Fandom: The Witcher
Paritus: Geralt/Jaskier
Ikäraja: K-11
Varoitukset: kiroilua
Juonesta: Jaskierin ja Geraltin jälleennäkeminen kakkoskauden kohtaukseen pohjautuen.
A/N: Teki mieli kirjoittaa jotain kakkoskauteen pohjautuvaa, ja jälleennäkemisessä oli kyllä sellainen tunnelma, että pitihän sitä vähän sanoittaa fikin muotoon.
MAAILMAN YKSINKERTAISIN PYYNTÖ
Jaskier oli toisinaan kuvitellut, milloin ja missä hänen ja Geraltin tiet jälleen risteäisivät. Hän laulaisi jossain hämyisessä juottolassa noiturin aiheuttamista sydänsuruista viidettäsadattakymmenettä kertaa ja antaisi katseensa kiertää nurkasta nurkkaan, kunnes viimeisestä ja pimeimmästä nurkasta löytyisi yrmyilmeinen Geralt. Jaskier kääntäisi katseensa pois ja lopettaisi laulunsa dramaattisemmin kuin koskaan, antaisi aplodien hivellä hänen itsetuntoaan ja seisoisi selin Geraltiin kuin viestien, että noituri oli osa taaksejäänyttä elämää. Mutta noituri nousisi nurkastaan ja hakeutuisi bardinsa lähelle, murahtaisi Jaskierin nimen tämän korvaan ja...
"Voi vitun vittu", Jaskier puuskahti ja pamautti takaraivonsa vasten vankisellin seinää. Kävi ilmi, että sellissä oli loputtomiin aikaa mietiskelyyn, ja se oli johtanut siihen, että Jaskierilla oli nyt yhden skenaarion lisäksi jo kymmenen uutta muhimassa pääkopassa. Oli hän onneksi ehtinyt sanoittaa myös yhden laulun kaiken geraltkeskeisen ajattelun lomassa.
Ja nimetä oman pienen soittokuntansa jäsenet. Hiiret olivat mainiota seuraa verrattuna äkäiseen vartijaan, jonka arvostus erilaisia korkeakulttuurin muotoja kohtaan oli ala-arvoista. Vartijan ärsyttäminen oli niin ikään osoittautunut hauskaksi harrastukseksi, ja Jaskier alkoi jälleen luritella (omasta mielestään) erinomaista vankilasävelmäänsä kuullessaan painavan persauksen osuvan tuoliin sellin ulkopuolella.
Eikä kauaakaan, kun...
"Leikkaan kielesi irti, jos tuo laulaminen ei lopu!"
Jaskier, vaikka rakastikin laulamista, rakasti myös yhtä paljon eri ruumiinosiaan, ja kun vartijan kärsivällisyys oli tavallista niukempi, oli vaihdettava taktiikkaa. Ehkä miehellä oli ruuansulatusongelmia.
Hiiret, nuo uskolliset sellitoverit, ottivat hänen palautteensa vastaan kuin ammattilaiset, ja Jaskier huomasi pian laulavansa uudestaan, sillä laulun voima oli hänessä ja laulu virtasi suonissa kuin elämän eliksiiri...
"Menen paskalle."
Jaskier lauloi nopeammin ohittaakseen mielikuvan, joka vartijan sanoista uhkasi nousta. Takaisin elämän eliksiiriin ja laulun voimaan ja sitä rataa.
Vankisellin seinä tärähti kuin vartija itse olisi pamautettu sitä vasten raavaan miehen voimasta.
"Voi helvetti sentään, täällä yritetään laulaa!" Jaskier katsoi parhaammaksi myös pahoitella hiirille moista häiriötä. Hän aavisti, että vartijalle oli turha vittuilla, mutta suoraan sanottuna hän kaipasi verbaalista kaksintaistelua muidenkin kuin vähäsanaisten hiirien kanssa. Jaskier kampesi itsensä ylös ja valmistautui kohtaamaan moukkamaisen, ikävähenkisen, ja kerrassaan tylsämielisen vartijan.
"Hyvä herra, et tunnistaisi lahjakkuutta vaikka se työnnettäisiin päin... Geralt."
Jaskier ehti katsoa noituria vain sadasosasekunnin silmiin ennen kuin hänen oma katseensa harhaili muualle, mutta hän näki suoraselkäisen miehen katseessa syvän katumuksen kuilun. Sydän pomppi rinnassa, jumittui kurkkuun, kiihdytti veren kiertämään läpi kankean ja kolhitun kehon.
"Vitut", Jaskier tokaisi ja kykenemättä vielä katsomaan Geraltia uudestaan silmiin hän otti elämänsä varmimmat askeleet kohti noituria ja veti nahkaan verhotun miehen syleilyyn.
Hengitti tunkkaista sellin ilmaa, jossa oli nyt tuulahdus Geraltin omaa tuoksua.
Tunsi käsivarren nousevan vasten omaa selkäänsä ja tajusi Geraltin syleilevän häntä ensimmäisen kerran ikinä sillä tavalla.
"Minullakin oli ikävä sinua", Geralt murahti heidän vetäytyessä kauemmas toisistaan ja viimeistään siinä vaiheessa Jaskierin oli kyseenalaistettava oma järkensä. Jos hän vain näki näkyjä. Jos hänen mielensä tarjoili harhoja, koska todellisuus oli viime aikoina mennyt alamäkeen.
Vaan ei. Geralt-vitun-Rivialainen oli marssinut hänen selliinsä, halannut ja puhui nyt tunteistaan kuin olisi käynyt kirjekurssin ihmissuhteista.
"Mitä sinä teet täällä?" Jaskier kysyi, koska se tuntui ainoalta loogiselta vaihtoehdolta.
"Ei ole aikaa selittää, meidän pitää mennä." Geralt oli jo puoliksi lähdössä, ja Jaskierin oli peruttava puheensa Geraltin parantuneista ihmissuhdetaidoista.
"Oletko varma?" Jaskier tokaisi äänessään häivähdys tuohtumusta, ja Geraltin kulmat kurtistuivat sanojen myötä.
"Tuota... olen."
Jaskier ei enää epäröinyt katsoa Geraltia silmiin, vaan naulitsi noiturin katseensa alle ja purkautui kuin pato luonnonvoimien kynsissä.
"Eli kun näimme edellisen kerran, käskit minun painua vittuun ja jätit minut VUORELLE..."
Geraltin katse painui alas, kun Jaskierin terävä muistutus edellisen kohtaamisen ikävyyksistä osui ja upposi kohteeseensa.
"En tiedä, kiinnititkö huomiota kenkiini, mutta minä käytännössä valuin rinnettä pitkin takaisin Caingorniin!" Jaskier tunsi, kuinka kauan pidätellyt sanat ruokkivat hänen kiihtymystään, ja Geralt näytti huomaavan saman, sillä hän yritti selvästi sanoa jotain puolustuksekseen.
"Jaskier..."
Ja niin Jaskier räjähti.
"ÄLÄ KUVITTELEKAAN pääseväsi tästä noin helpolla, sillä nyt on minun vuoro sanoa sanottavani! Niin tämä homma toimii", Jaskier puuskahti ja astui lähemmäksi noituria kuin osoittaakseen, että tilanteesta ei voinut vain kävellä pois kohtaamatta aikoinaan aiheutettu tuskaa. Geraltin suupielet olivat yhtä kireät kuin Jaskierin luutun kielet noiturin seistessä Jaskierin edessä hiljaa ja hievahtamatta.
Mutta jos Jaskier oli kuvitellut jatkavansa kiivasta sanallista ulosantiaan vielä hetken, moinen harhakuva iskeytyi seinään ja pirstaloitui sillä samalla sekunnilla, kun Geralt nosti kätensä ja asetti sen Jaskierin olkapäälle.
Jos katseessa oli katumus, niin kosketuksessa oli tarve. Tarve tavoittaa Jaskier uudestaan, tarve saattaa heidän polkunsa jälleen kulkemaan rinnakkain, ja kun Jaskierin katse pehmeni Geraltin kosketuksesta, noiturin katseessa vilahti vielä yksi tarve, jonka laadusta Jaskierilla ei ollut enää epäilystäkään.
Katumuksen, orastavan anteeksiannon, ja loukattujen tunteiden keskellä heräsi himon siemen.
"Tarvitsen apuasi."
Tarvitsen sinua.Se oli lopulta maailman yksinkertaisin pyyntö.
Hauras ilman vastakaikua, mutta väkevin voima osuessaan oikeaan.
