Kirjoittaja Aihe: Katulapset Tylypahkassa, S, 5/?  (Luettu 267 kertaa)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 308
  • Hämmentynyt pesukarhu
Katulapset Tylypahkassa, S, 5/?
« : 06.01.2022 21:10:22 »
Ficin nimi: Katulapset Tylypahkassa
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Genre: ystävyys, hurt/comfort, seikkailu, found family
Summary: Kit, Vicky, Ethan, Kara, Darren ja Ruth elävät vaikeaa mutta onnellista elämäänsä Aestenin kaduilla, kun eräänä aamuna heille kaikille saapuu samanlainen kirje: heidät on hyväksytty Tylypahkaan!
Taikasauvoista, pöllöistä ja noidankattiloista huolimatta kukaan ei ole asiasta hirmuisen innostunut, erityisesti kun he ymmärtävät, että uhkana on tulla lajitelluksi eri tupiin ja siten tulla erotetuksi toisistaan. Joten kun heidät kuitenkin kiikutetaan kouluun, he päättävät yksissä tuumin tulla erotetuksi mahdollisimman nopeasti.

A/N: no siis :D Joulukalenterin jälkeen pieni blokki on tahtonut kolkutella ovella enkä ole saanut kuin yhden ainoan ficin aikaiseksi. Docsin syövereistä löytyi tämä vanha blokinpurkaja -projekti ja ajattelin tätä nyt alkaa julkaista paremman puutteessa :D Ensimmäinen luku on kirjoitettu niinkin kauan aikaa sitten kuin kesällä 2020 minkä kyllä huomaa, koska katulapsilla tuntuu olevan paljon paksumpi nahka kuin myöhemmissä teksteissä. Ensimmäisessä luvussa annoin sen olla, koska ymmärrettäväähän se on että ollaan vähän kiukkuisia kun on passitettu puoliväkisin kouluun ja taikasauvaostoksille.
Pitemmittä puheitta, toivottavasti tykkäätte! Kaikenlaiset kommentit on tervetulleita, otan vastaan myös kritiikkiä. Enkä nyt ole ihan varma menikö oikealle osastolle, mutta kun tässä kuitenkin Harry Potterin hahmoja aika paljon vilahtelee, pistin tänne :D


1. Luku Lajittelu

“Tämä on typerää”, Kit sanoi kolmannen kerran.

Ruth kääntyi ympäri ja mulkaisi häntä. “Suu tukkoon, North. Me kaikki tiedämme jo, mitä mieltä sinä olet. Itse asiassa koko koulu taitaa jo tietää, mitä mieltä sinä olet.”

Vicky vilkaisi ympärilleen parijonossa. Yksikään muista ensimmäisen luokan oppilaista ei kohdannut hänen katsettaan. Useimmat näyttivät hermostuneilta, muutama siltä kuin olisi aikeissa purskahtaa itkuun. Ja he kaikki tiesivät taatusti, mitä mieltä Kit oli heistä, tästä koulusta ja aivan erityisesti sitä pyörittävistä aikuisista.

Vicky nousi varpailleen jonon etuosassa ja kohtasi Ethanin katseen. Tämän ilme oli sellainen, jonka Vicky oli oppinut tuntemaan Aestenin kaduilla näpistyksen mentyä pieleen. Mutta nyt ei ollut kyse muutamasta liian innokkaasta konstaapelista tai epäluuloisesta katukaupustelijasta.

Tämä tilanne oli pahempi.

Paljon pahempi.

Kun ensimmäiset kirjeet olivat tulleet kartanoon, Vicky oli ajatellut niiden olevan pilaa. Hän oli tuskin vilkaissut omaansa, mutta pelkkä silmäys noidankattiloihin ja taikasauvoihin oli saanut hänet uskomaan, että Kit oli kirjoittanut ne. Kuka muu heistä tiesi mitään satujen noidista ja velhoista?

Sitten häntä oli alkanut pelottaa. Kirjeitä oli tullut yhä enemmän ja enemmän, kunnes he kahlasivat niissä. He olivat hylänneet kartanon ja paenneet kaduille mistä he olivat eräänä aamuna heränneet vierellään kirjeet, joihin osoitteeksi oli raapustettu siististi “hylätty varasto, pohjoinen kiviaukio,  Aesten.”

Sitten se nainen oli tullut.

Hän oli esitellyt itsensä, mutta Vicky ei ollut kaivannut esittelyjä. Hän oli napannut taskuveitsensä käteensä, työntänyt Kitin taakseen ja käskenyt hänen juosta. Muut olivat jo paenneet.

Nainen oli vain kallistanut päätään ja tarkastellut Vickyä arvioivasti neliskanttisten silmälasiensa alta. “Toivon saavani sinut omaan tupaani, neiti Falck. Sinulla on selvästi sopivia piirteitä.” Sitten hän oli heilauttanut sauvaansa ja maailma oli liukunut Vickyn alta.

Vicky työnsi kätensä taskuunsa ja kosketti omaa sauvaansa. Pyökkiä, Feeniksin siipisulka, vain vähän joustava. Se oli hiukan pitempi kuin Kitin.

Hän kääntyi taas vilkaisemaan Kitiä, joka oli lakannut valittamasta ja siirtänyt katseensa parioviin jonon edessä. Hän tavoitti Vickyn katseen ja kohotti vain hiukan toista kulmakarvaansa ennen kuin käänsi katseensa taas eteenpäin.

Vicky noudatti Kitin esimerkkiä. Hän työnsi taas kätensä taskuunsa, mutta antoi sormensa hivuttautua vuoriin repäistyyn reikään jossa lepäsi pieni taskuveitsi. Se oli havralaista käsityötä, edelleen yhtä terävä kuin sinä päivänä kun se oli nostettu ahjosta veteen jäähtymään. Hän liu´utti sormiaan veitsen kahvalla kunnes tunsi siihen kaiverretut ikirjaimet.

K.J.W. L.N

Ovet avautuivat. Vicky veti henkeä ja puristi veistä.

***

Kun Kit näki hatun, hänen teki mieli nauraa ääneen.

Koko raivostuttavan junamatkan muut oppilaat olivat puhuneet tavasta joilla heidät lajiteltaisiin tupiin. Tavat vaihtelivat lausuntakokeesta hirviön voittamiseen miekalla ja lopulta spekulaatiot paisuivat niin naurettaviksi, että kaksi tyttöä oli saanut hysteerisen kohtauksen. Kit ei ollut uskonut teorioista yhtäkään, mutta hänen oli silti pakko myöntää itselleen, ettei hän ollut odottanut tätä. Hän oli valmistautunut kohtaamaan haasteita, kamppailuja, taistelun. Hän ei ollut odottanut vanhaa hattua, joka oli niin räsyinen, ettei edes kerjäläinen suostuisi pistämään sitä päähänsä.

Nainen jolla oli neliskanttiset silmälasit, professori McGarmiva puhui ja hälisevä sali hiljeni. Kit nojautui taaksepäin ja mulkoili naista. Hän ei ollut unohtanut eikä antanut anteeksi sitä, että heidät oli viety Aestenista väkisin. Nainen oppisi vielä, ettei heidän kanssaan ollut leikkimistä.

“Ja lajitteluhattu päättää, missä tuvassa vietätte kouluaikanne…”

Kit ei ollut vaivautunut opettelemaan tupia ulkoa. Toisin kuin muilla ykkösluokkalaisilla jotka odottivat omaa lajitteluaan jännityneinä hänen ympärillään, hänellä ei ollut aikomustakaan viettää seitsemää vuotta koulun kivisten seinien sisällä, eikä hän välittänyt, vaikka hänet olisi lajiteltu kotitontuksi keittiöihin. Hänellä oli vain yksi tavoite.
Pääse samaan tupaan kuin Vicky.

Muut pitäisivät huolen itsestään. He tapaisivat huomenna ja kehittäisivät suunnitelman, mutta he tarvitsivat myös unta ja Kit tiesi, ettei sen paremmin hän kuin Vickykään nukkuisi, jos toinen oli toisella puolella linnaa.

“Caroeche!”

Kit hätkähti hereille ajatuksistaan ja tajusi, että lajittelu oli jo alkanut. Hän ei ollut edes kuullut ensimmäisiä nimiä huudettavan, saati sitten pistänyt merkille, mihin tupaan he menivät.

Kara nousi korokkeelle mustien kaapujen hulmahduksen saattamana. Hän istui alas, laittoi hatun päähänsä ja vilkaisi jonoa edessään. Kit kohtasi hänen silmänsä mutta tiesi, ettei hän ollut se, ketä Kara etsi.

Hattu mietti pitkään. Kit pystyi näkemään, miten sen suu nytkähteli ja kulmat kurtistuivat. Juuri kun Kit mietti, ehtisikö korokkeelle mottaamaan sitä, sen suu avautui.

“Puuskupuh!”

Kit kirosi hiljaa araniaksi. Poika hänen edessään kääntyi katsomaan häntä ja hän väläytti tälle hymyn. Poika kalpeni ja kääntyi takaisin eteenpäin.

Kit seurasi katseellaan Karaa, joka palautti hatun ja meni pöytään, jossa hurrattiin. Keltaiseen ja mustaan pukeutuneet opiskelijat puristivat Karan kättä ja vetivät hänet istumaan. Hän näki Karan vilkaisevan jonoa ja nyökkäsi tälle kevyesti. Odota.

Lajittelu jatkui. Kylmä hiki nousi Kitin niskaan. D:llä alkavien jono ei tuntunut loppuvan koskaan ja sitä seurasi vielä E. Sitten koitti hetki, jota hän oli pelännyt.

“Victoria Falck!”

Pienen hetken Kit epäili, ettei Vicky suostuisi laittamaan hattua päähänsä. Voisiko hänet laittaa tupaan, jos hän ei suostuisi lajiteltavaksi? Sitten hän näki Vickyn leuan kiristyvän, kun tämä puri hampaansa yhteen, näki tämän hartioiden jännittyvän, käden työntyvän taskuun. He maksaisivat tästä vielä, se silmälasipäinen nainen ja hänen kallisarvoinen rehtorinsa.
Vicky nousi korokkeelle. Hän nappasi hatun McGarmivalta, työnsi sen syvälle päähänsä ja istahti tuolille kuin olisi juuri lysähtänyt sohvalle pitkän päivän jälkeen.
Taas hattu mietti kauan. Kit katsoi Vickyä joka tuijotti suoraan eteensä, tiesi tämän tietävän, että hän katsoi tätä.
Sitten hattu avasi suunsa.

“Rohkelikko!”

Kitin hartiat lysähtivät, kun Vicky nappasi hatun päästään kuin se olisi ollut saastainen, niin kuin se olikin, ja marssi punakultaiseen pöytään. Hän näki tämän torjuvan kädet jotka ojentuivat auttamaan hänet pöytään, näki tämän kääntyvän katsomaan jonoa, joka odotti edelleen lajittelua.

Taas aika hidastui. Hattu tuntui pohtivan ikuisuuden jokaista oppilasta, aivan kuin sillä olisi suurtakin väliä, nukkuivatko he punaisissa vai vihreissä lakanoissa. Kit kiitti isoisiään siitä, että G:llä alkavia nimiä oli vain kolme.
Kun Gilbert Hall laskeutui korokkeelta ja meni puuskupuhien pöytään, Kitin oli taas hankalampi hengittää.

“Darren Halth!”

Darren käännähti katsomaan jonoa noustessaan korokkeelle. Hänen katseensa viivähti Kitissä ennen kuin hattu peitti hänen silmänsä. Kit puristi kätensä nyrkkiin. Hän tiesi kyllä, mihin tupaan Darren menisi.

Tällä kertaa hattu ei miettinyt. Se ehti tuskin hipaista Darrenin pronssinruskeita hiuksia, kun se jo karjaisi niin, että koko jono hätkähti.

“Korpinkynsi!”

Kit katseli kun Darren laski hatun varovasti tuolille ja lähti kohti kolmatta pöytää, joka jakoi heidän perheensä osiin.
Monen hermojaraastavan hetken jälkeen korokkeelle kapusi Ethan. Taas hattu mietti pitkään. Se oli jo avaamaisillaan suunsa, mutta Ethan mutisi jotain yhteenpurtujen hampaidensa välistä ja hattu vaikeni.

Sitten se avasi suunsa uudelleen ja karjaisi, kuin olisi pelännyt, ettei saisi kakaistua sanaa ulos.

"Rohkelikko!"

Kit katseli kun Vicky teki tilaa penkillä, katseli kun muut opiskelijat väistivät kiireesti että Ethan mahtuisi Vickyn viereen. Hän näki heidän kumartuvan toistensa puoleen eikä tiennyt oliko helpottunut vai kateellinen.

Vasta kun McGarmiva kutsui Elaine Nelsonia, hän tajusi, että pian olisi hänen vuoronsa.

"Kitre North!"

Kitin hampaat kirskahtivat. Ainakin se oli pelkkä Kitre, eikä koko neljän etunimen rimpsu. Silti noustessaan korokkeelle hän mulkaisi McGarmivaa joka vastasi katseeseen ilmeenkään värähtämättä. Hän päätti silloin, ettei poistuisi koulusta, ennen kuin saisi McGarmivan sähisemään raivosta.

Hän istui alas, vilkaisi Rohkelikon pöytää ja työnsi hatun päähänsä.

Mielessäsi pyörii paljon ajatuksia, Kitre North, hattu kuiskasi heti kun sen lieri peitti Rohkelikon pöydän hänen näkyvistään. Eikä monikaan niistä ole ystävällinen.

"Minä en puhu hatuille", Kit murahti ja työnsi kätensä taskuun ennen kuin muisti, että veitsi oli Vickyllä.

Hattu naurahti. Kuulosti kuin kuiva nahka olisi narahtanut. Ylpeä, hyvin ylpeä. Ja voimaakin sinussa on, voisit olla mahtava velho. Mutta…

"Tehdäänpä yksi asia selväksi", Kit sanoi äänellä, joka kuului jollekin paljon häntä vanhemmalle. "Minä en ole velho. En ole sitä nyt eikä minusta sellaista tule. Joten-"

Taas uusi naurahdus, kuivan nahan kirahdus. Sitten hattu avasi taas suunsa.

"Luihuinen!"
 
Kit kiskaisi hatun päästään kuin se olisi polttanut häntä.

Vihreä ja hopeinen pöytä hurrasi, mutta Kit ei katsonut sitä kohti. Hänen katseensa oli kiinnittynyt vastakkaiseen pöytään, vaaleahiuksiseen tyttöön.

Vicky oli työntänyt kädet taskuihinsa ja Kit tiesi hänen puristavan veistä. Ethan hänen vieressään oli kalpea kuin lakana. Vicky sulki hetkeksi silmänsä, etsi sitten Kitin katseen -ja pudisti hitaasti päätään.

Ei täällä. Ei nyt.


Kit laskeutui alas korokkeelta. Hän käveli kohti vihreää ja hopeista pöytää joka taputti edelleen, torjui käden joka ojentui auttamaan hänet istumaan, istui penkille muiden ensimmäisten luokkalaisten viereen. Hän kohtasi häntä vastapäätä istuvan pojan katseen ja tajusi, että järkytys paistoi hänen kasvoiltaan selvästi kuin keskipäivä.
Ei täällä. Ei nyt.
Kit pakotti kasvonsa ilmeettömiksi kuin olisi vetänyt maskin kasvoilleen. Hän oli hyvä tässä. Oli aina ollut. Hän oli oppinut muuttumaan Kitre Northista Kitiksi, nyt hänen piti vain muuttua Kitistä luihuiseksi. Ei sen kummempaa. Hän antoi hartioidensa laskeutua, kohotti kulmaansa häntä vastapäätä istuvalle pojalle ja kääntyi sitten katsomaan lajittelua.
Vasta kun Ruthin nimi lausuttiin Kit muisti, että heitä oli vielä yksi lajittelematta.

Taas hattu mietti pitkään, vielä pitempään kuin Ethanin kanssa. Lopulta se avasi suunsa.

“Luihuinen!”

Jos Kit oli ollut äsken yllättynyt, se ei ollut mitään verrattuna hänen järkytykseensä kun Ruth veti hatun päästään ja marssi kohti luihuisten pöytää. Hän havahtui vasta kun Ruth tökkäsi häntä kyynärpäällään. “Tee tilaa, Kit.”

Kit liikahti niin, että Ruth mahtui hänen viereensä. Tyttö hymyili hänelle herttaisesti ja kääntyi sitten katsomaan lajittelua.
Vihdoin hattu vaikeni viimeisen kerran ja rehtori nousi pitämään puhetta.

Kit inhosi ukkelia heti kun tämä nousi ja pyyhkäisi typerän maata laahaavan partansa pois tieltä. Hän inhosi tätä vielä enemmän, kun hän piti pitkän ja polveilevan puheen, jossa puhuttiin enimmäkseen minttukarkeista. Kit tiesi, ettei pystyisi enää ikinä syömään yhtäkään minttukarkkia.

Kun puhe vihdoin päättyi, kultalautasille ilmestyi kasoittain ruokaa. Perunavateja siirrettiin pitkin pöytää, kyljysten viereen lastattiin leipää ja kastiketta. Kit tuijotti tyhjää lautastaan ja totesi, ettei ollut eläissään ollut vähemmän nälkäinen.
Hän oli kuitenkin elänyt liian pitkään kaduilla ollakseen syömättä notkuvien vatien ääressä. Syö kun voit, se oli ensimmäinen sääntö jonka Vicky ja Darren oli opettanut hänelle kauan sitten. Hän nappasi kyljyksen lautaselleen ja vilkaisemattakaan Ruthiin tiesi, että tämä oli tehnyt samoin. Ruokahaluttomuus ei ollut mikään syy olla syömättä.
Kun jälkiruuat tarjoiltiin, Kit näki ensimmäisen positiivisen asian koko päivänä. Vanukaskulhojen ja piiraiden välissä höyrysi hopeisia kannuja, joista lähti tuttu tuoksu. Kit tarttui niistä yhteen.

“Sinun ei pitäisi juoda tuota.”

Kit vilkaisi vanhempaa poikaa, joka istui häntä vastapäätä. Hän kohotti kulmiaan. “Miksei?”
Poika kohautti harteitaan. “Pysyt hereillä koko yön, etkä saa pysty keskittymään huomenna tunnei
lla. Te aloitatte McGarmivan tunnilla. Hän repii selkänahkasi riekaleiksi, jos nukahdat.”

Kit kaatoi kuppinsa täyteen ja nosti sen huulilleen. Hän joi sen yhdellä siemauksella puolilleen ja täytti sen uudestaan. “Kiitos huolenpidosta, mutta enköhän minä pärjää.”

Poika kohautti harteitaan. “Älä sitten väitä, etten varoittanut.”

Kit virnisti. “Älä huoli. En väitä.” Hän täytti kuppinsa uudelleen. Ajatuskin siitä, että yksi kahvikupillinen ennen nukkumaanmenoa pitäisi hänet hereillä oli...mikä se hieno sana oli minkä Darren oli joskus hänelle opettanut? Se kuvasi tilannetta joka oli niin outo, ettei mikään muu sana riittänyt. Hän joi kuppinsa tyhjäksi ja vilkaisi vastakkaisen pojan yli pöytään, jota koristivat punainen ja kulta. Silloin hän löysi sanan.

Absurdi.

***

Vicky istui oleskeluhuoneen nojatuolissa ja tuijotti tulta.

Muut ekaluokkalaiset olivat menneet jo aikoja sitten nukkumaan. Valvojaoppilas, äidillinen tyttö jolla oli pisamia, oli yrittänyt patistaa häntäkin, mutta luovuttanut lopulta ja mennyt makuusaliin.

Vicky kuuli kahinaa takaansa, mutta ei vaivautunut kääntämään päätään katsoakseen tulijaa. Hän näki silmäkulmastaan jonkun pysähtyvän nojatuolin viereen ja kuuli huokauksen.

“Vicky, hän pärjää ihan hyvin. Ruth on siellä.”

Vicky vilkaisi Ethania, joka oli kävellyt takan eteen ja näytti siltä, kuin olisi etsinyt jotain. “Miksi sinä luulet, että minä hänestä huolehdin?”

“Miksiköhän? Älä viitsi, Vic Ainahan te olette toisissanne kiinni.” Ethan löysi etsimänsä. Hän nappasi hiilihangon takan edustalta ja kohensi tulta. “Sinä olet huolehtinut Kitistä siitä asti, kun Kit tuotiin siihen orpokotiin, missä sinä ja Darren olitte. Darren kertoi minulle.”

Vicky kohautti hartioitaan. Tuntui turhalta väittää vastaankaan. Hän muisti edelleen orpokodin pimeyden, kovat lattiat joilla he olivat maanneet, Kitin hienon nutun lämmön. Hän muisti sadut, joita poika oli kuiskaillut hänelle öisin, kun muut lapset heidän ympärillään olivat jo vaipuneet uneen, leipäpalat joilla hän oli pojalle tarinoista maksanut. “Miksi me hänestä huolehdimme? Niin kuin sanoit, Ruth on siellä. Eikö meidän pitäisi olla huolissamme Karasta ja Darrenista?”

Ethan oli kääntynyt takan puoleen, mutta Vicky näki tämän hartioiden jännittyvän. “Puuskupuh on kuulemma kaikista mukavin tupa. Karalla ei ole siellä hätää. Ja Darren-”, Ethan kohautti harteitaan ja pudisti päätään samaan aikaan. “Dar pärjää kyllä yhden yön, eikö vain? Hän on varmaan ihan tyytyväinen kaikkien niiden muiden nerojen keskellä.”

Oli Vickyn vuoro kohauttaa harteitaan. Ethan oli oikeassa. Darren pärjäisi. Ja huomenna he keksisivät suunnitelman, jolla päästä pois tästä loukosta, joka kehtasi kutsua itseään kouluksi.

Hän hätkähti, kun Ethan sujautti jotain hänen käteensä.

“Mikä tämä on?”

“Suklaasammakko”, Ethan vastasi tyynesti ja lähti kohti poikien makuusalien portaita. “Nappasin yhden junasta. Sinä et syönyt illallisella mitään.” Ethanin ääni kuului vaimeana portaista. “Mene sänkyyn, Vicky. Sinäkin tarvitset unta.”

***

“Kit, hän pärjää ihan hyvin.”

Kit tuijotti marmoritakkaa, jossa roihusi tuli. Hän kohautti harteitaan vilkaisemattakaan Ruthiin. “Tiedän.”


Ruth huokasi ja istahti hänen viereensä matolle. Hän silmäili mietteliäänä takan vihreitä liekkejä. Ne heijastuivat hänen sinisistä silmistään. “Vähiten minä olen Vickystä huolissani. Ethan on siellä. Eikö meidän pitäisi huolestua Darrenista ja Karasta?”

Kit kohautti harteitaan. “Kyllä Darren pärjää yhden yön. Ja Puuskupuh on kuulemma koko koulun mukavin tupa.” Hän vilkaisi Ruthia silmäkulmastaan. “Siitä puheen ollen, eikö sinun pitäisi olla siellä? Mitä ihmettä sinä oikein sanoit sille hatulle?”

Ruth virnisti. “Puuskupuhiin se minut yritti pistääkin, mutta sanoin, että menisin mielummin luihuiseen. Kun se sanoi, että en voi valita tupaani, haukuin sitä homeiseksi hatunrähjäksi.” Ruth kohautti harteitaan. “Ilmeisesti tuvansa voi kuin voikin valita, jos vain tietää oikeat sanat.”

Kitin oli pakko nauraa. Ajatus Ruthista haukkumassa lajitteluhattua oli ainoa hauska ajatus, joka hänellä oli ollut viikkoihin. Samassa hän tajusi jotain. “Sinä tulit tänne, koska minä olen täällä.”

Ruth kohautti taas harteitaan. “Niin kuin sanoit, Darren pärjää. Ja Puuskupuh on koulun mukavin tupa. Vickyllä oli jo Ethan ja sinä tarvitset vahtia nyt kun Vicky ei ole täällä.” Ruth nousi ylös ja venytteli. “Yritä nukkua, Kit. Huomenna on uusi päivä.”

Katsellessaan Ruthin etääntyvää selkää Kit tunsi omantunnon pistoksen. Ruth oli uhrannut mukavan illan, oikeastaan monta mukavaa iltaa Puuskupuhien oleskeluhuoneessa viettääkseen aikaa Kitin kanssa tyrmissä. Kit ei ollut niin varma, olisiko itse tehnyt samoin hänelle.

Tai olisihan hän. Hän ei vain olisi tullut ajatelleeksi sitä.

Hitto. Ehkä hän tosiaan kuului Luihuiseen.

“Ruth?”

“Niin?”

“Kiitos.”

Ruth oli edelleen selin Kitiin, mutta poika pystyi kuulemaan hymyn hänen äänessään. “Mene nukkumaan, Kit.”
« Viimeksi muokattu: 25.01.2022 19:14:50 kirjoittanut Linne »
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Linne

  • ***
  • Viestejä: 308
  • Hämmentynyt pesukarhu
Vs: Katulapset Tylypahkassa, S, 2/?
« Vastaus #1 : 09.01.2022 12:30:36 »
1. Luku Ensimmäinen aamu


Poika illallispöydässä oli ollut väärässä. Seuraavana aamuna Kit ei ollut tippaakaan väsynyt.

Hän oli noudattanut Ruthin kehotusta ja mennyt vuoteeseen, mutta maannut valveilla tuntikausia, seurannut miten lumotun ikkunan säkkipimeys oli hiljalleen valjennut aamun kajoksi ja ihmetellyt, kuka ääliö oli keksinyt sijoittaa makuusalit tyrmiin, kun linnassa olisi ollut torneja  vaikka millä mitalla. Kun muut pojat olivat hiljalleen alkaneet liikahdella täkkiensä alla, hän oli ollut hereillä ja täysissä pukeissa, loitsuja käsittelevä kirja kädessään.

Kit vilkaisi typeriä kaapujaan. Hän oli päättänyt osallistua leikkiin toistaiseksi, mutta pukenut kuitenkin oman puseronsa kaavun alle. Tarvittaessa hän pääsisi nopeasti hankalasta rievusta eroon ja sitä paitsi tuttu karhea kangas tuntui rauhoittavalta ihoa vasten.

“Käyttäydy”, Ruth sanoi liikauttamatta päätään. He marssivat muiden ekaluokkalaisten kanssa kohti ensimmäistä oppituntiaan. Vanhempia oppilaita liikkui käytävillä yksin ja pareittain, mutta nuorimmat pysyivät tiukasti laumassa. Toisaalta Kit ei ihmetellyt sitä lainkaan. Sen perusteella mitä hän oli edellisenä iltana nähnyt, koulu oli varsinainen surmanloukku. Velhot eivät kai olleet keksineet karttoja.

“Minähän käyttäydyn”, Kit murahti takaisin ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Hän ei ollut syönyt aamiaista, juonut vain kaksi kuppia mustaa kahvia välittämättä valvojaoppilaan mulkoilusta ja univaje yhdistettynä kahviin sai hänet tuntemaan olonsa äärimmilleen viritetyksi, kuin hänen ihonsa alla olisi kulkenut sähkövirta. Hänen täytyi nähdä Vicky, nähdä muut ja varmistaa, että he olisivat kunnossa. Kenties sitten hän pystyisi nukkumaan tänä yönä.

Muut oppilaat pysähtyivät. Kit hätkähti. Heidän ensimmäisen tuntinsa piti olla suojautumista pimeyden voimilta ja Kit oli ymmärtänyt, että luokkahuoneeseen jossa se pidettiin, oli vielä melkoisesti matkaa. Miksi he olivat jääneet seisomaan keskelle käytävää?

Sitten hän näki heidät.

“Kas vain, kas vain”, sanoi yksi vanhemmista luihuispojista, Ronway, jos Kit muisti nimen oikein. “Pikkuiset puuskupuhit ovat uskaltautuneet kiertokävelylle linnaan. Eikö olisi ollut parempi pysyä keittiössä kotitonttujen seassa?

Kuului hiljaista mutinaa ja sitten Kit näki kun joku astui esiin keltaisen ja mustan kirjavasta rivistä.

“Teidän pitäisi tosiaan vaihtaa vaakunanne”. Ääni oli selvä ja kirkas ja hyvin tuttu. “Koska sinä ainakin muistutat enemmän matoa kuin käärmettä.”

Puuskupuhit nauroivat. Ronwayn kasvot vääristyivät raivosta, hän työnsi kätensä taskuun ja Kit tiesi heti, mitä tämä oli tekemässä.

Ennen kuin Ruth ehti estää häntä, Kit astui esiin. “Näpit irti hänestä, Ronway.”

“Oi”, poika sanoi ja ilme muuttui makeaksi kuin siirappikaramelli. “Onko täällä jo romanssi käynnissä? Pikku North katsoo asiakseen suojella kuraverisiä?”

Kit oli jo työntämässä kätensä taskuun kun hän näki silmäkulmastaan välähdyksen punaista ja mustaa. Hän pani kätensä puuskaan ja virnisti.

“Peru sanasi kun vielä ehdit. Muuten saat katua.”

Ronway räjähti nauruun. “Ai saan katua? Saanko tosiaan, kersa? Seisohan siinä kauniisti kuin kiltti poika ainakin ja katso kun vien tyttöystäväsi-”

Kit seisoi niin lähellä, että pystyi näkemään sen sekunnin sadaosan, jolloin Ronway tiesi, että jokin oli pielessä.Tämä nosti kätensä, sen käden jossa oli taikasauva, hitaasti kasvoilleen ja-

“Mitä sinä teit? Ota se pois. Ota se pois!”

Kit levitteli käsiään ja katseli, kun valkoinen naamio levisi pojan kasvoille. Sitä täydensivät paksut huulet ja mustat silmäaluset, kuin poika ei olisi nukkunut kunnolla vuosiin.

“Enhän minä tehnyt mitään”, Kit sanoi tyynesti ja kuunteli puuskupuhien naurua. “Ei se minun vikani ole, että sinä olet pelle.”

Nyt jotkut luihuisistakin tyrskähtelivät. Ronway ei tainnut olla kovin suosittu. “Ehkä sinun pitäisi hakeutua pellekouluun”, Kit sanoi tyynesti ja katseli, miten pojan nenä kasvoi ja punehtui niin, että muistutti lopulta ylikypsää tomaattia. “Tai sitten voisit lakata kiusaamasta nuorempiasi.”

Ronway ryntäsi pakoon naurunremakan saattelemana. Kit kääntyi ja katseli ympärilleen, etsi väkijoukosta kasvoja. Hän näki Ruthin, jonka suupielet olivat vetäytyneet vastentahtoiseen hymyyn, Karan joka virnisti hänelle, Ethanin joka oli saapunut paikalle muiden Rohkelikkojen kanssa ja pudisteli päätään. Lopulta hän löysi sen mitä etsi.

Vicky tavoitti hänen katseensa vain hetkeksi, silmänräpäyksen ajaksi, mutta Kit ehti nähdä taikasauvan, jonka tämä sujautti taskuunsa ja pienen, salaisen hymyn.

"Mitä täällä tapahtuu?"

Oppilaat väistivät, kun professori McGarmiva pyyhkäisi eteenpäin kuin maailmanlopun sanansaattaja. Hän kiskoi mukanaan Ronwayta, jonka korvista pursui esiin paksua vihreää karvaa. "Herra Ronway, mitä tämä merkitsee?" professori kääntyi muiden oppilaiden puoleen ja silmäili heitä uhkaavasti. "Kuka teistä langetti pellekirouksen?"

"Se oli North!" Ronway uikutti paksujen huuliensa välistä. "Hän teki sen, aivan taatusti teki!"

McGarmiva pysähtyi tuijottamaan Kitiä. "Onko se totta, herra North?"

Kit ei ehtinyt vastata, kun joku hänen makuusalinsa pojista puhui.

"Ei se voinut olla North. Hänellä ei ollut taikasauvaa." muut nyökkäilivät pojan sanojen vahvistukseksi. "Hän seisoi suoraan meidän edessämme, eikä hänellä ollut sauvaa kädessä."

"Siinä tapauksessa", McGarmiva sanoi silmät kaventuen. "Ronway, mene sairastupaan. Te muut, luokkiinne. North, sinä tulet minun kanssani."

Kit ei väittänyt vastaan. Totta puhuen hän ei ollut yllättynyt. Hän seurasi McGarmivaa läpi luihuisten, puuskupuhien ja rohkelikkojen meren kohti marmoriportaita.

Ohittaessaan rohkelikot hän näki silmäkulmastaan vaaleat hiukset, ruskean silmäparin jonka katse oli kääntynyt suoraan eteenpäin, sormenpäät jotka hipaisivat hänen omiaan. Hän salli toisen suupielensä nytkähtää hymyyn ja seurasi McGarmivaa marmoriportaisiin.



McGarmiva vei hänet portaita ylös ja pitkin käytävää. Kit seurasi häntä odottaen näkevänsä opettajanhuoneen tai mahdollisesti McGarmivan työhuoneen. Ehkä tämä kutsuisi luihuisen tuvanjohtajan paikalle?

Yhtäkkiä nainen pysähtyi. Kit vilkaisi hänen ohitseen ja näki ruman kivipatsaan käytävän oikealla puolella.

“Vadelmahattara”, McGarmiva sanoi. Kitillä kesti hetki tajuta, ettei tämä puhunut hänelle.

Patsas heilahti sivuun ja paljasti jyrkät kierreportaat. McGarmiva lähti kapuamaan ylöspäin ja viittasi Kitiä seuraamaan.
Portaiden yläpäässä oli huone, jonka suuret ikkunat antoivat linnan tiluksille. Se oli täynnä koriste-esineitä, hauraita koneita jotka olisivat saaneet Darrenin silmät kiilumaan, paksuja kirjoja ja muotokuvia, joiden liikkuviin kohteisiin Kit oli jo ehtinyt tottua.

Huonetta hallitsi suuri työpöytä, jonka takana oli samettipäällysteinen punainen tuoli. McGarmiva heilautti sauvaansa ja pöydän molemmille puolille ilmestyi vaatimattomampi sininen tuoli.

“Istu alas, North.”

Kit lysähti tuoliin, pani kätensä puuskaan ja mulkoili McGarmivaa tummien hiustensa alta. Hän oli menestyksekkäästi ajanut tällä taktiikalla karkuun parikin heitä kiusannutta katulasta, mutta McGarmivaan se ei tuntunut tekevän juurikaan vaikutusta.
“Kerro minulle, mitä käytävässä tapahtui.”

Kit kohautti harteitaan. “Eipä juuri mitään.”

“Joku joutui kirotuksi heti ensimmäisenä päivänä. Se ei ole ´ei mitään´”

Kit kohautti uudelleen harteitaan. “Joku soitti suutaan ja tuli kirotuksi. Ei kai se mikään ihme ole.”

McGarmiva tuijotti Kitiä neliskanttisten silmälasiensa alta. Kit vastasi tuijotukseen. Hänen sydämensä hakkasi kaavun alla ja hänen piti muistuttaa itselleen, ettei mitään hätää ollut. Nainen oli pelkkä opettaja. Hän ei pystyisi tekemään heille mitään.

McGarmiva oli juuri avaamaisillaan suunsa, kun ovi avautui.

“Onko täällä jokin ongelma, Minerva?”

“Herra Northilla on ollut vaikeuksia heti ensimmäisenä päivänä, rehtori”, McGarmiva sanoi siirtämättä katsettaan Kitistä.

“Ah, sepä ikävää.” Dumbledore kiersi pöydän, istui McGarmivan viereen ja silmäili Kitiä epämiellyttävän terävillä sinisillä silmillään. “Kertoisitko minulle itse, mitä tapahtui?”

Kit kohautti jälleen olkiaan. “Kerroin sen jo. Joku soitti suutaan ja joutui kirotuksi. Tuskinpa se minun asiani on, kuka ja miten.”

“Tiedäthän North, että voin laittaa sauvasi kertomaan, mitkä loitsut sillä on viimeksi tehty?”

“Varhenna loitsus, vai?” Kit kysyi ja sai hiukan tyydytystä nähdessään, miten kumpikin opettaja hätkähti. Ehkä oli kerrankin kannattanut kuunnella, kun Darren luki kirjojaan ääneen. “Tiedän minä.”

“Siinä tapauksessa voitkin näyttää sauvaasi.”

Kit kohautti harteitaan ja ojensi sauvansa. Hänelle se oli edelleen vain pala puuta.

Dumbledore otti sen ja lausui loitsun. Ilmoille pöllähti savuinen lieska.

“Sytyjo?”

“Tyrmissä on kylmä”, Kit sanoi selitykseksi.

Dumbledore ojensi sauvan takaisin. “Sinä et siis tehnyt sitä.”

“En”, Kit sanoi ja kirosi hyvää kotikasvatustaan, joka pakotti hänet lisäämään sir. “Voinko nyt mennä?”

“Vielä hetki, North”, Dumbledore sanoi ja katseli häntä ristittyjen sormiensa yli. “Missä neiti Falck oli, kun tämä välikohtaus tapahtui?”

Kylmä hiki hiipi Kitin niskaan. Hän kohtasi Dumbledoren silmät ja pakotti kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen. “Olenko minä hänen vartijansa?”

“Et toki”, Dumbledore vastasi äärettömän tyynesti. Kit kallisti päätään ja katseli häntä. Yleensä hän oli hyvä arvioimaan ihmisiä, mutta tästä ukosta oli vaikea saada selvää. “Miksi minä sitten tietäisin?”

“Se oli yksinkertainen kysymys, Kitre. Missä neiti Falck oli, kun tämä välikohtaus tapahtui?”

Kit kohautti hartioitaan. “Ja minä vastaan edelleen, että en ole mikään hänen vartijansa. En voi olla koko ajan kartalla siitä, mitä hän tekee tai on tekemättä.”

Teitittelyn lisäksi oli toinenkin tapa, jonka Kitin vanhemmat olivat takoneet poikansa selkäytimeen, tapa josta oli paljon hyötyä kotona mutta ei kaduilla. Tapa, jota Kit saattoi huijata mutta josta hän ei koskaan ollut päässyt eroon.

Hän ei osannut valehdella.

Dumbledore katseli häntä vielä hetken. Kit vastasi katseeseen. Tämä oli pelkkä vanha ukko. Hänellä saattoi olla muutama ässä hihassaan, mutta Kitillä oli koko käsi.

“Hyvä on”, rehtori sanoi lopulta. “Toimikoon tämä...varoituksena. Minerva, käsittääkseni sinulla on tunti pidettävänä?”
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Linne

  • ***
  • Viestejä: 308
  • Hämmentynyt pesukarhu
Vs: Katulapset Tylypahkassa, S, 2/?
« Vastaus #2 : 15.01.2022 02:08:22 »
3. Yrttitietoa

“Etkö sinä saanut mitään rangaistusta?”

“Minähän sanoin jo, että en”, Kit mutisi ja kosketti sauvaa taskussaan. Kuusta ja lohikäärmeen sydänjuurta. Keskipitkä, taipumaton. “Mutta se rehtori yritti selvästi uhkailla minua.”

“Sinä olet vainoharhainen”, Ruth mutisi ja vilkaisi muita luihuisia, jotka olivat syventyneet omiin keskusteluihinsa matkalla kasvihuoneisiin. Moni heistä oli tullut hänen luokseen muodonmuutostunnin jälkeen ja onnitellut McGarmivan kynsistä pakenemisesta, eikä Kit pannut sitä pahakseen. He tuskin kielisivät, kun hän suunnittelisi juonen, jolla he pääsisivät pakenemaan koulusta.

“Sinä et kuullut mitä hän sanoi”, Kit puolustautui. “Hän kysyi suoraan, missä Vicky oli kun se poika noiduttiin. Hän tiesi ja halusi minun tietävän, että tietää.”

Ruth pudisti päätään ja avasi kasvihuoneen oven. “Sinä olet sekaisin kuin tämän paikan portaat. Mitä jos vaikka yrittäisit nukkua tänä yönä?"

“Uni on yliarvostettua”, Kit mutisi ja katseli ympärilleen. Kun hän oli ollut pieni, hän oli usein käynyt Northien linnan kasvihuoneessa, mutta tämä ei muistuttanut sitä edes ulkonäöltä. Katossa riippui kummallisia kasveja joista osa liikahteli omia aikojaan ja äänteli -Kit vannoi, että kuuli yhden haukottelevan -sykki kuin niillä olisi ollut pulssi ja vaihtoi väriä jatkuvasti.

Kasvihuoneen keskelle ladotuille penkeille oli kasattu mustia kasoja, joita Kit ensinäkemältä luuli lonkeroiksi. Kun kasvi liikahti, hän tajusi niiden olevan juuria.

“Katse tänne oppilaat, katse tänne!” Pieni ja pyöreä noita touhotti sisään. “Minä olen professori Verso, yrttitiedon opettaja. Käydäänpä heti alkuun läpi muutama sääntö.”

Verson paasatessa hanskoista ja riittävistä etäisyyksistä, Kit antoi katseensa vaeltaa ympäri luokkaa. Yhtäkkiä hänen katseensa osui siniseen kaulahuiviin ja hiukan hätkähtäen hän tajusi, että he jakoivat tunnit korpinkynsien kanssa.
Ei kestänyt kauan, kun hän löysi Darrenin. Tämän pronssinruskeat hiukset hohtivat kasvihuoneen läpi siilautuvassa auringonvalossa kuin nestemäinen tuli.

Darren näytti väsyneeltä mutta toisaalta siltä hän näytti melkein aina. Hän oli hiukan kalpea, mutta ensimmäisen yön jäljiltä niin olivat kaikki muutkin. Tuntiessaan Kitin katseen kasvoillaan hän vilkaisi tämän suuntaan, väläytti nopean hymyn ja kääntyi taas takaisin kohti Versoa, joka oli ilmeisesti saanut luentonsa päätökseen.

“ Ensimmäisellä tunnilla käsittelemme hyvin yksinkertaista kasvia, mutta varoitan teitä. Jos ette noudata ohjeita, huomaatte pian olevanne sidottu tiukasti kuin muumiot. Kuka osaa sanoa, mikä tämä kasvi on? Halth?”

“Pirunnuora”, Darren vastasi.

“Hienoa, viisi pistettä Korpinkynnelle. Mikä tekee pirunnuorasta vaarallisen?”

“Se kietoo itsensä uhrin ympärille ja kuristaa.”

“Hyvin...valaisevaa, toiset viisi pistettä. Tänään me -mitä sinä teet, typerä poika!”

Kaikkien katseet kääntyivät kasvihuoneen nurkkaan, jossa ruskeatukkainen luihuispoika uikutti. Pirunnuora oli kietoutunut tiukasti hänen ympärilleen ja tiukensi parhaillaan otettaan.

Verso huokasi ja hapuili sauvaansa, mutta Darren ehti ensin. “Valois!”

Kirkas valosuihku purskahti hänen sauvansa kärjestä. Pirunnuorasta lähti kammottava ääni, kuin kissa olisi rääkäissyt, ja se irrotti kiireesti otteensa.

“Erittäin hyvää työtä Halth, vielä viisi pistettä Korpinkynnelle”, Verso murahti ja tuijotti luihuispoikaa hyisesti. “Sen sijaan sinä -Williamsko se oli? -menetät viisi pistettä typeryytesi takia. Enkö juuri sanonut viisi minuuttia sitten, ettei kukaan koske kasveihin, ennen kuin minä annan luvan?”

Williams näytti happamalta ja pyyhki pirunnuoran jättämää pihkaa kaavultaan. “En tarvitse kuraveristen apua kiitos vain”, hän sanoi niin hiljaa, ettei Verso kuullut.

“Ei sinulla ole mitään ongelmaa olla sellaisen kanssa samassa tuvassa”, Kit huomautti kitkerästi. Hänen kätensä hapuili sauvaa.

Williams näytti hämmentyneeltä. “Mutta ethän sinä ole-”

“Ja sitten töihin!” Verso keskeytti pojan. “Osaavatko kaikki valoloitsun? Hyvä, sitten vain hanskat käteen ja reipas ote!”


“Hankkiutuiko hän rehtorin kansliaan jo heti ensimmäisenä päivänä?”

“Joo.”

“Miksi minä en ole yllättynyt?”

 “Ei se hänen vikansa ollut”, Vicky puolusti. “Ei hän tehnyt mitään.”

“Muuta kuin yllytti sinua, niinkö?”

Vicky hymyili viattomasti ja katseli ikkunasta ulos. Kara huokaisi. Ethan yritti tukahduttaa nauruaan.
He istuivat kirjaston nurkkasopessa, josta näki hyvin ulos syksyiseen keskipäivään. Jotkut opiskelijoista olivat uhanneet viileää tuulta ja käyskentelivät pihamaalla, muutama kanniskeli nestemäistä tulta purkissa. Vicky kosketti omaa sauvaansa taskussaan. Se kolahteli Kitin veistä vasten. Hän kietoi kätensä sen kovan, sileän pinnan ympärille, siveli kaiverrusta sormenpäällään.

“Vicky?”

Hän hätkähti ja siirsi katseensa Karaan, joka katseli häntä pää kallellaan. “Mitä?”

“Sinä olet tuijottanut ikkunasta ulos viimeiset viisi minuuttia.”

“Missä he ovat?” Vicky kysyi ja väisti huomautuksen. “Luulisi heidän tulleen tänne lounaan jälkeen.” Lounaan, jonka hän oli jättänyt välistä. Kara oli mulkaissut häntä pahasti, mutta tuonut hänelle voidellun leipäviipaleen, jonka hän oli pakottanut itsensä syömään.

“Ehkä he eivät halua kiinnittää liikaa huomiota”, Kara tuumasi ja kohotti hänelle vasenta kulmakarvaansa, temppu, jonka vain harvat osasivat. “Sen jälkeen mitä aamulla tapahtui, tiedäthän.”

“Taitaa olla jo liian myöhäistä”, joku sanoi heidän takaansa. He kääntyivät.

Darren lysähti Ethanin viereen ja laski kyynärpäänsä pöydälle. Ethan vilkaisi tätä ja kirosi niin, että kirjastonhoitaja mulkaisi häntä äkäisesti. “Te tyypit kulutatte minun karkkivarastoni loppuun.” Hän ojensi tälle suklaasammakon kaapunsa kätköistä. “Syö se, ennen kuin se ehtii karkuun.”

“Mikä yllätys, että sinä tunnet jo kaikki mahdolliset karkit”, Ruth huomautti ja istui Karan viereen. “Kas kun et tiedä jo reittiä keittiöihin.”

Ethan virnisti. “Kuka sanoo, etten tiedä?”

“Minä kerroin hänelle”, joku sanoi hymy äänessään.

Kit istui Vickyn viereen. “Keittiöihin pääsee sen hedelmämaalauksen kautta. Kutittakaa päärynää.” Hän ojensi Vickylle mantelileivoksen.

Vicky otti sen, vilkaisi kirjastonhoitajan suuntaan varmistaakseen ettei tämä nähnyt ja työnsi sen suuhunsa. Kit virnisti hänelle. Hän vastasi virneeseen suu täynnä.

“Miten teidän päivä on sujunut?” Kara kysyi. “Siis sen jälkeen, kun Kit joutui rehtorin kansliaan.”

Kit mulkaisi Karaa, joka vastasi tyynesti katseeseen. “Minä en edes tehnyt mitään. Oli miten oli, meillä oli sen jälkeen muodonmuutoksia ja yrttitietoa. Dar ansaitsi ropisten pisteitä.”

“Tuskinpa antavat minulle enää pisteitä, kun me lähdetään”, Darren sanoi ja vilkaisi heitä. “Kai se siis on suunnitelma?”

Hetken oli hiljaista. Sitten Ruth puhui.

“Minä haluan kotiin.”

“Niin minäkin”, Kara sanoi.

Vicky puristi Kitin veistä. Hänen oli myönnettävä, että koulussa voisi olla hyvätkin puolensa, mutta tiesi, ettei voisi jäädä sinne. Ensinnäkään kukaan heistä ei nukkunut öisin, sen näki heistä kaikista. He olivat tottuneet etsimään turvaa toisistaan ja kun kaikki nukkuivat eri makuusaleissa, ei kukaan voinut pitää vahtia toisen puolesta. Toisekseen Vicky tiesi, että ennemmin tai myöhemmin he onnistuisivat rikkomaan sääntöjä niin pahasti, että heidät lähetettäisiin kotiin. Parempi siis tehdä se heidän ehdoillaan.
Magian menetys saattaisi kirpaista, kun siihen oli tottunut, mutta kuka sanoi, että sitä saattoi oppia vain koulussa?

“Miten me tehdään se?” Ethan kysyi. Hän söi jo toista suklaasammakkoaan. “Iso räjähdys vai monta pientä?”

“Ehkä meidän ei tarvitse lähteä ihan vielä”, Kit sanoi hitaasti.

Muut kääntyivät tuijottamaan häntä. Kit virnisti vinosti. “Mitä jos pidetään hiukan hauskaa ensin? Minä en saanut tänään mitään rangaistusta. Katsotaanko paljonko säännöt lopulta venyvät?”

Hymy levisi Darrenin kalpeille kasvoille ja hän avasi vihdoin suklaasammakkonsa käärestään. “Monta pientä siis?”
“Monta pientä”, Kit vahvisti.

“Monta pientä”, Vicky toisti. Hän otti vastaan toisen Kitin tarjoaman mantelileivoksen.

“Monta pientä”, Kara sanoi viipyilevästi ja nappasi suklaasammakon Ethanilta.

“Monta pientä”, Ethan päätti ja työnsi suuhunsa makeisrakeen. “Possunihraa. Hän pureskeli. “Oikeastaan ihan hyvää.”

“Jos me emme aio lentää koulusta pihalle”, Ruth sanoi kuivasti ja vilkaisi ulos, “meidän pitäisi mennä. Meillä kaikilla on lentotunti.”
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 786
  • Avatar: Sokerisiipi
Vs: Katulapset Tylypahkassa, S, 3/?
« Vastaus #3 : 17.01.2022 18:19:37 »
Voi sentään, hauska ajatus, että katulapset olisivatkin velhoja ja noitia! Ja vielä sattui niin kivasti, että jokainen saa kutsun Tylypahkaan, hienoa tuuria. :) Mutta kun hiukan asiaa mietin niin, mikseipä joku/ jotkut heistä voisi olla vaikka minkä velhosuvun jäseniä, kun lapset eivät kauheasti tiedä taustoistaan! Jännittävää! Tätä oli myös sillä tavalla hauska lukea, kun en yhtään tiennyt, mikä vuosi/ Potter-sukupolven aika mahtaa olla kyseessä - enkä toki ihan tiedä vieläkään, muuta kuin että kolmannen sukupolven voi jättää pois laskuista. Jännityksellä odotankin, onko Kitin tuvanjohtaja Kalkaros vai Kuhnusarvio. :D

Lasten vastentahtoisuus mennä Tylypahkaan oli mun mielestä kiinnostavimpia puolia tässä. Siis vaikka heillä on kehnot olot kadulla, he eivät silti halua lähteä sieltä. Rowling on tosi naiiivisti kuvannut kaikki hahmonsa haltioitumaan Tylypahkasta ja uudesta elämästä erossa jästivanhemmista, joten tämä oli kovasti tervetullutta vaihtelua.

Kitin luonne hieman yllätti mut tässä, sillä alkuperäisissä tarinoissa pidin häntä ehkä vähän nyhverönä. Mutta kuten sanoin tykkään katulasten tympeästä asenteesta ja varsinkin toi kirjetulva, lajittelun turhuus ja toisten oppilaiden hysteeriset kohtaukset olivat lempikohtiani. Toisaalta tämä on myös vähän selkeämmin Kit/Vicky kuin alkuperäistarinat ja sekin on musta kiva! :) Toki tupajako saattaa sotkea lasten ystävyyssuhteita..

Tätä kohtaa en ihan tajunnut:

Lainaus
nyt hänen piti vain muuttua Kajosta luihuiseksi

Mikä on Kajo?

Mutta eipä kai muuta tällä erää! Luin tätä aamulla aamiasta syödessä ja mielelläni olisin lukenut samaan syssyyn vielä useammankin luvun. Joten innolla odottelen jatkoa! <3 (Ja ainakin kaikki "Finiläiset Tylypahkassa" -tyyppiset tekstit löytyy Potter-osastoilta, joten uskoisin sun valinneen ihan oikean osaston. :) )

Linne

  • ***
  • Viestejä: 308
  • Hämmentynyt pesukarhu
Vs: Katulapset Tylypahkassa, S, 3/?
« Vastaus #4 : 17.01.2022 19:40:26 »
marieophelia pakko vastata tähän heti, koska tuo virhe kummittelee mielessä ja se on pakko poistaa :D
En sen tarkemmin miettinyt mihin aikaan tämä sijoittuu, muuten kuin että halusin Dumbledoren ja McGarmivan mukaan. Harrya ja poppoota tässä tekstissä ei tulla näkemään, joten kai tämä sitten sijoittuu aikaan ennen heitä xD Katulapset nyt muutenkin elävät ihan eri ajassa kuin Harry Potterissa eletään, niin ehkä tämä on kokonaan harryton AU.
Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, olisi ehkä ollut ihan realistista että joku lapsista ei olisi päässytkään Tylypahkaan mikä olisi lisännyt muiden motivaatiota palata takaisin, mutta noh, meni jo xD.
Lasten vastentahtoisuutta mennä Tylypahkaan varmaan selittää siellä odottavat auktoriteetit. Kaikilla heistä on huonoja kokemuksia niin vieraista kuin tutuistakin aikuisista, joten ajatus vieraasta paikasta jossa pitäisi sopeutua aikuisten sääntöihin ei juuri houkuttele, oli taikuutta tai ei. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että on aika outoa ettei sen paremmin lasten kuin vanhempien ikävää kirjoissa juurikaan kuvata, kai se on sitten sellaista peribrittiläistä meininkiä.
Mua naurattaa tuo että pidät Kitiä nyhverönä xD Alun perin Kit nimittäin oli yhtä varautunut kuin Vicky, mutta karsin hänen luonteestaan aika paljon piikkejä pois kun pelkäsin että hänestä tulisi jo luotaantyöntävä. Taisin karsia vähän liikaa :D Mutta tässä tarinassa Kit on tosiaan aika kärttyisä ja muutkin äreämpiä kuin muissa tarinoissa, koska ovat vieraalla maaperällä. Mä rakastan Kit/Vickyä ja vaikka se tässä näkyy vielä vain syvänä ystävyytenä ja luottamuksena, on kiva että se viehättää <3
Sitten tuo Kajo xD Se on jäänne ajalta, jolloin ajattelin että Kit valitsisi itselleen kadulla uuden nimen, ettei hänen oikea syntyperänsä paljastuisi. Muistan kyllä korjanneeni sen ennen kuin finiin lähetin, mutta jostain syystä korjaus ei ole vissiin tallentunut. Taidan ottaa sen pois vaikka Maissinaksun ehdotus olikin että "Kit on niin nössö että sillä on salainen supersankariego".

Kiitos kovasti kommentista ja pahoittelut massiivisesta vastauksesta!

A/N: Nyt kun kerta aloin korjailemaan tästä virheitä, sama julkaista uusi luku. Olkaatten hyvät!



4. Lentotunti
Vicky mulkoili luutaa vieressään.

Hän ei ollut juuri koskenut sellaisiin, eikä tuntenut halua syventää tuttavuutta nytkään. Hän ei ollut koskaan pitänyt korkeista paikoista ja päätellen Karan hermostuneesta mutinasta häntä vastapäätä, tämäkään ei ollut kovin innostunut.
Lentotunneilla tupia oltiin sekoitettu niin, että paikalla oli oppilaita monesta eri tuvasta. Vicky ei uskonut, että heidän osumisensa samaan ryhmään oli sattumaa, mutta hän piti ajatuksensa omana tietonaan. Ruth vain kutsuisi häntä vainoharhaiseksi ja Ethan antaisi hänelle lisää sammakoita.

“Vicky”, Darren suhahti hänen vieressään. Vicky hätkähti ja katsoi lennonopettajaa, joka oli juuri lopettanut puheensa ja katsoi heitä odottavasti. Muut oppilaat kiljuivat, komensivat ja maanittelivat luutiaan nousemaan ylös.

“Ylös!” Vicky kiljaisi mutta luuta vain värähteli vaisusti maassa. Hän mulkaisi Kitiä, jonka luuta oli jo noussut.

“YLÖS!”

Luuta singahti maasta kuin se olisi ollut tulessa ja asettui kiltisti hänen käteensä. Vicky vilkaisi Kitiä voitonriemuisesti ja tunsi pientä tyydytystä nähdessään tämän irvistävän.

Lennonopettaja, matami Huiski, kierteli heidän rivejään ja korjaili otteita siellä täällä. Vicky puristi kahvaa tiukasti ja opettaja ohitti hänet sanomatta mitään. Darrenin otetta hän sen sijaan korjasi.

“Kas niin! Nyt kun kaikilla on luuta kädessä, istukaa sen päälle. Sitten potkaisette maasta vauhtia ja leijutte hallitusti kahden jalan päähän. Se joka rupeaa pelleilemään, viettää monta hauskaa iltaa siivoten huispausjoukkueiden pukuhuoneita. Onko selvä?” Huiski puhalsi pilliin.

Vicky istui epävarmasti luutansa päälle ja tunsi sen kohoavan allaan. Hän ei tosiaan voinut sietää korkeita paikkoja.
Mutta vielä vähemmän hän sieti Kitin virnettä.

Hän potkaisi vauhtia maasta ja leijui. Sitten hän leijui korkeammalle. Vielä korkeammalle. Ja vielä.

“Neiti Falck!”

“Vicky!”

Maa loittoni nopeasti hänen allaan. Vicky tarttui luutaan henkensä hädässä. yritti laskea sen päätä alas, mutta oli lähellä luisua sen päältä. Hän käänsi luutaa nopeasti ylös, mutta yhtäkkiä se olikin pystytasossa ja hän oli selkä maata kohti, hänen hikisten sormiensa ote lipesi ja hän putosi, putosi…
toisen luudan päälle.

“Pidä kiinni siitä, Merle!”

“Minä yritän! Hän on painava!"

“Reubens! Merle! Heti alas!"

“Vicky!”

Kesti hetki ennen kuin Vicky tajusi makaavansa maassa luuta vieressään. Hänen yläpuolelleen oli kumartunut kahdet huolestuneet kasvot, joiden seuraan liittyi pian kolmannet.

“Vicky?”

“Montako sormea?”

“Lakkaa heiluttamasta niitä sormia, Ethan, johan tuollaisesta tulee merisairaaksi.”

Vicky nousi istumaan ja katseli tokkuraisesti yläpuolelleen. “Mitä…”

Vickyn katse tarkentui, kun matami Huiski polvistui hänen eteensä. “Oletko kunnossa?”

“Ihan kunnossa”, Vicky mutisi ja sävähti, kun opettaja kosketti hänen kasvojaan. Hän vetäytyi. “Ihan kunnossa”, hän toisti.

Opettaja nousi huokaisten seisomaan. “Saat kiittää ystäviesi nopeita refleksejä, ettet tippunut viidestä metristä. Merle, Reubens, se oli uhkarohkea ja ehdottomasti kielletty, mutta samalla lojaali teko. Oletteko molemmat velhoperheistä?”

Ethan ja Ruth vilkaisivat toisiaan. “Ei." He eivät viitsineet selittää, etteivät olleet mistään perheestä.

Opettaja vaikutti hämmentyneeltä. “Ette ole siis koskaan aikaisemmin istuneet luudan selässä?”

“Ei.”

“No siinä tapauksessa, viisi -ei, kymmenen pistettä kummallekin. Reubens, haluan puhua kanssasi tunnin jälkeen. Falck, istu vielä hetki ja kerro sitten, kun haluat liittyä taas mukaan."

Vicky jäi istumaan nurmelle, kun muut palasivat kiihtyneen oppilasjoukon sekaan. Kit vilkaisi häntä, mutta Vicky onnistui loihtimaan kasvoilleen tarpeeksi ärsyyntyneen ilmeen hälventääkseen hänen huolensa. Kit virnisti hänelle ja kääntyi taas luutansa puoleen.
Vickyn vatsaa väänsi edelleen kun hän katseli, miten muut nousivat luudilleen ja leijuivat muutaman jalan päähän. Darren ja Kara näyttivät molemmat epävarmoilta ja vaikka Kitin ilme oli tyyni, Vicky huomasi tämän puristavan luutaa tiukasti. Ethan istui jo luudan selässä  pitämättä kiinni mutta Ruth oli vielä häntäkin taitavampi. Hetken kuluttua hän sai jo luvan lentää yksin pientä ympyrää, kun muut vielä harjoittelivat leijumista.

Jonkin ajan kuluttua Vicky pakotti itsensä nousemaan ylös ja hakemaan luutansa. Matami Huiski vilkaisi häntä kun hän palasi muiden luo, mutta nyökkäsi vain ja antoi hänen jatkaa. Vicky nielaisi, nousi luutansa selkään ja yritti uudelleen.

Ethan pysäytti luutansa hänen viereensä ja jäi leijumaan paikoillaan. “Pidä tasapaino”, hän sanoi.

“Mitä?”

“Pidä tasapaino. Jos et keiku ympäriinsä, pysyt paremmin kyydissä.”

Vicky irvisti ja polkaisi maasta vauhtia. Tällä kertaa se sujui paremmin. Häntä ärsytti myöntää että Ethan oli oikeassa, mutta luuta tosiaan totteli häntä paremmin jos hän vain istui paikoillaan eikä yrittänyt ohjata sitä.

Tunnin lopuksi he kerääntyivät odottamaan Ruthia, joka jutteli matami Huiskin kanssa. Ethan oli innoissaan, Kara ja Darren väsyneitä ja hiljaisia. Vicky vilkaisi Kitiä, joka tuijotteli jonnekin kauas. Hänkään ei näyttänyt olevan juttutuulella.

Ruth tuli kentältä näyttäen erittäin tyytyväiseltä itseensä. “Huiskin mielestä minun pitäisi ruveta pelaamaan huispausta”, hän sanoi.

“Sitä lentolajia vai? Ethan kysyi kiinnostuneena. “Mitä paikkaa sinä pelaisit?”

“Jahtaajaa ehkä”, Ruth sanoi. “Ehkä etsijää. Sinusta hän sanoi että kun vähän harjoittelet, sinusta tulisi hyvä pitäjä.”

Vicky katseli heitä kulmat kurtussa. “Pidittekö te siitä ihan oikeasti?” Hänen vatsansa ei vieläkään ollut varma, missä ilmankorkeudessa se oli.

“Toisin kuin neiti Falck”, Ruth sanoi kärkevästi, “minä olen tutustunut luutiin jo aikaisemmin.”

Ethan nauroi. Vicky veti sauvansa esiin ja muutti hänen hiuksensa  kanariankeltaisiksi.
« Viimeksi muokattu: 23.01.2022 18:09:35 kirjoittanut Linne »
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 786
  • Avatar: Sokerisiipi
Vs: Katulapset Tylypahkassa, S, 4/?
« Vastaus #5 : 23.01.2022 17:46:47 »
Voi sentään, mulla on aivan kamala korkeanpaikankammo (en pysty menemään edes toisen kerroksen tuuletusparvekkeelle ilman, että pyörryttää), joten symppaan Vickyä taas entistä enemmän!

Tuli muuten mieleen, että lapset osaavat ekaluokkalaisiksi jo yllättävän edistyneitä taikoja (tulee vertailuna mieleen se sun ja Maissinaksun ficci, jossa Harry ei nelosluokkalaisena osaa edes lennättää höyhentä ;D ), mutta se on tietysti kiva, että kun on taika-AU, siinä myös taiotaan ihan kunnolla.

Tuo onkin ovela käänne, että Ruth pääsee huispausjoukkueeseen. Alkavatkohan katulasten kapinarivit nyt hajota? :)

Lainaus
Sitten tuo Kajo xD Se on jäänne ajalta, jolloin ajattelin että Kit valitsisi itselleen kadulla uuden nimen, ettei hänen oikea syntyperänsä paljastuisi. Muistan kyllä korjanneeni sen ennen kuin finiin lähetin, mutta jostain syystä korjaus ei ole vissiin tallentunut. Taidan ottaa sen pois vaikka Maissinaksun ehdotus olikin että "Kit on niin nössö että sillä on salainen supersankariego".

 :D :D Mä järkeilin, että Kajo voisi olla lyhenne vaikka jostain Katulasten Johtajasta - mutta selitys olikin sitten yksinkertaisempi! Maissinaksun idea on kyllä varteenotettava! Ehkä tuosta ideasta syntyisi toinen AU-verse.  ;)

Kiitoksia jälleen!

Linne

  • ***
  • Viestejä: 308
  • Hämmentynyt pesukarhu
Vs: Katulapset Tylypahkassa, S, 4/?
« Vastaus #6 : 25.01.2022 19:14:34 »
marieophelia mä haaveilin pienenä huispauksesta (niin kuin varmaan kaikki muutkin) mutta näin aikuisena en ole yhtään varma uskaltaisinko nousta luudalle :D Samaistun siis itsekin Vickyyn.

Olet ihan oikeassa siinä, että lapset osaavat jo aika paljon taikoja ottaen huomioon että he pitäneet taikasauvaa ensimmäisen kerran kädessään kuukausi tai kaksi aikaisemmin. Oikeutan sen itselleni sillä että koulukirjoja oli kuitenkin saatavilla ja lapset tuumivat että olisi parasta valmistautua ennen koulun alkamista, mitä siellä sitten tulisikaan vastaan. Todellisuudessa musta on vaan hirveän mielenkiintoista miettiä mistä aineista kukin lapsi olisi kiinnostunut ja millaisia vahvuuksia heillä taikamaailmassa olisi  ;D Ja toisin kuin Harry, nämä lapset ovat panostaneet opiskeluunsa :D

Miten lie käy, kun koulussa kuitenkin tulee kaikenlaisia houkutuksia vastaan? Eiköhän sekin joskus selviä, kunhan vain jaksan kirjoittaa tämän loppuun :D

Kiitos taas ihanasta kommentista <3 Mietin pitkään onko tämä ihan pöhkö idea niin on kiva kuulla että joku tästä tykkää :)

5. Liemessä

Kit oli levoton vielä tuntia myöhemmin kun he laskeutuivat alas tyrmään.

Vickyn putoaminen luudanvarrelta oli ollut ikävä muistutus siitä miten huonosti he tunsivat tämän maailman. Aesten oli vaarallinen paikka sekin mutta ainakin he tiesivät, mitä heillä oli vastassa. Siellä he olivat olleet elementissään mutta koulu oli täynnä vaaroja joita he eivät olleet koskaan kohdanneet ja se huolestutti Kitiä enemmän kuin hän viitsi myöntää.

Hän yritti ravistaa huolet mielestään ja keskittyi katsomaan edessään astelevaa Ruthia kun he laskeutuivat pitkin kapeita kierreportaita aina vain alaspäin. Sen reunoilla paloivat soihdut jotka heittivät kummallista vihreää valoa kiviseinille. Liemet olivat päivän viimeinen tunti, ainoa jota he eivät jakaneet muiden tupien kanssa. Ehkä liemimestari halusi kovistella jokaista ryhmää erikseen.

Portaiden päässä odotti luokkahuone joka muistutti enemmän luolaa kuin siistejä luokkia yläkerrassa. Sen seiniä kiersivät hyllyt täynnä purkkeja joihin oli säilötty kasveja, hyönteisiä ja jotain mitä Kit ei halunnut tarkastella sen lähemmin.
Liemimestari harppoi sisään mustat kaavut hulmahdellen ja silmäili luokkaa hyytävästi. Kit oli tietysti nähnyt tämän edellisenä päivänä lajittelussa mutta silloin hänellä oli ollut muuta ajateltavaa. Nyt kun hän ehti kiinnittää tähän kunnolla huomiota eikä pitänyt näkemästään. Hän ei pelännyt tätä mutta ei myöskään uskonut että oppitunnista tulisi hauska.

“En usko”, Kalkaros aloitti silkkisesti, “että kellään teistä on juurikaan taitoa.”

Kit kohautti harteitaan. Hän ei tiennyt liemistä mitään, eikä juuri välittänytkään tietää. Hänen vieressään seisova Ruth kuunteli kuitenkin tarkkaavaisesti.

“Vain yksi oppilas tänään on osoittanut jonkinlaista taipumusta liemien valmistuksen jaloa taitoa kohtaan ja hän oli korpinkynsi.” Kit ja Ruth vaihtoivat katseita ja virnistivät. Kumpikin tiesi, kuka se korpinkynsi oli. “Minulla ei kuitenkaan ole mitään halua luovuttaa tupapokaalia korpinkynnelle, joten yrittäkää edes tehdä parhaanne.” Professori heilautti sauvaansa ja taulu tämän takana täyttyi kirjoituksesta. “Ensimmäisellä tunnilla teemme yksinkertaisen vahvistusliemen. Ohjeet ovat taululla.” Oppilaat katsoivat miestä hiljaa ja tämän kulmat kurtistuivat. “Mitä te tuijotatte? Toimikaa!”

Luokassa syntyi hälinää kun oppilaat säntäilivät ympäriinsä etsimässä taikajuoma-aineita ja sytyttelemässä tulta noidankattiloiden alle. Kit seurasi Ruthia kun tämä kasasi aineksia käsivarsilleen ja antoi tämän ottaa johdon. Hän pilkkoi kun Ruth käski pilkkoa, hämmensi kun tämä käski hämmentää, mutta ei itse ymmärtänyt ollenkaan mitä he tekivät. Tunnin lopussa heidän edessään kuitenkin oli kuultava, hiukkasen violettiin vivahtava liemi, kuten pitikin.

Kalkaros harppoi heidän luokseen ja vilkaisi lientä. “Kohtuullisen hyvää työtä, Reubens”, hän sanoi vastahakoisesti. “Ehkä sinusta tulee jotain. Sinä sen sijaan”, hän käänsi katseensa Kitiin, “sovit paremmin pilkkojaksi kuin liemien keittäjäksi. Se ei kuitenkaan ole yllättävää. Northeilla ei ole koskaan ollut taipumusta liemiin.” Professori raapusti jotain muistikirjaansa ennen kuin asteli seuraavan noidankattilan luo.
Kit jäi tuijottamaan hänen peräänsä ja vaihtoi sitten katseen Ruthin kanssa. Tämä katseli häntä aivan yhtä hämmentyneenä kuin millaiseksi Kit tunsi itsensä.

“Mitä hän tuolla tarkoitti?”
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä