivät helposti palamaan. Hän suoristi hetkeksi selkänsä ja katsoi puupölkkyä kädet ristissä rinnalla.

”Ja sinähän liikut. Ja vähän äkkiä.”

Kumartuessaan uudelleen pölkyn ylle Soile sulki silmänsä ja tavoitteli sitä jotain, mikä oli jo kuukausia ollut hänen sormenpäittensä ulottuvilla ja jonka hän oli kerran aivan vuoden alussa lumivyöryn aikaa tavoittanutkin. Se kihisi ja kutitti vatsanpohjaa, näkyi hänen mielessään maan alla virtaavana voimana, josta Vanamo oli Soilelle joskus kertonut.

Hän laski kätensä pölkylle ja alkoi työntää, kuvitellen samalla mielessään kaikki ne maan alla kasvavat juuret auttamaan häntä työssä.

Hitaasti, hitaasti, pölkky lähti kierimään.

Sitten se keräsi vauhtia ja pian kierittäminen oli yhtä helppoa kuin keskellä kesää. Ei kestänyt kauaa, kun Soile oli jo keittiön ikkunan alla ja pusersi viimeisetkin voimat vatsanpohjastaan saadakseen käännettyä pölkyn seisomaan.

Hymy kiiri huulille, kun hän pääsi seisomaan pölkylle ja näki varpaille noustessaan keittiön ikkunasta sisälle. Kyllä hän tiesi, mikä hänen sisällään kihisi.

Se oli noidan veri, ihon alla virtaava myrrys.

Mutta se oli vielä Soilen salaisuus. Kukaan muu ei tiennyt siitä, paitsi Hepuli, mutta sitä ei laskettu, koska se oli kissa. Ensimmäinen ihminen, kenelle hän kertoisi siitä sitten, kun halusi, olisi Sirka tai Leino. Tai sitten Oili, joka oli paras pitämään salaisuuksia. Vienalle ei kannattanut kertoa, sillä hän haluaisi paljastaa salaisuuden heti kaikille ja Vanamo taas kertoisi tiedon varmaan heti seuraavassa neuvoston kokouksessa, koska niin kuulemma piti tehdä, etteivät salaisuudet muuttuisi vihanpidoksi.

Keittiön ikkuna oli harmillisen huurussa, mutta Soile hengähti ikkunaruutua vasten muutaman kerran ja hankasi sitten pahimman pakkasen pois. Vihdoin hän näki keittiössä seisovat hahmot, jotka oli helppo tunnistaa Sirkaksi ja Leinoksi. Heidän äänensä eivät kantaneet ulos asti, mutta pelkkä näköyhteys oli parempi kuin ei mitään.

Sirka näytti huolestuneelta ja Leinon kädet olivat hänen ympärillään. Siinä ei ollut mitään erikoista, Soile oli nähnyt sen ilmeen kymmeniä kertoja. Sirka oli usein huolestunut ja ärtynyt, kun hänen piti tehdä jotain, mistä ei ollut aivan varma.

Ja oli kuulemma iso tehtävä saada tietäjänä vihkiä Otto ja Orvokki näiden hääpäivänä.

Soile katseli, kuinka Leino veti Sirkan tiukkaan halaukseen, kunnes Sirka alkoi rimpuilla irti otteesta silmäkulmat hymystä rypistyen. Sitten Leino lähestyi Sirkaa ja työnsi leukaansa eteenpäin, ja Soile tiesi täsmälleen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jostain syystä hän ei yhtään tykännyt katsoa, kun joku pussasi toista. Hän käänsi katseensa sivuun, mutta samalla varpaat lipsahtivat pölkyn reunalta ja ehtimättä ottaa tukea mistään hän kaatui taaksepäin.

Ensin kuului iso mätkähdys, kun hän levähti selälleen lumeen, sitten ikkunakarmin kolinaa, kun keittiön ikkuna avattiin ja Sirkan huolestunut huudahdus kaikui talviyössä.

”Soile, mitä ihmettä!”

”Onko sinulla kaikki hyvin?” Leino kysyi.

Soile nousi istumaan ja kaivoi niskaansa joutunutta lunta.

”On hyvin. Minä vain halusin nähdä, mitä puuhaatte.”

”Miten sinä edes…” Sirka aloitti, katsoen ikkunan alle kieritettyä pölkkyä. Hänen kasvoillaan näkyi selkeänä kysymys, mutta Soile esitti, ettei nähnyt sitä. Hän ei aikonut kertoa mitään. Ei vielä. Sitä paitsi oli hauskaa pitää Sirkalta kerrankin salaisuus.

”Seremonia alkaa pian”, Leino sanoi ja Soile mietti, arvasiko Leino saman kuin Sirka. ”Nouse uudelleen pölkylle niin nostan sinut sisään lämpimään. Senkin höpsö.”

Kun Soile hetkeä myöhemmin sai riisuttua ylimääräiset vaatekerrokset keittiön puuhellan läheisyyteen kuivumaan, he palasivat yhdessä Koivulan saliin. Sen muutoin keltaiset seinät oli verhottu valkoisilla lakanoilla ja niitä koristamaan oli kiinnitetty viirejä ja havuista ja värikkäistä kangasnauhoista tehtyjä köynnöksiä. Pitkillä pöydillä paloivat valkoiset ja metsänvihreät kynttilät ja salin toisessa päädyssä oli kaksi vihkijakkaraa, jolla Orvokki ja Otto hetken kuluttua istuisivat.

Sirka loi vielä viimeisen pohtivan katseen Soileen ennen kuin siirtyi salin etuosaan ja vaihtoi muutaman sanan siellä seisovan Oton kanssa. Hiljaisuus alkoi laskeutua saliin, kun Koivulaan kokoontuneet kyläläiset asettuivat istumaan pöytien ääreen. Viulunsoittajat lopettivat soittonsa iloiseen, hiipuvaan säveleen ja aloittivat sitten uuden, juhlallisemman laulun. Soile hypähteli Vanamon ja Vienan luo ja otti paikkansa heidän välissään juuri sopivasti, kun juhlasalin ovet avautuivat ja valkoiseen pitsimekkoon pukeutunut Orvokki alkoi kävellä hitain askelin kohti salin etuosaa.

Istuutuessaan Vanamon viereen Leino vilkaisi Soilea yrittäen näyttää toruvalta. Soile vähät välitti siitä: oli ollut hauskaa kokea ihon alla kihelmöivä voima. Vatsanpohjaa kutitti edelleen. Kun Sirka aloitti hääseremonian, Soile tarttui Vienan ja Vanamon käsiin ja puristi niitä tiukasti.

Oli mukavaa saada istua sellaisten keskellä, jotka olivat samanlaisia kuin hän.

between the sea
and the dream of the sea